Saarna kristityn vapaudesta

Pyhän Sydämen kappelissa 4.11.2018 pitämäni saarna. Raamatunlainaukset ovat tässä versiossa 33/38-käännöksestä.

***

Pyhän nimi:

Kahdeskymmenesneljäs sunnuntai helluntaista

Saarnateksti (3. vuosikerran evankeliumi):

Matt. 17:24-27

Ja kun he saapuivat Kapernaumiin, tulivat temppeliveron kantajat Pietarin luo ja sanoivat: "Eikö teidän opettajanne maksa temppeliveroa?" Hän sanoi: "Maksaa". Ja kun hän tuli huoneeseen, kysyi Jeesus häneltä ensi sanaksi: "Mitä arvelet, Simon? Keiltä maan kuninkaat ottavat tullia tai veroa? Lapsiltaanko vai vierailta?" Ja kun hän vastasi: "Vierailta", sanoi Jeesus hänelle: "Lapset ovat siis vapaat. Mutta ettemme heitä loukkaisi, niin mene ja heitä onki järveen. Ota sitten ensiksi saamasi kala, ja kun avaat sen suun, löydät hopearahan. Ota se ja anna heille minun puolestani ja omasta puolestasi."

***

Armoa ja rauhaa meidän Herraltamme, Jeesukselta Kristukselta!

Rakkaat kristityt,

Tämänpäiväinen evankeliumitekstimme vie meidät Kapernaumin kaupunkiin Gennesaretinjärven rannalle nykyisessä Pohjois-Israelissa. Uuden testamentin tapahtumien aikaan kaupunki kuului Galileaan ja se toimi myös jonkin aikaa Jeesuksen kotikaupunkina hänen palvelutyönsä aikana. Siellä hän saarnasi ja toteutti monia ihmeteoistaan. Nyt, Jeesuksen asuessa lähimmän opetuslapsensa Pietarin talossa, noin kuukautta ennen juutalaisten suurinta juhlaa, pääsiäistä, todennäköisesti jopa sitä samaa pääsiäistä, joka olisi mullistava maailmanhistorian, paikkakunnalle ilmaantuu temppeliveron kerääjiä.

Jos Jeesus ja verojen maksaminen mainitaan samassa yhteydessä, ainakin minulle tulee ensiksi mieleen useammankin evankelistan tallettama kertomus, jossa lainopettajat koettavat Jerusalemissa saada Jeesuksen puhumaan itsensä pussiin verojen maksamisesta keisarille. Tässä yhteydessä oli puhe sen aikaisesta Rooman valtakunnan verosta, siis jollain tapaa oman valtiomme verojärjestelmään verrattavasta ilmiöstä. Nyt kuultu Kapernaumin tapaus, jonka vain tullimies Matteus on kuvannut, kuitenkin käsittelee veroja toisesta näkökulmasta, ehkäpä tässä kohtaa meitä auttaa enemmän ”kirkollisveron” kuin maallisen veron ajatteleminen.

Temppeliveron on nähty perustuvan Toisessa Mooseksen kirjassa, sen kolmannessakymmenennessä luvussa olevaan käskyyn sovitusmaksusta. Jumala määräsi Israelin sotakuntoiset miehet, kaksikymmentävuotiaat ja vanhemmat, maksamaan puoli sekeliä henkensä sovitukseksi, etteivät vitsaukset kohtaisi heitä tarkastuksen vuoksi. Noina muinaisina aikoina nimittäin ajateltiin, että sotaväenkatselmukset olivat vaarallisia tilanteita, joissa henkivallat olivat jollain tapaa aktiivisia tuottaakseen tuhoa. Lunastusmaksu oli sovitusuhri, joka muistutti, että Jumala oli ainoa, johon viime kädessä tuli turvautua. Tuosta maksusta saadut varat käytettiinkin temppelin, Herran huoneen, jumalanpalvelusmenojen rahoittamiseen.

Jeesuksen aikana temppeliveron kerääminen alkoi noin kuukautta ennen pääsiäistä, ja se vastasi ehkä noin kahden päivän palkkaa. Vero oli muodostunut juutalaisille kansallisen ylpeyden aiheeksi, mutta eri ryhmät kuitenkin suhtautuivat maksuun hyvinkin vaihtelevasti. Saddukeukset eivät hyväksyneet maksua, ja essealaisen liikkeen kannattajat maksoivat maksun vain kerran elämässään, ehkeivät jopa ollenkaan. Sen sijaan fariseusten sanotaan pitäneen maksua hyvin tärkeänä, ja todennäköisesti Kapernaumiin saapuneet veronkerääjät olivat sidoksissa heihin. Niin kuin usein muutenkin, nämä ihmiset haluavat asettaa Jeesuksen seuraajineen koetukselle. Vastaajaksi joutuu apostoli Pietari, jonka asunnossa Jeesus majailee.

