Ecclesia mea: 14 teesiä kirkosta

Johdanto

Kesällä kirjoittamani kirjoitus Ecclesia iterum ecclesia fiat: Kirkon ongelma oli, kuten täällä blogissakin on jo todettu, kovasti kiitelty ja jonkin verran myös kritisoitu teksti. Minulta on valtavasti toivottu jatkoa tuolle ongelmanasetteluni selväksi tekevälle kirjoitukselle, ja vielä sitä kirjoittaessani pohdin tekeväni mahdollisesti neljäkin uutta kirjoitusta, joista kolme ensimmäistä olisivat käsitelleet mielestäni vääriä tapoja vastata ”kirkon ongelmaan” ja neljäs oikeana pitämääni. Nyt tuntuu siltä, että tämä viisiportainen rakenne tulee tuskin koskaan toteutumaan sellaisenaan, sillä en edelleenkään ole täysin varma, mitä muihin osiin (varsinkaan viimeiseen) kirjoittaisin. Koska kuitenkin asetuin lopulta ehdolle seurakuntavaaleissa, antoi tilanne minulle mahdollisuuden pohtia kirkkoa hieman laajemmasta, ei enää niin paljoa mainitun kohukirjoitukseni rajaamasta näkökulmasta. Tein siis vaaleista itselleni muodollisen syyn julkaista kypsyttelemiäni ajatuksia siitä, millaisena näen ideaalisen kirkon.

Seurakuntavaalien teema/slogan on monen kritisoima ”Minun kirkkoni”. En itsekään pidä tuosta muotoilusta ja oikeastaan haluan jo ennen tämän pidemmälle etenemistä tähdentää, että kirkkoa ei pidä nähdä ihmisen omaisuutena, jota voi muokata oman tahtonsa mukaisesti millaiseksi tahtoo. Jos kirkko on jonkun, se on Kristuksen. Olen tässä kirjoituksessa kuitenkin halunnut käyttää slogania mukailevaa ilmausta ”Minun kirkkoni on” retorisena keinona ilmaistakseni ideaaleja, joiden toivoisin olevan kirkossa todellisuutta, ja muotoillut 14 yhtaikaa voimassa olevaa jatkoa tuolle lauseen alulle. Näitä kutsuttakoon luterilaisessa hengessä teeseikseni, vaikka ne aika paljon pidempiä ovatkin kuin Lutherin 95 teesiä. Lukijoita kehotan kuitenkin pitämään mielessä ensinnäkin sen, että nämä teesit eivät ole kaikenkattava esitys kirkko-opillisista ajatuksistani, vaan kontekstisidonnainen ja tiettyjä puolia painottava lista. Toiseksi haluan muistuttaa, että nämä teesini on kirjoittanut rajallinen ja monin tavoin vajavainen ihminen, joka ei välttämättä ole kaikilta osin oikeassa tai vielä hoksannut kaikkia kirkon hienouksia. Jos jonkin ajatuksen siis haluan tästä blogikirjoituksesta jättää, niin tämän: ”Kirkko on Kristuksen.”

14 teesiä kirkosta

Minun kirkkoni on:

1. Hengellinen yhteisö. Kirkko on aina ensisijaisesti ja lähtemättömällä tavalla olemukseltaan hengellinen. On pelkästään oikein nimittää kirkkoa uskonnolliseksi yhdyskunnaksi, koska usko on aina ja kaikkialla kirkkoa keskeisimmin määrittävä tekijä.

2. Ikiaikaiseen uskoon sitoutuva. Kirkon usko ei ole mitä tahansa uskoa, vaan se on uskoa kolmiyhteiseen Jumalaan, Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen, joka uskontunnustuksen mukaisesti on luonut maailmankaikkeuden ja ihmiset siinä; joka meidän ihmisten pelastuksen tähden on tullut ihmiseksi Jeesuksessa Kristuksessa, kärsinyt sovittavan ja lunastavan kuoleman ja noussut ylös kuolleista kuoleman voittaen sekä joka Pyhässä Hengessä pyhittää ja tekee eläväksi Jumalan osallisuuteen päässeet ihmiset. Kirkon virallisten uskontunnustusten osalta kirkko ei koskaan voi tehdä kompromisseja, vaan sen on sitouduttava niihin kaikkina aikoina aina Kristuksen paluuseen saakka. ”Kirkko on rakennettu Jeesuksen Messiaaksi tunnustamiselle.”

