Kokemuksia teologian opiskelusta 19: Gradua, soveltavia ja erinäisiä tutkiskeluja

Viidennen vuoden ensimmäinen lukukausi.

Totuttuun tapaan jatkan teologian opiskeluistani kirjoittamista, nyt jo viidettä vuotta! Huh! Onko siitä tosiaan niin kauan, kun tämän aloitin? Vuorossa on sarjan yhdeksästoista osa - neljäntenä vuotena alkaneen tapani mukaan julkaisen näitä postauksia enää lukukausien opintojen jälkeen periodien sijaan.

Taas olen opinnoissani elänyt läpi mielenkiintoisia vaiheita. Alan olla teologina aika rutinoitunut: uutuudenviehätys on monessa kohtaa kaikonnut, ja keskityn hankkimaan tarvitsemiani kurssimerkintöjä panostamatta mihinkään erityisen paljon. Monet tehtäväni palautan hyvin lähellä deadlinea, sillä oikeastaan vain viimeisen palautuspäivän läheisyys kykenee sähköistämään minua sen verran, että minusta tulee oikeasti aikaansaava. Elämässäni vuorottelevat siis kaksi kautta ikään kuin vuodenaikoina: toisaalta pitkähköt lepojaksot, jolloin rentoudun ja vien opintojani vain vähän eteenpäin, ja sitten useiden päivien mittaiset stressaavat kaudet, jolloin minun on työskenneltävä aikamoisella kiireellä. En voi sanoa opiskelun tai oppimisenkaan olevan minulle yleensä ottaen mitenkään helppoa - ne eivät ole olleet sitä enää pitkään aikaan, kuten olette tämän sarjan kirjoituksistakin varmaan voineet päätellä.

Tällä lukukaudella suoritin metodikurssin ja aloitin graduseminaarin. Myös soveltavien opintojen alueelta tein opintoja, jotka nykyään praktikumin sijaan kulkevat nimellä työelämään syventävät opinnot. Lisäksi sain viimeinkin mentyä Kielikeskuksen kurssille, mikä mahdollisuus oli ihmeen pitkään ollut minulta hyödyntämättä. Kielten saralta päädyin myös humanistisen tiedekunnan muinaiskreikan kurssille, joka kuuluu vähemmän menestyksekkäämpiin kokemuksiini. Varsinaisten opintojen ulkopuolella mutta kuitenkin niihin kiinteästi liittyen kävin myös psykologisessa soveltuvuustutkimuksessa, jossa soveltuvuuttani papiksi arvioitiin.

Systemaattinen teologia: metodikurssi ja dogmatiikan graduseminaari

Metodikurssimme koostui kolmesta tapaamiskerrasta, joista eräälle en päässyt lainkaan osallistumaan (olin silloin tapaamassa paavia). Kurssille oli kesällä pitänyt tehdä referaatti graduun liittyvästä kirjasta, mutta muuten kyseinen opintojakso oli aika heittämällä läpi -tyyppinen. Tulipa kuitenkin perehdyttyä systemaattiseen analyysiin metodina ja saatua graduun lisää selkeyttä.

Itse graduseminaarimme piti alun perin alkaa ensimmäisessä periodissa, mutta asiat eivät lopulta menneet lainkaan odotetusti. Ilmoitettuna alkamispäivänä seminaarimme jäsenet olivat kokoontuneet netissä mainittuun tilaan. Istuimme siellä jutustellen vaiheistamme ja aiheistamme sekä muuten vain tutustuen toisiimme. Kello kävi ja aikaa kului. Ensin viisi, sitten kymmenen ja sitten viisitoista minuuttia alkamisajankohdasta. Seminaarin vetäjää ei näkynyt. Kun oli kulunut muistaakseni kaksikymmentä minuuttia, päätimme tavoitella vetäjää puhelimitse. Emme kuitenkaan saaneet häntä kiinni. Sitten ajattelimme kokeilla soittaa vielä metodikurssimme opettajalle. Hän vastasi, ja pian selvisi, että seminaarimme ei alkaisikaan vielä tässä periodissa ja että alkuperäinen vetäjämme ei tulisi olemaan mukana. Toisin sanoen seminaarimme viivästyi ja se oli hetken aikaa täysin ilman vetäjää! No, tuosta tilanteesta lähdin itse hieman huvittuneena sattumuksesta ja odottavaisin mielin sen suhteen, mitä tuleman piti. Tuntui kuitenkin ikävältä, että yliopisto ei jälleen kerran ollut onnistunut tiedotuksessa, ja olihan tällainen tapaus omiaan aiheuttamaan hankalia uudelleenjärjestelyjä opinnoissamme.

Paitsi ilman vetäjää oli seminaarimme myös ilman aihetta. Aiemmin ilmoitettu Missio Dei ei siis enää rajoittanut aihevalinnoissa, ja huomasin olevani tilanteessa, jossa saisin halutessani täysin vapaasti tehdä gradun ihan mistä tahansa aihepiiristä. Olin kuitenkin koko kesän varautunut tutkimaan Missio Deitä Vatikaanin toisessa kirkolliskokouksessa - aihe, jonka entinen vetäjämme oli antanut. Vaikka sain vielä yhden tilaisuuden ruveta patristikoksi eli kirkkoisien ajan tutkijaksi (pitkäaikainen unelmani), tein vaikean päätöksen jatkaa Vatikaani II:n parissa. Pohjatietoni tuosta kirkolliskokouksesta ovat kelvolliset ja myös se kiinnostaa minua. Sen sijaan Missio Dein jätin pois ottaen tilalle pelastusopin ja sen mahdollisen muuttumisen tutkimisen. Tämänhetkinen tavoitteeni siis on tutkia Vatikaani II:ta soteriologisesta, pelastusopillisesta näkökulmasta. Gradussani on tällä hetkellä n. 12 sivua, lähinnä johdantolukua. Minulla on jonkinlaiset sävelet etenemisen suhteen, mutta täysin minulle ei vielä ole selkiintynyt, miten tutkielmani oikein rakennan ja mitkä ovat keskeiset pointtini. Aika näyttäköön.

Työelämään syventävät opinnot

Tutkintorakenteen muuttumisen aiheuttaman siirtymäkauden opiskelijat joutuvat toisinaan suorittamaan opintojaan mitä erilaisimmin tavoin. Mahdollisia tapauksia on niin monia että hyvin vähästäkin jo sekoaa. Pitääkö jotain kurssia täydentää 1, 1,5 vai 2 opintopistettä, pitääkö jotain kurssia lainkaan suorittaa, oliko harjoittelujakso neljä vai kuusi viikkoa pitkä ja pitääkö tehdä extra-harjoittelua ja mitä muuta pitää ottaa huomioon tämän johdosta...

Omalla kohdallani kävi niin, että minun piti maisterivaiheessa suorittaa hyvin samankaltainen soveltava opintojakso kuin praktikum oli ollut kandivaiheessa. Kurssit olivat hämmästyttävän samankaltaiset: ne oli jaoteltu jumalanpalveluselämään, opetukseen ja kasvatukseen sekä auttavaan kohtaamiseen. Järjestettiin harjoitusmessuja, annettiin opetusnäytteitä, näyteltiin draamallisesti jotain sielunhoitotapauksia. Melko pitkälti minun siis piti toistaa sama, minkä olin jo vanhanmallisessa I praktikumissa tehnyt. Toisaalta samasta opintopistemäärästä huolimatta nämä maisterivaiheen soveltavat opinnot olivat vielä työläämpiä ja haastavampia. En siis tällä opintojaksolla tavoittanut sitä samaa tunnelmaa, joka oli tehnyt I praktikumista niin miellyttävän kokemuksen. Ei kokemukseni mikään kauheakaan ollut, mutta suoritin kurssin sillä mentaliteetilla, että mennään tästä nyt mahdollisimman nopeasti läpi, että päästään taas merkitsevämpien aiheiden pariin.

Jumalanpalveluselämän osio oli kolmesta laajin ja koostui pienryhmissä toteutettavista neljästä harjoitusjumalanpalveluksesta (saarnaajan ja liturgin tehtävät vuorottelivat), harjoitusten opponoinneista, yleisistä palautekierroksista, kirjallisuuden lukemisesta ja kirjallisuusreferaattien esittämisistä, suunnittelupalavereista ja itsenäisistä kirjallisista töistä - unohtamatta erittäin tiukkaa läsnäolopakkoa. Liturgiat, saarnat, näiden raportit ja perustelut sekä opponoinnit tuli tuottaa myös kirjallisina ja ne tuli palauttaa asianosaisille. Harjoitusjumalanpalveluksissa oli määrätyn kirkkovuoden pyhän lisäksi myös usein jonkinlainen erityisteema, jonka myös tuli tilaisuudessa näkyä (esimerkiksi yhteisöllisyys, pyhä tila jne.). Pidimme harjoitukset yhtä kertaa lukuunottamatta Töölön kirkossa, jossa emme kuitenkaan saaneet juurikaan käyttää liturgisia vaatteita tai välineitä. Autenttisuuden tuntu oli kauempana kuin I praktikumissa, mutta tällä kertaa päästiin sentään kuulemaan oikeita kirkkourkuja, joita yhdessä meidän kanssamme opiskelevat kirkollisen musiikin alan ihmiset soittivat.

Harjoitusjumalanpalveluksissa näin mitä moninaisimpia erilaisia ratkaisuja, ja kuvani erilaisista toteuttamisvaihtoehdoista avartui vielä vähän lisää. Omassa pienryhmässäni oli mielestäni hyvä henki ja onnistunut työskentelyilmapiiri, saimme vaivattomasti sovittua tapaamisia, joihin kanttorimmekin pääsivät. Erityisesti panostimme simuloimaamme jouluaaton sanajumalanpalvelukseen, joka jätti mukavat muistot. Kurssilla oli kuitenkin paljon myös sellaista, mitä en jää kaipaamaan. Eräs seikka oli se, että opintojakso oli aikataulutettu sangen kehnosti, niin että huomattavan monena kertana jälkipuheet Töölön kirkossa pitkittyivät yli ilmoitetun päättymisajan. Omalla kohdallani tämä haittasi selvästi ehtimistäni seuraavalle luennolle. Tapaamiskerrat olivat pahimmillaan myös niin täyteen ahdettuja, että varsinainen oppiminen jäi ähkyn takia melko vähäiseksi. Pahimmillaan samalla kertaa oli yksi suuri messuharjoitus, sen palautteiden kirjallinen kirjoittaminen, palautekeskustelu, varsinaisen opponentin puheenvuoro, toisen ryhmän pieni harjoitusrukoushetki, sen palautekeskustelu ja opponointi sekä vielä ensi kerran suuren harjoituksen kirjallisuusreferaatti - mukaan lukien keskustelujen rönsyilyt monissa näistä.

Kurssilla ei kenties pyritty siihen, mutta merkittävin oppimani asia kuitenkin oli, että monesti - ellei jopa aina - useampi kuin vain yksi liturginen ratkaisu voi olla perusteltu. Käytetäänkö ulkomaalaisille suunnatussa messussa englannin kieltä vai ei, tulostetaanko käsiohjelmaa vai ei, käytetäänkö liturgisia eleitä vai ei... Kurssilla kuulin kritiikkiä mainitunlaisia kysymyksiä koskevista ratkaisuista, mutta en oikeastaan ottanut sitä vastaan, koska hoksasin, että jos olisin tehnyt kritiikin mukaisesti, olisi minua voitu taas kritisoida tästä ratkaisusta. Hyvä esimerkki on Enkeli taivaan -virsi, jota perusteellisen pohdinnan jälkeen emme päätyneet ottamaan mukaan jouluaaton sanajumalanpalvelukseemme. Tästä tuli palautetta, että se olisi ollut hyvä olla, koska ihmiset haluavat kirkossa vuosittain eniten vieraillussa tilaisuudessa kuulla juuri tuon virren. Vastaperustelut on kuitenkin helppo keksiä. Mitä jos liturgialle on tietoisesti annettu pedagoginen funktio, jossa kirkkokansalle pyritään opettamaan uusia virsiä? Mitä jos heille halutaan opettaa, että joulu ei suinkaan mene pieleen, jos yhtä virttä ei lauletakaan? Mitä jos kirkkokansa on kiintynyt yhteen tiettyyn virteen liian paljon? Joulussa on jotain paljon, paljon syvällisempää, ja tämä kirkkokansan on aina syytä muistaa.

