Kokemuksia teologian opiskelusta 17: Viimeinkin kandidaatti!

Neljännen vuoden ensimmäinen puolisko sekä kandidaatinopintojen loppu ja summaus.

Kovin ovat opiskelusuunnitelmani olleet myllerryksessä viime aikoina. En onnistunut tekemään loppuja kandikursseja kesällä ja ne työllistivät minua syksyllä vielä merkittävästi. Olen aloittanut viimein maisterivaiheenkin opintoja ja suorittanut niitä arvaamattomalla menestyksellä, mutta olen oikeastaan ollut enemmän kuin hakoteillä sen suhteen, mitä edes suoritan. Yliopistolla tapahtui tutkinnonuudistus, joka kirvoitti muutamia vierailuja opintoneuvojalle asti. Kurssien ja tenttien etsiminen netistä on ollut työn ja tuskan takana, ja monin paikoin opintojen suorittaminen on ollut hankalaa jo käytännön järjestelyjen vuoksi.

Jos ihan totta puhutaan, on minulla ollut opiskeluvaikeuksia jo pitkään. On vaikeaa saada aloitettua työskentelyä ja jo tutuksi käyneeseen tapaan kaikki tuppaa venymään viime tippaan. Luulin kesäloman hengähdyksen auttaneen tähän, mutta itse ongelma lienee syvemmällä. Uusilla maisterikursseilla olen kohdannut paljon produktiivisuutta: oppimispäiväkirjan ja esseiden kirjoitusta. Ensimmäisinä vuosina olisin varmaan tehnyt tällaisia töitä mieluummin, nyt tökkii enemmän kuin pahasti. Haluaisin suorittaa opintoja mahdollisimman paljon kirjatentteinä, sillä tentteihin lukeminen on yksinkertaista ja päivät olisi helpompi rytmittää, jos ei olisi niin monta rautaa tulessa. Tämän johdosta lienen melko pitkälti päätynyt pysymään vanhassa tutkintorakenteessa, jossa kirjatenttejä on edelleen helposti tarjolla.

Kirjoitukseni teologian opinnoista eivät myöskään ole neljännen vuoden myötä jatkuneet niin tiheästi ja blogin kirjoittaminenkin on harmillisesti jaksamisen vuoksi jäänyt paljon vähemmälle. Nyt kuitenkin viimein tartun toimeen, ja minulla on siihen merkittävä syykin: olen juuri valmistunut teologian kandidaatiksi! Tässä ehkä melko hajanaisessa kirjoituksessa kuvaan syyslukukauden opintojani sekä viimeisiä kandidaatin papereiden saamiseen liittyneitä vaiheita. Lopulta voin myös katsoa taaksepäin teologintaivaltani tähän mennessä ja vetää yhteen elämäni viimeisiä kolmea ja puolta vuotta.

Syyskauden maisteriopinnot

Ensimmäisessä periodissa osallistuin mielenkiintoisille kursseille, joista eräässä pohdittiin uskonnon, filosofian ja kosmologian suhdetta, toisessa (toiselle periodille jatkuneessa) taas uskonnon ja tieteen suhdetta. Nämä ovat uuden tutkintorakenteen mukaisia maisterivaiheen kursseja, jotka liittyvät pääaineeseeni dogmatiikkaan. Vielä kyseisille kursseille ilmoittautuessani olin aikeissa tehdä uudenmuotoisen maisterintutkinnon, mutta nyt päätettyäni pysyä vanhassa rakenteessa minun kaiketi pitää vain sijoittaa nämä uudenmuotoiset kurssit oikeille paikoilleen vanhaan rakenteeseen. Kuulostaa varmaan melkoiselta sumplimiselta ja eiköhän se sitä tule olemaankin.

Kosmologiakurssissa oli viikoittaisia luentoja, jotka olivat sangen mielenkiintoisia. Kävimme läpi kosmologian kehitystä varhaisista kulttuureista tähän päivään, painopisteenä tosiaan kosmologian suhde filosofiaan ja uskontoon. Kurssin varsinainen suoritusmerkintä saatiin kirjoittamalla kaksi esseetä, joista yhden tuli käsitellä tieteellisen kosmologian muutosten vaikutusta uskontoon ja filosofiaan, toisen taas yleisluontoisemmin jonkin opin kehitystä. Kahdesta vaihtoehdosta valitsin kolminaisuusopin kehityksen esittelyn, se kun on minusta niin tavattoman kiintoisa konsepti. Kummankin esseen pituuden tuli olla noin kymmenen sivua. Täytyy sanoa, että olin kosmologiaesseen kanssa enemmän kuin sormi suussa, sen piti nimittäin tehtävänannon perusteella (jos oikein tulkitsin) perustua luentoihin, jotka kyllä olivat sisällökkäitä, mutta joista tuntui hyvin haastavalta saada aikaiseksi niin suurta sivumäärää. Heitin kehiin siis klassisen kikan mukaan paljon omaa pohdintaa ja koreita, polveilevia lauserakenteita. Essee viivästyi ja viivästyi niin, että hioin sitä vielä syksyisellä matkallani Israeliin, josta lopulta työt myös palautin. Yliopistourani luokattomimmat esseet, ajattelin. Siksipä yllätykseni oli suuri, kun sain kuulla saaneeni vitosen! Tässä olen sitten pähkäillyt, mikä on kirvoittanut moisen arvosanan: hauskimpana teoriana lienee se, että Pyhältä maalta palautettuihin esseisiin tarttui jonkinlaista siunausta…

