Kokemuksia teologian opiskelusta 21: Ympyrä on sulkeutumassa

Lojun luennolla
tietämättä
tietämättä syytä sille
lojumiselle

Tuossa on ovi
Siitä pääsisi pois
mutten kehtaa
Yhtä vähän kuin
kehtaan näyttää naamaani täällä

En minä ole teologi.
Joskus luulin niin
Luulin tätä tiekseni
mutta tuodesaaan se myös vei

Ensin ahdasmielisyyden, sitten pilvilinnat
sitten aikaansaavuuden, sitten kutsumuksen
ja lopulta akateemisuuden

Tavuakaan en ole ymmärtänyt
luennoitsijan puheesta
tavuakaan en dioistaan
Lieneekö tämä edes mitään tiedettä
Koko ala temppuilee mutuilun meressä
armottoman spekuloinnin suossa
tutkimuksia teeskennellen

Ei sen väliä, en pysty sitä oppimaan
En pysty enää kirjoittamaan
En pysty enää muistamaan

Tuossa on ovi
Kerran marssin sen läpi koskaan palaamatta
Katuenkin, että minun piti tämä tehdä
Viimeinkin loma

Ei elämä ole teologiaa
eikä teologia elämää
Minulla oli kaikki mitä koskaan tarvitsin
Miksi sitten tarvittiin
niin monta akateemista sakkokierrosta,
että sen näkisin?

- J. S. H. syksy 2019

Edellä ei-kovinkaan-hiottu runoni Akateemisia sakkokierroksia, joka syntyi melko spontaanisti ainoalla varsinaisella luennolla, johon otin osaa syyslukukaudella 2019. Olin kokeilumielessä ilmoittautunut eräälle kurssille, jota viime vuodelta oli kehuttu. Sain kuitenkin aloitusluennolla huomata, etten ymmärtänyt aiheesta oikeastaan mitään. Sisältö vaikutti liikkuvan melkoisissa sfääreissä vailla suurtakaan kosketuspintaa mihinkään konkreettiseen, ja se meni minulta aivan liian paljon yli hilseen voidakseni sanoa sitä edes irrelevantiksi. Se kurssi jäi minulla siihen, mutta onneksi se ei ollut välttämätön, ja sain keskittyä syyskaudella muihin asioihin.

Kuudennen vuoden ensimmäinen lukukausi.

Nyt se on: niin kutsuttu n:s vuosi (eli suurempi kuin viides). Olen maisteriopintojen loppuvaiheessa ja jäljellä on kaksi kurssia, kaksi tenttiä ja gradu. Aion valmistua kesällä. Tämä lienee siis kaikkien aikojen toiseksi tai kolmanneksi viimeinen kirjoitukseni teologian opiskelusta.

Matka on ollut mielenkiintoinen, mutta keskitytään nyt kuitenkin kuluneeseen syyslukukauteen ja sen aikana heränneisiin pohdintoihin. Suoritin valinnaisiin opintoihini hepreaa teologisessa ja venäjää Kielikeskuksella. Opiskelu oli lähes täysin itsenäistä, mikä tuntui todella hyvältä ja vapauttavalta. Heprea hoidettiin jo perinteiseksi muodostuneella tyylillä: ilmoitin tentaattorille tenttiin tulevat Heprealaisen raamatun kohdat ja tentissä pyydettiin kääntämään pari kappaletta ja määrittelemään kieliopillisesti alleviivatut sanat. Sanakirjaa ei saanut olla, minkä vuoksi olin vähintäänkin kauhuissani - vaikka minua pidetään yleisesti kielimiehenä, en kyllä tosiasiassa hepreaa juurikaan osaa. Edellisen yön vietin palauttaen mieleeni yli neljän vuoden takaisen peruskurssin asioita, tankkaamalla raamatunkohtia suomeksi (mikä ei juurikaan auttanut näin huonomuistiselle kaverille), ja päntäten sanojen määritelmiä. Tentissä oikeastaan kielioppiasioiden ja yleisimpien sanojen kertaaminen osoittautui hyödyllisimmäksi. En silti osannut edes vastata kaikkiin kohtiin ja paikoin "käännökseni" oli sangen muistinvaraista ja jopa hatusta vedettyä. Yllätykseni olikin melkoinen, kun näin saaneeni tentistä nelosen! Ilmeisesti olin jotenkin salaperäisellä tavalla kuitenkin osunut maaliin! Todellakin aion keväällä tenttiä vielä toisen samanmoisen, jos viiden opintopisteen saaminen on näin helppoa.

