Hengellinen elämäkertani – Osa 1: Jumalaton karkumatka ja suuremman kertomuksen alku

Tarina vuoteen 2011 asti.

Herätyksen instrumentti. Tästä se alkoi! 

Lapsuuden ateismi ja uskontokiinnostuksen herääminen

Minun on vaikea muistaa, milloin ensimmäisen kerran tulin kosketuksiin kristinuskon kanssa. Se lienee tapahtunut ehkä myöhemmin kuin keskimääräisellä 90-luvun lapsella. Olin syntynyt sukuun ja perheeseen, jossa uskonnolla ei ollut minkäänlaista näkyvää roolia. Minulle ei opetettu iltarukousta, en käynyt pyhäkoulussa tai ylipäätään kirkossa, minua ei ollut myöskään kastettu. Me emme nimittäin kuuluneet kirkkoon. En minä, eivät vanhempani eikä edes suurin osa isovanhemmistani, jos kukaan heistä.

Uskonnon sijaan sukumme ideologinen tausta on sosialistisessa aatteessa, joka näyttäytyi sukulaisissani kirjavine eri muotoineen. Joidenkin kohdalla se ehkä oli täyttämässä uskonnosta luopumisen jättämää tyhjiötä, eräät suorastaan paloivat aatteelle hurmosta lähennellen. Toiset pitivät mieluummin jalat maassa eivätkä asiasta niin paljoa puhuneet, mutta tarvittaessa kyllä tunnustivat punaista väriä.

Ainakin historiallisesti sosialismin kyljessä on kulkenut melko näkyvääkin uskontokielteisyyttä, ja tämä näkyi myös minun suvussani. Molemmat isoisäni olivat tästä kaksi esimerkkiä, joskin keskenään hyvin erilaiset. Toinen heistä suhtautui uskontoon välinpitämättömästi, hiukan naureskellenkin – hän näytti pitävän tätä ihmiskunnan ilmiötä itsestään selvästi huuhaana uhraamatta asialle kovinkaan paljoa ajatuksia. Toinen taas tätä vastoin oli suuri pohdiskelija ja argumentoija – hänen kanssaan itse päädyin myöhemmin mielenkiintoisiin väittelyihin.

Vanhempieni sukupolvessa uskontokielteisyys oli jo selvästi vähäisempää. Esimerkiksi äitini ei käsittääkseni millään tavalla kokenut uskonnollisuutta omaksi jutukseen mutta silti muistan hänen sanoneen minulle ollessani pieni, että minä saan itse päättää, mihin uskon, ja hän hyväksyy minut silti. Tässä lupauksessa hän on myös pysynyt, mikä on mielestäni merkki paitsi kypsästä ajattelusta myös todellisesta liberaaliudesta, ei sellaisesta joka vapaamielisyyden kaapuun verhoutuen tosiasiassa vainoaa toisinajattelijoita. Samanlainen hyväksyvä asenne on oikeastaan värittänyt koko sukuani, myös jo mainittuja isoisiäni, vaikka he hiukan näkyvämmin uskontoa kritisoivatkin. Minun uskoontuloni tähden eivät välini katkenneet yhteenkään sukulaiseeni, mistä olen tietenkin ollut hyvin kiitollinen. Mutta eipäs rynnätä tämän enempää asioiden edelle.

Kuullessani äitini lupauksen kiirehdin huomauttamaan hänelle, että en todellakaan aio koskaan ruveta uskovaiseksi. Pidin nimittäin Jumalaan uskomista melkoisena typeryytenä ja olin vahvasti vakuuttunut siitä, että häntä ei ollut olemassakaan. Kyllä, ensimmäinen maailmankatsomus, jonka muistan minulla olleen, on ateismi, vakaumuksellinen jumalankieltäminen. Ei ehkä kovinkaan paljon koeteltu vakaumus, mutta vakaumus yhtä kaikki. Ehkä se johtui ainakin osittain sukutaustastani, mutta näin jälkikäteen en oikein osaa löytää kattavaa syytä sille, miksi olin niin vahvasti ateistinen. Minua ei näet ateismiin mitenkään vahvasti rohkaistu, vaikka toki elimme elämäämme käytännössä ikään kuin jumaluutta ei olisi olemassa.

Palatakseni pähkäilemään sitä hetkeä, jolloin altistuin kristinuskolle ensi kerran – siis jollekin toisenlaiselle käsitykselle siitä kuin minkä sukuni oli välittänyt – hyvä ehdokas on kristillisvaikutteinen päiväkerho, jossa kävin. En tiedä tarkkaan, miten sinne päädyin, mutta muistan, että siellä kristillisyys oli osa päivärytmiä. Meille lapsille opetettiin Raamatun kertomuksia ja ainakin Jeesuksen opetuslasten nimiä olen kuullut jo tuolloin, koska tuosta kerhosta lähtien olen elävästi muistanut, että Juudaksia oli kaksi.

Lastentarhassa muistan adventin, jolloin laulettiin virttä ”Nyt sytytämme kynttilän” ja yksi kerrallaan tuikattiin palamaan neljä kynttilää. Ehkä siellä oli myös ruokarukous, en muista tarkkaan. Mutta joka tapauksessa päiväkerho, esikoulu ja sitten peruskoulu saattoivat minut toistuvasti tekemisiin kristinuskon kanssa oikeastaan niin hienovaraisesti, että en missään vaiheessa huomannut tätä aktiivisesti vastustaa. Etenkin alkuaikoina kyllä mielessäni jatkuvasti salaa nauroin uskonnollisuudelle ja halveksin sitä. Sain huomata, että kristinuskolla oli paljon ainakin ulkonaisia kannattajia, mutta sitä enemmän sain aihetta ajatella, että olen ihmisten joukossa poikkeuksellisen viisas. Minähän tiesin, että Jumalaa ei tosiasiassa ollut olemassa, toisin kuin niin moni muu.

Myöhemmän taipaleeni kannalta kyllin kiintoisa seikka mainituksi tullakseen on näihin aikoihin sijoittuva, ehkä ensimmäinen muistoni paavista. Muistan katselleeni kerran uutisia, joissa oli myös pätkä liittyen Johannes Paavali II:een. Luodessani silmäni tuon vanhan miehen kasvoihin ja kuunnellessani selostusta tulin jostain syystä ahdistuneeksi siitä, että kristittyjen pitää olla kuuliaisia tuollaiselle kaukaiselle hallitsijalle. En vielä tuolloin ymmärtänyt sitä, että paavi kuului nimenomaan katoliseen yhteyteen, ja ajattelinkin, että myös minun luokkalaiseni joutuvat tottelemaan häntä. Olen koettanut arvailla syytä tuolle ahdistukselle – ehkä tunsin oloni vähän pieneksi niin valtavan kristittyjen joukon edessä, jota paavi silmissäni edusti. Ehkä olin hiukan auktoriteettivastainen ja koin turhautuneisuutta Johannes Paavalin valtaa kohtaan. Varmaan myös se, että en tiennyt kristinuskosta tarpeeksi, aikaansai pelkoa tuntemattoman edessä. Yleinen asenteeni uskontoa kohtaan oli kyllä kepeän ylimielinen ja sivuutin uskonnon useimmiten hyvin välinpitämättömästi. Silti jokin paavissa herätti pelonsekaista kunnioitusta, ehkä hiukan vavahduttikin ja sai ainakin hetkeksi pohtimaan.

Ajatus pakosta ”totella” paavia oli ahdistava siksikin, että mikäli hänellä, niin kuin luulin, oli valtaa Suomen kirkossa, olisin saattanut joutua osallistumaan hänen tottelemiseensa itsekin. Uskonnottomasta vakaumuksestani huolimatta päädyin nimittäin opintotaipaleellani toistuvasti hiukan ulkokultaisesti ottamaan osaa uskonnonharjoitukseen, se pääsi tulemaan jopa tavaksi. Suurin syy lienee ollut haluni olla poikkeamatta massasta. En muista kouluajoillani tunteneeni yhtäkään toista oppilasta, joka olisi ollut minun laillani uskontokuntiin kuulumaton. Olen tässä tosissani: en muista oikeasti kuulleeni kenestäkään – toki voi olla joitakuita, jotka salasivat asian. Minäkin aloin ajan myötä salata sen, koska olin pakotettu oppimaan olevani aikamoinen poikkeama normista. Ja normista poikkeavia ei lasten raaka maailma läheskään aina kohdellut lempeästi. Pelko kiusaamisesta aiheutti kerran yläasteella jopa sen, että valehtelin suoraan päin naamaa. Kun muut olivat olleet rippikoulussa, minultakin kysyttiin siitä ja kiertelin ja kaartelin, että en ollut vielä tullut sitä käyneeksi. Kun minulta sitten kysyttiin, kuuluinko kirkkoon laisinkaan, vastasin myöntävästi. Toisen kerran koulun kirkossa minulla oli valtava kiusaus mennä osallistumaan ehtoolliselle muiden kanssa, vain siksi, että olisin sulautunut porukkaan. Nyt minusta tuntuu, että totuuden kertominen ei välttämättä olisi tuhonnut kaikkea. Silloin joukosta erottumisen pelkoni kuitenkin oli käsinkosketeltava ja halusin minimoida kaikki mahdolliset syyt vihata minua. Tein tästä "hyvien välien pitämisestä kaikkiin" elämänfilosofiani, jonka soveltamisessa menestyin siinä määrin, että minua ei koskaan suuremmin kiusattu.