Uskonnon ja tieteen suhdetta käsitelleellä kurssilla oli luentoja niin ikään joka viikko. Kyseessä oli niin sanottu temaattinen opintojakso, joka siis ei kiinteästi liittynyt mihinkään laitokseen: luennoitsijoitakin oli useammalta teologiselta alalta. Kurssi oli hyvin monipuolinen, aiheina olivat esimerkiksi ihmiskäsitys, evoluutio, uusateismi, tieteen ja uskonnon suhteen historia ja kognitiivinen uskontotiede. Kaikki ovat asioita, joista olisi niin hauska tietää paljon enemmän. Luennoitsijoiden oppineisuuden edessä ei voi kuin toivoa, että jostain saisi tarmoa päästä joskus samanlaiseksi ekspertiksi.

Kurssi suoritettiin luentopäiväkirjalla, esseellä sekä ryhmätyömuotoisella aineistotehtävällä. Essee jäi omalla kohdallani alamittaiseksi, vaikka vaatimus ei ollut kuin kuusi sivua. Aiheena olivat tieteen, erityisesti biologian ja kognitiotieteen uskonnolle ja moraalille kohdistamat haasteet ja niiden perusteiden arviointi. Aineistotehtävä oli aika hauska, siinä valittiin jokin uskonnon ja tieteen suhdetta populaaristi käsittelevä kirjoitus ja sitten analysoitiin, mitä uskonnon ja tieteen suhteen mallia se edustaa. Ryhmämme valitsi Kari Enqvistin kolumnin ”Hyvästi tontut, tervetuloa tiede”, jota, kuten Enqvistiä yleensäkin, oli hykerryttävän viihdyttävää lukea. Tämä johtuu siitä, että useimmiten kaikki hänen argumenttinsa voi kääntää häntä itseään vastaan. Nytkin huvittelin laatimalla kolumnille oman vastineen, jossa minun ei tarvinnut merkittävässä määrin tehdä muuta kuin vaihtaa tietyt termit toisiksi. Sama argumentaatio pätee hyvin kumpaankin suuntaan.

Suoritin kolmantena maisterikurssinani Uuden testamentin kreikkaa tenttimällä tietyt Raamatun tekstit. Tentissä ei saanut käyttää sanakirjaa, mitä aluksi jännitin, mutta tentti kuitenkin sujui hyvin. Merkittävin haasteellisuus liittyi käytännön järjestelyihin: minun piti itse toimia netissä, että sain selville kurssin vastuuopettajan ja sitten vielä olla yhteydessä häneen, että tentti-ilmoittautumisen sai näkyviin. Toisen kreikan jatkokurssin kanssa tätä edelleen odotan.

Viimeiset kandiopinnot

Toiseksi viimeisenä kandivaiheen kurssinani osallistuin Eero Huovisen saarnakurssille, jota olin kuullut aiemman järjestämiskerran yhteydessä kovasti kehuttavan. Eivätkä kehut mitään tyhjiä puheita olleetkaan. Huovisen esiintymiseen en ole koskaan ollut pettynyt, hän on karismaattinen ja viisas mies, jota on ilo kuunnella oikeastaan aina riippumatta siitä, mitä hän sanoo. Tällä noin sata osallistujaa vetäneellä kurssilla Huovinen luennoi pääasiassa saarnaa käsittelevän kirjansa pohjalta, mutta luennoille sisältyi myös merkittävässä määrin aktiviteetteja, esimerkiksi erään presidentti Obaman puheen perusteellista analysointia sekä yleistä keskustelua. Monen luennon aluksi Huovinen kysyi vapaaehtoista ja sellaisen saatuaan antoi hänen lukea Raamatusta jakeen. Kun oltiin yleisesti hieman annettu kohteliasta palautetta lukijan lukemisesta, oli tehtävänä keksiä jakeesta muistaakseni 20 sekunnin mittainen saarna. Hauskana muistona mieleen jäi myös se kerta, kun Huovinen toi luennolle vieraaksi tuntemansa entisen diplomaatti Jaakko Iloniemen, jonka one-linereita kirjoitinkin urakalla muistiin.

