Ecclesia sine me 2: Ulkopuolisuus kirkon uskonelämässä

Olen elämässäni tullut siihen tulokseen, että joskus voi olla hetkiä, jolloin on syytä päästää irti, vaikka ei täsmällisesti tietäisikään, mihin päätyy.

Edellisessä kirjoituksessani käsittelin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kanssa kokemiani ongelmia, jotka liittyivät "liberaaliuden" ja "konservatiivisuuden" taisteluun kirkon sisällä. Sanoitin moninaisin tavoin kriiseilyäni kirkon käytäntöjen kanssa ja suruani tämän yhdyskunnan sekularisoitumisesta ilman, että asia tuntuu kiinnostavan monia. Puhuin myös vahvaan sävyyn siitä, että todennäköisesti ennemmin tai myöhemmin päädyn luopumaan kansankirkon jäsenyydestä, minkä syiden kertominen minut tunteville on edellisen ja tämän kirjoituksen tavoite.

On kuitenkin syytä tähdentää, että edellisen kirjoitukseni kaikki syyt yhteen liitettyinäkään eivät välttämättä silti olisi minulle aukoton peruste lähteä kirkosta. Kuten ensimmäisen osan loppupuolella tähdensin, on hyvin vaikeaa piirtää rajaa, joka kertoisi, missä kohtaa kirkosta on oikeutettua lähteä ja milloin on velvollisuus pysyä jäsenenä. Itselläni tuo raja tietenkin on olemassa, mutta se kulkee määrittämättömässä kohdassa, mistä johtuen en välttämättä koskaan voisi puhtaalla sydämellä erota kirkosta minkään sen läpikäymän kriisin aikana. Vaikka kirkko maallistuisi yhä täydellisemmin, vaikka ihmisiä sen sisällä vainottaisiin ja ajettaisiin pois, vaikka olisin mielestäni ainoa uskovainen koko tässä valtavassa struktuurissa, en välttämättä pystyisi lähtemään, mikäli vain tietäisin, että kyseessä on todellinen kirkko. Tässä Ecclesia sine me -kirjoitussarjan toisessa osassa käsittelen hengellistä elämääni hyvin henkilökohtaisesti ja kerron sen toisen ulkopuolisuuden tavan, mikä lopulta hyvin todennäköisesti on minulle se varsinainen ylittämätön syy jättää ev.-lut. kirkko.

Uskon taival väärien varmuuksien kautta yleiseen epävarmuuteen

Heräsin hengellisesti syksyllä 2011, mistä noin puolen vuoden kuluttua päädyin mukaan paikallisen vapaaseurakunnan toimintaan. Sain kasteen helluntaina 2012 ja liityin Vapaakirkkoon seuraavana syksynä. Suomen Vapaakirkko on edelleen ainoa kirkkokunta, johon kuuluessani olen kokosydämisellä varmuudella pystynyt yhtymään yhteisöni oppiin. Olin kaikesta tai ainakin kaikesta merkittävästä samaa mieltä kirkkoni kanssa ja koin sen hengelliseksi kodikseni. Yhdyin yksityiselämäni vaikeuksista huolimatta vapaakristilliseen uskoon, jonka olin suhteellisen nopeasti omaksunut lähinnä internetin erilaisia raamatunopetussivustoja opiskelemalla. En osaa näin jälkikäteen tarkasti selittää, miksi päädyin juuri vapaisiin suuntiin, ehkä se osin johtui ainakin baptistisesta kastekäsityksestä, jonka otin omakseni pohtiessani, mistä ja millaisen kasteen haluaisin. Heti päästyäni ensi kertaa hengellisen heräämiseni jälkeen oikeasti kosketuksiin vapaakristillisten uskovien kanssa tiesin kuuluvani heidän joukkoonsa.

Tämä tilanne ei kuitenkaan ollut ikuinen. Varsinainen jäsenyyteni Vapaakirkossa kesti laskujeni mukaan vain 236 päivää. Erosin tuosta kirkosta loppukeväästä 2013, koska seurakuntakäsitykseni oli muuttunut mielestäni ratkaisevassa määrin: en enää uskonut kirkkokuntiin, vaan aloin unelmoida kristittyjen täydellisestä maanpäällisestä ykseydestä, joka toteutuisi - nykyään naiivin kuuloinen ajatus - uskovien alkaessa erota kirkkokunnistaan ja Jumalan päästessä sitten luomaan heidän välilleen ykseyttä. Olin muotoillut tämän vision itse, mutta merkittävinä tekijöinä sen muodostumisessa olivat olleet muun muassa suoraan eräs kaverini ja epäsuoremmin tekstien välityksellä kiinalainen julistaja Watchman Nee sekä eräs tunnettu internet-vaikuttaja, jonka seurakuntaopetuksessa edelleen on ymmärtääkseni havaittavissa joitakin samoja piirteitä. Minä siis epäkirkollistuin, mutta säilyin opiltani muuten hyvin vapaakristillisenä aina teologian opiskeluni aloittamiseen saakka vuoden 2014 syksyllä.

Mielenkiintoisesti juuri tämän erikoisen seurakuntaopin omaksuminen oli tärkeä vaikutin sille, että myöhemmin hylkäsin sen ja liityin luterilaiseen kirkkoon! Jätettyäni Vapaakirkon jäsenyyden aloin nimittäin yhä enenevässä määrin käydä eri kirkkokuntien tilaisuuksissa - blogini ekskursioraporttien aloittaminen liittyy tähän kauteen. Minulla oli periaatteessa missio: tutustua paikkakuntani kristittyihin kaikista eri kirkkokunnista ja vaikuttaa heidän tulemiseensa näkyvästi yhdeksi seurakunnaksi. Jokseenkin ujosta luonteestani johtuen en kuitenkaan kovin paljoa saanut käytettyä aikaa ihmisten käännyttämiseen pois kirkoistaan (Luojan kiitos!), sen sijaan minua alkoivatkin kiinnostaa noiden muiden kirkkojen opit ja elämä. Noiden samojen ei-vapaakristillisten kirkkojen, joita olin niin hanakasti pitänyt harhaoppisina.

Eipä aikaakaan, kun yhteiskristillisyys vei minut mukanaan. Kävin paikkakunnallani pääasiassa helluntaiseurakunnan tilaisuuksissa, mutta välillä myös vapaaseurakunnassa ja adventtiseurakunnassa, unohtamatta myöskään ortodoksiliturgioita. Heti helluntaiveljieni jälkeen läheisimmiksi minulle muodostuivat kuitenkin luterilaiset. Aloin käydä paikallisissa tunnustuksellisissa luterilaisissa opiskelijailloissa, vierailin useaan otteeseen Lähetyshiippakunnan messuissa ja löysin kansankirkosta ystäviä, jollaisia en vielä vähän aikaa aiemmin olisi voinut kuvitella saavani. Hyvänen aika, näiden lapsikasteeseen uskovien muotomenomessuajien joukossahan oli ihan oikeita uskovaisia - ja sitä paitsi aivan huikeita tyyppejä. Tässä kohtaa ihastuin luterilaisiin piireihin ja koin siitä kai hienoista identiteettikriisiäkin, oppini kun yhä oli tiukan vapaakristillinen. Mutta se totuuden torvi -asenne, jolla olin julistanut omia opillisia mielipiteitäni, teki hiljalleen tilaa hienotunteisemmalle lähestymistavalle.

Merkittävä askel otettiin, kun teologisen fuksivuonna ajauduin ystäväni avittamana kyseenalaistamaan jo mainitun internet-vaikuttajan, tietynlaisen oppi-isämme, opetuksia - hän ei tosin itse varmastikaan sanoisi itseään oppi-isäksi eikä millään tavalla itseään minulle edes tyrkyttänyt, ennemminkin minä vakuututtuani hänen opetustensa tasosta valitsin hänet. Tuona fuksivuonna silmäni avautuivat sille lähdekriittisyyden puutteelle ja argumentaation heikkoudelle, jonka hän oli jotenkin onnistunut peittämään asiantuntevan imagon alle. Kyseenalaistaminen lähti niinkin pienestä seikasta kuin Uuden testamentin kreikankielisten tekstilaitosten vertailusta ja päätymisestä vastakkaiselle kannalle tämän opettajan kanssa, mutta pian aloin huomata virheitä ympäriinsä ja kaikkialla. Joku, joka oli ollut minulle merkittävä auktoriteetti, ei sitä enää ollutkaan.

Helsinkiin muuttaessani olin aluksi käynyt paikallisissa helluntai- ja vapaaseurakunnissa, mutta jatkoin silti jo edelliseltä paikkakunnaltani alkanutta luterilaiseen opiskelijatoimintaan osallistumista vieläkin laajemmin. Aloin myös säännöllisesti käydä messuissa, ja teologian opiskelun myötä ajatusmaailmani koki suuren muutoksen. Kutsun sitä näkökulman avartumiseksi: aloin ensi kertaa todella ymmärtää, miksi erilaiset kristityt ajattelevat niin kuin ajattelevat, ja janosin ymmärtää lisää! Samaan aikaan huomasin, kuinka vapaakristillisyys (tai ainakin kokemani versiot siitä) eivät enää kyenneet vastaamaan kaikkiin teologisiin vaatimuksiini. Tajusin, että monet aiemmat mielipiteeni oli rakennettu yhtä heppoisen argumentaation varaan kuin ex-oppi-isälläni. Aloin suhtautua uudenlaisella kritiikillä myös omiin ajatuksiini. Mylleryksen alle joutui yhä useampi kysymys. Huomasin, että lähes kaikissa kohden on mahdollista perustella erilaisia ratkaisuja.

Löysin luterilaisista herätysliikepiireistä itselleni uuden kodin. Luterilaiset etenkin evankelisessa herätysliikkeessä tuppasivat rakastamaan teologiaa, jota monin paikoin vapaissa suunnissa jopa kauhisteltiin. Toisaalta varsinkin viidesläisyyden piirissä sain itse tärkeäksi kokemaani kokemuksellista puolta kristillisyydestä. Näissä paikoissa oltiin mielestäni jotenkin terveellä pohjalla: jalat maassa vailla monenlaisia ylilyöntejä, joita olin aiemmin joutunut todistamaan mitä moninaisimmissa vapaakristillisissä kokouksissa. Kaikista ihaninta oli kuitenkin armon korostaminen tavalla, joka toi aivan uudenlaisen lähestymistavan hengellisen elämän haasteisiin. Lopulta uskalsin yhä enemmän olla sairaalloisesti pelkäämättä Jumalan tuomiota, mikä oli pitkään ollut liian suuri motivaattori elämässäni. Pitkällisen pohdinnan jälkeen viimein liityin ev.-lut. kirkon jäseneksi oltuani melkein neljä vuotta ilman kirkkokuntaa.

Tämäkään ei kuitenkaan ollut "the happy ending" - itse asiassa eräässä mielessä se oli sellaiseksi jopa vähemmän pätevä ehdokas kuin liittymiseni Vapaakirkkoon. Melkein alusta asti nimittäin ev.-lut. kirkon jäsenyyttäni on siivittänyt epävarmuus. Eikä pelkästään kipuilu kirkon arvomaailman kanssa (mitä edellinen kirjoitukseni koski), vaan myös sen opin kanssa. Alussa epäröintini oli helpohkosti voitettavissa, vaikutin aktiivisesti seurakunnassa ja kuljin määrätietoisesti kohti tulevaisuutta tässä kirkossa, etenkin tunteeni pappiskutsumuksesta herättyä kirkkoon liittymistä seuraavana kesänä. Kerran avattu kyseenalaistamisen pandoran lipas ei kuitenkaan enää mennyt kokonaan kiinni. Nettiopettajan kritisoinnin oppiminen ja hänestä luopuminen oli kyllä ollut tervehdyttävää hengelliselle elämälleni, mutta en enää siitä alkaneen kyselyn ja pohdinnan jälkeen kyennyt omaksumaan mitään yhtä määrittävää tilalle. Monet kerrat kyllä sain tilanteen aisoihin miettimällä tiettyjä asioita, mutta epäröinti palasi aina aika ajoin, piti pintansa tullen pikkuhiljaa yhä voimakkaammaksi.  

Jatkoin seurakunnan (tai oikeastaan messuyhteisön) toimintaan osallistumista aktiivisesti melko pitkään, minut buukattiin viime keväänä useampaan paikkaan puhumaankin. Mikäli olisin tiennyt tasosta, jolle uskonkriisini syvenee, en välttämättä olisi näitä puhujakeikkoja ottanut vastaan. Päädyin kuitenkin vetämään saamani keikat, koska koin pystyväni tarjoamaan buukkaajilleni tismalleen sen, mitä he halusivatkin, enkä halunnut aiheuttaa heille harmia pyytämällä etsimään joitakuita toisia. Puheeni olivat kiiteltyjä ja tulevaisuuden varallekin toivottiin samantyyppistä toimintaa, mutta olen alkanut järjestelmällisesti kieltäytyä pyynnöistä. En vain yksinkertaisesti ole uskossani enää kyllin vahva, jotta voisin pitää julkisia selkeän linjaavia puheenvuoroja hengellisissä tilaisuuksissa.