Osallistuin koulussa uskonnontunneille varmaan pääosin juuri tämän vuoksi. Kävin joulu- ja kevätkirkoissa ja seisoin uskollisesti uskonnollisissa aamunavauksissa salissa muiden kanssa. Kerran jopa jouduin lukemaan koulun juhlassa jouluevankeliumia, koska kukaan kirkkoon kuulunut poika ei sitä halunnut tehdä! Sisäinen halveksuntani pysyi mukana jonkin aikaa. Mutta sitten, aivan vähitellen, se alkoi väistyä ja antaa tilaa toisenlaiselle suhtautumiselle. Mielenkiinnolle.

Huomasin, että minua kaikesta huolimatta kiehtoi tämä usko opetuksineen, vaikka en sitä totena pitänytkään. Oli aiheena sitten Raamattu, kirkkohistoria, etiikka tai mikä tahansa muu, halusin oppia lisää ja lisää, tiedonjanoni oli ehtymätön. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että minua kiinnostivat myös lähes kaikki muut oppiaineet – sivistyksestä ja tieteestä tuli minulle kouluvuosinani erittäin rakkaita. Mutta en enää halveksinut uskontoa, vaan pidin sitä yhtä kiintoisana kuin kaikkea muutakin. Sen sijaan halveksuntani kohteeksi tuli pikemminkin se pilkallinen suhtautuminen koulusivistykseen, jota niin moni luokkakaverini avoimesti osoitti. Päädyin silti varmuuden vuoksi peittelemään myös sitä tosiseikkaa, että pidin koulunkäynnistä.

Aloin siis salaa pitää uskonnosta oppiaineena. Lisäksi aloin kokea uskontoa kohtaan jopa tietynlaista kunnioitusta. Ilmiö on sikäli mielenkiintoinen, että tämä kunnioitus tuntuu olleen lähinnä ulkonaista, tietynlaista näytelmää. Mutta minulle sellainen kunnioitus oli perin antoisaa, minä nautin siitä. Nautin siitä, että sain ulkomaanmatkoillamme käydä vaikuttavissa kirkkorakennuksissa, ottaa hatun päästä ja hiljaisena arvokkaasti käyskennellä käytävissä. Minua miellytti ajatus juhlavista jumalanpalveluksista, näin niille tavallaan paikan yhteiskunnassa ja olisin ehkä ollut jopa valmis puolustamaan uskonnonharjoitusta! Mutta en siksi, että olisin uskonut siihen. Kunnioitukseni johtui pikemminkin jostain, jota voisi luonnehtia draamalliseksi arvoksi. Minulla ei ole nyt tilaisuutta valottaa tätä asiaa kovin runsassanaisesti, mutta todettakoon, että persoonaani määrittelee mitä suurimmassa määrin viehtymys tarinoihin, kerrontaan ja dramaattisiin juonikuvioihin. Tiedostamattanikin huomaan nauttivani elämän sisällöistä ja tapahtumista, jotka jollain tavalla esteettisesti puhuttelevat sitä puolta minussa, joka janoaa nähdä elämän rakentuvan kuin eräänlaisen näytelmän. Kuten tämän sarjan johdannossa linjasin, näen ainutlaatuista arvoa kaikenlaisilla tositarinoilla, jotka eivät välttämättä useinkaan rakennu tällä lailla dramaattisesti. Mutta voi kuinka rakastankaan myös laadukasta fiktiota! Rakastan mahtipontisuutta, auktoriteettia, voimallisia elämyksiä, juhlavuutta, majesteettisuutta, historiaa ja oikeastaan mitä tahansa, joka soveltuu mielestäni kihelmöivän hyvin osaksi jotakin tarinaa. Haalin jatkuvasti tällaisia kokemuksia ja mahdollisesti kirjaan niitä ylöskin, että joskus, jos jaksan, voin itse sijoittaa niitä keksimiini tarinoihin.

Osa tästä myönteisestä kokemuksesta on myös tavallaan sanojen tavoittamattomissa olevaa esteettisyyttä. Ehkä ensimmäisiä uskonnon elementtejä, jotka vetosivat minuun tällä sanomattomalla tavalla, olivat kirkkojen urut. Jo lapsena hurahdin totaalisesti tähän soittimeen, joka palveli silloin ja edelleen palvelee mielestäni täydellisyyttä hipoen niitä syviä tarkoitusperiä, joiden takia musiikkia kuuntelen. Kirkkoon pääseminen oli minulle harvinaista herkkua, mutta käynti ei juuri koskaan ollut pettymys, jos vain pääsisin edes vähän kuulemaan soitinten kuningattaren ääntä. Toki on myös paljon ei-uskonnollista urkumusiikkia eikä kiinnostukseni missään määrin rajoittunut vain kirkolliseen urkujen käyttöön. Mutta ei käy kieltäminen, että uruilla soitetut virret lisäsivät ja juurruttivat uskonnosta saamaani esteettistä nautintoa.

Tätä kaikkea löysin uskonnosta, kasapäin. Uskonto oli mielessäni esteettisesti äärimmäisen potentiaalinen ilmiö. Tällainen intohimoinen mutta kuitenkin ytimiin asti menemätön oli suhteeni uskontoon varmaankin monen monta vuotta. Enkä puhu vain kristinuskosta, vaan myös muista maailmanuskonnoista ja oikeastaan kaikista luonnonuskonnoistakin, joihin törmäsin. Itse asiassa on tunnustettava, että polyteismi kiinnosti minua noina aikoina ehkä monoteismiäkin enemmän. Välillä löysin itseni ahmimasta hindulaisia, kreikkalaisia ja germaanisia jumaltaruja yön pimeinä tunteinakin. En vain millään saanut tarpeekseni, mielenkiintoni vaikutti ehtymättömältä.

Jossain vaiheessa en enää voinut sanoa itseäni ateistiksi – rakastin uskontoa jo ihan liikaa halutakseni profiloitua jumalankieltäjäksi. Minusta oli tullut agnostikko: en tiennyt, oliko Jumalaa olemassa vai ei, enkä oikeastaan pyrkinytkään ottamaan siihen kysymykseen kantaa. En ennen kuin olin jo hyvän matkaa yläasteella.

Uskon alkukipinä kahdeksannella luokalla

Erilaisuuden pelko ja häpeä poikkeavuuteni takia kuitenkin aikaansaivat minussa arvaamattomia prosesseja. Vaikka onnistuin estämään kiusatuksi tulemisen, sisintäni kalvoi jatkuva epäluottamus muihin ihmisiin. Edessäni siinsi yhdeksännen luokan jälkeinen maa, mutta sitä ennen minun oli kaikin voimin keskityttävä siihen, että elämä ei ehtisi muuttua helvetiksi sitä ennen.

Nerokkaita suunnitelmiani tuli uhkaamaan mahdollinen muutto toiselle paikkakunnalle äidin työn takia. Ajatuksesta joutua uudeksi oppilaaksi tuntemattomien ihmisten pariin tuli minulle täydellisen sietämätön. Siinä jos jossain olisi ilmeinen uhka joutua silmätikuksi ja sylkykupiksi. Olin tästä skenaariosta varmaan ahdistuneempi kuin mistään muusta ennen. Olin valmis venymään melkein mihin tahansa, jos vain saisin muuttoa lykättyä siten, että ehtisin käydä peruskoulun loppuun synnyinkaupungissani.

Ja minä venyin.