Saarnakurssi suoritettiin osin raportoitavalla kenttätyöllä ja osin tentillä. Kenttätyö oli mukava kokemus, ryhmämme lähti minulle jo tutuksi käyneeseen Pyhän Henrikin katedraaliin observoimaan katolista saarnaa. Tenttiin sai valita viidestä kirjasta kolme: mukana oli kaksi Huovisen kirjaa, eräs yleinen puhetaidon opas, muuan ruotsinkielinen kirja sekä jopa kaunokirjallinen teos. Itse valitsin tenttiin kolme ensin mainittua, en lukenut niistä yhtäkään lähellekään puoliväliä, ja onnistuin silti saamaan vitosen. Tämä mahdollistui tosin suureksi osaksi tentin melko yleisluontoisten kysymysten vuoksi.

Sitten päästäänkin pitkäaikaiseen murheenkryyniini, eksegetiikan kivijalkakurssin B-osaan! Tämä opintojakso odotti valmistumista noin puolitoista vuotta mutta saapui kuitenkin viimein päätökseensä. Mietin suoritusta pitkään esseellä, jota kirjoitinkin jo melko pitkälle, mutta viivästymisen ja tutkintouudistukseen liittyvän hässäkän vuoksi päädyin kuitenkin yrittämään kirjatenttisuoritusta. Tätä yritin jo ensimmäisessä periodissa samassa tilaisuudessa saarnakurssin tentin kanssa. Koska kuitenkaan en saanut luettua tähän tenttiin sitäkään vähää mitä saarnakurssiin, palautin tentin tyhjänä. Myöhemmin syksyllä yritin uudestaan luettuani jokaista neljästä kirjasta hyvin pinnallisesti, ja lopulta selätin tämän pitkällisen vastukseni saaden arvosanaksi kolmosen. Viimeinen kandikurssi oli suoritettu ja oli aika ottaa paperit ulos.

Kandidaatiksi valmistuminen

Tutkintotodistuksen saaminen oli lopulta helpompaa kuin olin luullut. Kävin kertaalleen juttelemassa opintoneuvojan kanssa, ja sain vastaukset kaikkiin kysymyksiini. Ensin minun tuli sähköisellä lomakkeella rekisteröidä aineopintoni yhdeksi kokonaisuudeksi (tämä olisi tullut tehdä myös muiden opintojen osalta, jolleivät ne jo olisi suoraan olleet koottuina). Laskin moneen kertaan, että kursseja oli tarpeeksi, ja sijoitin ne sitten lomakkeelle. Aikoinaan suorittamani kahden opintopisteen Jeesuksen ihmeet -luentosarja muuten jäi näillä näkymin ylimääräiseksi suoritukseksi, sillä en yrityksestä huolimatta saanut siihen liittyvää kirjallisuusosiota suoritettua.

Kun aineopintokokonaisuus oli valmis, laitoin menemään tutkintotodistuspyynnön ja vastasin kandipalautekyselyyn. Noin kymmenen päivän kuluttua sain ilmoituksen, että todistukseni on noudettavissa. Ulkomaan matkalta arkeen palattuani kävin sitten noutamassa paperit ja sulkeuduin onnittelijoiden suosioon!

Kolme ja puoli vuotta teologisessa

Mitä siis on nyt sanottava? Olen eräänlaisella välietapilla, suurin osa opinnoistani on pistemäärän suhteen jo käyty. Nyt edessä siintää enää lopulta melko yksinkertainen paketti opintoja, harjoittelu, pro gradu -tutkielma ja itse pääpalkinto. Takana olevat kolme ja puoli vuotta näyttäytyvät minulle vaiherikkaana aikana, jossa olen kokenut kenties elämäni suurimmat ilot mutta myös todennäköisesti ainakin toisiksi suurimmat haasteet.