Venäjää opiskelin kahden opintopisteen verkkokurssilla, koska tarvitsin kolmen pisteen ranskan takia jostain hajanaiset kaksi lisää. Olen opiskellut edellisessä koulussani venäjää 15 opintopistettä, ja tämä kurssi oli sopivan helppo mutta samalla kuitenkin tarpeellinen kertaus kielioppiasioissa.

Gradu on ihan kohtalaisella mallilla, mutta siitä kertonen enemmän seuraavassa osassa: on jotenkin hauskempaa saada isompi siivu prosessista käsiteltyä kerralla.

Edellisestä kirjoituksestani saatatte muistaa, kuinka avauduin yllättävästä akateemisen identiteettini vähenemisestä. Kerroin teologiaa kohtaan tuntemani innon laskemisesta, kyllästymisestä yliopiston työskentelytapoihin ja metodologiaan sekä ennen muuta siitä, miten en koe itseäni hyväksi teologiksi. Nämä fiilikset pystyn enemmän tai vähemmän jakamaan edelleen. Koen tavallaan teologista ähkyä: aivan liian kauan olen pyöritellyt näitä asioita ja käynyt loputtomia keskusteluja aina vain samoista aiheista. Alan olla totaalisen kyllästynyt keskustelemaan ja tutkimaan. Haluaisin vain lukea ja rukoilla.

Siksipä tavoitteeni on tällä hetkellä ainoastaan valmistua ja päästä tiedekunnasta ulos, toivottavasti saada alaan täydellinen irtiotto, jotta tulehtunut suhteeni akateemiseen teologiaan voisi joskus ehkä vielä elpyä.

Olen tässä tullut miettineeksi jälleen sitä, miksi ylipäätään joskus hain teologiseen. Olen syitä tämän sarjan alkupuolella avannut, mutta en varmaankaan kertonut aivan kaikkea: en jotenkin ole osannut tai halunnut nähdä asiaa kokonaisvaltaisemmin, kuten koen nyt näkeväni. Syy, joka oli vain yksi monista syistä, mutta ehkäpä juuri se ratkaiseva, oli - miten sen nyt muotoilisikaan - kunnianhimo, oman asemani pönkittäminen, uskottavuuden saaminen teologisissa keskusteluissa.

Vuonna 2014 olin hyvin eri ihminen kuin nyt. Minulla oli selkeä vakaumus, selkeät mielipiteet ja selkeä missio. Olin harrastunut maallikko ja otin kiivaastikin osaa kaikenlaisiin keskusteluihin Raamatusta ja uskosta. Ajauduin tietenkin tekemisiin myös teologien kanssa. Kriittisestikin suhtauduin aika ajoin tuon maallisen yliopiston tunnustuksettomiin tutkimuksiin ja mietin, että mihin tuota tarvitaan, jokainenhan voi itsekin ymmärtää Raamattua ja maallikkohurskautta tarvitaan todella kipeästi. En päästänyt kuitenkaan itseäni mitenkään epärehellisen vähällä eivätkä minulle riittäneet mitkään mutuilut, vaan janosin rationaalisuutta ja järkevyyttä! Antauduinkin väittelyihin teologien kanssa ja koin maallikkona pärjääväni ihan hyvin. Eivät minun argumenttini mitään huonoja olleet, selitykseni toimivat ainakin minulle ja se periaatteessa riitti. Sisälläni kuitenkin eli myös jonkinlainen kateus. Ajatus maallikkoteologina elämisestä alkoi häiritä yhä enemmän. Ottaisiko kukaan minua vakavasti, nauraisivatko oikeat teologit naiiveille käsityksilleni? Totuus oli tietenkin kaikkea muuta kuin näin mustavalkoinen: teologisessa tiedekunnassa on vaikka kuinka paljon sekä hengellisesti että tieteellisesti kestämättömiä käsityksiä - ja maallikoiden keskuudessa puolestaan senkaltaista Teologiaa, että sitä ei voi kuin mykistyneenä ihailla. Tietoisuuteni tästä kuitenkin hämärtyi, enkä lopulta osannut olla ryhtymättä akateemiseksi teologiksi.