Huh, innostuinpa vuodattamaan! No, opetuksen ja kasvatuksen sekä auttavan kohtaamisen suhteen en kokenut samanlaisia ongelmia. Näistä ensimmäisessä meitä oli pieni ryhmä, joka oli vielä jaettu kolmeen pienempään yksikköön. Jokaisen pienryhmän tuli valmistella posteri tietystä opetuksen kohderyhmästä ja esitellä se, sekä lisäksi pitää kaksi 15-20 minuutin mittaista opetusnäytettä. Mukana oli myös kirjallisia tehtäviä ja palautekeskustelua, jokusen opetuksen opettaja piti itsekin. Tässä osiossa oli itse asiassa ihan kivaa, vaikka monilta osin jäätiinkin ymmärrettävästi vain pintaraapaisun tasolle. Merkittävin osion lietsoma ajatus mielessäni liittyi oppimismenetelmiin. Opin pedagogisten metodien historiasta, jossa on edetty behavioristisesta passiivisen oppimisen mallista interaktiivisuutta kohti. Toisin sanoen jos ennen opetuksen asetelma oli se, että opettaja välittää tietoa oppijalle, passiiviselle vastaanottajalle, niin nykyaikana trendi on, että opettaja on opastaja ja kehityksen alullepanija, kun taas oppija itse osallistuu oppimisen sisällön ja oppimiskokemuksen tuottamiseen. Löysin tämän opittuani sanat sille, mitä olin jo kauan miettinyt: minä olen passiivinen oppija. Vanha behavioristinen malli on kuin suoraan unelmastani! Kaikkein parhaiten opin, kun saan rauhassa seurata luentoa tehden muistiinpanoja tai käyttäen keskittymisvälineitäni. Interaktiivisuus ja yhteinen jakaminen puolestaan ovat aina minulle stressaava tekijä, enkä oikeastaan voi sanoa koskaan nauttivani niistä, vaikka jotenkuten niistä yleensä suoriudunkin. Tiedostan kuitenkin, että osallistavat elementit tuntuvat olevan monelle tärkeitä, ja siksi ymmärrän nykyajan kehityksen. Haluaisin kuitenkin, että introvertit oppijat voitaisiin ottaa paremmin huomioon. Jonkinlainen synteesi behavioristisesta ja interaktiivisesta mallista voisi olla yleensä ottaen toimivin.

Auttavan kohtaamisen osiossa tuli kirjoittaa tapausesimerkki omasta auttavan kohtaamisen kokemuksesta. Näiden perusteella opettaja jakoi meidät opiskelijat pienryhmiin, joiden kohtaamisissa oli ollut suurin piirtein samanlaiset aiheet. Sitten jokaisen pienryhmäläisen piti kirjoittaa tutkimuskirjallisuuteen perustuva essee tuosta aiheesta, tarpeellisen erilaisista näkökulmista. Lopulta tuli vielä pitää 45-60 minuutin mittainen esitys aiheesta muille. Näiden lisäksi oli muita tehtäviä ja luento-opetusta, sinänsä ihan kiinnostavia näkökulmia auttavaan kohtaamiseen ja sielunhoitoon, vaikka näiden alueella koen olevani kohtuullisen taitava jo ennestään. Osiossa oli omana mielenkiintoisena lisänään myös rentoutumisharjoituksia, joita opettaja veti tuntien lopuksi. En tiedä, olenko kuinka monen kanssa samaa mieltä, mutta minä pidin näistä mielikuvitusmatkoista "salaiseen puutarhaan"! Merkittävin oppimani asia osiosta lienee eräänlainen "korjausliike" I praktikumin jättämälle fiilikselle siitä, että on miljoona tapaa mokata sielunhoito ja että kuuntelu on tärkein asia, jonka sielunhoitaja voi tehdä. Nyt sain uudelleen rohkaisua, joka auttoi ymmärtämään, että neuvominenkin voi oikein tehtynä olla sielunhoitajalta kultaakin kalliimpi apu.

Kreikka: Plutarkhos

Minut saatiin houkuteltua kreikan kurssille humanistiseen tiedekuntaan, mistä kuitenkin seurasi opiskelijaelämässäni melkoinen murheenkryyni ja pohjanoteeraus. Olen kuullut kyseisen tiedekunnan kreikan opetuksesta yhtä ja toista hauskaa, ja oli sinänsä kiva päästä kokeilemaan itsekin. Opetuksesta ja kasvatuksesta edellä kirjoittamani huomioiden kurssin opetusmetodi oli minulle täydellisen sopiva: opettaja luki Plutarkhoksen historiateoksesta virkkeen kerrallaan, sitten suomensi sen kommentoiden tarpeen mukaan. Sitten taas seuraava virke, ja tätä jatkui puolitoista tuntia. Työläyttä toki toi se, että tahti ei ollut erityisen hidas, ja jos halusi oikeasti pysyä mukana, kannatti kirjoittaa omaan kappaleeseensa tekstistä jatkuvasti muistiinpanoja, sanojen suomennoksia ja kieliopillisia määrittelyjä. Lopulta koealueen tekstien osaaminen mitattaisiin tentissä, joka oli samanlaista kappaleiden kääntämistä ja sanojen määrittelyä kuin teologisessa tiedekunnassakin.

En kuitenkaan päässyt tentistä läpi. Tähän vaikutti monikin asia, kuten se, että en ehtinyt (edellä kertomastani syystä) läheskään aina luennolle, joilla ei ollut läsnäolopakkoa, mutta joilla istuminen olisi ollut oleellista tentin kannalta. En myöskään ehtinyt muista opinnoista johtuen kertaamaan tenttiin paljoakaan. Lisäksi kyseessä oli ilmeisesti sangen harjaantuneille kreikan osaajille suunnattu kurssi, mistä en kylläkään tiennyt mitään ilmoittautuessani. Hylsyni on näistä syistä ymmärrettävä, mutta siitä huolimatta päätin, että en aio uusia tenttiä enkä enää mennä muille humanistisen kreikan kursseille. Kokeiluna se oli ihan mukava, mutta ei ehkä kuitenkaan minun juttuni.

Kielikeskus: Ranska

Toisenlaisen kokemuksen kielten opiskelusta sain ranskan alkeiskurssilla, jolle innostuin osallistumaan huomatessani, että opintoni ovat jo loppuvaiheessa enkä ole vielä hyödyntänyt kielikeskusta. Minulla on päässäni lista kielistä, joita elämäni aikana haluaisin opetella, ja eräs niistä on ranska (muihin lukeutuvat espanja, nykyheprea, kiina ja ehkä myös arabia, lisäksi haluaisin parantaa taitojani ruotsissa, venäjässä, latinassa ja muinaiskreikassa).

Kurssi oli sangen kevyt suorittaa. Läksyjä annettiin joka kerta, mutta niiden tekemistä ei kontrolloitu, kurssin keskivaiheilla oli lyhyt kirjallinen tehtävä ja lopussa tentti. Kurssi kesti yhden lukukauden, luentoja oli kaksi kertaa viikossa. Oppikirjaa käytettiin paljon, itselläni se oli sähköisenä. Ryhmässämme oli mielenkiintoinen porukka eri alojen ihmisiä, ja kurssilla käytiin paljon parikeskusteluja. Lisäksi olivat yleiset kierrokset, joilla opettaja kysyi jotain jokaiselta ryhmän opiskelijalta ja vastailimme sitten parhaamme mukaan. Poissaoloa sallittiin muistaakseni jonkin verran, mutta yksittäisen poissaolon jälkeen ei vielä pudonnyt kärryiltä.

Ranskan kielessä on melkoisia erikoisuuksia! Ehkä jotkut ovat jo kuulleet numerosanoista välillä 70-99 - ne ovat mielenkiintoisia. Lisäksi kieltolauseissa useimmiten vaikutetaan käytettävän kahta kieltosanaa. Epämääräiselle monikolle on oma artikkelinsa. Eräs yleinen tapa kysyä kysymyksiä tapahtuu käyttämällä muotoiluja: "Onko niin, että..." ja "Mikä on se, joka...". Ja se ääntämys! Haastavampi kuin luulin, vaikka aika hyvin olin jo ennestään asiasta perillä! Kieli on kuitenkin hauska, ja aion, jos aikaa riittää, palata sen pariin joskus.

Psykologinen soveltuvuustutkimus

Jos haluaa ev.-lut. kirkon pastoriksi, tulee varsinaisen yliopistotutkinnon lisäksi ymmärtääkseni osallistua tiettyihin erikoistilaisuuksiin, joista eräs on nimeltään psykologinen soveltuvuustutkimus. Tutkimuksen avulla pyritään kartoittamaan vahvuuksia ja heikkouksia, joita henkilöllä on mahdolliseen hengellisen viran harjoittamiseen liittyen. Tutkimus ei huonot tulokset tuottaessaan tuhoa kenenkään mahdollisuuksia päästä pastoriksi, mutta se toimii ikään kuin keskustelun pohjana työnhakutilanteessa (mitä vahvuuksia, mitä kehitettävää, mitä tulisi tehdä, että mahdollisista haasteista selvittäisiin). On hyvä myös ottaa huomioon, että tutkimuksen laatijatkin ovat vain ihmisiä eikä heillä ole todennäköisesti aukotonta tietämystä siitä, millaista pastorin työ on ja miten siinä pärjätään.

Osallistuin tutkimukseen muistaakseni kesän ollessa lopuillaan. Paikkana oli Helsingin tuomiokapituli - minulle hyvinkin tutun rakennuksen ylimmässä kerroksessa sijaitseva komea huoneisto. Monivaiheisen tutkimuksen aikana sai ottaa kahvia ja syömäänkin tietyssä vaiheessa pääsi omakustanteisesti. Kerralla sinä päivänä tutkittiin noin kymmentä ihmistä.

Tutkimus oli monivaiheinen, ja täytyy myöntää, melko tehokkaasti porrastettu niin, että teimme asioita hieman eri järjestyksessä ollen silti aika lailla tehokkaita. Oli kolmisensataa väittämää, joiden kohdalla piti mustata vaihtoehto, joka eniten sopi; piti myös keksiä sarjakuvaan puhekuplarepliikkejä; kirjoittaa nelikenttään vahvuuksia, heikkouksia, uhkia ja mahdollisuuksia; kirjoittaa essee omasta ammatillisesta kasvusta tai jostain sen tapaisesta; ja hauskimpana osiona kielellisen ja avaruudellisen hahmotuskyvyn mittaavat aikarajoitetut testit. Erillisissä huoneissa tuli myös pitää annetusta aiheesta kameralle lyhyt puhe sekä osallistua haastatteluun. Kaiken kaikkiaan hilpeä päivä, josta en viitsinyt stressata läheskään niin paljoa kuin ymmärtääkseni monet muut. Ja kapitulin huone, jossa seinillä olivat Helsingin piispojen muotokuvat, oli huisin upea!

Tuloksia saatiin odotella pitkään. Mutta sitten ne lopulta tulivat paksussa kirjekuoressa. Soveltuvuuden kuvaaminen oli kiteytetty kolmeen nuoleen, jotka eri aihealueita kuvaavina pituudellaan kertoivat soveltuvuuden tasosta: mitä pidempi nuoli, sitä soveltuvampi. Neljäs nuoli, kokonaisnuoli, kiteytti kaiken vielä ytimekkäämmin. Siinä paperin osassa, johon nuolet oli allekkain piirretty, oli keskivaiheilla harmaa nelikulmio, johon yltäminen kuvasi keskitasoa. Nelikulmio oli mahdollista myös ylittää tai alittaa.

Millaiset sitten olivat tulokseni? Eivät mitenkään erityisen hyvät. Kokonaisnuoleni oli nipin napin nelikulmion sisällä, lähes jääden sitä koskettamatta. Tulos ei yllättänyt minua enkä kokenut suuren suuria tunnereaktioita myöskään lukiessani minusta kirjoitettua tarkempaa kuvausta ja katsellessani tuloksiani, joista monilta osin tunnistin itseni. Tämä paperinivaska oli minulle jopa huojennus, sillä se oli ensimmäinen ulkopuolinen arvio minusta, joka tuki omaa kokemustani. Kokemustani siitä, että en soveltuisi ev.-lut. kirkon pastorin ammattiin kovinkaan hyvin. Valtaosa ihmisistä ympärilläni on aina sanonut, että olen kuin ilmetty pappi, olemukseltani papillinen, ja jopa että olisin ensiluokkainen ihminen kirkon virkaan. Tätä on jatkunut jo vuosia, ja olen siihen tottunut enkä vastusta sitä, että ihmiset kertovat rehellisen mielipiteensä. Joskus oma kokemukseni tavallaan mukaili näitä arvioita, ja aloinkin hyvin vakavasti miettiä, olisiko minulla pappiskutsumus. Aloin orientoitua siihen suuntaan selkeästi. Mutta sitten jokin muuttui ja aloin nähdä asiat hyvin toiselta, mielestäni objektiivisemmalta kantilta. Kävin pitkiä ja sangen mielenkiintoisia keskusteluja ihmisten kanssa, jotka halusivat rohkaista minua papiksi. Mutta kokemukseni soveltumattomuudestani pysyi ja vahvistui. Soveltuvuustutkimus - vaikka sen metodeja ja taustaoletuksia voidaankin perustellusti myös kritisoida - vaikutti ainoalta tekijältä, joka viesti minulle siitä, että jokin jossain ymmärtää minua. Joku taho on päätynyt samaan arvioon kuin minä pääni sisällä. Kaikki ei ehkä sittenkään johdu vain itsekriittisyydestä.

Tutkimustuloksen saaminen oli ehkä siinä määrin merkittävä rajapyykki, että en enää ole sen jälkeen pitänyt ev.-lut. kirkon pappeutta yhtenä varsinaisista tulevaisuuden vaihtoehdoistani. Aiemmin se ehkä vielä periaatteessa oli mukana, mutta on jatkanut hiipumistaan niin, että sitä on vaikeaa enää havaita. Jos ihme tapahtuu, sen kutsumuksen paluu on mahdollinen, mutta en enää oikein usko muihin mahdollisuuksiin.

Soveltuvuustutkimuksen tulosten saamisen jälkeen järjestettiin vielä reflektiopäivä, jossa tutkimustuloksia purettiin yhdessä. Päivä sinänsä oli ehkä hiukan pitkästyttävä, mutta seura oli mukavaa, ja oli ilo päästä myös yhdessä lounastamaan. Kaikista mieleenpainuvin hetki tuona päivänä oli aivan sen lopuksi. Hiippakuntien edustajat halusivat jutella heillä harjoittelun tehneiden kanssa, ja odotinkin vuoroani, kunnes harjoitteluhiippakuntaani edustava rovasti vapautui. Tuttu ihminen aiemmista vastaavista tilaisuuksista. Astuin siihen samaiseen huoneeseen, jossa piispojen muotokuvat katsoivat meitä seiniltä, ja kävimme miellyttävän keskustelun tulevaisuudestani ja siihen liittyvistä suuristakin epävarmuuksista. Lopuksi hän yllättäen kysyi, sopisiko minulle, että rukoilisimme hetken. Niin me teimme. Hän hoiti ääneen sanotut sanat - parempi niin päin. Lyhyen rukouksen jälkeen oli aika sanoa hyvästit. Lähdettyäni kulkemaan kapitulin käytävälle mietin, että tilanne oli rukoushetkessä saanut jotenkin henkilökohtaisemman sävyn. Koko tähän päivään, joka oli vaikuttanut jopa hiukan tarkoituksettomalta, oli tullut jonkinlainen merkitys.

Kokemuksia teologian opiskelusta 18: Neljännen vuoden ilta hämärtyy

Jo melkoisen epäsäännöllisiksi käyneiden opiskelupostausteni saaga jatkuu. Kevät on lopuillaan ja samoin myös neljäs vuoteni teologian opiskelijana. Kandidaatintutkinnon sain viimein kasaan vuodenvaihteessa, mistä kerroin aiemmassa sarjani kirjoituksessa. Tuon etapin saavuttamisen jälkeen olen suorittanut pari kirjatenttiä sekä seurakuntaharjoitteluni. Tämänkertaisessa avautumisessani viimeksimainittu oikeutetusti painottuu, mutta sitä ennen muutama sana noista tenteistä. Varsinainen pihvi ja kiinnostavin osuus tulee kuitenkin harjoittelun käsittelyssä ja varsinkin tämän kirjoituksen lopulla, joten jos haluat, ole vapaa skippaamaan "tylsä" akateeminen osuus!

Helppoa kreikkaa ja systiksen ydintä

Aiemmin kerroin suorittaneeni Uuden testamentin kreikkaa viisi opintopistettä, nyt oli luontevaa jatkaa toiseen tarjolla olevaan maisteriopintojaksoon kyseisestä aihepiiristä. Vaikka sanakirjaa ei enää tenteissä saakaan tässä vaiheessa käyttää, ovat kyseessä silti mielestäni kaikista helpoimmat opintopisteet, joita kuunaan olen napsinut. Kaikessa yksinkertaisuudessaan suoritin viisi pistettä tenttimällä kreikaksi osan Luukkaan evankeliumista ja Ilmestyskirjan. Tentissä oli pätkiä noista teksteistä, minun piti kääntää ne ja määritellä kieliopillisesti tietyt katkelmien sanat. Sain tentistä arvosanaksi nelosen niin kuin aiemmastakin maisterivaiheen kreikan kurssista. Tähän olin tyytyväinen.

Koskapa pääaineeni on dogmatiikka, minun tulee suorittaa jonkin verran tähän aineeseen keskittyviä opintoja graduseminaarin, metodiopintojen ja itse gradun lisäksi. Kun kirjatenttejä on ainakin toistaiseksi vielä ollut tarjolla vanhanmallisen tutkintorakenteen sisältöjen mukaisesti, halusin mennä tätä tietä. Olin yhteydessä professoriin, jonka kanssa sovin tenttiväni kaksi opusta, joita voi kutsua melkoisen keskeisiksi systemaattisen teologian alalla: Katolisen kirkon katekismuksen sekä luterilaiset Tunnustuskirjat.

Katekismus oli minulle entuudestaan hiukan tuntemattomampi, joten siihen paneuduin astetta syvällisemmin. Kirja oli luettavuudeltaan mielestäni erinomainen: sisältö oli syvällistä mutta ilmaistu ihanan yksinkertaisesti, johdonmukaisesti ja ytimekkäästi. Olen aikanaan saanut teoksen omistukseeni alle yhden euron hintaan, ja se on ollut minulla jonkin verran käytössä myös vapaa-aikanani: siellä on nimittäin paljon myös sellaista teologiaa, johon protestantti voi täysin yhtyä, ja koska tuo teologia on ilmaistu niin ihailtavalla tavalla, on Katolisen kirkon katekismuksesta ollut minulle hyötyä asioiden omaksumisessa.

Tunnustuskirjojen oppi on minulle tuttua jo aika lailla intuitiivisestikin, koska olen pyörinyt niiden vaikutuspiirissä jo melko kauan. Olen siis oppinut luterilaisuutta ensisijaisesti nimenomaan olemalla läsnä yhteisöissä, joissa Tunnustuskirkojen perintöön suhtaudutaan vakavammin. En ole lukenut tuota kirjakokoelmaa vielä läheskään kokonaan itse (tämä on itse asiassa kesän kunnianhimoinen tavoitteeni), syynä lienee ollut se, että koen Tunnustuskirjat melko raskaslukuisiksi. Niiden tekstilaji on hyvin toisenlainen kuin Katolisen kirkon katekismuksen: sen sijaan että kaikkia teologian osa-alueita sivuttaisiin päällisin puolin, keskitytään monessa kohtaa kuvailemaan monumentaalisen pitkästi, polveilevasti ja poleemisestikin muutamia tiettyjä opinkohtia, jotka reformaatioaikana olivat kiistojen kohteina. Nähdäkseni Tunnustuskirjat siis edellyttävät astetta enemmän uurastusta läpikahlaajalleen: täytyy olla jaksamista lukea paljon samasta aiheesta, kertausten ja toistojenkin kera, eikä kaikista selkeimmällä kielellä.

Tentissä oli neljä esseekysymystä, joista kolmessa piti osata vertailla Katekismusta ja Tunnustuskirjoja. Kysymykset eivät mielestäni olleet kaikista vaikeimpia, mutta sain silti tentistä vain kolmosen. Syvällisempi perehtyminen olisi siis kaiketi ollut paikallaan, mutta omien jaksamis- ja elämänhallintahaasteiden vuoksi tätä ei tullut tehtyä.

Seurakuntaharjoittelu

Maisterivaiheen opintoihin kuuluu linjallani kuuden viikon mittainen seurakuntaharjoittelu. Tämän opintojakson toteutus oli paljon aikaa vaativa ja pitkällinen prosessi, joka valmisteluineen kesti varmaan melkein koko lukuvuoden.

Yliopistolla pidettiin muutama infoluento, joilla selvitettiin käytännön asioita. Seurakunnat, jotka olivat hakuvaihtoehtoina, julkaistiin syksyllä, ja sähköisellä lomakkeella pystyi hakemaan niistä kolmeen. Itse hain kotikenttäetu mielessäni kahteen Savonlinnan seurakunnan paikkaan ja lisäksi villinä korttina Inariin. Minulla kuitenkin tärppäsi jo ensimmäisen hakutoiveeni kohdalla, ja niin sain Savonlinnan harjoittelupaikakseni.

Muilla infoluennoilla kerrottiin, mitä harjoittelun työtehtäviin tulisi sisältyä ja neuvottiin mystisen kirjoituksen, portfolion, tekeminen. Portfolio, jossa kerrottiin itsestään ja osaamisestaan sekä asetettiin tavoitteita harjoittelujaksolle, tuli lähettää harjoittelua ohjaavalle pastorille erään ohjeistuksen mukaan jo syyslukukaudella. Siksipä olikin mielenkiintoista, että minulle suositeltiin menemistä portfoliota ohjeistavalle luennolle vasta keväällä, koska oma seurakuntaharjoitteluni ajoittuisi kevätkauden lopulle. Tässä jännitteessä päädyin kuitenkin menemään toiselle vastaavalle infoluennolle jo syksyllä, ollen läsnä puolet luennosta ja saaden tietooni, miten portfolio tehdään, ja toisen puolen kävin istumassa sitten keväällä.

Olin harjoitteluani ohjaavaan pastoriin yhteydessä jo syyskaudella ja tapasimme ensimmäisen kerran Savonlinnassa joulukuussa alustavan suunnittelun merkeissä. Siinä missä yliopiston puolella keskinäinen ymmärrys ja vuorovaikutus suhteessa harjoittelun vastuuhenkilöiden kanssa ei ollut kaikista sujuvinta, seurakunnan puolella tuntui syntyvän hyvä yhteys ja kaikki sujui siltä osin mutkattomasti.

Aloitin harjoitteluni pääsiäisen jälkeen. Alkuvaiheessa koin jonkin verran stressiä, kun kalenterini ei ollut vielä täysin selvä, ja edessä odotti joitakin jännittävämpiä tehtäviä. Myös uudenlainen tilanne varmaankin jännitti. Melko pian kuitenkin kuviot selkenivät ja totuin työn mukanaan tuomiin aikaisiin aamuihin sekä asumiseen yksikseni suurella sukutilallamme. Maatalon isäntänä olemisessa oli omat etunsa, kun esimerkiksi saunaan pääsi vaikka joka päivä, mutta riski toki oli olemassa myös jonkinlaiseen pimahtamiseen. Onneksi näin ei itselleni käynyt, pääsinhän sentään miltei joka päivä käymään myös ihmisten ilmoilla.

Työtehtäväni voitiin karkeasti jakaa kolmeen aihepiiriin: jumalanpalveluselämään, uskontokasvatukseen ja auttavaan kohtaamiseen. Jumalanpalveluselämään kuului kaksi liturgiaa ja kaksi saarnaa, hartauksien pitämistä sekä osallistuminen neljään hautaan siunaamiseen, kahteen kasteeseen ja yhteen avioliittoon vihkimiseen. Saarnojen pitäminen oli varmaankin kaikista helpoin asia, mitä harjoittelun aikana tein. Koen oloni esiintymistilanteissa niin luonnolliseksi, että minkäänlainen jännitys ei minua juurikaan päässyt painamaan. Saarnojen valmistelu kylläkin oli tällä kertaa piirun verran työläämpää, sillä aikaa ei ollut paljon, ja jätin hommat hiukan viime tingaan. Ensimmäisen saarnani kanssa sain taistella aika kauan, sillä Hyvästä Paimenesta kertova saarnateksti ei ollut mielestäni mitenkään helppo käsiteltävä. Kumpaakin saarnaani ja ulosantiani kuitenkin laajalti kehuttiin. Molemmat saarnani ovat myös täällä blogissa luettavissa.

Liturgina oleminen jumalanpalveluksessa oli minulle täysin uutta, jollei taannoisia praktikumien harjoitusmessuja lasketa. Nyt tilanne oli ihan oikea, ja olin ensi kertaa päävastuussa jumalanpalveluksen toimittamisesta, toisella kertaa jopa Savonlinnan tuomiokirkon sunnuntaimessussa. Liturgiat kuitenkin sujuivat hyvin siihen nähden että tulin niitä toimittamaan melkein ummikkona, ja härdelli kirkossa ennen messua oli välillä melko suurta. Olen selittänyt tätä sillä, että olen vain riittävän paljon saanut seurailla messun kulkua lukuisilla kirkkokäynneilläni, joten minun oli helppo hypätä alttarikaiteen toiselle puolelle. Ehtoollista en luonnollisesti harjoittelun aikana voinut toimittaa, mutta muuten hoidin liturgin tehtäviä melko laajasti. Pääsin myös kummallakin kerralla siunaamaan isosia tehtäviinsä.

