Ecclesia mea: 14 teesiä kirkosta

Johdanto

Kesällä kirjoittamani kirjoitus Ecclesia iterum ecclesia fiat: Kirkon ongelma oli, kuten täällä blogissakin on jo todettu, kovasti kiitelty ja jonkin verran myös kritisoitu teksti. Minulta on valtavasti toivottu jatkoa tuolle ongelmanasetteluni selväksi tekevälle kirjoitukselle, ja vielä sitä kirjoittaessani pohdin tekeväni mahdollisesti neljäkin uutta kirjoitusta, joista kolme ensimmäistä olisivat käsitelleet mielestäni vääriä tapoja vastata ”kirkon ongelmaan” ja neljäs oikeana pitämääni. Nyt tuntuu siltä, että tämä viisiportainen rakenne tulee tuskin koskaan toteutumaan sellaisenaan, sillä en edelleenkään ole täysin varma, mitä muihin osiin (varsinkaan viimeiseen) kirjoittaisin. Koska kuitenkin asetuin lopulta ehdolle seurakuntavaaleissa, antoi tilanne minulle mahdollisuuden pohtia kirkkoa hieman laajemmasta, ei enää niin paljoa mainitun kohukirjoitukseni rajaamasta näkökulmasta. Tein siis vaaleista itselleni muodollisen syyn julkaista kypsyttelemiäni ajatuksia siitä, millaisena näen ideaalisen kirkon.

Seurakuntavaalien teema/slogan on monen kritisoima ”Minun kirkkoni”. En itsekään pidä tuosta muotoilusta ja oikeastaan haluan jo ennen tämän pidemmälle etenemistä tähdentää, että kirkkoa ei pidä nähdä ihmisen omaisuutena, jota voi muokata oman tahtonsa mukaisesti millaiseksi tahtoo. Jos kirkko on jonkun, se on Kristuksen. Olen tässä kirjoituksessa kuitenkin halunnut käyttää slogania mukailevaa ilmausta ”Minun kirkkoni on” retorisena keinona ilmaistakseni ideaaleja, joiden toivoisin olevan kirkossa todellisuutta, ja muotoillut 14 yhtaikaa voimassa olevaa jatkoa tuolle lauseen alulle. Näitä kutsuttakoon luterilaisessa hengessä teeseikseni, vaikka ne aika paljon pidempiä ovatkin kuin Lutherin 95 teesiä. Lukijoita kehotan kuitenkin pitämään mielessä ensinnäkin sen, että nämä teesit eivät ole kaikenkattava esitys kirkko-opillisista ajatuksistani, vaan kontekstisidonnainen ja tiettyjä puolia painottava lista. Toiseksi haluan muistuttaa, että nämä teesini on kirjoittanut rajallinen ja monin tavoin vajavainen ihminen, joka ei välttämättä ole kaikilta osin oikeassa tai vielä hoksannut kaikkia kirkon hienouksia. Jos jonkin ajatuksen siis haluan tästä blogikirjoituksesta jättää, niin tämän: ”Kirkko on Kristuksen.”

14 teesiä kirkosta

Minun kirkkoni on:

1. Hengellinen yhteisö. Kirkko on aina ensisijaisesti ja lähtemättömällä tavalla olemukseltaan hengellinen. On pelkästään oikein nimittää kirkkoa uskonnolliseksi yhdyskunnaksi, koska usko on aina ja kaikkialla kirkkoa keskeisimmin määrittävä tekijä.

2. Ikiaikaiseen uskoon sitoutuva. Kirkon usko ei ole mitä tahansa uskoa, vaan se on uskoa kolmiyhteiseen Jumalaan, Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen, joka uskontunnustuksen mukaisesti on luonut maailmankaikkeuden ja ihmiset siinä; joka meidän ihmisten pelastuksen tähden on tullut ihmiseksi Jeesuksessa Kristuksessa, kärsinyt sovittavan ja lunastavan kuoleman ja noussut ylös kuolleista kuoleman voittaen sekä joka Pyhässä Hengessä pyhittää ja tekee eläväksi Jumalan osallisuuteen päässeet ihmiset. Kirkon virallisten uskontunnustusten osalta kirkko ei koskaan voi tehdä kompromisseja, vaan sen on sitouduttava niihin kaikkina aikoina aina Kristuksen paluuseen saakka. ”Kirkko on rakennettu Jeesuksen Messiaaksi tunnustamiselle.”

3. Uskollinen Raamatun sanalle. Kirkon opin ja elämän perusta on Raamatussa, jota on oikein nimittää Jumalan sanaksi kirjoitetussa muodossa. Raamattu tulisikin huomioida kirkon kaikessa elämässä, toiminnassa ja päätöksenteossa. Raamatuntulkinnassa tulee olla hienovarainen ja välttää ylilyöntejä, kuten kaiken Raamatun tekstin ottamista kirjaimellisesti ja vasavuoroisesti joidenkin kohtien hylkäämistä siksi, koska ne eivät helposti tunnu soveltuvan nykyaikaan. Pyhän kirjan tulkitseminen on mahdollista tekemättä sille väkivaltaa sen enempää yltiöpäisellä kriittisyydellä kuin fundamentalismillakaan, tähän avuksi luterilaisessa kirkossa on virallisestikin hyväksytty luterilaiset tunnustuskirjat. Raamatun ydinsanoma on ilosanoma Kristuksesta, joka on tullut ihmiskuntaa pelastamaan. Tämä ei kuitenkaan anna lupaa hylätä niitä Raamatun kohtia, jotka eivät vaikuta Kristuksesta suoraan puhuvan.

4. Messukeskeinen. Kirkon kaiken toiminnan keskus ja sydän on ehtoollisjumalanpalvelus eli messu, seurakunnan yhteinen juhla, jossa Jumala joka kerta lahjoittaa taivaan aarteet lapsilleen. Ehtoollinen on armon ateria, joka edustaa intiimeintä yhteyden muotoa Kristuksen kanssa tässä ajassa – tällä tavalla kirkko elää uskoaan todeksi. Kirkossa tulee myös järjestää sanajumalanpalveluksia, rukoushetkiä, hartauksia, eri ikäryhmille suunnattua toimintaa ja teematilaisuuksia, mutta mielessä tulee pitää, että messussa kuultu ja saarnattu Jumalan sana sekä ehtoollinen uskoa vahvistavana sakramenttina ovat lähtökohta kaikelle muulle kirkon toiminnalle: kaikki kumpuaa messusta. Kaikki muu toiminta myös omalla tavallaan tähtää tai ohjaa messun lahjojen äärelle. Säännöllinen ehtoollisjumalanpalvelus on kirkon elinehto, jota ilman se ei ole kirkko.

5. Universaali. Eräässä mielessä kirkko on koko maailman laajuinen pelastuvien ihmisten joukko, jollain tapaa syvimmiltään näkymättömissä. On asioita, jotka yhdistävät kaikkia maailman kristittyjä, ja niin on tarkoituskin olla. Kristinusko tulisi nähdä yhtenä kokonaisuutena, jonka on tarkoitus sulkea alleen ihmisiä kaikista maista ja kulttuureista, yhdistää ihmiset yhdeksi Jumalaan uskovaksi kansaksi.

6. Paikallinen. Kirkko on myös paikallinen kirkko. Länsimaat tekivät mielestäni aikanaan harkitsemattomasti yrittäessään tuputtaa länsimaalaisuutta ja omia kirkollisia tapojaan evankelioinnin lomassa kansoille, jotka eivät ole länsimaalaisia. Se, että kristinusko (joka itse asiassa on alun perin lähtöisin Lähi-idästä) on niin hanakasti samaistettu länsimaalaisuuteen, on saanut aikaan paljon haitallisia ajatuksia. On toki kiistatonta, että länsimainen kulttuuri on suurilta osin rakennettu kristillisten arvojen pohjalle, mutta mukana on myös paljon kristillisyyden nimellä kulkevaa epäkristillisyyttä. Vastavuoroisesti nykyään liian vähän huomataan, että ollakseen toimivaa oma suomalainen kristillisyytemme ei edellytä sitä, että varauksetta tuomme omaan kirkkoomme esimerkiksi amerikkalaista kristillistä kulttuuria. Muista kulttuureista saatavat vaikutteet ovat kirkollista elämäämme rikastuttava kokemus, mutta itsestään selvinä itseisarvoina niitä ei tulisi pitää. Myös suomalainen kulttuuri on yhtä arvokas kuin kaikki muutkin, ja suomalainen kristillisyys saakin olla rohkeasti suomalaista.