Kahdeksasluokkalaisena olin eräänä iltana ahdistuneena omassa huoneessani, ja mieleeni pälkähti ajatus. Entä jos rukoilisin? Kääntyisin sen Jumalan puoleen, josta minulle oli vuosikaudet opetettu? Eihän se paljoa vaatisi, ja sitten sekin olisi kokeiltu. Ryhdyin tuumasta toimeen ja annoin palaa, varmaan melkoisen tönkösti ja epävarmasti, sillä en ollut koskaan tosissani rukoillut. Muistan rukoilleeni sanoin: ”Jumala, jos olet olemassa…” Kuunneltuani monia muitakin tällä lailla rukoilleita ja vastauksen saaneita olen tullut vakuuttuneeksi siitä, että Jumala tuppaa vastaamaan tuollaisiin rukouksiin ilmeisesti hyvin mielellään. Niissä kyllä oikeastaan ilmaistaan epävarmuus ja uskon vähäisyys, mutta ehkä Jumala tarttuu mielellään mahdollisuuteen osoittaa todeksi, miten sinapinsiemenenkin verran riittää siirtämään vuoria.

Rukoilin, että minun ei tarvitsisi muuttaa kahdeksannen ja yhdeksännen luokan välissä, niin kuin uhkakuva oli. Mutta tässä ei ollut kaikki. Minä nimittäin rupesin käymään kauppaa Jumalan kanssa – teologisesti ehkä hiukan arveluttavaa – mutta myöhemmän henkilöhistoriani kannalta erittäin ratkaisevaa. Mikäli muutto lykkääntyisi, lupasin Jumalalle liittyä joskus kirkkoon.

Kului muutama päivä, ja sitten sain puhelinsoiton äidiltäni. Asia oli järjestynyt eikä muuttaa tarvitsisi vielä. Maallisesti ajateltuna tapahtumaketjulle saattaa olla hyvinkin looginen selitys, mutta minulle se näyttäytyi suoranaisena ihmeenä enkä voinut muuta kuin päästää kohti taivasta antaumuksellisen, huojentuneen kiitoksen. Siihen se kuitenkin sillä kertaa jäi. Elämä oli taas mallillaan ja palautuikin hyvin samankaltaiseksi kuin ennen tätä ”hengellisyyden piikkiä”. Ainoa muutos oli, että uskoin nyt Jumalan olevan olemassa. Mitään konkreettista muutosta tämä ei kuitenkaan saanut aikaan. Ei ennen kuin vielä noin kolme ja puoli vuotta oli kulunut.

Läheltä piti -tilanteita

Muutin peruskoulun jälkeen uudelle paikkakunnalle ja aloitin siellä lukion, joka alkuhankaluuksien jälkeen alkoi sujua yhtä erinomaisesti kuin peruskoulukin. Muun elämäni osalta ajauduin eriskummalliseen suuntaan: en edes halunnut ystävystyä kehenkään uudessa kaupungissani vaan sulkeuduin enemmän sisäiseen maailmaani. Se oli ennen muuta tarinoiden maailma. Mielikuvitukseni oli hyvin rikas, ja koin proosan kirjoittamisen olevan portti jopa paljon mielenkiintoisempaan maailmaan kuin se, missä tosiasiallisesti elämme. Identifioiduin taiteilijaksi, ja eräs suurista tavoitteistani oli yhteiskuntamme viimeisten tabujen horjuttaminen. Olin anarkistinen luonne, joka halusi leikkiä eräänlaista ”paholaisen asianajajaa”, olla periaatteesta eri mieltä muiden kanssa vain pakottaakseni heidät argumentaatiokeskusteluun kanssani, ravistellakseni heitä. Mahdoin olla välillä todella ärsyttävä ihminen sukulaisilleni (muita kontakteja minulla ei tuohon aikaan ollut). Mielipiteeni olivat teinille tyypilliseen tapaan voimakkaan ehdottomia ja mustavalkoisia. Se oli tässä suhteessa selkeää aikaa, ainakaan minun ei tarvinnut käyttää aikaa pohjattoman epävarmuuden merellä seilaamiseen, joka myöhemmin tulisi liiankin tutuksi. Toisaalta sain lukioaikana jopa sanallistettua sen tosiseikan, että en osannut varsinaisesti perustella moraalisia kantojani. Huomasin, että jos keskustelu menisi oikeasti syvälliseksi, minulla ei oikeastaan ollut kestävää tiedollista perustaa, jolla seisoa. Mutta jostain kumman syystä tämä ei vielä silloin sen enempää vaivannut minua ja sain sen jotenkin pidetyksi poissa mielestäni. Keskityin olemaan vastarannan kiiski sen suurempia miettimättä.

Minulla oli tietysti huolenaiheitakin, jotka kaikki tuntuvat liittyvän kuolemanpelkoon. Pelkäsin välillä olevani hengenvaarallisesti sairas, välillä taas pelkäsin muiden ihmisten haluavan minulle pahaa. Molemmissa peloissani menin toisinaan absurdiuteen asti. Kuolema oli kauhistuttava ajatus, vaikka usein onnistuin sen jotenkin sysäämään mielestäni.

Oman leimansa kuolema-ajatuksiin toi Jumalalle antamani lupaus, joka ei koskaan jättänyt minua lopullisesti rauhaan. Kyllä se unohtui usein, pitkäksikin aikaa, mutta sitten taas muistin sen. Halusin sysätä päätöstäni kauas tulevaisuuteen, mutta samalla ajatus kuolemasta ahdisti: mitä jos en ehtisi täyttää lupaustani? Olisinko silloin kadotustuomion alainen? Niin vastakkain olivat kuolemanpelko sekä pelko elämäni mahdollisesta muuttumisesta, jos tulisin avoimesti uskoon.

Pariin otteeseen kävin hyvin lähellä kristityksi tulemista. Erään kerran opintojen lomassa sivuttiin oppia kaksinkertaisesta predestinaatiosta, jonka mukaan Jumala on jo ennen maailman luomista jokaisen ihmisen kohdalla tehnyt päätöksen määrätä hänet joko taivaaseen tai helvettiin. Tämä oppi säikytti minut hetkeksi, sillä päädyin miettimään sitä kammottavaa vaihtoehtoa, että minua ei olisi valittu pelastukseen. Sitten kuitenkin kuulin yleisprotestanttisesta periaatteesta, että ihminen pelastuu yksin armosta, yksin uskosta ja yksin Kristuksen tähden. Kuinka moninkertaisesti lohdullisempia sanoja nämä olivatkaan kuin sanoma siitä, että Jumala on aktiivisesti jaotellut etukäteen ihmiset kahteen ryhmään! Nuo kolme yksin-lausetta rauhoittivat mieltäni, mutta on pakko myöntää, että osin vääristä syistä. Ajatuskulkuni mukaan pelastukseen riitti, että ajattelin Jumalan olevan olemassa – minkäänlaista parannuksen tekoa ei esimerkiksi tarvittu, ei sen paremmin heittäytymistä Jumalan lupausten kannateltavaksi tai vakaumuksellista elämäntapaa kristittynä. Tämä virheellinen teologinen käsitys siirsi uskoontuloani varmaankin monella kuukaudella ellei jopa vuodella: tuudittauduin siihen, että kaikki olisi hyvin, kunhan uskoin Jumalan olevan olemassa ja liittyisin joskus kirkkoon.

Mutta kaikkia pelin kortteja ei vielä ollut katsottu.

Lukiossa uskonnontunnilla katsoimme kerran videota, jossa mainittiin muistaakseni sivuhuomautuksena, että ainoa synti, jota ei saa anteeksi, on jumalanpilkka. Välittömästi en reagoinut asiaan juuri mitenkään, mutta myöhempiä vaiheitani ajatellen sain tuolla uskonnontunnilla varsin merkittävän opetuksen, niin merkittävän, että se tuli myöhemmin olemaan erottamaton osa uskoontuloprosessiani.

Seuraavan kerran jumalanpilkkakysymykseen palattiin tuijottaessani tietokoneella koostamaani kuvaa rististä, jonka taustalla on liekkejä. En mainitse tarkemmin, miksi olin kyseisen kuvan tehnyt, mutta joka tapauksessa havahduin tuota kuvaa katsellessani miettimään jumalanpilkkaa. Sillä kertaa ajatukseni eivät vielä saavuttaneet kovin syvää tasoa. Olin aiemmin kuullut tai lukenut, että ristien polttaminen oli tietynlaista häväistystä. Hetken, vain hetken pohdin, olinko tehnyt herjaavan kuvan. Olinko voinut syyllistyä jumalanpilkkaan?

Anteeksiantamaton synti horjutti omaksumaani teologiaa, jossa pelastumiseen riittää Jumalan olemassaolon tunnustaminen. Tuota syntiä ei voisi saada anteeksi, joten jos sen hairahtuisin tekemään, ei toivoa enää olisi! Ei enää auttaisi sitten kuolinvuoteella kääntyä, koska mahdollisuuteni olisivat jo menneet! Siispä, kun katsoin tekemääni kuvaa, mietin, olinko tehnyt anteeksiantamattoman teon. Se vavahdutti sisimpääni. Mutta seuraavana hetkenä mietin asiaa omalla järjelläni. Ristihän ei palanut, liekit olivat taustalla. Ei tuo kuva kai voinut olla jumalanpilkkaa, koska risti ei palanut, ehkä oli lähellä palamista, mutta ei palanut. Olin jälleen käynyt hyvin lähellä avautua enemmän uskon asioille, mutta järkeilyni sai minut vielä kerran sysäämään ajatukseni pois.