Hartauksia pidin kaksi laitoksissa ja kerran olin myös pitämässä puhetta diakoniaruokailun yhteydessä olevassa messussa. Näiden tilaisuuksien puheet olivat parin kolmen minuutin mittaisia, usein sisältäen vain yhden keskeisen ajatuksen. Itse hartaustilanteista etenkin ensimmäinen oli haastava, sillä siihen sisältyi myös ehtoollinen. Kaikki läsnäolijat eivät olleet ihan parhaimmassa kunnossa, joten ehtoollisen jakamiseen liittyi omia haasteitaan. Selvisin kuin selvisin siitä huolimatta. Ehtoollisen jakaminen muuten tuli minulle hyvin tutuksi harjoittelun aikana, nyt se tuntuu menevän jo melkein rutiinilla. Tämä on erikoista siihen nähden, että en ollut koskaan ollut ehtoollisavustajana ennen tätä harjoittelua.

Toimitukset olivat oma mielenkiintoinen osansa harjoittelujaksoa. Olen tietenkin ollut muutamissa häissä ja hautajaisissa elämäni aikana, mutta kummankin määrä on varmaan melkein yhden käden sormilla laskettavissa. Luterilaisissa kastejuhlissa olen ollut joskus niin pienenä, että en siitä muista mitään. Siispä tämä toimitus tuli minulle käytännössä täysin uutena. Näin vähäisen ruohonjuuritason kokemuksen vuoksi oli kiva päästä seuraamaan näitä tilaisuuksia seurakunnan puolelta, ja tässä suhteessa etenkin toimituskeskustelut olivat hyvin antoisia. Huomasin, että kaikkia toimituksia edeltävissä keskusteluissa oli oma "kaavansa", pappi pyrki selvittämään ja sopimaan tietyt asiat. Kasteessa ja vihkimisessä juridiikan kannalta oleellista olivat kastettavan nimeen ja avioon aikovien esteettömyyteen liittyvät seikat, siunauskeskustelussa korostui ensisijassa myös kuolleen omaisen sielunhoito. Kaikille keskusteluille oli yhteistä itse toimituksen kulun valmistelu.

Toimituksissa sain joko pieniä luku- tai järjestelytehtäviä tai sitten olin vain seuraamassa. Pääsin toimitusten jälkeen myös useampaan muisto- tai juhlatilaisuuteen, ja täytyy sanoa, että nautin kaiken sen ensiluokkaisen ruuan syömisestä! Olikin vaikea käsittää mutta silti toki ymmärrettävää kuulla kanssani olevilta papeilta, miten he saattoivat jo olla täysin kyllästyneitä joihinkin jatkuvasti toistuviin ruokalajeihin. Omalla kohdallani kyllästymistä ei päässyt tapahtumaan ainakaan vielä, vedin karjalanpiirakkaa ja voileipä- ja täytekakkuja ikionnellisena!

Uskontokasvatuksen piiriin kuuluviksi voitaneen laskea ainakin koulun aamunavaus, perhekerhoon osallistuminen sekä rippikouluoppitunti. Aamunavauksessa luin otteen Lasten Raamatusta papin hoitaessa muuten puhumisen, mutta sain ilokseni palautetta, että voisin ryhtyä lukemaan äänikirjoja. Perhekerhoon valitsin hartaushetkeen erään lasten virren, jossa toimin esilaulajana, muuten kerhon vetäjät johtivat tilannetta. Mutta se rippikouluoppitunti. Se oli ylivoimaisesti kaikista jännittävin ja etukäteen stressaavin tehtäväni.

Aiheenani oli Pyhä Henki. Toki tiedän Pyhästä Hengestä kaikki teologiset perusasiat ja paljon enemmänkin, asiasisällöllisesti siis hallitsen kaiken, mikä rippikoulussa pitää nuorille opettaa. Mutta pedagogisilla taidoillani en ainakaan tämän kohderyhmän kanssa juurikaan päässyt loistamaan. Sain oppia kantapään kautta, että vaikka kuinka olin valmistellut PowerPointin ja suunnitellut kokonaisuuden aktiviteetteineen päivineen, oli osaamani asian opettaminen hankala pala. Huomasin, että minun on äärimmäisen vaikeaa päästä irti ammattikielestä ja sanoittaa opetettava asia nykynuorisolle ymmärrettävällä tavalla. Teologinen kieli läpäisee minuuteni syvyydet, mutta normaalissa elämässäni osaan puhua mielestäni hyvin ilman sitä. Nuoriso on kuitenkin jotain ihan muuta kuin normaalit kuvioni. He ovat kohderyhmä, johon minun on erityisen vaikea saada yhteyttä, ja heidän varmaan myös minuun.

No, ehkä sain osan anteeksi sillä, että en ole itse käynyt koskaan yhdelläkään riparioppitunnilla ja tulin siten tässäkin kohtaa pystymetsästä suoraan henkilökunnan puolelle. Riparikulttuuri ylipäätään on ollut minulle hankalaa ottaa haltuun, koska omakohtaista kokemusta ei ole. En kaikesta huolimatta saanut lainkaan tyrmäävää palautetta oppitunnistani, vaikka oma ajatukseni oli: juuri niin hirveää kuin olin pelännytkin! No, se jos jokin oli oppimiskokemus minulle itselleni. Samalla arvostukseni kohosi kertaheitolla kaikkia niitä kohtaan, jotka tekevät nuorisotyötä ja oikeasti osaavat sen.

Helpompi kokemus oli isoskoulutuspäivään osallistuminen. Koulutettavat isoset kiersivät rasteilla, joissa oli omat aiheensa. Itse olin parin muun työntekijän kanssa rastilla, jossa isoset saivat kysyä meiltä ihan mitä tahansa. Kysymyksiä oli niin käytännöllisiä kuin erittäin syväluotaaviakin. Vastailu oli hauskaa!

Auttavan kohtaamisen saralla koin kenties voimakkaimmat tunteeni koko harjoittelun aikana. Pääsin kohtaamaan ihmisiä, joista osa oli köyhyyden ahdistamia, osa surun murtamia ja eräät elivät viimeisiä hetkiään tässä maailmassa. Näin monenlaisia ihmiskohtaloita seurakunnan järjestämässä diakoniaruokailussa sekä diakoniapäivystyksessä, johon tulleita seurakunta tuki taloudellisesti. Pääsin myös kohtaamaan useita saattohoitopotilaita, joista joidenkin kanssa kävin keskustelua myös aivan yksin. Elämän ja kuoleman kysymykset oleilivat mielessä väkisinkin tämän harjoittelun aikana. Meidän kulttuurissamme kuolema on ehkä yhä enemmän piilossa arkielämän katseilta. Kuolemasta on ehkä tullut yhä kipeämpi ja vaikeampi asia käsitellä, kun se ei enää ole samalla tavalla "normaalia" kuin vielä joitakin kymmeniä vuosia sitten. Tätä vasten en kykene edes asettamaan mittaa sen työn arvolle, jota seurakunta tekee käydessään kuolevien ihmisten luona, antaessaan heille ehkä elämänsä viimeisen todellisen kohtaamisen, kun jopa omat läheiset saattavat vieroksua kuolemaa niin paljon, että eivät kykene käymään. Näissä hetkissä minulle kirkastui varmaan kaikista selkeimmin, että tällä työllä on merkitystä.

Ja kuinka absurdia tavallaan on, että pastorikin saattaa parin työpäivän aikana nähdä koko ihmisen elinkaaren, käydä kastamassa, pitämässä aamunavausta, opettamassa rippikoulussa, vihkimässä avioliittoon, hoitamassa vanhuksen sielua ja heittämässä hiekkaa arkun päälle. Joka tilanteessa on oma "etikettinsä", joka pitää vaihtaa lennosta. Ja sitten täytyisi vielä huolehtia siitä, että kaikki nämä ihmiset tulevat todellisesti kohdatuiksi. Tässä on oma jännitteensä: papille vaikkapa hautaan siunaaminen voi olla hyvin rutiininomaista ja arkista, mutta saattoväelle se on kertaluonteinen, jopa järkyttävä tapahtuma. Heidän läheisensä, uniikki ihmisyksilö, on kuollut ja he ovat jättämässä viimeisiä jäähyväisiään. Papilla on liian matala mutta toki inhimillisesti ymmärrettävä kynnys ruveta ajattelemaan, että siinä se taas kyhjöttää, yksi arkku satojen muiden joukossa.

Tässä oli joitakin nostoja työtehtävistäni, joukkoon kuului myös erityisriparipäivä, kanttorikonsultaatio liturgisesta laulusta, lähetyspiiri, isoskoulutusilta sekä kokeneen sielunhoitajan haastattelu. Pääsin myös seuraamaan seurakunnan henkilökunnan ja erityisesti papiston kokouksia. Kivaa oli myös päästä kahteen koulutuspäivään, joista ensimmäinen käsitteli uutta rippikoulun opetussuunnitelmaa ja toinen oli Eero Huovisen pitämä saarnakoulutus Kouvolassa. Lisäksi tietenkin harjoitteluun sisältyi ohjauskeskusteluja ohjaavan pastorini kanssa sekä loppuun palautekeskustelu. Yliopistolle minun pitää vielä lähettää ohjaavan pastorin lausunnon lisäksi loppuraportti, joka on - yllätys, yllätys - taas ohjeistettu hyvin kummallisesti.

Ennen kuin keikautan tämän kirjoituksen ehkä odottamattoman kaltaiseen loppuun, haluan hetkeksi pysähtyä vielä harjoitteluun liittyviin oheissuorituksiin, joista kirkko kai on ensisijaisessa vastuussa yliopiston sijaan. Aiemmin lukuvuonna eri hiippakunnista tuli väkeä tiedekuntaan ja saimme jakaantua hiippakunnittain sen mukaan, missä suorittaisimme harjoittelumme. Näissä tapaamisissa saimme esitellä itseämme ja meille esiteltiin hiippakuntia. Harjoitteluni aikana oli toinen vastaavankaltainen tilanne, joka kulkee nimellä KiTOS-seminaari. Mikkelin hiippakunnan tuomiokapitulin väkeä saapui Kouvolaan, jonne kutsuttiin myös eri kirkollisilla aloilla hiippakunnassa harjoittelevia tai harjoitelleita henkilöitä. Seminaari oli kaksipäiväinen eikä siitä tarvinnut maksaa mitään. Kokemus oli erittäin myönteinen: koulutuskeskus ruokineen, saunoineen ja kauniine luontoineen, yhteistä jakamista sekä kutsumuksen, elämäntarinan, harjoittelun ja kirkon pohdintaa yhdistettynä mukaviin ihmisiin. Kiitos kapitulille! Syksyllä minua odottaa vielä sangen mielenkiintoinen soveltuvuustutkimus, jossa minulle kaiketi tullaan antamaan osviittaa siitä, miten hyvin papiksi sovin.

Jälkipuinti

Ei ole liioittelua sanoa, että harjoitteluni oli mullistava kokemus. Se avasi minulle uusia näköyhteyksiä, antoi lisää perspektiiviä, tarjosi ensikosketuksia moneen seurakunnan arkiseen asiaan. Aloin ensi kertaa ymmärtää, millainen taustatyö vaikkapa yhdellä ainoalla messulla on, ja miten seurakunta työaloineen ja henkilökuntineen toimii "kulissien takana" pelaten yhteen ja sopien lennokkaasti aikataulujaan. Harjoittelu oli, niin kuin osasin odottaakin, jotain aivan muuta kuin muu opiskelu yliopistolla. Omalla tavallaan paljon, paljon opettavaisempaa. Mutta myös niin erilaista, että ei ole edes täysin mielekästä suorittaa vertailua.

Harjoitteluni oli minulle kaiken kaikkiaan hyvin myönteinen kokemus. Kuulin kirjavalta ihmisjoukolta jatkuvasti hyvää palautetta ja kommentteja siitä, miten olen kutsumustyössäni, miten voisin jo melkein heti ruveta papiksi, jos vihkimys olisi mahdollinen, ja miten on jo käytännössä varmaa, että tulen joskus tuon vihkimyksen saamaan, ja tulen melkoisen ammattitaitoiseksi ja hyväksi papiksi. Oikeastaan kaikilla, jotka minulle jotain aiheesta sanoivat, tämä oli kantava näkökulma. Siksi seuraavat sanani voivat monesta tuntua yllättäviltäkin. En ole laajalle joukolle avannut tuntemuksiani tulevaisuuteni suhteen laajemmin, mutta nyt on hyvä hetki valottaa jotain.