3. Uskollinen Raamatun sanalle. Kirkon opin ja elämän perusta on Raamatussa, jota on oikein nimittää Jumalan sanaksi kirjoitetussa muodossa. Raamattu tulisikin huomioida kirkon kaikessa elämässä, toiminnassa ja päätöksenteossa. Raamatuntulkinnassa tulee olla hienovarainen ja välttää ylilyöntejä, kuten kaiken Raamatun tekstin ottamista kirjaimellisesti ja vasavuoroisesti joidenkin kohtien hylkäämistä siksi, koska ne eivät helposti tunnu soveltuvan nykyaikaan. Pyhän kirjan tulkitseminen on mahdollista tekemättä sille väkivaltaa sen enempää yltiöpäisellä kriittisyydellä kuin fundamentalismillakaan, tähän avuksi luterilaisessa kirkossa on virallisestikin hyväksytty luterilaiset tunnustuskirjat. Raamatun ydinsanoma on ilosanoma Kristuksesta, joka on tullut ihmiskuntaa pelastamaan. Tämä ei kuitenkaan anna lupaa hylätä niitä Raamatun kohtia, jotka eivät vaikuta Kristuksesta suoraan puhuvan.

4. Messukeskeinen. Kirkon kaiken toiminnan keskus ja sydän on ehtoollisjumalanpalvelus eli messu, seurakunnan yhteinen juhla, jossa Jumala joka kerta lahjoittaa taivaan aarteet lapsilleen. Ehtoollinen on armon ateria, joka edustaa intiimeintä yhteyden muotoa Kristuksen kanssa tässä ajassa – tällä tavalla kirkko elää uskoaan todeksi. Kirkossa tulee myös järjestää sanajumalanpalveluksia, rukoushetkiä, hartauksia, eri ikäryhmille suunnattua toimintaa ja teematilaisuuksia, mutta mielessä tulee pitää, että messussa kuultu ja saarnattu Jumalan sana sekä ehtoollinen uskoa vahvistavana sakramenttina ovat lähtökohta kaikelle muulle kirkon toiminnalle: kaikki kumpuaa messusta. Kaikki muu toiminta myös omalla tavallaan tähtää tai ohjaa messun lahjojen äärelle. Säännöllinen ehtoollisjumalanpalvelus on kirkon elinehto, jota ilman se ei ole kirkko.

5. Universaali. Eräässä mielessä kirkko on koko maailman laajuinen pelastuvien ihmisten joukko, jollain tapaa syvimmiltään näkymättömissä. On asioita, jotka yhdistävät kaikkia maailman kristittyjä, ja niin on tarkoituskin olla. Kristinusko tulisi nähdä yhtenä kokonaisuutena, jonka on tarkoitus sulkea alleen ihmisiä kaikista maista ja kulttuureista, yhdistää ihmiset yhdeksi Jumalaan uskovaksi kansaksi.

6. Paikallinen. Kirkko on myös paikallinen kirkko. Länsimaat tekivät mielestäni aikanaan harkitsemattomasti yrittäessään tuputtaa länsimaalaisuutta ja omia kirkollisia tapojaan evankelioinnin lomassa kansoille, jotka eivät ole länsimaalaisia. Se, että kristinusko (joka itse asiassa on alun perin lähtöisin Lähi-idästä) on niin hanakasti samaistettu länsimaalaisuuteen, on saanut aikaan paljon haitallisia ajatuksia. On toki kiistatonta, että länsimainen kulttuuri on suurilta osin rakennettu kristillisten arvojen pohjalle, mutta mukana on myös paljon kristillisyyden nimellä kulkevaa epäkristillisyyttä. Vastavuoroisesti nykyään liian vähän huomataan, että ollakseen toimivaa oma suomalainen kristillisyytemme ei edellytä sitä, että varauksetta tuomme omaan kirkkoomme esimerkiksi amerikkalaista kristillistä kulttuuria. Muista kulttuureista saatavat vaikutteet ovat kirkollista elämäämme rikastuttava kokemus, mutta itsestään selvinä itseisarvoina niitä ei tulisi pitää. Myös suomalainen kulttuuri on yhtä arvokas kuin kaikki muutkin, ja suomalainen kristillisyys saakin olla rohkeasti suomalaista.