”Eikö teidän opettajanne maksa temppeliveroa?” veronkerääjät kysyvät. ”Maksaa”, vastaa Pietari nopeasti, ehkä edes ajattelematta asiaa kovinkaan paljoa. Vero oli kunniallista maksaa, ja Jeesushan oli mitä esimerkillisin mies. Kyllä kai hän nyt osoittaisi arvokkuutta tälläkin tavalla!

Toisinaan itsekin huomaan tekeväni samankaltaisia nopeita päätelmiä kuin Pietari. Olen esimerkiksi joskus paheksunut jonkun käytöstä tietämättä, että hän kamppaili suurten mielenterveysongelmien kanssa, toisen kerran taas harkitsemattomasti pidin toista ihmistä epäkohteliaana, kun tämä ei katso silmiin, vain ymmärtääkseni vähän myöhemmin, että hän oli sokea. Saatamme pitää aluksi itsestäänselvyyksinä asioita, jotka eivät niitä myöhemmän tarkastelun jälkeen ole. Sidomme itseämme asioihin, joita olemme liian hätäisesti tulkinneet tarpeellisiksi tai joista emme ole tienneet tarpeeksi voidaksemme sanoa niistä jotain tärkeää. Niin teki evankeliumikertomuksessamme myös Pietari.

Kun tämä Jeesuksen läheinen oppilas saapui takaisin taloonsa, hän kohtasi – näin arvelen – suuren yllätyksen. Ensi sanat, jotka Jeesus hänelle sanoi, käsittelivät hänen kohtaamistaan veronkerääjien kanssa, ja ne myös heti osoittivat hänelle, että hänen kiireinen vastauksensa ei ehkä kestänytkään täysin koettelua. Itse ajattelen, että tässä hetkessä, jossa Jeesuksen jumalallinen luonto ihmeellisen tietävyyden kautta tulee hiukan näkyvämmäksi, hänen rakkautensa Pietaria kohtaan ilmenee hienolla tavalla. Hän esittää ystävälleen kysymyksen saadakseen hänet itse tajuamaan tarkentamisen tarpeen. Ei niinkään Pietarin vastaus veronkerääjille ollut ongelmallinen, vaan hänen päättelynsä tämän vastauksen taustalla. Jeesus paljastaa syyn.

"Mitä arvelet, Simon?” – Jeesus käyttää Pietarin juutalaista nimeä – ”Keiltä maan kuninkaat ottavat tullia tai veroa? Lapsiltaanko vai vierailta?" Niin. Onko kuninkaan loogisempaa verottaa omia lapsiaan, oman perheensä jäseniä, vai vieraita ja jollakin tavoin tuntemattomampia ihmisiä? Rooman valtakunnassa vieraat kansat olivat ne, jotka olivat verotuksen kohteena. Nykypäivänä kansat ehkä harvemmin suoraan verottavat toisiaan, mutta esimerkiksi vielä olemassa olevista kuningasperheistä Yhdistyneessä kuningaskunnassa kuninkaallinen perhe nauttii suurtakin verovapautta.

Vastaus Jeesuksen kysymykseen vaikuttaa ilmeiseltä, niin kuin veronkerääjienkin kysymykseen – mutta mielenkiintosta on, että nämä kaksi vastausta ovat jännitteessä keskenään. Ehkä jo vastatessaan Jeesukselle, että kuninkaat perivät veroa lasten sijaan vierailta, hän on ymmärtänyt tämän. Viimeistään Jeesuksen kiteytys: ”Lapset ovat siis vapaat.” kuitenkin paljastaa asian. Hän itse, Jeesus, on Jumalan, taivaallisen kuninkaan, rakas ainoa Poika. Kuinka hänellä siis voisi olla mitään velvoitetta maksaa veroa oman isänsä temppeliin?

Vanhan testamentin aikana Israelin kansaa kutsuttiin Jumalan esikoispojaksi. Tämä tulee kuitenkin ymmärtää, niin kuin lukemattomat Vanhan testamentin kohdat, viittauksena Kristukseen, joka on Esikoispoika isolla E:llä, kaiken sen täydellinen täyttymys, johon Vanhan testamentin monet kuvat epätäydellisinä, ikään kuin varjoina, viittasivat. Tämä epätäydellisyys näkyy myös siinä, että Israelin kansan oli maksettava temppeliveroa ja uhrattava yhä uudelleen monia muitakin uhreja syntiensä sovitukseksi tulematta kuitenkaan koskaan niistä täysin vapaiksi. Ihminen ei kyennyt eikä kykene vieläkään tekemään itse itseään Jumalan lapseksi. Mutta uuden liiton astuessa voimaan maailmaan saapui Jumalan Poika, jossa Jumalan lapseus toteutuu kaikissa suhteissa täydellisesti.