Katsellessani tässä vaiheessa teologitaivaltani taaksepäin minulla on hyvin vahva käsitys suurimmasta oppimastani asiasta, siitä merkityksestä, joka tällä kaikella on ehkä ollut. Olen teologisessa oppinut ironisesti juuri sen, mitä kaikkea minulla jo oli ennen sitä, tai olisi voinut olla, jos en olisi tiedekuntaan astellut. Voisin olla jo ties kuinka monetta vuotta töissä vaikkapa hotellivirkailijana, mutta mikä vieläkin merkittävämpää: voisin olla ihan mukiinmenevän perillä hengellisistä asioista. Minähän olin jo silloin, viisi ja puoli vuotta sitten! Kuinka hullunkurista onkaan nyt nähdä tämä!

Harvat asiat ovat mustavalkoisia, ei tämäkään. Teologisen toiseksi suurin lahja minulle on näkökulmieni ja katsantokantojeni avartuminen, syvempi ymmärrys eri tavoin ajattelevien näkemyksistä ja syistä näille näkemyksille. Jos jonkin, niin tämän soisin kaikkien maallikkoteologien, jopa kaikkien uskovien oppivan! En tiedä, miten itse olisin oppinut tämän suuressa arvossa pitämäni asian ilman tiedekunnassa käyntiä, ehkä Jumala olisi käyttänyt toista tietä. Tai sitten olisin edelleen ahdasmielinen sitoutumaton vapaakristitty, joka kokee osaavansa Raamattua hyvin ja joka rakastaa väittelyitä. Vaikka en osaakaan nähdä tuota entistä olotilaani enää lainkaan ongelmattomana, niin välistä kyllä mietin, että voisinhan minä sellaisena olla aika onnellinenkin. Olin silloin. Minulta puuttui paljon sitä, mitä nyt pidän tietona, mutta toisaalta sanoohan sanakin, että joka tietoa lisää, tuskaa lisää. Hengellisessä elämässäni meni tuolloin aika hyvin, ehkä kokonaisuutena arvioituna paremmin kuin koskaan ennen sitä tai sen jälkeen, vaikka katsonkin omanneeni tuolloin paljon vääriä käsityksiä. Jokin luotto minulla on siihen, että Jumala olisi niitä ajan mittaan oikaissut, ja ehkä se olisi voinut jopa tapahtua kivuttomammin kuin miten se todellisuudessa tapahtui. Tämä on toki pelkkää ajatusleikkiä, sillä tuo mahdollinen maailma ei koskaan realisoitunut.

