Kokemuksia teologian opiskelusta 20: Joutaisihan täältä jo pois!

Viidennen vuoden toinen lukukausi.

Kesä on alkanut. Tässä kohtaa on minulla perinteisesti ollut tapana reflektoida vaiheitani teologian opintojen parissa. Tämä on jo kahdeskymmenes kirjoitukseni monumentaalisessa sarjassa, jonka viisivuotisen historian aikana olen saanut kokea ylä- ja alamäkiä, odotettuja ja odottamattomia muutoksia. Mikä ilo, että päätin kirjoittaa kokemuksiani ylös: alun perinhän tarkoitukseni oli olla avuksi erityisesti niille, jotka pohtivat teologian opintoja omalle kohdalleen, mutta näiden monien vuosien jälkeen huomaan yhä enemmän kirjoitussarjan hyödyn myös itselleni. Näiden tekstien äärellä voi viipyillä samaan tapaan kuin päiväkirjan, palauttaa mieleensä jo unohtuneitakin asioita.

Hyvin harvakseltaanhan tätä sarjaa nykyään teen, eikä minulla tällä kertaa totta puhuen ole paljoa kerrottavaa opinnoistani tai oppimistani asioista. Koko kevätlukukausi on oikeastaan koostunut gradun tekemisestä ja muutamille luennoille osallistumisesta. En koekaan luontevaksi tämänkertaisessa postauksessani käsitellä opintojani tuttuun tapaan kurssi kurssilta, vaan valitsen toisenlaisen lähestymistavan.

Neljännen vuoteni jälkeen yllätin monet kertomalla tämän sarjan osassa 18 siitä, kuinka pappiskutsumukseni oli hiipunut. Viidennen vuoden syyslukukaudesta kertovassa osassa 19 syvensin tätä kipuiluani lisää. Viidennen vuoden kevätlukukausi on tuonut eteeni vielä yhden yllätyksen, jota en olisi rehellisesti sanottuna voinut uskoa kokevani. Aloin ensimmäistä kertaa opintojeni aloittamisen jälkeen haluta pois yliopistosta.

Sen ei pitänyt olla mahdollista. Olen aina pitänyt itseäni perin juurin akateemisena ihmisenä. Jo pikkulapsena kulutin aikaani tietokirjojen parissa opiskellen kaikkea mahdollista. Menestyin koulussa ja lukiossa hyvin, olin luokkatasoni parhaiden joukossa. Olen aina arvottanut erityisen korkealle kulttuurimme sivistyksen ja uurastuksen tieteellisen työn parissa. Pohtijaluonteena minun on ollut välillä hyvinkin vaikeaa saada käytännön asioita ja askareita tehtyä, mutta yliopistomaailmasta löysin pitkäksi aikaa paikan, johon koin henkisesti kuuluvani. Aina tähän kevääseen asti.

Hauskasti eräänlainen kulminaatiopiste itse asiassa on vappu, joka usein mielletään juuri työläisten ja opiskelijoiden juhlaksi. Itse vapussa ei sinänsä ollut mitään erikoista, joka olisi käynnistänyt pohdintojani akateemisesta identiteetistäni, mutta tämän railakkaan ilojuhlan tuoksinassa joka tapauksessa tulin ajatelleeksi, että en osaa enää nähdä itseäni osana opiskelijamaailmaa. En pohjimmiltani koe yhteenkuuluvuutta opiskelijaelämän kanssa - en sen paremmin opiskelijabileiden kuin itse opiskelunkaan kanssa. Ehkä eräs tapa sanoa asia on, että huomasin yhden elämänvaiheeni olevan ehtoopuolella. Olin vain kuvitellut, että opintojeni väistämättä kääntyessä kohti päätöstään minun olisi vaikea päästää irti yliopistosta.

Mikä sitten aiheutti yhteenkuulumattomuuden tunteen? Olen luullakseni löytänyt monia syitä. Eräs on intoni lasku. En enää jaksa uusien fuksien lailla hehkuttaa sitä, kuinka hieno ala teologia on, en enää osaa innostua uusista oivalluksista, ja suhtaudun moneen seikkaan alassani enemmänkin ironisesti hymähdellen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö enää olisi teologiasta kiinnostunut. Sen uutuudenviehätys on vain kadonnut.

On tietenkin luonnollista, että ensimmäisten vuosien jälkeen tapahtuu tietynlainen rutinoituminen eikä lapsekasta intoa enää ole samalla tavalla kuin alussa. Akateemisen maailman vierastamiseni ei kuitenkaan johdu pelkästään tästä. Olen jossain määrin myös tympääntynyt yliopisto-opiskelun työskentelytapoihin. Ilmoittauduin keväällä muutamalle luentosarjalle nostalgisoidakseni, voidakseni kokea jotain alkuvuosien ihanuudesta vielä kerran uudelleen. Luennot sinänsä olivatkin hauskoja, vaikka minulle ei niistä jäänytkään paljoa mieleen - tästä lisää tuonnempana. Kursseille osallistuminen kuitenkin muistutti minua siitä, miten inhoankaan esseiden ja oppimispäiväkirjojen kirjoittamista. Nämä oppimistavat ovat varmaankin monilta osin perusteltuja, mutta minulle niistä on tullut tuskastuttavan työläitä, olen niihin totaalisen kyllästynyt. Myöskään graduseminaarin työskentelytapa, jossa joka kerraksi tuodaan lisää tuotettua tekstiä opponoitavaksi, ei minulle juuri mitään antanut. Minulle sopivin tapa työskennellä on itsenäinen: tekisin mielelläni kirjatenttejä, joissa suoriutuminen on yksinkertaista: lue kirja ja vastaa hyvin kysymykseen. Gradunkin kanssa voin nyt huokaista helpotuksesta, koska saan nyt seminaarin päätyttyä työstää sitä yksin juuri sillä aikataululla kuin haluan, ja tarvittaessa kysyä seminaarin vetäjältä tai muilta asiantuntijoilta kommentteja.

