Katolilainen, joka ei tiennyt paaviaan

Kun paavi Franciscus kuoli toisena pääsiäispäivänä, oli se elämässäni "tämä tästä vielä puuttui" -tyyppinen hetki. Vietin rankkaa kevättä, jossa huomasin kuormittuvani todella helposti pienistäkin asioista. Olin henkisesti ja psyykkisesti epävakaa ja äärimmäisen väsynyt. Olin matkannut paaston läpi kohti pääsiäistä saavuttamatta sitä, mitä toivoin, ja olin hengellisesti umpikujassa, kaukana Jumalasta ja kirkosta. Vaikkakaan en ollut menettänyt uskoa Jumalaan, moniin muihin asioihin uskoni oli loppunut, tai pikemminkin se oli ikään kuin temmattu minulta pois. Elämääni myllättiin rankalla kädellä uusiksi vailla hetkenkään hengähdystä. Ja muutos tuntui pääosin – ellei jopa kokonaan – kielteiseltä.

Siksi en ollut kovin innoissani ajatuksesta, että nyt kirkkonikin oli taas hyvin konkreettisesti uuden äärellä, näkyvimmän edustajansa vaihtumisen kynnyksellä. Olen ihminen, jota muutos kuin muutos yleensä ahdistaa. Se taitaa olla osa luonnettani. Koen oloni turvalliseksi, kun minulla on jotain pysyvää, säännöllistä ja toistuvaa. Muutosten kohdalla vaistomaisesti pelkään aina sitä, että muutos tapahtuu pahempaan suuntaan. Pessimismi on iskostunut minuun erittäin syvästi.

Tämä ei tarkoita, että vastustaisin muutoksia. Ei, pidän niitä elimellisenä osana elävää ja orgaanista maailmaa, myös osana samoin attribuutein varustettua kirkkoa. Kyllä minä yleensä aina ajan kanssa totun uusiin asioihin, joskus nopeastikin. Mutta muutoksen hetki ahdistaa enkä vain voi sille mitään.

Ehkä näistä aineksista alitajuisesti tiedostettuina mieleeni nousi eräs mitä villein idea. Entäpä jos en suinpäin antaisi tiedon uudesta paavista saavuttaa minua heti, kun se tulee saataville? Mitä jos pitäisin – tai koettaisin pitää – uuden aikakauden alun itseltäni salassa hetken aikaa ja ottaisin sen vastaan sitten ja sillä tavalla, kun itse haluan?

Kypsyttelin ajatusta sedisvakanssin aikana. Lopulta tulin siihen tulokseen, että lähden yrittämään. En tiedä, oliko tällaista tehty ja oliko tässä mitään järjen hiventäkään, mutta toisaalta: miksi ei. Tällainen tilaisuus ei toistu kovin usein, joten halu kokea tämä kummallisuus vei lopulta voiton. Olisi tämä ainakin mielenkiintoinen koe siitä, kuinka kauan ja miten helposti maailmanlaajuinen uutinen voi pysyä salassa, ja tietysti myös sen kontrollointi, mikä on suhteeni someen ja sieltä pidättäytymiseen.

Minun elämäntyylilläni "paavipimennossa" onnistuminen vaati erityisen paljon ponnisteluja. Minun piti hiljentää viestiliikenteeni ja uutisvirtani. Minun piti toisaalta pitää kaikki sovitut tapaamiseni ja hengaamiseni, samoin käydä töissä. Minun piti muistaa keskittyä joka hetki, etten hajamielisyyksissäni hetkessä pilaa kaikkea. Seuraavassa raportti viime päivien vaiheistani. Jaoin "paavin salaisuuden" mielessäni kolmeen osasalaisuuteen, jotka siis pyrin pitämään itseltäni salassa ainakin jonkin aikaa. Nämä osasalaisuudet olivat: 1) konklaavi on päättynyt ja paavi valittu; 2) paavin paavillinen nimi ja 3) paavin henkilöllisyys. Nämä saisivat ihanteellisessa tapauksessa paljastua tässä järjestyksessä, ainakin kaksi viimeistä mielellään useamman päivän kuluttua.

Konklaavin alkua edeltävänä päivänä 6.5. tein esivalmisteluja ja mykistin illalla lähes kaikki aktiiviset WhatsApp-chattini niin, että en saanut ilmoituksia niihin tulleista viesteistä. Olin lukuisissa ryhmissä, joissa otaksuin valkoisen savun ja paavin paljastuksen tulevan noteeratuiksi reaaliajassa, joten minun piti jotenkin vaikeuttaa sitä, että ajatuksissani päätyisin surffailemaan niihin.

WhatsAppissa oli meneillään kiinnostava keskustelu muista aiheista, joten kävin sovelluksessa vielä pitkin päivää keskiviikkona 7.5. Tiesin konklaavin alkavan vasta illalla, joten riskiä paljastuksista ei ollut, ja oli melkein yltiövarovaista aloittaa somehiljaisuus tuona päivänä, sillä silloin oli vain yksi äänestys ja yhden ihmisen lienee äärimmäisen epätodennäköistä saada heti kättelyssä tarvittava kahden kolmanneksen enemmistö äänistä. En halunnut kuitenkaan ottaa edes pienintä mahdollista riskiä, ja katsoin WhatsAppia viimeisen kerran pitkään aikaan iltapäivän kahvitauollani. Päivitin tilakseni: Pimennossa . (Kuu muodostaa C-kirjaimen ja avain on latinaksi clavis, eli symboliikka viittaa konklaaviin, latinaksi cum clave.)

Töistä lähdettyäni poistin vielä puhelimeni sovelluksilta ilmoitusoikeuksia, jotta ruudulleni ei vain mistään pääsisi putkahtamaan paljastuksia. Bussissa avasin kuitenkin hetkeä myöhemmin Instagramin aivan vaistomaisesti, mikä minulla varmaan on tapana tehdä monesti silloin, kun en muutakaan keksi. Huomasin, mitä tapahtui, ja päädyin poistamaan Instagramin ja Ylen uutissovelluksen väliaikaisesti puhelimestani kokonaan. Samanlainen ajatuksissa tapahtuva aukiklikkaus saattaisi pilata pian koko projektin.

Kävin RSO:n konsertissa musiikkitalolla, ja konklaavi sulkeutui samoihin aikoihin Roomassa Sikstuksen kappeliin valitsemaan uutta paavia.

Seuraavana päivänä 8.5. alkoivat olla jo jännemmät paikat. Viime konklaavi päätyi valintaan viidennellä kierroksella ja sitä edellinen neljännellä. Tiesin siis olevan hyvin mahdollista ja todennäköistäkin, että paavi olisi selvillä päivän loppuun mennessä. Aamubussissa töihin sitten tein taas virheen ja eksyin Iltalehden sivulle netissä! Mitään ei paljastunut, mutta päivittelin mielessäni, miten vaikeaa keskittyminen projektiini olikaan.

Töissä kuulin joidenkin puhuvan ohimennen paavilivestä. Heitin äkkiä kuulokkeet korvilleni, mutta samalla tiesin, että valintaa ei tehty ensimmäisessä äänestyksessä eilen. Miksi näet sitten enää olisi liveä?

Suuntasin illalla baarivisaan, mitä pidin ensimmäisenä todellisena vaaranpaikkana. Suosimme joukkueeni kanssa visaformaattia, joka on kohtuullisen hyvin ajan hermoilla ja ensimmäinen kysymys yleensä käsittelee jotain vastikään sattunutta tapahtumaa. Olisi kuitenkin ollut minun kirjoissani ennätys, jos kysymys olisi käsitellyt kuluvana päivänä tapahtunutta asiaa, ja pelkoni olikin onneksi turha. Muutenkaan visan sisällössä tai joukkuelaisteni kanssa käymissäni keskusteluissa ei mitään paljastunut, vaikkakin minulle myöhemmin selvisi, että visan aikana valkoinen savu oli tuprunnut.