Näin siis, rakkaat lukijani, koen, että tietty ympyrä on sulkeutumassa. Olen tavallaan samankaltaisessa tilanteessa kuin elämänvaiheessani ennen teologista. En käsityksiltäni, mutta kylläkin sen suhteen, mitä ajattelen akateemisen teologian ja maallikkoteologian suhteesta, tärkeydestä ja merkityksestä minulle. Aion ottaa ulos ne maisterinpaperit, joita täältä tulin hakemaan, mutta samalla näyttää siltä, että elämääni koittaa niistä huolimatta jälleen uusi maallikkoteologian aikakausi. Vailla tenttejä, oppimispäiväkirjoja ja esseitä, vailla loputtomia tutkimuksia ja spekulointeja, joita en kuitenkaan ymmärtäisi, ja vailla ulkoista painetta yrittää älymystön silmissä olla vakavasti otettava, mitä lopultakaan en katso voivani olla. Ympyrä on sulkeutumassa. Kohta, jos Jumala suo ja me elämme, on aika taas jatkaa varsinaiselle ladulle akateemisten sakkokierrosten jälkeen.

Israel - ainutlaatuisten elämysten tyyssija

Edesmenneen eksegetiikan professori Aimo T. Nikolaisen kerrotaan sanoneen, että jokaisen teologin velvollisuus on käydä Israelissa. En muista tarkkaan, milloin aloin vakavammin haaveilla pääseväni luvattuun maahan, mutta teologian opintojeni aikana tuo haave on jatkuvasti vahvistunut.

Nyt kirjoitan tätä kirjoitusta Israelin matkan tehneenä. Matka oli monella tapaa uskomaton: matkaa odotellessani en täysin varmaan ymmärtänyt, että tämä todella tapahtuu, Israelissa kaikki tuntui ajoittain olevan kuin unten ihmemaata, ja matkan jälkeen taas on erikoista ajatella, että todella olin siellä! Koko reissun ajatus käytännössä syntyi hyvin matkaporukassamme spontaanisti yksien asioiden johtaessa toisiin niin, että kuukauden kuluttua matkaidean saamisesta olimme jo takaisin kotimaan kamaralla. Ennalta kuitenkin aavistin, että tässä oli kauan kaipaamani tilaisuus päästä Israeliin edullisesti, hyvässä seurassa ja hyvään aikaan elämässäni. Tämä on kirjoitus kokemuksistani tällä unohtumattomalla retkellä Pyhään maahan.

Saapuminen sapattina

Lentokoneemme tömähti Israelin kamaralle Ben Gurionin kansainväliselle lentoasemalle perjantain ja lauantain välisenä yönä. Vastailtuamme tarkastuksessa muutamiin melko helppoihin kysymyksiin pääsimme omillemme, ja oli aika ruveta etsimään kyytiä Jerusalemiin. Normaalisti julkiset kulkuvälineet palvelivat mallikkaasti, mutta koska saapuessamme oli meneillään sapatti, oli matkustaminen hiukan hankalampaa. Pikkubussi kuitenkin vei meidät pääkaupunkiin yön kähmässä.

Ja ennen kuin arvasinkaan, tuijotin Jerusalemin vanhaa kaupunkia ympäröiviä jyhkeitä muureja silmästä silmään. Koska vasta monen tunnin kuluttua pääsisimme jättämään laukut hostelliin, päätimme kuluttaa aikaa vanhassa kaupungissa. Astelimme sisälle hiljaisille kaduille ja autioihin basaareihin. Jossain kulki hattupäinen ortodoksijuutalainen, toisaalla kissat tonkivat roskiksia. Kävelimme rauhallisesti Pyhän haudan kirkolle, joka oli lähettyvillä kristillisessä korttelissa.

Tämä vanha ja usean tunnustuskunnan jakama kirkko on eräs mahdollinen Jeesuksen kuolin- ja hautapaikka. Rakennus on sokkeloinen ja sisältää monia erilaisia sisustustyylejä. Keskeisellä paikalla kupolin alla huomion vangitsee niin kutsuttu aedicula, ikään kuin pieni kirkko kirkon sisällä, jonka sisällä Jeesuksen haudankin kaiketi uskotaan sijaitsevan. Saimme tulevilla vierailuilla todistaa, kuinka pitkät jonot aediculaan normaalisti oli, mutta sapattiaamuna koko kirkko oli ihanan rauhallinen. Jokunen ihminen liikkui siellä täällä, kirkon pihassa vaikutti olevan käynnissä ortodoksinen rukous ja eräässä ylemmässä kammiossa ehtoollinen. Kirkossa käydessämme ja istuessamme sen edessä aurinko nousi. Se tapahtui hyvin nopeasti, tässä maassa ei juuri ollut hämärän aikaa.