Koen nimittäin itse tällä hetkellä, että tulevaisuuteni on kenties epävarmempi kuin koskaan näiden opintojen aikana. Kiirehdin sanomaan, että minulla on edelleen olemassa oma abstrakti pappiskutsumukseni tuolla jossain yläpilvessä, ja yhdyn sitä kautta erittäin vahvasti sanoihin, joiden mukaan pappeus on selkeä suunta elämälleni. Mutta konkretian tasolla olen oikeastaan pelkkänä kysymysmerkkinä. Säveleni ovat selvät tasan siihen asti kuin saan maisterinpaperit kouraani, mutta sitten minulla ei ole rehellisesti sanottuna hajuakaan, mihin etenisin. "No, papiksi kirkkoon!" nyt sanotaan. "Työnhakuun vain, tekemään loput, mitä kirkko vaatii, ja sitten vihkimys ja hieno ura seurakuntapastorina, ehkä myös kappalaisena, kirkkoherrana, piispana..." Kun se vain menisikin niin. Mutta se ei taida olla tätä todellisuutta.

Jos hyvän maun jättänyt seurakuntaharjoitteluni jotain minulle selkiinnytti, niin paradoksaalisesti varmaan juuri sen, että en halua papiksi kansankirkon paikallisseurakuntaan! Tähän suuntaan olin toki jo pitkään mennyt, mutta nyt sain suuren vahvistuksen. Syyt tähän ovat moninaiset, ja tulenkin, jos Luoja suo, piakkoin valottamaan tässä blogissa tiettyjä kirkkoon liittyviä tekijöitä, jotka osaltaan ovat tuntemuksiini vaikuttaneet. Tässä kohtaa voin sanoa, että en koe kauhean innostavana tulevaisuutta, jossa yritän kilpailla viidenkymmenen muun hakijan kanssa papinpaikasta pahimmillaan vuosikausia ilman, että kertaakaan päästään edes lähelle. Ongelmani on ennen muuta siinä - ja tämä kuulostaa varmaan kaikista oudoimmalta koko tässä kirjoituksessa valtaosalle minut tuntevista ihmisistä - että en koe itseäni juuri lainkaan kilpailukykyiseksi noilla markkinoilla.

Kyllä, osaan saarnata ja vaikka toimittaa messunkin. Kyllä, osaan kuunnella ihmisiä ja ehkä auttaakin heitä. Kyllä, hallitsen auttavasti teologiaa. Mutta tässä on vasta pienen pieni osa pastorin työstä ja minulla on erittäin vahva tunne, että työnhakutilanteessa nämä eivät riittäisi alkuunkaan. Jos lyödään faktaa tiskiin, ei minulla ole lainkaan seurakunnallista työkokemusta (tätä harjoittelua toki lukuun ottamatta), ei juurikaan valmiuksia toimia lasten ja nuorten kanssa, ei minkäänlaista visiota tai näkyä siitä, mihin suuntaan seurakuntaa tulisi viedä. Jo tästä syystä on äärimmäisen helppo ymmärtää, miksi minua ei todennäköisesti työnhaussa lykästäisi. Jos olenkin valtaosan ystävistäni silmissä ilmeisen sopiva papin työhön, en jaksa uskoa, että sama pätisi työnantajaan. Työnhaku on aivan oma todellisuutensa, jonka kaikkia aspekteja minua papiksi kirkkoon suosittelevat eivät välttämättä aina tule ajatelleeksi. Siitä huolimatta olen erittäin iloinen kaikista kehuista, jotka saan. Ne kantavat eteenpäin ja antavat osviittaa siitä, että minä kuitenkin mitä ilmeisimmin osaan jotain. Otan kaiken myönteisen palautteen hyvin vakavasti.

Omissa silmissäni kuitenkin olen ilmeisen kyvytön papinvirkaan paikallisseurakunnassa, ja uskon tämän olevan myös objektiivinen totuus.

Mutta kaikista suurin syy, miksi olen vahvasti edellä mainitun ratkaisun kannalla, on se, että työ kansankirkon paikallisseurakunnassa pappina oikeastaan lakkasi kiehtomasta minua viimeistään tämän harjoittelun aikana. Minulla on sitä vastoin useampiakin syitä olla tavoittelematta tuota nimenomaista työtä. En toki halua sanoa "ei koskaan": tietyissä olosuhteissa paikallisseurakunnan pappeus voisi edelleen hyvinkin olla mahdollista. Mutta en pidä tällaisten olosuhteiden ilmenemistä tällä hetkellä kovin todennäköisenä. Mitä tällä tarkoitan, seljennee lähitulevaisuudessa, jahka kaavailemani kirjoitus (tai kirjoitussarja) tänne blogiini tupsahtaa.

Koska siis tilanne on tämä, on elämässäni suuri epävarmuus tulevan työpaikkani suhteen. Näitä pohdintoja olen muistaakseni täällä joskus julkaisutkin eivätkä ne ole tämän enempää oikeastaan muuttuneet. Moni on rohkaissut minua luottamaan Jumalan johdatukseen ja siihen, että Hän hoitaa asiat ajallaan. Usein tuo luottamus kantaa minua. Mutta en voi kieltää, että välillä tämä epävarmuus kasvaa myös ahdistukseksi.

No, minulla on vielä opiskeltavaa, ehkä maksimissaan kahdeksi vuodeksi. Nyt olen taas herännyt siihen, että koska tässä jo voiton puolella ollaan, kannattaa minun ottaa kaikki irti jokaisesta päivästä, jonka vielä tällä tutulla ja turvallisella opiskelijaelämän maaperällä vietän. Monesti huomaamme jonkin arvon vasta, kun menetämme sen.

Kesällä saatan suorittaa jonkin tentin, jos sellainen sujuvasti onnistuu. Lisäksi voin tiedottaa, että olen ilmoittautunut dogmatiikan graduseminaariin, ja saanut kesälle jo hieman taustaluettavaa. Seminaarin aiheena on Missio Dei eli ajatus, jossa korostetaan nimenomaan kolmiyhteistä Jumalaa lähetystyön tekijänä. Alustava gradun aihe pitäisi keksiä jo tämän kuun puolella, onneksi olen siitä jo jonkin verran hajulla.

Kokemuksia teologian opiskelusta -sarja palailee luultavasti tänne blogiin taas viimeistään jouluna, ehkä jo aiemminkin!

Kokemuksia teologian opiskelusta 17: Viimeinkin kandidaatti!

Neljännen vuoden ensimmäinen puolisko sekä kandidaatinopintojen loppu ja summaus.

Kovin ovat opiskelusuunnitelmani olleet myllerryksessä viime aikoina. En onnistunut tekemään loppuja kandikursseja kesällä ja ne työllistivät minua syksyllä vielä merkittävästi. Olen aloittanut viimein maisterivaiheenkin opintoja ja suorittanut niitä arvaamattomalla menestyksellä, mutta olen oikeastaan ollut enemmän kuin hakoteillä sen suhteen, mitä edes suoritan. Yliopistolla tapahtui tutkinnonuudistus, joka kirvoitti muutamia vierailuja opintoneuvojalle asti. Kurssien ja tenttien etsiminen netistä on ollut työn ja tuskan takana, ja monin paikoin opintojen suorittaminen on ollut hankalaa jo käytännön järjestelyjen vuoksi.

Jos ihan totta puhutaan, on minulla ollut opiskeluvaikeuksia jo pitkään. On vaikeaa saada aloitettua työskentelyä ja jo tutuksi käyneeseen tapaan kaikki tuppaa venymään viime tippaan. Luulin kesäloman hengähdyksen auttaneen tähän, mutta itse ongelma lienee syvemmällä. Uusilla maisterikursseilla olen kohdannut paljon produktiivisuutta: oppimispäiväkirjan ja esseiden kirjoitusta. Ensimmäisinä vuosina olisin varmaan tehnyt tällaisia töitä mieluummin, nyt tökkii enemmän kuin pahasti. Haluaisin suorittaa opintoja mahdollisimman paljon kirjatentteinä, sillä tentteihin lukeminen on yksinkertaista ja päivät olisi helpompi rytmittää, jos ei olisi niin monta rautaa tulessa. Tämän johdosta lienen melko pitkälti päätynyt pysymään vanhassa tutkintorakenteessa, jossa kirjatenttejä on edelleen helposti tarjolla.

Kirjoitukseni teologian opinnoista eivät myöskään ole neljännen vuoden myötä jatkuneet niin tiheästi ja blogin kirjoittaminenkin on harmillisesti jaksamisen vuoksi jäänyt paljon vähemmälle. Nyt kuitenkin viimein tartun toimeen, ja minulla on siihen merkittävä syykin: olen juuri valmistunut teologian kandidaatiksi! Tässä ehkä melko hajanaisessa kirjoituksessa kuvaan syyslukukauden opintojani sekä viimeisiä kandidaatin papereiden saamiseen liittyneitä vaiheita. Lopulta voin myös katsoa taaksepäin teologintaivaltani tähän mennessä ja vetää yhteen elämäni viimeisiä kolmea ja puolta vuotta.

Syyskauden maisteriopinnot

Ensimmäisessä periodissa osallistuin mielenkiintoisille kursseille, joista eräässä pohdittiin uskonnon, filosofian ja kosmologian suhdetta, toisessa (toiselle periodille jatkuneessa) taas uskonnon ja tieteen suhdetta. Nämä ovat uuden tutkintorakenteen mukaisia maisterivaiheen kursseja, jotka liittyvät pääaineeseeni dogmatiikkaan. Vielä kyseisille kursseille ilmoittautuessani olin aikeissa tehdä uudenmuotoisen maisterintutkinnon, mutta nyt päätettyäni pysyä vanhassa rakenteessa minun kaiketi pitää vain sijoittaa nämä uudenmuotoiset kurssit oikeille paikoilleen vanhaan rakenteeseen. Kuulostaa varmaan melkoiselta sumplimiselta ja eiköhän se sitä tule olemaankin.

Kosmologiakurssissa oli viikoittaisia luentoja, jotka olivat sangen mielenkiintoisia. Kävimme läpi kosmologian kehitystä varhaisista kulttuureista tähän päivään, painopisteenä tosiaan kosmologian suhde filosofiaan ja uskontoon. Kurssin varsinainen suoritusmerkintä saatiin kirjoittamalla kaksi esseetä, joista yhden tuli käsitellä tieteellisen kosmologian muutosten vaikutusta uskontoon ja filosofiaan, toisen taas yleisluontoisemmin jonkin opin kehitystä. Kahdesta vaihtoehdosta valitsin kolminaisuusopin kehityksen esittelyn, se kun on minusta niin tavattoman kiintoisa konsepti. Kummankin esseen pituuden tuli olla noin kymmenen sivua. Täytyy sanoa, että olin kosmologiaesseen kanssa enemmän kuin sormi suussa, sen piti nimittäin tehtävänannon perusteella (jos oikein tulkitsin) perustua luentoihin, jotka kyllä olivat sisällökkäitä, mutta joista tuntui hyvin haastavalta saada aikaiseksi niin suurta sivumäärää. Heitin kehiin siis klassisen kikan mukaan paljon omaa pohdintaa ja koreita, polveilevia lauserakenteita. Essee viivästyi ja viivästyi niin, että hioin sitä vielä syksyisellä matkallani Israeliin, josta lopulta työt myös palautin. Yliopistourani luokattomimmat esseet, ajattelin. Siksipä yllätykseni oli suuri, kun sain kuulla saaneeni vitosen! Tässä olen sitten pähkäillyt, mikä on kirvoittanut moisen arvosanan: hauskimpana teoriana lienee se, että Pyhältä maalta palautettuihin esseisiin tarttui jonkinlaista siunausta…

Uskonnon ja tieteen suhdetta käsitelleellä kurssilla oli luentoja niin ikään joka viikko. Kyseessä oli niin sanottu temaattinen opintojakso, joka siis ei kiinteästi liittynyt mihinkään laitokseen: luennoitsijoitakin oli useammalta teologiselta alalta. Kurssi oli hyvin monipuolinen, aiheina olivat esimerkiksi ihmiskäsitys, evoluutio, uusateismi, tieteen ja uskonnon suhteen historia ja kognitiivinen uskontotiede. Kaikki ovat asioita, joista olisi niin hauska tietää paljon enemmän. Luennoitsijoiden oppineisuuden edessä ei voi kuin toivoa, että jostain saisi tarmoa päästä joskus samanlaiseksi ekspertiksi.

