Kokemuksia teologian opiskelusta 19: Gradua, soveltavia ja erinäisiä tutkiskeluja

Viidennen vuoden ensimmäinen lukukausi.

Totuttuun tapaan jatkan teologian opiskeluistani kirjoittamista, nyt jo viidettä vuotta! Huh! Onko siitä tosiaan niin kauan, kun tämän aloitin? Vuorossa on sarjan yhdeksästoista osa - neljäntenä vuotena alkaneen tapani mukaan julkaisen näitä postauksia enää lukukausien opintojen jälkeen periodien sijaan.

Taas olen opinnoissani elänyt läpi mielenkiintoisia vaiheita. Alan olla teologina aika rutinoitunut: uutuudenviehätys on monessa kohtaa kaikonnut, ja keskityn hankkimaan tarvitsemiani kurssimerkintöjä panostamatta mihinkään erityisen paljon. Monet tehtäväni palautan hyvin lähellä deadlinea, sillä oikeastaan vain viimeisen palautuspäivän läheisyys kykenee sähköistämään minua sen verran, että minusta tulee oikeasti aikaansaava. Elämässäni vuorottelevat siis kaksi kautta ikään kuin vuodenaikoina: toisaalta pitkähköt lepojaksot, jolloin rentoudun ja vien opintojani vain vähän eteenpäin, ja sitten useiden päivien mittaiset stressaavat kaudet, jolloin minun on työskenneltävä aikamoisella kiireellä. En voi sanoa opiskelun tai oppimisenkaan olevan minulle yleensä ottaen mitenkään helppoa - ne eivät ole olleet sitä enää pitkään aikaan, kuten olette tämän sarjan kirjoituksistakin varmaan voineet päätellä.

Tällä lukukaudella suoritin metodikurssin ja aloitin graduseminaarin. Myös soveltavien opintojen alueelta tein opintoja, jotka nykyään praktikumin sijaan kulkevat nimellä työelämään syventävät opinnot. Lisäksi sain viimeinkin mentyä Kielikeskuksen kurssille, mikä mahdollisuus oli ihmeen pitkään ollut minulta hyödyntämättä. Kielten saralta päädyin myös humanistisen tiedekunnan muinaiskreikan kurssille, joka kuuluu vähemmän menestyksekkäämpiin kokemuksiini. Varsinaisten opintojen ulkopuolella mutta kuitenkin niihin kiinteästi liittyen kävin myös psykologisessa soveltuvuustutkimuksessa, jossa soveltuvuuttani papiksi arvioitiin.

Systemaattinen teologia: metodikurssi ja dogmatiikan graduseminaari

Metodikurssimme koostui kolmesta tapaamiskerrasta, joista eräälle en päässyt lainkaan osallistumaan (olin silloin tapaamassa paavia). Kurssille oli kesällä pitänyt tehdä referaatti graduun liittyvästä kirjasta, mutta muuten kyseinen opintojakso oli aika heittämällä läpi -tyyppinen. Tulipa kuitenkin perehdyttyä systemaattiseen analyysiin metodina ja saatua graduun lisää selkeyttä.

Itse graduseminaarimme piti alun perin alkaa ensimmäisessä periodissa, mutta asiat eivät lopulta menneet lainkaan odotetusti. Ilmoitettuna alkamispäivänä seminaarimme jäsenet olivat kokoontuneet netissä mainittuun tilaan. Istuimme siellä jutustellen vaiheistamme ja aiheistamme sekä muuten vain tutustuen toisiimme. Kello kävi ja aikaa kului. Ensin viisi, sitten kymmenen ja sitten viisitoista minuuttia alkamisajankohdasta. Seminaarin vetäjää ei näkynyt. Kun oli kulunut muistaakseni kaksikymmentä minuuttia, päätimme tavoitella vetäjää puhelimitse. Emme kuitenkaan saaneet häntä kiinni. Sitten ajattelimme kokeilla soittaa vielä metodikurssimme opettajalle. Hän vastasi, ja pian selvisi, että seminaarimme ei alkaisikaan vielä tässä periodissa ja että alkuperäinen vetäjämme ei tulisi olemaan mukana. Toisin sanoen seminaarimme viivästyi ja se oli hetken aikaa täysin ilman vetäjää! No, tuosta tilanteesta lähdin itse hieman huvittuneena sattumuksesta ja odottavaisin mielin sen suhteen, mitä tuleman piti. Tuntui kuitenkin ikävältä, että yliopisto ei jälleen kerran ollut onnistunut tiedotuksessa, ja olihan tällainen tapaus omiaan aiheuttamaan hankalia uudelleenjärjestelyjä opinnoissamme.

Paitsi ilman vetäjää oli seminaarimme myös ilman aihetta. Aiemmin ilmoitettu Missio Dei ei siis enää rajoittanut aihevalinnoissa, ja huomasin olevani tilanteessa, jossa saisin halutessani täysin vapaasti tehdä gradun ihan mistä tahansa aihepiiristä. Olin kuitenkin koko kesän varautunut tutkimaan Missio Deitä Vatikaanin toisessa kirkolliskokouksessa - aihe, jonka entinen vetäjämme oli antanut. Vaikka sain vielä yhden tilaisuuden ruveta patristikoksi eli kirkkoisien ajan tutkijaksi (pitkäaikainen unelmani), tein vaikean päätöksen jatkaa Vatikaani II:n parissa. Pohjatietoni tuosta kirkolliskokouksesta ovat kelvolliset ja myös se kiinnostaa minua. Sen sijaan Missio Dein jätin pois ottaen tilalle pelastusopin ja sen mahdollisen muuttumisen tutkimisen. Tämänhetkinen tavoitteeni siis on tutkia Vatikaani II:ta soteriologisesta, pelastusopillisesta näkökulmasta. Gradussani on tällä hetkellä n. 12 sivua, lähinnä johdantolukua. Minulla on jonkinlaiset sävelet etenemisen suhteen, mutta täysin minulle ei vielä ole selkiintynyt, miten tutkielmani oikein rakennan ja mitkä ovat keskeiset pointtini. Aika näyttäköön.

Työelämään syventävät opinnot

Tutkintorakenteen muuttumisen aiheuttaman siirtymäkauden opiskelijat joutuvat toisinaan suorittamaan opintojaan mitä erilaisimmin tavoin. Mahdollisia tapauksia on niin monia että hyvin vähästäkin jo sekoaa. Pitääkö jotain kurssia täydentää 1, 1,5 vai 2 opintopistettä, pitääkö jotain kurssia lainkaan suorittaa, oliko harjoittelujakso neljä vai kuusi viikkoa pitkä ja pitääkö tehdä extra-harjoittelua ja mitä muuta pitää ottaa huomioon tämän johdosta...

Omalla kohdallani kävi niin, että minun piti maisterivaiheessa suorittaa hyvin samankaltainen soveltava opintojakso kuin praktikum oli ollut kandivaiheessa. Kurssit olivat hämmästyttävän samankaltaiset: ne oli jaoteltu jumalanpalveluselämään, opetukseen ja kasvatukseen sekä auttavaan kohtaamiseen. Järjestettiin harjoitusmessuja, annettiin opetusnäytteitä, näyteltiin draamallisesti jotain sielunhoitotapauksia. Melko pitkälti minun siis piti toistaa sama, minkä olin jo vanhanmallisessa I praktikumissa tehnyt. Toisaalta samasta opintopistemäärästä huolimatta nämä maisterivaiheen soveltavat opinnot olivat vielä työläämpiä ja haastavampia. En siis tällä opintojaksolla tavoittanut sitä samaa tunnelmaa, joka oli tehnyt I praktikumista niin miellyttävän kokemuksen. Ei kokemukseni mikään kauheakaan ollut, mutta suoritin kurssin sillä mentaliteetilla, että mennään tästä nyt mahdollisimman nopeasti läpi, että päästään taas merkitsevämpien aiheiden pariin.

Jumalanpalveluselämän osio oli kolmesta laajin ja koostui pienryhmissä toteutettavista neljästä harjoitusjumalanpalveluksesta (saarnaajan ja liturgin tehtävät vuorottelivat), harjoitusten opponoinneista, yleisistä palautekierroksista, kirjallisuuden lukemisesta ja kirjallisuusreferaattien esittämisistä, suunnittelupalavereista ja itsenäisistä kirjallisista töistä - unohtamatta erittäin tiukkaa läsnäolopakkoa. Liturgiat, saarnat, näiden raportit ja perustelut sekä opponoinnit tuli tuottaa myös kirjallisina ja ne tuli palauttaa asianosaisille. Harjoitusjumalanpalveluksissa oli määrätyn kirkkovuoden pyhän lisäksi myös usein jonkinlainen erityisteema, jonka myös tuli tilaisuudessa näkyä (esimerkiksi yhteisöllisyys, pyhä tila jne.). Pidimme harjoitukset yhtä kertaa lukuunottamatta Töölön kirkossa, jossa emme kuitenkaan saaneet juurikaan käyttää liturgisia vaatteita tai välineitä. Autenttisuuden tuntu oli kauempana kuin I praktikumissa, mutta tällä kertaa päästiin sentään kuulemaan oikeita kirkkourkuja, joita yhdessä meidän kanssamme opiskelevat kirkollisen musiikin alan ihmiset soittivat.