Mutta kiinnitittekö huomiota Jeesuksen käyttämään sanamuotoon? Hän puhui lapsista, monikossa. Jeesus on ja pysyy täydellisimpänä Jumalan lapseuden ilmentymänä, mutta on muitakin, joita voidaan täysin oikein kutsua Jumalan lapsiksi. Raamattu sanoo Jeesuksesta: ”Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat hänen nimeensä” (Joh. 1:12). Israelin kansa oli esikuva Jeesuksesta, mutta se on esikuva myös meistä kristityistä, jotka uskomme häneen. Israelin kansa oli Jumalan lapsi maallisen syntymän perusteella, kristityt taas hengellisen syntymän kautta. Se lapseus, joka kuuluu Jeesukselle, tulee meidänkin osaksemme uskon ja kasteen kautta mitä todellisimmalla tavalla.

Meidänkään ei siis tarvitse määräyksenomaisesti maksaa veroa hengellisen toiminnan järjestämiseksi, jotta tulisimme Jumalan edessä sovitetuiksi ja että olisimme hengiltä turvassa. Sillä Jeesus on jo omalla verellään maksanut meistä kertakaikkisen sovitusuhrin ja lunastanut meidän henkemme. Hän on samalla kertaa uhri ja uhria toimittava ylimmäinen pappi, joka on saattanut täyttymykseen kaiken sen, mihin temppelipalvelus tähtäsi. Tuo täyttymys on voimassa ikuisesti, ja siksi me saamme olla vapaat. Meidän suhde kuninkaaseemme ei perustu verojen maksamiseen muukalaisten lailla, vaan yksin Kristuksen meidän puolestamme tekemään sovitustyöhön. Kristuksen veressä meillä on syntien anteeksiantamus, rauha Jumalan kanssa ja ikuinen elämä.

Jumala on siis sellainen kuningas, joka ei verota omia lapsiaan: me olemme niitä prinsessoja ja prinssejä, jotka ovat verovapaita. Jeesuksen ja Pietarin keskustelu kuitenkin jatkui vielä, sillä asiaan liittyi vielä eräs tuiki tärkeä näkökulma. ”Mutta ettemme heitä loukkaisi, niin mene...” Jeesus sanoo. Hetken vaikuttaa siltä, että aiemmin sanotulta vertaukselta lähtisi pohja pois. Näin ei kuitenkaan ole asia. Sillä kristityn vapaudessa ei koskaan ole ollut kyse vapaudesta tehdä, mitä huvittaa. Kristityn vapaus on todellista vapautta tehdä oikein.

Jeesuksella oli täysi vapaus olla maksamatta temppeliveroa, mutta hän päätti kuitenkin tehdä sen. Miksi? Jotta ei suututtaisi tai loukkaisi veronkerääjiä. Tässä tulee esille tärkeä periaate, josta apostoli Paavalikin paljon kirjoittaa. Esimerkiksi Roomalaiskirjeessä hän kehottaa: ”Jos mahdollista on ja mikäli teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien ihmisten kanssa.” (Room. 12:18.) Veronkerääjät olisivat varmaankin pitäneet Jeesusta ylimielisenä ja loukkaantuneet, jos hän ei olisi antanut maksua. Jeesuksella ei ollut sinänsä mitään syytä tahallaan näin suututtaa veronkerääjiä, koska vaikka hänellä ei todellisuudessa ollut velvoitetta veron maksuun, ei mikään velvoittanut häntä myöskään olemaan tekemättä sitä. Elettiin tietynlaista siirtymäkautta vanhan ja uuden liiton välillä, ja Jumalan valtakunta oli vasta paljastumassa, temppelikin oli vielä normaalisti toiminnassa. Koska siis Jeesuksen oli mahdollista valita rauhanomainen ratkaisu, hän teki sen, ja ohjeisti Pietaria sen suhteen, miten raha löytyisi.

Jeesuksen tapaan meilläkin on vapaus, mutta meidät on myös kutsuttu hänen esimerkkiään seuraten käyttämään tätä vapauttamme oikein ja jopa luopumaan vapaaehtoisesti joistakin oikeuksistamme, jotta emme aiheuttaisi pahennusta tai esimerkiksi vaikeuttaisi jonkun hengellistä etsintää. Mietitäänpä vaikka jo mainittuja brittikuninkaallisia. Vaikka he nauttivatkin verovapautta, ovat he silti päättäneet vapaaehtoisesti antaa osan tuloistaan ikään kuin veroiksi. Tällaisen toiminnan voisi kuvitella jonkin verran vähentävän vastakkainasettelua kuninkaallisten ja monarkiaan kielteisemmin suhtautuvien välillä.