7. Suhteiden kirkko. Organisaationa kirkko ei ole maailmassa yksin, vaan se huomaa ympärillään olevan monia tahoja ja toimijoita omine pyrkimyksineen. Joskus nämä pyrkimykset ovat yhteisiä kirkon kanssa, joskus taas sitä vastaan. Yhteiset päämäärät kirkon joidenkin työmuotojen kanssa jakavat tahot on luontevaa nähdä myös tietynasteisina yhteistyökumppaneina. Harkintansa mukaan kirkko voi varmasti erinäisissä asioissa tehdä yhteistyötä esimerkiksi valtiovallan kanssa erikseen sovittaessa, mutta poliittinen yhteisö kirkko ei voi olla eikä valtiokirkkoajatuskaan ole enää nykyaikana mielekäs. Yhteistyö on mielekästä samaten tiettyjen humanitääristen järjestöjen kanssa. Maailmaa katsomalla ajatteleva ihminen havaitsee helposti senkin, että kirkkokuntia on maailmassa useita. Mikäli kirkkokunnat tunnustavat toisensa eroistaan huolimatta saman Paimenen lampaiksi, on yhteistyö niiden välillä suotavaa niin virallisten oppineuvottelujen kuin ruohonjuuritason toiminnankin kautta. Siitä täytyy kuitenkin pitää huoli, että kaikenlainen yhteistyön ja yhteyden harjoittaminen tapahtuu kirkkojen yhdessä sopimien käytäntöjen mukaisesti.

8. Yhteisöllinen. Kristuksen kirkossa, Jumalan seurakunnassa, ei ole kyse sooloilusta, vaikka Jumalalla onkin henkilökohtainen suhde kaikkiin lapsiinsa. Kristityt on kutsuttu olemaan yhteydessä paitsi Jumalaan myös toisiinsa. Kirkko on hyvä hahmottaa ikään kuin joukkueena: sen elämässä on kyse eräänlaisesta tiimipelistä. Kirkon tulee huomioida jäsentensä lahjat ja suoda heille mahdollisuuksia käyttää niitä. Maallikkoaktiivisuus ja vapaaehtoistoiminnan kynnyksen madaltaminen sekä kaikkien ikäryhmien, erityisesti nuorten, osallistaminen ovat nykyajan valtteja, jotka kirkon kannattaa ottaa erittäin vakavasti. Sanan ja sakramenttien virka eli pastorinvirka on kuitenkin myös Jumalan asettama, eikä kirkko voi tästä virasta luopua lakkaamatta olemasta kirkko.

9. Erilaisuuden hyväksyvä. Kaikki ihmiset ovat uniikkeja yksilöitä, jotka kirkon on nähtävä rikkautena. Jumalan ainutlaatuinen luomistyö näkyy kauniilla tavalla siinä, että kukaan ihminen ei ole samanlainen ja että kaikilla on oma erityinen tehtävänsä Hänen valtakunnassaan. On totta, että kirkon on asetettava myös rajoja eikä se voi hyväksyä kaikkea. Nykymaailmassa erityisenä haasteena onkin tulla johonkin kestävään tulokseen sen suhteen, mikä kirkossa voidaan sen ykseyden ylläpidon tähden hyväksyä ja mikä vastavuoroisesti ylittää opin puhtauden rajan. Tästäkin huolimatta kirkon olisi kyettävä kohtaamaan jokainen ihminen arvokkaana yksilönä ja oltava valmis myös keskustelemaan siitä, olisiko sen käytännöissä joissain tilanteissa myös parantamisen varaa.

10. Ihmisten parissa. Kirkon jäsenten ei tule jäädä vain omiin kupliinsa, vaan harjoittaa ”liturgiaa liturgian jälkeen”: elää maailmassa ihmisten keskellä loistaen Kristuksen valoa. Kirkolle on vahingollista, jos se jää liiaksi omiin ympyröihinsä ja unohtaa keskeisen tavoittavan tehtävänsä: rakastaa ja palvella ihmisiä sekä julistaa heille evankeliumia ja kutsua Jumalan ja kirkon yhteyteen. Tässä tehtävässä kirkko on Kristuksen työväline eikä sen tule laiminlyödä niitä monia puolia, joita tähän missioon liittyy. Yhtäältä on harjoitettava diakoniaa ja autettava ihmisiä, jotka apua kaipaavat, oli sitten kyse köyhistä, sairaista, yksinäisistä, kodittomista, työttömistä tai vähäosaisista, unohtamatta myöskään paremmin toimeen tulevia. Toisaalta on myös aina muistettava kohdata ihmiset ilosanoman kautta ja kerrottava heille Jeesuksesta. Kirkolla on maailman paras ja tärkein sanoma, jolla on potentiaali luoda todellista muutosta. Sanoma Jeesuksesta on myös viime kädessä oleellisin, sillä se tähtää iankaikkiseen elämään. Sitä ei myöskään mikään muu taho voi kertoa, kun taas avustustyötä tekevät monet muutkin toimijat. Tasapaino tässä kohtaa on kirkon missiossa tärkeä. Käytännön tasolla kirkon kannattaa panostaa kanaviin, joiden kautta ihmiset on helppo tavoittaa, esimerkiksi monipuolinen toiminta sosiaalisessa mediassa on hyväksi havaittu taktiikka. Samalla kirkon on suotavaa jatkaa mukanaoloa ihmisten arjessa esimerkiksi pyhien toimitusten kautta jatkuvasti keskeistä sanomaansa esillä pitäen.

11. Omat jäsenensä ja ulkopuoliset huomioiva. Kirkon ei tule missionsa kannalta asettaa vastakkain omia jäseniään ja ulkopuolisia sillä tavalla, että se pitäisi toista ryhmää tärkeämpänä kuin toista. Kirkon tulee panostaa ulkopuolisten tavoittamiseen, mutta oikeastaan tämän tavoitteen saavuttamiseksi on hyvä panostaa jo olemassa oleviin aktiivijäseniin. Kirkon varustamina nämä aktiivit ovat juuri niitä, jotka ovat omiaan tavoittamaan ulkopuoliset. Ulkopuolisiin kirkon tulee suhtautua rakkaudella ja pyrkiä resurssinsa huomioiden auttamaan heitä, vaikka he eivät tahtoisikaan tulla kirkon yhteyteen.

12. Ajassa ja kulttuurissa elävä. Kirkon on oltava ”etsijäystävällinen” siten, että sen on tultava lähelle ihmisiä ja heidän jokapäiväistä elämäänsä. Kirkon on tehtävä kynnyksensä matalaksi niin, että mahdollisimman monen olisi luontevaa hakeutua mukaan kirkon toimintaan. Kirkossa on oltava tietoisia niistä kysymyksistä ja teemoista, jotka nykyajan ihmistä puhuttavat ja mietityttävät, ja osattava reagoida niihin soveltaen muuttumatonta oppiaan uusin tavoin. Kirkon ei tule pelätä kulttuurillisia ilmaisuja tai tieteen löytöjä, jotka eivät ole ristiriidassa sen arvomaailman kanssa, vaan niitä on lupa rohkeasti hyödyntää mission toteuttamisessa.

13. Vastakulttuurinen ja suoraselkäinen. Kirkon on oltava myös ”löytäjäystävällinen” eli tarjottava mahdollisuuksia kehittymiseen myös ihmisille, jotka ovat jo tulleet sen yhteyteen. Kristittyjen pitää tiedostaa, että heidän elämäntapansa ja todellisuutensa on lopulta ”jotain muuta”, sitä ei voi pelkistää täysin ihmisten käsityksiä ja toiveita vastaavaksi. Jeesus sanoi: ”Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta.” Kirkolla ei ole tästä syystä tarvetta pyrkiä eroon omaleimaisuudestaan ja esimerkiksi kaikesta niin sanotusta ”kaanaankielestä”, vaan kirkon yhteyteen tulleita ihmisiä voidaan pyrkiä ottamaan mahdollisimman pitkälti sisään tähän kielipeliin. Kirkon on maailmassa edustettava vastakulttuuria, vaihtoehtoista tapaa nähdä maailma. Sen tulisi kaikessa toiminnassaan ja kaikissa kannanotoissaan olla johdonmukainen ja uskollinen sanomalleen. Siten useamman ristiriitaisen opin hyväksymistä kirkossa ei tule sallia, vaan kirkon on osoitettava selkärankaa pysymällä ajattomien totuuksiensa takana yhteiskunnan mahdollisesta painostuksesta huolimatta. Kirkkokuri olisi kirkkoon jossain määrin taas tervetullutta, ja esimerkiksi selkeästi kirkon tunnustusta vastaan opettaville vastuunkantajille tulisi voida sujuvammin ja rohkeammin antaa oikaisua. Kirkon imago ja luonne vaativat tätä, ja myös Kirkkojärjestys puoltaa kyseistä menettelyä.

14. Vastuullinen ja esimerkillinen. Kirkon on tarkoitus oman maailman parhaaksi tapahtuvan toimintansa kautta antaa ihmisille myös kuva esimerkillisestä toiminnasta. Kaikessa on hyvä pyrkiä moitteettomaan toimintaan maailman silmissä, jos se vain suinkin on kirkon sanomaa kunnioittaen mahdollista. Kirkon on oltava vastuullinen omassa taloudenhoidossaan ja huolehdittava, että kaikenlaisiin väärinkäytöksiin puututaan. Kirkon tulee nykyisenä hektisenä, erilleen heittämisen jaksona auttaa muun muassa sodan jalkoihin joutuneita ja sotaa pakenevia ihmisiä. Kenties kirkolle tällä hetkellä kaikista näkyvin tapa olla vastuullinen liittyy siihen, miten paljon se panostaa Jumalan käskemään luomakunnan varjelemiseen aikana, jolloin ilmastonmuutos uhkaa koko mittaamattoman arvokasta, Jumalan luomaa planeettaamme. Kirkon tulee näyttää esimerkkiä paitsi omilla teoillaan myös sanoillaan. Niinpä on kirkolta oikein ilmaista ilonsa oikeudenmukaisuuden toteutuessa ja tukea pyrkimyksiä tehdä maailmasta parempi paikka. Vastavuoroisesti kirkko saa äänekkäästikin arvostella sellaisia tahoja, jotka maailmassa toimivat moraalittomasti, etenkin jos ne uhkaavat ihmisen perusoikeuksia tai sielujen pelastamista.