Harjoitusjumalanpalveluksissa näin mitä moninaisimpia erilaisia ratkaisuja, ja kuvani erilaisista toteuttamisvaihtoehdoista avartui vielä vähän lisää. Omassa pienryhmässäni oli mielestäni hyvä henki ja onnistunut työskentelyilmapiiri, saimme vaivattomasti sovittua tapaamisia, joihin kanttorimmekin pääsivät. Erityisesti panostimme simuloimaamme jouluaaton sanajumalanpalvelukseen, joka jätti mukavat muistot. Kurssilla oli kuitenkin paljon myös sellaista, mitä en jää kaipaamaan. Eräs seikka oli se, että opintojakso oli aikataulutettu sangen kehnosti, niin että huomattavan monena kertana jälkipuheet Töölön kirkossa pitkittyivät yli ilmoitetun päättymisajan. Omalla kohdallani tämä haittasi selvästi ehtimistäni seuraavalle luennolle. Tapaamiskerrat olivat pahimmillaan myös niin täyteen ahdettuja, että varsinainen oppiminen jäi ähkyn takia melko vähäiseksi. Pahimmillaan samalla kertaa oli yksi suuri messuharjoitus, sen palautteiden kirjallinen kirjoittaminen, palautekeskustelu, varsinaisen opponentin puheenvuoro, toisen ryhmän pieni harjoitusrukoushetki, sen palautekeskustelu ja opponointi sekä vielä ensi kerran suuren harjoituksen kirjallisuusreferaatti - mukaan lukien keskustelujen rönsyilyt monissa näistä.

Kurssilla ei kenties pyritty siihen, mutta merkittävin oppimani asia kuitenkin oli, että monesti - ellei jopa aina - useampi kuin vain yksi liturginen ratkaisu voi olla perusteltu. Käytetäänkö ulkomaalaisille suunnatussa messussa englannin kieltä vai ei, tulostetaanko käsiohjelmaa vai ei, käytetäänkö liturgisia eleitä vai ei... Kurssilla kuulin kritiikkiä mainitunlaisia kysymyksiä koskevista ratkaisuista, mutta en oikeastaan ottanut sitä vastaan, koska hoksasin, että jos olisin tehnyt kritiikin mukaisesti, olisi minua voitu taas kritisoida tästä ratkaisusta. Hyvä esimerkki on Enkeli taivaan -virsi, jota perusteellisen pohdinnan jälkeen emme päätyneet ottamaan mukaan jouluaaton sanajumalanpalvelukseemme. Tästä tuli palautetta, että se olisi ollut hyvä olla, koska ihmiset haluavat kirkossa vuosittain eniten vieraillussa tilaisuudessa kuulla juuri tuon virren. Vastaperustelut on kuitenkin helppo keksiä. Mitä jos liturgialle on tietoisesti annettu pedagoginen funktio, jossa kirkkokansalle pyritään opettamaan uusia virsiä? Mitä jos heille halutaan opettaa, että joulu ei suinkaan mene pieleen, jos yhtä virttä ei lauletakaan? Mitä jos kirkkokansa on kiintynyt yhteen tiettyyn virteen liian paljon? Joulussa on jotain paljon, paljon syvällisempää, ja tämä kirkkokansan on aina syytä muistaa.

Huh, innostuinpa vuodattamaan! No, opetuksen ja kasvatuksen sekä auttavan kohtaamisen suhteen en kokenut samanlaisia ongelmia. Näistä ensimmäisessä meitä oli pieni ryhmä, joka oli vielä jaettu kolmeen pienempään yksikköön. Jokaisen pienryhmän tuli valmistella posteri tietystä opetuksen kohderyhmästä ja esitellä se, sekä lisäksi pitää kaksi 15-20 minuutin mittaista opetusnäytettä. Mukana oli myös kirjallisia tehtäviä ja palautekeskustelua, jokusen opetuksen opettaja piti itsekin. Tässä osiossa oli itse asiassa ihan kivaa, vaikka monilta osin jäätiinkin ymmärrettävästi vain pintaraapaisun tasolle. Merkittävin osion lietsoma ajatus mielessäni liittyi oppimismenetelmiin. Opin pedagogisten metodien historiasta, jossa on edetty behavioristisesta passiivisen oppimisen mallista interaktiivisuutta kohti. Toisin sanoen jos ennen opetuksen asetelma oli se, että opettaja välittää tietoa oppijalle, passiiviselle vastaanottajalle, niin nykyaikana trendi on, että opettaja on opastaja ja kehityksen alullepanija, kun taas oppija itse osallistuu oppimisen sisällön ja oppimiskokemuksen tuottamiseen. Löysin tämän opittuani sanat sille, mitä olin jo kauan miettinyt: minä olen passiivinen oppija. Vanha behavioristinen malli on kuin suoraan unelmastani! Kaikkein parhaiten opin, kun saan rauhassa seurata luentoa tehden muistiinpanoja tai käyttäen keskittymisvälineitäni. Interaktiivisuus ja yhteinen jakaminen puolestaan ovat aina minulle stressaava tekijä, enkä oikeastaan voi sanoa koskaan nauttivani niistä, vaikka jotenkuten niistä yleensä suoriudunkin. Tiedostan kuitenkin, että osallistavat elementit tuntuvat olevan monelle tärkeitä, ja siksi ymmärrän nykyajan kehityksen. Haluaisin kuitenkin, että introvertit oppijat voitaisiin ottaa paremmin huomioon. Jonkinlainen synteesi behavioristisesta ja interaktiivisesta mallista voisi olla yleensä ottaen toimivin.

Auttavan kohtaamisen osiossa tuli kirjoittaa tapausesimerkki omasta auttavan kohtaamisen kokemuksesta. Näiden perusteella opettaja jakoi meidät opiskelijat pienryhmiin, joiden kohtaamisissa oli ollut suurin piirtein samanlaiset aiheet. Sitten jokaisen pienryhmäläisen piti kirjoittaa tutkimuskirjallisuuteen perustuva essee tuosta aiheesta, tarpeellisen erilaisista näkökulmista. Lopulta tuli vielä pitää 45-60 minuutin mittainen esitys aiheesta muille. Näiden lisäksi oli muita tehtäviä ja luento-opetusta, sinänsä ihan kiinnostavia näkökulmia auttavaan kohtaamiseen ja sielunhoitoon, vaikka näiden alueella koen olevani kohtuullisen taitava jo ennestään. Osiossa oli omana mielenkiintoisena lisänään myös rentoutumisharjoituksia, joita opettaja veti tuntien lopuksi. En tiedä, olenko kuinka monen kanssa samaa mieltä, mutta minä pidin näistä mielikuvitusmatkoista "salaiseen puutarhaan"! Merkittävin oppimani asia osiosta lienee eräänlainen "korjausliike" I praktikumin jättämälle fiilikselle siitä, että on miljoona tapaa mokata sielunhoito ja että kuuntelu on tärkein asia, jonka sielunhoitaja voi tehdä. Nyt sain uudelleen rohkaisua, joka auttoi ymmärtämään, että neuvominenkin voi oikein tehtynä olla sielunhoitajalta kultaakin kalliimpi apu.

Kreikka: Plutarkhos

Minut saatiin houkuteltua kreikan kurssille humanistiseen tiedekuntaan, mistä kuitenkin seurasi opiskelijaelämässäni melkoinen murheenkryyni ja pohjanoteeraus. Olen kuullut kyseisen tiedekunnan kreikan opetuksesta yhtä ja toista hauskaa, ja oli sinänsä kiva päästä kokeilemaan itsekin. Opetuksesta ja kasvatuksesta edellä kirjoittamani huomioiden kurssin opetusmetodi oli minulle täydellisen sopiva: opettaja luki Plutarkhoksen historiateoksesta virkkeen kerrallaan, sitten suomensi sen kommentoiden tarpeen mukaan. Sitten taas seuraava virke, ja tätä jatkui puolitoista tuntia. Työläyttä toki toi se, että tahti ei ollut erityisen hidas, ja jos halusi oikeasti pysyä mukana, kannatti kirjoittaa omaan kappaleeseensa tekstistä jatkuvasti muistiinpanoja, sanojen suomennoksia ja kieliopillisia määrittelyjä. Lopulta koealueen tekstien osaaminen mitattaisiin tentissä, joka oli samanlaista kappaleiden kääntämistä ja sanojen määrittelyä kuin teologisessa tiedekunnassakin.

En kuitenkaan päässyt tentistä läpi. Tähän vaikutti monikin asia, kuten se, että en ehtinyt (edellä kertomastani syystä) läheskään aina luennolle, joilla ei ollut läsnäolopakkoa, mutta joilla istuminen olisi ollut oleellista tentin kannalta. En myöskään ehtinyt muista opinnoista johtuen kertaamaan tenttiin paljoakaan. Lisäksi kyseessä oli ilmeisesti sangen harjaantuneille kreikan osaajille suunnattu kurssi, mistä en kylläkään tiennyt mitään ilmoittautuessani. Hylsyni on näistä syistä ymmärrettävä, mutta siitä huolimatta päätin, että en aio uusia tenttiä enkä enää mennä muille humanistisen kreikan kursseille. Kokeiluna se oli ihan mukava, mutta ei ehkä kuitenkaan minun juttuni.