Aedicula

Kirkon koristeellista sisustaa

Kristityn korttelin katu

Kierreltyämme vanhan kaupungin kaduilla aloimme liikkua hiljalleen hostellia kohti. Maasto ei ollut tasaisin mahdollinen: laskeuduttuamme Jaffa-portilta vanhan kaupungin vierustaa etelään oli vuorossa uusi nousu. Loimme silmäyksen Hinnomin laaksoon, jossa muinaisuudessa oli uhrattu lapsia Molok-jumalalle ja joka oli Jeesuksen aikana toiminut eräänlaisena kaatopaikkana, jossa sanotaan tulen palaneen jatkuvasti. Puhuessaan helvetistä Jeesus käytti sanaa gehenna, joka ihmisten mielissä lienee yhdistynyt tähän laaksoon.

Vanhan kaupungin muuria

Hinnomin laakso

Laukkujen jättämisen jälkeen oli vielä runsaasti aikaa ennen varsinaista sisäänkirjautumista, joten jatkoimme sapattikävelyämme. Päädyimme erääseen puistoon, josta avautuivat huikeat näkymät noin kahden kilometrin päässä häämöttävään vanhaan kaupunkiin. Istuimme päivän kuumimpana hetkenä alas ja vietimme tuossa puistossa hyvän tovin. Lukaisin erään Augustinuksen saarnan, joka minulla oli mukanani, mutta silmien kiinni painumista vastaan piti väsyneen matkalaisen taistella. Pitkään myös vain katselin kaupunkia edessäni miettien, että täällä minä nyt todella olen. Asian ihmeellisyyttä korosti vielä entisestään hiljaisuus. Välillä ei oikeasti kuulunut äännähdystäkään, toisinaan kykeni erottamaan lintujen liverrystä ja liikenteen etäistä kohinaa. Tunne oli erikoinen ja pysäyttävä, nautin siitä. Oli kuin koko kaupunki olisi vain paistatellut auringossa. Kaikki huokui rauhaa.

Hostelliin päästyämme lepäsimme jonkin aikaa ja lähempänä auringonlaskua lähdimme moderniin keskustaan, joka sijaitsee vanhan kaupungin länsipuolella. Tämä osa kaupunkia muistutti monia muita elämäni aikana kokemiani matkakohteita kauppoineen ja ravintoloineen. Keskeinen kohde oli Jaffa-katu, jonka läheisyyteen kaikki kiinnostavimmat paikat olivat sijoittuneet. Oli mielenkiintoista seurata, kuinka kaupunki heräsi hiljaa eloon noin puolentoista tunnin kuluttua sapatin päättymisestä auringonlaskussa. Koitti aika syödä ensimmäinen falafel!

Kiertelyä ja ylistystä

Sunnuntaina oli vuorossa lisää samoamista vanhan kaupungin sokkeloissa, jotka olivat viimein heränneet eloon sapatin jälkeen. Basaarit olivat täynnänsä kaikenlaisia tuotteita ja rihkamaa, löysipä tarkkasilmäinen joukosta parturin ja kuntosalinkin. Tiemme kulki Jaffa-portin läheiseltä anglikaanikirkolta kohti Itkumuuria, matkalla kävimme muun muassa eräällä katolla luomassa silmäyksen Kalliomoskeijaan ja löysimme muinaisia pylväikköjä. Näimme myös valtavan määrän sotilaita, jotka tässä kaupungissa olivat tavanomainen näky. He vaikuttivat minun silmiini olevan leppoisaa porukkaa, poseerasivat mielellään turisteillekin rynkkyjensä kanssa. Silti pieni kuumotus ilmaantui aina, kun sotilaan näin.