Moni asia on muuttunut. Tulin tiedekuntaan oppiakseni tuntemaan Raamattua paremmin ja vakavastiotettavammin, nyt huomaan tähtääväni hyvin kutsumustietoisena hengelliseen työhön. Tullessani 2014 olin kirkkokuntiin kuulumaton vapaakristillinen totuuden torvi, nyt olen luterilaiseen kirkkoon kuuluva yhteiskristillinen etsijä. Fuksina luulin tietäväni kaikesta kaiken, nyt tuntuu, että en tiedä oikeastaan mistään mitään. Opintojeni alussa olin teräkunnossa, nyttemmin jaksaminen on laahannut pahemman kerran maassa. Kolme ja puoli vuotta sitten tunsin pääkaupunkiseudulta niin vähän ihmisiä, että määrä olisi varmaan laskettavissa parin käden sormilla, nyt olen luontevasti mukana useammissa piireissä yli kirkkokuntarajojen ja akateemisten klikkien, ja sosiaalinen verkostoni on laajempi kuin ymmärränkään.

Ensimmäisen vuoden jälkeen kirjoitin, että tärkein oppimani asia oli laajempi perspektiivi. En ollut edes huomannut, miten ahdasta ja rajoittunutta, jopa naiivia ajatteluni oli monilta osin ollut. Suurimpia oivalluksiani teologian opiskelun ajalta on, että asiat tuppaavat olemaan monimutkaisia. Tämä havainto on merkittävässä ristiriidassa ihmisten arkisten toiveiden ja motiivien kanssa. Tänä päivänä kansa janoaa helppoja totuuksia, joitakin ihmisiä, jotka tunteisiin vetoavilla puheilla kertovat, mihin pitää uskoa. Tietoa on niin paljon, että yhden ihmisen elinikä ei riitä muuhun kuin korkeintaan muutamaan alaan tarkemmin perehtymiseen. Ja se musertava seikka, että asioihin pitäisi perehtyä ennen kuin niistä kannattaa sanoa mitään, halutaan kaikin keinoin torjua.

Minä en ole pystynyt valitsemaan helppojen totuuksien tietä. Useammat teologiset kysymykset ovat elämässäni ikään kuin hyllyllä odottamassa sitä, että tarkemmin tutkin asiat ja sitten ehkä voin muodostaa tarkemmat näkemykseni. Tämä on tärkeä näkökulma teologian opiskeluuni: kaiken muun ohella yritän löytää perusteltuja näkökantoja kantoihini. Hyvin tyydyttävä esimerkki tässä onnistumisestani on kandidaatintutkielmani. Aiemmin olin ollut Israel-teologian suhteen kysymysmerkkinä enkä ollut osannut löytää kantaani. Korvausteologia? Dispensationalismi? Jokin muu, mikä? Syvennyttyäni kandissani Roomalaiskirjeeseen lopulta löysin kannan, johon perusteellisesti kykenen sitoutumaan.

Toisen vuoden jälkeen kirjoitin eläneeni läpi kriisien vuoden. Oli raamattukriisiä, pääaineen pohtimista ja ennen kaikkea epävarmuutta tulevaisuuden suhteen. Kolmannen vuoden jälkeisenä kesänä kuitenkin tapahtui eräs merkillinen asia, joka tuntui selkiyttävän suuntaani. Voin sanoa, että sain silloin ensimmäisen kipinän pappiskutsumuksesta.

Olin toki ollut niin sanotulla pappislinjalla jo pidempään, mutta tämä johtui täysin linjan mielenkiintoisesta sisällöstä. Pitkin opiskeluja minulle tultiin sanomaan, että minusta tulisi hyvä pappi. En kuitenkaan nähnyt tälle edellytyksiä, enhän minä kuulunut kirkkoonkaan. Tämä asia muuttui talvella 2016-2017, ettekä varmaan usko, millaisen kamppailun ja pohdinnan jälkeen! Ratkaisu oli osaltaan käytännöllinen ja osaltaan teologinen, olin jo pidemmän aikaa ajattelultani lähestynyt luterilaisuutta.

Niin sitten kesällä eräänä iltana olin saunomassa sukutilallamme savolaisen luonnon keskellä, kun yhtäkkiä koin Jumalan läsnäoloa tavalla, jolla sitä en useimmiten koe. Ainakin tulkitsin sen Jumalaksi, joka halusi kohdata minua erityisesti anteeksiantavana (olin juuri märehtinyt elämäni syntejä) mutta myös kutsuvana. En muista, missä määrin kokemus oli sanallinen, mutta joka tapauksessa minulla heräsi jonkinlainen kutsumus paimenen virkaan. Tätä kutsumusta olen sitten koetellut ja tulkinnut saavani sille myös vahvistusta, se on myös pysynyt minussa kiinteämmin kuin monet ohikiitävät tunteet. Mutta aika näyttää, missä minun paikkani todella on.