Meille ensisijainen isänmaa on aina Jumalan valtakunta, mutta tämä ei suinkaan tee tyhjäksi sitä, että maallinen esivalta on myös Jumalan asettama auktoriteetti ja on kohtuullista, että maksamme veroja sille ja noudatamme lakeja ja säädöksiä, jotka se on asettanut. Kristittyjä ei ole kutsuttu olemaan piittaamattomia järjestäytyneestä yhteiskunnasta, vaan Jumalan valtakunnan lisäksi olemme myös osa tätä maailmaa. Kuten parikin laulua sanoo, olemme kahden maan kansalaisia. Olemme saaneet ainutkertaisen mahdollisuuden vaikuttaa tässä maailmassa, joka on kerran päättyvä. Tämä mahdollisuus meidät on kutsuttu käyttämään viisaasti. Niin kauan kuin on mahdollista olla loukkaamatta ketään, on tähän mahdollisuuteen syytä tarttua. Ainoastaan jos jokin maailman auktoriteetti irtautuu Jumalan tahdosta siinä määrin, että se alkaa kehottaa toimimaan evankeliumin tai ihmisarvon vastaisesti, on kristityn velvollisuus seurata Jumalan sanaan sidotun omantunnon ääntä ja kieltäydyttävä. Saamme olla kiitollisia siitä, että Suomen oloissa tällaisia tilanteita ei toistaiseksi juurikaan synny.

Jos on Jeesuksen ansiota, että olemme päässeet täydelliseen vapauteen, on tärkeää muistaa, että Jeesus on meidän kanssamme kulkemassa myös rakkauden teoissa. Se oli juuri Jeesus, joka ihmeellisellä tavalla kertoi Pietarille, millä tavalla temppeliveroon tarvittava raha saataisiin: kalan suusta. Tuo raha oli sen arvoinen, että se riitti maksamaan myös Pietarin temppeliveron. Samoin mekin saamme kalastellessamme muistaa Pietarin kanssa, että saalis on saatavissa vain Herran ansiosta. Jumala on se, joka meissä vaikuttaa tahtomisen ja tekemisen, myös sen, kun rakastamme toista luopumalla omastamme.

Kahden valtakunnan kansalaisina meidän ei siis tule toisaalta unohtaa Kristuksen meille tuomaa vapautta ja jättää Jumalaa sivuun keskittyäksemme vain maallisiin asioihin mutta ei toisaalta myöskään paeta tätä maailmaa vaan muistaa tehtävämme ja sen toteuttaminen mahdollisimman pitkälti rauhanomaisin keinoin. Kirjassaan Kristityn vapaudesta Martti Luther tiivistää asian tyylikkäästi sanoen: ”Kristitty ihminen on kaikkien asioiden herra, täysin vapaa eikä kenenkään alamainen. Kristitty ihminen on kaikkien palvelija, itsensä täysin toisille antava, kaikkien alamainen.”

Saarna ykseydestä

Julkaisen blogissani myös toisen harjoitteluni aikana, Kerimäen kirkossa 13.5.2018, pitämäni saarnan. Raamatunlainaukset ovat tässä versiossa 33/38-käännöksestä.

***

Pyhän nimi:

Kuudes sunnuntai pääsiäisestä

(Exaudi)

Saarnateksti (3. vuosikerran evankeliumi):

Joh. 17:18-23

Niinkuin sinä olet lähettänyt minut maailmaan, niin olen minäkin lähettänyt heidät maailmaan; ja minä pyhitän itseni heidän tähtensä, että myös he olisivat pyhitetyt totuudessa. Mutta en minä rukoile ainoastaan näiden edestä, vaan myös niiden edestä, jotka heidän sanansa kautta uskovat minuun, että he kaikki olisivat yhtä, niinkuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa, että hekin meissä olisivat, niin että maailma uskoisi, että sinä olet minut lähettänyt. Ja sen kirkkauden, jonka sinä minulle annoit, minä olen antanut heille, että he olisivat yhtä, niinkuin me olemme yhtä - minä heissä, ja sinä minussa - että he olisivat täydellisesti yhtä, niin että maailma ymmärtäisi, että sinä olet minut lähettänyt ja rakastanut heitä, niinkuin sinä olet minua rakastanut.