Kotimatkalla kiinnitin huomiota siihen, että WhatsApp-ikoni vilahteli hetkellisesti näytön ylänurkassa. Tiesin tämän tarkoittavan sitä, että sovelluksessa tapahtuu viestiliikennettä, vaikka en mykistysten takia saakaan siitä varsinaisia ilmoituksia. Aloin jo miettiä, että voisiko valinta olla nyt tehty, kun sitten hetken päästä huomasin saaneeni viestin. Eräs harvoista, joita en ollut mykistänyt (koska en osannut odottaa hänen asiaa kommentoivan), oli lähettänyt WhatsAppissa habemus papam -viestin. Paavius on todella niin valtava instituutio, että se tuntuu tällaisina hetkinä erityisen selvästi olevan koko maailman huulilla taustasta riippumatta. Niin siis ensimmäinen kolmesta osasalaisuudesta paljastui minulle. Siitä hetkestä tiesin, että minulla oli paavi, vaan en sitä, kuka hän oli.

Päätin keskittää seuraavaksi kaikki voimani siihen, että paavin henkilöllisyys ei paljastuisi minulle samalla tavoin vahingossa kuin hänen valituksi tulemisensa. Jännitin seuraavaa työpäivää, sillä pidin lähes varmana, että asiasta puhuttaisiin myös työpaikalla. Taktiikkani? Kuunnella mahdollisimman paljon musiikkia töiden lomassa.

Perjantaina 9.5. riskit paljastumisesta olivat kenties kaikkein suurimmat. Selvisin ensiksi työpaikallani aamupalaverista hengailemalla mahdollisimman syrjässä siten, että olisin voinut suhteellisen huomaamatta peittää korvani milloin tahansa, jos paavista olisi puhuttu (joskus palavereissa todetaan työasioiden ohella myös nopeasti jotain yhteiskunnallisista merkkipäivistä). Pidin kuulokkeita korvillani mahdollisimman paljon, lähes koko aamupäivän vessassa käyntejä myöten. Iltapäivällä minulle siunaantui lennosta tehtäviä, joissa minun piti kommunikoida muiden kanssa, ja tuumasin, että nyt on sitten Herran hallussa, kuulenko uutisia vai en.

En kuullut. Selvisin loppupäivän tehtävistä ja kahvitauosta koskaan saamatta tietooni paavin nimeä. Ehkä siitä oli puhuttu aamun keskusteluissa mutta puhuttavaa ei ollut riittänyt iltapäivän puolelle. Tuumasin myös, että paaviksi tuskin oli valittu Tukholman piispaa, kardinaali Arboreliusta, sillä tuskin silloin puhe ruotsalaisesta paavista olisi lainkaan lakannut. En tiedä, mutta olin äkkiä viikonlopussa ja suhteellisen selvillä vesillä!

Tapasin sukulaisiani perjantaina niinkin vaarallisessa paikassa kuin rautatieasemalla. Vaarallinen se oli siksi, että lööppejä oli kaikkialla, mutta jotenkin sain keskityttyä enkä katsonut niitä edes epähuomiossa kertaakaan. Toisaalle katsoen otin lööpeistä kuitenkin kuvia lukeakseni niitä myöhemmin sitten, kun kaikki olisi paljastunut. Kunnon tulella leikkimistä, mutta sitä elämäni on kyllä paljon viime aikoina muutenkin ollut.

En jäänyt kaupungille enää pidemmäksi aikaa tapaamisen jälkeen, vaan suuntasin katseeni maassa pitäen kotiini suhteellisen varmana siitä, että olin selättänyt kaikki pahimmat paljastumisriskit.

Heräsin lauantaihin 10.5. nähtyäni muistaakseni jo toistamiseen unta Pietro Parolinista paavina. En pitänyt häntä ehkä todennäköisenä valittavana, mutta sitten olisinkin ollut yllättynyt, jos minulle olisi unessa näytetty se, mitä valveilla välttelin!

Kävin katselemassa kirsikankukkia levollisin mielin ja näin illalla paria kaveriani uimahallilla. Rentouden keskellä oli todella metkaa ajatella, että tuolla jossain oli tapahtunut jotain todella merkittävää ja että olisi todella helppoa vain muutamalla klikkauksella paljastaa se itselleni. Tavallaan olin utelias ja halusin jo tietää, mutta kärsivällisyyteni vei voiton. Kuinka outoa olikaan olla niiden luultavasti yhä vain harvempien joukossa, jotka eivät tienneet hiljattain valitun paavin henkilöllisyyttä. Mutta samassa tilanteessa oleminen lienee ollut todella yleistä vielä verraten vähän aikaakin sitten, kun tiedonkulku oli hidasta. Lähihistoria osoittaa, että on ollut aivan normaalia elää katolista elämää tietämättä tarkoin apostolisen istuimen tilaa. Rukoilin paljon uuden paavin puolesta – jo ennen konklaavia mutta myös sen jälkeen, ja jollain lailla kai samaistuin noihin entisaikojen veljiini ja sisariini.

Hiljalleen mielessäni oli vahvistunut ajatus siitä, miten lopettaisin tietämättömyyteni ajan. Katolisessa messussa mainitaan virassa olevan paavin paavillinen nimi, ja tuntui houkuttelevalta antaa sen paljastua minulle juuri messussa. Sitten olisi enää jäljellä paavin henkilöllisyys. Kaikista kivoin keksimäni tapa olisi saada videota katsomalla eläytyä Pietarinaukion tunnelmaan, kun kardinaaliprotodiakoni saapuu parvekkeelle antamaan Habemus papam -julistuksen, jossa paljastetaan ensin paaviksi valitun etunimi ja sitten sukunimi.

Ongelma oli vain kyseisen videon löytäminen ja ruudulle saaminen niin, että sen hakuprosessissa paavin henkilöllisyys ei paljastuisi ennen aikojaan. Päädyin pyytämään ystäviäni etsimään kyseistä videota ja linkkaamaan sen osoitteen minulle, jotta se olisi valmis katsottavaksi sunnuntaina. Matkassa oli mutkia, mutta sain kuitenkin lopulta linkin, siitä kiitos apuvoimilleni!

Näin yöllä koko joukon uusia, epämääräisiä paaviunia. Jokin, johon olen keskittynyt niin antaumuksella viime päivät, on ollut mielessäni nukkuessanikin.

Suuntasin sunnuntaina 11.5. suunnitelmani mukaisesti kello yhdentoista messuun Pyhän Henrikin katedraaliin. Kirkko oli tupaten täynnä, kun uskontunnustuksen aikana saavuin sen ovelle. Pian seuraavissa esirukouksissa koitti toisen osasalaisuuden paljastuksen hetki. Kirjoitin oitis muistioon reaktioni:

"Paavin nimi on Leo! Jos muistan oikein, viimeksi sen niminen on ollut 1900-luvun alussa, ja mikäli järjestysnumerotkin ovat oikein päähäni jääneet, nyt on vuorossa Leo XIV. Ensimmäistä Leo-paavia 400-luvulla on kutsuttu suureksi.

Tämä oli yksi uudeksi paavinimeksi veikkailluista, ja itsekin olen sitä makustellut ennen tätä tietoa."

Mutta vieläkään en tiennyt tästä Leosta juuri muuta kuin nimen – en hänen kansallista taustaansa, ulkonäköään, ikäänsä enkä muitakaan henkilötietoja. Kauaa en enää aikoisi sitä tietoa odottaa.

Valitsin lopullisen selvyyden syntysijaksi Citycenterin Espresso Housen. Olin samaisessa kahvilassa silloinkin, kun kuulin kuningatar Elisabet II:n kuolemasta, joten se tuntui sopivalta lokaatiolta tämänkertaisenkin uutisen kuulemiseen.

Avasin cappuccinon äärellä videon ja katsoin, kuinka parvekkeen verhot avattiin ja kardinaaliprotodiakoni Dominique Mamberti asteli hurraavien ihmismassojen eteen.