Kielikeskus: Ranska

Toisenlaisen kokemuksen kielten opiskelusta sain ranskan alkeiskurssilla, jolle innostuin osallistumaan huomatessani, että opintoni ovat jo loppuvaiheessa enkä ole vielä hyödyntänyt kielikeskusta. Minulla on päässäni lista kielistä, joita elämäni aikana haluaisin opetella, ja eräs niistä on ranska (muihin lukeutuvat espanja, nykyheprea, kiina ja ehkä myös arabia, lisäksi haluaisin parantaa taitojani ruotsissa, venäjässä, latinassa ja muinaiskreikassa).

Kurssi oli sangen kevyt suorittaa. Läksyjä annettiin joka kerta, mutta niiden tekemistä ei kontrolloitu, kurssin keskivaiheilla oli lyhyt kirjallinen tehtävä ja lopussa tentti. Kurssi kesti yhden lukukauden, luentoja oli kaksi kertaa viikossa. Oppikirjaa käytettiin paljon, itselläni se oli sähköisenä. Ryhmässämme oli mielenkiintoinen porukka eri alojen ihmisiä, ja kurssilla käytiin paljon parikeskusteluja. Lisäksi olivat yleiset kierrokset, joilla opettaja kysyi jotain jokaiselta ryhmän opiskelijalta ja vastailimme sitten parhaamme mukaan. Poissaoloa sallittiin muistaakseni jonkin verran, mutta yksittäisen poissaolon jälkeen ei vielä pudonnyt kärryiltä.

Ranskan kielessä on melkoisia erikoisuuksia! Ehkä jotkut ovat jo kuulleet numerosanoista välillä 70-99 - ne ovat mielenkiintoisia. Lisäksi kieltolauseissa useimmiten vaikutetaan käytettävän kahta kieltosanaa. Epämääräiselle monikolle on oma artikkelinsa. Eräs yleinen tapa kysyä kysymyksiä tapahtuu käyttämällä muotoiluja: "Onko niin, että..." ja "Mikä on se, joka...". Ja se ääntämys! Haastavampi kuin luulin, vaikka aika hyvin olin jo ennestään asiasta perillä! Kieli on kuitenkin hauska, ja aion, jos aikaa riittää, palata sen pariin joskus.

Psykologinen soveltuvuustutkimus

Jos haluaa ev.-lut. kirkon pastoriksi, tulee varsinaisen yliopistotutkinnon lisäksi ymmärtääkseni osallistua tiettyihin erikoistilaisuuksiin, joista eräs on nimeltään psykologinen soveltuvuustutkimus. Tutkimuksen avulla pyritään kartoittamaan vahvuuksia ja heikkouksia, joita henkilöllä on mahdolliseen hengellisen viran harjoittamiseen liittyen. Tutkimus ei huonot tulokset tuottaessaan tuhoa kenenkään mahdollisuuksia päästä pastoriksi, mutta se toimii ikään kuin keskustelun pohjana työnhakutilanteessa (mitä vahvuuksia, mitä kehitettävää, mitä tulisi tehdä, että mahdollisista haasteista selvittäisiin). On hyvä myös ottaa huomioon, että tutkimuksen laatijatkin ovat vain ihmisiä eikä heillä ole todennäköisesti aukotonta tietämystä siitä, millaista pastorin työ on ja miten siinä pärjätään.

Osallistuin tutkimukseen muistaakseni kesän ollessa lopuillaan. Paikkana oli Helsingin tuomiokapituli - minulle hyvinkin tutun rakennuksen ylimmässä kerroksessa sijaitseva komea huoneisto. Monivaiheisen tutkimuksen aikana sai ottaa kahvia ja syömäänkin tietyssä vaiheessa pääsi omakustanteisesti. Kerralla sinä päivänä tutkittiin noin kymmentä ihmistä.

Tutkimus oli monivaiheinen, ja täytyy myöntää, melko tehokkaasti porrastettu niin, että teimme asioita hieman eri järjestyksessä ollen silti aika lailla tehokkaita. Oli kolmisensataa väittämää, joiden kohdalla piti mustata vaihtoehto, joka eniten sopi; piti myös keksiä sarjakuvaan puhekuplarepliikkejä; kirjoittaa nelikenttään vahvuuksia, heikkouksia, uhkia ja mahdollisuuksia; kirjoittaa essee omasta ammatillisesta kasvusta tai jostain sen tapaisesta; ja hauskimpana osiona kielellisen ja avaruudellisen hahmotuskyvyn mittaavat aikarajoitetut testit. Erillisissä huoneissa tuli myös pitää annetusta aiheesta kameralle lyhyt puhe sekä osallistua haastatteluun. Kaiken kaikkiaan hilpeä päivä, josta en viitsinyt stressata läheskään niin paljoa kuin ymmärtääkseni monet muut. Ja kapitulin huone, jossa seinillä olivat Helsingin piispojen muotokuvat, oli huisin upea!

Tuloksia saatiin odotella pitkään. Mutta sitten ne lopulta tulivat paksussa kirjekuoressa. Soveltuvuuden kuvaaminen oli kiteytetty kolmeen nuoleen, jotka eri aihealueita kuvaavina pituudellaan kertoivat soveltuvuuden tasosta: mitä pidempi nuoli, sitä soveltuvampi. Neljäs nuoli, kokonaisnuoli, kiteytti kaiken vielä ytimekkäämmin. Siinä paperin osassa, johon nuolet oli allekkain piirretty, oli keskivaiheilla harmaa nelikulmio, johon yltäminen kuvasi keskitasoa. Nelikulmio oli mahdollista myös ylittää tai alittaa.

Millaiset sitten olivat tulokseni? Eivät mitenkään erityisen hyvät. Kokonaisnuoleni oli nipin napin nelikulmion sisällä, lähes jääden sitä koskettamatta. Tulos ei yllättänyt minua enkä kokenut suuren suuria tunnereaktioita myöskään lukiessani minusta kirjoitettua tarkempaa kuvausta ja katsellessani tuloksiani, joista monilta osin tunnistin itseni. Tämä paperinivaska oli minulle jopa huojennus, sillä se oli ensimmäinen ulkopuolinen arvio minusta, joka tuki omaa kokemustani. Kokemustani siitä, että en soveltuisi ev.-lut. kirkon pastorin ammattiin kovinkaan hyvin. Valtaosa ihmisistä ympärilläni on aina sanonut, että olen kuin ilmetty pappi, olemukseltani papillinen, ja jopa että olisin ensiluokkainen ihminen kirkon virkaan. Tätä on jatkunut jo vuosia, ja olen siihen tottunut enkä vastusta sitä, että ihmiset kertovat rehellisen mielipiteensä. Joskus oma kokemukseni tavallaan mukaili näitä arvioita, ja aloinkin hyvin vakavasti miettiä, olisiko minulla pappiskutsumus. Aloin orientoitua siihen suuntaan selkeästi. Mutta sitten jokin muuttui ja aloin nähdä asiat hyvin toiselta, mielestäni objektiivisemmalta kantilta. Kävin pitkiä ja sangen mielenkiintoisia keskusteluja ihmisten kanssa, jotka halusivat rohkaista minua papiksi. Mutta kokemukseni soveltumattomuudestani pysyi ja vahvistui. Soveltuvuustutkimus - vaikka sen metodeja ja taustaoletuksia voidaankin perustellusti myös kritisoida - vaikutti ainoalta tekijältä, joka viesti minulle siitä, että jokin jossain ymmärtää minua. Joku taho on päätynyt samaan arvioon kuin minä pääni sisällä. Kaikki ei ehkä sittenkään johdu vain itsekriittisyydestä.

Tutkimustuloksen saaminen oli ehkä siinä määrin merkittävä rajapyykki, että en enää ole sen jälkeen pitänyt ev.-lut. kirkon pappeutta yhtenä varsinaisista tulevaisuuden vaihtoehdoistani. Aiemmin se ehkä vielä periaatteessa oli mukana, mutta on jatkanut hiipumistaan niin, että sitä on vaikeaa enää havaita. Jos ihme tapahtuu, sen kutsumuksen paluu on mahdollinen, mutta en enää oikein usko muihin mahdollisuuksiin.

Soveltuvuustutkimuksen tulosten saamisen jälkeen järjestettiin vielä reflektiopäivä, jossa tutkimustuloksia purettiin yhdessä. Päivä sinänsä oli ehkä hiukan pitkästyttävä, mutta seura oli mukavaa, ja oli ilo päästä myös yhdessä lounastamaan. Kaikista mieleenpainuvin hetki tuona päivänä oli aivan sen lopuksi. Hiippakuntien edustajat halusivat jutella heillä harjoittelun tehneiden kanssa, ja odotinkin vuoroani, kunnes harjoitteluhiippakuntaani edustava rovasti vapautui. Tuttu ihminen aiemmista vastaavista tilaisuuksista. Astuin siihen samaiseen huoneeseen, jossa piispojen muotokuvat katsoivat meitä seiniltä, ja kävimme miellyttävän keskustelun tulevaisuudestani ja siihen liittyvistä suuristakin epävarmuuksista. Lopuksi hän yllättäen kysyi, sopisiko minulle, että rukoilisimme hetken. Niin me teimme. Hän hoiti ääneen sanotut sanat - parempi niin päin. Lyhyen rukouksen jälkeen oli aika sanoa hyvästit. Lähdettyäni kulkemaan kapitulin käytävälle mietin, että tilanne oli rukoushetkessä saanut jotenkin henkilökohtaisemman sävyn. Koko tähän päivään, joka oli vaikuttanut jopa hiukan tarkoituksettomalta, oli tullut jonkinlainen merkitys.

Ecclesia iterum ecclesia fiat: Kirkon ongelma

Johdanto

Viimeisimmässä teologian opiskelua koskevassa kirjoituksessani kerroin seurakuntaharjoittelustani, missä yhteydessä myös paljastin kypsyneeni lähes varmaan päätökseen olla ryhtymättä ev.-lut. kirkon paikallisseurakunnan pastoriksi. Kirjoitin tuolloin sopimattomuuden tai kyvyttömyyden kokemuksistani, mutta en tuossa kirjoituksessa kuitenkaan lähtenyt tarkemmin avaamaan tähän päätökseen johtanutta pääsyytä – ennen muuta teologiaan liittyvää syytä. Nyt lienee sopiva aika julkaista teksti, jossa tuota syytä erittelen. Haluan katsoa tätä tekstiä ja sen mahdollisia jatko-osia itsenäisinä kirjoituksina, mutta koska tavallaan jätin lukijani jännityksen valtaan, halusin kirjoittaa tekstilleni kehykseksi tämän johdannon sekä lopun henkilökohtaisen katsauksen.

Kirkon ongelma

Tarkastellessani Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa en voi olla jatkuvasti törmäämättä erääseen ongelmaan, joka on mielestäni tällä hetkellä erityisellä tavalla akuutimpi kuin yksikään muu. Kyse on perustavanlaatuisesta vääristymästä, joka tuntuu läpäisevän kirkon kaikki ulottuvuudet. Kansankirkollamme on ongelma, josta juuri mikään muu yhteisö maassamme ei niin korostetusti joudu kärsimään.

Mistä puhun? Teorian ja käytännön poikkeavuudesta. Yksinkertaisuudessaan kirkossamme virallinen, paperille kirjoitettu totuus ei vastaa sitä käytännön todellisuutta, jota kirkossa eletään todeksi. Tähän poikkeavuuteen on nähdäkseni mahdollista palauttaa valtaosa niistä epäkohdista, joita kirkossa näen.

Virallisella tasolla kirkko pitkälti yhä edustaa klassista kristinuskoa, perinteistä arvomaailmaa ja muutenkin todellisuutta, joka vallitsi ehkä noin sata vuotta sitten. Monessa kohtaa on toki tapahtunut muutoksiakin, mutta pääasiallisesti näen tilanteen olevan tämän. Maailma on kuitenkin käynyt läpi suuria muutoksia aatteiden ja arvojen suhteen. Olemme astuneet yhä syvemmin ns. ”totuuden jälkeiseen” aikaan, individualismi on entisestään korostunut ja perinteinen, organisatorinen uskonnollisuus hiipinyt kauemmas julkisesta elämästä. Kulttuurimme on sekularisoitunut ja liberalisoitunut, auktoriteetit ja vallankäyttö kyseenalaistetaan voimakkaammin kuin ehkä koskaan ennen.

Lähes kaikki näistä seikoista ovat myös vaikuttaneet kirkkoon. Kirkko on käytännön tasolla muuttunut sadassa vuodessa paljon enemmän kuin paperilla. Tunnetun sanonnan mukaan ”kirkkolaiva kääntyy hitaasti”, ja eittämättä sutkautus on oikeassa. On syntynyt suureneva ero kirkon virallisen linjan ja käytännön elämän välille. De jurea ja de factoa on vaikeampaa tunnistaa yhden ja saman objektin kuvaajiksi.

Tällaisessa tilanteessa kirkolla on ollut kolme ensisijaista toiminnan vaihtoehtoa:

1) mukauttaa virallinen todellisuutensa vastaamaan käytännön todellisuutta,

2) mukauttaa käytännön todellisuutensa vastaamaan virallista todellisuutta ja

3) antaa vääristymän pysyä ja kasvaa.

Siinä missä pitkän tähtäimen trendi kirkossa on eittämättä ollut vaihtoehto 1, on käytännössä osin kirkon hallinnon jäykkyydestä ja osin varmaan muistakin syistä johtuen vallalla ollut vaihtoehto 3. Reagoimattomuus. Minun mielestäni tämä on kuitenkin vaihtoehdoista kaikista kestämättömin.

Otetaanpa esimerkki. Pappislupauksessa vihittävä pastori joutuu lupaamaan pappisvirkaa toimittaessaan pysyvänsä Jumalan sanassa ja siihen perustuvassa evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksessa. Tunnustuksen vastaisia oppeja vihittävä lupaa olla julistamatta ja levittämättä julkisesti sekä edistämättä tai suosimatta salaisesti. Teoriassa siis kaikki papit ovat luvanneet sitoutua hyvinkin klassisiin kristinuskon mukaisiin oppeihin ja arvoihin. Silti kun kirkossa tänä päivänä pappien keskuudessa opetetaan suoraan uskontunnustuksen vastaisia oppeja, esimerkiksi vastustetaan kolminaisuutta, neitseestäsyntymistä tai ylösnousemusta, harvoin kuullaan kirkon millään tavoin asioista rankaisevan. On jopa ateistipappeja. Kysymys kuuluu: miten tämä voi olla päässyt tapahtumaan? Vielä parempi kysymys on, että kun kerran kirkkoa ei liiemmälti kiinnosta valvoa pappislupauksen noudattamista, miksi se yhä luvataan?

Muita esimerkkejä tarjoavat Kirkkolaki ja Kirkkojärjestys esimerkiksi seuraavissa kohdin:

Kirkkolaki 23 luku 2 § 1 momentti

Vaalikelpoinen seurakunnan ja seurakuntayhtymän luottamustoimeen on kristillisestä vakaumuksesta tunnettu 18 vuotta täyttänyt seurakunnan konfirmoitu jäsen, joka ei ole vajaavaltainen. Vaalikelpoisuusiän on täytyttävä vaalipäivänä.

Kirkkojärjestys 1 luku 5 §

Kirkon jäsenen tulee osallistua jumalanpalvelukseen, käyttää muutenkin armonvälineitä ja edistää seurakunnan tehtävän toteuttamista.

Kirkon jäsenen tulee noudattaa kristillistä elämäntapaa, solmia avioliittonsa säädetyllä tavalla, antaa kastaa lapsensa ja huolehtia heidän kristillisestä kasvatuksestaan.

Kirkkojärjestys 4 luku 2 §

Niitä, jotka aiheuttavat pahennusta elämällään ja laiminlyövät kirkon jäsenen velvollisuuksiaan, papin tulee opastaa kristilliseen elämäntapaan.

Kirkon tunnustuksen vastaisesti opettavaa kirkon jäsentä kirkkoherran tulee oikaista.

Kuinka moni tiesi, että meidät kirkon jäsenet on velvoitettu osallistumaan jumalanpalvelukseen, armonvälineiden käyttöön ja seurakunnan tehtävän toteuttamiseen? Tai että luottamustoimeen vaalikelpoisen pitäisi Suomen lain mukaan olla tunnettu kristillisestä vakaumuksestaan? Entä kuinka usein nämä kohdat todellisuudessa toteutuvat? Ja milloin viimeksi muistatte kuulleenne papiston nuhtelevan seurakunnan jäseniä epäkristillisestä elämästä? Kirkko on paperilla hengellisempi, konservatiivisempi ja vanhanaikaisempi kuin todellisuudessa.

Nostin nämä esimerkit kuvaamaan virallisuuden ja käytännön välistä kuilua ev.-lut. kirkossa. Ihmiset eivät useinkaan nähdäkseni tule ajatelleeksi kyseistä kuilua tai varsinkaan sitä, että se olisi jollain tavalla ongelmallinen. Itse näen tässä kuitenkin ongelman jo siinä, että kun virallinen ja käytännöllinen todellisuus näin merkittävästi poikkeavat toisistaan, on tilanne omiaan aiheuttamaan sekaannusta ja antaa kirkosta varsin selkärangattoman kuvan. Tätä ongelmaa ei olisi, jos edellä esittämistäni vaihtoehdoista valittaisiin numero 1 tai 2. Silloin virallisuus vastaisi käytäntöä.

Mutta kirkossa ei hinguta tekemään tällaista vastaavuuden päivittämistä. Syitä voin vain arvailla. Ehkä kyse on ennen muuta perinteistä, traditioista ja jatkuvuudesta. Kirkon ihmisten mielessä ovat ehkä vieläkin ne ”kulta-ajat”, jolloin kristillinen yhtenäiskulttuuri vallitsi, kirkko oli pitäjän keskus ja vaikutti kaikkien elämässä vahvasti. Ja onhan se kaunis idylli, toden totta. Ei ihme, että olemme niin kiihkeitä kuvittelemaan ja haluamaan sen olevan edelleen totta. Me ehkä haluaisimme vielä kerran nähdä nuo loiston ajat emmekä siksi halua luopua virallisista määritelmistämme: ehkä niiden voimassa pitäminen voisi joskus jotenkin vielä aikaansaada sen, että käytännön todellisuus alkaisi jälleen mukailla niitä.

Toinen syy voi olla ekumenia. Jos viralliset määritelmät muutettaisiin, oltaisiin melko pian ongelmissa monien vanhakantaisemmin ajattelevien kirkkojen kanssa. On hyvä olla näitä lähellä edes paperilla, ajatellaan.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että vallitseva tilanne on kestämätön. Eikä pelkästään jännitteen synnyttämän selkärangattomuuden imagon vuoksi. Silloin kun kirkko toimii tiukasti virallisten määritelmiensä mukaisesti, se nimittäin merkittävässä määrin epäonnistuu kohtaamaan nykymaailman realiteetin.