Olen jossain määrin väsynyt myös yliopiston tutkimukselliseen puoleen, sillä niin kutsuttu tiedollinen kriisini on saanut minut jonkin verran kyseenalaistamaan myös niitä periaatteita, joiden mukaan yliopistossa tutkimusta tehdään. Olen myös ehkä tavallista kriittisempi tutkimustuloksia kohtaan. Tämä ei kuitenkaan ole ongelmistani suurimmasta päästä, ja näen yliopiston ja tieteen yhä sinänsä melko pätevinä tiedon hankkimisen paikkoina.

Kaikista merkittävin syy, miksi en osaa tällä hetkellä nähdä paikkaani akateemisessa maailmassa, on, että en pidä itseäni hyvänä teologina. Tämä varmaan jälleen yllättää monet lukijani, joille en ole aiheesta vielä suullisesti avautunut. Se on kuitenkin hyvin vahva kokemukseni. Minusta on hiljalleen tullut eräänlainen alisuoriutuja, ja en voi välttyä usein kokemasta alemmuutta ollessani läsnä muiden teologien parissa. Tämä ei harmita minua niin paljon kuin ehkä luulisi, mutta sitäkin enemmän olen miettinyt tätä seikkaa oman tulevaisuuteni kannalta.

Luennoilla saan jatkuvasti hämmästyä, miten kehittyneitä ajattelijoita ympärilläni on, miten ansiokkaita puheenvuoroja opiskelutoverini käyttävät samalla kun itselleni on vaikeaa jäsentää luennon aihetta kokonaisuudeksi tai sidostaa sitä aiemmin oppimaani. Luentojen ryhmäkeskustelut ovat kamalia, koska minulla ei lähtökohtaisesti koskaan ole sanottavaa mistään aiheesta. Yritän sitten mutista jotain ylimalkaista, geneeristä hölynpölyä, jonka kaikki jo tietävät ja jonka voisi yhtä hyvin jättää sanomatta. Kun luen kirjoja, saatan niiden äärellä kokea ahaa-elämyksiä ja vaikuttua syvästi lukemastani vain huomatakseni kirjan suljettuani, että en muista mitään lukemastani. Tieto, minkä saan, unohtuu todella nopeasti. En ole enää vähään aikaan kyennyt oikeastaan oppimaan mitään, koska en muista. Jo yksin tämä riittää asettamaan minut parhaiden teologien joukkoa alemmalle tasolle. En voi pitää itseäni hyvänä teologina, jos en oikeasti hallitse ulkoa opittuna perusteita teologian eri osa-alueista ja oikeasti tunne kristinuskoa, sen eri haaroja ja ajattelijoita, keskeisiä kehityskulkuja ja kaikkea näiden tapaista. Nyt viimein uskallan myöntää, että en näitä asioita hallitse, ja tyytyä olemaan, mitä olen. Jonkun toisen kriteerit hyvälle teologiudelle voivat olla toiset, ja kunnioitan tässä mielipiteenvapautta, mutta itse voin edellä mainituista syistä pitää itseäni korkeintaan keskinkertaisena. Toki on varmasti monia minua vähemmän ansioituneita teologeja, mutta en minä itsekään pääse silti edukseni erottumaan.

Opiskelu- ja oppimisvaikeuteni eivät liene salassa keneltäkään, joka kyllin tarkasti on lukenut muutamat viime kirjoitukseni tässä sarjassa. Viimeiset kolme vuotta ovat olleet opinnoissani haastavaa aikaa, ja suunta on valitettavasti ollut alaspäin. Oli melko erikoista istua koneeni ääressä valmiina aloittamaan gradun tekemistä mutta olla kuitenkin kykenemätön klikkaamaan gradua pikakuvakkeesta auki. Milloinkaan ei ole opiskelujen aloittaminen tuntunut yhtä musertavan työläältä. Mutta viimeistä sanaa ei toki ole vielä sanottu, ja aion edelleen yrittää valmistua ensi lukuvuoden aikana. Se tulee vain vaatimaan erityisen paljon ponnisteluja.