***

Luimme juuri otteen Jeesuksen jäähyväisrukouksesta, joka sijoittuu aikaan vähän ennen hänen vangitsemistaan kiirastorstai-iltana. Vain muutaman tunnin kuluttua Jeesus joutuisi oikeudenkäyntiin ja saisi kuolemantuomion. Käsillä oleva evankeliumin kohta on eräs viimeisistä sanoista, jotka Jeesus opetuslapsilleen puhui. Siksipä onkin merkillepantavaa, miten hän tuolloinkin osoittaa seuraajilleen rakkautta loppuun asti ja rukoilee heidän puolestaan. Jeesus tiesi, että hänen poistuttuaan opetuslapset joutuisivat kohtaamaan monia haasteita. Kenties keskeisin niistä liittyy heidän yhteyteensä, tai vielä täsmällisemmin ilmaistuna ykseyteensä.

Tarkastelen tässä saarnassa tuota Jeesuksen jäähyväisrukouksen kantavaa teemaa kolmesta näkökulmasta: 1) Mikä ykseys, 2) Miksi ykseys? ja 3) Miten ykseys?

Aloitamme ykseyden luonteesta. Jeesus rukoili, että hänen seuraajansa olisivat yhtä, niin kuin hän itse ja Isä Jumala ovat yhtä. Tänään äitienpäivänä tekee mieli pysähtyä miettimään vanhemman ja lapsen välistä suhdetta. Jumalan kahdesta ensimmäisestä persoonasta ei varmastikaan käytettäisi niitä nimiä, joilla tunnemme ne, jos ne eivät auttaisi meitä hahmottamaan jotain hyvin tärkeää. Vanhempien ja lasten välillä näyttää ikään kuin luonnostaan olevan selittämätön ja vahva side. Uskallan väittää, että tuollaisessa suhteessa on meillekin jotain ihanteellista. Vanhemmat ja etenkin tänään äidit, teillä on oma ainutlaatuinen asemanne. Huolehtikaa yhdessä lastenne kanssa, että välillänne oleva side, Jumalan kallis lahja, pysyy.

Kun palaamme tekstiin, huomaamme, että Jeesus näyttää kuitenkin menevän vielä hiukan pidemmälle. Sen lisäksi, että uskovien yhteyden tulisi olla samanlaista kuin Isän ja Pojan, uskovilla tulisi olla vielä yhteys näiden Isän ja Pojan kanssa. Me ja Jumalan persoonat, yhtä suurta ykseyttä kaikki! Jeesus rohkenee rukoilla aika suuria, käyttääpä jopa sanaa täydellinen ykseys. Tämä ei varmastikaan tarkoita sitä, että meidän tulisi olla kaikista asioista täysin samaa mieltä ja menettää henkilökohtaiset eromme. Mutta jonkinlaisesta syvästä tahtojen, päämäärien ja olemusten yhteydestä on kyse.

Kun tänä päivänä katsomme kristinuskoa ja erilaisten kirkkokuntien paljoutta, monelle aivan oikeutetustikin herää kysymys, vallitseeko Jeesuksen rukoilema ykseys. Kristityillä on paljon yhteistä keskenään ja uskomme kohde on sama, mutta silti emme voi esimerkiksi astua aina ja kaikkialla samaan ehtoollispöytään. Eikä tämä hajaannus kosketa ainoastaan maailmanlaajuista kirkkoa, vaan valitettavasti myös omaa kansankirkkoamme, jossa jakolinjat ovat kasvaneet. Samoin se itse asiassa koskettaa myös meidän yhteiskuntaamme. Kuilut kasvavat, oli kyse sitten elintasosta tai aatesuuntauksista. Ihmiset kääntyvät toisiaan vastaan. Hajaannus ja erottautuminen toisista on edennyt sangen pitkälle.

Ainakin ulkoapäin katsottuna me ja meidän kirkkomme näyttää ykseydessään epätäydelliseltä. Mutta nyt mieliimme jo pyrkii kysymys: mitä sitten?

Toinen näkökulmani ykseyteen esittää kysymyksen: Miksi? Minkä tähden ykseydellä sitten on merkitystä?

Ykseys Jeesuksen jäähyväisrukouksessa tähtää koko ajan johonkin päämäärään, joka on koko puheen keskiössä. Tämä päämäärä on Kristuksen kirkastuminen. Sillä tarkoitetaan sitä, että Jeesuksen tunteminen maailmassa saisi lisääntyä ja sanoma hänestä saisi levitä kaikkialle. Jeesuksen mukaan myös kristittyjen ykseys palvelee tätä päämäärää: ”että he olisivat täydellisesti yhtä, niin että maailma ymmärtäisi, että sinä olet minut lähettänyt”. Yksinkertaisesti Jeesus painottaa, että meidän ykseytemme on hyväksi lähetystyölle. Kristittyjen ykseys on hyvä todistus maailmalle ja auttaa vetämään muitakin tähän samaan ykseyteen. Kun olemme yhtä keskenämme, voi sillä esimerkin ja todistuksen kautta olla vaikutusta koko maailman rajalinjojen madaltumiseen.