En koe juurikaan huonoa omaatuntoa ajatellessani, että valtaosa ev.-lut. kirkon jäsenistä ei ole kristittyjä. Monia tällainen lausunto saattaa järkyttää. Kuinka minä muka voisin tietää kenenkään toisen ihmisen hengellistä tilaa? En voikaan, enkä lähde yksittäisten ihmisten kohdalla mitään kannanottoja tekemäänkään. Mutta minun mielestäni ihmisten elämäntavat ja teot voivat kuitenkin antaa merkittävässä määrin osviittaa siitä, mikä henkilön todellinen maailmankatsomus tai usko on. Jos ihminen kirkkoon kuulumisestaan huolimatta ei harjoita hengellisyyttä millään tavoin, vaeltaa näkyvissä epäkristillisissä teoissa ja jopa sanoo, että ei usko Jumalaan, en näe enää paljoakaan syytä suhtautua häneen kristittynä ainakaan määriteltynä teologisesti. Eräs aikamme vääristymistä yleensä ottaenkin on määrittää henkilön uskonnollinen vakaumus sen yhteisön perusteella, mihin hän muodollisesti kuuluu. Näin esimerkiksi on ollut koulun uskonnonopetuksen suhteen. Mutta minä sanon: meidän on aika herätä tästä unesta. Ei ole mitään syytä olettaa, että vakaumus automaattisesti mukailisi yhteisöjä. Nykyaikana ihminen tuppaa haluamaan määritellä itse, mihin hän uskoo. Usein hän ei tätä määritelmää tee sen yhteisön mukaan, mihin hän kuuluu, vaan enemmänkin siitä huolimatta. Näin on minusta erityisesti ev.-lut. kirkon kohdalla. Ilmiölle on nimikin: tapakristillisyys. Ei-uskovat ihmiset kuuluvat kirkkoon tavan vuoksi, koska eivät ole jaksaneet erota tai koska aina on kuuluttu.

Kun oikein ajattelemme, niin mistä muusta viestii se, että jumalanpalveluksissa käy niin vähän ihmisiä? Se, että kirkollisia toimituksia haluavat ihmiset eivät usein keksi tai edes halua virsiä toimituksiinsa? Se, että pappi saa välillä sanoa uskontunnustuksen ja Isä meidän -rukouksen kenenkään muun siihen yhtymättä? Se, että rippikouluissa on niin paljon motivoitumatonta nuorisoa? Se, että hengellisten asioiden puheeksi ottaminen kirkon jäsenten kanssa on välillä työntekijöille kiusallista?

Väitän siis, että kirkko suhtautuu merkittävään osaan jäsenistöstään väärällä tavalla. Se suhtautuu kristittyinä ihmisiin, jotka todellisuudessa ovat lähetyskenttä. Voin vain kuvitella, miten kammottavia seurauksia tällaisella suhtautumisella on ollut kirkon mission kannalta. Toki kirkko jossain määrin tuntuu asian tiedostavan, tämä nimittäin näkyy kielenkäytössä esimerkiksi siten, että mietitään väyliä ”tavoittaa seurakuntalaiset”. Tämä on kuitenkin minusta vain puolittaista ongelman tunnustamista. Teologisesti katsottuna mielestäni on jotain pahemman kerran pielessä, jos kirkko joutuu pohtimaan, miten tavoittaisi omat jäsenensä. En tarkoita sanoa, että kirkko olisi kirkko vasta silloin, kun joka ikinen sen jäsenistä on seurakunta-aktiivi: niin sanotut näkyvä ja näkymätön kirkko eivät ennen iankaikkisuutta liene koskaan yhtymässä täydellisesti. Näkyvän kirkon sisällä tulee siis varmaan aina olemaan jonkin verran myös ei-kristittyjä, tämä ongelma on varmaan kaikilla kirkoilla. Mutta en osaa muuta kuin nähdä tietyn perustavanlaatuisen ongelman kirkon suhtautumistavassa jäsenistöönsä, jos tapakristittyjen määrä on päässyt paisumaan niin mittavaksi kuin Suomen ev.-lut. kirkossa.

Jos joku on tästä eri mieltä, kuulen mielelläni perusteluja. Minusta ongelmat vaikuttavat äärimmäisen selviltä, kun vain uskallamme katsoa niitä. Mutta ehkä pelkäämme katsoa, koska tulemme silloin kysymyksen eteen: mitä meidän pitäisi sitten tehdä?

***

Monilla on ollut visioita siitä, mihin suuntaan kirkkoa ja sen hengellistä elämää tulisi viedä. Minulla itselläni ei sellaista ainakaan loppuun asti hiottuna ole. Siksi en halua hätiköidä ja kirjoittaa nopeasti sarjaa reformihenkisiä tekstejä, joihin suurella todennäköisyydellä jäisi paljon aukkoja. Voin kuitenkin paljastaa, että olen kaavaillut ajan tultua kypsäksi esittäväni kolme tapaa, jotka mielestäni ovat puutteellisia ratkaisuja tässä esittelemääni ongelmaan. Näiden jälkeen olisi looginen paikka vielä yhdelle kirjoitukselle, jossa esittäisin oman ratkaisuni. En kuitenkaan uskalla toistaiseksi luvata mitään noiden kirjoitusten ilmaantumisen aikatauluista tai siitä, ilmaantuvatko ne ylipäätään. Tämänkertainen kirjoitukseni kuitenkin pääsi seulani läpi, ja hyvä niin, sillä näiden höyryjen ulos päästäminen helpotti.

Henkilökohtainen loppukatsaus

Ehkä tekstistäni pystyitte jo päättelemään syyn haluttomuudelleni ev.-lut. kirkon paikallisseurakunnan papinvirkaa kohtaan, mutta kirjoitan sen varmuuden vuoksi vielä auki. Kokisin siis itselleni vakaumuksellisesti erittäin vaikeaksi olla pastorina seurakunnassa, jonka virallisista jäsenistä valtaosan vakaumus ei todellisuudessa ole kristinusko, tai ainakaan tuon vakaumuksen mukaan valtaosa ei kirkon piirissä elä. Kiirehdin ilmaisemaan, että en pidä ei-uskovia mitenkään vastenmielisinä tai kristittyjä huonompina ihmisinä. Olen aina tullut mutkattomasti toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa eri vakaumuksista. Syyni onkin enemmän periaatteellinen. Jos ja kun seurakunta on teologisesti katsottuna Kristuksen ruumis, uskovien yhteisö ja maallisessakin mielessä uskonnollinen yhdyskunta, en kokisi helpoksi työskennellä seurakunnaksi kutsutussa yhteisössä, jossa näin ei ole – ja minun vielä pitäisi tavallaan ”esittää”, että on!

Kiirehdin myös antamaan arvostukseni kaikille niille kristillisen vakaumuksen omaaville pastoreille, jotka tällaisessa työssä ovat. Tarkoitukseni ei ole moralisoida tai heittää kiviä, vaan kertoa, miksi minusta ei olisi samaan. Niin kauan kun evankeliumin julistus kirkossa on mahdollista, osoitan kiitollisuuteni työntekijöistä, jotka sitä kirkossa ihmisille julistavat. Omasta näkökulmastani katsottuna tämä tuikitärkeä työ on kuitenkin tänä aikana yhä enemmän lähetystyötä kuin varsinaista seurakunnan kaitsemista – näin kirjoitan jälleen omasta teologiastani käsin. Itselleni on periaatteellisesti mielekkäämpää pitää nämä kaksi työmuotoa erillään toisistaan. Joillekuille toisille ei ole, enkä tuomitse heitä.

Pastorius luterilaisessa kirkossa olisi tämän ongelman kannalta kuitenkin täysin mahdollista: sen vain tulisi todennäköisesti tapahtua järjestössä tai herätysliikkeessä, joiden käytännön todellisuus on kokemukseni mukaan hyvin toisenlaista kuin paikallisseurakunnissa. Näihinkin haaveisiin liittyy toki omat haasteensa, mutta ei niistä nyt sen enempää. Aika näyttää, päädynkö papiksi lopulta ensinkään, vai onko minua varten kenties jokin toinen tie.

Kokemuksia teologian opiskelusta 18: Neljännen vuoden ilta hämärtyy

Jo melkoisen epäsäännöllisiksi käyneiden opiskelupostausteni saaga jatkuu. Kevät on lopuillaan ja samoin myös neljäs vuoteni teologian opiskelijana. Kandidaatintutkinnon sain viimein kasaan vuodenvaihteessa, mistä kerroin aiemmassa sarjani kirjoituksessa. Tuon etapin saavuttamisen jälkeen olen suorittanut pari kirjatenttiä sekä seurakuntaharjoitteluni. Tämänkertaisessa avautumisessani viimeksimainittu oikeutetusti painottuu, mutta sitä ennen muutama sana noista tenteistä. Varsinainen pihvi ja kiinnostavin osuus tulee kuitenkin harjoittelun käsittelyssä ja varsinkin tämän kirjoituksen lopulla, joten jos haluat, ole vapaa skippaamaan "tylsä" akateeminen osuus!