Kurssi suoritettiin luentopäiväkirjalla, esseellä sekä ryhmätyömuotoisella aineistotehtävällä. Essee jäi omalla kohdallani alamittaiseksi, vaikka vaatimus ei ollut kuin kuusi sivua. Aiheena olivat tieteen, erityisesti biologian ja kognitiotieteen uskonnolle ja moraalille kohdistamat haasteet ja niiden perusteiden arviointi. Aineistotehtävä oli aika hauska, siinä valittiin jokin uskonnon ja tieteen suhdetta populaaristi käsittelevä kirjoitus ja sitten analysoitiin, mitä uskonnon ja tieteen suhteen mallia se edustaa. Ryhmämme valitsi Kari Enqvistin kolumnin ”Hyvästi tontut, tervetuloa tiede”, jota, kuten Enqvistiä yleensäkin, oli hykerryttävän viihdyttävää lukea. Tämä johtuu siitä, että useimmiten kaikki hänen argumenttinsa voi kääntää häntä itseään vastaan. Nytkin huvittelin laatimalla kolumnille oman vastineen, jossa minun ei tarvinnut merkittävässä määrin tehdä muuta kuin vaihtaa tietyt termit toisiksi. Sama argumentaatio pätee hyvin kumpaankin suuntaan.

Suoritin kolmantena maisterikurssinani Uuden testamentin kreikkaa tenttimällä tietyt Raamatun tekstit. Tentissä ei saanut käyttää sanakirjaa, mitä aluksi jännitin, mutta tentti kuitenkin sujui hyvin. Merkittävin haasteellisuus liittyi käytännön järjestelyihin: minun piti itse toimia netissä, että sain selville kurssin vastuuopettajan ja sitten vielä olla yhteydessä häneen, että tentti-ilmoittautumisen sai näkyviin. Toisen kreikan jatkokurssin kanssa tätä edelleen odotan.

Viimeiset kandiopinnot

Toiseksi viimeisenä kandivaiheen kurssinani osallistuin Eero Huovisen saarnakurssille, jota olin kuullut aiemman järjestämiskerran yhteydessä kovasti kehuttavan. Eivätkä kehut mitään tyhjiä puheita olleetkaan. Huovisen esiintymiseen en ole koskaan ollut pettynyt, hän on karismaattinen ja viisas mies, jota on ilo kuunnella oikeastaan aina riippumatta siitä, mitä hän sanoo. Tällä noin sata osallistujaa vetäneellä kurssilla Huovinen luennoi pääasiassa saarnaa käsittelevän kirjansa pohjalta, mutta luennoille sisältyi myös merkittävässä määrin aktiviteetteja, esimerkiksi erään presidentti Obaman puheen perusteellista analysointia sekä yleistä keskustelua. Monen luennon aluksi Huovinen kysyi vapaaehtoista ja sellaisen saatuaan antoi hänen lukea Raamatusta jakeen. Kun oltiin yleisesti hieman annettu kohteliasta palautetta lukijan lukemisesta, oli tehtävänä keksiä jakeesta muistaakseni 20 sekunnin mittainen saarna. Hauskana muistona mieleen jäi myös se kerta, kun Huovinen toi luennolle vieraaksi tuntemansa entisen diplomaatti Jaakko Iloniemen, jonka one-linereita kirjoitinkin urakalla muistiin.

Saarnakurssi suoritettiin osin raportoitavalla kenttätyöllä ja osin tentillä. Kenttätyö oli mukava kokemus, ryhmämme lähti minulle jo tutuksi käyneeseen Pyhän Henrikin katedraaliin observoimaan katolista saarnaa. Tenttiin sai valita viidestä kirjasta kolme: mukana oli kaksi Huovisen kirjaa, eräs yleinen puhetaidon opas, muuan ruotsinkielinen kirja sekä jopa kaunokirjallinen teos. Itse valitsin tenttiin kolme ensin mainittua, en lukenut niistä yhtäkään lähellekään puoliväliä, ja onnistuin silti saamaan vitosen. Tämä mahdollistui tosin suureksi osaksi tentin melko yleisluontoisten kysymysten vuoksi.

Sitten päästäänkin pitkäaikaiseen murheenkryyniini, eksegetiikan kivijalkakurssin B-osaan! Tämä opintojakso odotti valmistumista noin puolitoista vuotta mutta saapui kuitenkin viimein päätökseensä. Mietin suoritusta pitkään esseellä, jota kirjoitinkin jo melko pitkälle, mutta viivästymisen ja tutkintouudistukseen liittyvän hässäkän vuoksi päädyin kuitenkin yrittämään kirjatenttisuoritusta. Tätä yritin jo ensimmäisessä periodissa samassa tilaisuudessa saarnakurssin tentin kanssa. Koska kuitenkaan en saanut luettua tähän tenttiin sitäkään vähää mitä saarnakurssiin, palautin tentin tyhjänä. Myöhemmin syksyllä yritin uudestaan luettuani jokaista neljästä kirjasta hyvin pinnallisesti, ja lopulta selätin tämän pitkällisen vastukseni saaden arvosanaksi kolmosen. Viimeinen kandikurssi oli suoritettu ja oli aika ottaa paperit ulos.

Kandidaatiksi valmistuminen

Tutkintotodistuksen saaminen oli lopulta helpompaa kuin olin luullut. Kävin kertaalleen juttelemassa opintoneuvojan kanssa, ja sain vastaukset kaikkiin kysymyksiini. Ensin minun tuli sähköisellä lomakkeella rekisteröidä aineopintoni yhdeksi kokonaisuudeksi (tämä olisi tullut tehdä myös muiden opintojen osalta, jolleivät ne jo olisi suoraan olleet koottuina). Laskin moneen kertaan, että kursseja oli tarpeeksi, ja sijoitin ne sitten lomakkeelle. Aikoinaan suorittamani kahden opintopisteen Jeesuksen ihmeet -luentosarja muuten jäi näillä näkymin ylimääräiseksi suoritukseksi, sillä en yrityksestä huolimatta saanut siihen liittyvää kirjallisuusosiota suoritettua.

Kun aineopintokokonaisuus oli valmis, laitoin menemään tutkintotodistuspyynnön ja vastasin kandipalautekyselyyn. Noin kymmenen päivän kuluttua sain ilmoituksen, että todistukseni on noudettavissa. Ulkomaan matkalta arkeen palattuani kävin sitten noutamassa paperit ja sulkeuduin onnittelijoiden suosioon!

Kolme ja puoli vuotta teologisessa

Mitä siis on nyt sanottava? Olen eräänlaisella välietapilla, suurin osa opinnoistani on pistemäärän suhteen jo käyty. Nyt edessä siintää enää lopulta melko yksinkertainen paketti opintoja, harjoittelu, pro gradu -tutkielma ja itse pääpalkinto. Takana olevat kolme ja puoli vuotta näyttäytyvät minulle vaiherikkaana aikana, jossa olen kokenut kenties elämäni suurimmat ilot mutta myös todennäköisesti ainakin toisiksi suurimmat haasteet.

Moni asia on muuttunut. Tulin tiedekuntaan oppiakseni tuntemaan Raamattua paremmin ja vakavastiotettavammin, nyt huomaan tähtääväni hyvin kutsumustietoisena hengelliseen työhön. Tullessani 2014 olin kirkkokuntiin kuulumaton vapaakristillinen totuuden torvi, nyt olen luterilaiseen kirkkoon kuuluva yhteiskristillinen etsijä. Fuksina luulin tietäväni kaikesta kaiken, nyt tuntuu, että en tiedä oikeastaan mistään mitään. Opintojeni alussa olin teräkunnossa, nyttemmin jaksaminen on laahannut pahemman kerran maassa. Kolme ja puoli vuotta sitten tunsin pääkaupunkiseudulta niin vähän ihmisiä, että määrä olisi varmaan laskettavissa parin käden sormilla, nyt olen luontevasti mukana useammissa piireissä yli kirkkokuntarajojen ja akateemisten klikkien, ja sosiaalinen verkostoni on laajempi kuin ymmärränkään.

Ensimmäisen vuoden jälkeen kirjoitin, että tärkein oppimani asia oli laajempi perspektiivi. En ollut edes huomannut, miten ahdasta ja rajoittunutta, jopa naiivia ajatteluni oli monilta osin ollut. Suurimpia oivalluksiani teologian opiskelun ajalta on, että asiat tuppaavat olemaan monimutkaisia. Tämä havainto on merkittävässä ristiriidassa ihmisten arkisten toiveiden ja motiivien kanssa. Tänä päivänä kansa janoaa helppoja totuuksia, joitakin ihmisiä, jotka tunteisiin vetoavilla puheilla kertovat, mihin pitää uskoa. Tietoa on niin paljon, että yhden ihmisen elinikä ei riitä muuhun kuin korkeintaan muutamaan alaan tarkemmin perehtymiseen. Ja se musertava seikka, että asioihin pitäisi perehtyä ennen kuin niistä kannattaa sanoa mitään, halutaan kaikin keinoin torjua.

Minä en ole pystynyt valitsemaan helppojen totuuksien tietä. Useammat teologiset kysymykset ovat elämässäni ikään kuin hyllyllä odottamassa sitä, että tarkemmin tutkin asiat ja sitten ehkä voin muodostaa tarkemmat näkemykseni. Tämä on tärkeä näkökulma teologian opiskeluuni: kaiken muun ohella yritän löytää perusteltuja näkökantoja kantoihini. Hyvin tyydyttävä esimerkki tässä onnistumisestani on kandidaatintutkielmani. Aiemmin olin ollut Israel-teologian suhteen kysymysmerkkinä enkä ollut osannut löytää kantaani. Korvausteologia? Dispensationalismi? Jokin muu, mikä? Syvennyttyäni kandissani Roomalaiskirjeeseen lopulta löysin kannan, johon perusteellisesti kykenen sitoutumaan.

Toisen vuoden jälkeen kirjoitin eläneeni läpi kriisien vuoden. Oli raamattukriisiä, pääaineen pohtimista ja ennen kaikkea epävarmuutta tulevaisuuden suhteen. Kolmannen vuoden jälkeisenä kesänä kuitenkin tapahtui eräs merkillinen asia, joka tuntui selkiyttävän suuntaani. Voin sanoa, että sain silloin ensimmäisen kipinän pappiskutsumuksesta.

Olin toki ollut niin sanotulla pappislinjalla jo pidempään, mutta tämä johtui täysin linjan mielenkiintoisesta sisällöstä. Pitkin opiskeluja minulle tultiin sanomaan, että minusta tulisi hyvä pappi. En kuitenkaan nähnyt tälle edellytyksiä, enhän minä kuulunut kirkkoonkaan. Tämä asia muuttui talvella 2016-2017, ettekä varmaan usko, millaisen kamppailun ja pohdinnan jälkeen! Ratkaisu oli osaltaan käytännöllinen ja osaltaan teologinen, olin jo pidemmän aikaa ajattelultani lähestynyt luterilaisuutta.

Niin sitten kesällä eräänä iltana olin saunomassa sukutilallamme savolaisen luonnon keskellä, kun yhtäkkiä koin Jumalan läsnäoloa tavalla, jolla sitä en useimmiten koe. Ainakin tulkitsin sen Jumalaksi, joka halusi kohdata minua erityisesti anteeksiantavana (olin juuri märehtinyt elämäni syntejä) mutta myös kutsuvana. En muista, missä määrin kokemus oli sanallinen, mutta joka tapauksessa minulla heräsi jonkinlainen kutsumus paimenen virkaan. Tätä kutsumusta olen sitten koetellut ja tulkinnut saavani sille myös vahvistusta, se on myös pysynyt minussa kiinteämmin kuin monet ohikiitävät tunteet. Mutta aika näyttää, missä minun paikkani todella on.

Olen alkanut yhä enemmän mieltyä ajatukseen lähteä jonnekin kauas lähetystyöhön. Niin moni asia tuntuisi olevan kohdillaan: töitä olisi ehkä helpompi saada kuin armottomassa kilvassa kansankirkon papinpaikoista, minulla olisi ehkä mahdollisuus saada vihkimys ulkomailla, saisin myös irtioton ja ennen kaikkea ainutlaatuisen mahdollisuuden levittää hyvää sanomaa. Mikään ei myöskään erityisesti tunnu estävän lähtöä ulkomaille, en ole ainakaan tällä hetkellä mitenkään sidottu Suomeen. Jos joku taho haluaisi minut lähettää, katson, että en olisi välttämättä mikään kaukaahaetuin vaihtoehto.