Olette ehkä kuulleet ekumeenisesta liikkeestä, joka osaltaan pyrkii lähentämään kristillisiä kirkkokuntia toistensa kanssa. Tuo liike syntyi osaltaan siksi, koska ykseyden särkyminen nähtiin tragediana, joka haluttiin korjata. Ekumeniassa pyritään keskustelemalla löytämään yhteistä maaperää ja mahdollisuuksia yhteiselle toiminnalle. Tälläkin paikkakunnalla toimiva Loisto-yhteisö on hieno esimerkki paikallistason kristillisestä yhteistyöstä.

Tahdon muistuttaa, että vaikka kirkko onkin hajaantunut, se ei toki estä Jeesusta toimimasta. Jeesus ei tule kyvyttömämmäksi meidän kyvyttömyytemme tähden. Hän on vapaa vaikuttamaan ihmiskunnan parissa haluamallaan tavalla ja viemään suunnitelmansa päätökseen olosuhteista riippumatta. Tämä on suurta armoa, ja saamme iloita siitä, että meillä on tällainen Jumala. Ykseyden arvo ei kuitenkaan sinänsä vähene, sen tavoittelu on nähtävä ennemminkin haasteena, johon saamme vastata. Kuinka sitten teemme sen?

Kolmantena kysymyksenäni oli: Miten? Millä lihaksilla, millä välineillä tuo ykseys olisi mahdollista saavuttaa ja ylläpitää? Tähän mennessä saarnaani on ehkä herännyt jonkinlainen epätoivo: ykseys olisi tärkeää, mutta se vaikuttaa monessa kohtaa puuttuvan. Jeesus sanoo tähän mielestäni jotain hyvin vapauttavaa. Hän itse on voima: ”minä pyhitän itseni heidän tähtensä, että myös he olisivat pyhitetyt totuudessa”. Jeesuksen antama uhri on, niin kuin uskonelämässä usein, voimanlähde. Usko tuohon uhriin saa ihmeitä aikaan.

Me ihmiset luomme usein raja-aitoja ja erottaudumme muista, tiedostaen ja tiedostamatta, monesti ilman todellista syytä. Olemme mestareita tekemään toisista vihollisia, jopa omista ystävistämme. Kun katsomme kirkon historiaa, on se jakaantumisen historiaa. Ja jaon kerran tapahduttua on ekumeenisesta työstäkin huolimatta ollut hankalaa palauttaa yhteyttä. On tavallaan kummallista, että ihmiselämässä on monesti mahdollista rikkoa jotain, jota omat voimat eivät enää riitäkään korjaamaan.

Mutta onneksi meidän ei tarvitse jäädä tässä tilanteessa oman onnemme nojaan. Ratkaisu on Jeesus. ”Ja sen kirkkauden, jonka sinä minulle annoit, minä olen antanut heille, että he olisivat yhtä, niinkuin me olemme yhtä - minä heissä, ja sinä minussa - että he olisivat täydellisesti yhtä”. Meidän ei tarvitse lopulta tehdä muuta kuin uskoa häneen, ja tästä uskosta käsin voimme rakastaa toisiamme puutteistamme huolimatta.

Tahdon tänä päivänä kannustaa meitä kaikkia rakastamaan niitä, jotka ovat eri mieltä meidän kanssamme, ja ottamaan todesta Jumalan antaman haasteen keskinäisestä yhteydestämme. Kuitenkin painotan erityisesti Jeesuksen keskeisyyttä. Hän on mestari korjaamaan sen, minkä me olemme hajottaneet. Pääsimmepä me elämässämme ykseyteen toisten kanssa tai emme, saavutimmepa voittoja tai emme, onnistuimmepa tulemaan paremmiksi tai emme, hän saattaa eräänä päivänä kaiken täydelliseksi. Hän on eräänä päivänä palauttava myös täydellisen yhteyden kaikkien rakkaidensa välille. Me saamme turvallisin mielin luottaa häneen tässäkin. Hän on sen tekevä.

Saarna Hyvästä Paimenesta

Julkaisen blogissani Enonkosken kirkossa 15.4.2018 pitämäni saarnan. Raamatunlainaukset ovat tässä versiossa 33/38-käännöksestä.