Kun opiskelu on ollut vaikeaa, on keväässäni ollut sitten paljon kaikkea muuta sisältöä. Olen muun muassa katsonut noin kuukaudessa läpi Game of Thronesin seitsemän tuotantokautta ja fiilistellyt yhdessä pitkäaikaisempien fanien kanssa kahdeksatta kautta. Olen erityisen antaumuksella juhlinut vappua, pääsiäistä ja muitakin merkkihetkiä ja katsonut Euroviisuja ja Jääkiekon MM-kisoja, toteutuipa pitkäaikainen unelmani torille pääsystäkin. Olen ollut töissä vaalitoimitsijana sekä eduskunta- että europarlamenttivaaleissa ynnä yliopistolla valintakoevalvojana, ja valtavaksi yllätyksekseni huomasin pitäväni näistä töistä, vaikka alkuun jännitin niitä todella paljon. Olen myös rentoutunut tapaamalla sukulaisiani ja matkailemalla, nytkin äskettäin idyllisellä Ahvenanmaalla ja aiemmin Norjassa. Olen onnistunut jossain kiitettävän hyvin, nimittäin sanonnan carpe diem toteuttamisessa. Aikani täällä Helsingissä ei varmaankaan kestä loputtomiin, joten olen halunnut viettää aikaani täällä merkityksellisesti. Ja olen saanut tehdä sitä seurassa, jota parempaa en olisi voinut kuvitella. Olen siitä kiitollinen.

Millainen on sitten tulevaisuuteni teologina, sitä en osaa sanoa. Kesällä yritän edistää graduani edes jotenkin ja muutoinkin kääntää kurssini suuntaa niin, että löytäisin jostain voiman viimeisiin, vähiin opintoihini. Jotkut ovat ehdottaneet minulle jatko-opintoja, jotka nyt akateemisuuteni kaikkoamisen takia tuntuvat melko kaukaiselta vaihtoehdolta, ja olenkin tavannut näihin ehdotuksiin vastata, että katsotaan nyt se gradu kuitenkin ensin. Aion vielä yrittää tehdä hyvän gradun, tämänhetkistä 23 sivun tekelettäni ei kyllä kannata kutsua edes hyväksi aluksi.

Löysinpä akateemisuuttani uudestaan tai en, luulen, että jossakin muodossa teologia tulee aina pysymään osana minua. Ei ehkä oppikeskustelujen tai väittelyiden muodossa, ei ehkä akateemisten tutkimusten tai tohtoriluentojen muodossa, mutta ehkä jollakin mystisemmällä tasolla. Voisin hyvin nähdä itseni jossain autiossa, kauniissa paikassa luonnon keskellä, lukemassa Raamattua ja jonkun erämaaisän tai entisaikojen suuren kristityn viisaan ajatuksia, lukemassa niitä ikään kuin rukouksena Jumalalle, siten, että hengellinen ulottuvuus on koko ajan intiimillä tavalla läsnä. Silloin ei haittaisi, vaikka muisti olisi huono, sillä tarkoitukseni teologialle ei olisi niinkään iskostaa sen sisältöä päähäni, vaan tehdä siitä palvelijani, jotta yhteys Jumalaan olisi minulle ikuinen nykyisyys.

Näihin tunnelmiin jätän arvoisat lukijani tällä kertaa. Palannemme vielä n:nnen vuoden merkeissä. Nyt, hyvää kesää!

Kokemuksia teologian opiskelusta 19: Gradua, soveltavia ja erinäisiä tutkiskeluja

Viidennen vuoden ensimmäinen lukukausi.

Totuttuun tapaan jatkan teologian opiskeluistani kirjoittamista, nyt jo viidettä vuotta! Huh! Onko siitä tosiaan niin kauan, kun tämän aloitin? Vuorossa on sarjan yhdeksästoista osa - neljäntenä vuotena alkaneen tapani mukaan julkaisen näitä postauksia enää lukukausien opintojen jälkeen periodien sijaan.

Taas olen opinnoissani elänyt läpi mielenkiintoisia vaiheita. Alan olla teologina aika rutinoitunut: uutuudenviehätys on monessa kohtaa kaikonnut, ja keskityn hankkimaan tarvitsemiani kurssimerkintöjä panostamatta mihinkään erityisen paljon. Monet tehtäväni palautan hyvin lähellä deadlinea, sillä oikeastaan vain viimeisen palautuspäivän läheisyys kykenee sähköistämään minua sen verran, että minusta tulee oikeasti aikaansaava. Elämässäni vuorottelevat siis kaksi kautta ikään kuin vuodenaikoina: toisaalta pitkähköt lepojaksot, jolloin rentoudun ja vien opintojani vain vähän eteenpäin, ja sitten useiden päivien mittaiset stressaavat kaudet, jolloin minun on työskenneltävä aikamoisella kiireellä. En voi sanoa opiskelun tai oppimisenkaan olevan minulle yleensä ottaen mitenkään helppoa - ne eivät ole olleet sitä enää pitkään aikaan, kuten olette tämän sarjan kirjoituksistakin varmaan voineet päätellä.

Tällä lukukaudella suoritin metodikurssin ja aloitin graduseminaarin. Myös soveltavien opintojen alueelta tein opintoja, jotka nykyään praktikumin sijaan kulkevat nimellä työelämään syventävät opinnot. Lisäksi sain viimeinkin mentyä Kielikeskuksen kurssille, mikä mahdollisuus oli ihmeen pitkään ollut minulta hyödyntämättä. Kielten saralta päädyin myös humanistisen tiedekunnan muinaiskreikan kurssille, joka kuuluu vähemmän menestyksekkäämpiin kokemuksiini. Varsinaisten opintojen ulkopuolella mutta kuitenkin niihin kiinteästi liittyen kävin myös psykologisessa soveltuvuustutkimuksessa, jossa soveltuvuuttani papiksi arvioitiin.