Mutta kun katson näitä vuosia taaksepäin, jään melkein sanattomaksi niiden kaikkien hyvien muistojen edessä, jotka olen saanut opiskelujeni myötä. Muistan hyvin orientoivan viikon ja ensimmäisen päivän jännityksen, opiskelijatapahtumat Fuksiseikkailusta laskiaiseen ja leffailloista sitseihin. Peruskurssien massaluentojen sympaattisuuden. Ainoan kohtaamiseni Räisäsen kanssa hänen tullessaan vierailevaksi luennoitsijaksi ja sen, kuinka möhlin mahdollisuuteni ainiaaksi keksimällä huonosti muotoillun kysymyksen! Kuokkavierailuni alemman vuosikurssin luennolle, kun halusin päästä kuulemaan fuksien mielenkiintoiseksi sanottua luennoitsijaa. Sen, kun melkein myöhästyin TVT-ajokorttitentistä. Puurojuhlan, jonka jatkoilla minulle laulettiin syntymäpäivän onnittelulaulu. Vaiherikkaan teologiristeilyn, jolla voitin palkinnon, jota kukaan ei olisi halunnut: uuden risteilyn. Nautinnon opiskellessani klassisia kieliä. Aikaiset latinan luennot, joille ostin euron kahvin ja joilla pääsin kunnolla rentoutumaan. Uskontotieteen maailmanuskontojen kurssin, etenkin juutalaisluennon. Dogmatiikan luennon, jolla puhe kääntyi humoristiseen keskusteluun teologian opiskelusta Britanniassa. Kiinnostumiseni patristiikasta. Huovisen saarnakurssin. Kivoimpana opintojaksona kaikista praktikum I:n. Monet tuparit, synttärit, mökkeilyt, raamistelut ja illanvietot. TYT:n ekskursiot aivan ennennäkemättömiin maailmoihin. Lukemattomat ruokalakeskustelut mitä kirjavimmissa seurueissa. Moninaiset opiskelun ohessa käydyt teologiset tapahtumat, eksegeettiset ja patristiset päivät, STI-vierailut luentoineen, päiväkahvikeskusteluineen sekä tietenkin edullisine kirjoineen.

Lisäksi on teologian opiskelu Helsingissä välillisesti aiheuttanut elämässäni paljon hyvää. Olen tutustunut täällä toinen toistaan upeampiin ihmisiin, jakanut monia riemun hetkiä, antanut omastani ja tullut ravituksi muiden kautta. Olen kiitollinen siitä, että en vuonna 2012 päässyt ensimmäistä varasijaa edemmäs pyrkiessäni Jyväskylään opiskelemaan historiaa. Tai että lopulta otin ”riskin” valita Helsinki Joensuun sijaan. Ei epäilystäkään, etteikö minulla olisi voinut olla merkittävä tulevaisuus myös noissa kaupungeissa. Mutta en ole pettynyt siitä, että olen ollut täällä, saanut nämä ihmiset, nämä kokemukset, nämä hetket. Olen täällä niin kotonani, että en osaa pitää vieläkään valintaa lähteä tänne opiskelemaan teologiaa huonona ratkaisuna.

Kun elämää katsoo hiukankin yleisluonteisemmin, niin minullahan ovat asiat oikeastaan ihan hyvin. Kiitos Jumalalle ja kiitos teille, kanssakulkijat!

Kokemuksia teologian opiskelusta 14: Juuri ja juuri aikataulussa

Kolmannen vuoden toinen periodi.

Olen edelleen aikeissa valmistua kandidaatiksi keväällä. Jo viime kirjoituksessa kerroin jaksamiseni laskeneen, ja sama on valitettavasti jatkunut toisessakin periodissa. Opiskelun lisäksi monien muidenkin asioiden tekemiseen on ollut tavallista korkeampi kynnys. Olen nipin napin saanut tehdyksi kaiken vaaditun, mutta seuraavistakin periodeista on kyllä tulossa sangen tiukkoja. Yritän kerätä voimia pitkällä joululomallani kunnes taas ennen pitkää täytyy palata suoritusten pariin. Nyt kuitenkin toisen periodin opinnoista.

Eksegetiikka: Proseminaari: Jumalan valitut luomisesta Jeesus-liikkeeseen

Nyt se sitten alkoi – seminaari, joka johdattaa minut kirjoittamaan kandidaatintutkielmaani. Jo viime kirjoitusta tehdessäni olin saanut suunnilleen tietää, että kandini aihe tulee liittymään Paavalin näkemykseen Israelin valinnasta Roomalaiskirjeen luvussa 9. Tarkoitukseni on tutkia, millaisen logiikan Paavali tuossa luvussa esittää sille, että Jumala on valinnut Israelin kansan omakseen. Minkä luonteinen Israelin valinta on? Onko se Paavalin mukaan yhä voimassa, ja jos, niin millä tavoin? Missä merkityksessä Paavali käyttää sanaa Israel?

Seminaarin kokoontumiskertoja on ollut neljä: ensin kaksi kertaa ja noin kuukauden kuluttua toiset kaksi. Ohjaaja oli pyytänyt meitä jo etukäteen miettimään mahdollisia aiheita, jotka liittyisivät jotenkin seminaarin teemaan "Jumalan valitut". Ensimmäisellä tapaamiskerralla toimme ajatuksiamme julki ja toisella ohjaaja perehdyttyään niihin antoi meille vinkkejä siitä, miten kannattaisi edetä. Koin hyväksi sen, että ohjaaja aktiivisesti vei projektiani johonkin suuntaan, sillä minun oli ylipäätänsä vaikeaa keksiä aihetta. Minua kiinnostaa lähes kaikki Raamatussa, joten on hankalaa lähteä spesifimmin valitsemaan yhtä, suhteellisen rajallista aihetta. Minullahan on lisäksi ollut taipumusta valita liian laajoja aiheita, mikä on myöhemmin kostautunut. Nyt halusin välttää ylilyönnit ja saada juuri oikeankokoisen aiheen, jollaisen keksiminen omin avuin kuitenkin olisi tuntunut haasteelliselta.

Tähän mennessä seminaarissa on katsottu läpi monia tutkielman kirjoittamiseen liittyviä seikkoja sekä joitakin juttuja yleisluontoisesta teemasta "Jumalan valitut", tehty muutamia tehtäviä ja lisäksi käyty läpi seminaarilaisten tutkimussuunnitelmia. Tähän mennessä en siis ole vielä kirjoittanut itse tutkielmaa lainkaan, mutta olen alustavasti miettinyt sen rakennetta ja katsonut kirjallisuutta. Myös tutkimussuunnitelman teko oli minulle vaikeaa, olen itse enemmän sen suuntainen ihminen, että kirjoitusteni rakenne hahmottuu niitä tehdessäni. Jotain pitäisi tammikuun lopulle mennessä olla jo kirjoitettuna opponointia varten. Voin kuitenkin huokaista helpotuksesta sikäli, että nyt on kohtuullisen selvää, miten tulen etenemään.

Eksegetiikka: Jeesus-liikkeestä kristinuskoksi: Jeesuksen ihmeet

Olen yliopistossa käynyt suhteellisen vähän eksegetiikan kursseja peruskurssien lisäksi, mutta tälle kurssille Jeesuksen ihmeistä päätin kuitenkin ottaa osaa. Voitaneen tunnustaa, että enemmän kuin sisällöllisistä syistä tein sen luentojen pitäjän, Erkki Koskenniemen, tähden. Olen muutamia kertoja ollut kuulemassa hänen opetustaan ja sanotaan vaikka, että hän on tietyllä tasolla vakuuttanut minut.

Kurssi oli sisällöltäänkin kyllä erittäin mielenkiintoinen. Tutustuimme varsinaisten Jeesuksen ihmeiden lisäksi myös Vanhan testamentin ja Apostolien tekojen ihmeisiin, juutalaisiin ihmeidentekijöihin, erilaisiin ihmekertomustyyppeihin ja kertomuksissa esiintyviin elementteihin sekä ihmeen konseptiin yleensä ottaen. Mielenkiintoista ja antoisaa oli myös, että kurssilla tuli melko pitkiä "kotiläksyjä" luettavaksi suoraan Raamatusta. Monien Vanhan testamentin kohtien lisäksi tuli lukea kaikki evankeliumit ja Apostolien teot ja kiinnittää huomiota ihmeisiin. Luennoilla sitten käytiin läpi, mitä olimme löytäneet.

Viimeisellä luennolla oli luentokertaus eli tentti, jossa vastattiin esseellä luentoja koskeviin kysymyksiin, esimerkiksi ihmeistä Johanneksen evankeliumeissa. En aluksi huomannut, että luento-osuus muodostaakin itse asiassa vain kaksi opintopistettä, joten kolme tulee suorittaa muulla tavoin – eikä minulle vieläkään ole täysin selvää, miten. Oletan kuitenkin, että siihen liittyy kirjallisuuden läpikäyntiä ja että sen voi suorittaa seuraavan kalenterivuoden puolella.

Systemaattinen teologia: Luterilaisen reformaation teologia

Mikäpä olisikaan sopivampi aika osallistua kurssille luterilaisen reformaation teologiasta kuin käsillä oleva reformaation merkkivuosi? Koen, että perustiedot Lutherin ajattelusta ovat minulla hyvin hallussa, mutta kurssi vaikutti mielenkiintoiselta ja kertaus ja syventäminen toki olivat tarpeen.

Kurssi rakentui yksinkertaisesti: joka luennolla oli oma aiheensa (esimerkiksi reformaattorien suhde mystiikkaan, retoriikkaan, filosofiaan, musiikkiin tai tunteisiin), ja luennoista oli viimeisellä kerralla tentti. Lisäksi tuli kirjoittaa kaksi esseetä kolmen kirjan pohjalta. Ensimmäinen oli pituudeltaan noin kuusi sivua, ja sen tuli käsitellä joko Lutherin jumalakäsitystä tai kokonaisuutta hahmottavia periaatteita hänen teologiassaan. Toisen ideaalipituus oli noin kolme sivua, ja aihevaihtoehtoina joko "Reformaation uutuudet" tai "Mikä reformaatiossa säilyi?".

Esseiden tekeminen jäi minulla hyvin viime tippaan. Olin aloittanut käymään aineistona olevia kirjoja läpi melko myöhään, ja vielä deadlinepäivänä oli kirjoittamatta suurin osa pidemmästä esseestä ja lyhyempi kokonaan. Muistiinpanot ja jonkinlaiset suunnitelmat minulla sentään oli, mutta haasteellisuutta lisäsi se, että samana päivänä sattuivat olemaan sekä tämän kurssin että Jeesuksen ihmeet -kurssin tentit. Kun mukaan ympätään vielä latinan tunti, erääseen yliopiston ulkopuoliseen kurssiin liittyvä ekskursio, "välituulettuminen" eräällä vapaa-ajan luennolla (jota en malttanut poiskaan jättää) sekä viime hetken kertaamiset tentteihin, tuli minulle noin viisitoistatuntinen päivä, jonka aikana ei paljoa ehditty ajatuksia lepuuttaa. Mutta sain kuin sainkin esseet tehtyä ja palautin ne noin 25 minuuttia ennen määräaikaa. Ne olisi ilmeisesti kohtuullisen helpoilla neuvotteluilla saanut palautettua vielä myöhemminkin, mutta lisäajan pyytäminen taisi kuitenkin olla minulle liian suuri kynnys.

Olin parille kaverille väläyttänyt ohikiitävän ajatuksen, että palkitsisin itseni tämän rankan päivän jälkeen menemällä kylpylään. Kun sain kannustusta tarttua tuumasta toimeen, minä sitten todella matkasin erääseen kylpylaitokseen, jossa kerran olin entisen opinahjoni kautta päässyt vierailemaan. Vietin siellä tällä kertaa useita tunteja asiakkaana, rentoutuen rankan rupeaman jälkeen.

Sain tästä kurssista vaikeuksista huolimatta niinkin hyvän arvosanan kuin 4.

Latina

Jaksamiseni ei ole riittänyt myöskään niin ahkeraan latinan opiskeluun kuin mitä se ehkä ansaitsisi. Tämän aineen kohdalla on kuitenkin huomattava, että sillä on jostain syystä taipumus olla minulla hyvin hallussa, vaikka en juuri mitään tekisikään. Latina on edelleen ollut mielestäni hyvin helppoa – ehkä minulla vain sitten on niin hyvä kielipää.

Tämän helppouden vuoksi kykenin jo aidosti rentoutumaan sen rankan deadline- ja tenttipäivän jälkeen, vaikka latinan tentti olikin vasta tulossa. En juurikaan latinaa stressannut, ja kertasinkin siihen vielä huonommin kuin olin suunnitellut (en ehtinyt esimerkiksi edes opetella kaikkia sanoja, jotka piti ulkoa osata). Katselin kuitenkin luentojen diat netistä ja yritin painaa mieleeni eri taivutuspäätteet.

Tentissä piti esimerkiksi taivuttaa sanoja määrätyllä tavalla ja kääntää eräs teksti. Aikaa oli varattu noin kolme tuntia. Itse sain tentin tehtyä noin 45 minuutissa, ja lähdinkin melkein heti, kun se oli luvallista. Sain arvosanaksi vitosen.


Olen väsymyksestäni huolimatta saanut yleensä ottaen hyviä arvosanoja. Koen kuitenkin, että jos haluan oikeasti osata jotain ja olla asiantuntija, minun täytyisi saada jostain takaisin intoni viettää enemmän aikaa opintojen parissa. Toivon, että tämä loma voi omalta osaltaan minua virkistää.

Kokemuksia teologian opiskelusta 13: Sic incepit annus tertius

Kolmannen vuoden ensimmäinen periodi.