***

Pyhän nimi:

Toinen sunnuntai pääsiäisestä

(Misericordia Domini)

"Hyvän paimenen sunnuntai"

Saarnateksti (3. vuosikerran evankeliumi):

Joh. 10:1-10

"Totisesti, totisesti minä sanon teille: joka ei mene ovesta lammastarhaan, vaan nousee sinne muualta, se on varas ja ryöväri. Mutta joka menee ovesta sisälle, se on lammasten paimen. Hänelle ovenvartija avaa, ja lampaat kuulevat hänen ääntänsä; ja hän kutsuu omat lampaansa nimeltä ja vie heidät ulos. Ja laskettuaan kaikki omansa ulos hän kulkee niiden edellä, ja lampaat seuraavat häntä, sillä ne tuntevat hänen äänensä. Mutta vierasta ne eivät seuraa, vaan pakenevat häntä, koska eivät tunne vierasten ääntä."

Tämän kuvauksen Jeesus puhui heille; mutta he eivät ymmärtäneet, mitä hänen puheensa tarkoitti. Niin Jeesus vielä sanoi heille:

"Totisesti, totisesti minä sanon teille: minä olen lammasten ovi. Kaikki, jotka ovat tulleet ennen minua, ovat varkaita ja ryöväreitä; mutta lampaat eivät ole heitä kuulleet. Minä olen ovi; jos joku minun kauttani menee sisälle, niin hän pelastuu, ja hän on käyvä sisälle ja käyvä ulos ja löytävä laitumen. Varas ei tule muuta kuin varastamaan ja tappamaan ja tuhoamaan. Minä olen tullut, että heillä olisi elämä ja olisi yltäkylläisyys.

***

Rakas kirkkoväki,

tänään vietämme Hyvän paimenen sunnuntaita. Vaikka paimentaminen ja lampaidenhoito kenties eivät enää nykyään ole niin monelle ihmiselle tuttuja asioita, ovat ne historiallisesti olleet merkittävä osa monen ihmisen elämää. Näin oli myös Raamatun kirjoittamisen aikoina. Paimen ja lauma esiintyvät hahmoina läpi pyhän kirjan. Kuningas Daavid oli paimen, paimenet kuulivat enkeleiltä Jeesuksen syntymästä, ja tuleepa tuttu sana pastorikin latinan paimenta tarkoittavasta sanasta. Ennen kaikkea Raamatusta käy selväksi, että Jeesus itse on laumansa eli kirkkonsa Hyvä Paimen, sen suojelija ja pelastaja.

Tämän päivän evankeliumitekstissä Jeesus kertoo kuulijoilleen vertauksen, jossa hän esittää omat seuraajansa lammaslaumana ja puhuu monista näitä uhkaavista vaaroista. Itsensä Jeesus kuvaa paitsi lampaiden Hyväksi Paimeneksi myös lammastarhan portiksi. Tarkastellaan tekstiämme kolmen tahon kannalta: lampaat, vaarat ja Jeesus.

Lammas. Tietäen miten tuo eläin ei ole se kaikista älykkäin luomakunnan kasvateista emme ehkä haluaisi tulla verratuiksi siihen. Se on suhteellisen avuton ja puolustuskyvytön, heikkonäköinen ja laumasielu. Miksi meitä verrataan lampaisiin? Usein me ihmiset olemme kerkeitä kuvittelemaan itsestämme suuria, paisuttelemme kykyjämme ja yliarvioimme voimavaramme. Monesti haluaisimme täysin ummistaa silmämme heikkouksiltamme ja nähdä itsemme ylivertaisina yksilöinä.

Mutta sitä pahempi isku meille on, kun joudumme kohtaamaan oman rajallisuutemme. Sen, että emme ole täydellisiä. Että emme osaa aina vastata maailman vaatimuksiin, reagoida oikein tai ymmärtää kaikkea maailman viisautta. Että me tarvitsemme apua. Avun pyytäminen on joskus hyvin vaikeaa, mutta joskus uskallus tehdä se voi olla meille elinehto. Avun tarvitsemista ei tarvitse hävetä. Meille voi sitä vastoin avautua aivan uudenlaisia näkökulmia, kun uskallamme tunnustaa niitä tosiasioita, joiden emme haluaisi olevan tosia.

Lampaat ovat helppo saalis sekä ahnaille susille että viekkaille varkaille ja rosvoille. Jeesus kertoo, että nämä tunkeutuvat lammastarhaan vain varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan, tai vielä oikeammin käännettynä teurastamaan.