Systemaattinen teologia: metodikurssi ja dogmatiikan graduseminaari

Metodikurssimme koostui kolmesta tapaamiskerrasta, joista eräälle en päässyt lainkaan osallistumaan (olin silloin tapaamassa paavia). Kurssille oli kesällä pitänyt tehdä referaatti graduun liittyvästä kirjasta, mutta muuten kyseinen opintojakso oli aika heittämällä läpi -tyyppinen. Tulipa kuitenkin perehdyttyä systemaattiseen analyysiin metodina ja saatua graduun lisää selkeyttä.

Itse graduseminaarimme piti alun perin alkaa ensimmäisessä periodissa, mutta asiat eivät lopulta menneet lainkaan odotetusti. Ilmoitettuna alkamispäivänä seminaarimme jäsenet olivat kokoontuneet netissä mainittuun tilaan. Istuimme siellä jutustellen vaiheistamme ja aiheistamme sekä muuten vain tutustuen toisiimme. Kello kävi ja aikaa kului. Ensin viisi, sitten kymmenen ja sitten viisitoista minuuttia alkamisajankohdasta. Seminaarin vetäjää ei näkynyt. Kun oli kulunut muistaakseni kaksikymmentä minuuttia, päätimme tavoitella vetäjää puhelimitse. Emme kuitenkaan saaneet häntä kiinni. Sitten ajattelimme kokeilla soittaa vielä metodikurssimme opettajalle. Hän vastasi, ja pian selvisi, että seminaarimme ei alkaisikaan vielä tässä periodissa ja että alkuperäinen vetäjämme ei tulisi olemaan mukana. Toisin sanoen seminaarimme viivästyi ja se oli hetken aikaa täysin ilman vetäjää! No, tuosta tilanteesta lähdin itse hieman huvittuneena sattumuksesta ja odottavaisin mielin sen suhteen, mitä tuleman piti. Tuntui kuitenkin ikävältä, että yliopisto ei jälleen kerran ollut onnistunut tiedotuksessa, ja olihan tällainen tapaus omiaan aiheuttamaan hankalia uudelleenjärjestelyjä opinnoissamme.

Paitsi ilman vetäjää oli seminaarimme myös ilman aihetta. Aiemmin ilmoitettu Missio Dei ei siis enää rajoittanut aihevalinnoissa, ja huomasin olevani tilanteessa, jossa saisin halutessani täysin vapaasti tehdä gradun ihan mistä tahansa aihepiiristä. Olin kuitenkin koko kesän varautunut tutkimaan Missio Deitä Vatikaanin toisessa kirkolliskokouksessa - aihe, jonka entinen vetäjämme oli antanut. Vaikka sain vielä yhden tilaisuuden ruveta patristikoksi eli kirkkoisien ajan tutkijaksi (pitkäaikainen unelmani), tein vaikean päätöksen jatkaa Vatikaani II:n parissa. Pohjatietoni tuosta kirkolliskokouksesta ovat kelvolliset ja myös se kiinnostaa minua. Sen sijaan Missio Dein jätin pois ottaen tilalle pelastusopin ja sen mahdollisen muuttumisen tutkimisen. Tämänhetkinen tavoitteeni siis on tutkia Vatikaani II:ta soteriologisesta, pelastusopillisesta näkökulmasta. Gradussani on tällä hetkellä n. 12 sivua, lähinnä johdantolukua. Minulla on jonkinlaiset sävelet etenemisen suhteen, mutta täysin minulle ei vielä ole selkiintynyt, miten tutkielmani oikein rakennan ja mitkä ovat keskeiset pointtini. Aika näyttäköön.

Työelämään syventävät opinnot

Tutkintorakenteen muuttumisen aiheuttaman siirtymäkauden opiskelijat joutuvat toisinaan suorittamaan opintojaan mitä erilaisimmin tavoin. Mahdollisia tapauksia on niin monia että hyvin vähästäkin jo sekoaa. Pitääkö jotain kurssia täydentää 1, 1,5 vai 2 opintopistettä, pitääkö jotain kurssia lainkaan suorittaa, oliko harjoittelujakso neljä vai kuusi viikkoa pitkä ja pitääkö tehdä extra-harjoittelua ja mitä muuta pitää ottaa huomioon tämän johdosta...

Omalla kohdallani kävi niin, että minun piti maisterivaiheessa suorittaa hyvin samankaltainen soveltava opintojakso kuin praktikum oli ollut kandivaiheessa. Kurssit olivat hämmästyttävän samankaltaiset: ne oli jaoteltu jumalanpalveluselämään, opetukseen ja kasvatukseen sekä auttavaan kohtaamiseen. Järjestettiin harjoitusmessuja, annettiin opetusnäytteitä, näyteltiin draamallisesti jotain sielunhoitotapauksia. Melko pitkälti minun siis piti toistaa sama, minkä olin jo vanhanmallisessa I praktikumissa tehnyt. Toisaalta samasta opintopistemäärästä huolimatta nämä maisterivaiheen soveltavat opinnot olivat vielä työläämpiä ja haastavampia. En siis tällä opintojaksolla tavoittanut sitä samaa tunnelmaa, joka oli tehnyt I praktikumista niin miellyttävän kokemuksen. Ei kokemukseni mikään kauheakaan ollut, mutta suoritin kurssin sillä mentaliteetilla, että mennään tästä nyt mahdollisimman nopeasti läpi, että päästään taas merkitsevämpien aiheiden pariin.

Jumalanpalveluselämän osio oli kolmesta laajin ja koostui pienryhmissä toteutettavista neljästä harjoitusjumalanpalveluksesta (saarnaajan ja liturgin tehtävät vuorottelivat), harjoitusten opponoinneista, yleisistä palautekierroksista, kirjallisuuden lukemisesta ja kirjallisuusreferaattien esittämisistä, suunnittelupalavereista ja itsenäisistä kirjallisista töistä - unohtamatta erittäin tiukkaa läsnäolopakkoa. Liturgiat, saarnat, näiden raportit ja perustelut sekä opponoinnit tuli tuottaa myös kirjallisina ja ne tuli palauttaa asianosaisille. Harjoitusjumalanpalveluksissa oli määrätyn kirkkovuoden pyhän lisäksi myös usein jonkinlainen erityisteema, jonka myös tuli tilaisuudessa näkyä (esimerkiksi yhteisöllisyys, pyhä tila jne.). Pidimme harjoitukset yhtä kertaa lukuunottamatta Töölön kirkossa, jossa emme kuitenkaan saaneet juurikaan käyttää liturgisia vaatteita tai välineitä. Autenttisuuden tuntu oli kauempana kuin I praktikumissa, mutta tällä kertaa päästiin sentään kuulemaan oikeita kirkkourkuja, joita yhdessä meidän kanssamme opiskelevat kirkollisen musiikin alan ihmiset soittivat.

Harjoitusjumalanpalveluksissa näin mitä moninaisimpia erilaisia ratkaisuja, ja kuvani erilaisista toteuttamisvaihtoehdoista avartui vielä vähän lisää. Omassa pienryhmässäni oli mielestäni hyvä henki ja onnistunut työskentelyilmapiiri, saimme vaivattomasti sovittua tapaamisia, joihin kanttorimmekin pääsivät. Erityisesti panostimme simuloimaamme jouluaaton sanajumalanpalvelukseen, joka jätti mukavat muistot. Kurssilla oli kuitenkin paljon myös sellaista, mitä en jää kaipaamaan. Eräs seikka oli se, että opintojakso oli aikataulutettu sangen kehnosti, niin että huomattavan monena kertana jälkipuheet Töölön kirkossa pitkittyivät yli ilmoitetun päättymisajan. Omalla kohdallani tämä haittasi selvästi ehtimistäni seuraavalle luennolle. Tapaamiskerrat olivat pahimmillaan myös niin täyteen ahdettuja, että varsinainen oppiminen jäi ähkyn takia melko vähäiseksi. Pahimmillaan samalla kertaa oli yksi suuri messuharjoitus, sen palautteiden kirjallinen kirjoittaminen, palautekeskustelu, varsinaisen opponentin puheenvuoro, toisen ryhmän pieni harjoitusrukoushetki, sen palautekeskustelu ja opponointi sekä vielä ensi kerran suuren harjoituksen kirjallisuusreferaatti - mukaan lukien keskustelujen rönsyilyt monissa näistä.

Kurssilla ei kenties pyritty siihen, mutta merkittävin oppimani asia kuitenkin oli, että monesti - ellei jopa aina - useampi kuin vain yksi liturginen ratkaisu voi olla perusteltu. Käytetäänkö ulkomaalaisille suunnatussa messussa englannin kieltä vai ei, tulostetaanko käsiohjelmaa vai ei, käytetäänkö liturgisia eleitä vai ei... Kurssilla kuulin kritiikkiä mainitunlaisia kysymyksiä koskevista ratkaisuista, mutta en oikeastaan ottanut sitä vastaan, koska hoksasin, että jos olisin tehnyt kritiikin mukaisesti, olisi minua voitu taas kritisoida tästä ratkaisusta. Hyvä esimerkki on Enkeli taivaan -virsi, jota perusteellisen pohdinnan jälkeen emme päätyneet ottamaan mukaan jouluaaton sanajumalanpalvelukseemme. Tästä tuli palautetta, että se olisi ollut hyvä olla, koska ihmiset haluavat kirkossa vuosittain eniten vieraillussa tilaisuudessa kuulla juuri tuon virren. Vastaperustelut on kuitenkin helppo keksiä. Mitä jos liturgialle on tietoisesti annettu pedagoginen funktio, jossa kirkkokansalle pyritään opettamaan uusia virsiä? Mitä jos heille halutaan opettaa, että joulu ei suinkaan mene pieleen, jos yhtä virttä ei lauletakaan? Mitä jos kirkkokansa on kiintynyt yhteen tiettyyn virteen liian paljon? Joulussa on jotain paljon, paljon syvällisempää, ja tämä kirkkokansan on aina syytä muistaa.

Huh, innostuinpa vuodattamaan! No, opetuksen ja kasvatuksen sekä auttavan kohtaamisen suhteen en kokenut samanlaisia ongelmia. Näistä ensimmäisessä meitä oli pieni ryhmä, joka oli vielä jaettu kolmeen pienempään yksikköön. Jokaisen pienryhmän tuli valmistella posteri tietystä opetuksen kohderyhmästä ja esitellä se, sekä lisäksi pitää kaksi 15-20 minuutin mittaista opetusnäytettä. Mukana oli myös kirjallisia tehtäviä ja palautekeskustelua, jokusen opetuksen opettaja piti itsekin. Tässä osiossa oli itse asiassa ihan kivaa, vaikka monilta osin jäätiinkin ymmärrettävästi vain pintaraapaisun tasolle. Merkittävin osion lietsoma ajatus mielessäni liittyi oppimismenetelmiin. Opin pedagogisten metodien historiasta, jossa on edetty behavioristisesta passiivisen oppimisen mallista interaktiivisuutta kohti. Toisin sanoen jos ennen opetuksen asetelma oli se, että opettaja välittää tietoa oppijalle, passiiviselle vastaanottajalle, niin nykyaikana trendi on, että opettaja on opastaja ja kehityksen alullepanija, kun taas oppija itse osallistuu oppimisen sisällön ja oppimiskokemuksen tuottamiseen. Löysin tämän opittuani sanat sille, mitä olin jo kauan miettinyt: minä olen passiivinen oppija. Vanha behavioristinen malli on kuin suoraan unelmastani! Kaikkein parhaiten opin, kun saan rauhassa seurata luentoa tehden muistiinpanoja tai käyttäen keskittymisvälineitäni. Interaktiivisuus ja yhteinen jakaminen puolestaan ovat aina minulle stressaava tekijä, enkä oikeastaan voi sanoa koskaan nauttivani niistä, vaikka jotenkuten niistä yleensä suoriudunkin. Tiedostan kuitenkin, että osallistavat elementit tuntuvat olevan monelle tärkeitä, ja siksi ymmärrän nykyajan kehityksen. Haluaisin kuitenkin, että introvertit oppijat voitaisiin ottaa paremmin huomioon. Jonkinlainen synteesi behavioristisesta ja interaktiivisesta mallista voisi olla yleensä ottaen toimivin.

Auttavan kohtaamisen osiossa tuli kirjoittaa tapausesimerkki omasta auttavan kohtaamisen kokemuksesta. Näiden perusteella opettaja jakoi meidät opiskelijat pienryhmiin, joiden kohtaamisissa oli ollut suurin piirtein samanlaiset aiheet. Sitten jokaisen pienryhmäläisen piti kirjoittaa tutkimuskirjallisuuteen perustuva essee tuosta aiheesta, tarpeellisen erilaisista näkökulmista. Lopulta tuli vielä pitää 45-60 minuutin mittainen esitys aiheesta muille. Näiden lisäksi oli muita tehtäviä ja luento-opetusta, sinänsä ihan kiinnostavia näkökulmia auttavaan kohtaamiseen ja sielunhoitoon, vaikka näiden alueella koen olevani kohtuullisen taitava jo ennestään. Osiossa oli omana mielenkiintoisena lisänään myös rentoutumisharjoituksia, joita opettaja veti tuntien lopuksi. En tiedä, olenko kuinka monen kanssa samaa mieltä, mutta minä pidin näistä mielikuvitusmatkoista "salaiseen puutarhaan"! Merkittävin oppimani asia osiosta lienee eräänlainen "korjausliike" I praktikumin jättämälle fiilikselle siitä, että on miljoona tapaa mokata sielunhoito ja että kuuntelu on tärkein asia, jonka sielunhoitaja voi tehdä. Nyt sain uudelleen rohkaisua, joka auttoi ymmärtämään, että neuvominenkin voi oikein tehtynä olla sielunhoitajalta kultaakin kalliimpi apu.

Kreikka: Plutarkhos

Minut saatiin houkuteltua kreikan kurssille humanistiseen tiedekuntaan, mistä kuitenkin seurasi opiskelijaelämässäni melkoinen murheenkryyni ja pohjanoteeraus. Olen kuullut kyseisen tiedekunnan kreikan opetuksesta yhtä ja toista hauskaa, ja oli sinänsä kiva päästä kokeilemaan itsekin. Opetuksesta ja kasvatuksesta edellä kirjoittamani huomioiden kurssin opetusmetodi oli minulle täydellisen sopiva: opettaja luki Plutarkhoksen historiateoksesta virkkeen kerrallaan, sitten suomensi sen kommentoiden tarpeen mukaan. Sitten taas seuraava virke, ja tätä jatkui puolitoista tuntia. Työläyttä toki toi se, että tahti ei ollut erityisen hidas, ja jos halusi oikeasti pysyä mukana, kannatti kirjoittaa omaan kappaleeseensa tekstistä jatkuvasti muistiinpanoja, sanojen suomennoksia ja kieliopillisia määrittelyjä. Lopulta koealueen tekstien osaaminen mitattaisiin tentissä, joka oli samanlaista kappaleiden kääntämistä ja sanojen määrittelyä kuin teologisessa tiedekunnassakin.

En kuitenkaan päässyt tentistä läpi. Tähän vaikutti monikin asia, kuten se, että en ehtinyt (edellä kertomastani syystä) läheskään aina luennolle, joilla ei ollut läsnäolopakkoa, mutta joilla istuminen olisi ollut oleellista tentin kannalta. En myöskään ehtinyt muista opinnoista johtuen kertaamaan tenttiin paljoakaan. Lisäksi kyseessä oli ilmeisesti sangen harjaantuneille kreikan osaajille suunnattu kurssi, mistä en kylläkään tiennyt mitään ilmoittautuessani. Hylsyni on näistä syistä ymmärrettävä, mutta siitä huolimatta päätin, että en aio uusia tenttiä enkä enää mennä muille humanistisen kreikan kursseille. Kokeiluna se oli ihan mukava, mutta ei ehkä kuitenkaan minun juttuni.

Kielikeskus: Ranska

Toisenlaisen kokemuksen kielten opiskelusta sain ranskan alkeiskurssilla, jolle innostuin osallistumaan huomatessani, että opintoni ovat jo loppuvaiheessa enkä ole vielä hyödyntänyt kielikeskusta. Minulla on päässäni lista kielistä, joita elämäni aikana haluaisin opetella, ja eräs niistä on ranska (muihin lukeutuvat espanja, nykyheprea, kiina ja ehkä myös arabia, lisäksi haluaisin parantaa taitojani ruotsissa, venäjässä, latinassa ja muinaiskreikassa).

Kurssi oli sangen kevyt suorittaa. Läksyjä annettiin joka kerta, mutta niiden tekemistä ei kontrolloitu, kurssin keskivaiheilla oli lyhyt kirjallinen tehtävä ja lopussa tentti. Kurssi kesti yhden lukukauden, luentoja oli kaksi kertaa viikossa. Oppikirjaa käytettiin paljon, itselläni se oli sähköisenä. Ryhmässämme oli mielenkiintoinen porukka eri alojen ihmisiä, ja kurssilla käytiin paljon parikeskusteluja. Lisäksi olivat yleiset kierrokset, joilla opettaja kysyi jotain jokaiselta ryhmän opiskelijalta ja vastailimme sitten parhaamme mukaan. Poissaoloa sallittiin muistaakseni jonkin verran, mutta yksittäisen poissaolon jälkeen ei vielä pudonnyt kärryiltä.

Ranskan kielessä on melkoisia erikoisuuksia! Ehkä jotkut ovat jo kuulleet numerosanoista välillä 70-99 - ne ovat mielenkiintoisia. Lisäksi kieltolauseissa useimmiten vaikutetaan käytettävän kahta kieltosanaa. Epämääräiselle monikolle on oma artikkelinsa. Eräs yleinen tapa kysyä kysymyksiä tapahtuu käyttämällä muotoiluja: "Onko niin, että..." ja "Mikä on se, joka...". Ja se ääntämys! Haastavampi kuin luulin, vaikka aika hyvin olin jo ennestään asiasta perillä! Kieli on kuitenkin hauska, ja aion, jos aikaa riittää, palata sen pariin joskus.

Psykologinen soveltuvuustutkimus

Jos haluaa ev.-lut. kirkon pastoriksi, tulee varsinaisen yliopistotutkinnon lisäksi ymmärtääkseni osallistua tiettyihin erikoistilaisuuksiin, joista eräs on nimeltään psykologinen soveltuvuustutkimus. Tutkimuksen avulla pyritään kartoittamaan vahvuuksia ja heikkouksia, joita henkilöllä on mahdolliseen hengellisen viran harjoittamiseen liittyen. Tutkimus ei huonot tulokset tuottaessaan tuhoa kenenkään mahdollisuuksia päästä pastoriksi, mutta se toimii ikään kuin keskustelun pohjana työnhakutilanteessa (mitä vahvuuksia, mitä kehitettävää, mitä tulisi tehdä, että mahdollisista haasteista selvittäisiin). On hyvä myös ottaa huomioon, että tutkimuksen laatijatkin ovat vain ihmisiä eikä heillä ole todennäköisesti aukotonta tietämystä siitä, millaista pastorin työ on ja miten siinä pärjätään.

Osallistuin tutkimukseen muistaakseni kesän ollessa lopuillaan. Paikkana oli Helsingin tuomiokapituli - minulle hyvinkin tutun rakennuksen ylimmässä kerroksessa sijaitseva komea huoneisto. Monivaiheisen tutkimuksen aikana sai ottaa kahvia ja syömäänkin tietyssä vaiheessa pääsi omakustanteisesti. Kerralla sinä päivänä tutkittiin noin kymmentä ihmistä.

Tutkimus oli monivaiheinen, ja täytyy myöntää, melko tehokkaasti porrastettu niin, että teimme asioita hieman eri järjestyksessä ollen silti aika lailla tehokkaita. Oli kolmisensataa väittämää, joiden kohdalla piti mustata vaihtoehto, joka eniten sopi; piti myös keksiä sarjakuvaan puhekuplarepliikkejä; kirjoittaa nelikenttään vahvuuksia, heikkouksia, uhkia ja mahdollisuuksia; kirjoittaa essee omasta ammatillisesta kasvusta tai jostain sen tapaisesta; ja hauskimpana osiona kielellisen ja avaruudellisen hahmotuskyvyn mittaavat aikarajoitetut testit. Erillisissä huoneissa tuli myös pitää annetusta aiheesta kameralle lyhyt puhe sekä osallistua haastatteluun. Kaiken kaikkiaan hilpeä päivä, josta en viitsinyt stressata läheskään niin paljoa kuin ymmärtääkseni monet muut. Ja kapitulin huone, jossa seinillä olivat Helsingin piispojen muotokuvat, oli huisin upea!