Helppoa kreikkaa ja systiksen ydintä

Aiemmin kerroin suorittaneeni Uuden testamentin kreikkaa viisi opintopistettä, nyt oli luontevaa jatkaa toiseen tarjolla olevaan maisteriopintojaksoon kyseisestä aihepiiristä. Vaikka sanakirjaa ei enää tenteissä saakaan tässä vaiheessa käyttää, ovat kyseessä silti mielestäni kaikista helpoimmat opintopisteet, joita kuunaan olen napsinut. Kaikessa yksinkertaisuudessaan suoritin viisi pistettä tenttimällä kreikaksi osan Luukkaan evankeliumista ja Ilmestyskirjan. Tentissä oli pätkiä noista teksteistä, minun piti kääntää ne ja määritellä kieliopillisesti tietyt katkelmien sanat. Sain tentistä arvosanaksi nelosen niin kuin aiemmastakin maisterivaiheen kreikan kurssista. Tähän olin tyytyväinen.

Koskapa pääaineeni on dogmatiikka, minun tulee suorittaa jonkin verran tähän aineeseen keskittyviä opintoja graduseminaarin, metodiopintojen ja itse gradun lisäksi. Kun kirjatenttejä on ainakin toistaiseksi vielä ollut tarjolla vanhanmallisen tutkintorakenteen sisältöjen mukaisesti, halusin mennä tätä tietä. Olin yhteydessä professoriin, jonka kanssa sovin tenttiväni kaksi opusta, joita voi kutsua melkoisen keskeisiksi systemaattisen teologian alalla: Katolisen kirkon katekismuksen sekä luterilaiset Tunnustuskirjat.

Katekismus oli minulle entuudestaan hiukan tuntemattomampi, joten siihen paneuduin astetta syvällisemmin. Kirja oli luettavuudeltaan mielestäni erinomainen: sisältö oli syvällistä mutta ilmaistu ihanan yksinkertaisesti, johdonmukaisesti ja ytimekkäästi. Olen aikanaan saanut teoksen omistukseeni alle yhden euron hintaan, ja se on ollut minulla jonkin verran käytössä myös vapaa-aikanani: siellä on nimittäin paljon myös sellaista teologiaa, johon protestantti voi täysin yhtyä, ja koska tuo teologia on ilmaistu niin ihailtavalla tavalla, on Katolisen kirkon katekismuksesta ollut minulle hyötyä asioiden omaksumisessa.

Tunnustuskirjojen oppi on minulle tuttua jo aika lailla intuitiivisestikin, koska olen pyörinyt niiden vaikutuspiirissä jo melko kauan. Olen siis oppinut luterilaisuutta ensisijaisesti nimenomaan olemalla läsnä yhteisöissä, joissa Tunnustuskirkojen perintöön suhtaudutaan vakavammin. En ole lukenut tuota kirjakokoelmaa vielä läheskään kokonaan itse (tämä on itse asiassa kesän kunnianhimoinen tavoitteeni), syynä lienee ollut se, että koen Tunnustuskirjat melko raskaslukuisiksi. Niiden tekstilaji on hyvin toisenlainen kuin Katolisen kirkon katekismuksen: sen sijaan että kaikkia teologian osa-alueita sivuttaisiin päällisin puolin, keskitytään monessa kohtaa kuvailemaan monumentaalisen pitkästi, polveilevasti ja poleemisestikin muutamia tiettyjä opinkohtia, jotka reformaatioaikana olivat kiistojen kohteina. Nähdäkseni Tunnustuskirjat siis edellyttävät astetta enemmän uurastusta läpikahlaajalleen: täytyy olla jaksamista lukea paljon samasta aiheesta, kertausten ja toistojenkin kera, eikä kaikista selkeimmällä kielellä.

Tentissä oli neljä esseekysymystä, joista kolmessa piti osata vertailla Katekismusta ja Tunnustuskirjoja. Kysymykset eivät mielestäni olleet kaikista vaikeimpia, mutta sain silti tentistä vain kolmosen. Syvällisempi perehtyminen olisi siis kaiketi ollut paikallaan, mutta omien jaksamis- ja elämänhallintahaasteiden vuoksi tätä ei tullut tehtyä.

Seurakuntaharjoittelu

Maisterivaiheen opintoihin kuuluu linjallani kuuden viikon mittainen seurakuntaharjoittelu. Tämän opintojakson toteutus oli paljon aikaa vaativa ja pitkällinen prosessi, joka valmisteluineen kesti varmaan melkein koko lukuvuoden.

Yliopistolla pidettiin muutama infoluento, joilla selvitettiin käytännön asioita. Seurakunnat, jotka olivat hakuvaihtoehtoina, julkaistiin syksyllä, ja sähköisellä lomakkeella pystyi hakemaan niistä kolmeen. Itse hain kotikenttäetu mielessäni kahteen Savonlinnan seurakunnan paikkaan ja lisäksi villinä korttina Inariin. Minulla kuitenkin tärppäsi jo ensimmäisen hakutoiveeni kohdalla, ja niin sain Savonlinnan harjoittelupaikakseni.

Muilla infoluennoilla kerrottiin, mitä harjoittelun työtehtäviin tulisi sisältyä ja neuvottiin mystisen kirjoituksen, portfolion, tekeminen. Portfolio, jossa kerrottiin itsestään ja osaamisestaan sekä asetettiin tavoitteita harjoittelujaksolle, tuli lähettää harjoittelua ohjaavalle pastorille erään ohjeistuksen mukaan jo syyslukukaudella. Siksipä olikin mielenkiintoista, että minulle suositeltiin menemistä portfoliota ohjeistavalle luennolle vasta keväällä, koska oma seurakuntaharjoitteluni ajoittuisi kevätkauden lopulle. Tässä jännitteessä päädyin kuitenkin menemään toiselle vastaavalle infoluennolle jo syksyllä, ollen läsnä puolet luennosta ja saaden tietooni, miten portfolio tehdään, ja toisen puolen kävin istumassa sitten keväällä.

Olin harjoitteluani ohjaavaan pastoriin yhteydessä jo syyskaudella ja tapasimme ensimmäisen kerran Savonlinnassa joulukuussa alustavan suunnittelun merkeissä. Siinä missä yliopiston puolella keskinäinen ymmärrys ja vuorovaikutus suhteessa harjoittelun vastuuhenkilöiden kanssa ei ollut kaikista sujuvinta, seurakunnan puolella tuntui syntyvän hyvä yhteys ja kaikki sujui siltä osin mutkattomasti.

Aloitin harjoitteluni pääsiäisen jälkeen. Alkuvaiheessa koin jonkin verran stressiä, kun kalenterini ei ollut vielä täysin selvä, ja edessä odotti joitakin jännittävämpiä tehtäviä. Myös uudenlainen tilanne varmaankin jännitti. Melko pian kuitenkin kuviot selkenivät ja totuin työn mukanaan tuomiin aikaisiin aamuihin sekä asumiseen yksikseni suurella sukutilallamme. Maatalon isäntänä olemisessa oli omat etunsa, kun esimerkiksi saunaan pääsi vaikka joka päivä, mutta riski toki oli olemassa myös jonkinlaiseen pimahtamiseen. Onneksi näin ei itselleni käynyt, pääsinhän sentään miltei joka päivä käymään myös ihmisten ilmoilla.

Työtehtäväni voitiin karkeasti jakaa kolmeen aihepiiriin: jumalanpalveluselämään, uskontokasvatukseen ja auttavaan kohtaamiseen. Jumalanpalveluselämään kuului kaksi liturgiaa ja kaksi saarnaa, hartauksien pitämistä sekä osallistuminen neljään hautaan siunaamiseen, kahteen kasteeseen ja yhteen avioliittoon vihkimiseen. Saarnojen pitäminen oli varmaankin kaikista helpoin asia, mitä harjoittelun aikana tein. Koen oloni esiintymistilanteissa niin luonnolliseksi, että minkäänlainen jännitys ei minua juurikaan päässyt painamaan. Saarnojen valmistelu kylläkin oli tällä kertaa piirun verran työläämpää, sillä aikaa ei ollut paljon, ja jätin hommat hiukan viime tingaan. Ensimmäisen saarnani kanssa sain taistella aika kauan, sillä Hyvästä Paimenesta kertova saarnateksti ei ollut mielestäni mitenkään helppo käsiteltävä. Kumpaakin saarnaani ja ulosantiani kuitenkin laajalti kehuttiin. Molemmat saarnani ovat myös täällä blogissa luettavissa.

Liturgina oleminen jumalanpalveluksessa oli minulle täysin uutta, jollei taannoisia praktikumien harjoitusmessuja lasketa. Nyt tilanne oli ihan oikea, ja olin ensi kertaa päävastuussa jumalanpalveluksen toimittamisesta, toisella kertaa jopa Savonlinnan tuomiokirkon sunnuntaimessussa. Liturgiat kuitenkin sujuivat hyvin siihen nähden että tulin niitä toimittamaan melkein ummikkona, ja härdelli kirkossa ennen messua oli välillä melko suurta. Olen selittänyt tätä sillä, että olen vain riittävän paljon saanut seurailla messun kulkua lukuisilla kirkkokäynneilläni, joten minun oli helppo hypätä alttarikaiteen toiselle puolelle. Ehtoollista en luonnollisesti harjoittelun aikana voinut toimittaa, mutta muuten hoidin liturgin tehtäviä melko laajasti. Pääsin myös kummallakin kerralla siunaamaan isosia tehtäviinsä.