"Annuntio vobis gaudium magnum: habemus papam", kardinaali sanoi. (Suomeksi: Ilmoitan teille suuren ilon: meillä on paavi.) Seuraavaksi hän kertoisi paavin alkuperäisen etunimen. Jännitykseni kasvoi.

"Eminentissimum ac Reverendissimum Dominum, Dominum Robertum Franciscum."

Robertum Franciscum? Pausetin videon ja koetin kerrata muistamiani kardinaalien etunimiä päässäni. Useat papabilet, ennakkosuosikit, olivat pois laskuista. Paavi ei ollut Parolin, Tagle tai Zuppi, ei myöskään Pizzaballa tai Erdő... Muita en muistanut tarkasti, paitsi että guinealainen kardinaali Sarah kai oli etunimeltään Robert. Kirjoitin muistiooni vielä kysymyksen, joka osui lähimmäksi totuutta:

"Entä oliko jenkkilässä joku tuon niminen?"

Jatkoin videota, ja kuulin Mambertin kertovan sukunimen ja paavinimen: "Sanctae Romanae Ecclesiae Cardinalem Prevost, qui sibi nomen imposuit Leonem Decimum Quartum."

Robert Francis Prevost, josta tuli paavi Leo XIV. Yhdysvaltalais-perulainen augustinolainen. Jälleen huomasin tulleeni hienoisesti yllätetyksi konklaavin lopputuloksesta. Prevostin nimi ei juuri pyörinyt niillä listoilla, joita luin. Tässä vaalissa kannattaa toden totta suhtautua erityisellä varauksella ennakkosuosikkeihin.

Jännittävä seikkailuni oli päätöksessään! Katsoin oitis paavin itsensä saapumisen parvekkeelle antamaan ensimmäisen tervehdyksensä. Ensivaikutelmakseni sain kuvan lempeän näköisestä, sympaattisesta miehestä, joka oli selvästi liikuttunut puhutellessaan kansaansa. Mielestäni hän myös muistutti ulkoisesti edellistä paavikaimaansa Leo XIII:ta. Jostain sydämeeni tuli rakkaus tätä ihmistä kohtaan ja tämän paavinvalinnan aikana olleet epävarmuuteni väistyivät jopa ikään kuin yliluonnollisesti. Ken elää, se näkee, mitä tuleman pitää, mutta juuri nyt minulla on rauha tämän suuren muutoksen ääressä.

Sisäistämistä uusi paavi kuitenkin vaatii, sillä Franciscus on ollut tähän asti minulle ainoa oman katolisuuteni aikainen paavi – hänen kautensa kattaa oikeastaan myös melkein koko katolistumisprosessini. Ehdin nähdäkin hänet kolmesti ja tottua häneen sangen syvästi. Enköhän totu myös hänen seuraajaansa, sillä kuten sanottua, olen ihan kelpo tottuja. Ehkä minun pitäisi muistaa se ja nyt kokemani rauha useammin muutoksen pelkäämisteni keskellä.

Hengellinen elämäkertani – Osa 5: Synkän yön kautta vastarinnan lopettamiseen eli Kuinka uin Tiberin yli

2019–2020

»Intuitio vaan jotenkin jo pidemmän aikaa vieny katoliseen suuntaan vaikka en sinänsä oo katolisesta kirkosta järjen tasolla sen vakuuttuneempi kuin mistään muustakaan. Mutta luulen että jonain päivänä sitä ”kokeilen”, mutta ei oo ollenkaan sanottu ettenkö voisi myös palata luterilaisuuteen jos joskus ymmärrän sen.»

– Ote viestistä eräälle ystävälleni tammikuulta 2019

Edellinen hengellisen elämäkertani osa päättyi siihen, kun 31. toukokuuta vuonna 2019 aloitin kolmatta kertaa elämässäni ajanjakson uskontokuntiin virallisesti kuulumattomana. Tieni oli kulkenut ateismista agnostisismiin, sitten vapaakirkollisuuteen ja vakaumukselliseen tunnustuskunnattomuuteen, ja vielä sen jälkeen luterilaisen kirkon jäseneksi ilman, että olin kuitenkaan todella ja kokonaan sydämessäni luterilainen.

Luterilainen jakso elämässäni oli lopulta loppunut siihen, että en vain löytänyt itsestäni kyllin paljoa erityisen luterilaista tapaa uskoa. Olin kirkosta eroamiseni jälkeen edelleen kristitty, mutta yhä kasvava skeptisyyteni ja niiden asioiden epäileminen, joita olin arkisesti tottunut nimittämään tiedoiksi, suistivat minut suureen epävarmuuteen. Kuten olen sanonut: olin kristitty enää hyvin löyhässä mielessä, abstraktilla tasolla, osaamatta perustella vakaumustani oikeastaan mitenkään. Tämä valtava tyhjyys kahmaisi vuoden 2019 syksyllä minut synkkään kouraansa ja hetken elämäni näytti saavan todella oudon suunnan.

Mutta sitten sain yllättävän oivalluksen ja aloin jälleen nousta valoa kohti. Kaikki oli lopulta valmista siihen, että eräs noin kahdeksan vuotta kestänyt prosessi saavuttaisi päätöksensä: minusta tuli katolilainen.

Kaikki paitsi intuitio riistetään

"nihilistinen epävarmuus kasvaa – – En löydä mielenrauhaa missään seurakunnassa oikeastaan tällä hetkellä. Käyn kirko(i)ssa oikeastaan enää vain sosiaalisista syistä. :/ Ulkopuolisuutta koen hyvin syvällisellä tasolla kaikkialla osin uskoon, osin spiritualiteettiin liittyen ja osin syistä joita en osaa edes sanoittaa."

– 23.4.2019

Olemme tämän osan myötä tukevasti sisällä ajassa, jona jo tottuneesti käsittelin hengellistä elämääni avoimesti kirjoittamalla siitä tähän blogiin. Jo edellisen osan aikaan liittyi Ecclesia-sarjani, tällä kertaa taas olennaisena lähteenäni toimivat kaksi filosofisemmin orientoitunutta kirjoitustani Epäilyksen epäilystä intuition uuteen voittoon sekä Ex nihilo Herran hyvyyden saaliiksi. Etenkin jälkimmäistä suosittelen lämpimästi luettavaksi, se on mielestäni yksi parhaista teksteistäni koskaan.

Koska taipumus kyseenalaistaa ja epäillä istuu persoonassani niin tiukasti, on se leimannut paljon myös hengellistä elämääni ja osaltaan selittänee sen, miksi muutos on ollut harvoja muuttumattomia asioita taipaleellani. Lukemattomat kerrat on toistunut kaava, jossa ensin omaksun jonkin käsityksen, mutta sitten perehdyn siihen lisää ja alankin epäillä sitä. Jopa kaikista pienin mahdollisuus, että jokin asia voi olla toisin kuin olin ajatellut, on monesti riittänyt romahduttamaan paljon.

Epäilyksen lonkerot ulottuivat ennen pitkää vakaumukseni perustaan saakka, ja jouduin tunnustamaan, että minulla ei ollut mitään, jolla olisin voinut objektiivisesti perustella kristillistä uskoa. En kyennyt hyväksymään omia apologeettisia argumenttejani, mistä syystä vielä vähemmän halusin yrittää esittää niitä kenellekään toiselle. Ainoa asia, joka vielä piti minut kristittynä, oli intuitioni siitä, että se on totta. Pieni, lähes hahmoton intuitio koskien joitain ylimalkaisia kristinuskon ydinasioita. Mutta tuo intuitio ei ollut pitkään aikaan tarpeeksi vahva edes määrittämään, mikä kirkkokunta olisi paras. Se oli niin heikko, että välinpitämättömyys kasvoi entisestään ja aloin identifioitua kyyniseksi ihmiseksi, joka heitteli hauskoja väsyneitä vitsejä. Nuo vitsit olivat ehkä selkein tapa, jolla sisäinen kriisini saattoi tarkalle katsojalle näkyä ulospäin, mutta pääosin kamppailuni olivat sisäisiä. Olin paatunut ja usein piittaamaton siitä, mikä oli oikein ja mikä väärin. Kävin seurakunnassa sosiaalisista syistä, hartaudenharjoitus oli sivuseikka. Olin ”kylmällä paikalla”, kuten vapaissa suunnissa tällaisia ihmisiä luonnehditaan.