Olen alkanut yhä enemmän mieltyä ajatukseen lähteä jonnekin kauas lähetystyöhön. Niin moni asia tuntuisi olevan kohdillaan: töitä olisi ehkä helpompi saada kuin armottomassa kilvassa kansankirkon papinpaikoista, minulla olisi ehkä mahdollisuus saada vihkimys ulkomailla, saisin myös irtioton ja ennen kaikkea ainutlaatuisen mahdollisuuden levittää hyvää sanomaa. Mikään ei myöskään erityisesti tunnu estävän lähtöä ulkomaille, en ole ainakaan tällä hetkellä mitenkään sidottu Suomeen. Jos joku taho haluaisi minut lähettää, katson, että en olisi välttämättä mikään kaukaahaetuin vaihtoehto.

Mutta kun katson näitä vuosia taaksepäin, jään melkein sanattomaksi niiden kaikkien hyvien muistojen edessä, jotka olen saanut opiskelujeni myötä. Muistan hyvin orientoivan viikon ja ensimmäisen päivän jännityksen, opiskelijatapahtumat Fuksiseikkailusta laskiaiseen ja leffailloista sitseihin. Peruskurssien massaluentojen sympaattisuuden. Ainoan kohtaamiseni Räisäsen kanssa hänen tullessaan vierailevaksi luennoitsijaksi ja sen, kuinka möhlin mahdollisuuteni ainiaaksi keksimällä huonosti muotoillun kysymyksen! Kuokkavierailuni alemman vuosikurssin luennolle, kun halusin päästä kuulemaan fuksien mielenkiintoiseksi sanottua luennoitsijaa. Sen, kun melkein myöhästyin TVT-ajokorttitentistä. Puurojuhlan, jonka jatkoilla minulle laulettiin syntymäpäivän onnittelulaulu. Vaiherikkaan teologiristeilyn, jolla voitin palkinnon, jota kukaan ei olisi halunnut: uuden risteilyn. Nautinnon opiskellessani klassisia kieliä. Aikaiset latinan luennot, joille ostin euron kahvin ja joilla pääsin kunnolla rentoutumaan. Uskontotieteen maailmanuskontojen kurssin, etenkin juutalaisluennon. Dogmatiikan luennon, jolla puhe kääntyi humoristiseen keskusteluun teologian opiskelusta Britanniassa. Kiinnostumiseni patristiikasta. Huovisen saarnakurssin. Kivoimpana opintojaksona kaikista praktikum I:n. Monet tuparit, synttärit, mökkeilyt, raamistelut ja illanvietot. TYT:n ekskursiot aivan ennennäkemättömiin maailmoihin. Lukemattomat ruokalakeskustelut mitä kirjavimmissa seurueissa. Moninaiset opiskelun ohessa käydyt teologiset tapahtumat, eksegeettiset ja patristiset päivät, STI-vierailut luentoineen, päiväkahvikeskusteluineen sekä tietenkin edullisine kirjoineen.

Lisäksi on teologian opiskelu Helsingissä välillisesti aiheuttanut elämässäni paljon hyvää. Olen tutustunut täällä toinen toistaan upeampiin ihmisiin, jakanut monia riemun hetkiä, antanut omastani ja tullut ravituksi muiden kautta. Olen kiitollinen siitä, että en vuonna 2012 päässyt ensimmäistä varasijaa edemmäs pyrkiessäni Jyväskylään opiskelemaan historiaa. Tai että lopulta otin ”riskin” valita Helsinki Joensuun sijaan. Ei epäilystäkään, etteikö minulla olisi voinut olla merkittävä tulevaisuus myös noissa kaupungeissa. Mutta en ole pettynyt siitä, että olen ollut täällä, saanut nämä ihmiset, nämä kokemukset, nämä hetket. Olen täällä niin kotonani, että en osaa pitää vieläkään valintaa lähteä tänne opiskelemaan teologiaa huonona ratkaisuna.

Kun elämää katsoo hiukankin yleisluonteisemmin, niin minullahan ovat asiat oikeastaan ihan hyvin. Kiitos Jumalalle ja kiitos teille, kanssakulkijat!

Ekskursio Oopperajuhlien jumalanpalvelukseen ja muistoja Olavinlinnasta

Heräsin kauniiseen kesäaamuun tavallistakin aikaisemmin, sillä halusin ehtiä messuun. Kesän tässä vaiheessa majailen Savonlinnassa, pienessä itäsuomalaisessa kaupungissa, joka herää suurimpaan kukoistukseensa heinäkuussa. Yli sata vuotta sitten ensimmäisen kerran järjestetyt Savonlinnan Oopperajuhlat vetävät paikalle turisteja lukuisista maailman kolkista. Tänä sunnuntaina oli vuorossa perinteinen Oopperajuhlien jumalanpalvelus, jota ei järjestetty sinänsä kauniissa tuomiokirkossa mäen laella, vaan vieläkin tunnetummassa kohteessa. Kyseessä oli kaupungin ykkösattraktio, vuonna 1475 perustettu Olavinlinna.