Kului aikaa, en muista tarkemmin, kuinka paljon. Pian kuitenkin tulin siihen hetkeen, joka muutti elämäni suunnan.

Ennen kuin kerron siitä, muutama sana kiteyttämään elämäntilanteeni ennen uskoontuloani. Olin psyykkisesti hyvin terve, rauhallinen, raitis ja lainkuuliainen ihminen, jolla kaikki oli päällisin puolin ihan hyvin. Elämäni oli kyllä ennen uskoontuloani varmasti monella tavalla vääristynyttä, vääryyteen kietoutunutta ja rikkinäistä, mutta en sitä oikeastaan nähnyt. Olin myös syrjäytynyt, varauksellinen ja sisimmässäni koin usein pelkoa. Mutta kaikesta tästä huolimatta olin kokonaisuutena arvioituna onnellinen. Nautin elämästäni, hyvästä ruuasta, taiteesta, matkailusta ja harrastuksistani. Ja uskoontuloni myötä valitettavasti menetin tämän nautinnon ja onnellisuuden hyvin pitkäksi aikaa. Minun piti myöhemmin löytää se vaikeuksien kautta hiljalleen uudelleen. Aallonpohja on minulla siis nimenomaan uskoontulon jälkeen, ei sitä ennen. Viimeistään tässä kohtaa lukija joutuu siis huomaamaan tarinassani merkittävän, raadollisen poikkeaman suhteessa todistuspuheen standardikaavaan, jota elämäkerran johdannossa sivusin. Haluan vielä tähdentää, että kertomukseni, etenkin tässä ja seuraavassa osassa, ei ole tarkoitettu pitämään pilkkana hengellistä elämää tai antamaan siitä huonoa kuvaa, vaikka joissain kohdin voi siltä tuntua. Oman käsitykseni mukaan ongelmia aiheutti pikemminkin hengellisyyteni vääristymä kuin hengellisyys itse. Kertoessani mahdollisimman totuudenmukaisesti kokemuksistani omasta näkökulmastani, on taustalla uskoakseni mahdollista nähdä Jumalan hyvä vaikutus.

Gustave Courbet'n 1840-luvun teoksesta Epätoivoinen mies tekemäni valokuvaversio "kohtalonvuodelta" 2011, hiukan ennen kuin hengellinen heräämiseni käynnistyi. 

Uskoontulo

Lopullinen hengellinen heräämiseni ei tapahtunut lukemalla kadulla saamaani traktaattia, ei kenenkään läheiseni evankelioitua minua, ei apologeettisen pohdinnan seurauksena, ei myöskään lukemalla Raamattua tai varsinkaan jumalallisen rakkauden ilmestyksessä. Ei, minä oli myöhään illalla yksin omassa huoneessani ja kuuntelin musiikkia!

Tulkoon ikuistetuksi se tapahtumaketju, joka tähän iltaan oli johtanut. Olin uudelle paikkakunnalle muutettuani sattunut aloittamaan eräässä kuvataidepainotteisessa lukiossa (kuvis oli silloin minun juttuni, tai ainakin yksi niistä). Tähän lukioon sattui tulemaan toisen opiskeluvuoteni aikana eräs sijaisopettaja, ja koska pidin hänestä, oli minulle ilo kuulla kolmannen vuoden alussa, että hän oli sattunut jäämään vakituisemmin lukioomme sijaisuutensa jo päätyttyä. Tämä sama opettaja sattui kolmannen vuoden syksynä eräässä radioaamunavauksessa soittamaan kappaleen, joka oli minulle entuudestaan tuntematon ja johon satuin tykästymään. Raapustin tätä miellyttävästi sointuvaa kappaletta kuunnellessani sen sanoja ylös voidakseni etsiä sen käsiini myöhemmin. Kyseessä ei suinkaan ollut mikään hengellinen kappale, ehei, vaan muuan ruotsalaisen pop- ja rock-yhtye The Soundsin The No No Song. Kuunneltuani tätä kappaletta netistä satuin tykästymään siihen siinä määrin, että halusin mennä oikein levykauppaan ostamaan itselleni albumin (Something to Die For), jolla kappale oli. Ja nyt alamme lähestyä h-hetkeä: latasin kappaleen levyltä iPodilleni, sille hauskalle pikku soittimelle, jolta ennen vanhaan kuunneltiin musiikkia. (Minulla on edelleen kyseinen kapistus, ja se toimii!)

Keskiviikkoiltana 12. lokakuuta vuonna 2011 olin huoneessani ja tapani mukaisesti kuuntelin iPodilta musiikkia touhutessani omia juttujani. Sitten käyntiin lähti The No No Song, jonka toisen säkeistön alku kuuluu suomeksi käännettynä ja hiukan siistittynä suunnilleen: ”Tällaisina hetkinä en välitä sinusta paskaakaan.” Näiden jo aiemmin useasti kuulemieni sanojen kajahdellessa korvakäytävissäni minulle tuli hyvin voimakkaasti mieleen Jumala.

Silloin säikähdin. Mietin, olinko tullut herjanneeksi Jumalaa, koska olin kuullessani ne sanat ajatellut juuri Jumalaa – ja minusta tuntui, että olin antanut ajatukselle ainakin hetkellisesti täyden hyväksyntäni ja tarkoittanut sitä. Ikään kuin olisin mielessäni näyttänyt Jumalalle keskisormea. Mieleeni muistui tuo synti, jota ei voisi saada anteeksi. Kävin nukkumaan, mutta seuraavana päivänä asia vaivasi edelleen, enkä saanut sitä mielestäni. Menin opinahjooni ja siellä tulin mietinnöissäni siihen tulokseen, että onhan tässä vielä elämää elettävänä, vaikka joutuisinkin helvettiin, ja muistaakseni ajattelin jotain sen suuntaista, että voisinhan yrittää elää paremmin tästä lähtien.

Aloin kuitenkin etsiä netistä tietoa tästä synnistä, anteeksiantamattomasta Pyhän Hengen pilkasta. Löysin maallisen jumalanpilkkalain ja hetkellisesti rauhoituin, kun luulin ainoastaan julkisen häväistyksen olevan jumalanpilkkaa. Mutta ajattelin ennen pitkää taas pahasti, tällä kertaa Pyhästä Hengestä. Nyt minua pelotti todella. Pelkäsin jälleen tehneeni anteeksiantamattoman synnin.

Tämä pelko oli se, joka sai minut tulemaan uskoon. Tämä pelko ei sallinut minun enää sysätä uskonasioita sivuun. Se on tavallaan hyvin paradoksaalista, sillä ennen kuin olin ottanut ensimmäistäkään askelta pelastuksen tiellä, pelkäsin, että mahdollisuuteni pelastua olisi jo ikuisesti mennyttä! Mutta mielessäni oli myös toisenlainen ajatuskulku: ehkä Jumala armahtaisi minua, jos nyt todella antautuisin tälle asialle. Tässä kohtaa on kuitenkaan turha enää puhua minkäänlaisesta varmuudesta. Kaikki varmuuteni tulisi seuraavien viikkojen kuluessa katoamaan: en voisi milloinkaan olla varma siitä, olenko matkalla pelastukseen vai kadotukseen. Siltä minusta ainakin silloin tuntui. Ainoa, mitä pystyin tekemään, oli yrittää jättää syntini ja antaa elämäni muuttua tyystin toisenlaiseksi. Koska mikäli en tekisi sitä, olisi pelini ainakin pelattu: silloin ainakin tekisin Pyhän Hengen pilkan! Ehkä minulla oli vielä mahdollisuus, mutta siihen piti tarttua nyt, ajattelin.

Tutkiskellessani itseäni ja ajatuksiani viimein kunnolla ja rehellisesti valveuduin yhä enemmän ymmärtämään, millaiseksi elämäni oli mennyt. Olin vakuuttanut synnintuskassani: "Minähän rakastan Jumalaa." Mutta pian huomasin, että en niin ollut todellisuudessa pitkään aikaan tehnyt. Syntini olivat vieroittaneet minut Jumalasta. Aloin kahlata läpi hengellisiä kirjoituksia ja piakkoin koin tajunneeni, mitä on todellinen uskoon tuleminen ja avasin sydämeni Jeesukselle. Varsinaista uskoontulon hetkeäni en siis tiedä, ainoastaan sen hetken, josta kaikki lähti lopullisesti vyörymään.