7. Suhteiden kirkko. Organisaationa kirkko ei ole maailmassa yksin, vaan se huomaa ympärillään olevan monia tahoja ja toimijoita omine pyrkimyksineen. Joskus nämä pyrkimykset ovat yhteisiä kirkon kanssa, joskus taas sitä vastaan. Yhteiset päämäärät kirkon joidenkin työmuotojen kanssa jakavat tahot on luontevaa nähdä myös tietynasteisina yhteistyökumppaneina. Harkintansa mukaan kirkko voi varmasti erinäisissä asioissa tehdä yhteistyötä esimerkiksi valtiovallan kanssa erikseen sovittaessa, mutta poliittinen yhteisö kirkko ei voi olla eikä valtiokirkkoajatuskaan ole enää nykyaikana mielekäs. Yhteistyö on mielekästä samaten tiettyjen humanitääristen järjestöjen kanssa. Maailmaa katsomalla ajatteleva ihminen havaitsee helposti senkin, että kirkkokuntia on maailmassa useita. Mikäli kirkkokunnat tunnustavat toisensa eroistaan huolimatta saman Paimenen lampaiksi, on yhteistyö niiden välillä suotavaa niin virallisten oppineuvottelujen kuin ruohonjuuritason toiminnankin kautta. Siitä täytyy kuitenkin pitää huoli, että kaikenlainen yhteistyön ja yhteyden harjoittaminen tapahtuu kirkkojen yhdessä sopimien käytäntöjen mukaisesti.

8. Yhteisöllinen. Kristuksen kirkossa, Jumalan seurakunnassa, ei ole kyse sooloilusta, vaikka Jumalalla onkin henkilökohtainen suhde kaikkiin lapsiinsa. Kristityt on kutsuttu olemaan yhteydessä paitsi Jumalaan myös toisiinsa. Kirkko on hyvä hahmottaa ikään kuin joukkueena: sen elämässä on kyse eräänlaisesta tiimipelistä. Kirkon tulee huomioida jäsentensä lahjat ja suoda heille mahdollisuuksia käyttää niitä. Maallikkoaktiivisuus ja vapaaehtoistoiminnan kynnyksen madaltaminen sekä kaikkien ikäryhmien, erityisesti nuorten, osallistaminen ovat nykyajan valtteja, jotka kirkon kannattaa ottaa erittäin vakavasti. Sanan ja sakramenttien virka eli pastorinvirka on kuitenkin myös Jumalan asettama, eikä kirkko voi tästä virasta luopua lakkaamatta olemasta kirkko.

9. Erilaisuuden hyväksyvä. Kaikki ihmiset ovat uniikkeja yksilöitä, jotka kirkon on nähtävä rikkautena. Jumalan ainutlaatuinen luomistyö näkyy kauniilla tavalla siinä, että kukaan ihminen ei ole samanlainen ja että kaikilla on oma erityinen tehtävänsä Hänen valtakunnassaan. On totta, että kirkon on asetettava myös rajoja eikä se voi hyväksyä kaikkea. Nykymaailmassa erityisenä haasteena onkin tulla johonkin kestävään tulokseen sen suhteen, mikä kirkossa voidaan sen ykseyden ylläpidon tähden hyväksyä ja mikä vastavuoroisesti ylittää opin puhtauden rajan. Tästäkin huolimatta kirkon olisi kyettävä kohtaamaan jokainen ihminen arvokkaana yksilönä ja oltava valmis myös keskustelemaan siitä, olisiko sen käytännöissä joissain tilanteissa myös parantamisen varaa.