Hartauksia pidin kaksi laitoksissa ja kerran olin myös pitämässä puhetta diakoniaruokailun yhteydessä olevassa messussa. Näiden tilaisuuksien puheet olivat parin kolmen minuutin mittaisia, usein sisältäen vain yhden keskeisen ajatuksen. Itse hartaustilanteista etenkin ensimmäinen oli haastava, sillä siihen sisältyi myös ehtoollinen. Kaikki läsnäolijat eivät olleet ihan parhaimmassa kunnossa, joten ehtoollisen jakamiseen liittyi omia haasteitaan. Selvisin kuin selvisin siitä huolimatta. Ehtoollisen jakaminen muuten tuli minulle hyvin tutuksi harjoittelun aikana, nyt se tuntuu menevän jo melkein rutiinilla. Tämä on erikoista siihen nähden, että en ollut koskaan ollut ehtoollisavustajana ennen tätä harjoittelua.

Toimitukset olivat oma mielenkiintoinen osansa harjoittelujaksoa. Olen tietenkin ollut muutamissa häissä ja hautajaisissa elämäni aikana, mutta kummankin määrä on varmaan melkein yhden käden sormilla laskettavissa. Luterilaisissa kastejuhlissa olen ollut joskus niin pienenä, että en siitä muista mitään. Siispä tämä toimitus tuli minulle käytännössä täysin uutena. Näin vähäisen ruohonjuuritason kokemuksen vuoksi oli kiva päästä seuraamaan näitä tilaisuuksia seurakunnan puolelta, ja tässä suhteessa etenkin toimituskeskustelut olivat hyvin antoisia. Huomasin, että kaikkia toimituksia edeltävissä keskusteluissa oli oma "kaavansa", pappi pyrki selvittämään ja sopimaan tietyt asiat. Kasteessa ja vihkimisessä juridiikan kannalta oleellista olivat kastettavan nimeen ja avioon aikovien esteettömyyteen liittyvät seikat, siunauskeskustelussa korostui ensisijassa myös kuolleen omaisen sielunhoito. Kaikille keskusteluille oli yhteistä itse toimituksen kulun valmistelu.

Toimituksissa sain joko pieniä luku- tai järjestelytehtäviä tai sitten olin vain seuraamassa. Pääsin toimitusten jälkeen myös useampaan muisto- tai juhlatilaisuuteen, ja täytyy sanoa, että nautin kaiken sen ensiluokkaisen ruuan syömisestä! Olikin vaikea käsittää mutta silti toki ymmärrettävää kuulla kanssani olevilta papeilta, miten he saattoivat jo olla täysin kyllästyneitä joihinkin jatkuvasti toistuviin ruokalajeihin. Omalla kohdallani kyllästymistä ei päässyt tapahtumaan ainakaan vielä, vedin karjalanpiirakkaa ja voileipä- ja täytekakkuja ikionnellisena!

Uskontokasvatuksen piiriin kuuluviksi voitaneen laskea ainakin koulun aamunavaus, perhekerhoon osallistuminen sekä rippikouluoppitunti. Aamunavauksessa luin otteen Lasten Raamatusta papin hoitaessa muuten puhumisen, mutta sain ilokseni palautetta, että voisin ryhtyä lukemaan äänikirjoja. Perhekerhoon valitsin hartaushetkeen erään lasten virren, jossa toimin esilaulajana, muuten kerhon vetäjät johtivat tilannetta. Mutta se rippikouluoppitunti. Se oli ylivoimaisesti kaikista jännittävin ja etukäteen stressaavin tehtäväni.

Aiheenani oli Pyhä Henki. Toki tiedän Pyhästä Hengestä kaikki teologiset perusasiat ja paljon enemmänkin, asiasisällöllisesti siis hallitsen kaiken, mikä rippikoulussa pitää nuorille opettaa. Mutta pedagogisilla taidoillani en ainakaan tämän kohderyhmän kanssa juurikaan päässyt loistamaan. Sain oppia kantapään kautta, että vaikka kuinka olin valmistellut PowerPointin ja suunnitellut kokonaisuuden aktiviteetteineen päivineen, oli osaamani asian opettaminen hankala pala. Huomasin, että minun on äärimmäisen vaikeaa päästä irti ammattikielestä ja sanoittaa opetettava asia nykynuorisolle ymmärrettävällä tavalla. Teologinen kieli läpäisee minuuteni syvyydet, mutta normaalissa elämässäni osaan puhua mielestäni hyvin ilman sitä. Nuoriso on kuitenkin jotain ihan muuta kuin normaalit kuvioni. He ovat kohderyhmä, johon minun on erityisen vaikea saada yhteyttä, ja heidän varmaan myös minuun.

No, ehkä sain osan anteeksi sillä, että en ole itse käynyt koskaan yhdelläkään riparioppitunnilla ja tulin siten tässäkin kohtaa pystymetsästä suoraan henkilökunnan puolelle. Riparikulttuuri ylipäätään on ollut minulle hankalaa ottaa haltuun, koska omakohtaista kokemusta ei ole. En kaikesta huolimatta saanut lainkaan tyrmäävää palautetta oppitunnistani, vaikka oma ajatukseni oli: juuri niin hirveää kuin olin pelännytkin! No, se jos jokin oli oppimiskokemus minulle itselleni. Samalla arvostukseni kohosi kertaheitolla kaikkia niitä kohtaan, jotka tekevät nuorisotyötä ja oikeasti osaavat sen.

Helpompi kokemus oli isoskoulutuspäivään osallistuminen. Koulutettavat isoset kiersivät rasteilla, joissa oli omat aiheensa. Itse olin parin muun työntekijän kanssa rastilla, jossa isoset saivat kysyä meiltä ihan mitä tahansa. Kysymyksiä oli niin käytännöllisiä kuin erittäin syväluotaaviakin. Vastailu oli hauskaa!

Auttavan kohtaamisen saralla koin kenties voimakkaimmat tunteeni koko harjoittelun aikana. Pääsin kohtaamaan ihmisiä, joista osa oli köyhyyden ahdistamia, osa surun murtamia ja eräät elivät viimeisiä hetkiään tässä maailmassa. Näin monenlaisia ihmiskohtaloita seurakunnan järjestämässä diakoniaruokailussa sekä diakoniapäivystyksessä, johon tulleita seurakunta tuki taloudellisesti. Pääsin myös kohtaamaan useita saattohoitopotilaita, joista joidenkin kanssa kävin keskustelua myös aivan yksin. Elämän ja kuoleman kysymykset oleilivat mielessä väkisinkin tämän harjoittelun aikana. Meidän kulttuurissamme kuolema on ehkä yhä enemmän piilossa arkielämän katseilta. Kuolemasta on ehkä tullut yhä kipeämpi ja vaikeampi asia käsitellä, kun se ei enää ole samalla tavalla "normaalia" kuin vielä joitakin kymmeniä vuosia sitten. Tätä vasten en kykene edes asettamaan mittaa sen työn arvolle, jota seurakunta tekee käydessään kuolevien ihmisten luona, antaessaan heille ehkä elämänsä viimeisen todellisen kohtaamisen, kun jopa omat läheiset saattavat vieroksua kuolemaa niin paljon, että eivät kykene käymään. Näissä hetkissä minulle kirkastui varmaan kaikista selkeimmin, että tällä työllä on merkitystä.

Ja kuinka absurdia tavallaan on, että pastorikin saattaa parin työpäivän aikana nähdä koko ihmisen elinkaaren, käydä kastamassa, pitämässä aamunavausta, opettamassa rippikoulussa, vihkimässä avioliittoon, hoitamassa vanhuksen sielua ja heittämässä hiekkaa arkun päälle. Joka tilanteessa on oma "etikettinsä", joka pitää vaihtaa lennosta. Ja sitten täytyisi vielä huolehtia siitä, että kaikki nämä ihmiset tulevat todellisesti kohdatuiksi. Tässä on oma jännitteensä: papille vaikkapa hautaan siunaaminen voi olla hyvin rutiininomaista ja arkista, mutta saattoväelle se on kertaluonteinen, jopa järkyttävä tapahtuma. Heidän läheisensä, uniikki ihmisyksilö, on kuollut ja he ovat jättämässä viimeisiä jäähyväisiään. Papilla on liian matala mutta toki inhimillisesti ymmärrettävä kynnys ruveta ajattelemaan, että siinä se taas kyhjöttää, yksi arkku satojen muiden joukossa.

Tässä oli joitakin nostoja työtehtävistäni, joukkoon kuului myös erityisriparipäivä, kanttorikonsultaatio liturgisesta laulusta, lähetyspiiri, isoskoulutusilta sekä kokeneen sielunhoitajan haastattelu. Pääsin myös seuraamaan seurakunnan henkilökunnan ja erityisesti papiston kokouksia. Kivaa oli myös päästä kahteen koulutuspäivään, joista ensimmäinen käsitteli uutta rippikoulun opetussuunnitelmaa ja toinen oli Eero Huovisen pitämä saarnakoulutus Kouvolassa. Lisäksi tietenkin harjoitteluun sisältyi ohjauskeskusteluja ohjaavan pastorini kanssa sekä loppuun palautekeskustelu. Yliopistolle minun pitää vielä lähettää ohjaavan pastorin lausunnon lisäksi loppuraportti, joka on - yllätys, yllätys - taas ohjeistettu hyvin kummallisesti.