Luottamus ja vakaumuksen kokko

Moni asia muuttui laajuudessa, jota on jopa vaikea käsittää. Aloin lukea Raamattua, rukoilla säännöllisesti ja karttaa syntiä parhaani mukaan. Minulle selvisi asioita, kuten lähimmäisten vihaaminen, kateus ja himo, jotka olivat olleet väärällä tavalla hallitsemassa elämääni. Onnistuin hämmästyttävästi lopettamaan kuin seinään pahoja tai pahoina pitämiäni tapoja, jotka olivat aiemmin olleet niin vahvan tuntuisia. Miten kykenin tähän kaikkeen? Syyn löydämme luottamuksesta.

Monesti olen elämässäni saanut huomata, miten suuri voima pinttymään päässeillä ajatuksilla voi olla. Jos vain luotan johonkin ajatukseen, saattaa se jopa kannatella koko elämääni riippumatta sen totuusarvosta. Tällainen luottamus toimii eritoten silloin, kun tarkempaa ajattelua vältetään. Esimerkiksi peliriippuvainen voi päästä vapaaksi himostaan, jos hänen päähänsä saadaan iskostettua ajatus, että uhkapelaaminen on yksiselitteisesti väärin. Tai sitten pelaaja voi toistuvasti hävittyään uskotella itselleen, että paha onni vainoaa häntä. Vaikka kumpikaan väite ei todennäköisesti olekaan totta, voi luottamus niihin käytännössä silti vapauttaa hänet. Jos taas hän alkaa metodisesti epäilemään kaikkea, voi epävarmuus saada hänet lankeamaan yhä uudelleen ja uudelleen. Enkä tahdo tällä esimerkillä sanoa, että olisi hyvä pyrkiä omaksumaan virheellisiä uskomuksia, kunhan niihin vain luotetaan vahvasti – haluan vain kiinnittää voiman luottamuksemme voimaan.

Minun kohdallani luottamukseni – tai pikemminkin tarkemman pohdinnan ja epäilyksen puute – oli aiemmin ollut vetämässä minua väärään suuntaan, nimittäin silloin kun ajattelin, että riittää uskoa Jumalan olemassaoloon. Virheellinen uskomus, mutta täysin kykenevä määrittelemään elämää, koska luotin siihen. Nyt herättyäni hengellisesti minuun ilmestyi toisenlainen luottamus. Luotin voimakkaasti siihen, että tietyt elämäni asiat ja tavat olivat syntiä ja tahallisina voisivat johtaa minut lopullisesti pois Jumalan luota. Tämä pelko oli kaikesta inhottavuudestaan huolimatta todella voimallinen motivaattori. Ehkä se jopa perustui totuuteen, mutta joka tapauksessa se jo aivan alussa saavutti mittasuhteet, jotka keikauttivat minut päistikkaa ojasta allikkoon. Elämäni koki sen takia niin perusteellisen muodonmuutoksen, etten valitettavasti en voinut vielä sen alkaessa tietää, millainen piinallinen vuosi minua odottikaan.

Uskoontuloani ympäröivät hetket olivat siis ei enempää eikä vähempää kuin elämäni ahdistavimpia kokemuksia, niin oudolta kuin tämä ehkä kuulostaakin lukea sellaisen henkilön kynästä, joka yhä tätä kirjoittaessaan on kristitty. Toki kokemani ahdistus johtui siitä, että ollessani viimein valmis vastaamaan Jumalan kutsuun jouduin välittömästi valtavien hengellisyyden vääristymien uhriksi. Silti on suoranainen ihme, että selvisin rääkkini lävitse säilyttäen positiivisen suhtautumisen itse kristinuskoa kohtaan. Sittemmin siitä onkin tullut elämääni kantava todellisuus, jota saan yhä uudelleen opetella tuntemaan paremmin.

Ehkä ei niin tärkeää olekaan se, mistä syystä uskoon on alun pitäen tultu tai millaisten vaiheiden kautta totuus on löytynyt. Luulisin, että melkoisen harvoin ihmisen vakaumus läpi koko elämän kaikkine vaiheineen perustuu johonkin kauan sitten kohdalle osuneeseen subjektiiviseen kokemukseen tai yksittäiseen argumenttiin. Vakaumus on suuri palo, siitä lyövät usein ajan myötä paljon suuremmat lieskat kuin se kipinä, joka sen alun perin sytytti roihuamaan. Vain ani harvoin kipinä näet sattuu olemaan niin oikeanlainen ja elinvoimainen, että se yksin riittää pitämään tulta hengissä loppuun saakka. Alkusysäyksellä on oma korvaamaton sijansa, mutta paljon merkittävämpi seikka on lopputulos. Ja matka, joka sen koettelee, hioo ja kasvattaa kohti puhtautta ja täydellisyyttä.

Omalla kohdallani pystyn sanomaan olevani kiitollinen, että usko tuli elämääni tuona syksynä, vaikka sen vanavedessä seurasi yli vuoden tuskallinen piina.

Sillä matkani, tarinani, oli sittenkin vasta alussa.

***

P.S.

Halukkaat pääsevät kuuntelemaan The No No Songin esimerkiksi täältä, tosin kyseisessä YouTube-versiossa minun kannaltani keskeisimmän säkeen keskeisin sana on syystä tai toisesta joutunut sensuurin kouriin. Videon kuvauksesta lyriikat pääsee kyllä lukemaan. Kiinnitän musiikissa yleisesti ottaen huomiota paljon enemmän itse musiikkiin kuin sanoihin. Siksi onkin aika harvinaista, jos lyriikat onnistuvat läpäisemään tajuntani niin, että oikeasti alan miettiä, mitä niissä sanotaan. Tässä kappaleessa niin lienee käynyt juuri tuon yllättävän ja odottamattoman voimakkaan sanan takia, joka siis levyversiossa ja sitä kautta iPodillani on selkeästi kuultavissa.

Biisin sanoittaja tuskin on tarkoittanut Jumalaa sanoituksia kirjoittaessaan eikä minullakaan ole sitä tarvis siten tulkita (vaikka sitenkin sen voi lukea, jolloin lopputulos on sangen omalaatuinen!). Kappale on minulle kuitenkin edelleen ainutlaatuisen merkityksellinen ja usein sitä kuunnellessani ihmettelen sitä kaikkea, mitä siitä elämässäni on seurannut. On se minusta musiikillisestikin edelleen varsin kelpo teos. Tässäpä olisi minulle jo useampi syy hankkiutua joskus kuuntelemaan The Soundsia livenä!

Ex nihilo Herran hyvyyden saaliiksi eli Toinen epätyypillinen kääntymystarina

Hittolainen, nyt minä varmasti saan jotain kosketuspintaa siihen kamppailuun ja vihaan, jota C. S. Lewis koki kääntyessään jumalauskoon yhdeksänkymmentä vuotta sitten! Hän arveli tuona käänteentekevänä yönä olevansa koko Englannin alakuloisin ja vastahakoisin käännynnäinen. Mitä kummallisimmalta voikin varmasti tuntua se, että joku olisi pettynyt kääntymyksessään, mutta minä ymmärrän, minä todella ymmärrän nyt.

Oma filosofis-rationaalis-kriittinen prosessini oli suistanut minut ensin kyynisyyteen, sitten välinpitämättömyyteen ja lopulta jopa nihilismiin. Tämä maailma oli minusta sekava, järjetön ja absurdi. Mitä enemmän pohdin ja tutkin, sitä monimutkaisemmalta ja epävarmemmalta kaikki tuntui. Aistihavainnot, kokemukset, luonnonlait, tavat hahmottaa maailma – kaikki alkoi olla hämärän peitossa, usvan, joka pimentää ääriviivat juuri sopivasti siten, että ei enää voi tietää, onko mikään miltä näyttää. En voinut luottaa juuri mihinkään muutamia itsestäänselvästi tosia olevia lauseita lukuun ottamatta. Löysin aiemmin avukseni intuition, joka lohdutti minua toivottomassa ahdingossani ja sai minut kuvittelemaan olevani ihan hyvä ihminen mennessäni niiden mukaan. Mutta kun intuitiot alkoivat heiketä, kuten olin tiennyt niiden jossain vaiheessa voivan tehdä, asiat alkoivat mennä hyvin mielenkiintoisiksi.