Linnaa on kutsuttu käsittääkseni myös Uudeksi linnaksi ja Savon linnaksi, mutta yleisimmäksi on vakiintunut Norjan muinaiseen kuninkaaseen viittaava nimi. Olavi II (995-1030) on myös kanonisoitu: häntä pidetään ritareiden suojeluspyhimyksenä.

Olavinlinna sijaitsee näyttävällä paikalla omalla saarellaan keskustan itäosassa. Kolme tornia ovat ikoninen näky, jotka esiintyvät paitsi kaupungin vaakunassa myös sen viittomakielisessä viittomassa. Torneja on kuitenkin aikoinaan ollut viisi, joista Pyhän Eerikin torni purettiin lähes maan tasalle ja ruutivarastona toiminut Paksu torni ilmeisesti räjähti, ja paikalla on nykyään Paksu bastioni. Kolmen jäljellä olevan tornin nimet ovat lännestä itään Kellotorni eli Pyhän neitsyen torni, Kirkkotorni eli Pyhän Olavin torni ja Kijlintorni. Tornien pyöreä muoto antaa Olavinlinnalle omaleimaisuutta maamme linnojen joukossa, lisäksi merkittäviä linnan rakenteita ovat sakaramaiset bastionit. Mummoni on kertonut, että esi-isämme olisivat aikoinaan olleet rakentamassa tätä linnaa. Niin tai näin, on tämä linna tullut minulle elämäni aikana sangen läheiseksi.

Hyppäsin auton kyytiin ja hurautin keskustaan, joka on rakennettu jokuselle suhteellisen pienelle saarelle suurten Saimaan altaiden väliin. Kun messun alkuun oli aikaa noin vartti, en löytänyt aluksi parkkipaikkaa kahdesta luottomestastani. Lopulta parkkeerasin kaupungin pääkadulle ja kipitin välillä juoksujalkaakin askeltaen linnaan, joka ei onneksi ollut kaukana.

Mitkä muistot! Ne lapsuuden monet opastetut kierrokset tuossa seikkailujentäyteisessä paikassa, ne lukuisat huoneet ja tarinat, ne jännittävän kutkuttavat kaksi kesää, kun itse olin töissä täällä. Kun kävelin ponttonisillalle ja kun kaksi hienosti pukeutunutta miestä sanoi minulle hyvät huomenet, palautui mieleeni elävästi se aika, kun olin kävellyt tästä kaulassani Oopperajuhlien avustajan kulkulupa. Muistan vielä hyvin vuodet 2011 ja 2012 (juhlien satavuotissynttärit), jotka saivat minut rakastumaan oopperaan taidemuotona ja jotka tarjosivat eittämättä hauskimman työkokemuksen, jota olen kuunaan saanut.

Pitkin matkaani suureen telttakatoksella varustettuun katsomoon henkilökunnan jäsenet toivottivat huomenia, ja sain yhdeltä messun ohjelmankin. Katsomo oli melko täysi, mutta lavalta katsottuna vasemmalla edessä oli yllättävänkin paljon tyhjää tilaa. Ilmeisesti paikkoja ei ollut kenellekään varattu, joten istuin alas melko eteen.

Lavalla oli orkesteri ja sen takana suuri kuoro. Alttari vihreine väreineen oli minusta katsottuna orkesterin vasemmalla puolella, ja tästä vasemmalla oli saarnatuoli. Taustaseinälle oli heijastettu suurikokoinen vaikuttava risti.

Myös katsomossa oleminen oli omiaan palauttamaan mieleen muistoja työkesiltä. Monesti suuri osa työajasta oli ollut vain tässä istumista solistien harjoitellessa omia osuuksiaan. Kerran tai pari oli valoavustajana mennyt myös yötöiksi, jolloin jouduimme poistumaan linnasta veneellä, ponttonisilta näet siirrettiin yöksi sivuun. Avustajana tutuiksi olivat tulleet myös linnan takaosat monine sokkeloineen ja käytävineen, takalaituri, niin kutsuttu Suvorovin esilinna sekä Kijlintorni, jonne turisteja ei viedä. Tuolla, vasenten portaiden yläpäässä oli paikka, jossa minut maskeerattiin Taikahuilun pahiksen kätyriksi! Tuolla, oikealla, oli Paksu bastioni, jonka valtavia ovia kerta toisensa jälkeen liikutin Don Giovannin majesteettisessa finaalispektaakkelissa…