"Tässä seison enkä muuta voi"

"Ei jokainen, joka sanoo minulle: 'Herra, Herra!', pääse taivasten valtakuntaan, vaan se, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon."

– Jeesus

Kirjoitukseni Ecclesia iterum ecclesia fiat: Kirkon ongelma on osoittautunut yllättävän luetuksi - sitä on klikattu auki vuorokauden aikana noin 300 kertaa. Kiitos kaikille lukijoille.

Olen saanut paljon myönteistä sekä jonkin verran kriittisempää palautetta. Kritiikki on ennen muuta tarttunut seuraaviin vahvoihin virkkeisiini:

• "En koe juurikaan huonoa omaatuntoa ajatellessani, että valtaosa ev.-lut. kirkon jäsenistä ei ole kristittyjä."
• "Väitän siis, että kirkko suhtautuu merkittävään osaan jäsenistöstään väärällä tavalla. Se suhtautuu kristittyinä ihmisiin, jotka todellisuudessa ovat lähetyskenttä."

Nämä kohdat ovat rohkeita, ja olisin halutessani voinut käyttää eri sanoja ja määritellä ne tarkasti. Oikein ymmärrettyinä - ja uskon, että valtaosalla ei ollut ongelmaa ymmärtää niitä tarkoittamassani merkityksessä - seison edelleen ajatusteni takana.

En siis näe tarvetta perua mitään kirjoittamaani. Täsmennän kuitenkin, että kirjoitukseni pointti ei ollut hyökkäys kenenkään yksilön uskoa vastaan, vaan pitäytyen ns. sekoitetun ruumiin (corpus permixtum) oppiin herättää kirkkoa ajattelemaan, pitäisikö sen harkita suhtautumista selkeästi sekularisoituneeseen jäsenkuntaansa ja käytännön todellisuuteensa jotenkin toisin kuin tällä hetkellä.

Ecclesia iterum ecclesia fiat: Kirkon ongelma

Johdanto

Viimeisimmässä teologian opiskelua koskevassa kirjoituksessani kerroin seurakuntaharjoittelustani, missä yhteydessä myös paljastin kypsyneeni lähes varmaan päätökseen olla ryhtymättä ev.-lut. kirkon paikallisseurakunnan pastoriksi. Kirjoitin tuolloin sopimattomuuden tai kyvyttömyyden kokemuksistani, mutta en tuossa kirjoituksessa kuitenkaan lähtenyt tarkemmin avaamaan tähän päätökseen johtanutta pääsyytä – ennen muuta teologiaan liittyvää syytä. Nyt lienee sopiva aika julkaista teksti, jossa tuota syytä erittelen. Haluan katsoa tätä tekstiä ja sen mahdollisia jatko-osia itsenäisinä kirjoituksina, mutta koska tavallaan jätin lukijani jännityksen valtaan, halusin kirjoittaa tekstilleni kehykseksi tämän johdannon sekä lopun henkilökohtaisen katsauksen.

Kirkon ongelma

Tarkastellessani Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa en voi olla jatkuvasti törmäämättä erääseen ongelmaan, joka on mielestäni tällä hetkellä erityisellä tavalla akuutimpi kuin yksikään muu. Kyse on perustavanlaatuisesta vääristymästä, joka tuntuu läpäisevän kirkon kaikki ulottuvuudet. Kansankirkollamme on ongelma, josta juuri mikään muu yhteisö maassamme ei niin korostetusti joudu kärsimään.

Mistä puhun? Teorian ja käytännön poikkeavuudesta. Yksinkertaisuudessaan kirkossamme virallinen, paperille kirjoitettu totuus ei vastaa sitä käytännön todellisuutta, jota kirkossa eletään todeksi. Tähän poikkeavuuteen on nähdäkseni mahdollista palauttaa valtaosa niistä epäkohdista, joita kirkossa näen.

Virallisella tasolla kirkko pitkälti yhä edustaa klassista kristinuskoa, perinteistä arvomaailmaa ja muutenkin todellisuutta, joka vallitsi ehkä noin sata vuotta sitten. Monessa kohtaa on toki tapahtunut muutoksiakin, mutta pääasiallisesti näen tilanteen olevan tämän. Maailma on kuitenkin käynyt läpi suuria muutoksia aatteiden ja arvojen suhteen. Olemme astuneet yhä syvemmin ns. ”totuuden jälkeiseen” aikaan, individualismi on entisestään korostunut ja perinteinen, organisatorinen uskonnollisuus hiipinyt kauemmas julkisesta elämästä. Kulttuurimme on sekularisoitunut ja liberalisoitunut, auktoriteetit ja vallankäyttö kyseenalaistetaan voimakkaammin kuin ehkä koskaan ennen.

Lähes kaikki näistä seikoista ovat myös vaikuttaneet kirkkoon. Kirkko on käytännön tasolla muuttunut sadassa vuodessa paljon enemmän kuin paperilla. Tunnetun sanonnan mukaan ”kirkkolaiva kääntyy hitaasti”, ja eittämättä sutkautus on oikeassa. On syntynyt suureneva ero kirkon virallisen linjan ja käytännön elämän välille. De jurea ja de factoa on vaikeampaa tunnistaa yhden ja saman objektin kuvaajiksi.

Tällaisessa tilanteessa kirkolla on ollut kolme ensisijaista toiminnan vaihtoehtoa:

1) mukauttaa virallinen todellisuutensa vastaamaan käytännön todellisuutta,

2) mukauttaa käytännön todellisuutensa vastaamaan virallista todellisuutta ja

3) antaa vääristymän pysyä ja kasvaa.

Siinä missä pitkän tähtäimen trendi kirkossa on eittämättä ollut vaihtoehto 1, on käytännössä osin kirkon hallinnon jäykkyydestä ja osin varmaan muistakin syistä johtuen vallalla ollut vaihtoehto 3. Reagoimattomuus. Minun mielestäni tämä on kuitenkin vaihtoehdoista kaikista kestämättömin.

Otetaanpa esimerkki. Pappislupauksessa vihittävä pastori joutuu lupaamaan pappisvirkaa toimittaessaan pysyvänsä Jumalan sanassa ja siihen perustuvassa evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksessa. Tunnustuksen vastaisia oppeja vihittävä lupaa olla julistamatta ja levittämättä julkisesti sekä edistämättä tai suosimatta salaisesti. Teoriassa siis kaikki papit ovat luvanneet sitoutua hyvinkin klassisiin kristinuskon mukaisiin oppeihin ja arvoihin. Silti kun kirkossa tänä päivänä pappien keskuudessa opetetaan suoraan uskontunnustuksen vastaisia oppeja, esimerkiksi vastustetaan kolminaisuutta, neitseestäsyntymistä tai ylösnousemusta, harvoin kuullaan kirkon millään tavoin asioista rankaisevan. On jopa ateistipappeja. Kysymys kuuluu: miten tämä voi olla päässyt tapahtumaan? Vielä parempi kysymys on, että kun kerran kirkkoa ei liiemmälti kiinnosta valvoa pappislupauksen noudattamista, miksi se yhä luvataan?

Muita esimerkkejä tarjoavat Kirkkolaki ja Kirkkojärjestys esimerkiksi seuraavissa kohdin:

Kirkkolaki 23 luku 2 § 1 momentti

Vaalikelpoinen seurakunnan ja seurakuntayhtymän luottamustoimeen on kristillisestä vakaumuksesta tunnettu 18 vuotta täyttänyt seurakunnan konfirmoitu jäsen, joka ei ole vajaavaltainen. Vaalikelpoisuusiän on täytyttävä vaalipäivänä.

Kirkkojärjestys 1 luku 5 §

Kirkon jäsenen tulee osallistua jumalanpalvelukseen, käyttää muutenkin armonvälineitä ja edistää seurakunnan tehtävän toteuttamista.

Kirkon jäsenen tulee noudattaa kristillistä elämäntapaa, solmia avioliittonsa säädetyllä tavalla, antaa kastaa lapsensa ja huolehtia heidän kristillisestä kasvatuksestaan.

Kirkkojärjestys 4 luku 2 §

Niitä, jotka aiheuttavat pahennusta elämällään ja laiminlyövät kirkon jäsenen velvollisuuksiaan, papin tulee opastaa kristilliseen elämäntapaan.

Kirkon tunnustuksen vastaisesti opettavaa kirkon jäsentä kirkkoherran tulee oikaista.