Lienen jopa tavanomaista enemmän myöhässä palatessani jälleen päivittämään kuulumisiani teologian maailmasta, onhan toinen periodi jo pitkällä. Minulla on ollut ajoittain kovin kiireistä, ja toisaalta oma jaksamisenikin on ollut jonkin verran heikompaa kuin aiemmin. Nyt kuitenkin avaan hieman sitä, millainen kolmannen vuoden alku on ollut.

 

Eksegetiikka: Raamattu tutkimuksen kohteena

Tästä olenkin jo paljon kirjoittanut, ja vieläkin päivitettävää riittää. Sain ensimmäisessä periodissa lopultakin tehtyä tämän kivijalkakurssin A-osan, kun paranneltu esseeni viimein meni läpi. Sain esseestä arvosanaksi numeron kaksi, joka lähinnä taisi johtua siitä, että en ollut kyllin paljoa arvioinut lähteitäni ja niiden luotettavuutta. Tavoitteeni oli kuitenkin tässä vaiheessa saada työ pois päiväjärjestyksestä, joten alhainen arvosana ei paljoa kirpaissut. En myöskään siten hyödyntänyt minulle tarjottua vaihtoehtoa perustella, miksi ansaitsisin mielestäni paremman arvosanan. Ymmärsin itsekin valinneeni aiheen, jonka haastavuuteen en etukäteen osannut tarpeeksi varautua, haukkasin siis luultavasti liian suuren palan.

Toisaalta tämän prosessin myötä huomasin jälleen loitontuneeni kauemmas eksegetiikasta. Omat käsitykseni esimerkiksi historiasta lienevät jossain määrin toisenlaiset kuin yliopistolla, ja minun on vaikea uskoa voivani tehdä eksegeettistä tutkimusta täysin puhtaalla sydämellä. Yhä enemmän tämä aine näyttäytyy minulle melko pikkutarkkana näpertelynä, jossa joka kulman takana tuntuu väijyvän väärintekemisen mahdollisuus. Lisäksi vahvana on pysynyt se kokemukseni, että ainakin täkäläisen valtavirtaeksegetiikan parissa on taipumus ikään kuin vetää mutkia suoriksi ja kutsua faktoiksi asioita, joita todellisuudessa ei välttämättä ole näytetty toteen.

Olen tätä kirjoittaessani aloittanut eksegetiikan proseminaarin ja kandiaiheenikin on täsmentynyt jo sen verran, että voin sanoa sen lähes varmasti liittyvän Paavalin näkemykseen Israelin valinnasta Roomalaiskirjeen luvussa 9. Tällä hetkellä näyttää vahvasti siltä, että vaihtaisin systemaattisen teologian puolelle maisterivaiheessa, mutta olen edelleen avoin ja päätöstä en ole vielä tehnyt.

Kivijalkakurssista suorittamatta on vielä B-osa, jonka siis pyrin hoitamaan esseellä Vanhan testamentin käytöstä Ensimmäisessä Pietarin kirjeessä. Koska luulin tämänkin työn deadlinea aikaisemmaksi kuin se todellisuudessa oli, sain hiki hatussa sitä jo melkoisen pitkälle ennen kuin se jäi jälleen tauolle. Kenties saatuani esseen valmiiksi voin kirjoittaa viimeiset ajatukseni kivijalkakurssista.

 

Systemaattinen teologia: Patristiikka

Olisin kenties jo vuosi sitten halunnut päästä tälle kurssille, jota ilmeisesti järjestetään vain kerran vuodessa. Se meni kuitenkin silloin sivu suun, joten nyt olin niin sanotusti kärppänä ilmoittautumassa mukaan, kun se tuli mahdolliseksi.

Patristiikka keskittyy tutkimaan kirkkoisien aikakauden teologiaa ja käsittää siis karkeasti vuodet 90–750. Etenkin viiden ensimmäisen vuosisadan aikana muotoiltiin lähes kaikki tärkeimmät kristinuskon opit, ja siten patristiikan tuntemus on hyvää taustatietoa monille nykyajankin ilmiöille. Tämän kurssin aiheita oltiin sivuttu jo klassisen dogminmuodostuksen kurssilla sekä osittain myös kirkkohistorian toisella kurssilla, mutta nyt pääsin monessa kohtaa syvemmälle varhaisen kirkon teologiaan ja sain palautettua mieleen tärkeimpiä kehityskulkuja.

Luennot pidettiin ikään kuin kaksoistunteina, välissä tietynpituinen tauko. Yleensä yhtenä päivänä siis käsiteltiin kahta erillistä teemaa. Aiheina olivat esimerkiksi pyhiinvaellukset, mariologia, oppi kirkosta ja kolminaisuus. Paitsi luennointia, tunnit sisälsivät myös jonkin verran keskustelua ja pohdintaa.

Suoritukseen vaadittiin oppimispäiväkirja, jossa jokaisesta kerrasta tuli kirjoittaa noin sivun verran, sekä kolme esseetä, joissa kuvattiin varhaiskirkon teologiaa tietyn aiheen osalta. Meille annettiin neljä aihetta, joista tuli valita kolme: Ihminen ja Jumala, Kolmiyhteinen Jumala, Jeesus Kristus ja Kirkko ja sakramentit. Näistä sitten piti kirjoittaa J. N. D. Kellyn kirjan Early Christian Doctrines ja erillisten tekstiotteiden pohjalta. Jokaista esseetä varten kirjasta tuli lähemmäs sata sivua luettavaa, ja Kolmiyhteisestä Jumalasta muistaakseni enemmänkin. Jätin itse tuon sinänsä kiintoisan aiheen sivuun käytössäni olevan ajan tähden ja tartuin muihin aiheisiin.

Lukeminen vei aikaa kenties eniten, ja pääosin hoidin sen tenttiviikolla ollessani niin sanotusti lomailemassa. Oli aiheiden mielenkiintoisuudesta huolimatta haastavaa saada itseään työskentelemään, jotenkin kynnykseni alkaa työskennellä on ollut tänä syksynä korkealla. (Tauotin myös lukemistani katsomalla erästä lapsuuden anime-sarjaa, joka kiinnostikin yllättävän kovasti.)

Suoritukseni venyivät deadlinepäivään saakka, mutta lopulta noin kahdeksantoista sivua käsittävät työni valmistuivat ja sain huokaista helpotuksesta, kun kaikki olikin yhtäkkiä ohi. Yllätyin jälleen kerran iloisesti, kun sain tietää saaneeni kurssista arvosanan viisi.

Patristiikka yhdessä keskiajan ja reformaation teologian kanssa kiinnostaa minua siinä määrin, että voisin hyvinkin kuvitella kirjoittavani joskus gradua jostain niihin liittyvästä. Mutta katsotaan ihan rauhassa.

 

Latina

Viime vuonnahan olin jo ilmoittautunut latinan kurssille, mutta linjasekoilujeni vuoksi jätin tuon kielikurssin silloin pois. Nyt ollessani vankasti A1-linjalla, on luonnollista suorittaa kaikki kolme klassista kieltä.

Latinan luennot ovat mielestäni olleet tänä vuonna kaikista mukavimpia, mikä johtuu varmaan monestakin seikasta. Ensinnäkin olen ylipäätään kielirakas ihminen, mikä lienee tässä blogissakin käynyt selväksi. Toiseksi latina on valtavan helppoa kreikan opiskelun jälkeen: kielet ovat logiikaltaan uskomattoman samankaltaiset ja lisäksi englannin ja sivistyssanojen kautta latinan sanastoakin tuntee valmiiksi jo paljon. (Olenkin vitsaillut, että olen näillä tunneilla oppimassa, että osaan jo latinaa.)

Lisäksi kyseisissä luennoissa on vain se oma fiiliksensä. Ne ovat minulle kohtuullisen aikaisena ajankohtana, ja on jotenkin tavattoman tunnelmallista käydä ostamassa kahvi ja astella valoisaan luentosaliin aamupäivän tuoksinassa, istahtaa alas ja kuunnella kaikessa rauhassa opetusta, rentoutuen ja nauttien.

Mielestäni opettajamme on taitava, selkeä ja miellyttävä, ja olen sisäistänyt uudetkin asiat hyvin nopeasti. Olen jo yhden periodin jälkeen päässyt kieleen niin hyvin sisään, että pystyisin varmaan hitaasti kirjoittamaan tätä blogiakin latinaksi. Eräs nettisanakirja on ollut huomattava apu siinä mielessä, että sieltä on nopeaa tarkistaa eri sanojen taivutustaulukot. Lisäksi kannan tunneilla mukana yleensä kielioppikirjaa sekä painettua sanakirjaa, jollaisen löytäminen olikin hyvin vaikeaa: tämäkin on lainassa eräältä kaverilta.

Mitä on sanottava latinan kielestä? Minun mielestäni siitä huokuu samaan aikaan sivistys, voima ja mahtipontisuus, kaikki asioita, joista pidän. Tämä kieli sopii minusta erinomaisesti massiivisiin kuorolauluihin mutta myös akateemiseen maailmaan.

Kielen rakenne on tosiaankin hyvin samankaltainen kreikan kanssa. Sijamuotojen käyttö on samantapaista, samoin verbien aikamuotojen. Latinassa aspekti on läsnä samoin kuin kreikassa: esimerkiksi menneisyydessä tapahtunutta tekoa voidaan ilmaista joko kerrallisena/päättyneenä tai jatkuvaluonteisena käyttäen eri aikamuotoja (kreikassa imperfekti ja aoristi, latinassa imperfekti ja perfekti). Jollain tapaa latina tuntuu minusta vieläkin helpommalta kuin kreikka: esimerkiksi artikkeleita ei tässä kielessä käytetä ollenkaan, ja tokihan myös kirjaimisto on sama kuin omamme.

Merkittävin vaikeus tässä kielessä liittyy mielestäni ääntämykseen. Latinassa ei nimittäin ole helppoa erottaa, äännetäänkö sanan vokaalit pitkinä vai lyhyinä: pituutta ei normaalisti mitenkään merkitä sanoihin. Koska vokaalien pituudet ovat olennaisia myös sanan painon määrittämisessä, muuttuu ääneen lukeminen aika vaikeaksi, ellei pitkiä vokaaleita ole merkitty viivoilla kirjainten päälle – tällainen tapa on luennoilla tarpeellisessa määrin käytössä.

Ääntämys on itse asiassa myös asia, joka minua on jonkin verran latinassa häirinnyt, vaikka muuten siitä pidänkin. Minusta pitkiä vokaaleita on yksinkertaisesti liikaa! Ennen kuin olin alkanut opiskella latinaa, olin tietysti törmännyt lukuisiin lentäviin lauseisiin ja kirkollisiin teksteihin etc. Kuinka coolilta ne olivatkaan näyttäneet juuri siksi, että olin kuvitellut lähes kaikkien vokaalien olevan lyhyitä! Tämä kuvitelma loi latinaan mielessäni mukavan rytmin. Mutta kun totuus valkeni, koki fanitukseni hienoista takapakkia. Esimerkiksi Caesarin kuolematon ”Veni, vidi, vici” tulisi ääntää ”Veenii, viidii, viikii”. Samoin sanan Euroopan unioni ablatiivimuodon Unione europaea ääntämiseen kuluu odotettua pidempikin aika: Uunioone euroopeeaa. Jotenkin näin suurella määrällä pitkiä vokaaleita puhuminen tuntuu muuttuvan aika työlääksi.

Luennoilla käytetään niin sanottua klassista ääntämystä, jossa esimerkiksi c äännetään aina k:na: circus ääntyy kuin kirkus. Itse pidän oikeastaan enemmän niin kutsutusta keskiaikaisesta tai kirkollisesta ääntämyksestä, joka usein tuo mieleen italian. Siinä c ääntyy e:n ja i:n edellä tsh ja g muuten samoin mutta vain soinnillisena. Myös t ääntyy joskus kuten ts ja qu enemmän kuin kw eikä kv, kuten klassisessa ääntämyksessä. Myöskään pitkät vokaalit eivät tunnu olevan niin korostetussa roolissa kirkollisessa ääntämyksessä. Näin siis löydän itselleni lohdutusta myöhäisemmästä tavasta klassisen sijaan.

Innostuinpa taas purkautumaan kielestä. Oli miten oli, latina on perin hauskaa ja sen opiskelu tullee jatkumaan vielä pitkälle ensi vuoteen saakka.

 

Tällä hetkellä eletään siis jo toista periodia, minulle se pitää sisällään proseminaarin ja latinan lisäksi eksegetiikan kurssin Jeesuksen ihmeistä sekä luterilaisen reformaation teologiaa, joka sopiikin oivasti käsillä olevaan reformaation merkkivuoteen. Palailen taas tämän sarjan merkeissä luultavasti lähempänä joulua.

Valete!