Juuri istahdettuani alkoi orkesteri soittaa tuttua Bachin Jesu bleibet meine Freudea, joka oli tällä kertaa prosessiomusiikkina. Ristin johtamana aition alta saapui kulkue, muassaan myös tämän messun saarnaaja, Turun piispa Kaarlo Kalliala. Liturgina toimi aluekappalainen Henrik Koponen, joka toimitti johdanto-osan hyvin perinteisesti. Merkillepantavaa oli, että synnintunnustusta ei kuitenkaan sanottu yhteen ääneen ja muistaakseni kiitosrukous ja päivän rukous olivat samat tai ainakin hyvin samankaltaiset. Olin iloissani, kun pääsin pitkästä aikaa osallistumaan perinteisiin Kyrie-litaniaan ja Kunniaan, joita ei sellaisinaan ole viime aikoina käymissäni messuissa ollut. Kiitosvirtenä oli virsi 726, jonka sävel oli sama kuin vanhassa kunnon Herraa hyvää kiittäkää -virressä, sen a-sävelmässä.

Olavinlinna kuvattuna rautatiesillalta, joka tarjoaa vaikuttavan näkymän

Lukukappaleet olivat Toisesta Samuelin kirjasta ja Roomalaiskirjeestä. Ensimmäisenä oli kertomus profeetta Natanista, joka saapuu nuhtelemaan syntiin langennutta kuningas Daavidia. Syntinsä tunnustettuaan Daavid saa anteeksi. Toisessa kappaleessa Paavali kirjoittaa ihmisten tuomitsevan toisiaan epäoikeudenmukaisesti usein näkemättä omia vikojaan, mutta Jumalan tuomio on oikeudenmukainen. Nämä kappaleet viestivät päivän viidennen sunnuntain helluntaista teemaa, joka oli: Armahtakaa! Kappaleiden välissä kuultiin vastausmusiikkina päivän psalmi Ps. 13:2–6, jonka kuoro ja orkesteri esittivät hienosti, mielestäni hieman modernilla vivahteella.

Päivän virren jälkeen evankeliumitekstin saapui lukemaan, kuten tapana on, saarnaaja eli tässä tapauksessa piispa. Teksti oli puhutteleva jakso Johanneksen evankeliumista, jossa kirjanoppineet ja fariseukset tuovat Jeesuksen eteen aviorikoksesta itse teossa kiinnisaadun naisen. Laki antoi tällaisesta kuolemantuomion. Jeesus kuitenkin sanoo häntä kiusaamaan tulleille ihmisille legendaariset sanat: ”Joka teistä on synnitön, se heittäköön häntä ensimmäisenä kivellä.” Kirjanoppineet ja fariseukset lähtevät pois yksi toisensa jälkeen ymmärrettyään itsensä syyllisiksi, ja lopulta Jeesuskaan ei tuomitse naista, vaan sanoo: ”En minäkään sinua tuomitse; mene, äläkä tästedes enää syntiä tee.”

Olavinlinna nähtynä Kyrönniemeltä

Toinen kuva Kyrönniemen puolelta

Piispan saarna käsitteli paitsi evankeliumitekstiä myös monia muita kulttuurisia aikaansaannoksia, joista löytyi siihen yhtäläisyyksiä. Hän luki aluksi juuri edesmenneen Annikki Tähden esittämää Balladia Olavinlinnasta, joka kertoo tunnetun tarinan linnan muuriin muuratusta neidosta. Tämä kauhea rangaistus kohtasi häntä, vaikka tarinan varsinainen konna lieneekin vihollisupseeri, johon hän oli rakastunut. Mies oli nimittäin pettänyt neidon tämän avattua linnan oven hänelle ja päästänyt viholliset sisään. Neidon kivisestä tyrmästä alkoi myöhemmin kasvaa pihlaja. Muistelen joskus kierroksella kuulleeni, että paikalla on todella kasvanut puu vielä joitakin kymmeniä vuosia sitten.

Piispa vertasi saarnassaan Raamatun kertomusta tähän tarinaan: kummassakin esiintyy nainen ja kiveen liittyvä tuomio. Siinä missä linnanneito saa syyttömänä rangaistuksen, Raamatun nainen on syyllinen, mutta ei saakaan sitä. Piispa esittikin kysymyksen, mitä syyllisyydestä pitäisi seurata, ja käsitteli laajalti myös koston tematiikkaa. Hän otti esimerkin Kullervosta, josta kertovaa oopperaa hän ilmeisesti oli aiemmin ollut katsomassa ja jonka lavasteet edelleen olivat lavalla. Kullervo ei piitannut siitä, oliko oikeassa ja oikealla puolella. Kosto oli hänen tiensä ja pahan piti maksaa.

Kristillinen usko sanoutui piispan mukaan irti koston kulttuurista. Kostamiselle on kyllä usein ymmärrettävät syyt, mutta kristillisyys hoitaa asian hyvällä eikä pahalla. Vihan, kaunan ja koston ruokkija on se, joka antaa pojalleen kiven, kun tämä pyytää leipää (Matt. 7:9). Piispa mainitsi saarnassaan myös sen, miten vieraat usein koetaan uhkaksi, mutta syyllisyyttä on usein hankalampi löytää itsestään. Balladin Olavinlinnasta mukaan neito oli vienalainen.

Saarnan ja uskontunnustuksen jälkeen oli vuorossa musiikkiosio. Sopraano Hanna Rantala esitti Kari Tikan Armolaulun Minna Raassinan pianosäestyksellä. Kuinka hauskaa, että muistan sekä solistin että säestäjän vuosien takaa. Rantala oli toinen Paminan roolin esittäjistä Taikahuilussa Oopperajuhlilla 2012, ja minulla oli yksi yhteinen kohtaus hänen kanssaan. Minä ja sukulaiseni olimme pahan Monostatoksen kätyreitä ja pääsimme sitomaan tämän päättäväisen naispäähenkilön köysiin ja kantamaan määrättyyn paikkaan ennen kuin julma isäntämme jo komensi meidät tiehemme saadakseen jäädä Yön kuningattaren tyttären kanssa kahden. Raassina puolestaan aikoinaan oli se, joka esitti urkusävellykseni Hehkun kuorojen kevätkonsertissa Kerimäen puukirkossa.

Yhteinen esirukous rytmitettiin hyvin tavanomaisesti virren Siunaa koko maailmaa säkeillä. Hautaan siunattujen maininnan jälkeen kuultiin Adagio teoksesta Barokrock.

Olavinlinna Kyrönniemen viereisen lahden rannalta nähtynä

Ehtoollisosa mentiin läpi perinteisin menoin, minunlaiselleni liturgiaintoilijalle oli totta kai nautinto saada kuulla prefaatiorukous ja ehtoollisen asetussanat laulettuna. Itse ehtoollinen toteutettiin intinktiomenetelmällä eli ”dippauksella”: ehtoollisen nauttija kastoi leivän itse viinimaljaan. Herran muistoaterian aikana kuultiin paljon musiikkia, sillä luonnollisesti ehtoollisen antaminen suurelle katsomolliselle kestäisi kauan intinktiosta huolimatta. Kuulin monia tuttuja lauluja ja virsiä, kuten Riihikirkkohymnin, virren Jeesus Kristus, elämämme ja lisävihkossa mukaan otetun Oi ihmeellistä armoa -virren, joka lienee tunnetumpi englanninkielisellä nimellään Amazing Grace. Itse olen tosin tottunut jo paljon aiemmin käännökseen, jossa lauletaan: ”Oi armo suuri ihmeinen”. Mukana oli myös virsi 589, joka oli minulle vähemmän tuttu. Hanna Rantala lauloi lisäksi Haydnin Benedictuksen, ja riemukseni ohjelmassa oli myös niin ikään lisävihkossa virreksi päässyt Maan korvessa, joka on sukulaiseni P. J. Hannikaisen säveltämä. Kerrotaan nyt täälläkin, että olen P. J:lle niinkin läheistä sukua kuin kolmannen serkun lapsenlapsenlapsenlapsenlapsenlapsi.

Päätösosassa kuultiin vielä yksi uusi virsi, kaunis Onko suurempaa ihmettä, ja Herran siunauksen jälkeen kaiken kruunasi eeppinen Sibeliuksen Andante festivo, yksi ehdottomista suosikeistani. Musiikillisesti messu oli ollut korviahivelevä, ja jotenkin olin todella hyvillä mielin siitä, että olin päässyt paikalle. Oli kulunut lähes kaksi tuntia, joten halusin jo lähteä kiiruhtamaan autoa kohti. Silti minulla oli vielä aikaa napsia muutamia kuvia linnasta, jossa en nykyään enää niin usein käy. Olen toki kiertänyt linnassa monet kierrokset, katsonut näyttelyt, istunut linnan kahvilassa ja päässyt käymään niin tornin ylimmässä pyöreäikkunaisessa kerroksessa kuin alakammiossa, jonne muinoin pääsi vain katon pienen reiän kautta. Olen päässyt parisen kertaa jopa linnan pieneen kappeliin, mutta minulla ei kaikesta huolimatta ole ollut Olavinlinnaan liittyvää hengellistä kokemusta. Nyt oli jälleen saanut siitä yhden merkittävän muiston lisää.