Tänä aikana Raamatun Saarnaajan kirja avautui minulle uudella tavalla ja tarjosi lohtua. Saarnaaja julisti, että kaikki on turhuutta, mikä tarkoittaa, että kaikki on, kuten itse noihin aikoihin tiivistin: ”joko väliaikaista tai jollain lailla salaperäistä tai paradoksaalista: ihmiselämä on lopulta sellaista, että sitä ei voi käsittää, siitä ei voi saada täydellistä otetta”. Avain tästä selviytymiseen on hyväksyä se, että juuri mikään ei ole lopulta omissa käsissämme. Viimeistään kuolema voi periaatteessa koska vain nollata kaikki kuvitelmamme omasta kontrollistamme. Kun ihminen luopuu tästä halusta hallita ja ymmärtää – ja minun tapauksessani tietää – hän voi nähdä, mitä iloa ja onnea elämässä voi olla ilman tuota halua.

Hetken aikaa elin tästä todellisuudesta käsin ja tukeuduin intuitioihini edes yrittämättä tavoitella mitään muuta. Mutta kuten olin jo etukäteen tiedostanut, intuitioissa piilee merkittävä vaara. Ne nimittäin voivat muuttua ja kadota.

Jokeri, ei-mikyys ja nalkkiinjäänti

Kun intuitioni sitten hiipuivat pois, mikä oli tietenkin ollut vain ajan kysymys, oli ensimmäinen reaktioni nauru. Teksti, jota kirjoitin, kun tuo hilpeys oli vielä tuoreessa muistissani, on niin paljonpuhuva, että haluan pitkästikin lainata sitä:

”Aloin nähdä tämän sekavan, kaoottisen ja järjenvastaisen maailman huvittavana. Nihilismini romahti huumoriksi lopulta siinä laajuudessa, että huomasin suhtautuvani kaikkeen, rajoituksetta, kevyellä mielellä ja jopa naureskellen. Minä nauroin kaikelle ja kaikille. Nauroin ihmisille, jotka ottivat elämän jollain tapaa vakavasti, joilla oli jonkinlainen merkitys elämälleen, jotka halusivat pelata tätä peliä. Suhtauduin syvällä sisimmässäni heihin pilkallisesti. Vieläkin kuvittelevat, että jollakin olisi jotain himputin väliä! He eivät ymmärrä, he eivät ole päässeet sille tasolle, jolla minä olen! Tämä elämä, tämä maailma, se on vain yksi iso vitsi! – – Kevytmielisyys. Se tuli minulle perin rakkaaksi. Monet varoittelevat jatkuvasti kyynisyyden vaaroista ja kuinka on elämälle tuhoisaa, jos ei pidä mitään merkityksellisenä. Mutta minulle kyynisyydellä ja kevytmielisyydellä oli omasta mielestäni keskeinen mielenterveyttäni varjeleva tehtävä. Pitkästä aikaa pystyin sanomaan, että olin onnistunut selättämään masennuksen. Tulevaisuus ei enää ahdistanut. Olin vakaa ja ajattelin vain, että kyllä jotain jostain ilmaantuu, ja jos ei ilmaannukaan, niin ei sen niin väliä. Ei tässä ole mitään pointtia. Ei tässä tarvitse olla mitään pointtia.”

Sattumoisin juuri tuona syksynä 2019 ilmestyi elokuva Joker puhuttelemaan minua tilanteessani syvällisesti. Elokuva on syntytarina Batmanin tunnetulle arkkiviholliselle, joka on mielestäni heittämällä maailmankirjallisuuden kiinnostavimpia, nerokkaimpia ja parhaiten tulkittuja hahmoja. Minulle Jokeri näyttäytyy nihilismiin suistuneena miehenä, joka on oppinut näkemään maailman outouden, vinksahtaneisuuden ja pahuuden hassuna, ja ammentaa energiansa tästä huumorielementistä. Hän rakastaa kaaosta, koska se on niin naurettavaa, ja nauttii suuresti päästessään osoittamaan, miten ristiriitaisia ja jollain tapaa samanlaisia hänen itsensä kanssa ovat jopa hyveellisimpinä pidetyt sankarit, kuten Batman. Jokeri on mielestäni tällä lailla omistautunut levittämään ideologiaansa – ja kuten tiedämme, hän tekee sitä mitä kamalimmilla tavoilla. Se on juuri se seikka, joka erotti hänet minusta. Minä olen aina ollut taipuvainen kääntymään sisäänpäin enkä ulospäin enkä kokenut saavani minkäänlaista tyydytystä siitä, että saisin suistettua muitakin samaan tilaan itseni kanssa. Minua kuitenkin yhdisti Jokeriin kyky nauraa synkästi ja ilottomasti maailmalle. Joker-elokuvassa on tuskin yhtäkään kohtausta, jossa Jokerin nauru olisi aidosti hilpeää. Oma nauruni ei johtunut sairaudesta kuten tuossa elokuvassa, mutta sekään ei ollut millään muotoa ilon naurua.

Naurukin oli kuitenkin ohimenevää: samoin kuin intuitio, sekin lopulta katosi. Silloin olin keskellä täydellistä tyhjyyttä, tuntematta mitään.

"Mutta sitten se tuli. Tyhjyys. Hetki, kun ei enää naurattanut. Se oli eriskummallista: en ollut masentunut tai ahdistunut, en pystynyt olemaan surullinen. Mutta ilokin oli poissa. En osaa luonnehtia sitä millään muulla sanalla kuin tyhjyys. En sano, että se oli hirveää. Se ei tuntunut miltään."

En viettänyt tyhjyyttä katsellenkaan pitkää aikaa. Eräs käymäni keskustelu muutti pian kaiken. Tietoteoreettinen keikahdus, jonka seurauksena aistihavaintoihin luottaminen muuttui jälleen perustelluksi. Ketjureaktio, jossa kristinusko tuli taas kaikista uskottavimmaksi vaihtoehdoksi. Jokeri-vaiheen kuolinisku ja purteni kääntyminen noususuuntaan ensi kertaa vuosikausiin. Tahdoin ajatella silloin ja tahdon yhä edelleen, että Jumala otti minut kiinni ennen kuin ehdin kadota tyhjyyteen lopullisesti. Jäin Herran hyvyyden saaliiksi. Kirjoitin seuraavat sanat, jotka ovat oikeastaan ylistysrukous Jumalalle:

”Täytyy tunnustaa, Jumala, että pelasit hyvin! Sait minut tilanteeseen, jossa koen, että minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tietyllä tavalla ryhdistäytyä ja alkaa ottaa asioita vakavammin. Olin erkaantumassa uskostani, mutta saitkin minut juurrutettua siihen entistä lujemmin. Well played, Sir.”

Ja minä olin aluksi vastahakoinen hyväksymään uuden, hyvän suuntani – vain, koska olin ehtinyt jo tottua ja rakastua turvallisuudelta tuntuvaan nihilismiin. Eroahdistus kuitenkin meni ohi nopeasti ja toivotin uuden elämänvaiheen tervetulleeksi.

Tietämiseen ja epäilyyn liittyvät ahdistukset eivät ole enää suuren oivallukseni jälkeen vaivanneet minua samalla tavalla. En aikoinani valottanut kokemukseni yksityiskohtia enkä nytkään sitä tee, henkilökohtaisista syistäni. Mutta viimeistään tuolloin aloin kirkkaasti ymmärtää, että elämäntarinani ansaitsee tulla kerrotuksi. Siksi, että se edustaa ehkä hiukan epätavanomaista tarinallista kaarta, ja siksi, että arvelen sen kuitenkin olevan samaistuttavan lukemattomille ihmisille.