Kuinka moni tiesi, että meidät kirkon jäsenet on velvoitettu osallistumaan jumalanpalvelukseen, armonvälineiden käyttöön ja seurakunnan tehtävän toteuttamiseen? Tai että luottamustoimeen vaalikelpoisen pitäisi Suomen lain mukaan olla tunnettu kristillisestä vakaumuksestaan? Entä kuinka usein nämä kohdat todellisuudessa toteutuvat? Ja milloin viimeksi muistatte kuulleenne papiston nuhtelevan seurakunnan jäseniä epäkristillisestä elämästä? Kirkko on paperilla hengellisempi, konservatiivisempi ja vanhanaikaisempi kuin todellisuudessa.

Nostin nämä esimerkit kuvaamaan virallisuuden ja käytännön välistä kuilua ev.-lut. kirkossa. Ihmiset eivät useinkaan nähdäkseni tule ajatelleeksi kyseistä kuilua tai varsinkaan sitä, että se olisi jollain tavalla ongelmallinen. Itse näen tässä kuitenkin ongelman jo siinä, että kun virallinen ja käytännöllinen todellisuus näin merkittävästi poikkeavat toisistaan, on tilanne omiaan aiheuttamaan sekaannusta ja antaa kirkosta varsin selkärangattoman kuvan. Tätä ongelmaa ei olisi, jos edellä esittämistäni vaihtoehdoista valittaisiin numero 1 tai 2. Silloin virallisuus vastaisi käytäntöä.

Mutta kirkossa ei hinguta tekemään tällaista vastaavuuden päivittämistä. Syitä voin vain arvailla. Ehkä kyse on ennen muuta perinteistä, traditioista ja jatkuvuudesta. Kirkon ihmisten mielessä ovat ehkä vieläkin ne ”kulta-ajat”, jolloin kristillinen yhtenäiskulttuuri vallitsi, kirkko oli pitäjän keskus ja vaikutti kaikkien elämässä vahvasti. Ja onhan se kaunis idylli, toden totta. Ei ihme, että olemme niin kiihkeitä kuvittelemaan ja haluamaan sen olevan edelleen totta. Me ehkä haluaisimme vielä kerran nähdä nuo loiston ajat emmekä siksi halua luopua virallisista määritelmistämme: ehkä niiden voimassa pitäminen voisi joskus jotenkin vielä aikaansaada sen, että käytännön todellisuus alkaisi jälleen mukailla niitä.

Toinen syy voi olla ekumenia. Jos viralliset määritelmät muutettaisiin, oltaisiin melko pian ongelmissa monien vanhakantaisemmin ajattelevien kirkkojen kanssa. On hyvä olla näitä lähellä edes paperilla, ajatellaan.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että vallitseva tilanne on kestämätön. Eikä pelkästään jännitteen synnyttämän selkärangattomuuden imagon vuoksi. Silloin kun kirkko toimii tiukasti virallisten määritelmiensä mukaisesti, se nimittäin merkittävässä määrin epäonnistuu kohtaamaan nykymaailman realiteetin.

En koe juurikaan huonoa omaatuntoa ajatellessani, että valtaosa ev.-lut. kirkon jäsenistä ei ole kristittyjä. Monia tällainen lausunto saattaa järkyttää. Kuinka minä muka voisin tietää kenenkään toisen ihmisen hengellistä tilaa? En voikaan, enkä lähde yksittäisten ihmisten kohdalla mitään kannanottoja tekemäänkään. Mutta minun mielestäni ihmisten elämäntavat ja teot voivat kuitenkin antaa merkittävässä määrin osviittaa siitä, mikä henkilön todellinen maailmankatsomus tai usko on. Jos ihminen kirkkoon kuulumisestaan huolimatta ei harjoita hengellisyyttä millään tavoin, vaeltaa näkyvissä epäkristillisissä teoissa ja jopa sanoo, että ei usko Jumalaan, en näe enää paljoakaan syytä suhtautua häneen kristittynä ainakaan määriteltynä teologisesti. Eräs aikamme vääristymistä yleensä ottaenkin on määrittää henkilön uskonnollinen vakaumus sen yhteisön perusteella, mihin hän muodollisesti kuuluu. Näin esimerkiksi on ollut koulun uskonnonopetuksen suhteen. Mutta minä sanon: meidän on aika herätä tästä unesta. Ei ole mitään syytä olettaa, että vakaumus automaattisesti mukailisi yhteisöjä. Nykyaikana ihminen tuppaa haluamaan määritellä itse, mihin hän uskoo. Usein hän ei tätä määritelmää tee sen yhteisön mukaan, mihin hän kuuluu, vaan enemmänkin siitä huolimatta. Näin on minusta erityisesti ev.-lut. kirkon kohdalla. Ilmiölle on nimikin: tapakristillisyys. Ei-uskovat ihmiset kuuluvat kirkkoon tavan vuoksi, koska eivät ole jaksaneet erota tai koska aina on kuuluttu.

Kun oikein ajattelemme, niin mistä muusta viestii se, että jumalanpalveluksissa käy niin vähän ihmisiä? Se, että kirkollisia toimituksia haluavat ihmiset eivät usein keksi tai edes halua virsiä toimituksiinsa? Se, että pappi saa välillä sanoa uskontunnustuksen ja Isä meidän -rukouksen kenenkään muun siihen yhtymättä? Se, että rippikouluissa on niin paljon motivoitumatonta nuorisoa? Se, että hengellisten asioiden puheeksi ottaminen kirkon jäsenten kanssa on välillä työntekijöille kiusallista?

Väitän siis, että kirkko suhtautuu merkittävään osaan jäsenistöstään väärällä tavalla. Se suhtautuu kristittyinä ihmisiin, jotka todellisuudessa ovat lähetyskenttä. Voin vain kuvitella, miten kammottavia seurauksia tällaisella suhtautumisella on ollut kirkon mission kannalta. Toki kirkko jossain määrin tuntuu asian tiedostavan, tämä nimittäin näkyy kielenkäytössä esimerkiksi siten, että mietitään väyliä ”tavoittaa seurakuntalaiset”. Tämä on kuitenkin minusta vain puolittaista ongelman tunnustamista. Teologisesti katsottuna mielestäni on jotain pahemman kerran pielessä, jos kirkko joutuu pohtimaan, miten tavoittaisi omat jäsenensä. En tarkoita sanoa, että kirkko olisi kirkko vasta silloin, kun joka ikinen sen jäsenistä on seurakunta-aktiivi: niin sanotut näkyvä ja näkymätön kirkko eivät ennen iankaikkisuutta liene koskaan yhtymässä täydellisesti. Näkyvän kirkon sisällä tulee siis varmaan aina olemaan jonkin verran myös ei-kristittyjä, tämä ongelma on varmaan kaikilla kirkoilla. Mutta en osaa muuta kuin nähdä tietyn perustavanlaatuisen ongelman kirkon suhtautumistavassa jäsenistöönsä, jos tapakristittyjen määrä on päässyt paisumaan niin mittavaksi kuin Suomen ev.-lut. kirkossa.

Jos joku on tästä eri mieltä, kuulen mielelläni perusteluja. Minusta ongelmat vaikuttavat äärimmäisen selviltä, kun vain uskallamme katsoa niitä. Mutta ehkä pelkäämme katsoa, koska tulemme silloin kysymyksen eteen: mitä meidän pitäisi sitten tehdä?

***

Monilla on ollut visioita siitä, mihin suuntaan kirkkoa ja sen hengellistä elämää tulisi viedä. Minulla itselläni ei sellaista ainakaan loppuun asti hiottuna ole. Siksi en halua hätiköidä ja kirjoittaa nopeasti sarjaa reformihenkisiä tekstejä, joihin suurella todennäköisyydellä jäisi paljon aukkoja. Voin kuitenkin paljastaa, että olen kaavaillut ajan tultua kypsäksi esittäväni kolme tapaa, jotka mielestäni ovat puutteellisia ratkaisuja tässä esittelemääni ongelmaan. Näiden jälkeen olisi looginen paikka vielä yhdelle kirjoitukselle, jossa esittäisin oman ratkaisuni. En kuitenkaan uskalla toistaiseksi luvata mitään noiden kirjoitusten ilmaantumisen aikatauluista tai siitä, ilmaantuvatko ne ylipäätään. Tämänkertainen kirjoitukseni kuitenkin pääsi seulani läpi, ja hyvä niin, sillä näiden höyryjen ulos päästäminen helpotti.

Henkilökohtainen loppukatsaus

Ehkä tekstistäni pystyitte jo päättelemään syyn haluttomuudelleni ev.-lut. kirkon paikallisseurakunnan papinvirkaa kohtaan, mutta kirjoitan sen varmuuden vuoksi vielä auki. Kokisin siis itselleni vakaumuksellisesti erittäin vaikeaksi olla pastorina seurakunnassa, jonka virallisista jäsenistä valtaosan vakaumus ei todellisuudessa ole kristinusko, tai ainakaan tuon vakaumuksen mukaan valtaosa ei kirkon piirissä elä. Kiirehdin ilmaisemaan, että en pidä ei-uskovia mitenkään vastenmielisinä tai kristittyjä huonompina ihmisinä. Olen aina tullut mutkattomasti toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa eri vakaumuksista. Syyni onkin enemmän periaatteellinen. Jos ja kun seurakunta on teologisesti katsottuna Kristuksen ruumis, uskovien yhteisö ja maallisessakin mielessä uskonnollinen yhdyskunta, en kokisi helpoksi työskennellä seurakunnaksi kutsutussa yhteisössä, jossa näin ei ole – ja minun vielä pitäisi tavallaan ”esittää”, että on!

Kiirehdin myös antamaan arvostukseni kaikille niille kristillisen vakaumuksen omaaville pastoreille, jotka tällaisessa työssä ovat. Tarkoitukseni ei ole moralisoida tai heittää kiviä, vaan kertoa, miksi minusta ei olisi samaan. Niin kauan kun evankeliumin julistus kirkossa on mahdollista, osoitan kiitollisuuteni työntekijöistä, jotka sitä kirkossa ihmisille julistavat. Omasta näkökulmastani katsottuna tämä tuikitärkeä työ on kuitenkin tänä aikana yhä enemmän lähetystyötä kuin varsinaista seurakunnan kaitsemista – näin kirjoitan jälleen omasta teologiastani käsin. Itselleni on periaatteellisesti mielekkäämpää pitää nämä kaksi työmuotoa erillään toisistaan. Joillekuille toisille ei ole, enkä tuomitse heitä.

Pastorius luterilaisessa kirkossa olisi tämän ongelman kannalta kuitenkin täysin mahdollista: sen vain tulisi todennäköisesti tapahtua järjestössä tai herätysliikkeessä, joiden käytännön todellisuus on kokemukseni mukaan hyvin toisenlaista kuin paikallisseurakunnissa. Näihinkin haaveisiin liittyy toki omat haasteensa, mutta ei niistä nyt sen enempää. Aika näyttää, päädynkö papiksi lopulta ensinkään, vai onko minua varten kenties jokin toinen tie.

Ekskursio Rauman Pyhän Ristin kirkkoon

Minulla oli kesällä mahdollisuus vierailla ensimmäistä kertaa elämässäni Raumalla, tuossa maamme vanhimpiin kuuluvassa kaupungissa Turun ja Porin välissä. Kaupunki teki minuun vaikutuksen, etenkin niin kutsuttu Vanha Rauma, joka oli idyllisistä iäkkäistä rakennuksista koostuva alue kaupungin keskustassa. Kovin monessa suomalaisessa kaupungissa ei mielestäni ole niin vetoavaa vanhaa kaupunkia, Vanha Rauma toi oikeastaan mieleeni jopa joitakin etelämmässä sijaitsevia Euroopan kaupunkeja. Kuuluupa se peräti Unescon maailmanperintöluetteloon.

Myös hengellisesti Rauma omaa pitkän historian. Vanhasta Raumasta löytyivät esimerkiksi Pyhän Kolminaisuuden kirkon kiviset rauniot, joiden sisälle pääsi tallustelemaan ja päättelemään, missä mikäkin kirkon elementti oli sijainnut. Kuinka hauskaa siellä olisikaan harjoitella jumalanpalvelusten pitämistä! Itse kirkon kohtalona oli palaa eräänä vappuna, minkä jälkeen Raumalla siirryttiin käyttämään toista, yhä toimivaa kirkkoa. Kyseessä on Pyhän Ristin kirkko, jota itse asiassa sanotaan myös fransiskaanikirkoksi, sillä se on aikoinaan katolisella ajalla kuulunut kaupungin fransiskaanikonventille.

Sunnuntaina lähdin tovereideni kanssa aamumessuun Pyhän Ristin kirkkoon, mutta jo edellispäivänä oli ollut tilaisuus vierailla sen sisällä. Koskapa tällöin oli ollut meneillään opastus, oli meillä satunnaisilla kävijöilläkin tilaisuus kuulla kirkosta sangen monta mielenkiintoista yksityiskohtaa.

Kirkossa oli vaikuttavia seinä- ja kattomaalauksia, jotka kuvasivat Raamatun tapahtumia ja henkilöitä. Joukossa olivat muun muassa Abrahamin ja Jeesuksen sukupuut sekä neljän evankelistan tunnusolennot katon rajassa. Merkillepantavin oli kuitenkin ilmeisesti maassamme ainutlaatuinen kuva neitsyt Marian taivaaseenastumisesta. Kyllä, juurikin tästä katoliselle kirkolle hyvin ominaisesta opista.

Sympaattisen epäsymmetrisen kirkon vasemmassa sivulaivassa oli päädyssä myös merkillinen alttarikaappi, jossa oli kuva Mariasta taivaan kuningattarena ja jossa selkeästi julistettiin myös hänen tahrattomuuttaan. Siinä toinen oppi, josta katolinen kirkko tunnetaan!

Alttarikaappi sekä ymmärtääkseni myös saarnatuoli sekä kattokruunu oli tuotu muinoin sotasaaliina Saksan suunnalta. Kirkossa oli myös muunlaista taiteellista hohdokkuutta, esimerkiksi apostolien ja evankelistojen kuolemista kertova maalausten sarja, joka kiersi parven sivulla sekä muuan taulu, jonka taustalle kuvatun kaupungin oli arvuuteltu olevan joko Rauma tai Jerusalem. Rauma voinee iloita siitä, että on tullut sekoitetuksi pyhään kaupunkiin...

Alttari oli entisajat mieleen tuoden kiinni päätyseinässä ja sen takana oli upeannäköinen kirkastusvuoren tapahtumia kuvaava lasimaalaus. Laitoin sen jopa puhelimeeni taustakuvaksi, niin vaikuttava se oli.

Itse messu oli sisällöltään melko perinteinen, joten sitä ei liene syytä kokonaisuudessaan avata. Merkillepantavin poikkeus normaalista oli, että tilaisuudessa oli vierailemassa ystävyysseurakuntalaisia Unkarista. Juuri heille ilmeisesti oli myös lauantaina kirkkoa esitelty, kielen olin nimittäin silloinkin tunnistanut unkariksi. Ystävyysseurakuntalaisten kieli näkyi messun tekstien luvuissa kuten myös saarnassa, joka pidettiin unkariksi ja sitten sopivasti pätkittynä toinen luki sitä suomeksi. Pyhän aiheena oli "Uskollisuus Jumalan lahjojen hoitamisessa" ja päivän evankeliumitekstinä Jeesuksen vertaus palvelijoille uskotuista varoista.

Virret olivat muistaakseni kaikki minulle uusia. Oli mukavaa päästä osallistumaan myös sellaisiin messun perinteisiin osiin, joita ei ole siinä typistetympää kaavaa käyttävässä kirkossa, jossa useimmiten käyn. Pidän myös esirukousosiossa olevasta kastettujen, avioliittoon kuulutettavien ja kuolleiden nimien mainitsemisesta.

Ehtoollista jaettiin perinteiseen tyyliin alttarin ympärillä olevalla puolikaarella. Kyseisen muodon on käsittääkseni tarkoitus kuvata sitä, että elävien lisäksi seurakunta koostuu myös jo taivaaseen päässeistä kristityistä, joiden voi tavallaan kuvitella muodostavan toisen puolikaaren. Ajatus on kaunis, niin kuin sekin, mitä kaverini sanoi tästä vanhasta kirkosta: tässä samassa salissa kristityt ovat jo satojen vuosien ajan käyneet jumalanpalveluksessa tekemässä samaa mitä mekin.

Ulkosalla meitä tervehti kukas muukaan kuin Franciscus Assisilaisen patsas, tuon fransiskaanien perustajan ja miehen, jonka kerrottiin eläimillekin pystyvän puhumaan. Jo historia sinällään mutta varsinkin katolinen historia on tässä kaupungissa poikkeuksellisen selvästi läsnä. Asia oli tosin jo minulla ennestään tiedossa keväällä lukemani Emil Antonin kirjan Katolisempi kuin luulit - Aikamatkoja Suomen historiaan ansiosta. Monen muun asian ohella tuo näppärä ja helppolukuinen teos esittelee joukon mielenkiintoisia kirkollisia käyntikohteita kotimaassamme, etenkin katolisia piirteitä silmälläpitäen.

Minusta tuntuu, että haluan alkaa tutkiskella keskiaikaisia kirkkoja: itselläni on nimittäin niistä ihmeellisen vähän kokemusta, varsinkin niissä järjestettävistä jumalanpalveluksista, joissa kieltämättä on aivan omanlaisensa tunnelma. En vain ole juurikaan kai ollut sellaisilla seuduilla, jossa sijaitsisi kirkkokantamme vanhimpia yksilöitä. Hyvä, että tämäkin asia pikkuhiljaa korjaantuu!