10. Ihmisten parissa. Kirkon jäsenten ei tule jäädä vain omiin kupliinsa, vaan harjoittaa ”liturgiaa liturgian jälkeen”: elää maailmassa ihmisten keskellä loistaen Kristuksen valoa. Kirkolle on vahingollista, jos se jää liiaksi omiin ympyröihinsä ja unohtaa keskeisen tavoittavan tehtävänsä: rakastaa ja palvella ihmisiä sekä julistaa heille evankeliumia ja kutsua Jumalan ja kirkon yhteyteen. Tässä tehtävässä kirkko on Kristuksen työväline eikä sen tule laiminlyödä niitä monia puolia, joita tähän missioon liittyy. Yhtäältä on harjoitettava diakoniaa ja autettava ihmisiä, jotka apua kaipaavat, oli sitten kyse köyhistä, sairaista, yksinäisistä, kodittomista, työttömistä tai vähäosaisista, unohtamatta myöskään paremmin toimeen tulevia. Toisaalta on myös aina muistettava kohdata ihmiset ilosanoman kautta ja kerrottava heille Jeesuksesta. Kirkolla on maailman paras ja tärkein sanoma, jolla on potentiaali luoda todellista muutosta. Sanoma Jeesuksesta on myös viime kädessä oleellisin, sillä se tähtää iankaikkiseen elämään. Sitä ei myöskään mikään muu taho voi kertoa, kun taas avustustyötä tekevät monet muutkin toimijat. Tasapaino tässä kohtaa on kirkon missiossa tärkeä. Käytännön tasolla kirkon kannattaa panostaa kanaviin, joiden kautta ihmiset on helppo tavoittaa, esimerkiksi monipuolinen toiminta sosiaalisessa mediassa on hyväksi havaittu taktiikka. Samalla kirkon on suotavaa jatkaa mukanaoloa ihmisten arjessa esimerkiksi pyhien toimitusten kautta jatkuvasti keskeistä sanomaansa esillä pitäen.

11. Omat jäsenensä ja ulkopuoliset huomioiva. Kirkon ei tule missionsa kannalta asettaa vastakkain omia jäseniään ja ulkopuolisia sillä tavalla, että se pitäisi toista ryhmää tärkeämpänä kuin toista. Kirkon tulee panostaa ulkopuolisten tavoittamiseen, mutta oikeastaan tämän tavoitteen saavuttamiseksi on hyvä panostaa jo olemassa oleviin aktiivijäseniin. Kirkon varustamina nämä aktiivit ovat juuri niitä, jotka ovat omiaan tavoittamaan ulkopuoliset. Ulkopuolisiin kirkon tulee suhtautua rakkaudella ja pyrkiä resurssinsa huomioiden auttamaan heitä, vaikka he eivät tahtoisikaan tulla kirkon yhteyteen.

12. Ajassa ja kulttuurissa elävä. Kirkon on oltava ”etsijäystävällinen” siten, että sen on tultava lähelle ihmisiä ja heidän jokapäiväistä elämäänsä. Kirkon on tehtävä kynnyksensä matalaksi niin, että mahdollisimman monen olisi luontevaa hakeutua mukaan kirkon toimintaan. Kirkossa on oltava tietoisia niistä kysymyksistä ja teemoista, jotka nykyajan ihmistä puhuttavat ja mietityttävät, ja osattava reagoida niihin soveltaen muuttumatonta oppiaan uusin tavoin. Kirkon ei tule pelätä kulttuurillisia ilmaisuja tai tieteen löytöjä, jotka eivät ole ristiriidassa sen arvomaailman kanssa, vaan niitä on lupa rohkeasti hyödyntää mission toteuttamisessa.