Hengelliset yhteisöni siirtymäkaudella

Vuoden 2019 alkupuolen tienoilla aloin käydä Luther-kirkkoa enemmän Verkosto-nimisen ev.-lut. kirkkoon kuuluvan seurakunnan tilaisuuksissa Munkkiniemessä. Kyseinen yhteisö edusti matalakirkollisuutta, kaava oli messussa melko vapaamuotoinen ja hartaudenharjoituksen yleisilme lähellä vapaita suuntia, vaikkakin teologia ja oppi mahtuivat pääasiallisesti luterilaisiin raameihin. Messujen lisäksi Verkostolla järjestettiin joka toisella viikolla Glow-iltoja, jotka miellettiin loogiseksi paikaksi siirtyä sitten, kun ei enää koe iän puolesta kuuluvansa esimerkiksi Hehkun kaltaisten iltojen kohderyhmään.

Glow tuli minullekin ensisijaiseksi perjantainviettämispaikaksi Hehkun tilalle. Viimeisin suurempi panokseni Hehku-illoissa oli käydä jakamassa ajatuksiani Saarnaajan kirjasta etänä järjestetyssä illassa ensimmäisenä koronakeväänä. Melko pian sen jälkeen totesin kasvaneeni yhteisöstä ulos.

Verkoston messuissa käymisen koin hengellisen epävarmuuteni aikoina helpoksi, koska siellä oli jotenkin matalampi kynnys käydä vain ”hengailumielessä”. Monet kerrat istuin messun aikana kirkon eteisessä ja join kahvia, sitten varsinaisilla kirkkokahveilla join lisää tavaten ystäviäni. Monet kerrat pääsin jopa saunomaan kirkon alakerrassa, toisilla kerroilla suunnattiin jatkoille johonkin pizzeriaan. Kirkon tungoksessa ei useinkaan kukaan papeista tai vastuunkantajista tullut suuremmin utelemaan hengellisestä tilastani tai pyytänyt vapaaehtoistehtäviin. Ja mikäs olisi sopinut minulle paremmin. Kaipasin siinä hengellisessä tilassani mahdollisimman vähän sitouttavaa ja mahdollisimman mutkatonta sosiaalista kristillisyyttä ilman painetta ottaa juuri kantaa tunnustuksiin. EO-illat Luther-kirkolla olen aina kokenut tietyllä tavalla matalamman kynnyksen toiminnaksi kuin varsinaiset jumalanpalvelukset, joten niissä käymistä jatkoin iloisesti.

Vuonna 2019 matkasin Verkoston kanssa samaa kristillisyyden suuntausta henkivään New Wine -tapahtumaan Himokselle. Sielläkin minulle oli tärkeintä se ystäväporukka, jossa olin, vaikkakin tapahtumassa puhunut Kate Wharton teki minuun suuren vaikutuksen.

Osallistuin vuonna 2019 vielä Hehkun parissa ollessani Avain-tapahtumaan Munkkiniemen kirkolla sekä legendaariselle Kairos-leirille Kansan Raamattuseuran keskuksessa Pyhä-tunturilla. Kyseisellä leirillä otin vastaan uuden vuosikymmenen, jolla maailma ei ole tuntunut olevan lainkaan entisensä. Ajattelin, että tuolla leirillä ottaisin viimeistä kertaa vastaan luterilaisen ehtoollisen ja jättäisin näin uuden vuosikymmenen uusille asioille, joita tiesin olevan tulossa. Pyörsin kuitenkin myöhemmin päätökseni ja kävin luterilaisella ehtoollisella vielä kerran vuonna 2020 eräässä morsiusmessussa.

Jättäydyin vuoden 2020 kesällä pois pitkäaikaisesta hengellisestä solustani. Syyni olivat henkilökohtaiset, mutta olen miettinyt, että jokin minussa varmaan halusi valmistaa tietä sille muutokselle, joka oli alati lähempänä ja varmempana näköpiirissäni.

Maisema Himoksella

Katoliseen kirkkoon liittyminen

Suomessa katolisen kirkon täyteen yhteyteen ja jäseneksi pääseminen alkaa käännynnäisillä normaalisti noin vuoden kestävällä johdanto- tai infokurssilla, jossa tutustutaan kirkon oppiin ja elämään. Itse harkitsin kurssille menoa jo vuoden 2018 syksyllä, mutta aloitustapaamisen sijaan meninkin raamikseen ja niin kurssini siirtyikin sitten vuodella eteenpäin! Vuonna 2019 sain aloitetuksi, ja päätin, että jos kurssin loppuun mennessä ei ilmaantuisi pakottavaa syytä olla liittymättä katoliseen kirkkoon, aikoisin liittyä.

Johdantokurssi-iltoja oli muistaakseni parin viikon välein maanantaisin, ja niiden rakenne oli yksinkertainen: alussa sai ottaa iltapalaa ja mennä istumaan, sitten joku – useimmiten papiksi vihitty – katolilainen piti esitelmän ennalta ilmoitetusta aiheesta. Aiheissa edettiin systemaattisesti ja melko pitkälti Katolisen kirkon katekismusta seuraten. Lopuksi oli vielä yleensä jonkinlainen rukous tai siunaus.

Korona tietenkin vaikutti myös johdantokurssiin siten, että se jouduttiin vuoden 2020 puolella laittamaan hetkeksi tauolle. Se kuitenkin pidettiin loppuun kesään mennessä siten, että jäljellä olevat aiheet käytiin läpi tiuhempaan. Johdantokurssin lopulla kehotettiin ottamaan yhteyttä oman alueensa seurakunnan kirkkoherraan, jos kirkkoon liittyminen kiinnosti. Niin sitten heinäkuussa totesin, että minulle ei ole ilmaantunut syytä olla tulematta katolilaiseksi, ja laitoin sähköpostia Pyhän Marian seurakunnan kirkkoherralle ja sovin tapaamisen kuun lopulle.

Tapaamisessamme kirkkoherra haastatteli minua hengellisestä polustani ja sain allekirjoittaa muistaakseni useammankin liittymispaperin. Tuossa tapaamisessa minulta kysyttiin suojeluspyhimystäni ja päätin valita pyhän John Henry Newmanin (1801–1890), joka oli edellisvuonna kanonisoitu kirkon kunnioittamien pyhien joukkoon. Katolinen kirkko oli myös ensimmäinen kirkko, joka edellytti minulta kastetodistusta liittymisen yhteydessä, joten pyysin sellaisen – ja sain – Kuopion vapaaseurakunnasta vielä näin kahdeksan vuotta kastetapahtumaa myöhemmin!

Muita asioita, joita minun tuli hoitaa ennen liittymistäni, oli niin kutsutun esittelijän tai ”konfirmaatiokummin” (katolilainen, joka konfirmaatiossa seisoisi takanani ja ilmoittaisi suojeluspyhimykseni nimen) järjestäminen sekä ajan sopiminen ensimmäistä ripittäytymistäni varten.

Ensirippiä suositeltiin järjestettäväksi muutamaa päivää ennen konfirmaatiota. Kyseisessä toimituksessa on tarkoitus tunnustaa siihenastisen elämän kaikki omantunnon tutkimisen seurauksena mieleen tulleet kuolemansynnit, eikä muidenkaan syntien tunnustaminen ole lainkaan pahitteeksi. Ensimmäinen ripittäytyminen voi siis syystä kestää melko pitkäänkin, ja siksi se on hyvä sopia papin kanssa erikseen. Otinkin yhteyttä erääseen tulevan seurakuntani papeista. Valitsin tarkoituksella tuntemattoman henkilön, sillä tietty etäisyys tuntui luontevalta tilanteessa, jossa kertoisin hyvin henkilökohtaisia juttuja koko elämäni ajalta. Muistaakseni sain jo ajankin sovittua, mutta sitten se jouduttiin perumaan papin jouduttua korona-ajan karanteeniin. Minulla ei ollut paljoa aikaa etsiä uutta pappia ja otinkin seuraavaksi yhteyttä erääseen hyvinkin tuttuun pappiin. Pääasia, että vain pääsen ripittäytymään, ajattelin.

Rippi sujui alkujännityksestä huolimatta mielestäni oikein hyvin ja oloni oli hyvin huojentunut sen jälkeen. Omistin täydellisesti minulle julistetun synninpäästön osakseni, ja monet elämääni ja omaatuntoani painaneet asiat saivat sakramentin tuloksena ikään kuin lopullisen naulan arkkuunsa. Ne olivat nyt kokonaan menneisyyttä, jota minun ei tarvitsisi muistella.

Lauantaina 5.9.2020 vastaanotin Pyhän Marian kirkossa vahvistuksen eli konfirmaation sakramentin sekä hetkeä myöhemmin myös ensimmäisen katolisen eukaristian eli ehtoollisen. Olin liittynyt katoliseen kirkkoon tai tarkemmin ilmaistuna minut oli otettu sen täyteen yhteyteen.

Vahvistuksen sakramentissa minut voiteli krismalla eli pyhitetyllä öljyllä emerituspiispa Teemu Sippo. Siihen aikaan Helsingin katolisen piispan istuin oli tyhjänä, mutta emerituspiispa osoitti palvelumieltään hoitamalla ideaalitapauksissa piispalle kuuluvia toimituksia, joihin konfirmaatio kuuluu. Konfirmaatiokummini seisoi takanani ja ilmoitti piispalle suojeluspyhimykseni nimen, minkä jälkeen piispa lausui voitelusanat: "John Henry, ota vastaan Pyhän Hengen sinetti." John Henry on siis minulle eräänlainen kirkollinen nimi, vaikken olekaan sitä virallisesti nimeeni lisännyt.

Konfirmaatiomessussa tunnelma oli juhlallinen: kulkue, urkujen pauhu ja muistaakseni kuorokin sitä korostivat. Meitä kirkon täyteen yhteyteen otettavia oli useita, ja saimme tilaisuudessa myös suurehkot kaularistit sekä ruusukkorukousnauhat. Messun jälkeen oli hetkeen vaikea käsittää sitä suuruutta, mitä oli juuri tapahtunut, mutta olin silti hyvin helpottunut. Tuntui samalta kuin silloin, kun pitkän ja epävarman matkan jälkeen on lopulta perillä siellä, missä on tarkoituskin olla. Toki perille saapuminen merkitsi tässä tapauksessa myös uuden matkan alkua. Siitä aion kertoa seuraavassa osassa, mutta sanottakoon vielä jotain oleellista.

Minä ottamassa vastaan ensimmäistä katolista ehtoollistani. Kuva: Emil Anton.

Miksi liityin katoliseen kirkkoon?

Kuten kirjoitin sinä päivänä, jona minut otettiin katolisen kirkon yhteyteen: päätökseeni ei liittynyt juuri mitään dramaattista. Ei ollut mitään tiettyä hetkeä, jona päätin liittyä tai jona edes tiesin ylittäneeni rajan, jonka jälkeen ei ollut paluuta. Kahdeksan vuoden aikana katolisuus kasvoi minussa pienestä kipinästä suureksi roihuksi sulavasti ja jouhevasti – toki välillä hiipuen mutta sitten taas suurentuen, ikään kuin kaikki vääjäämättömästi kulkisi kohti tiettyä kohtaloa. En tahdo tällaista kieltä käyttämällä vähätellä omaa osuuttani kääntymyksessäni, mutta minulla todella on sellainen olo, niin kummalliselta kuin se ehkä kuulostaakin, että minulla oli lopulta yllättävän vähän "sananvaltaa" lopputuloksen suhteen.

Päätös hakeutua katolisen kirkon jäseneksi oli omani, mutta se oli ainoastaan sinetti ja viimeinen askel, joka vahvisti sen, mitä jo olin sydämessäni. Tässä suhteessa katolistumiseni on verrattavissa luterilaistumiseeni: ensin tapahtui sisäinen muutos ja sitten halusin korjata ulkoiset puitteet vastaamaan sitä. Minulla ei oikeastaan ollut muuta vaihtoehtoa, sillä persoonani on sellainen, että kärsin, jos ulkoinen ja sisäinen joutuvat elämässäni olemaan pidempiä jaksoja ristiriidassa.

Mitä tuon kahdeksanvuotisen prosessin aikana sitten muuttui niin, että minun oli lopulta otettava viimeinen askel? Ensinnäkin erimielisyyteni katolisen uskon kanssa ropisivat vähitellen pois perehtyessäni niihin lisää. Tämän sarjan lukeneet muistanevat, että olin aikoinani erittäin antikatolinen, joten muutosta piti tapahtua paljon. Taipumukseni jatkuvasti korjata itseäni ja ajatteluani sai minut kyseenalaistamaan aiemmat antikatoliset argumenttini: löysin niistä aukkoja mutta katolisten selitysten havaitsin vastaavan hyvin kaikkiin vastaväitteisiini. Tämä johti siihen, että minun piti vetää pois vastustukseni katolista kirkkoa kohtaan, sillä en saata tuomita sellaista, jonka tuomittavuudesta en ole täysin varma.

Olla tuomitsematta ei kuitenkaan ole vielä sama kuin liittyä niihin, jotka jättää tuomitsematta. Siispä antikatolisuuteni vähentymisen ohella tarvittiin toinenkin prosessi, jonka nimi on – yllätys, yllätys – katolisuuteni lisääntyminen. Nämä tapahtuivat molemmat samanaikaisesti noiden vuosien aikana eikä tunnu hedelmälliseltä yrittää limittää niitä yksityiskohtaisesti toisiinsa. Pystyn silti kertomaan, mikä oli suhteeni katolisuuteen juuri ennen kuin liityin ja millä perusteella siis liittymispäätökseni oli tehtävä.

Havaitsin luottavani tähän kirkkoon. Ja sanamuotoni on täysin harkittu: havaitsin luottavani sen sijaan että olisin päättänyt alkaa luottaa. Luottamus katoliseen kirkkoon oli hiljalleen noussut sydämessäni ja ennen liittymistäni kykenin toteamaan tämän asian. Huomasin luottavani ja luottaneeni jo jonkin aikaa ja luottamukseni kasvaneen vuosien myötä. Enkä kokenut, että olisin kyennyt omalla tahdollani tai kyvyilläni saamaan tuota luottamusta katoamaan, se vain oli ja pysyi.

Katolinen spiritualiteetti koko täyteydessään soi ja resonoi jollain sanoinkuvaamattoman syvällä ja valloittavalla tavalla kaikkien maailman äänien joukossa. Se näyttäytyi minulle laajana, täyteläisenä aarteiden kirjona, joka oli silti eheä ja harmoninen kokonaisuus. Täältä löytäisin vastaukset suurimpaan osaan tai jopa kaikkiin mieltäni askarruttavista kysymyksistä, täällä kokisin tulevani kohdatuksi ehkä kokonaisvaltaisimmalla tavalla, jota kuvitella saattaa.

Katolisuudesta saisin kaiken, mitä koin tarvitsevani: on sakramentit ja vahva etiikka, vanhurskaus ja pyhitys, ikiaikaiseen historiaan ankkuroituminen ja nykyajan ymmärtäminen, vankka ja elävä oppi, rukous ja kirkollisen musiikin kirjo, kirkon apostolinen virka ja Pietarin seuraaja kirkon ykseyden palvelijana, rationaalisuus sekä verraton mystiikan perinne, luostarit ja pyhimykset ja heistä kunnioitetuimpana pyhä Jumalansynnyttäjä, pyhä Raamattu ja pyhä traditio, lempeys, laupeus ja armollisuus. Olin katolisen kirkon kanssa yhtäpitävä siinä, että minulle jokainen näistä oli tärkeä. Ja olin kokenut näiden kaikkien puolien olevan katolisuudessa kiinteästi läsnä niin, että mikään ei kuitenkaan ylikorostunut. Kaikista tärkein oli tietysti Jumala, jonka vaikutukseen näissä kirkon ulottuvuuksissa tulin itse tarpeeksi luottavaiseksi.

Joten jos halusin olla rehellinen itselleni, ei minulle tavallaan jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin tulla osaksi katolista kirkkoa.

Olin jo liittyessäni hyvin avoin siitä, että liittymistäni ei aikaansaanut halu päästä pois liberalisoituvasta kirkosta konservatiivisemman helmaan. Jos yksin tämä olisi ollut tahtotilani, minun on mahdotonta nähdä, miksi olisin silloin päätynyt katoliseen kirkkoon. Katolisen kirkon voi nähdä konservatiivisena, mutta se ei missään tapauksessa pelkisty konservatiivisuuteen. "Paketissa" tulee aikamoinen, maailmankatsomuksen laajuinen kokonaisuus, jossa konservatiivisuus on minun nähdäkseni enemmänkin kehällinen silaus kuin hengellisyyden keskiössä oleva piirre. Tällaisessa asemassa oleva konservatiivisuus ei haittaa minua, se on pikemminkin tervetullut osa tasapainoa.

Mainitsin edellä tietenkin jo paavin, mutta ehkä jotkut silti miettivät, miksen sitten hakeutunut ortodoksiseen kirkkoon. Kysymys on mielestäni hyvin validi ja siihen nähden minua itse asiassa yllättää, miten vähän olen joutunut sen kanssa painimaan. Tunnustan olevani ortodoksisuuden fani jo ainakin vuodesta 2016 (Ketko-kurssista) saakka. Rakastan ortodoksisia jumalanpalveluksia ja eritoten niiden musiikkia. Rakastan sitä rukouksen virtaa, johon tekee monesti niin hyvää heittäytyä mukaan. Ihailen ortodoksista paastoa ja kannustusta kilvoitteluun, vavahdan ajatellessani ortodoksisia luostareita, niiden ilmapiiriä ja tarinoita ja etenkin sitä mielikuvaa, joka minulle on pyhästä Athos-vuoresta muodostunut. Mutta veikkaisin monen ortodoksinkin voivan olla samaa mieltä kanssani todetessani, että nämä eivät ole kovinkaan hyviä syitä liittyä ortodoksikirkkoon – parhaimmillaankin vain hyvä alku.

Sillä vaikka minulla on lähes pelkästään hyvää sanottavaa ortodoksisuudesta, sen syvin olemus on minulle silti yhä verhon takana. En koe koskaan varsinaisesti käsittäneeni sitä, suhtaudun siihen kunnioittavalla ja ihailevalla ihmettelyllä. Huomaan olevani "toivottoman jumissa" läntisen kristinuskon kysymyksenasetteluissa. Aivan: sen lisäksi, että en täysin ymmärrä ortodoksisia vastauksia, en osaa edes esittää ortodoksisia kysymyksiä. Ajatteluni ja jäsentelyni kristillisyyden ympärillä on kyllästetty niin täydellisesti läntisyydellä, että koen sen täytyvän kyetä laajenemaan, jotta voisin edes harkita itään matkaamista. Siihen saakka olen ortodoksikirkossa mitä iloisin vieras.

Muutenkin minulle oli alusta asti selvää, että en hakeutuisi olemaan pelkässä katolisessa kuplassa. Minulla oli lukuisia ystäviä muissa kirkkokunnissa eikä näiden ihmissuhteiden tarvinnut minun puolestani kaikota mihinkään, vaikka olinkin löytänyt oman hengellisen kotini toisaalta. Onneksi katolisuuden piirissä myös laaja ekumenia on hyväksyttävää ja arvostettavaa.

Huomaan jo lähes alkavani kirjoittaa siitä, millaista elämäni katolilaisena on ollut, mutta se on seuraavan – tällä erää viimeisen suunnittelemani – osan aihe. On parasta olla lupaamatta ajankohtaa, jolloin sitä pääsette lukemaan. Sen lisäksi, että postaukseni nykyään ylipäätään ilmestyvät sangen verkkaiseen tahtiin, on minun seuraavan osan suhteen myös erityisen paljon mietittävä sitä, mitä haluan sanoa.

Kaikkea hyvää teille, lukijani. Muistan teitä rukouksissani!

Tiedotus koskien muutosta kirkkokunnallisessa tilanteessani

Liityin tänään roomalaiskatoliseen kirkkoon. Joillekin tämä todennäköisesti tuli yllätyksenä, toiset taas ovat tienneet odottaa tätä uutista jopa vuosia. Olen miettinyt kauan jonkinlaisen ilmoituksen antamista asiasta, ja blogini valikoitui lopulta sopivimmaksi alustaksi. Nyt tarkastelemanne lyhyen postauksen päätarkoitus on siis vain ilmoittaa tästä konkreettisesta asiaintilan muutoksesta hengellisessä elämässäni.

Kyseessä on kolmas kirkkokunta ja samalla uskonnollinen yhdyskunta, johon olen kuulunut. Suomen Vapaakirkkoon kuuluin vuosina 2012–2013 ja Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon vuosina 2017–2019.

Janoaisitte varmaankin jonkinlaista tarinaa, mutta ainakaan vielä en ole sellaista saanut kirjoitetuksi. Tuntuu, että kulkemani tie on noudatellut kaikkea muuta kuin perinteistä draaman kaarta. Minulla ei ole minkäänlaista hetkellistä valaistumisen kokemusta, jumalallisen väliintulon siivittämää totuuden löytämisen tunnetta eikä muutakaan henkeäsalpaavaa. Jonkinlainen kertomus on ehkä pölyn laskeutumisen jälkeen kuitenkin luvassa, mikäli saan muistoistani ja muistiinpanoistani sellaisen aikaiseksi.

Ylipäätään suhtaudun tähän ratkaisuun yllättävän tyynesti. Olen tehnyt valinnan, joka totta kai joiltain osin tulee vaikuttamaan näkyvästi arkeeni, mutta jota ei kuitenkaan ole mikään pakko höystää millään ylimääräisellä dramaattisuudella. Ehtoollisyhteyteni on jatkossa vain katolisessa kirkossa, mutta aion jatkaa osallistumistani myös vanhoihin sosiaalisiin piireihini kirkkokunnasta tai kirkottomuudesta riippumatta. En suhtaudu vähättelevästi kenenkään kristityn uskoon ja omasta puolestani oikeastaan minkään ihmissuhteeni ei tarvitse tämän ratkaisun seurauksena muuttua.

Entä sitten syyt tähän ratkaisuun? Joudun varmaankin tuottamaan taas pettymyksen sanoessani, että en henkilökohtaisten seikkojen takia lähde niitä ainakaan toistaiseksi julkisesti paljoakaan avaamaan – yksityisissä keskusteluissa se kyllä voi käydäkin päinsä. Sen verran voin tässä paljastaa, että harkintani on ollut monien vuosien mittainen, enkä ole tehnyt päätöstäni minkään yksittäisen oppikysymyksen takia tai siksi, että jotenkin erityisesti janoaisin esimerkiksi konservatiivisempaa kirkkoa. Kyse on aika tavalla kokonaisvaltaisemmasta asiasta, josta joitain puolia – vaan ette kaikkia – olette mahdollisesti voineet nähdä tämän blogin Ecclesia-sarjan teksteistä. Olen myös antanut aihetta sivuavan haastattelun, joka on julkaistu Suomen teologisen instituutin aikakauskirja Iustitian osassa 36: Turvallinen tila? – kysymyksiä ja vastauksia kirkosta.