Nyttemmin tilanne on mennyt siihen, että minun on yhä vaikeampaa tuntea oloani kotoisaksi minkääntyyppisessä kirkkoni hengellisessä toiminnassa. Monen asian summana minusta on tullut ulkopuolinen suhteessa kirkon uskonelämään, ja aina jo pienimuotoisesti olemassa ollut ulkopuolisuus on kasvanut. Mistä oikein puhun, sitä koetan seuraavaksi valottaa.

Sola scriptura ja tunnustuskirjat

Protestanttisessa maailmassa erityisen tärkeään asemaan on noussut niin sanottu sola scriptura -periaate, jonka mukaan Raamattu ollen ainoa Jumalan inspiroima sanallinen ilmoitus on yksin viimeinen auktoriteetti uskoa ja moraalia koskevissa asioissa. Kaikki tulee siis koetella yksin Raamatulla. Monet suuntaukset menevät vielä pidemmälle sanoen Raamattua kaiken teologian ainoaksi lähteeksi tai jopa vastustaen kaikkea sellaista, mitä Raamatussa ei ole mainittu.

Minun on jo vuosikausia ollut vaikeaa hyväksyä sola scripturaa: jo kauan aikaa ennen "luterilaistumistani" aloin miettiä, onko tällaista rajoitusta tarpeen tehdä. Minulla ei ole koskaan ollut esittää filosofisesti perusteltua vaihtoehtoa, mutta jo se, että en mielestäni löydä yksin Raamatusta sola scripturaa puoltavaa kohtaa, asettaa periaatteen mielessäni vakavan mietinnän alaiseksi. Näen periaatteen sinänsä ymmärrettävänä käytännön ratkaisuna - se selventää asioita ainakin ensisilmäyksellä - mutta en osaa pitää sitä minään Jumalan säätämänä asiana. Minusta toisaalta kyllä tuntuu, että sola scriptura on osaltaan luonut myös uuden ongelman: kun Raamatusta tulee ainoa auktoriteetti, jolla asioita perustellaan, herää erittäin merkittävä kysymys Raamatun tulkinnasta. Suhtaudun skeptisesti siihen, että Raamattu sinänsä olisi niin selkeä, että kaikki helposti päätyvät sen tulkinnasta samanlaiseen mielipiteeseen. Päinvastoin kokemukseni todistaa hyvin toisenlaisesta todellisuudesta. Monin paikoin protestanttien keskuudessa vannotaan yksin Raamatun nimeen ja opetetaan kaikenlaisia oppeja siten, että kaikki keskenään ristiriitaisetkin opettajat väittävät Raamatun opettavan juuri sitä, mitä he itse. Kun raamatuntulkinta on monissa paikoissa käytännössä laskettu yksilön harteille, on tuloksena ollut ennenäkemätön määrä hajaannusta kristikunnassa.

Luterilaisuus ei syyllisty tällaiseen, sillä Raamattua tulkitaan tässä liikkeessä luterilaisten tunnustuskirjojen valossa. Tämä ratkaisu on mielestäni huomattavasti parempi kuin jääräpäisesti kieltäytyä hyväksymästä sitä, että jokainen tulkitsee Raamattua jollakin tavalla. Tunnustuskirjojen kanssa minulla ei sinänsä ole kuin yksi ongelma, joka on samalla kuitenkin kaikkein ratkaisevin. Minulta puuttuu usko niiden asemaan oikeina Raamatun tulkitsijoina. Tämä ei ehkä loppujen lopuksi edes johdu siitä, että nimenomaisen vakaumuksellisesti uskoisin tunnustuskirjojen olevan väärässä, vaikka niitä lukiessani minulla on kyllä herännyt valtavasti kysymyksiä. En vain huomaa itsessäni kykyä ymmärtää Raamattua siten kuin tunnustuskirjat opettavat. En osaa nähdä monia tunnustuskirjojen tulkintoja ainoina mahdollisina, vaikka ne sellaisia esittäisivät olevansa. Monessa kohtaa Raamattu ei minusta näytä yksiselitteisesti opettavan sitä, miten tunnustuskirjat asian ymmärtävät. Siten yleinen luterilainen periaate, että tunnustuskirjoihin tulee uskoa, ei siltä osin kuin, vaan koska ne tulkitsevat Raamattua oikein, on minusta aina vaikuttanut hieman erikoiselta siksi, että siinä tavallaan väistetään syvempi keskustelu tunnustuskirjojen tulkinnasta. Toki samantyyppiseen retoriikkaan päätynevät myös monet muut kirkkokunnat tavalla tai toisella, ja tulkitsijoiden (sekä tulkitsijoiden tulkitsijoiden) ketjut paisuvat välillä melkoisiin lopputuloksiin. Silti toivoisin luterilaisuuden myös hämmentävyyden välttämiseksi sanovan suoraan auki, että suuntauksen uskon mukaan tunnustuskirjat voivat kyllä erehtyä teoriassa, mutta eivät koskaan käytännössä.

Laki ja evankeliumi

Ongelmani sola scripturan ja tunnustuskirjojen kanssa ei siis ollut mikään sen kummempi kuin uskon puute niiden oikeellisuuteen. Samoin pätee erääseen toiseen luterilaisuudessa tärkeään piirteeseen, nimittäin lain ja evankeliumin erottamiseen. Tämän erotuksen tekeminen vaatimusten ja lahjan välillä on luterilaisuuden keskeisiä oivalluksia ja se parhaimmillaan voi määrittää jopa suhtautumista kaikkiin maailman ilmiöihin. Tyypillisesti erotus lain ja evankeliumin välillä on kuitenkin raamatuntulkinnan työkalu, jossa Raamatun nähdään koostuvan näistä kahdesta osasta. Toisaalta ovat vaatimukset, joita Jumala ihmiselle esittää, ja toisaalta Hänen antamansa lupaukset. Ensimmäiset eivät ihmistä voi pelastaa, vaan ainoa keino on Jumalan antamalla uskolla turvata jälkimmäisiin, tarkemmin sanottuna Kristukseen. Laki ja evankeliumi tulee erottaa toisistaan oikealla tavalla Raamatussa, saarnassa, sielunhoidossa ja yleensä ottaen hengellisessä elämässä.

Jälleen minulla ei ole esittää juurikaan muunlaista kritiikkiä tätä periaatetta kohtaan kuin että en näe Raamattua niin yksinkertaisena. Lukiessani pyhää kirjaa en vain pysty näkemään siellä niin selkeää erotusta näiden kahden asian välillä kuin laki-evankeliumi-teologiassa nähdään. En osaa nähdä, miksi näin tiukka rajaus on ollut tarpeen tehdä ja missä se yksiselitteisesti esiintyy Raamatussa. Ehkä olen liian yksinkertainen ymmärtämään tätä asiaa, mutta en löydä itsestäni uskoa myöskään kyseiseen periaatteeseen sen kaikenkattavassa eksklusiivisessa muodossa.

Tässä kohtaa en osaa välttää mainitsemasta minuun yllättävänkin syvällisesti vaikuttanutta tapahtumaa, jossa en itse ollut osallisena, mutta jota olin kyllä melko läheiseltä etäisyydeltä seuraamassa. Jokin aika sitten eräs piireilleni kohtuullisen tunnettu luterilainen vaikuttaja kääntyi pois tästä uskonsuunnasta antaen ratkaisulleen myös selityksiä. Hän mainitsi muun muassa ajatuksen, jonka voisi nimetä luterilaisuuden kapeaksi perspektiiviksi. Etenkin lain ja evankeliumin erottelun periaatteen soveltaminen pääsee ajoittain niin valtavassa määrin keskiöön, että se alkaa vaikuttaa ainoalta hyväksytyltä tavalta hahmottaa kristinusko. Sanat "kapea perspektiivi" ovat palanneet mieleeni tuosta tapauksesta lähtien aina silloin tällöin, eikä minulla ole ollut tarvetta kieltää niihin sisältyvää huomiota. Luterilaisuus - ainakin tunnustuksellinen - todella vaikuttaa katsovan asioita hyvin korostuneesti tämän yhden näkökulman läpi. Mutta minulla on herännyt kysymys, miksi näin on tarpeen tehdä.

Ehtoollinen - ikiaikainen ongelmani

Tuskin minkään kristillisen uskon osa-alueen kanssa minulla on ollut niin kirjavasti erilaisia painiskeluja kuin ehtoollisen. Aikanaan jopa numeroin ehtoolliskriisejäni, mutta nyt olen jo pudonnut laskuista: ehkä parhaillaan on menossa neljäs suuri ehtoolliskriisini... Ensimmäisen kriisin vuoksi olin ilman ehtoollista varmaan suunnilleen kaksi vuotta, kun mietin ehtoollisen ulkonaisen muodon raamatullisuutta ja sen osuutta ehtoollisen pätevyydessä. Toinen kriiseilyni liittyi muistaakseni siihen, onko minun reaalipreesensiin uskovana oikeutettua osallistua ehtoolliselle ev.-lut. kirkossa "hätätapaussääntöä" soveltaen, vaikka en ollut kirkon virallinen jäsen. Kirkkoon liittymiseni jälkeen olen pohtinut, onko minun ja ehtoollista jakavan yhteisön välillä tarvittavaa uskon yhteyttä. Nykyinenkin kriisini liittyy ennen muuta tähän, mutta lisäksi pohdin myös ehtoollisen olemusta. Jälleen joudun huomaamaan, että vaikka haluaisin uskoa siihen, että ehtoollinen, jolle menen, on todella ehtoollinen, löydän itsestäni merkittävän vajauksen tuossa uskossa. Mietin liiaksi dogmaattisia kysymyksiä, kuten seurakuntaviran suhdetta tähän pyhään toimitukseen, ja sitä, missä tämä virka on. Olen kuitenkin pitkään pystynyt käymään ehtoollisella ottamalla "uskon hypyn" ajattelemalla, että Raamatussa ehtoollinen on lopulta aika simppeli juttu, ja vain päättämällä uskoa. Omatuntoni ei kuitenkaan ole jättänyt minua rauhaan, minkä vuoksi en ole nyt taas vähään aikaan osallistunut ehtoolliselle. Epäröin yksinkertaisesti liikaa sitä, nautinko todella ehtoollisen, joten katson olevani ihan vastuullinen itseäni ja muita kohtaan, kun jätän menemättä. Tällainen "autoekskommunikaatio" ei tietenkään ole mikään ideaalitilanne, mutta katson, että tilani tietäessään jokaisen pastorinkin tulisi olla jakamatta ehtoollista minulle.

Pelastusvarmuus ja suhde Jumalaan

Käsittelemättä on vielä oppi, jonka mukana kirkko luterilaisuuden mukaan seisoo tai kaatuu, nimittäin vanhurskauttamisoppi. Luterilaisuudessa ihminen pelastuu yksin armosta, yksin uskosta ja yksin Kristuksen tähden. Kun ihmiselle lahjoitetaan usko, hänet luetaan uskosta vanhurskaaksi. Ihmistä siis tarkastellaan Kristuksen vanhurskauden lävitse kun taas ihmisen synnit annetaan anteeksi Kristuksen uhrin tähden. Ihminen ei voi ansaita pelastusta teoilla, vaan pelastus on yksin Jumalan työ. Luterilaisuudessa on tärkeällä sijalla myös pelastusvarmuuden käsite, joka tarkoittaa ihmisen vakuuttuneisuutta siitä, että jos hän nyt kuolisi, hän pääsisi taivaaseen. Tämä vakuuttuneisuus nähdään ymmärtääkseni uskovalle ihmiselle tarkoitettuna ja mahdollisena, mutta ei millään tavoin pelastukseen välttämättömänä.

En muista uskonelämäni varrelta varmasti yhtäkään hetkeä, jolloin minulla olisi ollut pelastusvarmuus. Se on eri syistä ollut aina poissa. Alkuaikoina pelkäsin jatkuvasti tehneeni Pyhän Hengen pilkan eli anteeksiantamattoman synnin, myöhemmin olen lähinnä miettinyt syntien anteeksiantamisen tapoja ja sitä, olenko minä oikealla tavalla saanut syntini anteeksi. Tämä voi vaikuttaa oudolta, mutta selkeämmin ilmaistuna minulta puuttuu varmuus ja vakuuttuneisuus siitä, että syntini todella on annettu anteeksi. Siksi olen erityisesti viime kuukaudet elänyt myös melkoisen epäharrasta elämää, niin surullista kuin sitä onkin myöntää. Jumala näyttäytyy minulle tällä hetkellä hyvin kaukaisena, koska en osaa omistaa omalle kohdalleni juuri mitään konkreettista hänen armolupauksistaan. Epäröin sitä, onko minulla ja Jumalalla suhdetta lainkaan tällä hetkellä, ja oman elämäni synnit aiheuttavat minulle tuon tuostakin tuskaa yrittäessäni harjoittaa hartautta.

Eräs askel, joka havahdutti minut kriisini syvyyteen, otettiin viime syksynä. Minua pyydettiin keskustelijaksi paneelikeskusteluun, jonka aiheena oli Jeesuksen merkitys minulle. Tarkempina näkökulmina keskustelussa olisivat olleet kysymykset, miten usko vaikuttaa elämässäni, miten se on lohduttanut, ja miten evankeliumi suhtautuu uskonnolliseen suorittamiseen. Aioin jo suostua mukaan, mutta rupesin miettimään, mitä sanottavaa oikein keksisin. Totta kai osaisin ladella abstraktit dogmaattiset lauselmat siitä, kuka Jeesus kristinuskon mukaan on. Mutta ongelmana oli henkilökohtainen näkökulma. En keksinyt tapoja, joilla usko selkeästi elämässäni näkyy, en kokenut varsinaisesti saavani uskostani lohdutusta ainakaan siten että sen voisi konkreettisesti sanoittaa enkä varsinkaan osannut - kuten ehkä on jo käynyt ilmi - nähdä niin selkeää eroa evankeliumin ja suorittamisen välillä kuin paneelin järjestäjät ehkä olettivat. Olin ajautunut suhteessani Jumalaan hyvin suureen usvaan, hämäryyteen, jossa voin vain hapuilla jotain suuntaa tietämättä lainkaan, kuljenko oikeaa paikaa kohti.

Olen paljon miettinyt sitä, minkä takia luterilainen armon ja evankeliumin julistus ei ole koskaan kunnolla saanut vaikuttaa elämässäni. Aikana ennen näitä epäilyksiä mielestäni todella halusin elää armon alla ja tehdä evankeliumista sen lähteen, josta elämäni hyvät teot kumpuavat. Ikävä realiteetti vain on se, että armo ei vaikuta koskaan saaneen tehtyä minusta pyhempää ihmistä, ainakaan omissa silmissäni. Ehkä syy on siinä, että en ole koskaan ymmärtänyt, mitä armo on. Tai sitten minulle olisi pitänyt julistaa lakia, mikä toki tuntuu mieluisalta vain siksi, että tähän mennessä pelko (tarkemmin sanottuna helvetinpelko) on aikoinaan ollut ainoa voima, joka on todella saanut elämäni selkeästi muuttumaan. On vaikea pitää tätä minään ideaalitilanteena, mutta se saa kuitenkin kysymään, mikä minun suhteessani armoon on vialla. Miksi pelko on "toiminut" paremmin kuin armo?

Mitä sitten?

Kärsin siis uskon puutteesta merkittäviin kohtiin luterilaisen kirkkoni opissa. Epäröin, menevätkö asiat todella niin. En huomaa uskovani näihin opinkohtiin, ja samoin minulta puuttuu lopulta uskoa myös siihen, että ev.-lut. kirkko rakenteena on niin sanottu näkyvä kirkko ainakaan täydellisenä. Siten, kun olen oman kirkkokuntani kanssa näin perustavanlaatuisessa uskonkriisissä ja koen merkittävää ulkopuolisuutta lähes joka kerta sen tilaisuuksissa vieraillessani, olen katsonut rehelliseksi, aidoksi ja omaatuntoani kunnioittavaksi erota sen jäsenyydestä. Olen yksinkertaisesti liian kaukana siitä, mihin katson jäsenyydelläni (varsinkin aikoinaan itse valitsemallani jäsenyydellä) sitoutuvani. Tätä periaatetta toki voidaan kritisoida, mutta vaikka minusta on tullut jonkin verran joustavampi vuosien saatossa, omassatunnossani koen edelleen vaivaannuttavaksi kuulua johonkin sellaiseen, mihin en usko. Jotkut toiset varmasti ajattelevat toisin, ja kunnioitan heidän vapauttaan tässä asiassa. En edelleenkään halua saattaa ketään epäilyksiin sen suhteen tulisiko heidän kirkkoon kuulua vai ei.

Valintaani voitaisiin myös varmaankin kritisoida kirkollisen yhteyden rikkomisena ja uudenlaisen skisman luomisena jo muutenkin pirstoutuneeseen kristikuntaan. Mutta tosiasia on mielestäni se, että kirkollinen yhteyteni omaan kirkkooni on ehtoollisyhteyden myötä jo rikkoutunut. Ev.-lut. kirkosta itse asiassa luulisi tulevan sisäisesti vähemmän skismaattisen, kun minä lähden siitä.

Intuitio

Vielä tulee mainita eräs tekijä, joka myös on ratkaisevassa roolissa. Olen edellä esitellyt tiettyjä opin osa-alueita, joita epäröin, mutta joita en suoraan kuitenkaan julista vääriksi. Miksi näin, siihen löytyy syy pitkällisestä filosofisesta kriisistäni, jossa lopulta lähes kaikki maailmassa on alkanut näyttäytyä minulle enemmän tai vähemmän epävarmana. Monet ihmiset puhuvat, että he tietävät monia asioita, heillä on varmuus jostakin, he ovat vakuuttuneita siitä, siitä ja siitä. Itselleni on jatkuvan, jopa metodisen epäilyni vuoksi kuitenkin tullut paljon suurempi kynnys sille, että voin nimittää jotakin tietämiseksi. Tapani katsoa maailmaa on kovasti suhteellistunut: lähes mistään en voi olla varma, koska voin kuvitella myös toisen tavan nähdä asiat ja toisenlaisen selityksen. Haastavinta on, että en enää osaa järkeni avulla ryhmitellä esimerkiksi erilaisia maailmankatsomuksia keskinäiseen paremmuusjärjestykseen. Tämä sama pätee myös suoraan hengelliseen elämääni: en osaa sanoa, mikä tulkinta milloinkin olisi paras ja tulisi uskoa.

Tässä tiedollisessa tyhjiössä ainoa suunnistamistani jollain tavalla auttava asia on intuitio. Olen kristitty vain ja ainoastaan siitä syystä, että intuitiivisesti "tiedän" sen olevan totuus (nyt en siis puhu tietämisestä varsinaisessa mielessä). Se on jonkinlainen sisäinen kokemus, samantyyppinen ilmiö kuin kokemukseni maailman olemassaolosta sellaisena kuin sen aistin. En sitäkään voi sanoa tietäväni tiukasti määriteltynä, mutta intuitioni valaa minuun luottamusta siihen. Samoin intuitioni viittaa siihen suuntaan, että kristinusko on totuudellinen uskonto, ja intuitiivisesti voin myös arvioida erilaisia oppeja. Valitettavasti intuitioni johdattaa tällä hetkellä poispäin luterilaisesta kirkosta. En tiedä, onko se oikeassa, mutta minulla ei ole oikein mitään muuta jäljellä kuin se. Sydämeni on ottanut aiheen kaikista oppiin liittyvistä epäilyistäni aiheuttaen vahvan kokemuksen, että en kuulu tänne, enkä voi kovin kauaa elää tällaisen sisäisen ristiriidan kuormittamana. Tavallaan jokin osa minusta kärsii joka hetkenä, jonka vielä jäsenenä olen, niin murheellista kuin se onkin auki kirjoittaa.

Mihin sitten intuitioni johtaa, sitä on vaikea vielä sanoa. Minulla on korkeintaan arvauksia. Ja saattaahan olla, että intuitio muuttuu ajan myötä, mihin sitten tietenkin on asianmukaisella tavalla reagoitava. Kenties palaan tähän kirkkoon joskus, ei sekään ole pois suljettua. Nyt koen kuitenkin, että minun sydämeni johdattaa toisaalle.

Jälkisanat

Kaikesta huolimatta elämäni ev.-lut. kirkon parissa ennen ja jälkeen siihen liittymiseni on ollut hyvää aikaa. Olen saanut lukemattomia ystäviä, oppinut paljon ja kasvanut ihmisenä, eikä mahdollinen eroni kirkkokunnasta missään tapauksessa tarkoitakaan sitä, että jättäisin näissä piireissä liikkumisen. En ole koskaan luterilaisuuden taholta kokenut hengellistä väkivaltaa (jonka esiasteita lienen joissakin muissa kirkoissa, seurakunnissa ja yhteisöissä kyllä kohdannut). Päinvastoin on tämä aika ollut sosiaalisesti erittäin rikasta, minut on hyväksytty omana itsenäni ja minua on ymmärretty uniikilla tavalla. Monet eivät ehkä haluaisi minun kirjoittavan tätä, mutta etenkin SLEYllä, jossa olen viime aikoina paljon käynyt, on hengellisyys minun havainnointini perusteella ollut tervettä, iloista ja eloisaa, ja koko yhdistys ansaitsisikin monissa ilmeisen kokemusta omaamattomissa piireissä maineenpalautuksen yhtenä suurimmista kirkon hengellisistä moottoreista.

Minulla olisi kaikki syyt olla harmissani siitä, että aikanaan liityin ev.-lut. kirkkoon lopulta niin pinnallisista syistä. Toki kirkkokin teki tämän hyvin helpoksi eikä liittymisvaiheessani vaikuttanut asettavan merkittäviä luovuttamattomia vaatimuksia liittymiselle, mikä ehkä minun mielestäni olisi kuitenkin hyvä tehdä. Yhtä kaikki en osaa olla liittymisestäni hirmuisen pettynyt jälkeenpäin, koska nyt voin sanoa kokeilleeni useita eri ovia tässä kirkossa, yrittäneeni todella olla elää sen hengellisyydessä mukana ja valpastuneeni siitä, että tämä ei tainnut sittenkään olla minun tieni. Ei ehkä sitten kuitenkaan tässä todellisuudessa.

Pystyn kyllä helposti kuvittelemaan jonkin toisen todellisuuden ja toisen ajan. Jossain päin raamattuvyöhykettä, ehkä Pohjanmaalla on varhainen aamu. Aurinko pilkistää puiden katveesta, luo pitkiä varjoja autiolle, vielä viileälle ja kasteesta märälle pellolle. Aukean päässä häämöttää pirtti, joka on juuri havahtunut unestaan. Kirkonkellojen kumina alkaa kuulua jostain matkan päästä, on sunnuntai. Talon ovi aukeaa ja ulos astuu isäntä parhaissa pyhävaatteissaan, renki valmistelee hevosen ja pian voi perheen matka sanankuuloon alkaa, tuon ikiaikaisen tien kulkeminen, jota lukemattomat sukupolvet jo muutaman sadan vuoden ajan ovat taivaltaneet. Kirkko on kylän keskellä ja harvassa ovat ne, jotka jäävät pois. Jumalanpalvelus on yhteisön yhteinen juhla, kohtaamispaikka tälle kansalle, joka on omaksunut Lutheruksesta lähteneen uskontulkinnan. Pastori saarnaa taitavasti pyhää kirjaa kirkkoväelle: ensin suuriakin lain vaatimuksia mutta sitten sitäkin ylenpalttisempia evankeliumin sanoja. Kirkosta ulos astuessaan isännällä on levännyt ja raukea olo: kuinka ihana onkaan tämä vapautuksen sanoma sielulle annettavasta autuudesta ja lahjavanhurskaudesta. Kuinka helpottavaa onkaan ymmärtää, että pelastus ei riipu itsestä, vaan voi turvallisin mielin jättäytyä Jumalan rakastavan käden alle. Suurin mahdollinen rauha, jota ihminen voi koskaan saada, isäntä pohtii ja aikoo viettää lopun tästä armon päivästä perheensä lähellä ja yhdessä Jumalan sanan ihmeellisiä lupauksia tutkaillen.

Niin, jossain toisessa todellisuudessa se olisi hyvinkin voinut mennä esimerkiksi näin. Mutta vaikka tämä näky ei nyt näyttänytkään toteutuvan, on minussa vielä uskoa toivoon, että jokin toinen toteutuu. Ja, jos se on Jumalan tahto, yhtä ihana kuin juuri kuvailemani.

Jumalan siunausta.

Ecclesia sine me 1: Ulkopuolisuus taisteluiden kirkossa

Olen usein sanonut pyrkiväni elämässäni tilaan, jossa minulla ei ole mitään salattavaa. Minulle on näyttänyt jonkinlaisena ihanteena mutta myös voimavarana olla aito ja rehellinen ja välttää teeskentelyä. Kun katson elämääni, on minun kuitenkin todettava, että en ole tämän ihanteeni mukaisesti täysin elänyt. Enkä tosiaankaan soimaa itseäni siitä, että minulla on henkilökohtaisia asioita, niitä lienee jokaisella ja saakin olla. Mutta elämässäni on ollut enemmän tai vähemmän salattuja asioita, jotka ovat vaikuttaneet myös toisiin ihmisiin. Korostan, että arvioni mukaan nämä vaikutukset eivät ole olleet erityisen negatiivisia, mutta nykyisen tilanteen pitkittyessä ne voisivat mahdollisesti sellaisiksi paisua. Siksi, pitkällisen pohdiskelun jälkeen, olen päättänyt avata blogissani sitä, mitä hengelliseen elämääni tällä hetkellä kuuluu. Tarkoitukseni on ihan vain selventää asioita yleisluontoisella tasolla, jotta verkostooni kuuluvat ihmiset tätä lukiessaan voisivat paremmin ymmärtää, missä menen tällä hetkellä, mitä olen jossain määrin pitänyt salassa ja mitä olen tarpeellisilta osin kokenut tarpeelliseksi avata. En siis kirjoita ensisijaisesti purkaakseni sieluani, sillä omalla kohdallani puhumisen en ole enää juurikaan havainnut auttavan ongelmissani. Tällä tekstillä on selkeän informatiivinen ja tiedottava päämäärä.

Olen kuulunut Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon lähes kahden vuoden ajan. Siihen, että aikuisiällä päädyin käymään rippikoulun ja vastaanottamaan konfirmaation kyseisen kirkkokunnan jäseneksi, oli neljä pääasiallista syytä. Ensinnäkin halusin "virallistaa" elämässäni jo pitkään vallinneen todellisuuden, jossa olin päätynyt yhä enemmän pyörimään luterilaisissa piireissä, jotka olivat korvanneet aiemman vapaakristillisen ympäristön. Toiseksi halusin tulla muodollisesti päteväksi ehtoollisvieraaksi luterilaiseen ehtoollispöytään, johon jo kohtuullisen aktiivisesti otin osaa. Kolmanneksi halusin tehdä opiskeluihini liittyvistä osioista, etenkin harjoittelujaksosta, itselleni luontevamman suorittaa. Neljänneksi koin kansankirkkoon liittymällä vieväni täyttymykseen lupauksen, jonka olin antanut Jumalalle jo "ensikohtaamisellamme", katsottiin tuo lupaus moraalisesti sitovaksi tai ei.

Näitä asioita pitkään mietittyäni ratkaisin siis asian ja tulin kirkon jäseneksi 29. tammikuuta 2017. Kaksi päivää myöhemmin, 31. tammikuuta, kaduin päätöstä ensimmäisen kerran. Voidaankin sanoa, että tuosta saakka olen kamppaillut kirkon kanssa. Karkeasti viime keväästä lähtien ongelmani ovat vähitellen kasvaneet, ja nyt ne näyttävät tulleen ratkaisemattomaan suuruuteen. Olen melko varmasti tullut siihen tulokseen, että jätän kansankirkon jäsenyyden tämän vuoden aikana, todennäköisesti jo ennen kesää. On tapahtunut monia asioita, olen joutunut ottamaan useita "askelia", joista haluan kirjoittaa. Kaikki liittyy ulkopuolisuuden tunteeseen, jota ev.-lut. kirkossa olen kokenut noiden liittymiseni jälkeisten euforisten kahden päivän jälkeen. Ulkopuolisuuden tunne, joka on omalla tavallaan koko elämääni keskeisesti määrittävä piirre, on suhteessani kirkkoon ilmennyt kahdella melko erilaisellakin tavalla. Nyt on aika valottaa kokemuksiani näistä ensimmäisen suhteen.

Liberaalit ja konservatiivit

Kaksi sanahirviötä, jotka aina kulkevat mukana kirkon kuohuissa, ovat liberaali ja konservatiivi. Tähdennän jo kärkeen, että nämä sanat ovat tietenkin yleistyksiä, ja muuttuvat edes jossain määrin järkeviksi käyttää ainoastaan yksityiskohtaisemmissa kysymyksissä. Siten ei ole mielestäni kovinkaan mielekästä puhua siitä, että joku on konservatiivi ja joku liberaali. Esimerkiksi itse olen monissa kysymyksissä konservatiiviseksi tulkittavalla kannalla, joissakin kohdin taas liberaalimpi.

Kirkossa on kuitenkin karkeasti havaittavissa ainakin kaksi osapuolta, jotka käyvät eräänlaista taistelua keskenään. Kyllä, ev.-lut. kirkkoa keskeisesti määrittävä piirre on, että se on taistelun kirkko. Siinä kamppaillaan etenkin oikeudesta olla olemassa, mutta myös vallasta ja ihmisten suosiosta. Tämän kamppailun osapuolia nimitän tässä kohtaa epätarkasti liberaaleiksi ja konservatiiveiksi. Oikeastaan kyse on enemmän tietynlaisista nähtävissä olevista suuntauksista kuin yksittäisistä ihmisistä tai edes ihmisjoukoista. Kaksi voimaa kilpailee keskenään.

Liberaalit ovat jossain määrin kansankirkollisempia, mutta eivät kuitenkaan valtavirtaa ainakaan radikaaleimman siipensä osalta. Monet heistä ovat suuria liturgikkoja, vaikka opillisissa ja eettisissä kysymyksissä enemmän poiketaankin kristikunnan perinteisistä kannoista vaihtelevassa määrin. Liberaalit ovat usein aktiivisia vaikuttajia ja yhteiskunnalliset oikeudenmukaisuuteen liittyvät kysymykset korostuvat heidän retoriikassaan.

Konservatiivit puolestaan vaikuttavat selkeimmin tietyissä kirkon herätysliikkeissä, näkyvästi ainakin evankelisuudessa ja viidesläisyydessä. Hiukan lievempää konservatiivisuutta esiintyy monin paikoin myös kansankirkollisuuden piirissä. Konservatiivit korostavat perinteistä, raamatullista ja luterilaista kristinuskoa sekä muuttumattomia totuuksia etenkin opin ja etiikan alueella. Heidän tulokulmansa asioihin on usein korostuneemmin hengellinen.

Kumpi kamppailussa on voitolla? Minun kokemukseni on, että ensimmäinen "voima", liberaalius. Katsottaessa kirkon kehitystä voidaan selkeästi havaita hidas siirtymä vanhoillisuudesta kohti uudistusmielisyyttä, perinteisestä tunnustuskirjaluterilaisuudesta kohti mitä lennokkaimpia tulkintoja melkein mistä tahansa aiheesta, tuonpuoleisuuden korostamisen vähenemisestä tämänpuoleisuuden korostamisen kasvamiseen ja perinteisestä kristillisestä vastakulttuurisesta etiikasta kohti yhä laajempaa mukautumista siihen, millaiset sekularisoituneen länsimaisen yhteiskunnan arvot ovat. Jälleen karkeita yleistyksiä, mutta uskon taustalla olevan pointin, jonka kaikki pystyvät näkemään, jos vain haluavat katsoa.

Kirkko on selkeämmin havaittavissa yhteisöksi, jossa kaikille ei ole tilaa. Niskan päällä oleva liberaali osapuoli nimittäin kyllä sanoo, että kirkko kuuluu kaikille, mutta nämä sanat eivät todellisuudessa tarkoita mitään, sillä samaan aikaan konservatiivien elintilaa kirkossa kavennetaan kaikin voimin. Todellisuudessa liberaalien kuuluisi sanoa, että kirkko kuuluu kaikille, jotka eivät pane vastaan liberaalille ajatusmaailmalle. Konservatiivi saa kyllä ajatuksissaan olla, mutta on tehtävä oman uskonsa kanssa kompromissi ja pyrittävä olemaan antamatta sen näkyä, toimimatta uskonsa mukaisesti. Kaikille kristinuskoa edes vähän tunteville pitäisi olla selvää, että tällaisen kompromissin tekeminen on varsin epäkristillinen teko ja laajemmin sovellettuna itse asiassa vesittää uskontomme uskottavuuden. Siksi on tökeröä vaatiakaan sellaista.

Edellä kirjoittamastani todistavat kirkkaimmin tietysti virkakysymykseen liittyvät väännöt, joista edelleen, 30 vuotta naispastoriuden hyväksymisen jälkeen, saamme lukea. Ei ole tarvetta paneutua tähän kysymykseen sen laajemmin, mutta se todistaa selkeällä tavalla kehityksen, jossa konservatiiveille, tässä tapauksessa perinteisen virkakannan edustajille, on vuosien mittaan tullut yhä tukalammat oltavat. Ensin oli ponsi ja työvuorojärjestelyt, sitten niistä epämääräisesti luovuttiin ja nyt ollaan tilanteessa, jossa retoriikan perustan muodostavat se, että kirkolla on "vain yksi virka" ja että "perinteisen virkakannan edustajat harjoittavat syrjintää". Konservatiiviset herätysliikkeetkin ovat yhä suuremmissa ongelmissa, kun niitä pikkuhiljaa aletaan vaatia mukautumaan kaikessa kirkkokunnan käytäntöihin, ja pastorien ja messutilojen saaminen muuttuu hankalammaksi ja hankalammaksi.

Tässä ei ole kyse kaikkien kirkosta. Tässä on kyse taistelusta, jonka johtoasemassa oleva taho julistaa: Et ole tervetullut. Sinua ei haluta tänne, ei ainakaan omana itsenäsi. Mene pois.

Kuten kerroin, en ole mikään tyyppiesimerkki konservatiivisesta kristitystä, koska olen monissa kohtaa myös selkeästi oman vähemmän konservatiivisen polkuni kulkija. Minua on viime aikoina luonnehtinut erityisesti etsijyys: en ole tästä syystä tehnyt kovinkaan vahvoja kannanottoja. Sillanrakentajatyyppi olen ollut jo pitkään, minulle on ollut tärkeää olla sovitteleva ja yrittää löytää yhteyttä ihmisten välille. Olen pyrkinyt ymmärtämään sekä liberaaleja että konservatiiveja ja onnistunut tässä, olen kokenut merkittävää hengellistä yhteyttä kumpienkin kanssa ja molempien joukossa on ihmisiä ja kristittyjä, joita arvostan suunnattomasti.

Tästä huolimatta koen kirkon saaman suunnan henkilökohtaisesti satuttavaksi. Koen torjuvan sanoman kohdistuvan suoraan myös minuun, kun katson minua konservatiivisempien veljieni ja sisarteni kärsimystä. Sitä paitsi, jos tänään he ottavat osumaa, ehkä jo huomenna minäkin. Kaiken kukkuraksi minua vaivaa suunnattomasti se epäjohdonmukaisuus, joka liberaalin kirkon sanojen (tulkaa kaikki) ja käytännön toiminnan (tulkaa melkein kaikki) välillä on. Samantyyppisestä aiheesta laajemmassa mittakaavassa olen kirjoittanut kesällä jopa pienimuotoista kohua herättäneen kirjoituksen "Ecclesia iterum ecclesia fiat: Kirkon ongelma", jonka jälkipyykissä loitonnuin kirkosta merkittävällä tavalla. Minun alkoi yhä vähemmän tehdä mieli olla osa tätä kirkkoa, joka vaikutti olevan kiinnostumaton jäsentensä sekularisoitumisesta ja vain jatkavan jonkinlaisessa ideaalimaailmassa. Pääongelmani kiteytettynä on siis torjuva suhtautuminen kirkon perinteistä uskoa tunnustaviin sekä välinpitämättömyys jäsenkunnan maallistumisen edessä. En voi välttää ajatusta, että mitä jos kirkko on näiden asioiden vuoksi vähemmän kirkko kuin mitä sen pitäisi olla. Tai ainakin se yhä enemmän näyttää toimivan oman identiteettinsä vastaisesti.

Mutta sanotaan: "Ole itse se muutos. Vaikuta kirkon parhaaksi!" Ja onkin monia väyliä yrittää vaikuttaa asioihin. Tunnen monia ihmisiä, erityisesti konservatiivisemmin orientoituneita, joiden sydämen asiana on puolustaa hyvin samanlaisia ideaaleja, joihin itsekin uskon. He haluavat rehkiä sen puolesta, että kirkko aidosti kuuluisi kaikille ja että se ei koskaan unohtaisi hengellisyyttään. Todella merkittäviä avauksia ja toimia tehdään näiden konservatiivisemmin orientoituneiden yhteydenrakentajien toimesta jatkuvasti - toki yhteydenrakentajia on myös liberaalimmalla puolella, vaikka heistä minulla ei juuri olekaan läheistä kokemusta enkä siksi heistä juuri tämän enempää osaa kirjoittaakaan. Mutta summaten: yrityksen puutteesta kirkon jäseniä ei siis ainakaan voida moittia pyrkimyksessä saavuttaa ykseys. Itsekin olen kantanut korteni kekoon lähinnä olemalla aktiivinen somessa, kirjoitinpa myös arkkipiispalle ja olinhan toki ehdolla seurakuntavaaleissakin.

En silti voi kieltää sitä, että olen hyvin kyllästynyt tähän jatkuvaan kamppailuun. Keskustelut junnaavat paikallaan tilanteiden kärjistyessä uusien kohujen myötä hetkellisesti ja kaiken sitten taas palatessa "asemasotavaiheeseen". Jatkuvasti puhutaan avioliittokysymyksestä ja naispappeudesta, Raamatun auktoriteetista, suvaitsevaisuudesta ja kaikkien oikeudesta olla sitä, mitä ovat. Sama tuntuu jatkuvan loputtomasti ilman, että koskaan päästäisiin lopputulokseen, joka jollain tavalla tyydyttäisi ainakaan minua.

Välistä mietin myös sitä, miksi konservatiivisemmat yhteydenrakentajat monesti niin kovin haluavat säilyttää kirkon yhtenä siten, että he ovat valmiita ehdottamaan aika merkittäviäkin opillisia kompromisseja vain ykseyden tähden. Ikään kuin koskaan ei voisi tulla vastaan se raja, jonka jälkeen erottautuminen on perustellumpaa kuin yhdessä pysyminen. Lisäksi usein nämä yhteydenrakentajat puhuessaan yhdestä kaikkien kirkosta tuntuvat ajautuvan vaarallisen lähelle samanlaista ongelmaa, johon liberaali osapuoli syyllistyy. Kun puhutaan jatkuvasti konservatiivien oikeuksista kirkossa, ei usein osata ottaa huomioon liberaalimmin orientoituneiden kirkon jäsenten katsantokantaa. Tuntuu ikään kuin siltä, että paitsi konservatiivit, myös konservatiiviset yhteydenrakentajat usein tuntuvat lopulta ehkä tiedostamattaankin tavoittelevan samantyyppistä hegemoniaa kirkossa kuin liberaalit - vain konservatiivista. Minun kokemukseni mukaan valtaosan konservatiiveista ideaalikirkko olisi sellainen, jossa perinteinen kristillisyys kukoistaisi ja liberaaleille ajatuksille ei juurikaan annettaisi tilaa. Ehkä monen mielestä kaunis ajatus, mutta se tekee mahdolliseksi todella käyttää syrjintäargumenttia konservatiiveja vastaan ihan samoin kuin sitä voidaan käyttää liberaalejakin vastaan. Kumpikin kyllä haluaa kutsua mukaan kaikkia, mutta uskoakseni kumpikaan ei halua antaa kaikkien kukkien kukkia. Siihen "kaikkien kirkkoon" taitavat lopulta uskoa aika harvat, mikä on minusta ihan ymmärrettävää! Se vain olisi hyvä osata sanoa myös ääneen.

Niin, vaikka olen tässä kirjoituksessa kieltämättä melko aiheellisestikin antanut itsestäni konservatiiveja puolustelevan kuvan, en suhtaudu heidänkään kaikkiin toimintatapoihinsa kritiikittömästi. Mutta tässä kirjoituksessa ei tarkoitukseni ole puuttua sen suuremmin tähän kritiikkiin. Sen sijaan haluan tunnustaa epätoivoni kirkossa käytävän kamppailun ääressä. Minusta nimittäin vakavasti näyttää siltä, että melko pian, ellei jo nyt, on kummallekin osapuolelle, sekä liberaaleille että konservatiiveille, johdonmukaisempaa olla enää jakamatta yhtä ja samaa kirkkoa. Yhteys aiheuttaa yhä enemmän kompromissipaineita, jotka uhatessaan kummankin osapuolen tärkeimpiä arvoja voivat koitua hyvinkin tuhoisiksi. Ykseyden haitat kasvavat niin suuriksi, että täytyy yhä vakavammin kysyä, kannattaako se. Itseni on tässä raastavassa tilanteessa vaikeaa enää keksiä, mikä voisi olla hyvä ratkaisu, jos kirkon on oltava yksi.

Ensimmäinen syy haluuni lähteä kirkosta on siis täydellinen turhautumiseni siihen, että kirkossa on meneillään tällainen sota, jolle ei ole loppua näkyvissä. Jotkut voivat sanoa, että tämä on peräti kepeä syy, aivan liian heppoinen peruste lähteä. Mutta haluan ensinnäkin kiinnittää huomiota siihen, että tuo jo mainittu raja ykseyden ja totuuden varjelemisen välillä näyttää olevan häilyvä: melkein jokainen määrittelee sen vähän eri tavalla enkä ole kuullut mistään täydellisesti tyydyttävästä ratkaisusta. Minä pystyn tavallaan hyväksymään jo vaikkapa sellaisenkin eroamissyyn, että ei haluta allekirjoittaa tai tukea kirkon nykylinjaa. Omakin syyni yksinkertaisesti ilmaistuna on se, että en omassatunnossani huomaa olevani kykenevä sitoutumaan tällaiseen kirkkoon. Mutta en halua tehdä tästä kysymyksestä mitenkään helppoa, se on päinvastoin erityisen mutkikas.

Miksi pysyä kirkossa?

Satuin alkuvuodesta Perustan teologisilla opintopäivillä Timo Junkkaalan pitämään kanavaan, jossa pohdittiin sitä, miksi edelleen tulisi pysyä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenenä. Junkkaalan jäsenyyden säilyttämistä perusteleva alustus ja sitä seurannut värikäs keskustelu olivat mielenkiintoisia. Junkkaala itse esitti monia syitä pysyä kirkon jäsenenä, mutta kaiken kaikkiaan en tullut näistä syistä vakuutetuksi suuntaan tai toiseen. Koen tarpeelliseksi jo tässä kohtaa hiukan käsitellä kanavassa esitettyjä kirkossa pysymistä puoltavia syitä, koska niihin vetoamista kuulee usein ja olen itsekin näitä seikkoja joutunut miettimään. Referenssimateriaalinani on lehtijuttu, joka mielestäni kiteytti kanavan keskustelua hyvin - pyydän anteeksi, jos siinä jokin on kuvailtu epätarkasti tai jos oma muistini pettää!

Junkkaala esitti kirkossa pysymiseen ymmärtääkseni ainakin seuraavat syyt:

• Kirkon perusta on edelleen virallisesti Jumalan sana
• Jumalalla on vieläkin paljon kansaa tässä kirkossa
• Kirkon kautta on mahdollista vaikuttaa Jumalan valtakunnan hyväksi ainutlaatuisella tavalla
• Kirkko voi vielä muuttua paremmaksi
• Historia tarjoaa kosolti esimerkkejä siitä, kuinka suurinakin lankeemuksen aikoina Jumalan ihmiset ovat valinneet pysyä kirkossa, ja lopulta on tullut uusi kulta-aika
• "Meidät on kastettu tähän kirkkoon"
• Hajaannus on kirkolle vahingollista

Pitkään välttelin itse ajattelemasta kirkon jättämistä sen vuoksi, että se edelleen muodollisesti on varsin perinteinen ja klassisen kristillinen laitos. Aika ajoin kuitenkin olen kuullut mielipiteitä, joiden mukaan kirkko on todellisuudessa sitä, mitä se on käytännössä, ei niinkään sitä, mitä se on paperilla. Jo aiemmin mainitussa kirjoituksessani "Kirkon ongelma" käsittelin sitä epäsuhtaa, joka mielestäni kirkon virallisen ja käytännön todellisuuden välillä on. Se on mielestäni valtava ja alati kasvava.

Kirkossa ilman muuta on paljon kristittyjä, ja etenkin tähän kirkkoon paimeniksi asetettujen tulisi mielestäni erittäin tarkasti pohdinnoissaan harkita, mikä on todella aiheellinen syy jättää lauma. Sellaista on hankala äkkiseltään keksiä. Toisaalta maallikolla kysymys ei liene niin vaikea, sillä pelkän muodollisen jäsenyyden jättämisen tuskin tarvitsee tarkoittaa, että ei hyväksyisi kirkkoon jääviä ihmisiä kristityiksi. On kuitenkin sinänsä aiheellista pohtia, mikä voi olla niin iso ongelma kirkossa, että sen takia on valmis luomaan hajaannuksen itsensä ja toisten kristittyjen välille. Tällainen raja eittämättä jossain kohtaa on, mutta sen löytäminen jälleen kerran erittäin vaikeaa.

Kirkko on todella hyvä vaikuttamisen väline, etenkin rippikoululla on melkoinen potentiaali tavoittaa valtaosa kansamme nuorista evankeliumilla. Kaikkea pohdintaa ei kuitenkaan mielestäni voi rakentaa hyötynäkökohtien varaan, vaan joskus ihan oikeutetustikin periaatekysymykset voivat ajaa edelle. Vaikka näiden periaatteiden noudattamisesta pitäisikin maksaa korkea hinta.

On totta, että kirkko voi vielä muuttua paremmaksi. Olen itse paljon miettinyt sitä, että mitä jos lähtöni jälkeen näin käykin? Silloinhan kirkossa pysyneet voisivat sanoa minulle, että minä luovutin taistelun, mutta he veivät sen suotuisaan päätökseen. Olisin siis ikään kuin rintamakarkuri. Silti on hyvä muistaa myös, että tulevaisuutta on lupa myös arvioida ja ennakoida. Jos kirkon negatiivinen kehitys jatkuu eikä mikään tunnu tepsivän ja tilanne tuntuu muuttuvan mahdottomaksi, en soimaisi kovinkaan paljoa niitä, jotka tällaisesta kirkosta haluavat lähteä. Toki haluan muistaa, että kristittyjä ei ole kutsuttu luovuttamaan suurienkaan haasteiden edessä, vaan niiden keskellä luottamaan Jumalaan.

Monet historian esimerkit todistavat siitä, kuinka kirkon sisällä pysyminen on hyödyttänyt ja lopulta ovat koittaneet taas paremmat ajat. Ja onkin sinänsä vaikeaa keksiä syytä sille, että kristitty jättäisi Kristuksen kirkon näkyvän rakenteen. Herää kuitenkin kysymys, voiko näkyvä kirkko muuttua siten, että se on vähemmän kirkko, tai jopa kokonaan lakata olemasta kirkko teologisessa mielessä? Onko kiveen kirjoitettu, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko tulee pysymään kirkkona ikuisesti? Vaikka paremmat ajat lankeemuksen jälkeen koittaisivatkin, voidaanko asettaa mielekästä aikaa, jonka verran kristityn tulee kärsiä identiteettikriisin kourissa vellovan kirkon osana ennen kuin hänen on oikeutettua paeta?

Argumentti "meidät on kastettu tähän kirkkoon" tuntuu kummalliselta useastakin syystä, ennen muuta siksi, että jos olisin itse noudattanut sen tausta-ajatusta, minä en olisi koskaan luterilaiseksi tullutkaan! Sain kasteen Suomen Vapaakirkossa, mistä olen tietenkin kiitollinen. Mutta enkö olisi saanut kuunnella sydämeni ääntä ja liittyä luterilaiseen kirkkoon näkemysteni muututtua vain, koska minut on kastettu Vapaakirkossa? En usko, että kovinkaan moni luterilainen kirkossa pysymisen puolustaja ihan loppuun asti haluaa pitää tästä argumentista kiinni.

Viimeisenä kohtaamme ajatuksen, että hajaannus on kirkolle vahingollista, mikä on tietenkin totta. Kristus rukoili, että hänen omansa olisivat yksi. Mutta läpi kirkkohistorian on jatkuvasti jouduttu päätymään päätelmään, että täytyy olla jokin raja, jonka jälkeen eron tekeminen on pienempi paha kuin yhtenä pysyminen. Kristuksen kirkon jakautuminen on tragedia, ja monet jaot on varmasti tehty ilman todellisesti hyväksyttävää syytä, mutta siitäkin huolimatta eron tekemisen mahdollisuus kristillisten tahojen välillä on mielestäni raamatullisesti ja muutenkin teologisesti joskus perusteltu.

Kuten kirjoitin, en ole näistä argumenteista sinänsä vakuuttunut suuntaan taikka toiseen, vaikka jotkin niistä vaikuttavatkin paremmilta ja jotkin huonommilta. Näitä asioita voisi pohdiskella iäisyyksiin, monet ovat paljon niitä pyöritelleetkin, mutta selkeää ratkaisua ei ole löydetty. En näe tässä monimutkaisessa sekamelskassa tällä hetkellä muuta mahdollisuutta kuin olla tuomitsematta ihmisiä, päätyivät he mihin ratkaisuun tahansa. En siis myöskään ole tällä kirjoituksella halunnut lietsoa ketään eroamaan kirkosta, en tosiaankaan! Olen halunnut vain valottaa omaa kamppailuani aiheen kanssa ja sen vääjäämättömältä näyttävää lopputulosta.

Tämä kirjoitus esitteli ensimmäisen ulkopuolisuuteen liittyvän ongelmani kirkon kanssa. Olen aikeissa julkaista myös toisen, joka käsittelee aihetta hyvin toisenlaiselta, henkilökohtaisemmalta kannalta.

Siihen asti, Jumalan siunausta.

Ecclesia mea: 14 teesiä kirkosta

Johdanto

Kesällä kirjoittamani kirjoitus Ecclesia iterum ecclesia fiat: Kirkon ongelma oli, kuten täällä blogissakin on jo todettu, kovasti kiitelty ja jonkin verran myös kritisoitu teksti. Minulta on valtavasti toivottu jatkoa tuolle ongelmanasetteluni selväksi tekevälle kirjoitukselle, ja vielä sitä kirjoittaessani pohdin tekeväni mahdollisesti neljäkin uutta kirjoitusta, joista kolme ensimmäistä olisivat käsitelleet mielestäni vääriä tapoja vastata ”kirkon ongelmaan” ja neljäs oikeana pitämääni. Nyt tuntuu siltä, että tämä viisiportainen rakenne tulee tuskin koskaan toteutumaan sellaisenaan, sillä en edelleenkään ole täysin varma, mitä muihin osiin (varsinkaan viimeiseen) kirjoittaisin. Koska kuitenkin asetuin lopulta ehdolle seurakuntavaaleissa, antoi tilanne minulle mahdollisuuden pohtia kirkkoa hieman laajemmasta, ei enää niin paljoa mainitun kohukirjoitukseni rajaamasta näkökulmasta. Tein siis vaaleista itselleni muodollisen syyn julkaista kypsyttelemiäni ajatuksia siitä, millaisena näen ideaalisen kirkon.

Seurakuntavaalien teema/slogan on monen kritisoima ”Minun kirkkoni”. En itsekään pidä tuosta muotoilusta ja oikeastaan haluan jo ennen tämän pidemmälle etenemistä tähdentää, että kirkkoa ei pidä nähdä ihmisen omaisuutena, jota voi muokata oman tahtonsa mukaisesti millaiseksi tahtoo. Jos kirkko on jonkun, se on Kristuksen. Olen tässä kirjoituksessa kuitenkin halunnut käyttää slogania mukailevaa ilmausta ”Minun kirkkoni on” retorisena keinona ilmaistakseni ideaaleja, joiden toivoisin olevan kirkossa todellisuutta, ja muotoillut 14 yhtaikaa voimassa olevaa jatkoa tuolle lauseen alulle. Näitä kutsuttakoon luterilaisessa hengessä teeseikseni, vaikka ne aika paljon pidempiä ovatkin kuin Lutherin 95 teesiä. Lukijoita kehotan kuitenkin pitämään mielessä ensinnäkin sen, että nämä teesit eivät ole kaikenkattava esitys kirkko-opillisista ajatuksistani, vaan kontekstisidonnainen ja tiettyjä puolia painottava lista. Toiseksi haluan muistuttaa, että nämä teesini on kirjoittanut rajallinen ja monin tavoin vajavainen ihminen, joka ei välttämättä ole kaikilta osin oikeassa tai vielä hoksannut kaikkia kirkon hienouksia. Jos jonkin ajatuksen siis haluan tästä blogikirjoituksesta jättää, niin tämän: ”Kirkko on Kristuksen.”

14 teesiä kirkosta

Minun kirkkoni on:

1. Hengellinen yhteisö. Kirkko on aina ensisijaisesti ja lähtemättömällä tavalla olemukseltaan hengellinen. On pelkästään oikein nimittää kirkkoa uskonnolliseksi yhdyskunnaksi, koska usko on aina ja kaikkialla kirkkoa keskeisimmin määrittävä tekijä.

2. Ikiaikaiseen uskoon sitoutuva. Kirkon usko ei ole mitä tahansa uskoa, vaan se on uskoa kolmiyhteiseen Jumalaan, Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen, joka uskontunnustuksen mukaisesti on luonut maailmankaikkeuden ja ihmiset siinä; joka meidän ihmisten pelastuksen tähden on tullut ihmiseksi Jeesuksessa Kristuksessa, kärsinyt sovittavan ja lunastavan kuoleman ja noussut ylös kuolleista kuoleman voittaen sekä joka Pyhässä Hengessä pyhittää ja tekee eläväksi Jumalan osallisuuteen päässeet ihmiset. Kirkon virallisten uskontunnustusten osalta kirkko ei koskaan voi tehdä kompromisseja, vaan sen on sitouduttava niihin kaikkina aikoina aina Kristuksen paluuseen saakka. ”Kirkko on rakennettu Jeesuksen Messiaaksi tunnustamiselle.”

3. Uskollinen Raamatun sanalle. Kirkon opin ja elämän perusta on Raamatussa, jota on oikein nimittää Jumalan sanaksi kirjoitetussa muodossa. Raamattu tulisikin huomioida kirkon kaikessa elämässä, toiminnassa ja päätöksenteossa. Raamatuntulkinnassa tulee olla hienovarainen ja välttää ylilyöntejä, kuten kaiken Raamatun tekstin ottamista kirjaimellisesti ja vasavuoroisesti joidenkin kohtien hylkäämistä siksi, koska ne eivät helposti tunnu soveltuvan nykyaikaan. Pyhän kirjan tulkitseminen on mahdollista tekemättä sille väkivaltaa sen enempää yltiöpäisellä kriittisyydellä kuin fundamentalismillakaan, tähän avuksi luterilaisessa kirkossa on virallisestikin hyväksytty luterilaiset tunnustuskirjat. Raamatun ydinsanoma on ilosanoma Kristuksesta, joka on tullut ihmiskuntaa pelastamaan. Tämä ei kuitenkaan anna lupaa hylätä niitä Raamatun kohtia, jotka eivät vaikuta Kristuksesta suoraan puhuvan.

4. Messukeskeinen. Kirkon kaiken toiminnan keskus ja sydän on ehtoollisjumalanpalvelus eli messu, seurakunnan yhteinen juhla, jossa Jumala joka kerta lahjoittaa taivaan aarteet lapsilleen. Ehtoollinen on armon ateria, joka edustaa intiimeintä yhteyden muotoa Kristuksen kanssa tässä ajassa – tällä tavalla kirkko elää uskoaan todeksi. Kirkossa tulee myös järjestää sanajumalanpalveluksia, rukoushetkiä, hartauksia, eri ikäryhmille suunnattua toimintaa ja teematilaisuuksia, mutta mielessä tulee pitää, että messussa kuultu ja saarnattu Jumalan sana sekä ehtoollinen uskoa vahvistavana sakramenttina ovat lähtökohta kaikelle muulle kirkon toiminnalle: kaikki kumpuaa messusta. Kaikki muu toiminta myös omalla tavallaan tähtää tai ohjaa messun lahjojen äärelle. Säännöllinen ehtoollisjumalanpalvelus on kirkon elinehto, jota ilman se ei ole kirkko.

5. Universaali. Eräässä mielessä kirkko on koko maailman laajuinen pelastuvien ihmisten joukko, jollain tapaa syvimmiltään näkymättömissä. On asioita, jotka yhdistävät kaikkia maailman kristittyjä, ja niin on tarkoituskin olla. Kristinusko tulisi nähdä yhtenä kokonaisuutena, jonka on tarkoitus sulkea alleen ihmisiä kaikista maista ja kulttuureista, yhdistää ihmiset yhdeksi Jumalaan uskovaksi kansaksi.

6. Paikallinen. Kirkko on myös paikallinen kirkko. Länsimaat tekivät mielestäni aikanaan harkitsemattomasti yrittäessään tuputtaa länsimaalaisuutta ja omia kirkollisia tapojaan evankelioinnin lomassa kansoille, jotka eivät ole länsimaalaisia. Se, että kristinusko (joka itse asiassa on alun perin lähtöisin Lähi-idästä) on niin hanakasti samaistettu länsimaalaisuuteen, on saanut aikaan paljon haitallisia ajatuksia. On toki kiistatonta, että länsimainen kulttuuri on suurilta osin rakennettu kristillisten arvojen pohjalle, mutta mukana on myös paljon kristillisyyden nimellä kulkevaa epäkristillisyyttä. Vastavuoroisesti nykyään liian vähän huomataan, että ollakseen toimivaa oma suomalainen kristillisyytemme ei edellytä sitä, että varauksetta tuomme omaan kirkkoomme esimerkiksi amerikkalaista kristillistä kulttuuria. Muista kulttuureista saatavat vaikutteet ovat kirkollista elämäämme rikastuttava kokemus, mutta itsestään selvinä itseisarvoina niitä ei tulisi pitää. Myös suomalainen kulttuuri on yhtä arvokas kuin kaikki muutkin, ja suomalainen kristillisyys saakin olla rohkeasti suomalaista.

7. Suhteiden kirkko. Organisaationa kirkko ei ole maailmassa yksin, vaan se huomaa ympärillään olevan monia tahoja ja toimijoita omine pyrkimyksineen. Joskus nämä pyrkimykset ovat yhteisiä kirkon kanssa, joskus taas sitä vastaan. Yhteiset päämäärät kirkon joidenkin työmuotojen kanssa jakavat tahot on luontevaa nähdä myös tietynasteisina yhteistyökumppaneina. Harkintansa mukaan kirkko voi varmasti erinäisissä asioissa tehdä yhteistyötä esimerkiksi valtiovallan kanssa erikseen sovittaessa, mutta poliittinen yhteisö kirkko ei voi olla eikä valtiokirkkoajatuskaan ole enää nykyaikana mielekäs. Yhteistyö on mielekästä samaten tiettyjen humanitääristen järjestöjen kanssa. Maailmaa katsomalla ajatteleva ihminen havaitsee helposti senkin, että kirkkokuntia on maailmassa useita. Mikäli kirkkokunnat tunnustavat toisensa eroistaan huolimatta saman Paimenen lampaiksi, on yhteistyö niiden välillä suotavaa niin virallisten oppineuvottelujen kuin ruohonjuuritason toiminnankin kautta. Siitä täytyy kuitenkin pitää huoli, että kaikenlainen yhteistyön ja yhteyden harjoittaminen tapahtuu kirkkojen yhdessä sopimien käytäntöjen mukaisesti.

8. Yhteisöllinen. Kristuksen kirkossa, Jumalan seurakunnassa, ei ole kyse sooloilusta, vaikka Jumalalla onkin henkilökohtainen suhde kaikkiin lapsiinsa. Kristityt on kutsuttu olemaan yhteydessä paitsi Jumalaan myös toisiinsa. Kirkko on hyvä hahmottaa ikään kuin joukkueena: sen elämässä on kyse eräänlaisesta tiimipelistä. Kirkon tulee huomioida jäsentensä lahjat ja suoda heille mahdollisuuksia käyttää niitä. Maallikkoaktiivisuus ja vapaaehtoistoiminnan kynnyksen madaltaminen sekä kaikkien ikäryhmien, erityisesti nuorten, osallistaminen ovat nykyajan valtteja, jotka kirkon kannattaa ottaa erittäin vakavasti. Sanan ja sakramenttien virka eli pastorinvirka on kuitenkin myös Jumalan asettama, eikä kirkko voi tästä virasta luopua lakkaamatta olemasta kirkko.

9. Erilaisuuden hyväksyvä. Kaikki ihmiset ovat uniikkeja yksilöitä, jotka kirkon on nähtävä rikkautena. Jumalan ainutlaatuinen luomistyö näkyy kauniilla tavalla siinä, että kukaan ihminen ei ole samanlainen ja että kaikilla on oma erityinen tehtävänsä Hänen valtakunnassaan. On totta, että kirkon on asetettava myös rajoja eikä se voi hyväksyä kaikkea. Nykymaailmassa erityisenä haasteena onkin tulla johonkin kestävään tulokseen sen suhteen, mikä kirkossa voidaan sen ykseyden ylläpidon tähden hyväksyä ja mikä vastavuoroisesti ylittää opin puhtauden rajan. Tästäkin huolimatta kirkon olisi kyettävä kohtaamaan jokainen ihminen arvokkaana yksilönä ja oltava valmis myös keskustelemaan siitä, olisiko sen käytännöissä joissain tilanteissa myös parantamisen varaa.