Ennen tuon maailmaani jälleen kerran kuohuttaneen kokemuksen käsittelyä koen haluavani suhteellisen avoimesti tunnustaa sen, että hengellinen elämäni on jo monta vuotta ollut kokonaisuutena arvioiden kriisissä. Intuitio on jo kauan ollut minulle ainoa jäljelle jäänyt syy olla edelleen kristitty. Jokin vahva sisäinen kokemus minulla pitkään oli siitä, että tämä usko oli totta, vaikka en järjellisellä tasolla ollut siitä vakuuttunut eikä se minulle rationaalisesti tarkasteltuna ollut mitään muuta kuin yksi maailmankatsomus muiden joukossa. Yhtä kaikki kuitenkin pidin itseäni edelleen kristittynä ja jatkoin sangen ulkonaista hurskauselämääni sisäisesti kuitenkin ollessani hyvin kaukana Jumalasta, ainakin kokemuksen tasolla. Voi tietysti olla, että Hän ei ollut kaukana minusta. Ehkä hän ei ollut koskaan hiljaa, vaan kärsi rinnallani, niin kuin Hänet on elokuvassa Silence laitettu vakuuttamaan papille, joka kokee Jumalan vaienneen. Mutta miten Jumala suhtautuu minuun, sitä en perin juurin tiedä. Tiedän vain, että itse olin poikennut sangen kauas siltä tieltä, jolla kristittyjen olisi tarkoitus vaeltaa. Olin päästänyt itseni paatumaan – sanoivat muut mitä hyvänsä, olen varma, että paatumusta se oli. Välinpitämättömyyttä siitä, ovatko tekoni oikein vai väärin. Piittaamattomuutta hengellisestä elämästä. Paatumusta suhteessa Jumalaan, ja pientä mielipahaakin tästä, mutta kuitenkin niin pientä, että se ei riitä innostamaan kurssin korjaamiseen. Jokin raja oli ylittynyt jo hyvin kauan sitten, raja, jonka toiselle puolelle ajauduttua on erinomaisen vaikeaa päästä takaisin. Joskus muinoin kuulin vapaiden suuntien kaanaankielisen ilmauksen ”olla kylmällä paikalla”, mikä tarkoitti ihmisen olotilaa, jossa hänen uskonelämänsä on jollain tapaa passivoitunut, kylmennyt tai lähestulkoon kuollut. Kylmällä paikalla olijat olivat niitä hengellisten kokousten osanottajia ja seurakuntien jäseniä, jotka eivät osoittaneet mainittavaa hengellisyyttä, puhuivat lähinnä maallisista asioista ja joilla saattoi jopa olla ”toinen jalka maailmassa”, käyttääkseni toista ah-niin-ihanaa fraasia.

Yrittäessäni tarkastella asiaa objektiivisesti en olisi kauhean vihainen ihmisille, jotka peräti julistaisivat minun lakanneen olemasta kristitty suistuttuani näihin nihilistisiin mielenmaisemiin. Eihän kukaan tietenkään ole minulle näin sanonut, mutta se johtunee siitä, että ulospäin minusta on ollut varmaankin aika hankalaa nähdä kriisin merkkejä, jollen ole asiasta mitään sanallisesti maininnut. Eri ihmiset tietävät vaiheistani eri verran, eikä se haittaa, mutta ainakin kaikille tätä lukeville minut tunteville haluan esittää yhden pyynnön. Pitäkää minua teologina, pitäkää fiksuna tyyppinä, pitäkää hauskana, jos haluatte (en tiedä, olenko näistä oikeastaan mitään), mutta älkää pitäkö minua hengellisenä esikuvana. Älkää ylistäkö pyhyyttäni ja hurskauttani, sillä minä en ole mikään hyvä kristitty, ja minun pitäisi ihan oikeasti sisäistää se ja tehdä asialle jotakin.

Mutta palataanpa nyt intuitioon ja sen laskuun. Mitä ihmiselle tapahtuu silloin, kun hän ei voi järjen tasolla olla vakuuttunut mistään ja kun jopa hänen sisäinen maailmansa muuttuu epäselväksi? Minun tapauksessani reaktio ei lopulta ollut ahdistus tai masennus. Se oli nauru.

Aloin nähdä tämän sekavan, kaoottisen ja järjenvastaisen maailman huvittavana. Nihilismini romahti huumoriksi lopulta siinä laajuudessa, että huomasin suhtautuvani kaikkeen, rajoituksetta, kevyellä mielellä ja jopa naureskellen. Minä nauroin kaikelle ja kaikille. Nauroin ihmisille, jotka ottivat elämän jollain tapaa vakavasti, joilla oli jonkinlainen merkitys elämälleen, jotka halusivat pelata tätä peliä. Suhtauduin syvällä sisimmässäni heihin pilkallisesti. Vieläkin kuvittelevat, että jollakin olisi jotain himputin väliä! He eivät ymmärrä, he eivät ole päässeet sille tasolle, jolla minä olen! Tämä elämä, tämä maailma, se on vain yksi iso vitsi! Oi sitä riemua, kun koin jotain tästä kosmisesta vitsistä tajuavani luettuani eräänä iltana taas vaihteeksi kvanttimekaniikasta ja hämmennyttyäni siitä, että joidenkin teorioiden mukaan aika on vain emergentti ilmiö, tavallaan illuusio. Oli asia niin tai näin (en ole fyysikko), vaikutti minusta jo tiedekin antavan vihjeitä siitä, että tämä maailma on jotakin muuta kuin miltä näyttää, jollain lailla vinksahtanut. Oli pidättelemistä, ettei koko kaupunginosani sinä yönä joutunut heräämään hilpeään hekotukseen.

Kevytmielisyys. Se tuli minulle perin rakkaaksi. Monet varoittelevat jatkuvasti kyynisyyden vaaroista ja kuinka on elämälle tuhoisaa, jos ei pidä mitään merkityksellisenä. Mutta minulle kyynisyydellä ja kevytmielisyydellä oli omasta mielestäni keskeinen mielenterveyttäni varjeleva tehtävä. Pitkästä aikaa pystyin sanomaan, että olin onnistunut selättämään masennuksen. Tulevaisuus ei enää ahdistanut. Olin vakaa ja ajattelin vain, että kyllä jotain jostain ilmaantuu, ja jos ei ilmaannukaan, niin ei sen niin väliä. Ei tässä ole mitään pointtia. Ei tässä tarvitse olla mitään pointtia.

Mutta sitten se tuli. Tyhjyys. Hetki, kun ei enää naurattanut. Se oli eriskummallista: en ollut masentunut tai ahdistunut, en pystynyt olemaan surullinen. Mutta ilokin oli poissa. En osaa luonnehtia sitä millään muulla sanalla kuin tyhjyys. En sano, että se oli hirveää. Se ei tuntunut miltään.

Ongelma oli siinä, että jokin osa minusta edelleen tahtoi tuntea. Jokin osa tahtoi kokea iloa, onnellisuutta ja merkitystä. Samaan aikaan toinen puoli minussa nauroi noille asioille. Mutta tällainen primitiivinen tarve minulla silti edelleen lähtemättömästi oli. So what, ajattelin.

Suunnitelmani oli vain odottaa, kunnes tyhjyyden tunne jälleen hellittäisi ja voisin jatkaa maailman vitsille nauramista taas jossain vaiheessa. Mutta sitä tilaisuutta en enää koskaan saanut. En mene tarkemmin niihin tapahtumiin, jotka johtivat elämässäni tietynlaiseen mullistukseen, mutta sanottakoon sen verran, että tulin ajetuksi ajattelemaan filosofiaa ja aistiemme ja kokemustemme luotettavuutta uusin tavoin. Kun aiemmin olin ollut lähinnä sillä kannalla, että lähes mistään ei oikeastaan voi tietää mitään ja mitään ideoita, ilmiöitä tai vaikka vakaumuksia ei voi laittaa paremmuusjärjestykseen, nyt prosessini keikahti siihen suuntaan, että voin kohtuullisen varmasti ja kohtuullisen hyvällä omalla tunnolla luottaa aisteihini ja kokemukseeni maailmasta. Filosofisesti ilmaistuna keikahdin siis kaiketi tietoteoreettisesta idealismista kohti tietoteoreettista realismia. Tämä saattaa vaikuttaa hyvinkin epäkonkreettiselta ja mitättömältä, mutta minulle kyse oli hyvin suuresta muutoksesta – suuresta etenkin vaikutuksiltaan.

Vaikutukset olivat suuret siksi, että mikäli vain voin hyväksyä aistieni ja kokemusteni viestivän maailmasta suhteellisen oikeanlaisia asioita, näistä lähtökohdista käsin kristinusko vaikuttaa hyvin uskottavalta vakaumukselta. Lähestulkoon kirosin sitä, että joudunko kaiken tämän jälkeen vielä alkamaan jälleen apologetiikan arvostajaksi – tuon disipliinin, jota olen viime vuodet pitänyt perin hyödyttömänä. Se ei nimittäin ole enää aikoihin kyennyt vastaamaan niihin kysymyksiin, joita minulla on ollut. Se ei ole onnistunut korottamaan kristinuskoa silmissäni yhtään korkeammalle kuin mitään muutakaan. Ja syy on ollut siinä, että en ole voinut hyväksyä sen lähtöoletuksia. Mutta nyt tietoteoreettisen keikahdukseni vuoksi tietyt lähtöoletukset ovat mielessäni alkaneet näyttäytyä melko uskottavina, mikä aiheuttaa siten myös kristinuskon näyttäytymisen uskottavampana. Ja jos kristinusko on uskottavaa, se tuo elämääni merkitystä, koska en vain voi muuttaa sitä piirrettä itsessäni, että jonkin totuudenmukaisuus on minulle merkittävää. Joten se siitä nihilismistä! Se siitä kyynisyydestä! Melkoinen ketjureaktio! En vielä täysin ole edes saanut kartoitettua tämän keikahduksen vaikutuspiiriä.

Täytyy tunnustaa, Jumala, että pelasit hyvin! Sait minut tilanteeseen, jossa koen, että minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tietyllä tavalla ryhdistäytyä ja alkaa ottaa asioita vakavammin. Olin erkaantumassa uskostani, mutta saitkin minut juurrutettua siihen entistä lujemmin. Well played, Sir.

Mieleeni pyrkii tulemaan vanha laulu Varmana laulaa Herrasta saan (Siionin kannel 356; jos olet Hengellisen laulukirjan käyttäjä, niin kuin minäkin ennen vanhaan, tämä kappale esiintyy siellä numerolla 435 ja nimellä Siunattu varmuus). En ole liiemmin koskaan pitänyt tuosta laulusta, osin sen varmuutta korostavan sanoman ja osin sen puhkikuluneen melodian vuoksi – kyllä, mielestäni tämän kuulee aivan liian usein! Niinä lukuisina kertoina, kun virsi on ollut tilaisuuden ohjelmistossa, on minulla ollut tilaisuus mutustella sen sanoituksia. Alkuperäiset lyriikat on tehnyt Fanny Jane Crosby, ja ainakin Siionin kanteleen versiosta lienee vastuussa Lauri Thurén. Nyt mieleni täyttää kolmannen säkeistön viimeinen säe, joka Siionin kanteleessa kuuluu: ”saaliiksi Herran hyvyyden jäin”. En tiedä, onko Thurén tämän ilmauksen keksinyt tai mistä se on tuohon hyvin vapaaseen mukaelmaan Crosbyn virrestä tullut (engl. ”lost in His love”, vrt. Hengellisen laulukirjan ”kätketty olen armossansa”), mutta se jotenkin tuli kuvaamaan tilannettani täydellisesti. Olin jäänyt Herran hyvyyden saaliiksi.

Ja minä olin tästä surullinen, jopa pahalla päällä, vihainen! Olin niin tykästynyt rentouteen, kepeyteen ja kyynisyyteen sekä niiden lieveilmiöinä olleisiin vastuuttomuuteen, pilkallisuuteen ja merkityksettömyyteen! Ja nyt minulla ei enää ollut niitä! Jonkinlaista eroahdistusta siis suomeksi sanottuna koin. Nyt pitäisi taas pompata johonkin uuteen. Tiesin, että en voisi olla tekemättä sitä. Tähän junaan minun olisi noustava. Nyt saisi entinen hekottelu jäädä. Jos nauraisin toisella puolen, minun pitäisi nauraa tyystin eri tavalla ja perin erilaisille asioille.

Joten Clive Staples, ehkä minä nyt – niin kuin sanottua – tavoitan jotain siitä kokemuksesta, joka kääntymyksesi oli sinulle.

Halusin avautua tästä osin siksi, että olen blogiini viime aikoina aika paljon päivitellyt sisältöä, jota kutsun äärisubjektiiviseksi mutuiluksi – tällainen kirjoitus on mitä luontevin jatko tälle kirjoitusperheelle, jolle voisi joskus keksiä jonkin nasevan nimenkin, jos niitä lisää tulee. Suurempi syy tämän kirjoittamiseen oli kuitenkin se, että halusin jälleen kerran tuoda perinteisten uskoontulo-, kääntymys- ja parannustodistusten joukkoon oman epätavallisehkon lisäni. Oma alkuperäinenkin kääntymykseni oli käänteinen verrattuna kertomuksiin, joissa uskoontuloa edeltää ahdistus ja synkkyys ja joissa sen jälkeen seuraa ilo ja onni. Kun aikoinaan tulin uskoon, menetin onnellisuuteni pitkäksi aikaa ja mielenterveyteni romahti (toki tämä johtui pitkälti piilevästä neuroottisuudestani ja omaksumani uskontulkinnan ongelmallisuudesta, mutta kuitenkin). Sitten pikkuhiljaa voitin ahdistuksen ja lakihenkisyyden kunnes noin kolmen vuoden kuluttua uskoontulostani olin päässyt tilanteeseen, jota muistelen uskonelämäni kulta-aikana. Silloin en ollut lain alla mutta otin uskonasiat tosissani. Valitettavasti tässäkin kohtaa tapahtui keikahdus – tai oikeastaan hiljainen ja salakavala kallistuminen – ja kun pitkään kaatuneena ollut laivani oli juuri saanut hilattua itsensä tasapainoon, se alkoikin kellahtaa toiselle kyljelleen saavuttaen viisi vuotta myöhemmin – näin sen tulkitsen – toisen lakipisteensä tässä tekstissä kuvatussa tilanteessa. Nyt koen, että alus on alkanut jälleen nousta, ja taas nousun alku on jossain määrin tuskallinen. Haluan ihmisten tietävän, että se voi olla sellainen. Ehkä jopa yllättävän monella näin on.

No, rehellisyyden nimissä minun on sanottava, että ärtymykseni ankarin vaihe kesti vain pari päivää, enkä enää tämän tekstin loppupuolta kirjoittaessani ollut kovinkaan kuohuksissa. Kirjoituksen alkuosan halusin kuitenkin jättää mahdollisimman autenttiseksi: ehkä tästä syystä tekstin sävyssä on nähtävissä jonkinlainen muutos, tai sitten ei. Joka tapauksessa, iloinen asiahan tämä on. Koen elämäni jälleen merkitykselliseksi ja maailman hitusen järkevämmäksi paikaksi kuin aikoihin. Tietenkin edelleen kyselen, miksi minun onnellisuuteni olisi itseisarvo. Mutta minkäs sille voin, että tämä kumminkin lopulta tekee onnelliseksi.

Kiintoisinta onkin nähdä, saanko uuden ”kulta-ajan”: onnistuuko purteni saavuttamaan pysyvän tasapainon. Hyytyykö nousuni lupaavan alun jälkeen? Tuleeko minusta uudelleen armottoman lakihenkinen? Vai onko niin, että en todellisuudessa ole vielä koskaan saavuttanut todellista tasapainoa ja nyt on sen aika? Nähtäväksi jää. Tällä erää voin vain todeta palavani halusta nähdä, miten tässä käy, ja tämän tavoitteen saavuttaakseni tahdon oikeasti tehdä muutoksen ja jäljellä olevan matkani kulkea elävän ja voimallisen lunastajani ja sovittajani, ylösnousseen Herran Jeesuksen Kristuksen kanssa. Hänen, joka ei varmaankaan koskaan ollut hiljaa vaan kärsi rinnallani ja jonka saalistava hyvyys piirittää poiskääntyviä tehden mahdottomia mahdollisiksi ja vastahakoisimpiakin nihilistejä ex-nihilisteiksi (tirsk!).

Todistukseni

Olin lapsena ateisti, en uskonut yliluonnolliseen. Kävin kyllä päiväkerhossa, jossa oli kristillisiä vaikutteita, mutta siellä oppimani perusasiat Jeesuksesta ja muista Raamatun henkilöistä eivät synnyttäneet minussa uskoa. Tiedostin olevani erilainen kuin muut lapset, mutta olin siitä salaa ylpeä. Ajattelin, että minä tiesin totuuden ja olin älykkäämpi, koska en uskonut.

 

Koulussa osallistuin uskontotunneille omasta päätöksestäni, koska en halunnut olla yksin elämänkatsomustiedossa. Ilmeisesti muut luokallani kuuluivat kirkkoon, ja näin oli kai melkein koko peruskouluni ajan. Ajan myötä omaksuin joidenkin elämässäni kohtaamieni vastoinkäymisten jälkeen elämäntavan, jossa yritin olla mahdollisimman hyvissä väleissä jokaisen kanssa. En halunnut vihollisia, en halunnut antaa kenellekään syytä vihata minua. Minussa alkoi kehittyä hiljaa vainoharhaisuus ja luottamuksen puute ihmisiä kohtaan.