Olen useasti viime vuosien mittaan ollut tilanteessa, jossa aina uudelleen huomaan sydämessäni palaavani katolisen uskon pariin. Jollakin syvällisellä tavalla, jota en osaa edes täysin sanallistaa, tämä tapa olla ja elää kristinuskoa todeksi resonoi sisimpäni kanssa kaikista vahvimmin. Minulla on kyllä kieltämättä ollut useampia takapakkejakin katolisen kirkon kanssa, ja jotkin ulkoiset seikat näen siinä edelleen itselleni haastaviksi. Silti missä tahansa muualla olen kokenut enemmän tai vähemmän teeskenteleväni tai toimivani omaatuntoani vastaan. Minulla on lakkaamaton kaipuu tänne, enkä pääse sitä pakoon. Mitä muita kestäviä vaihtoehtoja tällaisessa tilanteessa jää kuin toimia sen mukaan, mihin sydämessäni uskon?

Tulevaisuutta emme tiedä, ja se näyttää omalla kohdallani kenties hyvinkin sumuiselta. Mutta tämä kortti minun on katsottava.

Ekskursio Rauman Pyhän Ristin kirkkoon

Minulla oli kesällä mahdollisuus vierailla ensimmäistä kertaa elämässäni Raumalla, tuossa maamme vanhimpiin kuuluvassa kaupungissa Turun ja Porin välissä. Kaupunki teki minuun vaikutuksen, etenkin niin kutsuttu Vanha Rauma, joka oli idyllisistä iäkkäistä rakennuksista koostuva alue kaupungin keskustassa. Kovin monessa suomalaisessa kaupungissa ei mielestäni ole niin vetoavaa vanhaa kaupunkia, Vanha Rauma toi oikeastaan mieleeni jopa joitakin etelämmässä sijaitsevia Euroopan kaupunkeja. Kuuluupa se peräti Unescon maailmanperintöluetteloon.

Myös hengellisesti Rauma omaa pitkän historian. Vanhasta Raumasta löytyivät esimerkiksi Pyhän Kolminaisuuden kirkon kiviset rauniot, joiden sisälle pääsi tallustelemaan ja päättelemään, missä mikäkin kirkon elementti oli sijainnut. Kuinka hauskaa siellä olisikaan harjoitella jumalanpalvelusten pitämistä! Itse kirkon kohtalona oli palaa eräänä vappuna, minkä jälkeen Raumalla siirryttiin käyttämään toista, yhä toimivaa kirkkoa. Kyseessä on Pyhän Ristin kirkko, jota itse asiassa sanotaan myös fransiskaanikirkoksi, sillä se on aikoinaan katolisella ajalla kuulunut kaupungin fransiskaanikonventille.

Sunnuntaina lähdin tovereideni kanssa aamumessuun Pyhän Ristin kirkkoon, mutta jo edellispäivänä oli ollut tilaisuus vierailla sen sisällä. Koskapa tällöin oli ollut meneillään opastus, oli meillä satunnaisilla kävijöilläkin tilaisuus kuulla kirkosta sangen monta mielenkiintoista yksityiskohtaa.

Kirkossa oli vaikuttavia seinä- ja kattomaalauksia, jotka kuvasivat Raamatun tapahtumia ja henkilöitä. Joukossa olivat muun muassa Abrahamin ja Jeesuksen sukupuut sekä neljän evankelistan tunnusolennot katon rajassa. Merkillepantavin oli kuitenkin ilmeisesti maassamme ainutlaatuinen kuva neitsyt Marian taivaaseenastumisesta. Kyllä, juurikin tästä katoliselle kirkolle hyvin ominaisesta opista.

Sympaattisen epäsymmetrisen kirkon vasemmassa sivulaivassa oli päädyssä myös merkillinen alttarikaappi, jossa oli kuva Mariasta taivaan kuningattarena ja jossa selkeästi julistettiin myös hänen tahrattomuuttaan. Siinä toinen oppi, josta katolinen kirkko tunnetaan!

Alttarikaappi sekä ymmärtääkseni myös saarnatuoli sekä kattokruunu oli tuotu muinoin sotasaaliina Saksan suunnalta. Kirkossa oli myös muunlaista taiteellista hohdokkuutta, esimerkiksi apostolien ja evankelistojen kuolemista kertova maalausten sarja, joka kiersi parven sivulla sekä muuan taulu, jonka taustalle kuvatun kaupungin oli arvuuteltu olevan joko Rauma tai Jerusalem. Rauma voinee iloita siitä, että on tullut sekoitetuksi pyhään kaupunkiin...

Alttari oli entisajat mieleen tuoden kiinni päätyseinässä ja sen takana oli upeannäköinen kirkastusvuoren tapahtumia kuvaava lasimaalaus. Laitoin sen jopa puhelimeeni taustakuvaksi, niin vaikuttava se oli.

Itse messu oli sisällöltään melko perinteinen, joten sitä ei liene syytä kokonaisuudessaan avata. Merkillepantavin poikkeus normaalista oli, että tilaisuudessa oli vierailemassa ystävyysseurakuntalaisia Unkarista. Juuri heille ilmeisesti oli myös lauantaina kirkkoa esitelty, kielen olin nimittäin silloinkin tunnistanut unkariksi. Ystävyysseurakuntalaisten kieli näkyi messun tekstien luvuissa kuten myös saarnassa, joka pidettiin unkariksi ja sitten sopivasti pätkittynä toinen luki sitä suomeksi. Pyhän aiheena oli "Uskollisuus Jumalan lahjojen hoitamisessa" ja päivän evankeliumitekstinä Jeesuksen vertaus palvelijoille uskotuista varoista.

Virret olivat muistaakseni kaikki minulle uusia. Oli mukavaa päästä osallistumaan myös sellaisiin messun perinteisiin osiin, joita ei ole siinä typistetympää kaavaa käyttävässä kirkossa, jossa useimmiten käyn. Pidän myös esirukousosiossa olevasta kastettujen, avioliittoon kuulutettavien ja kuolleiden nimien mainitsemisesta.

Ehtoollista jaettiin perinteiseen tyyliin alttarin ympärillä olevalla puolikaarella. Kyseisen muodon on käsittääkseni tarkoitus kuvata sitä, että elävien lisäksi seurakunta koostuu myös jo taivaaseen päässeistä kristityistä, joiden voi tavallaan kuvitella muodostavan toisen puolikaaren. Ajatus on kaunis, niin kuin sekin, mitä kaverini sanoi tästä vanhasta kirkosta: tässä samassa salissa kristityt ovat jo satojen vuosien ajan käyneet jumalanpalveluksessa tekemässä samaa mitä mekin.

Ulkosalla meitä tervehti kukas muukaan kuin Franciscus Assisilaisen patsas, tuon fransiskaanien perustajan ja miehen, jonka kerrottiin eläimillekin pystyvän puhumaan. Jo historia sinällään mutta varsinkin katolinen historia on tässä kaupungissa poikkeuksellisen selvästi läsnä. Asia oli tosin jo minulla ennestään tiedossa keväällä lukemani Emil Antonin kirjan Katolisempi kuin luulit - Aikamatkoja Suomen historiaan ansiosta. Monen muun asian ohella tuo näppärä ja helppolukuinen teos esittelee joukon mielenkiintoisia kirkollisia käyntikohteita kotimaassamme, etenkin katolisia piirteitä silmälläpitäen.

Minusta tuntuu, että haluan alkaa tutkiskella keskiaikaisia kirkkoja: itselläni on nimittäin niistä ihmeellisen vähän kokemusta, varsinkin niissä järjestettävistä jumalanpalveluksista, joissa kieltämättä on aivan omanlaisensa tunnelma. En vain ole juurikaan kai ollut sellaisilla seuduilla, jossa sijaitsisi kirkkokantamme vanhimpia yksilöitä. Hyvä, että tämäkin asia pikkuhiljaa korjaantuu!