Ekskursio Oopperajuhlien jumalanpalvelukseen ja muistoja Olavinlinnasta

Heräsin kauniiseen kesäaamuun tavallistakin aikaisemmin, sillä halusin ehtiä messuun. Kesän tässä vaiheessa majailen Savonlinnassa, pienessä itäsuomalaisessa kaupungissa, joka herää suurimpaan kukoistukseensa heinäkuussa. Yli sata vuotta sitten ensimmäisen kerran järjestetyt Savonlinnan Oopperajuhlat vetävät paikalle turisteja lukuisista maailman kolkista. Tänä sunnuntaina oli vuorossa perinteinen Oopperajuhlien jumalanpalvelus, jota ei järjestetty sinänsä kauniissa tuomiokirkossa mäen laella, vaan vieläkin tunnetummassa kohteessa. Kyseessä oli kaupungin ykkösattraktio, vuonna 1475 perustettu Olavinlinna.

Linnaa on kutsuttu käsittääkseni myös Uudeksi linnaksi ja Savon linnaksi, mutta yleisimmäksi on vakiintunut Norjan muinaiseen kuninkaaseen viittaava nimi. Olavi II (995-1030) on myös kanonisoitu: häntä pidetään ritareiden suojeluspyhimyksenä.

Olavinlinna sijaitsee näyttävällä paikalla omalla saarellaan keskustan itäosassa. Kolme tornia ovat ikoninen näky, jotka esiintyvät paitsi kaupungin vaakunassa myös sen viittomakielisessä viittomassa. Torneja on kuitenkin aikoinaan ollut viisi, joista Pyhän Eerikin torni purettiin lähes maan tasalle ja ruutivarastona toiminut Paksu torni ilmeisesti räjähti, ja paikalla on nykyään Paksu bastioni. Kolmen jäljellä olevan tornin nimet ovat lännestä itään Kellotorni eli Pyhän neitsyen torni, Kirkkotorni eli Pyhän Olavin torni ja Kijlintorni. Tornien pyöreä muoto antaa Olavinlinnalle omaleimaisuutta maamme linnojen joukossa, lisäksi merkittäviä linnan rakenteita ovat sakaramaiset bastionit. Mummoni on kertonut, että esi-isämme olisivat aikoinaan olleet rakentamassa tätä linnaa. Niin tai näin, on tämä linna tullut minulle elämäni aikana sangen läheiseksi.

Hyppäsin auton kyytiin ja hurautin keskustaan, joka on rakennettu jokuselle suhteellisen pienelle saarelle suurten Saimaan altaiden väliin. Kun messun alkuun oli aikaa noin vartti, en löytänyt aluksi parkkipaikkaa kahdesta luottomestastani. Lopulta parkkeerasin kaupungin pääkadulle ja kipitin välillä juoksujalkaakin askeltaen linnaan, joka ei onneksi ollut kaukana.

Mitkä muistot! Ne lapsuuden monet opastetut kierrokset tuossa seikkailujentäyteisessä paikassa, ne lukuisat huoneet ja tarinat, ne jännittävän kutkuttavat kaksi kesää, kun itse olin töissä täällä. Kun kävelin ponttonisillalle ja kun kaksi hienosti pukeutunutta miestä sanoi minulle hyvät huomenet, palautui mieleeni elävästi se aika, kun olin kävellyt tästä kaulassani Oopperajuhlien avustajan kulkulupa. Muistan vielä hyvin vuodet 2011 ja 2012 (juhlien satavuotissynttärit), jotka saivat minut rakastumaan oopperaan taidemuotona ja jotka tarjosivat eittämättä hauskimman työkokemuksen, jota olen kuunaan saanut.

Pitkin matkaani suureen telttakatoksella varustettuun katsomoon henkilökunnan jäsenet toivottivat huomenia, ja sain yhdeltä messun ohjelmankin. Katsomo oli melko täysi, mutta lavalta katsottuna vasemmalla edessä oli yllättävänkin paljon tyhjää tilaa. Ilmeisesti paikkoja ei ollut kenellekään varattu, joten istuin alas melko eteen.

Lavalla oli orkesteri ja sen takana suuri kuoro. Alttari vihreine väreineen oli minusta katsottuna orkesterin vasemmalla puolella, ja tästä vasemmalla oli saarnatuoli. Taustaseinälle oli heijastettu suurikokoinen vaikuttava risti.

Myös katsomossa oleminen oli omiaan palauttamaan mieleen muistoja työkesiltä. Monesti suuri osa työajasta oli ollut vain tässä istumista solistien harjoitellessa omia osuuksiaan. Kerran tai pari oli valoavustajana mennyt myös yötöiksi, jolloin jouduimme poistumaan linnasta veneellä, ponttonisilta näet siirrettiin yöksi sivuun. Avustajana tutuiksi olivat tulleet myös linnan takaosat monine sokkeloineen ja käytävineen, takalaituri, niin kutsuttu Suvorovin esilinna sekä Kijlintorni, jonne turisteja ei viedä. Tuolla, vasenten portaiden yläpäässä oli paikka, jossa minut maskeerattiin Taikahuilun pahiksen kätyriksi! Tuolla, oikealla, oli Paksu bastioni, jonka valtavia ovia kerta toisensa jälkeen liikutin Don Giovannin majesteettisessa finaalispektaakkelissa…

Juuri istahdettuani alkoi orkesteri soittaa tuttua Bachin Jesu bleibet meine Freudea, joka oli tällä kertaa prosessiomusiikkina. Ristin johtamana aition alta saapui kulkue, muassaan myös tämän messun saarnaaja, Turun piispa Kaarlo Kalliala. Liturgina toimi aluekappalainen Henrik Koponen, joka toimitti johdanto-osan hyvin perinteisesti. Merkillepantavaa oli, että synnintunnustusta ei kuitenkaan sanottu yhteen ääneen ja muistaakseni kiitosrukous ja päivän rukous olivat samat tai ainakin hyvin samankaltaiset. Olin iloissani, kun pääsin pitkästä aikaa osallistumaan perinteisiin Kyrie-litaniaan ja Kunniaan, joita ei sellaisinaan ole viime aikoina käymissäni messuissa ollut. Kiitosvirtenä oli virsi 726, jonka sävel oli sama kuin vanhassa kunnon Herraa hyvää kiittäkää -virressä, sen a-sävelmässä.

Olavinlinna kuvattuna rautatiesillalta, joka tarjoaa vaikuttavan näkymän

Lukukappaleet olivat Toisesta Samuelin kirjasta ja Roomalaiskirjeestä. Ensimmäisenä oli kertomus profeetta Natanista, joka saapuu nuhtelemaan syntiin langennutta kuningas Daavidia. Syntinsä tunnustettuaan Daavid saa anteeksi. Toisessa kappaleessa Paavali kirjoittaa ihmisten tuomitsevan toisiaan epäoikeudenmukaisesti usein näkemättä omia vikojaan, mutta Jumalan tuomio on oikeudenmukainen. Nämä kappaleet viestivät päivän viidennen sunnuntain helluntaista teemaa, joka oli: Armahtakaa! Kappaleiden välissä kuultiin vastausmusiikkina päivän psalmi Ps. 13:2–6, jonka kuoro ja orkesteri esittivät hienosti, mielestäni hieman modernilla vivahteella.

Päivän virren jälkeen evankeliumitekstin saapui lukemaan, kuten tapana on, saarnaaja eli tässä tapauksessa piispa. Teksti oli puhutteleva jakso Johanneksen evankeliumista, jossa kirjanoppineet ja fariseukset tuovat Jeesuksen eteen aviorikoksesta itse teossa kiinnisaadun naisen. Laki antoi tällaisesta kuolemantuomion. Jeesus kuitenkin sanoo häntä kiusaamaan tulleille ihmisille legendaariset sanat: ”Joka teistä on synnitön, se heittäköön häntä ensimmäisenä kivellä.” Kirjanoppineet ja fariseukset lähtevät pois yksi toisensa jälkeen ymmärrettyään itsensä syyllisiksi, ja lopulta Jeesuskaan ei tuomitse naista, vaan sanoo: ”En minäkään sinua tuomitse; mene, äläkä tästedes enää syntiä tee.”

Olavinlinna nähtynä Kyrönniemeltä

Toinen kuva Kyrönniemen puolelta

Piispan saarna käsitteli paitsi evankeliumitekstiä myös monia muita kulttuurisia aikaansaannoksia, joista löytyi siihen yhtäläisyyksiä. Hän luki aluksi juuri edesmenneen Annikki Tähden esittämää Balladia Olavinlinnasta, joka kertoo tunnetun tarinan linnan muuriin muuratusta neidosta. Tämä kauhea rangaistus kohtasi häntä, vaikka tarinan varsinainen konna lieneekin vihollisupseeri, johon hän oli rakastunut. Mies oli nimittäin pettänyt neidon tämän avattua linnan oven hänelle ja päästänyt viholliset sisään. Neidon kivisestä tyrmästä alkoi myöhemmin kasvaa pihlaja. Muistelen joskus kierroksella kuulleeni, että paikalla on todella kasvanut puu vielä joitakin kymmeniä vuosia sitten.