10. Ihmisten parissa. Kirkon jäsenten ei tule jäädä vain omiin kupliinsa, vaan harjoittaa ”liturgiaa liturgian jälkeen”: elää maailmassa ihmisten keskellä loistaen Kristuksen valoa. Kirkolle on vahingollista, jos se jää liiaksi omiin ympyröihinsä ja unohtaa keskeisen tavoittavan tehtävänsä: rakastaa ja palvella ihmisiä sekä julistaa heille evankeliumia ja kutsua Jumalan ja kirkon yhteyteen. Tässä tehtävässä kirkko on Kristuksen työväline eikä sen tule laiminlyödä niitä monia puolia, joita tähän missioon liittyy. Yhtäältä on harjoitettava diakoniaa ja autettava ihmisiä, jotka apua kaipaavat, oli sitten kyse köyhistä, sairaista, yksinäisistä, kodittomista, työttömistä tai vähäosaisista, unohtamatta myöskään paremmin toimeen tulevia. Toisaalta on myös aina muistettava kohdata ihmiset ilosanoman kautta ja kerrottava heille Jeesuksesta. Kirkolla on maailman paras ja tärkein sanoma, jolla on potentiaali luoda todellista muutosta. Sanoma Jeesuksesta on myös viime kädessä oleellisin, sillä se tähtää iankaikkiseen elämään. Sitä ei myöskään mikään muu taho voi kertoa, kun taas avustustyötä tekevät monet muutkin toimijat. Tasapaino tässä kohtaa on kirkon missiossa tärkeä. Käytännön tasolla kirkon kannattaa panostaa kanaviin, joiden kautta ihmiset on helppo tavoittaa, esimerkiksi monipuolinen toiminta sosiaalisessa mediassa on hyväksi havaittu taktiikka. Samalla kirkon on suotavaa jatkaa mukanaoloa ihmisten arjessa esimerkiksi pyhien toimitusten kautta jatkuvasti keskeistä sanomaansa esillä pitäen.

11. Omat jäsenensä ja ulkopuoliset huomioiva. Kirkon ei tule missionsa kannalta asettaa vastakkain omia jäseniään ja ulkopuolisia sillä tavalla, että se pitäisi toista ryhmää tärkeämpänä kuin toista. Kirkon tulee panostaa ulkopuolisten tavoittamiseen, mutta oikeastaan tämän tavoitteen saavuttamiseksi on hyvä panostaa jo olemassa oleviin aktiivijäseniin. Kirkon varustamina nämä aktiivit ovat juuri niitä, jotka ovat omiaan tavoittamaan ulkopuoliset. Ulkopuolisiin kirkon tulee suhtautua rakkaudella ja pyrkiä resurssinsa huomioiden auttamaan heitä, vaikka he eivät tahtoisikaan tulla kirkon yhteyteen.

12. Ajassa ja kulttuurissa elävä. Kirkon on oltava ”etsijäystävällinen” siten, että sen on tultava lähelle ihmisiä ja heidän jokapäiväistä elämäänsä. Kirkon on tehtävä kynnyksensä matalaksi niin, että mahdollisimman monen olisi luontevaa hakeutua mukaan kirkon toimintaan. Kirkossa on oltava tietoisia niistä kysymyksistä ja teemoista, jotka nykyajan ihmistä puhuttavat ja mietityttävät, ja osattava reagoida niihin soveltaen muuttumatonta oppiaan uusin tavoin. Kirkon ei tule pelätä kulttuurillisia ilmaisuja tai tieteen löytöjä, jotka eivät ole ristiriidassa sen arvomaailman kanssa, vaan niitä on lupa rohkeasti hyödyntää mission toteuttamisessa.

13. Vastakulttuurinen ja suoraselkäinen. Kirkon on oltava myös ”löytäjäystävällinen” eli tarjottava mahdollisuuksia kehittymiseen myös ihmisille, jotka ovat jo tulleet sen yhteyteen. Kristittyjen pitää tiedostaa, että heidän elämäntapansa ja todellisuutensa on lopulta ”jotain muuta”, sitä ei voi pelkistää täysin ihmisten käsityksiä ja toiveita vastaavaksi. Jeesus sanoi: ”Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta.” Kirkolla ei ole tästä syystä tarvetta pyrkiä eroon omaleimaisuudestaan ja esimerkiksi kaikesta niin sanotusta ”kaanaankielestä”, vaan kirkon yhteyteen tulleita ihmisiä voidaan pyrkiä ottamaan mahdollisimman pitkälti sisään tähän kielipeliin. Kirkon on maailmassa edustettava vastakulttuuria, vaihtoehtoista tapaa nähdä maailma. Sen tulisi kaikessa toiminnassaan ja kaikissa kannanotoissaan olla johdonmukainen ja uskollinen sanomalleen. Siten useamman ristiriitaisen opin hyväksymistä kirkossa ei tule sallia, vaan kirkon on osoitettava selkärankaa pysymällä ajattomien totuuksiensa takana yhteiskunnan mahdollisesta painostuksesta huolimatta. Kirkkokuri olisi kirkkoon jossain määrin taas tervetullutta, ja esimerkiksi selkeästi kirkon tunnustusta vastaan opettaville vastuunkantajille tulisi voida sujuvammin ja rohkeammin antaa oikaisua. Kirkon imago ja luonne vaativat tätä, ja myös Kirkkojärjestys puoltaa kyseistä menettelyä.

14. Vastuullinen ja esimerkillinen. Kirkon on tarkoitus oman maailman parhaaksi tapahtuvan toimintansa kautta antaa ihmisille myös kuva esimerkillisestä toiminnasta. Kaikessa on hyvä pyrkiä moitteettomaan toimintaan maailman silmissä, jos se vain suinkin on kirkon sanomaa kunnioittaen mahdollista. Kirkon on oltava vastuullinen omassa taloudenhoidossaan ja huolehdittava, että kaikenlaisiin väärinkäytöksiin puututaan. Kirkon tulee nykyisenä hektisenä, erilleen heittämisen jaksona auttaa muun muassa sodan jalkoihin joutuneita ja sotaa pakenevia ihmisiä. Kenties kirkolle tällä hetkellä kaikista näkyvin tapa olla vastuullinen liittyy siihen, miten paljon se panostaa Jumalan käskemään luomakunnan varjelemiseen aikana, jolloin ilmastonmuutos uhkaa koko mittaamattoman arvokasta, Jumalan luomaa planeettaamme. Kirkon tulee näyttää esimerkkiä paitsi omilla teoillaan myös sanoillaan. Niinpä on kirkolta oikein ilmaista ilonsa oikeudenmukaisuuden toteutuessa ja tukea pyrkimyksiä tehdä maailmasta parempi paikka. Vastavuoroisesti kirkko saa äänekkäästikin arvostella sellaisia tahoja, jotka maailmassa toimivat moraalittomasti, etenkin jos ne uhkaavat ihmisen perusoikeuksia tai sielujen pelastamista.

"Tässä seison enkä muuta voi"

"Ei jokainen, joka sanoo minulle: 'Herra, Herra!', pääse taivasten valtakuntaan, vaan se, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon."

– Jeesus

Kirjoitukseni Ecclesia iterum ecclesia fiat: Kirkon ongelma on osoittautunut yllättävän luetuksi - sitä on klikattu auki vuorokauden aikana noin 300 kertaa. Kiitos kaikille lukijoille.

Olen saanut paljon myönteistä sekä jonkin verran kriittisempää palautetta. Kritiikki on ennen muuta tarttunut seuraaviin vahvoihin virkkeisiini:

• "En koe juurikaan huonoa omaatuntoa ajatellessani, että valtaosa ev.-lut. kirkon jäsenistä ei ole kristittyjä."
• "Väitän siis, että kirkko suhtautuu merkittävään osaan jäsenistöstään väärällä tavalla. Se suhtautuu kristittyinä ihmisiin, jotka todellisuudessa ovat lähetyskenttä."

Nämä kohdat ovat rohkeita, ja olisin halutessani voinut käyttää eri sanoja ja määritellä ne tarkasti. Oikein ymmärrettyinä - ja uskon, että valtaosalla ei ollut ongelmaa ymmärtää niitä tarkoittamassani merkityksessä - seison edelleen ajatusteni takana.

En siis näe tarvetta perua mitään kirjoittamaani. Täsmennän kuitenkin, että kirjoitukseni pointti ei ollut hyökkäys kenenkään yksilön uskoa vastaan, vaan pitäytyen ns. sekoitetun ruumiin (corpus permixtum) oppiin herättää kirkkoa ajattelemaan, pitäisikö sen harkita suhtautumista selkeästi sekularisoituneeseen jäsenkuntaansa ja käytännön todellisuuteensa jotenkin toisin kuin tällä hetkellä.

Ecclesia iterum ecclesia fiat: Kirkon ongelma

Johdanto

Viimeisimmässä teologian opiskelua koskevassa kirjoituksessani kerroin seurakuntaharjoittelustani, missä yhteydessä myös paljastin kypsyneeni lähes varmaan päätökseen olla ryhtymättä ev.-lut. kirkon paikallisseurakunnan pastoriksi. Kirjoitin tuolloin sopimattomuuden tai kyvyttömyyden kokemuksistani, mutta en tuossa kirjoituksessa kuitenkaan lähtenyt tarkemmin avaamaan tähän päätökseen johtanutta pääsyytä – ennen muuta teologiaan liittyvää syytä. Nyt lienee sopiva aika julkaista teksti, jossa tuota syytä erittelen. Haluan katsoa tätä tekstiä ja sen mahdollisia jatko-osia itsenäisinä kirjoituksina, mutta koska tavallaan jätin lukijani jännityksen valtaan, halusin kirjoittaa tekstilleni kehykseksi tämän johdannon sekä lopun henkilökohtaisen katsauksen.

Kirkon ongelma

Tarkastellessani Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa en voi olla jatkuvasti törmäämättä erääseen ongelmaan, joka on mielestäni tällä hetkellä erityisellä tavalla akuutimpi kuin yksikään muu. Kyse on perustavanlaatuisesta vääristymästä, joka tuntuu läpäisevän kirkon kaikki ulottuvuudet. Kansankirkollamme on ongelma, josta juuri mikään muu yhteisö maassamme ei niin korostetusti joudu kärsimään.

Mistä puhun? Teorian ja käytännön poikkeavuudesta. Yksinkertaisuudessaan kirkossamme virallinen, paperille kirjoitettu totuus ei vastaa sitä käytännön todellisuutta, jota kirkossa eletään todeksi. Tähän poikkeavuuteen on nähdäkseni mahdollista palauttaa valtaosa niistä epäkohdista, joita kirkossa näen.

Virallisella tasolla kirkko pitkälti yhä edustaa klassista kristinuskoa, perinteistä arvomaailmaa ja muutenkin todellisuutta, joka vallitsi ehkä noin sata vuotta sitten. Monessa kohtaa on toki tapahtunut muutoksiakin, mutta pääasiallisesti näen tilanteen olevan tämän. Maailma on kuitenkin käynyt läpi suuria muutoksia aatteiden ja arvojen suhteen. Olemme astuneet yhä syvemmin ns. ”totuuden jälkeiseen” aikaan, individualismi on entisestään korostunut ja perinteinen, organisatorinen uskonnollisuus hiipinyt kauemmas julkisesta elämästä. Kulttuurimme on sekularisoitunut ja liberalisoitunut, auktoriteetit ja vallankäyttö kyseenalaistetaan voimakkaammin kuin ehkä koskaan ennen.

Lähes kaikki näistä seikoista ovat myös vaikuttaneet kirkkoon. Kirkko on käytännön tasolla muuttunut sadassa vuodessa paljon enemmän kuin paperilla. Tunnetun sanonnan mukaan ”kirkkolaiva kääntyy hitaasti”, ja eittämättä sutkautus on oikeassa. On syntynyt suureneva ero kirkon virallisen linjan ja käytännön elämän välille. De jurea ja de factoa on vaikeampaa tunnistaa yhden ja saman objektin kuvaajiksi.

Tällaisessa tilanteessa kirkolla on ollut kolme ensisijaista toiminnan vaihtoehtoa:

1) mukauttaa virallinen todellisuutensa vastaamaan käytännön todellisuutta,

2) mukauttaa käytännön todellisuutensa vastaamaan virallista todellisuutta ja

3) antaa vääristymän pysyä ja kasvaa.

Siinä missä pitkän tähtäimen trendi kirkossa on eittämättä ollut vaihtoehto 1, on käytännössä osin kirkon hallinnon jäykkyydestä ja osin varmaan muistakin syistä johtuen vallalla ollut vaihtoehto 3. Reagoimattomuus. Minun mielestäni tämä on kuitenkin vaihtoehdoista kaikista kestämättömin.

Otetaanpa esimerkki. Pappislupauksessa vihittävä pastori joutuu lupaamaan pappisvirkaa toimittaessaan pysyvänsä Jumalan sanassa ja siihen perustuvassa evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksessa. Tunnustuksen vastaisia oppeja vihittävä lupaa olla julistamatta ja levittämättä julkisesti sekä edistämättä tai suosimatta salaisesti. Teoriassa siis kaikki papit ovat luvanneet sitoutua hyvinkin klassisiin kristinuskon mukaisiin oppeihin ja arvoihin. Silti kun kirkossa tänä päivänä pappien keskuudessa opetetaan suoraan uskontunnustuksen vastaisia oppeja, esimerkiksi vastustetaan kolminaisuutta, neitseestäsyntymistä tai ylösnousemusta, harvoin kuullaan kirkon millään tavoin asioista rankaisevan. On jopa ateistipappeja. Kysymys kuuluu: miten tämä voi olla päässyt tapahtumaan? Vielä parempi kysymys on, että kun kerran kirkkoa ei liiemmälti kiinnosta valvoa pappislupauksen noudattamista, miksi se yhä luvataan?

Muita esimerkkejä tarjoavat Kirkkolaki ja Kirkkojärjestys esimerkiksi seuraavissa kohdin:

Kirkkolaki 23 luku 2 § 1 momentti

Vaalikelpoinen seurakunnan ja seurakuntayhtymän luottamustoimeen on kristillisestä vakaumuksesta tunnettu 18 vuotta täyttänyt seurakunnan konfirmoitu jäsen, joka ei ole vajaavaltainen. Vaalikelpoisuusiän on täytyttävä vaalipäivänä.

Kirkkojärjestys 1 luku 5 §

Kirkon jäsenen tulee osallistua jumalanpalvelukseen, käyttää muutenkin armonvälineitä ja edistää seurakunnan tehtävän toteuttamista.

Kirkon jäsenen tulee noudattaa kristillistä elämäntapaa, solmia avioliittonsa säädetyllä tavalla, antaa kastaa lapsensa ja huolehtia heidän kristillisestä kasvatuksestaan.

Kirkkojärjestys 4 luku 2 §

Niitä, jotka aiheuttavat pahennusta elämällään ja laiminlyövät kirkon jäsenen velvollisuuksiaan, papin tulee opastaa kristilliseen elämäntapaan.

Kirkon tunnustuksen vastaisesti opettavaa kirkon jäsentä kirkkoherran tulee oikaista.

Kuinka moni tiesi, että meidät kirkon jäsenet on velvoitettu osallistumaan jumalanpalvelukseen, armonvälineiden käyttöön ja seurakunnan tehtävän toteuttamiseen? Tai että luottamustoimeen vaalikelpoisen pitäisi Suomen lain mukaan olla tunnettu kristillisestä vakaumuksestaan? Entä kuinka usein nämä kohdat todellisuudessa toteutuvat? Ja milloin viimeksi muistatte kuulleenne papiston nuhtelevan seurakunnan jäseniä epäkristillisestä elämästä? Kirkko on paperilla hengellisempi, konservatiivisempi ja vanhanaikaisempi kuin todellisuudessa.

Nostin nämä esimerkit kuvaamaan virallisuuden ja käytännön välistä kuilua ev.-lut. kirkossa. Ihmiset eivät useinkaan nähdäkseni tule ajatelleeksi kyseistä kuilua tai varsinkaan sitä, että se olisi jollain tavalla ongelmallinen. Itse näen tässä kuitenkin ongelman jo siinä, että kun virallinen ja käytännöllinen todellisuus näin merkittävästi poikkeavat toisistaan, on tilanne omiaan aiheuttamaan sekaannusta ja antaa kirkosta varsin selkärangattoman kuvan. Tätä ongelmaa ei olisi, jos edellä esittämistäni vaihtoehdoista valittaisiin numero 1 tai 2. Silloin virallisuus vastaisi käytäntöä.

Mutta kirkossa ei hinguta tekemään tällaista vastaavuuden päivittämistä. Syitä voin vain arvailla. Ehkä kyse on ennen muuta perinteistä, traditioista ja jatkuvuudesta. Kirkon ihmisten mielessä ovat ehkä vieläkin ne ”kulta-ajat”, jolloin kristillinen yhtenäiskulttuuri vallitsi, kirkko oli pitäjän keskus ja vaikutti kaikkien elämässä vahvasti. Ja onhan se kaunis idylli, toden totta. Ei ihme, että olemme niin kiihkeitä kuvittelemaan ja haluamaan sen olevan edelleen totta. Me ehkä haluaisimme vielä kerran nähdä nuo loiston ajat emmekä siksi halua luopua virallisista määritelmistämme: ehkä niiden voimassa pitäminen voisi joskus jotenkin vielä aikaansaada sen, että käytännön todellisuus alkaisi jälleen mukailla niitä.

Toinen syy voi olla ekumenia. Jos viralliset määritelmät muutettaisiin, oltaisiin melko pian ongelmissa monien vanhakantaisemmin ajattelevien kirkkojen kanssa. On hyvä olla näitä lähellä edes paperilla, ajatellaan.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että vallitseva tilanne on kestämätön. Eikä pelkästään jännitteen synnyttämän selkärangattomuuden imagon vuoksi. Silloin kun kirkko toimii tiukasti virallisten määritelmiensä mukaisesti, se nimittäin merkittävässä määrin epäonnistuu kohtaamaan nykymaailman realiteetin.

En koe juurikaan huonoa omaatuntoa ajatellessani, että valtaosa ev.-lut. kirkon jäsenistä ei ole kristittyjä. Monia tällainen lausunto saattaa järkyttää. Kuinka minä muka voisin tietää kenenkään toisen ihmisen hengellistä tilaa? En voikaan, enkä lähde yksittäisten ihmisten kohdalla mitään kannanottoja tekemäänkään. Mutta minun mielestäni ihmisten elämäntavat ja teot voivat kuitenkin antaa merkittävässä määrin osviittaa siitä, mikä henkilön todellinen maailmankatsomus tai usko on. Jos ihminen kirkkoon kuulumisestaan huolimatta ei harjoita hengellisyyttä millään tavoin, vaeltaa näkyvissä epäkristillisissä teoissa ja jopa sanoo, että ei usko Jumalaan, en näe enää paljoakaan syytä suhtautua häneen kristittynä ainakaan määriteltynä teologisesti. Eräs aikamme vääristymistä yleensä ottaenkin on määrittää henkilön uskonnollinen vakaumus sen yhteisön perusteella, mihin hän muodollisesti kuuluu. Näin esimerkiksi on ollut koulun uskonnonopetuksen suhteen. Mutta minä sanon: meidän on aika herätä tästä unesta. Ei ole mitään syytä olettaa, että vakaumus automaattisesti mukailisi yhteisöjä. Nykyaikana ihminen tuppaa haluamaan määritellä itse, mihin hän uskoo. Usein hän ei tätä määritelmää tee sen yhteisön mukaan, mihin hän kuuluu, vaan enemmänkin siitä huolimatta. Näin on minusta erityisesti ev.-lut. kirkon kohdalla. Ilmiölle on nimikin: tapakristillisyys. Ei-uskovat ihmiset kuuluvat kirkkoon tavan vuoksi, koska eivät ole jaksaneet erota tai koska aina on kuuluttu.

Kun oikein ajattelemme, niin mistä muusta viestii se, että jumalanpalveluksissa käy niin vähän ihmisiä? Se, että kirkollisia toimituksia haluavat ihmiset eivät usein keksi tai edes halua virsiä toimituksiinsa? Se, että pappi saa välillä sanoa uskontunnustuksen ja Isä meidän -rukouksen kenenkään muun siihen yhtymättä? Se, että rippikouluissa on niin paljon motivoitumatonta nuorisoa? Se, että hengellisten asioiden puheeksi ottaminen kirkon jäsenten kanssa on välillä työntekijöille kiusallista?

Väitän siis, että kirkko suhtautuu merkittävään osaan jäsenistöstään väärällä tavalla. Se suhtautuu kristittyinä ihmisiin, jotka todellisuudessa ovat lähetyskenttä. Voin vain kuvitella, miten kammottavia seurauksia tällaisella suhtautumisella on ollut kirkon mission kannalta. Toki kirkko jossain määrin tuntuu asian tiedostavan, tämä nimittäin näkyy kielenkäytössä esimerkiksi siten, että mietitään väyliä ”tavoittaa seurakuntalaiset”. Tämä on kuitenkin minusta vain puolittaista ongelman tunnustamista. Teologisesti katsottuna mielestäni on jotain pahemman kerran pielessä, jos kirkko joutuu pohtimaan, miten tavoittaisi omat jäsenensä. En tarkoita sanoa, että kirkko olisi kirkko vasta silloin, kun joka ikinen sen jäsenistä on seurakunta-aktiivi: niin sanotut näkyvä ja näkymätön kirkko eivät ennen iankaikkisuutta liene koskaan yhtymässä täydellisesti. Näkyvän kirkon sisällä tulee siis varmaan aina olemaan jonkin verran myös ei-kristittyjä, tämä ongelma on varmaan kaikilla kirkoilla. Mutta en osaa muuta kuin nähdä tietyn perustavanlaatuisen ongelman kirkon suhtautumistavassa jäsenistöönsä, jos tapakristittyjen määrä on päässyt paisumaan niin mittavaksi kuin Suomen ev.-lut. kirkossa.

Jos joku on tästä eri mieltä, kuulen mielelläni perusteluja. Minusta ongelmat vaikuttavat äärimmäisen selviltä, kun vain uskallamme katsoa niitä. Mutta ehkä pelkäämme katsoa, koska tulemme silloin kysymyksen eteen: mitä meidän pitäisi sitten tehdä?

***

Monilla on ollut visioita siitä, mihin suuntaan kirkkoa ja sen hengellistä elämää tulisi viedä. Minulla itselläni ei sellaista ainakaan loppuun asti hiottuna ole. Siksi en halua hätiköidä ja kirjoittaa nopeasti sarjaa reformihenkisiä tekstejä, joihin suurella todennäköisyydellä jäisi paljon aukkoja. Voin kuitenkin paljastaa, että olen kaavaillut ajan tultua kypsäksi esittäväni kolme tapaa, jotka mielestäni ovat puutteellisia ratkaisuja tässä esittelemääni ongelmaan. Näiden jälkeen olisi looginen paikka vielä yhdelle kirjoitukselle, jossa esittäisin oman ratkaisuni. En kuitenkaan uskalla toistaiseksi luvata mitään noiden kirjoitusten ilmaantumisen aikatauluista tai siitä, ilmaantuvatko ne ylipäätään. Tämänkertainen kirjoitukseni kuitenkin pääsi seulani läpi, ja hyvä niin, sillä näiden höyryjen ulos päästäminen helpotti.

Henkilökohtainen loppukatsaus

Ehkä tekstistäni pystyitte jo päättelemään syyn haluttomuudelleni ev.-lut. kirkon paikallisseurakunnan papinvirkaa kohtaan, mutta kirjoitan sen varmuuden vuoksi vielä auki. Kokisin siis itselleni vakaumuksellisesti erittäin vaikeaksi olla pastorina seurakunnassa, jonka virallisista jäsenistä valtaosan vakaumus ei todellisuudessa ole kristinusko, tai ainakaan tuon vakaumuksen mukaan valtaosa ei kirkon piirissä elä. Kiirehdin ilmaisemaan, että en pidä ei-uskovia mitenkään vastenmielisinä tai kristittyjä huonompina ihmisinä. Olen aina tullut mutkattomasti toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa eri vakaumuksista. Syyni onkin enemmän periaatteellinen. Jos ja kun seurakunta on teologisesti katsottuna Kristuksen ruumis, uskovien yhteisö ja maallisessakin mielessä uskonnollinen yhdyskunta, en kokisi helpoksi työskennellä seurakunnaksi kutsutussa yhteisössä, jossa näin ei ole – ja minun vielä pitäisi tavallaan ”esittää”, että on!

Kiirehdin myös antamaan arvostukseni kaikille niille kristillisen vakaumuksen omaaville pastoreille, jotka tällaisessa työssä ovat. Tarkoitukseni ei ole moralisoida tai heittää kiviä, vaan kertoa, miksi minusta ei olisi samaan. Niin kauan kun evankeliumin julistus kirkossa on mahdollista, osoitan kiitollisuuteni työntekijöistä, jotka sitä kirkossa ihmisille julistavat. Omasta näkökulmastani katsottuna tämä tuikitärkeä työ on kuitenkin tänä aikana yhä enemmän lähetystyötä kuin varsinaista seurakunnan kaitsemista – näin kirjoitan jälleen omasta teologiastani käsin. Itselleni on periaatteellisesti mielekkäämpää pitää nämä kaksi työmuotoa erillään toisistaan. Joillekuille toisille ei ole, enkä tuomitse heitä.

Pastorius luterilaisessa kirkossa olisi tämän ongelman kannalta kuitenkin täysin mahdollista: sen vain tulisi todennäköisesti tapahtua järjestössä tai herätysliikkeessä, joiden käytännön todellisuus on kokemukseni mukaan hyvin toisenlaista kuin paikallisseurakunnissa. Näihinkin haaveisiin liittyy toki omat haasteensa, mutta ei niistä nyt sen enempää. Aika näyttää, päädynkö papiksi lopulta ensinkään, vai onko minua varten kenties jokin toinen tie.