13. Vastakulttuurinen ja suoraselkäinen. Kirkon on oltava myös ”löytäjäystävällinen” eli tarjottava mahdollisuuksia kehittymiseen myös ihmisille, jotka ovat jo tulleet sen yhteyteen. Kristittyjen pitää tiedostaa, että heidän elämäntapansa ja todellisuutensa on lopulta ”jotain muuta”, sitä ei voi pelkistää täysin ihmisten käsityksiä ja toiveita vastaavaksi. Jeesus sanoi: ”Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta.” Kirkolla ei ole tästä syystä tarvetta pyrkiä eroon omaleimaisuudestaan ja esimerkiksi kaikesta niin sanotusta ”kaanaankielestä”, vaan kirkon yhteyteen tulleita ihmisiä voidaan pyrkiä ottamaan mahdollisimman pitkälti sisään tähän kielipeliin. Kirkon on maailmassa edustettava vastakulttuuria, vaihtoehtoista tapaa nähdä maailma. Sen tulisi kaikessa toiminnassaan ja kaikissa kannanotoissaan olla johdonmukainen ja uskollinen sanomalleen. Siten useamman ristiriitaisen opin hyväksymistä kirkossa ei tule sallia, vaan kirkon on osoitettava selkärankaa pysymällä ajattomien totuuksiensa takana yhteiskunnan mahdollisesta painostuksesta huolimatta. Kirkkokuri olisi kirkkoon jossain määrin taas tervetullutta, ja esimerkiksi selkeästi kirkon tunnustusta vastaan opettaville vastuunkantajille tulisi voida sujuvammin ja rohkeammin antaa oikaisua. Kirkon imago ja luonne vaativat tätä, ja myös Kirkkojärjestys puoltaa kyseistä menettelyä.

14. Vastuullinen ja esimerkillinen. Kirkon on tarkoitus oman maailman parhaaksi tapahtuvan toimintansa kautta antaa ihmisille myös kuva esimerkillisestä toiminnasta. Kaikessa on hyvä pyrkiä moitteettomaan toimintaan maailman silmissä, jos se vain suinkin on kirkon sanomaa kunnioittaen mahdollista. Kirkon on oltava vastuullinen omassa taloudenhoidossaan ja huolehdittava, että kaikenlaisiin väärinkäytöksiin puututaan. Kirkon tulee nykyisenä hektisenä, erilleen heittämisen jaksona auttaa muun muassa sodan jalkoihin joutuneita ja sotaa pakenevia ihmisiä. Kenties kirkolle tällä hetkellä kaikista näkyvin tapa olla vastuullinen liittyy siihen, miten paljon se panostaa Jumalan käskemään luomakunnan varjelemiseen aikana, jolloin ilmastonmuutos uhkaa koko mittaamattoman arvokasta, Jumalan luomaa planeettaamme. Kirkon tulee näyttää esimerkkiä paitsi omilla teoillaan myös sanoillaan. Niinpä on kirkolta oikein ilmaista ilonsa oikeudenmukaisuuden toteutuessa ja tukea pyrkimyksiä tehdä maailmasta parempi paikka. Vastavuoroisesti kirkko saa äänekkäästikin arvostella sellaisia tahoja, jotka maailmassa toimivat moraalittomasti, etenkin jos ne uhkaavat ihmisen perusoikeuksia tai sielujen pelastamista.

Arkkipiispaehdokkuus, jereformaatio ja intergalaktinen missio - jälkitilitys

Rakkaat veljet ja sisaret, alienit, arkkipiispaehdokkaat ja kaikki muutkin luodut (jopa jereetikot), nyt on tullut aika puhua viimeisimmistä vaiheistani.

Kun Suomen Eksistentialistinen Puolue asetti minut ehdokkaaksi arkkipiispanvaaliin, harva arvasi, mitä kaikkea tästä seuraisi. Käynnistin kampanjani viikkoa ennen vaaleja, ja vaikka visioni kieltämättä oli kirkas kuin supernova, oli minulla edessäni kova työ. Sovinkin heti alkajaisiksi haastattelun erään innokkaan toimittajan kanssa, jonka pyysin jututtamaan minua ennen saunailtaa. Sain kerrottua ajamani asiat vakuuttavasti ja vetoavasti, ja pian video julkaistiin.

Suoraselkäisempää kaveria saa hakea!

Mikä julkisuushullunmylly tuosta pikku videosta seurasikaan. Yhtäkkiä huomasin kuinka esiintuloni alkoi muuttua jo pienimuotoiseksi viraalihitiksi, joka sai suosiota yli kirkkokuntarajojen ja muidenkin rajojen. Tulin pysäytetyksi niin yliopistolla luennoitsijan toimesta kuin sunnuntaina kirkossa (en edes jaksanut laskea, kuinka moni tuli puhumaan kampanjastani taikka kyselemään jotain). Selfietä, kättelyä, jopa useampi sananvaihto erään toisen ehdokkaan kanssa. Kaikista erikoisinta oli nähdä, kuinka lähettäessäni työhakemuksen erääseen seurakuntaan sieltäkin vastattiin, että minulla on hauskoja juttuja YouTubessa ja että ehdokas on hulvaton!