Piispa vertasi saarnassaan Raamatun kertomusta tähän tarinaan: kummassakin esiintyy nainen ja kiveen liittyvä tuomio. Siinä missä linnanneito saa syyttömänä rangaistuksen, Raamatun nainen on syyllinen, mutta ei saakaan sitä. Piispa esittikin kysymyksen, mitä syyllisyydestä pitäisi seurata, ja käsitteli laajalti myös koston tematiikkaa. Hän otti esimerkin Kullervosta, josta kertovaa oopperaa hän ilmeisesti oli aiemmin ollut katsomassa ja jonka lavasteet edelleen olivat lavalla. Kullervo ei piitannut siitä, oliko oikeassa ja oikealla puolella. Kosto oli hänen tiensä ja pahan piti maksaa.

Kristillinen usko sanoutui piispan mukaan irti koston kulttuurista. Kostamiselle on kyllä usein ymmärrettävät syyt, mutta kristillisyys hoitaa asian hyvällä eikä pahalla. Vihan, kaunan ja koston ruokkija on se, joka antaa pojalleen kiven, kun tämä pyytää leipää (Matt. 7:9). Piispa mainitsi saarnassaan myös sen, miten vieraat usein koetaan uhkaksi, mutta syyllisyyttä on usein hankalampi löytää itsestään. Balladin Olavinlinnasta mukaan neito oli vienalainen.

Saarnan ja uskontunnustuksen jälkeen oli vuorossa musiikkiosio. Sopraano Hanna Rantala esitti Kari Tikan Armolaulun Minna Raassinan pianosäestyksellä. Kuinka hauskaa, että muistan sekä solistin että säestäjän vuosien takaa. Rantala oli toinen Paminan roolin esittäjistä Taikahuilussa Oopperajuhlilla 2012, ja minulla oli yksi yhteinen kohtaus hänen kanssaan. Minä ja sukulaiseni olimme pahan Monostatoksen kätyreitä ja pääsimme sitomaan tämän päättäväisen naispäähenkilön köysiin ja kantamaan määrättyyn paikkaan ennen kuin julma isäntämme jo komensi meidät tiehemme saadakseen jäädä Yön kuningattaren tyttären kanssa kahden. Raassina puolestaan aikoinaan oli se, joka esitti urkusävellykseni Hehkun kuorojen kevätkonsertissa Kerimäen puukirkossa.

Yhteinen esirukous rytmitettiin hyvin tavanomaisesti virren Siunaa koko maailmaa säkeillä. Hautaan siunattujen maininnan jälkeen kuultiin Adagio teoksesta Barokrock.

Olavinlinna Kyrönniemen viereisen lahden rannalta nähtynä

Ehtoollisosa mentiin läpi perinteisin menoin, minunlaiselleni liturgiaintoilijalle oli totta kai nautinto saada kuulla prefaatiorukous ja ehtoollisen asetussanat laulettuna. Itse ehtoollinen toteutettiin intinktiomenetelmällä eli ”dippauksella”: ehtoollisen nauttija kastoi leivän itse viinimaljaan. Herran muistoaterian aikana kuultiin paljon musiikkia, sillä luonnollisesti ehtoollisen antaminen suurelle katsomolliselle kestäisi kauan intinktiosta huolimatta. Kuulin monia tuttuja lauluja ja virsiä, kuten Riihikirkkohymnin, virren Jeesus Kristus, elämämme ja lisävihkossa mukaan otetun Oi ihmeellistä armoa -virren, joka lienee tunnetumpi englanninkielisellä nimellään Amazing Grace. Itse olen tosin tottunut jo paljon aiemmin käännökseen, jossa lauletaan: ”Oi armo suuri ihmeinen”. Mukana oli myös virsi 589, joka oli minulle vähemmän tuttu. Hanna Rantala lauloi lisäksi Haydnin Benedictuksen, ja riemukseni ohjelmassa oli myös niin ikään lisävihkossa virreksi päässyt Maan korvessa, joka on sukulaiseni P. J. Hannikaisen säveltämä. Kerrotaan nyt täälläkin, että olen P. J:lle niinkin läheistä sukua kuin kolmannen serkun lapsenlapsenlapsenlapsenlapsenlapsi.

Päätösosassa kuultiin vielä yksi uusi virsi, kaunis Onko suurempaa ihmettä, ja Herran siunauksen jälkeen kaiken kruunasi eeppinen Sibeliuksen Andante festivo, yksi ehdottomista suosikeistani. Musiikillisesti messu oli ollut korviahivelevä, ja jotenkin olin todella hyvillä mielin siitä, että olin päässyt paikalle. Oli kulunut lähes kaksi tuntia, joten halusin jo lähteä kiiruhtamaan autoa kohti. Silti minulla oli vielä aikaa napsia muutamia kuvia linnasta, jossa en nykyään enää niin usein käy. Olen toki kiertänyt linnassa monet kierrokset, katsonut näyttelyt, istunut linnan kahvilassa ja päässyt käymään niin tornin ylimmässä pyöreäikkunaisessa kerroksessa kuin alakammiossa, jonne muinoin pääsi vain katon pienen reiän kautta. Olen päässyt parisen kertaa jopa linnan pieneen kappeliin, mutta minulla ei kaikesta huolimatta ole ollut Olavinlinnaan liittyvää hengellistä kokemusta. Nyt oli jälleen saanut siitä yhden merkittävän muiston lisää.

Ekskursio evankelis-luterilaiseen joulukirkkoon

Jouluna aamupäivänä menin jälleen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Pysäköin autoni ja suuntasin sisälle. Kirkkorakennus oli minulle jo ennestään tuttu, joten kirkkosalin löytämisessä ei ollut suurempia ongelmia. Otin paikan salin etuosasta ja kävin sen jälkeen hakemassa Virsikirjan.

Salissa oli urut ja joulukuusi. Alttarilla oli tuttuun tapaan kynttilöitä ja kukkia sekä lisäksi risti. Naispappi tuli tilaisuuden alussa eteen ja alkoi puhua ikään kuin runomuodossa. Urut alkoivat soida taustalla ja papin lopetettua jatkoivat johtaen virteen. Tämän jälkeen pappi sanoi "Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen" ikään kuin laulaen. Hän puhui joulusta ja valosta.

Tuli lyhyen rukouksen aika, jolloin pappi polvistui. Sitten hän vielä jatkoi tovin, kunnes eräs toinen henkilö lauloi sanoja, joiden mietin olevan ehkä psalmista. Hän sanoi lopuksi: "Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon." Sitten sanottiin/laulettiin "Herra armahda" istualtaan, mutta myöhemmin noustiin taas seisomaan ja laulettiin myös seisten.

Seurasi taas rukous, ja eräs toinen henkilö tuli lukemaan ensimmäisen lukukappaleen, joka oli Jesajan luvusta 6. Välissä oli urkujen säestyksellä saksankielistä laulua, mikä toi mieleeni oopperan. Sitten luettiin Kirjeen roomalaisille lukua 1.

"Enkeli taivaan" laulettiin myös tässä tilaisuudessa. Se on minusta hyvä laulu ja liikutuin viimeisen säkeistön kohdalla. Pappi meni tämän jälkeen muistaakseni saarnapöntön taa ilmoittamaan, että jouluevankeliumi luetaan. Ennen sen lukemista kuitenkin laulettiin Hallelujaa. Pappi luki jo tutuksi käyneen jouluevankeliumin ja sitten puhui siitä. Puhe tuntui olevan paperista luettu ja se käsitteli ainakin sitä, kuka hahmo joulutarinasta olet.

Odotetusti puheen jälkeen seurasi uskontunnustus (Apostolinen) seisaaltaan. Rahaa kerättiin tällä kertaa kohteelle, jolle en kokenut asiakseni antaa rahaa. Keruun aikana soi laulu. Mikäli oikein ymmärsin, rahankerääjät menivät eteen ja pappi teki ristinmerkkiä rahojen lähellä, kaiketi tämä oli siunaaminen.

Isä meidän -rukous tuli rukoilluksi näiden jälkeen ja koska ehtoollista ei ollut, alkoi tilaisuus olla lopuillaan. Vielä jokunen virsi laulettiin ja eräässä välissä pappi lausui Herran siunauksen. Joulukirkko oli sitten melkolailla paketissa. Jäin itse vielä vähäksi aikaa kirkkosaliin palautettuani Virsikirjan ja lähdin pian kohti autoa.

Ekskursio evankelis-luterilaiseen jouluyön messuun

Oli jouluyö ja kurvasin autolla kirkon pihaan. Mallailin hetken ajoneuvoa sopivasti, kunnes olin tyytyväinen ja lähdin menemään kohti tapahtumapaikkaa.

Ennen kuin jätin takkini tämän kirkon naulakkoon, loin silmäyksiä kirkkotilaan: siellä vaikutti olevan vielä hyvin istumapaikkoja. Kahmaisin kouraani Virsikirjan ja astelin sivulle istumaan siten, että näkisin hyvin tapahtumat.

Kirkossa oli keskikokoiset urut ja joulukuusi. Seinillä oli numeroita, joiden tiesin tarkoittavan laulettavia virsiä ja niiden säkeistöjä. Alttarilla oli kynttilöitä, kukkia sekä liinoin peitetyt ehtoollisvälineet, olihan kyse messusta. Tilan etuosassa oli puinen seimiasetelma.

Hieman ennen aloitusajankohtaa alkoi uruista kuulua tuttu teema, joka yllätti hieman luterilaisessa kirkossa: Ave Maria. Ihmiset nousivat seisomaan ja havaitsin, että suoritettiin "ristisaatto" eli joku kantoi ristin tilan etuosaan.

Näin viisi pappia, joilla oli valkoiset kaapumaiset vaatteet. Eräällä heistä oli myös sen päällä valkoinen peittävä vaate, joka oli kai nimeltään messukasukka. Jos näin oikein, papeista kaksi oli miehiä ja loput naisia. Miehet puhuivat eniten tilaisuudessa. Toinen heistä sanoi alussa kuin laulaen "Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen". Kaksi pappia puhui jonkin aikaa alussa Jeesuksesta. Ihmisiä puhuteltiin rakkaina kristittyinä.

Alkupuhumisen jälkeen seurasi virsi. Sitten tuli käsittääkseni "Kunnia" ja eräs pappi haki pöntön takaa kirjan. Laulettiin jälleen ja muistaakseni sen aikana toinen pappi meni toisen pöntön taakse. Siellä hän johti paikallaolijoita rukoukseen. Mieleen rukouksesta jäi erityisesti kohta, jossa puhuttiin Kristuksen syntymisestä sydämeen.

Raamatusta luettiin ensin kohta kaiketi Jesajasta ja myöhemmin Roomalaiskirjeestä. Olin hieman ajatuksissani siinä kohtaa, enkä muista tarkasti tapahtumia. Ajattelin tilaisuuden aikana ehtoollista ja mietin, että menisin sille, jos Jumala käskee.

Ensimmäisen lukukappaleen jälkeen tuli kitaran säestämää kuorolaulua. Myöhemmin alkoi virsi "Enkeli taivaan", johon uruilla soitettiin hyvin pitkä intro. Urut lienevät lempisoittimeni, ne kuulostivat tässäkin tilaisuudessa erittäin hyvältä.

Virren viimeisen säkeistön aikana tavan mukaan seistiin. Jäimme seisomaan, sillä pappi luki jouluevankeliumin Luukkaan mukaan. Hän jäi pitämään saarnaa, jossa hän käsitteli jouluevankeliumia.

Saarnan jälkeen pappi piti uskontunnustuksen, joka oli Apostolinen uskontunnustus. Yhdyin siihen itsekin. Rahalahjan kerääminen tapahtui tällä kertaa tahon hyväksi, jota itsekin päätin tukea. Sen keräämisen aikana laulettiin ja huomasin, että papit olivat jossain vaiheessa menneet alttarin taakse ja polvistuneet. Liinat välineiden päältä otettiin pois. Suunnilleen samaan aikaan rahahaavit tuotiin tilan etuosaan.

Pappi sanoi ehtoollisen asetussanat, niiden jälkeen rukoiltiin Isä meidän -rukous. Ilmoille kajahti "Jumalan Karitsa". Pian oli ehtoollisen aika. Koin vahvasti, että Jumala puhui minulle Raamatun sanojen kautta ja menin itsekin ehtoollisjonoon. Itselleni tällaiselle ehtoolliselle meno ei yleensä ottaen ole ongelma. Uskon totisesti, että jos me olemme uskossa, olemme samaa Kristuksen ruumista. Ja ainakin itse haluan julistaa yhteyttä toisten seurakuntalaisten kanssa myös esimerkiksi yhteisen aterian kautta. Itse en tosin usko ehtoollisen sakramentaalisuuteen.

Odotin jonkin aikaa ennen kuin pääsin ehtoolliselle. Menin ja polvistuin kaiteen ääreen. Se toi mieleen vapiksen "alttarin", jonka ääreen saa joskus mennä rukoiltavaksi. Pistin käteni ristiin kaiteen päälle ottaen mallia vieressäni olevalta. Pappi tuli ja antoi pienen pyöreän ja ohuen leivän. Söin sen, ja toinen pappi tuli antamaan viiniä. Se oli minusta selvästi vahvempaa kuin mihin on vapaissa suunnissa tottunut.

Lähdin sitten takaisin paikalleni kumartamatta tilan päätyä kohden, vaikka näin kai on tapana tehdä ehtoollisen jälkeen. Itse en kokenut sitä asiakseni.

Ehtoollisen aikana soi joululauluja. En kirjoittanut enää tilanteen aikana muistiinpanoja kännykkääni, koska halusin pitää ehtoollishetken arvokkaana. Olin tehnyt niin aiemmin pitkin messua. Rukoilin ja koin jonkinlaista aitoutta ja iloa. Ehkä täytyin Pyhällä Hengelläkin. Sinänsä se on kummallista, mutta jokin luterilaisuudessa viehättää minua. Toki tämä viehätys ei välttämättä ole Jumalan tahto, mutta niin vain käy. Ehkä uuden paikan mielenkiintoisuus vaikuttaa asiaan, kun taas tutuissa vapaiden suuntien kirkoissa käynti saattaa jopa ahdistaa. En itse kuitenkaan ole luterilainen enkä myöskään aio sellaiseksi ryhtyä.

Pappi sanoi Herran siunauksen, jonka jälkeen urkumusiikki soi ja tapahtui ristin vieminen pois tilasta. Lähdin minäkin menemään paikaltani ja palautin matkalla Virsikirjan. Sain odottaa takkini hakemista jonkin aikaa. Katselin ympärilleni. Minulle jäi tilaisuudesta hyvä fiilis.

Menin hakemaan takkiani. Huomasin naulakoiden lähellä lukevan jotain kännykän sulkemisesta kirkkoon tultaessa. Voi.

(Huomautus: Alkuperäistä muokattu hieman yksityisistä syistä jälkeenpäin)

Ekskursio evankelis-luterilaiseen päivärukoukseen

Tiistaina olin palannut risteilyltä Tukholmasta ja edessä oli lukuisia tunteja Helsingissä. Koin, että halusin käydä tuomiokirkossa, ja niin sitten astelimme sinne ystäväni kanssa. Sisäänkäynnin lähellä näimme ilmoituksen, jossa kerrottiin, että kirkossa olisi päivärukous.

Kirkossa istuuduimme penkeille, jotka olivat sikäli erikoiset, että penkkiriville oli ikään kuin oviluukku, joka avattiin että päästiin istumaan. Kirkossa oli kolmen miehen, Lutherin, Melanchthonin ja Agricolan patsaat, saarnastuoli, suuret urut ja antiikin mieleentuovia pylväitä. Myös alttaritaulu siellä oli. Alttarin ympäristö oli jonkin aikaa köydellä rajattu. Istuessamme eturivissä näimme naisen, joka kävi sytyttämättä kynttilät. Näimme, kun ihmiset kävivät istumaan tuoleille, joita oli alttarin ympärillä. Nainen tuli kysymään meiltä, tulisimmeko me rukoushetkeen. Päätimme tulla ja saimme laulukirjoja sekä ohjelman.

Menimme tuoleille istumaan. Pian näimme miespastorin, jolla oli päällään kaapumainen vaate (nimeltään ymmärtääkseni alba?). Nähtävästi tämänkin tasoisissa hetkissä pastori käyttää sellaista, eikä ole pelkässä mustassa sokeripalapuvussa. Pastori puhui siitä, että kirkkovuosi oli lopuillaan ja nyt aiheena oli Kristuksen kuninkuus tai jokin sen tapainen. Lauloimme virttä ilman säestystä. Pastori luki psalmin myös laulunomaisesti, mutta muistaakseni kirjettä luettaessa hän puhui normaalisti.

Hetkessä pastorilla oli melko johtava rooli. Esimerkiksi tässä yhteydessä ei ollut vapaata rukousta, jota paikalla olijat voivat vuorollaan rukoilla, mihin olen vapaiden suuntien yhteydessä tottunut. Hetki sisälsi myös jonkin aikaa kestäneen hiljaisuuden ja vuoropuhelua pastorin ja muiden välillä, tätä varten oli paperilla nuotit ja sanat.

Toinen laulu, jonka lauloimme, oli Taizé-laulu. Se oli yksinkertainen sävelmä, jota toistettiin monta kertaa. Ohjelmassa oli määritelty löyhähkösti, millaista musiikkia tilaisuudessa voisi olla.

Rukoilimme myös Isä meidän -rukouksen, tosin minä hieman eri tavalla, kuten yleensäkin. En rukoillut, "anna meille meidän syntimme anteeksi niinkuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet", vaan tapanani on tavallisesti pyrkiä seuraamaan Evankeliumin Matteuksen mukaan sanamuotoa. Teen tämän yleensä melko hiljaa. En ole tosin mahdottoman paljoa tutkinut, miten hyvä on se käännös, jonka mukaan rukoilen.

Hetken lopulla pastori puhui muistaakseni ylösnousseesta Kristuksesta. Se kosketti minua. Aloimme tehdä lähtöä ja pastori meni keskemmälle kirkkoa, jossa kättelimme häntä. Toivotin hänelle siunausta.