Välillä on terveellistä pysähtyä miettimään, onko minun elämässäni samanlaisia vihollisia. Varastaako aikaani jokin turha tai vahingollinen? Onko elämäni esimerkiksi pelkojen ja riippuvuuksien sitomaa? Onko elämässäni jotain, joka hienovaraisesti nakertaa sitä hyvää, joka minulle on annettu? Jotain, joka vie elämästäni vapauden ja ilon? Nuo rosvot osaavat vielä usein toimia niin viekkaasti, että ne ikään kuin tulisivat vapauttamaan meitä, mutta todellinen lopputulos onkin jotain aivan muuta.

Erityisen vaikeaa on joutua huomaamaan, että joskus elämämme varkaat osoittautuvat meitä voimakkaammiksi. Silloin voi olo olla turhautunut ja ahdistuksen kalvama. Syvä epätoivo valtaa ja mieli täyttyy kysymyksistä.

Lampaat eivät olisi muinaisessa Israelissakaan pärjänneet ilman kahta asiaa: yösuojaa ja asiantuntevaa paimenta. Lampaita pidettiin öisin eräänlaisessa suljetussa pihassa, jota ympäröivät kivimuurit. Sisään ja ulos kulkemista varten oli muurissa yksinkertainen aukko, jonka valvomisesta usein vastasi erillinen portinvartija, joskus myös paimen itse. Oviaukon valvoja katsoi, että asiattomat henkilöt eivät päässeet tekemään tuhojaan tarhaan.

Aamun valjettua paimen tuli hakemaan lampaansa laitumelle. Vaikka lampaat eivät muuten olekaan erityisen lahjakkaita eläimiä, niiden kyky tunnistaa ääniä on kuitenkin hyvä. Yhdessä lammastarhassa saatettiin säilyttää useampaakin laumaa, joten paimen kutsui huudollaan omaa laumaansa, joka tunnisti kaitsijansa äänen. Jokaisella lampaalla saattoi vieläpä olla oma henkilökohtainen nimi, jonka ne tunnistivat.

Paimen johdatti lampaansa laiduntamaan ja puolusti niitä petoja vastaan. Paimenen ammatti ei ollut yleisesti arvostettu, vaan he olivat yhteiskunnan alaluokkaa, epäkiitollisen ja kovan elintavan harjoittajia.

Mikä onni, että lampailla oli tällainen turva! Ja mikä onni, että meitäkään ei ole jätetty elämämme koettelemuksissa yksin. Jeesus on meidän Hyvä Paimenemme. Hän tuntee kaikki omansa nimeltä. Hän kohtaa kanssamme vaarat. Hän on uhrannut itsensä meidän edestämme. Hän etsii yhtäkin laumasta kadonnutta lammasta kuin kalleinta aarretta. Hänen kutsuhuutonsa kantautuu meille tänäänkin Jumalan sanan ja ehtoollisen kautta. Hyvän Paimenen viesti meille on, että toivoa on. Uskalletaan luottaa siihen!

Pysähtyessämme lammastarhan vertauskuvan äärelle voi monella herätä aivan oikeutetustikin kysymys: Jos kerran varkaat, rosvot ja pedot vievät elämästämme ilon ja tuottavat onnettomuuden, eikö tämä aitaus ole samalla tavalla omanlaisensa vankila, jossa ei ole vapautta? Monella on kirkosta ja kristillisestä uskosta kielteinen kuva: sen nähdään rajoittavan elämää ja langettavan kieltoja ja kirouksia kaikkialle ympärilleen. Puhutaan kyllä ihmisen auttamisesta mutta oikeastaan suljetaan hänet vain uudenlaiseen sääntöjärjestelmän vangiksi. Varmasti tällaisen kuvan syntymiseen kristityt eivät itse ole osattomia.

Kristinuskon sanoma ei kuitenkaan ole vankeuden vaan vapautuksen sanoma. Jakeesta 9 luimme, että se, joka käyttää Jeesus-ovea – eli uskoo ja luottaa häneen – voi vapaasti tulla ja mennä ja hän löytää laitumen. Galatalaiskirjeessä sanotaan: Vapauteen Kristus vapautti meidät. Kristukselle ominaista ei ole asettaa meille taakkoja, vaan hän ottaa itse taakkamme kannettavakseen. Näin hän on vapauttanut meidän synnin ja kuoleman vallasta.

Niiden sijaan hän on antanut meille yltäkylläisen elämän, joka tässä elämässä tosin toteutuu vasta vajavaisesti, mutta joka on jo alkanut ja tulee saamaan täyttymyksensä iankaikkisuudessa. Mieleen pyrkivät tulemaan Paimenpsalmin sanat:

"Sinä voitelet minun pääni öljyllä; minun maljani on ylitsevuotavainen. Sula hyvyys ja laupeus seuraavat minua kaiken elinaikani; ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti."