Kokemuksia teologian opiskelusta 16: Pahin ohi

Kolmannen vuoden neljäs periodi.

Jo kolme lukuvuotta elämästäni on kulunut teologian opiskelijana. Se on ideaali kandidaatiksi valmistumiseen kuluva aika, mutta aivan vielä minulla eivät ole kasassa kaikki tarvittavat suoritukset. En silti enää ole kaukana tuosta tavoitteesta, ja huokaisten helpotuksesta voinen sanoa, että työläin osuus tutkinnosta on tällä erää jo takana päin.

Viimeinen periodi piti sisällään koko vuoden kestäneen latinan lisäksi heprean jatkokurssin sekä kandidaatintutkielmani saattamisen loppuun. Kerron tässä kirjoituksessa näistä opinnoista, mutta poiketen kahdesta edellisestä vuodesta en aio heti perään kirjoittaa postausta koko kolmannesta vuodesta. Tämän kokoavan postauksen pyrin tekemään sitten, kun olen saanut – toivottavasti kesän aikana – tehtyä pari vielä puuttuvaa suoritusta ja kirjoitettua niistä. Samalla todennäköisesti analysoin kolmannen vuoden lisäksi myös koko tähänastista aikaa teologisessa.

Eksegetiikka: Kandidaatintutkielma ja kypsyysnäyte

Kanditutkielmani kanssa elin läpi hiostavat loppuajat. Edellisen palautteen saamisen jälkeen kului varmaan viikkokausia niin, että en juuri pystynyt viemään työtä eteenpäin. Tämä liittyy koko kolmatta vuotta leimanneeseen työskentelyvaikeuteen: jos minulla oli varaa lykätä työtä vielä seuraavaan päivään, sen yleensä tein. Siten myös kandini lykkääntyi lykkääntymistään, kunnes aikaa oli jäljellä enää juuri ja juuri tarpeeksi. Saan olla kiitollinen siitä, että osasin arvioida vielä tarvittaviin muokkauksiin kuluvan ajan kohtuullisen hyvin. Sinänsä mitään mahdottomia muutoksia ei tutkielma enää vaatinut, mutta työtä riitti kuitenkin useammaksi tunniksi.

Palautuksen deadline oli aamupäivällä perjantaina 5. toukokuuta. Huhtikuun lopulla kävin entisillä kotikonnuillani ja tuumasin, että hyvinhän minä voin vielä vapunkin ajan pitää vapaata. Siten minulle jäi viimeisille täydennyksille aikaa kolmisen päivää. Noina päivinä kiireen pelko jo potki minua takamukselle sen verran, että odotetusti jaksoinkin taas paremmin työskennellä. Lähinnä lihotin tutkielmaani niin, että lisäilin kirjallisuusviitteitä eri kirjoista ja siten hiukan kasvatin yksityiskohtien määrää tutkielman rakenteen pysyessä kohtuullisen samana. Johtopäätöksiä oli tarpeen tarkentaa vain vähäisessä määrin, tärkeintä oli saada lisää kirjallisuutta, jotta tutkielma ei olisi liikaa vain parin tutkijan näkemysten varassa.

Mutta kyllä tutkielman valmistuminen revittiin selkänahastani. Kirjoitin viimeisellä viikolla eräänä yönä viinilasillisen innoittaessa, ja tämän jälkeen siirryin energiajuomaan. Viimeisenä päivänä ennen deadlinea minulle nousi korkea kuume, ja jouduinkin menemään loppumetrit särkylääkkeiden voimalla. Napsin jokusen tunnin välein pillereitä, jotka hetkeksi vähensivät kuumettani niin, että pystyin jatkamaan. Palellus oli jäätävää. Mutta jokin kunniantunto minussa on, joka ei sallinut minun jättää kandia roikkumaan. Niin sitten lopulta sain tämän pitkällisen projektin valmiiksi, ja palautin sen jo torstain 4.5. puolella noin klo 22:31. Palautus tehtiin E-thesis-palveluun, jonne työn ohella sai kirjoittaa muun muassa sitä kuvaavia avainsanoja.

Iso kivi vierähti sydämeltäni sen ollessa lopultakin tehty. Jälkikoitoksena minulla oli kuitenkin seuraavan viikon perjantaina vielä niin kutsuttu kypsyysnäyte: normaalissa tenttitilaisuudessa minun tuli kirjoittaa noin yhden konseptin verran tutkielmaani liittyvästä aiheesta. Käytännössä sain kolme kysymystä, joista sain valita yhden, joihin vastaisin. Kaksi kysymystä liittyi jollain tapaa kandini teemaan, kolmannessa sai esitellä tutkielman tuloksia ja johtopäätöksiä. Helpoiten koin pääseväni juuri tässä kolmannessa vaihtoehdossa. En ole täysin varma, mikä kypsyysnäytteen tarkoitus nykypäivänä on, mutta veikkaan sen testaavan, olenko itse kirjoittanut kandini, ja miten hyvin pystyn tuottamaan asiatyylistä suomenkieltä.

Minua jäi hiukan kuumottamaan, olinko ilmaissut oikein, mihin kysymykseen vastasin, mutta muuten koin suoriutuneeni kypsäristä hyvin. Aikaa kului noin viikko, ja ollessani jo lähtenyt kesäloman viettoon huomasin saaneeni sähköpostia. Tutkielmani oli mennyt läpi, ja arvosanaksi olin saanut numeron 4. Olin hyvin huojentunut. Siihen nähden, miten jaksoin tutkielmaan väsyneenä panostaa, olin tästä arvosanasta erittäin mielissäni.

Kaiken kaikkiaan kanditutkielma oli samaan aikaan hauska ja stressaava projekti. Olen lopputulokseen tyytyväinen, ja koska monet kavereistani ovat olleet kiinnostuneita lukemaan kandini, on se jo päässyt lyhyessä ajassa kiitämään bittiavaruuden syövereissä.

Eksegetiikka: Hepreankielinen Vanha testamentti

Tälle kurssille minun ei pitänyt alun perin päätyä. Koska kolmannelle periodille suunnittelemani ekumeniikan kurssi oli peruuntunut, tarvitsin kuitenkin jostain mahdollisimman helposti viisi opintopistettä. Kreikan jatkokurssit olivat olleet ehkä helpoimpia ikinä, joten kallistuin kohti heprean vastaavaa kurssia. Hiukan minua hirvitti, koska en ollut pitänyt tämän kielen taitoani juurikaan yllä sitten kesän 2015, ja muutenkaan en koe koskaan tulleeni hepreassa niin hyväksi kuin kreikassa. En kuitenkaan keksinyt muuta, joten ilmoittauduin mukaan.

Kurssi oli oikeastaan aika kiva. Sisältö ei ollut läheskään niin kielipainotteinen kuin kreikan jatkokurssit, vaan tällä kertaa mukana oli myös aimo annos teologiaa. Käsiteltävinä teksteinä oli joukko psalmeja: lyhyitä ja pitkiä, eri aiheisia ja tyylisiä. Kurssi suoritettiin siten, että jakaannuimme ryhmiin tai yksittäisiin henkilöihin, ja jokainen taho sai vastuulleen pitää teologisen ja kielellisen alustuksen tietystä psalmista. Opettaja piti ensimmäisen alustuksen itse, ja sitten pallo siirtyikin seuraavien kertojen osalta opiskelijoille. Materiaalina alustuksissa käytettiin kommentaareja, jotka laitettiin kurssin Moodle-sivulle. Joka kerralla ehdittiin alustaa pääasiassa kaksi psalmia, alustusten jälkeen seurasi yhteistä keskustelua. Tentissä tuli osata kääntää ja määritellä sanoja kieliopillisesti, mutta myös selostaa psalmien rakennetta ja teologisia teemoja kommentaarien, keskustelujen ja omien pohdintojen perusteella. Oma ryhmäni sai alustettavaksi psalmin 145.

Oli kiintoisaa päästä paremmin sisälle erilaisten psalmien teologiaan, ja sain kuulla monia kiehtovia tulkintoja ja nippelitietoja. Heprean kielen taitoni ei paljoakaan kohentunut, mutta suuri oli iloni, kun viimein löysin internetistä sivuston, jossa oli edes auttavasti annettu valmiiksi Vanhan testamentin sanojen määritelmät. Kreikan suhteen olin jo kauan tiennyt, mistä määritelmät pääsee tarvittaessa ”lunttaamaan”, hepreassa olin taas aina ollut vain oman puutteellisen kielitaitoni varassa. Tämän apuvälineen avulla kyennen jollakin tapaa nyt kääntämään myös Vanhaa testamenttia.

Tentti jännitti minua suuresti, ja se vieläpä osui kandin deadlineviikolle. Sain kuitenkin jälleen kerran yllättyä iloisesti, kun huomasin saaneeni nelosen! Tov meod!

Latina

Latinan osalta asiat olivat valtavan eri lailla. Ehkä voisin jopa sanoa, että tämän kielen opiskelu ja oppiminen on vaatinut minulta kaikista vieraista kielistä vähiten työtä. Toki latinan kurssia, jossa pyritään oppimaan lähinnä vain kielen ymmärtämistä, ei sellaisenaan voi verrata nykykielten opiskeluun, jossa kommunikaatiolla on keskeinen sija. Lisäksi siihen, että koin latinan niin helpoksi, vaikutti luultavasti useamman muun kielen osaaminen entuudestaan: etenkin kreikan taidon pohjalle oli tolkuttoman helppo rakentaa.

Neljännessä periodissa asiat jatkuivat entiseen malliin: kävin osallistumassa tunneille, rentouduin ja otin ilon irti. Hiukan toki mielessäni alkoi olla epäilyksiä siitä, kävinkö kurssia läpi liian vähillä panostuksilla. En toki voi sanoa osaavani latinaa mitenkään erinomaisesti tai edes muistavani verbitaivutuksia ulkoa, mutta koin taitoni kuitenkin kyllin hyviksi, jotta kykenin olemaan ottamatta stressiä. Sitä tuli muista suorituksista jo ihan kylliksi.

Aloitin tenttiin kertaamisen muistaakseni viimeisenä iltana, mutta huomasin, että opetusdiat sisältävä Moodle ilmeisesti oli alhaalla juuri silloin. Niin sitten olin erään kaverini omistaman laminaattilapun varassa: siihen oli koottu keskeisimmät kielen kielioppiasiat hyvin kompaktissa muodossa. Kaiken kaikkiaan kertasin varmaan noin tunnin. Tenttiin marssin hyvillä mielin, kuten edelliselläkin kerralla. Jännitystä minulla ei juurikaan ollut, ja vaikka tentti tarjosikin hieman haastetta, koin kuitenkin suoriutuneeni hyvin. Arvosanaksi sain kurssista numeron viisi, mitä osasin odottaakin.

On ihmeellistä, miten eri tavalla ihmiset kokevat eri kielet. Joidenkin mielestä heprea on se helppo ja kreikka ja latina haasteellisia, minulle taas on juuri toisin päin. Olen oikeasti ihmeissäni, miten olen hepreassakin saanut niin hyviä numeroita. Mutta ei varmaankaan kannata liikaa luottaa tentti- ja kurssiarvosanoihin – ne eivät sinällään kerro koko totuutta kielen osaamisesta. Minunkin näennäinen menestykseni latinassa varmaankin kumoutuisi, jos taitojani koeteltaisiin toden teolla keskellä arkea ja työtä. Tällä erää olen kuitenkin iloinen, että minulla on klassisten kielten peruskursseista kolmen vitosen sarja.


Palailemisiin teologian opintojen merkeissä sitten toivottavasti myöhemmin kesällä!

Ekskursio tridentiiniseen messuun

Viimeisin ekskursioni viime sunnuntailta liittyy sujuvaksi jatkoksi sarjaan vierailuista katolisiin tilaisuuksiin. Tällä kertaa miljöön muodosti minulle jo sangen tutuksi käynyt Pyhän Henrikin katedraali Helsingin Kaivopuistossa. Koko alue on mielipaikkojani pääkaupungissamme, ja itse kirkko on ulkonäöltään kaunis ja ympäristöön sopiva.

Katedraalin koko on hyvin pieni, vaikka se onkin tavallaan koko maamme katolisuuden keskittymä. Kävijöitä on tilaisuuksissa usein niin paljon, että läheskään kaikille ei edes riitä istumapaikkoja. Siksi olen tottunut saapumaan ”Henkkaan” hyvissä ajoin, jopa puoli tuntia etukäteen. Tällä kerralla tilaongelmaa ei kuitenkaan vähimmässäkään määrin ollut. Meneillään oli iltapäivä ja runsasväkisin messu oli todennäköisesti jo vietetty. Nyt oli aika tridentiiniselle eli vanhalle messulle.

Tapasin jälleen kaverini, joka kertoi minulle tästä messusta haettuamme kaavat sisältä. Juuri tridentiininen messu tai jokin sen kaltainen monille yhä tänä päivänä tulee ensimmäisenä katolisesta hengellisyydestä mieleen: pappiskeskeistä, latinankielistä rituaalia. Sana ”tridentiininen” viittaa Trenton eli Tridentin kirkolliskokoukseen (1545–1563), niin kutsutun vastauskonpuhdistuksen tai katolisen reformaation keskeiseen suunnannäyttäjään, jonka perinnönjatkajaksi tridentiininen messu on usein nähty. Koskapa olen käynyt tänä vuonna Trento-piirissä, olen kuitenkin oppinut, että tridentiinisyyden ja Trenton konsiilin itsensä välille ei voida läheskään aina vetää yhtäsuuruusmerkkejä.

Joka tapauksessa vanhoja tridentiinisiä messuja järjestetään edelleenkin, vaikka viimeisimmän kirkolliskokouksen 1960-luvulla jälkeen kansankieliset messut ovat yleistyneet. Itse en ollut vielä koskaan jostain syystä tehnyt vierailua tridentiiniseen messuun, nyt oli siis loistava tilaisuus.

Kuva: Emil Anton

Kuten todettua, sisällä ei ollut tungosta. Ihmisiä oli ehkä joitakin kymmeniä. Istuimme aloillemme, ja hetken kuluttua edestä tultiin ilmoittamaan papin olevan hiukan myöhässä. Ihmisiä, jotka olisivat muuten menettäneet tilaisuuden alun, ehtikin valua vielä jonkin verran sisään. Sitten kuului terävä kellojen kilinä, ja sisään astui kaksi miestä. Toinen oli messua johtava pappi, toinen käsittääkseni eräänlainen messupalvelija, joka lausui kirkkokansan osuutena olevia sanoja. Aivan, kenties messun kaikista omalaatuisin ja minulle myös entuudestaan täysin tuntematon piirre oli, että miehet useassa kohtaa menivät ikään kuin kahdestaan liturgiaa läpi selin kirkkokansaan. Esimerkiksi musiikin soidessa he saattoivat sanoa omassa rauhassaan osuuksia, joita kansan ei ollut mahdollista kuulla. Miesten sanoja pystyi seuraamaan kattavasta messukaavasta, mutta kuten kaverini oli minua varoitellut, ei aina ollut ihan helppoa pysyä mukana vauhdissa. Minun piti useasti hypätä sivuja eteenpäin, kun edessä oli kaikessa rauhassa edetty odottamattomankin pitkälle.

Sinänsä messun kulussa oli todella paljon samaa muiden vierailemieni katolisten messujen kanssa, samoin luterilaisten. Esimerkiksi jako johdanto-, sana-, ehtoollis- ja päätösosiin oli helppo tehdä. Johtuen edellä kuvaamastani tavasta jäivät jotkin osuudet minulta kuitenkin tyystin huomaamatta, ne kun oli edessä käyty läpi jo ennen kuin huomasinkaan. Esimerkiksi osien ”Herra armahda” ja ”Kunnia Jumalalle korkeuksissa” aikana edessä tapahtui paljon.

Mieleen jääneitä erikoisuuksiakin oli. Esimerkiksi alussa tapahtunut papin pukeminen ja veden pirskotus ihmisten päälle olivat jotain, jota luterilaisessa messussa en muista koskaan nähneeni. Vesi pirskotettiin mielenkiintoisella instrumentilla, joka kai pilkkoi pisarat niin pieniksi, että niitä hädin tuskin tunsi. Ihmiset tekivät ristinmerkin saatuaan veden.

Saarna oli, kuten osasin odottaakin, kansankielinen. Se käsitteli aikamme lyhyyttä ja rajallisuutta. Pappi puhui siitä, kuinka tänä päivänä meidät halutaan saada haaskaamaan aikamme merkityksettömiin asioihin. Hän esitti myös hyviä tapoja käyttää aikamme: Herraa voi seurata oikein esimerkiksi rukoillen ruusukkoa Fátiman hengessä. Fátiman kaupungissa Portugalissa sattui eräs tunnetuimmista katolisen maailman tunnustamista ihmeistä, kun Neitsyt Marian kerrotaan ilmestyneen kolmelle lapselle ja välittäneen näille salaisuuksia. Ilmestyksiä koettiin useampia, ensimmäinen niistä tätä kirjoittaessani tismalleen sata vuotta ja yksi päivä sitten. Tunnettu on myös ”aurinkoihme”, jossa kymmenien tuhansien kerrotaan nähneen auringon tanssivan taivaalla.

Saarnan omalaatuisin piirre oli, että aina kun pappi sanoi Marian tai Jeesuksen nimen, hän nosti päässään olevaa hattua. Hattu oli väriltään musta, ja muodoltaan samanlainen kuin mediassa ehkä useammin näkemäni kardinaalien punaiset hatut: hieman kulmikas, päätä myötäilevä rakenne ja laella kuperia harjanteita.

Kuva: Emil Anton

Ehtoollisosassa pappi sanoi jälleen monia osuuksia ja rukouksia selin, ja jatkoin kaavan lukemista itsekseni. Oli mukavaa saada lukea, mitä alttarilla sanottiin, ja vaikka en voinut ruveta tekstejä erityisen tiiviisti analysoimaan, niiden sisällön huomasin kuitenkin syvälliseksi. Olen opiskellut latinaa yhden lukuvuoden, joten pystyin todella paljon ymmärtämään jo lainaksi, mistä milloinkin oli kyse. Onneksi kaavassa olivat kuitenkin rinnakkain sekä latinan- että suomenkieliset tekstit.

Lopusta merkillepantavinta lienee niin sanottu loppuevankeliumi, joka on ilmeisesti aina sama: Johanneksen evankeliumin alku. Tätä osaa ei normaaleissa kansankielisissä messuissa ole.

Sain tridentiinisestä messusta sen, mitä odotinkin: kaiun ikivanhasta perinteestä. Yllättävintä olivat papin omat osuudet: edessä olevia miehiä katsoessa välillä olisi pystynyt kuvittelemaan, että he eivät lainkaan tiedosta muita olevan paikalla. Toisaalta tätä tasapainottivat vahvasti kansankielinen saarna sekä lukuisat rauhantoivotukset: niitä oli tässä messussa enemmän kuin missään olen tavannut. Myös polvistumista oli jonkin verran tottumaani enemmän, seisomista suunnilleen saman verran.

Oli hauskaa päästä viimeinkin kokemaan monien stereotypioiden mukainen katolinen messu – mutta eikö olekin aika jännää, että yli kolme vuotta katolisissa tilaisuuksissa pyörineenä vasta tässä vaiheessa koin sen? Omalla tavallaan tämä viestii sitä, että monilla ihmisillä on tavallaan ihan totuuteen liittyviä kuvia katolisesta kirkosta, mutta heidän pitäisi vain päästä avartamaan käsityksiään aika tavalla.

Kokemuksia teologian opiskelusta 15: Kandiloppusuora häämöttää!

Kolmannen vuoden kolmas periodi.

Voisin sanoa, että lukuvuoden alussa koettu ahdistus työmäärän paljoudesta ja jaksamattomuus pistää toimeksi ovat pikkuhiljaa kolmannen periodin aikana murtuneet. Tämä jakso oli hyvin työläs ja sisälsi jälleen muutamia viime tingassa tehtyjä hommia, mutta kaiken kaikkiaan kyseessä oli mukava vaihe opinnoissani. Kanditutkinto häämöttää jo lähellä edessäpäin!

Eksegetiikka: Proseminaari: Jumalan valitut luomisesta Jeesus-liikkeeseen sekä Yleisopinnot: Aineopintojen HOPS

Viime periodia kuvaillessani kandidaatintutkielmani aihe oli jo kohtalaisen selvä, mutta itse kirjoittamista ei ollut vielä tapahtunut, ja suunnittelukin oli alkutekijöissään. Joululomalla en jaksanut paljoa aiheen eteen vaivaa nähdä, ja niin minulla tuli taas hieman kiire, kun yritin palauttaa ensimmäisen vedoksen ajoissa. Tuskailin paljon sen kanssa, mitä aion sanoa, mihin keskittyä ja missä järjestyksessä esittää asiat. Tuntui, että en oikein saanut otetta tutkielman teosta. Mutta sitten, yhtenä iltana eräässä kantakahvilassani muuan eksegeettisen kirjan äärellä koin "valaistumisen". Ikään kuin yhtäkkiä olisin vain täydellisesti ymmärtänyt Roomalaiskirjeen lukujen 9–11 Israel-teologian! Kaikki palaset tuntuivat loksahtavan kohdalleen, kaikkiin aiempiin kysymyksiini ja empimisiini tuntui tulevan vastaus. Kirjoittaminen sai alkaa toden teolla ja ensimmäisessä opponoitavassa versiossa oli jo paljon sisältöä, vaikka se ei vielä läheskään kokonainen tutkielma ollut.

Ensimmäisessä vaiheessa seminaariryhmämme tapasi kaksi kertaa, joista kummallakin käsiteltiin neljä työtä. Rakenne oli seuraavanlainen: ensin tutkielman laatija sai sanoa alkumietteitään ja sitten pääopponoijana toimiva ryhmäläinen esitti oman palautteensa, sekä kehuja että parannusehdotuksia. Tämän jälkeen oli muidenkin ryhmäläisten vuoro esittää lyhyemmin kommenttejaan, ja lopulta ohjaaja täydensi vielä omia huomioitaan tarpeellisessa määrin. Koin saamani palautteen hyödylliseksi. Se ohjasi hyvin tutkielmaani toivottuun suuntaan ja auttoi minua ajatusteni prosessoimisessa.

Minulla oli vain kaksi viikkoa aikaa täydentää tutkielmaani seuraavaa opponointia varten enkä ehtinytkään edes vastata kaikkiin palautteessa olleisiin parannusehdotuksiin. Sain kuitenkin kasaan tutkielmani keskeisen rakenteen ja jo nyt siitä hahmottuu erittäin selkeästi eräänlainen punainen lanka tai "tarina". Toisessa opponoinnissa kutakin työtä käsiteltiin lyhyemmin eikä erillistä pääopponoijaa ollut. Palaute oli jälleen hyvää eikä päälinjojani tyrmätty. Yksi keskeinen huomioitava seikka työssäni liittyy eri kirjallisiin tasoihin. Minun tulee selkeästi aina muistaa erotella toisistaan esimerkiksi seuraavat lauseet:

1. Abraham uskoi Messiaaseen.
2. Paavalin mukaan Abraham uskoi Messiaaseen.
3. Tutkijan X mukaan Paavalin mukaan Abraham uskoi Messiaaseen.

Tässäpä sitten onkin haastetta muotoilla tekstiä sujuvaksi! Lisäksi minun tulee hyödyntää tutkimuskirjallisuutta vielä paljon laajemmin kuin tällä hetkellä olen tehnyt. Mielessäni onkin paljon erikielisiä kirjoja, joita en vain ole vielä ehtinyt käyttää. Ne lienevät hyvinkin tarpeen, sillä nyt tutkielmani on jopa liikaa erään yksittäisen tutkijan varassa.

Hoksasin kolmannessa periodissa yhä selvemmin, miten huono suunnittelija olen. Tutkielmani hahmottui jatkuvasti sitä mukaa, kun kirjoitin sitä eteenpäin. Myös keskeiset löydökseni saivat sujuvasti muodon kirjoitusprosessin aikana.

Mikä sitten on väitteeni tai keskeinen tutkimustulokseni? Lyhyesti voidaan sanoa, että lähestyn aihetta "kahden Israelin teologian" kautta. Minusta tuntuu loogiselta erottaa Paavalin ajattelussa toisistaan etninen Israelin kansa ja niin kutsuttu "tosi Israel", johon kuuluu ja on aina patriarkoista asti kuulunut vain osa etnisestä Israelista. Siksi sitä voidaan kutsua myös jäännökseksi. Toinen nimitys on lupauksen lapset, sillä "tosi Israeliin" kuuluvaksi pääsee uskomalla Jumalan lupaukseen. Tuon uskon antaa Jumala valintansa mukaan. Tullaan kysymykseen ennaltamääräämisestä, ja ehkä osin yllätyksekseni löysin Roomalaiskirjeen luvusta 9 hyvin suvereenin Jumalan ja hyvin passiivisen ihmisen. En sano, että kannattaisin kalvinistista kaksinkertaista ennaltamääräämistä (jossa Jumala määrää ennalta toiset pelastukseen ja toiset kadotukseen), muun Raamatun perusteella tyydyn ainakin toistaiseksi pitämään yksittäisen ihmisen pelastumista jonkinlaisena mysteerinä. Yksinkertaisen ennaltamääräämisen (jossa Jumala määrää ennalta pelastuvat, mutta ei määrää ketään kadotukseen) suhteen emmin yhä enemmän: minusta näyttää, että se tosiasiassa ei voi olla johtamatta joko kaksinkertaiseen ennaltamääräämiseen tai siihen, että Jumala valitsee pelastuvat jonkin näissä itsessään olevan syyn perusteella.

Kanditutkielmaan ja seminaariin liittyi kiinteästi tiedonhankintaosio, joka suoritettiin verkossa. Käytännössä siis Moodle-alustalta löytyi sarja kysymystenttejä ja muutama keskustelupalsta, jonne omasta kandista sitten jotain sai kirjoittaa. Tiedonhankintaosiossa piti myös opetella käyttämään niin kutsuttua viitteidenhallintaohjelmaa.

Proseminaarin yhteydessä suoritettiin myös viimeinen osio HOPSista (Henkilökohtainen opintosuunnitelma) eli Aineopintojen HOPS. Yksinkertaisuudessaan suoritus koostui esseen kirjoittamisesta, suunnitelmalomakkeen täytöstä sekä keskustelusta proseminaariohjaajan kanssa. Esseessä pohdiskelin tulevaisuudennäkymiäni sekä maisterivaiheen opintoja. Tutkintorakenne uudistetaan piakkoin, ja olenkin itse kiinnostunut tekemään maisterintutkintoni uuden rakenteen mukaisesti. Vanhasta se eroaa esimerkiksi lyhyemmän gradun ja teemoittaisemman lähestymistavan kautta. Kandidaatintutkielmani aion suorittaa vanhan rakenteen mukaisesti ja laskin vielä kertaalleen minulta vielä puuttuvat opintopisteet. Totesin, että kaiken pitäisi olla kohdallaan.

Kirkon ja uskonnollisten yhteisöjen tehtäviin painottuvat soveltavat opinnot, valmentava jakso

Minulta itse asiassa jäi kirjoittamatta tämän vuoden ensimmäisen periodin kohdalla, että suoritin silloin myös kirkkolaulun opintoja. Itse asiassa koko lukuvuoteni alkoi noin kuudella tunnilla kirkkolaulua. Siellä me harjoittelimme messun eri osia esimerkiksi siten, että sali jaettiin kahtia ja toinen puoli toimi liturgina laulaen: "Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen", kun taas toinen vastasi: "Aamen, aamen, aamen." Lauloimme myös jonkin verran virsiä ja katsoimme, mitkä virret sopivat mihinkin toimituksiin.

Kirkkolaulu liittyi laajempaan soveltavien opintojen kokonaisuuteen, joka kulkee nimellä I praktikum tai "ykkösprakkarit". Näiden lisäksi on ainakin vanhassa tutkintorakenteessa opintoihin kuulunut vielä II praktikum sekä harjoittelujakso, jotka luetaan maisterivaiheen opintoihin. Monet suorittavat tästä huolimatta harjoittelun jo kolmannen vuoden keväällä, mihin ratkaisuun en itse kuitenkaan päätynyt. Ajattelin noin vuoden kuluttua hoitaa oman harjoitteluni, ja uuden rakenteen mukaisesti se lienee tähänastista pidempi.

No, kolmannessa periodissa olivat omalla kohdallani vuorossa I praktikumin loput opinnot, jotka koostuivat kolmesta osasta: uskontokasvatus, jumalanpalveluselämä sekä sielunhoito. Jokainen näistä kolmesta suoritettiin pääasiassa saman noin kaksitoistahenkisen ryhmän kanssa lukuunottamatta jumalanpalveluselämän ja sielunhoidon yleisempiä luentoja, joissa oli paikalla myös muita samaan aikaan soveltavia suorittavia. Kurssin ohjaaja oli joka osiossa omansa. Koska kuitenkin valtaosin opiskelimme saman porukan kesken, ehti ryhmä muodostua tiiviiksi ja siihen syntyi ryhmähenki.

Se henki oli mielestäni hyvä. Vaikka uskontokasvatuksen, jumalanpalveluselämän ja sieluhoidon luennot olivat usein peräkkäisinä päivinä aamukahdeksasta kello kahteentoista, ei niille ollut lopulta niin tuskastuttavaa tulla kuin voisi aluksi kuvitella. Minusta meillä oli kaiken kaikkiaan kiva ryhmä, jossa työskentely onnistui hyvin ongelmattomasti – lähes kaikki kurssin suoritukset olivat ryhmätöitä. Joukossa oli mukana joitakin hyvin tuntemiani henkilöitä, toisia hieman vähemmän tuttuja ja myös sellaisia, joita en lainkaan tuntenut ennalta. Väittäisin, että kaikkiin pääsin tämän intensiivisen kurssin aikana tutustumaan paremmin, ja nautin siitä. Jotenkin ryhmään sattuivat juuri sellaiset ihmiset, jotka muodostivat dynaamisen kokonaisuuden.

Itse suoritukset olivat monimuotoisia. Pedagogisia teemoja käsittelevässä uskontokasvatuksessa jakaannuimme pareiksi, joista jokaisen piti tehdä neljä tehtävää: ryhmäyttämisharjoitus, yksi teoreettisempi ja yksi soveltavampi opetustuokio sekä jokin rippikouluun liittyvä opetus. Minä ja parini pidimme esimerkiksi lyhyen ryhmäyttämisharjoituksen antamalla ihmisten valita Dixit-pelin kortit, joiden avulla he voivat kertoa keväästään. Teoreettisemman opetuksen pidimme kristinuskoon perehdyttävästä aikuiskatekumenaatista ja soveltavammassa kävimme läpi Laupias samarialainen -kertomuksen legoukkeleiden ja -palikoiden avulla kertoen. Pidimme loppuvaiheessa rippikouluoppitunnin, mistäs muustakaan kuin synnistä! Kolmesta pidemmästä tehtävästä tuli etukäteen laatia myös suunnitelmat.

Jumalanpalveluselämän luennoilla pääsimme toteuttamaan messuharjoituksia, tällä kertaa kuitenkin jakaannuimme kolmeen 4–5 henkilön pienryhmään. Jokaisen pienryhmän tuli järjestää kaksi harjoitusmessua, joiden lisäksi koko ryhmän kesken järjestimme myös kaksi harjoitusmessua, toisen kurssin alussa ja toisen sen lopussa. Kävimme tarkemmin läpi myös ehtoollisliturgiaa ja luimme kirkossakäymistä koskevaa kirjallisuutta.

Harjoitusmessut järjestettiin kampuksen uumenista löytyvässä pienessä kappelissa. Ehtoollinen jätettiin luonnollisesti pois, samoin joitakin siihen liittyviä liturgian osia, mutta muuten pyrimme kohtuullisen autenttiseen messun kulkuun, kirkollista rekvisiittaa ja liturgisia vaatteita myöten. Meitä oli kanttorin hommissa avustamassa myös asiantunteva muusikko. Harjoituksia edelsivät suunnittelupalaverit, joiden pituus saattoi venyä moninkertaisesti itse jumalanpalveluksia pidemmäksi.

Meidän ryhmällemme lankesi järjestää luomakunnan sunnuntain perhemessu ja 20. sunnuntain helluntaista jälkeisen viikon viikkomessu. Viimeinen, kaikille yhteinen harjoitus oli kiirastorstain messu, joka sisältää paljon erityisiä osia. Itse pääsin toimimaan liturgina monessakin eri messun osassa sekä kerran myös saarnaamaan (muistin jälleen, miksi saarnaaminen todellakin on minun juttuni). Päälle sain joka kerta vetää valkoisen alban.

Sielunhoidon ryhmissä työtä oli ehkä hiukan vähemmän: siellä jakaannuimme jälleen pareiksi tai kolmen hengen ryhmiin ja meidän tuli niissä kirjoittaa tietystä aiheesta (meillä se oli masennus) teoriapainotteinen essee sekä tapauskertomus, jossa rakennettiin kuvitteellinen aihetta sivuava keskustelu sielunhoitajan ja hoidettavan välille. Tapauskertomuksen pääsimme luennoilla draamallisesti esittämään, ja tiedollisen puolen toimme esille opetustuokioiden ja keskustelujen kautta. Lisäksi luennot sisälsivät erillisiä harjoituksia. Eräs oli kuunteluharjoitus, jossa jakaannuimme pareiksi ja kerroimme toisillemme elämässämme sattuneen tapauksen, joka sitten kuuntelijan piti pyrkiä toistamaan mahdollisimman tarkasti ensin hiljaa sitä kuunneltuaan.

Kaikissa kolmessa osiossa pitkälti me opiskelijat olimme äänessä ja saimme itse tekemällä oppia, ja monessa suhteessa me myös opetimme toisiamme. Ohjaajat olivat aina paikalla, ja antoivatkin meille tarpeellista palautetta. Kurssin aikana opin valtavasti etenkin uskontokasvatuksesta ja sen eri menetelmistä, jotka olivat minulle entuudestaan uppo-outoja. Myös messun rakenne selkeni ja pian ehkä jo muistan sen ulkoa. Keskeisenä kysymyksenä mieleeni jäi pyörimään se, miten saada jumalanpalveluksesta samaan aikaan perinteitä kunnioittava ja ajan ja paikan huomioon ottava. Sielunhoidossa minulle avautui entistä enemmän kyseisen alan haasteellisuus.

Ehkä erikoisin piirre prakkareissa oli avoin tunnustuksellisuus ja hengellisyys. Sekä uskontokasvatuksessa että etenkin messuharjoituksissa me rukoilimme ja lauloimme, opetimme Jumalasta ja rohkaisimme toisiamme uskomaan Häneen. Papeiksi pyrkivien opiskelijoiden voi lähtökohtaisesti olettaa omaavan kristillisen vakaumuksen, mutta on mielestäni silti tavattoman mielenkiintoista, että yliopistossa järjestetään kursseja, joilla me harjoitamme uskontoa. Muutoin kun yliopistolla saatetaan suhtautua hyvinkin varauksellisesti uskonnonharjoitukseen sen tiloissa ja tunnustuksellisuus halutaan pitää erillään akateemisuudesta. Vai onko prakkareissa oletuksena se, että opiskelijat vain lukevat tietyt rukoukset ja laulavat tietyt sanat tarkoittamatta niitä, vain harjoituksen vuoksi. En usko. Miettimään jäinkin koko yliopistosysteemisen sisäistä johdonmukaisuutta tämän kysymyksen suhteen.

Minua ei kristittynä lainkaan haitannut hengellisyyden harjoittaminen tällaisessa viitekehyksessä: oli päinvastoin mukavaa ja virkistävää aloittaa päivät yhteisellä rukouksella. Silläkin uhalla, että ärsytän jotakuta, voisin jopa linjata, että akateemisuus ja tieteellisyys eivät aina ja kaikkialla välttämättä kärsi, jos läsnä on samaan aikaan tunnustuksellisuus tai ylipäätänsä jokin ideologia.

Ylipäätään voin sanoa, että juuri praktikumit olivat huomattavasta työmäärästään huolimatta yksi hauskimmista kursseista, joita olen teologitaipaleellani käynyt. Jotain niin toisenlaista, jotain niin avartavaa, jotain niin erilaisella tasolla miellyttävää.

Latina

Vielä lopuksi hieman lisää latinan vaiheita. Opiskeluni ovat tämän kielen osalta soljuneet tuttuja latuja. Olen käynyt ahkerasti luennoilla, omaksunut asioita verraten nopeasti, ja pitänyt hauskaa vaivaamalla kielellisiä aivosolujani (ja opettajaa) spesifeillä kysymyksillä, jotka eivät suoranaisesti välttämättä liity siihen, mitä juuri käsittelemme. Viihdyn tunneilla edelleen, niissä on sopivasti uutta asiaa, harjoitteita sekä kevennyksiä kuten videoita. Opettaja on osaava ja muutenkin huipputyyppi. Vieläpä se tila, jossa luennot pidetään, miellyttää minua. (Koen tilat ja huoneet toisinaan jostain syystä hyvin voimakkaasti kielteisinä tai myönteisinä enkä ole vielä hoksannut täsmällistä syytä sille).

Kolmannessa periodissa jouduin prakkareiden vuoksi käymään puoliksi eri latinan ryhmässä kuin normaalisti: kätevää, että se onnistui! Samaisten prakkareiden kahdeksan aamujen ansiosta torstaiset kymppilatinat eivät enää tuntuneet juuri miltään, vaikka alkulukuvuodesta ne vaikuttivat joskus niin ylitsepääsemättömiltä.


Olen laskenut, että minua erottaa kandidaatintutkinnosta enää viisi asiaa, jotka ovat latina, heprean jatkokurssi, kivijalkakurssin B-osan essee, Jeesus-liikkeestä kristinuskoksi -kurssin puuttuvat kolme opintopistettä sekä kandidaatintutkielma ja siihen liittyvä kypsyysnäyte. Siinä sitten taitaisi olla kaikki!

Kokemuksia teologian opiskelusta 14: Juuri ja juuri aikataulussa

Kolmannen vuoden toinen periodi.

Olen edelleen aikeissa valmistua kandidaatiksi keväällä. Jo viime kirjoituksessa kerroin jaksamiseni laskeneen, ja sama on valitettavasti jatkunut toisessakin periodissa. Opiskelun lisäksi monien muidenkin asioiden tekemiseen on ollut tavallista korkeampi kynnys. Olen nipin napin saanut tehdyksi kaiken vaaditun, mutta seuraavistakin periodeista on kyllä tulossa sangen tiukkoja. Yritän kerätä voimia pitkällä joululomallani kunnes taas ennen pitkää täytyy palata suoritusten pariin. Nyt kuitenkin toisen periodin opinnoista.

Eksegetiikka: Proseminaari: Jumalan valitut luomisesta Jeesus-liikkeeseen

Nyt se sitten alkoi – seminaari, joka johdattaa minut kirjoittamaan kandidaatintutkielmaani. Jo viime kirjoitusta tehdessäni olin saanut suunnilleen tietää, että kandini aihe tulee liittymään Paavalin näkemykseen Israelin valinnasta Roomalaiskirjeen luvussa 9. Tarkoitukseni on tutkia, millaisen logiikan Paavali tuossa luvussa esittää sille, että Jumala on valinnut Israelin kansan omakseen. Minkä luonteinen Israelin valinta on? Onko se Paavalin mukaan yhä voimassa, ja jos, niin millä tavoin? Missä merkityksessä Paavali käyttää sanaa Israel?

Seminaarin kokoontumiskertoja on ollut neljä: ensin kaksi kertaa ja noin kuukauden kuluttua toiset kaksi. Ohjaaja oli pyytänyt meitä jo etukäteen miettimään mahdollisia aiheita, jotka liittyisivät jotenkin seminaarin teemaan "Jumalan valitut". Ensimmäisellä tapaamiskerralla toimme ajatuksiamme julki ja toisella ohjaaja perehdyttyään niihin antoi meille vinkkejä siitä, miten kannattaisi edetä. Koin hyväksi sen, että ohjaaja aktiivisesti vei projektiani johonkin suuntaan, sillä minun oli ylipäätänsä vaikeaa keksiä aihetta. Minua kiinnostaa lähes kaikki Raamatussa, joten on hankalaa lähteä spesifimmin valitsemaan yhtä, suhteellisen rajallista aihetta. Minullahan on lisäksi ollut taipumusta valita liian laajoja aiheita, mikä on myöhemmin kostautunut. Nyt halusin välttää ylilyönnit ja saada juuri oikeankokoisen aiheen, jollaisen keksiminen omin avuin kuitenkin olisi tuntunut haasteelliselta.

Tähän mennessä seminaarissa on katsottu läpi monia tutkielman kirjoittamiseen liittyviä seikkoja sekä joitakin juttuja yleisluontoisesta teemasta "Jumalan valitut", tehty muutamia tehtäviä ja lisäksi käyty läpi seminaarilaisten tutkimussuunnitelmia. Tähän mennessä en siis ole vielä kirjoittanut itse tutkielmaa lainkaan, mutta olen alustavasti miettinyt sen rakennetta ja katsonut kirjallisuutta. Myös tutkimussuunnitelman teko oli minulle vaikeaa, olen itse enemmän sen suuntainen ihminen, että kirjoitusteni rakenne hahmottuu niitä tehdessäni. Jotain pitäisi tammikuun lopulle mennessä olla jo kirjoitettuna opponointia varten. Voin kuitenkin huokaista helpotuksesta sikäli, että nyt on kohtuullisen selvää, miten tulen etenemään.

Eksegetiikka: Jeesus-liikkeestä kristinuskoksi: Jeesuksen ihmeet

Olen yliopistossa käynyt suhteellisen vähän eksegetiikan kursseja peruskurssien lisäksi, mutta tälle kurssille Jeesuksen ihmeistä päätin kuitenkin ottaa osaa. Voitaneen tunnustaa, että enemmän kuin sisällöllisistä syistä tein sen luentojen pitäjän, Erkki Koskenniemen, tähden. Olen muutamia kertoja ollut kuulemassa hänen opetustaan ja sanotaan vaikka, että hän on tietyllä tasolla vakuuttanut minut.

Kurssi oli sisällöltäänkin kyllä erittäin mielenkiintoinen. Tutustuimme varsinaisten Jeesuksen ihmeiden lisäksi myös Vanhan testamentin ja Apostolien tekojen ihmeisiin, juutalaisiin ihmeidentekijöihin, erilaisiin ihmekertomustyyppeihin ja kertomuksissa esiintyviin elementteihin sekä ihmeen konseptiin yleensä ottaen. Mielenkiintoista ja antoisaa oli myös, että kurssilla tuli melko pitkiä "kotiläksyjä" luettavaksi suoraan Raamatusta. Monien Vanhan testamentin kohtien lisäksi tuli lukea kaikki evankeliumit ja Apostolien teot ja kiinnittää huomiota ihmeisiin. Luennoilla sitten käytiin läpi, mitä olimme löytäneet.

Viimeisellä luennolla oli luentokertaus eli tentti, jossa vastattiin esseellä luentoja koskeviin kysymyksiin, esimerkiksi ihmeistä Johanneksen evankeliumeissa. En aluksi huomannut, että luento-osuus muodostaakin itse asiassa vain kaksi opintopistettä, joten kolme tulee suorittaa muulla tavoin – eikä minulle vieläkään ole täysin selvää, miten. Oletan kuitenkin, että siihen liittyy kirjallisuuden läpikäyntiä ja että sen voi suorittaa seuraavan kalenterivuoden puolella.

Systemaattinen teologia: Luterilaisen reformaation teologia

Mikäpä olisikaan sopivampi aika osallistua kurssille luterilaisen reformaation teologiasta kuin käsillä oleva reformaation merkkivuosi? Koen, että perustiedot Lutherin ajattelusta ovat minulla hyvin hallussa, mutta kurssi vaikutti mielenkiintoiselta ja kertaus ja syventäminen toki olivat tarpeen.

Kurssi rakentui yksinkertaisesti: joka luennolla oli oma aiheensa (esimerkiksi reformaattorien suhde mystiikkaan, retoriikkaan, filosofiaan, musiikkiin tai tunteisiin), ja luennoista oli viimeisellä kerralla tentti. Lisäksi tuli kirjoittaa kaksi esseetä kolmen kirjan pohjalta. Ensimmäinen oli pituudeltaan noin kuusi sivua, ja sen tuli käsitellä joko Lutherin jumalakäsitystä tai kokonaisuutta hahmottavia periaatteita hänen teologiassaan. Toisen ideaalipituus oli noin kolme sivua, ja aihevaihtoehtoina joko "Reformaation uutuudet" tai "Mikä reformaatiossa säilyi?".

Esseiden tekeminen jäi minulla hyvin viime tippaan. Olin aloittanut käymään aineistona olevia kirjoja läpi melko myöhään, ja vielä deadlinepäivänä oli kirjoittamatta suurin osa pidemmästä esseestä ja lyhyempi kokonaan. Muistiinpanot ja jonkinlaiset suunnitelmat minulla sentään oli, mutta haasteellisuutta lisäsi se, että samana päivänä sattuivat olemaan sekä tämän kurssin että Jeesuksen ihmeet -kurssin tentit. Kun mukaan ympätään vielä latinan tunti, erääseen yliopiston ulkopuoliseen kurssiin liittyvä ekskursio, "välituulettuminen" eräällä vapaa-ajan luennolla (jota en malttanut poiskaan jättää) sekä viime hetken kertaamiset tentteihin, tuli minulle noin viisitoistatuntinen päivä, jonka aikana ei paljoa ehditty ajatuksia lepuuttaa. Mutta sain kuin sainkin esseet tehtyä ja palautin ne noin 25 minuuttia ennen määräaikaa. Ne olisi ilmeisesti kohtuullisen helpoilla neuvotteluilla saanut palautettua vielä myöhemminkin, mutta lisäajan pyytäminen taisi kuitenkin olla minulle liian suuri kynnys.

Olin parille kaverille väläyttänyt ohikiitävän ajatuksen, että palkitsisin itseni tämän rankan päivän jälkeen menemällä kylpylään. Kun sain kannustusta tarttua tuumasta toimeen, minä sitten todella matkasin erääseen kylpylaitokseen, jossa kerran olin entisen opinahjoni kautta päässyt vierailemaan. Vietin siellä tällä kertaa useita tunteja asiakkaana, rentoutuen rankan rupeaman jälkeen.

Sain tästä kurssista vaikeuksista huolimatta niinkin hyvän arvosanan kuin 4.

Latina

Jaksamiseni ei ole riittänyt myöskään niin ahkeraan latinan opiskeluun kuin mitä se ehkä ansaitsisi. Tämän aineen kohdalla on kuitenkin huomattava, että sillä on jostain syystä taipumus olla minulla hyvin hallussa, vaikka en juuri mitään tekisikään. Latina on edelleen ollut mielestäni hyvin helppoa – ehkä minulla vain sitten on niin hyvä kielipää.

Tämän helppouden vuoksi kykenin jo aidosti rentoutumaan sen rankan deadline- ja tenttipäivän jälkeen, vaikka latinan tentti olikin vasta tulossa. En juurikaan latinaa stressannut, ja kertasinkin siihen vielä huonommin kuin olin suunnitellut (en ehtinyt esimerkiksi edes opetella kaikkia sanoja, jotka piti ulkoa osata). Katselin kuitenkin luentojen diat netistä ja yritin painaa mieleeni eri taivutuspäätteet.

Tentissä piti esimerkiksi taivuttaa sanoja määrätyllä tavalla ja kääntää eräs teksti. Aikaa oli varattu noin kolme tuntia. Itse sain tentin tehtyä noin 45 minuutissa, ja lähdinkin melkein heti, kun se oli luvallista. Sain arvosanaksi vitosen.


Olen väsymyksestäni huolimatta saanut yleensä ottaen hyviä arvosanoja. Koen kuitenkin, että jos haluan oikeasti osata jotain ja olla asiantuntija, minun täytyisi saada jostain takaisin intoni viettää enemmän aikaa opintojen parissa. Toivon, että tämä loma voi omalta osaltaan minua virkistää.

Kokemuksia teologian opiskelusta 13: Sic incepit annus tertius

Kolmannen vuoden ensimmäinen periodi.

Lienen jopa tavanomaista enemmän myöhässä palatessani jälleen päivittämään kuulumisiani teologian maailmasta, onhan toinen periodi jo pitkällä. Minulla on ollut ajoittain kovin kiireistä, ja toisaalta oma jaksamisenikin on ollut jonkin verran heikompaa kuin aiemmin. Nyt kuitenkin avaan hieman sitä, millainen kolmannen vuoden alku on ollut.

 

Eksegetiikka: Raamattu tutkimuksen kohteena

Tästä olenkin jo paljon kirjoittanut, ja vieläkin päivitettävää riittää. Sain ensimmäisessä periodissa lopultakin tehtyä tämän kivijalkakurssin A-osan, kun paranneltu esseeni viimein meni läpi. Sain esseestä arvosanaksi numeron kaksi, joka lähinnä taisi johtua siitä, että en ollut kyllin paljoa arvioinut lähteitäni ja niiden luotettavuutta. Tavoitteeni oli kuitenkin tässä vaiheessa saada työ pois päiväjärjestyksestä, joten alhainen arvosana ei paljoa kirpaissut. En myöskään siten hyödyntänyt minulle tarjottua vaihtoehtoa perustella, miksi ansaitsisin mielestäni paremman arvosanan. Ymmärsin itsekin valinneeni aiheen, jonka haastavuuteen en etukäteen osannut tarpeeksi varautua, haukkasin siis luultavasti liian suuren palan.

Toisaalta tämän prosessin myötä huomasin jälleen loitontuneeni kauemmas eksegetiikasta. Omat käsitykseni esimerkiksi historiasta lienevät jossain määrin toisenlaiset kuin yliopistolla, ja minun on vaikea uskoa voivani tehdä eksegeettistä tutkimusta täysin puhtaalla sydämellä. Yhä enemmän tämä aine näyttäytyy minulle melko pikkutarkkana näpertelynä, jossa joka kulman takana tuntuu väijyvän väärintekemisen mahdollisuus. Lisäksi vahvana on pysynyt se kokemukseni, että ainakin täkäläisen valtavirtaeksegetiikan parissa on taipumus ikään kuin vetää mutkia suoriksi ja kutsua faktoiksi asioita, joita todellisuudessa ei välttämättä ole näytetty toteen.

Olen tätä kirjoittaessani aloittanut eksegetiikan proseminaarin ja kandiaiheenikin on täsmentynyt jo sen verran, että voin sanoa sen lähes varmasti liittyvän Paavalin näkemykseen Israelin valinnasta Roomalaiskirjeen luvussa 9. Tällä hetkellä näyttää vahvasti siltä, että vaihtaisin systemaattisen teologian puolelle maisterivaiheessa, mutta olen edelleen avoin ja päätöstä en ole vielä tehnyt.

Kivijalkakurssista suorittamatta on vielä B-osa, jonka siis pyrin hoitamaan esseellä Vanhan testamentin käytöstä Ensimmäisessä Pietarin kirjeessä. Koska luulin tämänkin työn deadlinea aikaisemmaksi kuin se todellisuudessa oli, sain hiki hatussa sitä jo melkoisen pitkälle ennen kuin se jäi jälleen tauolle. Kenties saatuani esseen valmiiksi voin kirjoittaa viimeiset ajatukseni kivijalkakurssista.

 

Systemaattinen teologia: Patristiikka

Olisin kenties jo vuosi sitten halunnut päästä tälle kurssille, jota ilmeisesti järjestetään vain kerran vuodessa. Se meni kuitenkin silloin sivu suun, joten nyt olin niin sanotusti kärppänä ilmoittautumassa mukaan, kun se tuli mahdolliseksi.

Patristiikka keskittyy tutkimaan kirkkoisien aikakauden teologiaa ja käsittää siis karkeasti vuodet 90–750. Etenkin viiden ensimmäisen vuosisadan aikana muotoiltiin lähes kaikki tärkeimmät kristinuskon opit, ja siten patristiikan tuntemus on hyvää taustatietoa monille nykyajankin ilmiöille. Tämän kurssin aiheita oltiin sivuttu jo klassisen dogminmuodostuksen kurssilla sekä osittain myös kirkkohistorian toisella kurssilla, mutta nyt pääsin monessa kohtaa syvemmälle varhaisen kirkon teologiaan ja sain palautettua mieleen tärkeimpiä kehityskulkuja.

Luennot pidettiin ikään kuin kaksoistunteina, välissä tietynpituinen tauko. Yleensä yhtenä päivänä siis käsiteltiin kahta erillistä teemaa. Aiheina olivat esimerkiksi pyhiinvaellukset, mariologia, oppi kirkosta ja kolminaisuus. Paitsi luennointia, tunnit sisälsivät myös jonkin verran keskustelua ja pohdintaa.

Suoritukseen vaadittiin oppimispäiväkirja, jossa jokaisesta kerrasta tuli kirjoittaa noin sivun verran, sekä kolme esseetä, joissa kuvattiin varhaiskirkon teologiaa tietyn aiheen osalta. Meille annettiin neljä aihetta, joista tuli valita kolme: Ihminen ja Jumala, Kolmiyhteinen Jumala, Jeesus Kristus ja Kirkko ja sakramentit. Näistä sitten piti kirjoittaa J. N. D. Kellyn kirjan Early Christian Doctrines ja erillisten tekstiotteiden pohjalta. Jokaista esseetä varten kirjasta tuli lähemmäs sata sivua luettavaa, ja Kolmiyhteisestä Jumalasta muistaakseni enemmänkin. Jätin itse tuon sinänsä kiintoisan aiheen sivuun käytössäni olevan ajan tähden ja tartuin muihin aiheisiin.

Lukeminen vei aikaa kenties eniten, ja pääosin hoidin sen tenttiviikolla ollessani niin sanotusti lomailemassa. Oli aiheiden mielenkiintoisuudesta huolimatta haastavaa saada itseään työskentelemään, jotenkin kynnykseni alkaa työskennellä on ollut tänä syksynä korkealla. (Tauotin myös lukemistani katsomalla erästä lapsuuden anime-sarjaa, joka kiinnostikin yllättävän kovasti.)

Suoritukseni venyivät deadlinepäivään saakka, mutta lopulta noin kahdeksantoista sivua käsittävät työni valmistuivat ja sain huokaista helpotuksesta, kun kaikki olikin yhtäkkiä ohi. Yllätyin jälleen kerran iloisesti, kun sain tietää saaneeni kurssista arvosanan viisi.

Patristiikka yhdessä keskiajan ja reformaation teologian kanssa kiinnostaa minua siinä määrin, että voisin hyvinkin kuvitella kirjoittavani joskus gradua jostain niihin liittyvästä. Mutta katsotaan ihan rauhassa.

 

Latina

Viime vuonnahan olin jo ilmoittautunut latinan kurssille, mutta linjasekoilujeni vuoksi jätin tuon kielikurssin silloin pois. Nyt ollessani vankasti A1-linjalla, on luonnollista suorittaa kaikki kolme klassista kieltä.

Latinan luennot ovat mielestäni olleet tänä vuonna kaikista mukavimpia, mikä johtuu varmaan monestakin seikasta. Ensinnäkin olen ylipäätään kielirakas ihminen, mikä lienee tässä blogissakin käynyt selväksi. Toiseksi latina on valtavan helppoa kreikan opiskelun jälkeen: kielet ovat logiikaltaan uskomattoman samankaltaiset ja lisäksi englannin ja sivistyssanojen kautta latinan sanastoakin tuntee valmiiksi jo paljon. (Olenkin vitsaillut, että olen näillä tunneilla oppimassa, että osaan jo latinaa.)

Lisäksi kyseisissä luennoissa on vain se oma fiiliksensä. Ne ovat minulle kohtuullisen aikaisena ajankohtana, ja on jotenkin tavattoman tunnelmallista käydä ostamassa kahvi ja astella valoisaan luentosaliin aamupäivän tuoksinassa, istahtaa alas ja kuunnella kaikessa rauhassa opetusta, rentoutuen ja nauttien.

Mielestäni opettajamme on taitava, selkeä ja miellyttävä, ja olen sisäistänyt uudetkin asiat hyvin nopeasti. Olen jo yhden periodin jälkeen päässyt kieleen niin hyvin sisään, että pystyisin varmaan hitaasti kirjoittamaan tätä blogiakin latinaksi. Eräs nettisanakirja on ollut huomattava apu siinä mielessä, että sieltä on nopeaa tarkistaa eri sanojen taivutustaulukot. Lisäksi kannan tunneilla mukana yleensä kielioppikirjaa sekä painettua sanakirjaa, jollaisen löytäminen olikin hyvin vaikeaa: tämäkin on lainassa eräältä kaverilta.

Mitä on sanottava latinan kielestä? Minun mielestäni siitä huokuu samaan aikaan sivistys, voima ja mahtipontisuus, kaikki asioita, joista pidän. Tämä kieli sopii minusta erinomaisesti massiivisiin kuorolauluihin mutta myös akateemiseen maailmaan.

Kielen rakenne on tosiaankin hyvin samankaltainen kreikan kanssa. Sijamuotojen käyttö on samantapaista, samoin verbien aikamuotojen. Latinassa aspekti on läsnä samoin kuin kreikassa: esimerkiksi menneisyydessä tapahtunutta tekoa voidaan ilmaista joko kerrallisena/päättyneenä tai jatkuvaluonteisena käyttäen eri aikamuotoja (kreikassa imperfekti ja aoristi, latinassa imperfekti ja perfekti). Jollain tapaa latina tuntuu minusta vieläkin helpommalta kuin kreikka: esimerkiksi artikkeleita ei tässä kielessä käytetä ollenkaan, ja tokihan myös kirjaimisto on sama kuin omamme.

Merkittävin vaikeus tässä kielessä liittyy mielestäni ääntämykseen. Latinassa ei nimittäin ole helppoa erottaa, äännetäänkö sanan vokaalit pitkinä vai lyhyinä: pituutta ei normaalisti mitenkään merkitä sanoihin. Koska vokaalien pituudet ovat olennaisia myös sanan painon määrittämisessä, muuttuu ääneen lukeminen aika vaikeaksi, ellei pitkiä vokaaleita ole merkitty viivoilla kirjainten päälle – tällainen tapa on luennoilla tarpeellisessa määrin käytössä.

Ääntämys on itse asiassa myös asia, joka minua on jonkin verran latinassa häirinnyt, vaikka muuten siitä pidänkin. Minusta pitkiä vokaaleita on yksinkertaisesti liikaa! Ennen kuin olin alkanut opiskella latinaa, olin tietysti törmännyt lukuisiin lentäviin lauseisiin ja kirkollisiin teksteihin etc. Kuinka coolilta ne olivatkaan näyttäneet juuri siksi, että olin kuvitellut lähes kaikkien vokaalien olevan lyhyitä! Tämä kuvitelma loi latinaan mielessäni mukavan rytmin. Mutta kun totuus valkeni, koki fanitukseni hienoista takapakkia. Esimerkiksi Caesarin kuolematon ”Veni, vidi, vici” tulisi ääntää ”Veenii, viidii, viikii”. Samoin sanan Euroopan unioni ablatiivimuodon Unione europaea ääntämiseen kuluu odotettua pidempikin aika: Uunioone euroopeeaa. Jotenkin näin suurella määrällä pitkiä vokaaleita puhuminen tuntuu muuttuvan aika työlääksi.

Luennoilla käytetään niin sanottua klassista ääntämystä, jossa esimerkiksi c äännetään aina k:na: circus ääntyy kuin kirkus. Itse pidän oikeastaan enemmän niin kutsutusta keskiaikaisesta tai kirkollisesta ääntämyksestä, joka usein tuo mieleen italian. Siinä c ääntyy e:n ja i:n edellä tsh ja g muuten samoin mutta vain soinnillisena. Myös t ääntyy joskus kuten ts ja qu enemmän kuin kw eikä kv, kuten klassisessa ääntämyksessä. Myöskään pitkät vokaalit eivät tunnu olevan niin korostetussa roolissa kirkollisessa ääntämyksessä. Näin siis löydän itselleni lohdutusta myöhäisemmästä tavasta klassisen sijaan.

Innostuinpa taas purkautumaan kielestä. Oli miten oli, latina on perin hauskaa ja sen opiskelu tullee jatkumaan vielä pitkälle ensi vuoteen saakka.

 

Tällä hetkellä eletään siis jo toista periodia, minulle se pitää sisällään proseminaarin ja latinan lisäksi eksegetiikan kurssin Jeesuksen ihmeistä sekä luterilaisen reformaation teologiaa, joka sopiikin oivasti käsillä olevaan reformaation merkkivuoteen. Palailen taas tämän sarjan merkeissä luultavasti lähempänä joulua.

Valete!

Ekskursio katoliseen iltamessuun kera kardinaalin

Julkisia ei sattunut kulkemaan sopivasti ja minulla oli kohtuullinen kiire, joten päädyin etenemään jalan rautatieasemalta etelään. Välillä juoksin, sikäli kun jaksoin, mutta jouduin myös kävelemään. Näpräilin puhelimeni karttaohjelmaa yrittäen päästä perille nopeimmasta reitistä.

Pian olin jo Tähtitorninvuorella ja lähdettyäni laskeutumaan siltä alas näin määränpääni: katolisen Pyhän Henrikin katedraalin. Kellot alkoivat soida. Ilokseni huomasin olevani sittenkin melko ajoissa. Kenties sisällä olisi vielä paikkoja. Olin saanut kuulla, että tänään saattaisi kirkkoon ilmaantua paljon väkeä, nimittäin itse Roomasta tullut kardinaali Kurt Koch saapuisi messuun. Minulle tilaisuudesta oli ystävällisesti vinkannut eräs katolinen kaverini.

Kompuroin sisälle tähän tuttuun rakennukseen väsyneenä. Tämä olisi laskujeni mukaan kolmas katolinen messu, johon osallistuisin – aiemmin olen sellaisessa käynyt Kuopiossa jouluna 2013 (kirjoitin siitä blogiinikin: http://childwhospoke.blogspot.fi/2013/12/yhteysmatkat-osa-7-katolinen.html) ja myöhemmin Helsingissä neokatekumenaalisen liturgian mukaisessa messussa – siitäkin minun olisi pitänyt kirjoittaa, niin erikoinen kokemus se oli!

Joka tapauksessa sisällä vaikutti olevan vielä hyvin paikkoja. Otin itselleni oman oikealta puolelta, takarivistä. Pappishenkilöitä pyöri kirkon etuosassa aina välillä ilmeisesti tekemässä vielä joitain järjestelyjä, pari heistä tunnistinkin kasvoilta. Kirkossa oli arvattavasti kansainvälinen meininki: maamme katolilaisista huomattavalla osalla on etninen tausta ainakin osittain muualla kuin Suomessa.

Pyyhin hikeäni ja käväisin juomassa ostamaani juomaa eteisessä, sillä kirkkotilassa en sitä kehdannut tehdä. Kellot jatkoivat tasaista ääntään ja ihmisten määrä lisääntyi.

Tämä kirkko ei ollut niin koristeellinen kuin jotkin ulkomailla näkemäni, mutta kuvat olivat täälläkin keskeinen osa sisustusta. Kirkossa oli kullattuja tauluja, jotka ilmeisesti kuvasivat Jeesuksen kärsimystietä. Seiniä koristivat lasimaalaukset, joista parin aiheiksi olin tunnistavinani Jeesuksen kasteen ja Pyhän Annan itse kolmantena. Lisäksi löytyi muun muassa Neitsyt Mariaa esittävä patsas ja suuri krusifiksi, joka roikkui katosta lähellä alttaria. Muistin, mitä olin koulussa oppinut, että tällaiset kuvat lienevät olleet keskiajan ihmisille tärkeitä väyliä Raamatun kertomusten oppimiseen, messut kun olivat suureksi osaksi latinaksi. Itse asiassa tämäkin messu tulisi olemaan osittain latinankielinen.

Kellot lakkasivat soimasta noin kahta minuuttia ennen messun ilmoitettua alkamisajankohtaa. Äkkiä alkoi kuulua taitavaa urkujensoittoa ja kirkkokansa nousi ylös. Joukko valkoisiin pukeutuneita miehiä käveli keskikäytävää pitkin juhlallisessa kulkueessa, joka suuntasi alttarin taakse, eräs kantoi ristiä ja toinen kirjaa. Laskin henkilöitä olleen noin kaksikymmentä, joukossa myös muistaakseni useampi lapsi – sekä tietenkin itse hänen eminenssinsä, kardinaali. Myös Helsingin katolisen piispan Teemu Sipon olin joukosta tunnistavinani.

Kardinaali suitsutti alttarin musiikin yhä soidessa, ja pian ilmoille kajahti "Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen" latinaksi sanottuna. Havaintoni piispasta osoittautui oikeaksi, kun tämä meni puhujanpöntön taakse sanomaan muutaman sanan suomeksi. Piispa mainitsi, että kardinaali Kochia olivat tänne olleet kutsumassa Suomen ekumeeninen neuvosto ja myös ortodoksinen ja luterilainen kirkko. Koch onkin kristittyjen ykseydestä vastaava kardinaali.

Kuten mainittu, messu oli suureksi osaksi latinankielinen, ja koska en toistaiseksi ole opiskellut kieltä, en päässyt perille kaikista tilaisuudessa sanotuista ja lauletuista asioista. Kokemustani lienee kuitenkin vaikea samaistaa siihen, mitä keskiajan ihminen on kokenut, sillä kaikesta huolimatta ymmärsin latinaa niinkin hyvin, että suunnilleen joka vaiheessa tiesin, mitä oli meneillään: rukoiltiinko esimerkiksi Isä meidän -rukousta tai tunnustettiinko uskoa. Osin opintojeni, osin kielikiinnostukseni tähden tiedän suuren joukon niin kutsuttuja yleissanoja, jotka ovat latinasta siirtyneet romaanisiin kieliin, englantiin ja omaankin äidinkieleeni. Niinpä kun sellaiset ilmaukset kuin Pater omnipotente (Isä kaikkivaltias), Gloria in excelsis Deo (Kunnia Jumalalle korkeuksissa) ja Pax Domini (Herran rauhaa) tulivat sanotuiksi, pystyin aika hyvin arvaamaan, mistä oli kyse. Tuttuja ilmauksia minulle olivat myös se pecca-alkuinen syntiä tarkoittava sana, mea culpa ja tietenkin in saecula saeculorum.

Myös suuri kokemukseni luterilaisista messuista auttoi varsin hyvin seuraamaan tätä tilaisuutta, vaikkakaan se ei täysin samanlainen sisällöltään ollutkaan. Messun rakenne oli tuttua kaavaa: Raamatun luku ja saarna tulivat ennen eukaristiaa, ja uskontunnustus, rahankeruu, Pyhä-laulu (Sanctus) sekä Isä meidän tulivat suunnilleen siinä kohden kuin osasin odottaakin. Lisäksi minua auttoi vieressäni olevan henkilön kirja, jossa olivat laulujen sanat nuotteineen: tätä kirjaa vilkuillessani hoksasin pari kertaa paremmin, mistä sillä hetkellä puhuttiin tai laulettiin.

Suitsutuksen lisäksi tässä messussa oli kuitenkin myös paljon luterilaisuudesta poikkeavia elementtejä. Siinä missä luterilaisessa messussa puhutaan paljon ja laulua kuuluu lähestulkoon vain virsissä ja muutamissa perinteisissä resitatiiviosioissa, täällä laulettiin mielestäni enemmän myös osia, jotka olin tottunut kuulemaan puhuttuina. Vierailemilleni ortodoksisille liturgioille tämä messu ei kuitenkaan laulun ja resitatiivin määrässä mielestäni vetänyt vertoja.

Lisäksi tämä tilaisuus oli jotenkin juhlallisempi: jopa evankeliumitekstin lukemista edelsi pieni kulkue puhujanpöntölle ja kirjan suitsuttaminen kolme kertaa. Kun evankeliumin nimi mainittiin, tekivät ihmiset ristinmerkin. He myös kumarsivat päätään laulujen aikana silloin, kun Jeesuksen nimi mainittiin. Messussa oli lisäksi lähempänä loppua pari kohtaa, jolloin kirkkokansa polvistui tätä tarkoitusta varten penkkirivien ohessa oleville pehmusteille. Itse en tehnyt sitä (toivottavasti en loukannut ketään), vaikka seisomaan nousinkin silloin, kun muutkin nousivat.

Raamattua luettiin sekä suomeksi että englanniksi, ja saarnakin, jonka kardinaali piti, oli englanniksi, tosin merkittävällä aksentilla. Ajatukseni harhaili hieman puheen aikana, mutta ymmärsin, että kardinaali puhui Hyvästä Paimenesta ja tämän sanoman julistuksesta. Mielenkiintoinen yksityiskohta oli eminenssin päähine: saarnan ja ilmeisesti myös alkukulkueen aikana hänellä oli hiippa ja muuten pääosin se pieni pyöreä "töpöhattu" (sen virallinen nimi lienee ainakin Wikipedian mukaan zucchetto?), kuten piispa Sipollakin, mutta lähempänä eukaristiaa minusta näytti siltä, että tuo pikkuhattukin olisi kadonnut.

Kolehdinkeruun aikana alkoi alttarin takana olla jo kuhinaa, ja pian erinäisten vaiheiden jälkeen seurasi eukaristian asettaminen. Rekisteröin tämän oikeastaan vasta sitten, kun kuulin kellon pirinää ja kohotin katseeni asettajaan, jolla oli pieni leipä kohotettuna käsissään. Kertasin mielessäni aikaisempia sanoja ja ymmärsin, että leipä oli ilmeisesti juuri katolisen uskon mukaan muuttunut Jeesuksen ruumiiksi. Viinimaljan suhteen toistui sama kellon ääni – emmekä puhu nyt vain parista vaimeasta kulkusenkilinästä, vaan äänekkäästä ja useampia sekunteja kestäneestä kilkatuksesta.

Itse en luonnollisesti ehtoolliselle ei-katolilaisena mennyt, joten kun ihmiset nousivat ylös, puikkelehdin hieman taaemmas ja hetken kuluttua menin jopa ulos asti haukkaamaan ilmaa. Kuvittelin, että eukaristiassa kestäisi näin suurella ihmismäärällä kauemminkin, mutta mennessäni sisään olivat ihmiset jo takaisin paikoillaan ja tilaisuus läheni jo loppuaan. Se oli todella ollut hyvin ytimekäs, ehkä vähän yli tunnin mittainen. Väistyin syrjään, kun loppukulkue asteli kohti uloskäyntiä. Laskin taas ihmiset, tällä kertaa sain 21.

Nappasin kamppeeni, jotka yhä olivat lojuneet istumapaikkani lähellä, ja aloin purkautua muiden mukana ulos kirkosta. Vaihdettuani vielä kaverini kanssa muutaman sanan oli jo aika suunnata kohti uusia seikkailuja, taas yhtä kokemusta rikkaampana.