Tuloksia saatiin odotella pitkään. Mutta sitten ne lopulta tulivat paksussa kirjekuoressa. Soveltuvuuden kuvaaminen oli kiteytetty kolmeen nuoleen, jotka eri aihealueita kuvaavina pituudellaan kertoivat soveltuvuuden tasosta: mitä pidempi nuoli, sitä soveltuvampi. Neljäs nuoli, kokonaisnuoli, kiteytti kaiken vielä ytimekkäämmin. Siinä paperin osassa, johon nuolet oli allekkain piirretty, oli keskivaiheilla harmaa nelikulmio, johon yltäminen kuvasi keskitasoa. Nelikulmio oli mahdollista myös ylittää tai alittaa.

Millaiset sitten olivat tulokseni? Eivät mitenkään erityisen hyvät. Kokonaisnuoleni oli nipin napin nelikulmion sisällä, lähes jääden sitä koskettamatta. Tulos ei yllättänyt minua enkä kokenut suuren suuria tunnereaktioita myöskään lukiessani minusta kirjoitettua tarkempaa kuvausta ja katsellessani tuloksiani, joista monilta osin tunnistin itseni. Tämä paperinivaska oli minulle jopa huojennus, sillä se oli ensimmäinen ulkopuolinen arvio minusta, joka tuki omaa kokemustani. Kokemustani siitä, että en soveltuisi ev.-lut. kirkon pastorin ammattiin kovinkaan hyvin. Valtaosa ihmisistä ympärilläni on aina sanonut, että olen kuin ilmetty pappi, olemukseltani papillinen, ja jopa että olisin ensiluokkainen ihminen kirkon virkaan. Tätä on jatkunut jo vuosia, ja olen siihen tottunut enkä vastusta sitä, että ihmiset kertovat rehellisen mielipiteensä. Joskus oma kokemukseni tavallaan mukaili näitä arvioita, ja aloinkin hyvin vakavasti miettiä, olisiko minulla pappiskutsumus. Aloin orientoitua siihen suuntaan selkeästi. Mutta sitten jokin muuttui ja aloin nähdä asiat hyvin toiselta, mielestäni objektiivisemmalta kantilta. Kävin pitkiä ja sangen mielenkiintoisia keskusteluja ihmisten kanssa, jotka halusivat rohkaista minua papiksi. Mutta kokemukseni soveltumattomuudestani pysyi ja vahvistui. Soveltuvuustutkimus - vaikka sen metodeja ja taustaoletuksia voidaankin perustellusti myös kritisoida - vaikutti ainoalta tekijältä, joka viesti minulle siitä, että jokin jossain ymmärtää minua. Joku taho on päätynyt samaan arvioon kuin minä pääni sisällä. Kaikki ei ehkä sittenkään johdu vain itsekriittisyydestä.

Tutkimustuloksen saaminen oli ehkä siinä määrin merkittävä rajapyykki, että en enää ole sen jälkeen pitänyt ev.-lut. kirkon pappeutta yhtenä varsinaisista tulevaisuuden vaihtoehdoistani. Aiemmin se ehkä vielä periaatteessa oli mukana, mutta on jatkanut hiipumistaan niin, että sitä on vaikeaa enää havaita. Jos ihme tapahtuu, sen kutsumuksen paluu on mahdollinen, mutta en enää oikein usko muihin mahdollisuuksiin.

Soveltuvuustutkimuksen tulosten saamisen jälkeen järjestettiin vielä reflektiopäivä, jossa tutkimustuloksia purettiin yhdessä. Päivä sinänsä oli ehkä hiukan pitkästyttävä, mutta seura oli mukavaa, ja oli ilo päästä myös yhdessä lounastamaan. Kaikista mieleenpainuvin hetki tuona päivänä oli aivan sen lopuksi. Hiippakuntien edustajat halusivat jutella heillä harjoittelun tehneiden kanssa, ja odotinkin vuoroani, kunnes harjoitteluhiippakuntaani edustava rovasti vapautui. Tuttu ihminen aiemmista vastaavista tilaisuuksista. Astuin siihen samaiseen huoneeseen, jossa piispojen muotokuvat katsoivat meitä seiniltä, ja kävimme miellyttävän keskustelun tulevaisuudestani ja siihen liittyvistä suuristakin epävarmuuksista. Lopuksi hän yllättäen kysyi, sopisiko minulle, että rukoilisimme hetken. Niin me teimme. Hän hoiti ääneen sanotut sanat - parempi niin päin. Lyhyen rukouksen jälkeen oli aika sanoa hyvästit. Lähdettyäni kulkemaan kapitulin käytävälle mietin, että tilanne oli rukoushetkessä saanut jotenkin henkilökohtaisemman sävyn. Koko tähän päivään, joka oli vaikuttanut jopa hiukan tarkoituksettomalta, oli tullut jonkinlainen merkitys.