Ja mikäs siinä. En voi kieltääkään sitä, että olen nauttinut tästä kampanjasta ja sen seurauksista. Mukavaahan se on saada näkyvyyttä puolueelle ja yleville päämäärille!

Päädyinkin vaalipäivän aamuksi tekemään vielä erään julkisuustempun, ja TV-väkihän totta kai riensi paikalle näin merkittävää miestä haastattelemaan.

Tämä oli hieno hetki!

Mutta ah, mikä pettymys, kun tulokset tulivat! En ollut heti uskoa silmiäni, kun ne väittivät, että en ollut päässyt toiselle kierrokselle. Kaikki oli sujunut niin hyvin. Mittavaksi paisunut kannattajakuntanikin rupesi utelemaan, että kai tähän vielä jokin ratkaisu on? Kai minä voisin vielä jotenkin päästä toiselle kierrokselle, huhutaanhan Paavo Väyrysenkin sellaista hautoneen?

Rupesinkin pohtimaan vaihtoehtoja, mutta samaan aikaan olemustani nakersi tappion karvas kalkki niin, että menin ehkä hieman tolaltani. Kävin yliopistolla hieman nuhtelemassa siellä olevia epäjumalien patsaita ja kovaan ääneen käskin niitä kalpenemaan monoteismin edessä. Pahaksi onneksi kaikki tallentui ja pian odotin tuomiokapitulin ratkaisua tähän "papille sopimattomaan käytökseen". Oikeastaan jo ennen naurettavaksi osoittautunutta tuomiota olin kypsynyt päätökseen: minun ja kirkon tiet erkanisivat. Koin nimittäin sisimmässäni suuren uudistumisen ja yhtäkkiä kykenin höyhenenkevyenä nousemaan kamalasta kuopastani. Jereformaationhan voi toki toteuttaa muutoinkin kuin kansankirkkomme yhteydessä, ehkäpä vieläkin paremmin. Näin sai (ja vieläpä uuden tunnussävelmän siivittämänä!) alkunsa Vapaa Intergalaktinen Seurakunta. Minut pyydettiin vieraaksi taannoiseen B-studioon, jossa seurakuntani toimintaa myös päästiin esittelemään.

Toimittajan kysymykset olivat kylläkin melkein pelkästään turhaa provokaatiota.

Mutta olen kokenut sisimmässäni vieläkin merkittävämmän kutsun, joka ei voi rajoittua vain omaan aurinkokuntaamme. Nytkin kirjoitan tätä toistaiseksi viimeistä tervehdystä kaukaa Joutsenen tähdistön suunnalta.

Saimme tosiaan varat kerättyä Neptunuslaisten kipeästi kaipaamiin liturgisiin esineisiin, ja katsoin, että veli Zorg toimitti savukoneen ja kahdeksankoskettimiset urut juhlallisesti Neptunuksen patriarkalle.

Lähdin sitten lähetysmatkalle kohti syvän taivaan sisäänsä kätkeviä kohteita, kiisin komeettojen kanssa ja tanssin tähtisumuissa. Näiden ehtymättömien valovuosien, aurinkojen, kuiden, asteroidien ja planeettojen kautta, tähtijärjestelmä tähtijärjestelmältä ja galaksi galaksilta, kulkee minun tieni kuin mustia aukkoja valaisevan kiertotähden, etsien maailmoita, joissa edes parhaat evankelistat eivät ole vielä käyneet.

Siunaavin (X) terveisin,

Intergalaktinen pastori J. Hannikainen,
Kepler-16b, planeetta, jossa seuranasi on aina kaksi varjoa.

P.S. Neptunuslaisten ystävien opettamalla astraaliruumistekniikalla saatan tulla vierailemaan toisinaan Maapallolle - älkää siis ihmetelkö, jos näette minut!