Ennen kuin keikautan tämän kirjoituksen ehkä odottamattoman kaltaiseen loppuun, haluan hetkeksi pysähtyä vielä harjoitteluun liittyviin oheissuorituksiin, joista kirkko kai on ensisijaisessa vastuussa yliopiston sijaan. Aiemmin lukuvuonna eri hiippakunnista tuli väkeä tiedekuntaan ja saimme jakaantua hiippakunnittain sen mukaan, missä suorittaisimme harjoittelumme. Näissä tapaamisissa saimme esitellä itseämme ja meille esiteltiin hiippakuntia. Harjoitteluni aikana oli toinen vastaavankaltainen tilanne, joka kulkee nimellä KiTOS-seminaari. Mikkelin hiippakunnan tuomiokapitulin väkeä saapui Kouvolaan, jonne kutsuttiin myös eri kirkollisilla aloilla hiippakunnassa harjoittelevia tai harjoitelleita henkilöitä. Seminaari oli kaksipäiväinen eikä siitä tarvinnut maksaa mitään. Kokemus oli erittäin myönteinen: koulutuskeskus ruokineen, saunoineen ja kauniine luontoineen, yhteistä jakamista sekä kutsumuksen, elämäntarinan, harjoittelun ja kirkon pohdintaa yhdistettynä mukaviin ihmisiin. Kiitos kapitulille! Syksyllä minua odottaa vielä sangen mielenkiintoinen soveltuvuustutkimus, jossa minulle kaiketi tullaan antamaan osviittaa siitä, miten hyvin papiksi sovin.

Jälkipuinti

Ei ole liioittelua sanoa, että harjoitteluni oli mullistava kokemus. Se avasi minulle uusia näköyhteyksiä, antoi lisää perspektiiviä, tarjosi ensikosketuksia moneen seurakunnan arkiseen asiaan. Aloin ensi kertaa ymmärtää, millainen taustatyö vaikkapa yhdellä ainoalla messulla on, ja miten seurakunta työaloineen ja henkilökuntineen toimii "kulissien takana" pelaten yhteen ja sopien lennokkaasti aikataulujaan. Harjoittelu oli, niin kuin osasin odottaakin, jotain aivan muuta kuin muu opiskelu yliopistolla. Omalla tavallaan paljon, paljon opettavaisempaa. Mutta myös niin erilaista, että ei ole edes täysin mielekästä suorittaa vertailua.

Harjoitteluni oli minulle kaiken kaikkiaan hyvin myönteinen kokemus. Kuulin kirjavalta ihmisjoukolta jatkuvasti hyvää palautetta ja kommentteja siitä, miten olen kutsumustyössäni, miten voisin jo melkein heti ruveta papiksi, jos vihkimys olisi mahdollinen, ja miten on jo käytännössä varmaa, että tulen joskus tuon vihkimyksen saamaan, ja tulen melkoisen ammattitaitoiseksi ja hyväksi papiksi. Oikeastaan kaikilla, jotka minulle jotain aiheesta sanoivat, tämä oli kantava näkökulma. Siksi seuraavat sanani voivat monesta tuntua yllättäviltäkin. En ole laajalle joukolle avannut tuntemuksiani tulevaisuuteni suhteen laajemmin, mutta nyt on hyvä hetki valottaa jotain.

Koen nimittäin itse tällä hetkellä, että tulevaisuuteni on kenties epävarmempi kuin koskaan näiden opintojen aikana. Kiirehdin sanomaan, että minulla on edelleen olemassa oma abstrakti pappiskutsumukseni tuolla jossain yläpilvessä, ja yhdyn sitä kautta erittäin vahvasti sanoihin, joiden mukaan pappeus on selkeä suunta elämälleni. Mutta konkretian tasolla olen oikeastaan pelkkänä kysymysmerkkinä. Säveleni ovat selvät tasan siihen asti kuin saan maisterinpaperit kouraani, mutta sitten minulla ei ole rehellisesti sanottuna hajuakaan, mihin etenisin. "No, papiksi kirkkoon!" nyt sanotaan. "Työnhakuun vain, tekemään loput, mitä kirkko vaatii, ja sitten vihkimys ja hieno ura seurakuntapastorina, ehkä myös kappalaisena, kirkkoherrana, piispana..." Kun se vain menisikin niin. Mutta se ei taida olla tätä todellisuutta.

Jos hyvän maun jättänyt seurakuntaharjoitteluni jotain minulle selkiinnytti, niin paradoksaalisesti varmaan juuri sen, että en halua papiksi kansankirkon paikallisseurakuntaan! Tähän suuntaan olin toki jo pitkään mennyt, mutta nyt sain suuren vahvistuksen. Syyt tähän ovat moninaiset, ja tulenkin, jos Luoja suo, piakkoin valottamaan tässä blogissa tiettyjä kirkkoon liittyviä tekijöitä, jotka osaltaan ovat tuntemuksiini vaikuttaneet. Tässä kohtaa voin sanoa, että en koe kauhean innostavana tulevaisuutta, jossa yritän kilpailla viidenkymmenen muun hakijan kanssa papinpaikasta pahimmillaan vuosikausia ilman, että kertaakaan päästään edes lähelle. Ongelmani on ennen muuta siinä - ja tämä kuulostaa varmaan kaikista oudoimmalta koko tässä kirjoituksessa valtaosalle minut tuntevista ihmisistä - että en koe itseäni juuri lainkaan kilpailukykyiseksi noilla markkinoilla.

Kyllä, osaan saarnata ja vaikka toimittaa messunkin. Kyllä, osaan kuunnella ihmisiä ja ehkä auttaakin heitä. Kyllä, hallitsen auttavasti teologiaa. Mutta tässä on vasta pienen pieni osa pastorin työstä ja minulla on erittäin vahva tunne, että työnhakutilanteessa nämä eivät riittäisi alkuunkaan. Jos lyödään faktaa tiskiin, ei minulla ole lainkaan seurakunnallista työkokemusta (tätä harjoittelua toki lukuun ottamatta), ei juurikaan valmiuksia toimia lasten ja nuorten kanssa, ei minkäänlaista visiota tai näkyä siitä, mihin suuntaan seurakuntaa tulisi viedä. Jo tästä syystä on äärimmäisen helppo ymmärtää, miksi minua ei todennäköisesti työnhaussa lykästäisi. Jos olenkin valtaosan ystävistäni silmissä ilmeisen sopiva papin työhön, en jaksa uskoa, että sama pätisi työnantajaan. Työnhaku on aivan oma todellisuutensa, jonka kaikkia aspekteja minua papiksi kirkkoon suosittelevat eivät välttämättä aina tule ajatelleeksi. Siitä huolimatta olen erittäin iloinen kaikista kehuista, jotka saan. Ne kantavat eteenpäin ja antavat osviittaa siitä, että minä kuitenkin mitä ilmeisimmin osaan jotain. Otan kaiken myönteisen palautteen hyvin vakavasti.

Omissa silmissäni kuitenkin olen ilmeisen kyvytön papinvirkaan paikallisseurakunnassa, ja uskon tämän olevan myös objektiivinen totuus.

Mutta kaikista suurin syy, miksi olen vahvasti edellä mainitun ratkaisun kannalla, on se, että työ kansankirkon paikallisseurakunnassa pappina oikeastaan lakkasi kiehtomasta minua viimeistään tämän harjoittelun aikana. Minulla on sitä vastoin useampiakin syitä olla tavoittelematta tuota nimenomaista työtä. En toki halua sanoa "ei koskaan": tietyissä olosuhteissa paikallisseurakunnan pappeus voisi edelleen hyvinkin olla mahdollista. Mutta en pidä tällaisten olosuhteiden ilmenemistä tällä hetkellä kovin todennäköisenä. Mitä tällä tarkoitan, seljennee lähitulevaisuudessa, jahka kaavailemani kirjoitus (tai kirjoitussarja) tänne blogiini tupsahtaa.

Koska siis tilanne on tämä, on elämässäni suuri epävarmuus tulevan työpaikkani suhteen. Näitä pohdintoja olen muistaakseni täällä joskus julkaisutkin eivätkä ne ole tämän enempää oikeastaan muuttuneet. Moni on rohkaissut minua luottamaan Jumalan johdatukseen ja siihen, että Hän hoitaa asiat ajallaan. Usein tuo luottamus kantaa minua. Mutta en voi kieltää, että välillä tämä epävarmuus kasvaa myös ahdistukseksi.

No, minulla on vielä opiskeltavaa, ehkä maksimissaan kahdeksi vuodeksi. Nyt olen taas herännyt siihen, että koska tässä jo voiton puolella ollaan, kannattaa minun ottaa kaikki irti jokaisesta päivästä, jonka vielä tällä tutulla ja turvallisella opiskelijaelämän maaperällä vietän. Monesti huomaamme jonkin arvon vasta, kun menetämme sen.

Kesällä saatan suorittaa jonkin tentin, jos sellainen sujuvasti onnistuu. Lisäksi voin tiedottaa, että olen ilmoittautunut dogmatiikan graduseminaariin, ja saanut kesälle jo hieman taustaluettavaa. Seminaarin aiheena on Missio Dei eli ajatus, jossa korostetaan nimenomaan kolmiyhteistä Jumalaa lähetystyön tekijänä. Alustava gradun aihe pitäisi keksiä jo tämän kuun puolella, onneksi olen siitä jo jonkin verran hajulla.

Kokemuksia teologian opiskelusta -sarja palailee luultavasti tänne blogiin taas viimeistään jouluna, ehkä jo aiemminkin!