 

En puhunut paljoa siitä, että en kuulunut kirkkoon. En halunnut erota joukosta. Luulen, että tuskin kukaan sitä yläasteella sai selville, minä jopa valehtelin kuuluvani kirkkoon kerran kun joku minulta siitä kysyi. Luokkatoverini nimittäin ihmettelivät, miksi en käynyt rippikoulua. Häpesin erilaisuuttani.

 

Uskonto alkoi kiinnostaa minua yhä enemmän oppiaineena. Kouluvuosien aikana minulle tulivat kohtuullisen tutuiksi Raamatun perusopetukset, kirkkohistoria, etiikka ja muut uskonnot. En ollut enää pitkään aikaan vihannut uskontoa, pikemminkin suhtauduin siihen avoimen kiinnostuneesti, tosin ajatellen, ettei usko ikinä tule minun elämääni.

 

Mutta sitten eteen ilmaantui vaikea elämäntilanne noin vuosina 2007-2008. Elämääni uhkasi muutto, enkä ollut lainkaan varma, miten olisin voinut pärjätä uudessa ympäristössä. Olin siinä vaiheessa jo niin sulkeutunut, että koulun jatkaminen jossain muualla tuntui mahdottomalta. Olisin erottunut joukosta: pelotti, että tulisin silmätikuksi peruskoulun loppuun asti, ja pelkäsin jopa koko elämäni muuttuvan tuskaksi uudessa kaupungissa. Kun olin käsitellyt asiaa pitkään, tulin lopulta viimeisen ratkaisun eteen. Rukoilin sinä iltana Raamatun Jumalaa. Pyysin, että jos Hän oli olemassa, Hän estäisi muuttoa tapahtumasta silloin. Vastineeksi lupasin liittyä kirkkoon jossain elämäni vaiheessa.

 

Muutaman päivän kuluttua sain puhelinsoiton. Asiat olivat järjestyneet, vaikka uhka muutosta oli ollut niin todellinen. Silloin kiitin Jumalaa. Mutta siihen se jäi silloin.

 

En näet tiennyt, miten ihminen tulee uskoon. En tiennyt, että ihminen saa synnit anteeksi ja synneistä tehdään parannus. En tiennyt, että Jeesuksen pitäisi olla Herra, kun olemme tulleet uskoon. En ymmärtänyt armoa tai uudestisyntymistä. Siispä minusta ei tullut uskovaista Raamatun opettamalla tavalla. "Uskoin" kyllä Jumalaan siten, että tiesin siitä hetkestä lähtien Hänen olevan olemassa. Ajattelin, että koska ihminen pelastuu uskosta Jeesukseen, saan jatkaa kuten ennenkin. Syntikään ei haittaisi, sillä uskoin saavani synnit anteeksi sitten kun joskus liityn kirkkoon.

 

Näissä harhakuvitelmissa elin noin kolme ja puoli vuotta. Sinä aikana aloitin opiskelun uudella paikkakunnalla ja syrjäydyin. Minun elämääni tulivat pelot siitä, että minulla oli syöpä. Myös vainoharhaisuus kasvoi ja vuosi 2011 oli äärimmäisen ahdistava. Pelkäsin ihmisiä eikä minulla ollut varsinaisia ystäviä sukuni ulkopuolella.

 

Aika ajoin mieleeni muistui lupaukseni liittyä kirkkoon. En kuitenkaan halunnut tehdä sitä ratkaisua ja ryhtyä julkiuskovaksi, sillä pelkäsin ihmisten reaktioita ja oman elämäni muuttumista. Toisaalta arvelin, että jos kuolisin nyt, joutuisin Helvettiin. "Pelasin" tätä peliäni ja riipuin kiinni synneissä, joita en silloin vielä täysin tiedostanut. En miettinyt syvällisemmin omia syntejäni. Siirsin lupauksen täyttämistä tulevaisuuteen, mutta en koskaan luopunut siitä, sillä jokin vaati minua pitämään sanani.

 

Opiskelujen lomassa minulle tuli tutuksi niin sanottu predestinaatio-oppi, joka hetkeksi säikytti minut. Pelkäsin, ettei minua ollut valittu pelastukseen. Sitten kuitenkin omaksuin periaatteen, että ihminen pelastuu yksin armosta, yksin uskosta, yksin Kristuksen tähden. Se rauhoitti mieltäni, sillä luulinhan uskovani Jumalaan. En edelleenkään ymmärtänyt, millaista syntiä tein. Ajattelen nyt, että saatana piti minua tuolloin otteessaan ja esti minua ajattelemasta omaa elämääni todenmukaisesti.

 

Sitten koitti viimein lokakuu. Keskiviikkona, 12. päivänä, myöhään illalla olin huoneessani puuhailemassa omiani ja kuuntelin musiikkia iPodillani. Minulla pyöri erään rock/pop-yhtyeen kappale, jonka eräässä kohdassa lauletaan jotakin sen suuntaista, ettei toisesta välitetä p**kaakaan. Sillä hetkellä, kun kuulin tuon, mieleeni tuli Jumala. Pysähdyin ja aloin ajatella, että olinko juuri tullut solvanneeksi Jumalaa. Olin kuullut, että vain Jumalanpilkka on synti, jota ei saa anteeksi. Tämä vaaransi suunnitelmani katua pahoja tekojani kuolinvuoteella: enhän voisi saada tätä syntiä anteeksi. Uskon että Jumala ravisteli minua silloin ja lensin kuvaannollisesti maahan samankaltaisesti kuin Saulus! Sillä hetkellä heräämiseni alkoi – ja epäilen, että saatana alkoikin siksi silloin kiusata minua syytöksillä: "Olet pilkannut Jumalaa! Et voi enää pelastua!"

 

Seuraavana päivänä kävin opinahjossani ja helvetinpelkoni oli aikamoinen. Se hellitti kyllä hetkeksi, mutta sitten huomasin ajattelevani jälleen pahoja Jumalasta. Säikähdin todella ja aloin etsiä netistä tietoa. Minulle selvisi lopulta, että en ollut tehnyt anteeksiantamatonta syntiä, Pyhän Hengen pilkkaa, sillä sillä tarkoitetaan jotain muuta. Aloin kuitenkin säikkyä ajatuksiani ja valveuduin yhä enemmän ymmärtämään, millaiseksi elämäni oli mennyt. Vakuutin tuskassani: "Minähän rakastan Jumalaa." Mutta niin en sillä hetkellä todellakaan tehnyt. Syntini olivat vieroittaneet minut Jumalasta. Aloin lukea hengellisiä kirjoituksia ja piakkoin tajusin, mitä on todellinen uskoon tuleminen ja avasin sydämeni Jeesukselle.

 

Pyysin jossain vaiheessa syntejäni anteeksi ja hylkäsin seuraavana sunnuntaina erään elämääni pitkään hallinneen riippuvuuden. Minulle selvisi muitakin asioita, kuten lähimmäisten vihaaminen, kateus ja haureellisuus, jotka olivat olleet väärin elämässäni.

 

Moni asia muuttui. Aloin lukea Raamattua, rukoilla säännöllisesti ja karttaa syntiä. Pikkuhiljaa minulle selvisi monia uskon totuuksia ja oppeja, jotka juurruttivat uskoni. Mutta vaikeaa minulla oli: kärsin jatkuvista epäilyksistä, itsesyytöksistä, lakihenkisyydestä, yliherkkyydestä ja hallitsemattomista ajatuksista. Olin yksin, Internet oli opettajani ja eksyin. Vasta kuukausia myöhemmin tajusin kasteen takia hakeutua kaupunkini toisten uskovaisten luokse. Tammikuussa rohkenin kertoa uskostani äidilleni, pääsiäisen aikoihin lähimmille sukulaisilleni ja siitä lähtien on ollut yhä helpompaa puhua hengellisestä heräämisestäni. Toukokuussa 2012 kävin kasteella. Vaikeuksista huolimatta olen päättänyt, että en luovu uskosta, vaan suostun pysymään Jeesuksen vierellä. Tiedän, että tämä on totuus. Vaikka joutuisin luopumaan paljosta ja kärsimäänkin totuuden tähden, ei maailma voi minulle koskaan antaa enää sitä, mitä tarvitsen ja mitä varten minut on luotu. Joistakin peloista ja vääristä asenteista on ollut vaikea päästä irti, minkä vuoksi tarvitsenkin joka päivä Jeesusta armahtamaan. En koskaan halua palata vanhaan syntielämääni nyt, kun minulle on kirkastunut, mitä on olla Herramme Jeesuksen opetuslapsi.