Näkymä Kalliomoskeijalle eräältä katolta

Itkumuurille pääsy oli avoin, mutta sinne piti mennä turvatarkastuksen läpi. Itse muurin läheisin edusta oli jaettu miesten ja naisten puoliin, joista jälkimmäinen oli ehkä puolet edellisen koosta. Miesten puolella olikin hyvin väljää siinä missä naisten puolella piti jonottaakin päästäkseen muurin ääreen. En tiedä, olisiko minun pitänyt ottaa kipa päähäni mennessäni muurille, joka tapauksessa selvisin ilman. Siinä minä sitten katselin rukouslappuja, jotka muurin rakoihin oli työnnetty. Tämä rakennelma on ainoana jäänyt jäljelle temppelistä, joka tuhottiin lähes kaksituhatta vuotta sitten, ja se on käytännössä pyhin paikka, jonne juutalaiset voivat mennä. Itse temppelin kaikkeinpyhin huone toki olisi vielä pyhempi, mutta kukaan ei oikein tiedä, missä se tarkalleen sijaitsi. Siksipä monet juutalaiset eivät halua mennä Itkumuuria lähemmäs Temppelivuorta, joka tänä päivänä on muslimien hallussa. On kuitenkin olemassa ryhmittymiä, jotka suunnittelevat niin kutsutun kolmannen temppelin rakentamista, suuri määrä temppelikalustoakin on jo tehty valmiiksi.

Itkumuuri

Huomaa ero miesten (vas.) ja naisten puolessa (oik.)

Itkumuurin jälkeen käväisimme uudestaan Pyhän haudan kirkossa, tällä kertaa päästäksemme eräässä sivuhuoneessa olevaan muinaiseen hautaan. Tämän kaltaiseen ahtaaseen hautaan Jeesuskin todennäköisesti aikanaan haudattiin.

Koskapa oli sunnuntai, oli kaupungissa tarjolla paljon myös hengellistä ravintoa. Meille oli ystävällisesti suositeltu King of Kings -nimistä yhteisöä modernissa keskustassa, ja kello viiden tilaisuuteen sitten menimme. Kyseessä oli mielenkiintoinen sekoitus Hillsong-ilmiötä ja messiaanista juutalaisuutta: menevää ja musiikillisesti taidokasta ylistysmusiikkia ja vapaa- tai yleiskristillistä opetusta yhdistettynä esimerkiksi Yeshua-nimen käyttöön ja Israelin tottumaani suurempaa huomioimiseen. Tilaisuus oli valtaosin englanninkielinen, mutta osa lauluista laulettiin hepreaksi. Lauluosio, jonka aikana seistiin, kesti alussa kohtuullisen kauan, tämän jälkeen edettiin melko nopeasti saarnaan. Koko tilaisuus oli ohi muistaakseni reilussa puolessatoista tunnissa, mikä olikin odotettavaa, sillä seitsemältä oli vielä toinen kokous.

Tilaisuuden jälkeen kävimme vielä ihailemassa yöllistä Jerusalemia saman rakennuksen yläkerrassa niin kutsutussa Rukoustornissa. Näihin tunnelmiin oli hyvä lopettaa toinen päivä Jerusalemissa, seuraavana päivänä olikin sitten vuorossa jotain aivan muuta.

Autiomaan vuori ja Suolameren lomakeidas

Maanantaina hyppäsimme bussiin, joka vei meidät kauas Jerusalemin ulkopuolelle. Oli vaikuttava tunne katsoa, kuinka laskeuduimme pääkaupungin korkeilta kukkuloilta yhä alemmas maiseman muuttuessa kuivemmaksi ja kuivemmaksi ja korvien mennessä lukkoon korkeuseron muutoksen vuoksi. Kiidimme kotvan matkaa Länsirannalla kunnes viimein näimme Kuolleenmeren kimmeltävän ehtymättömältä tuntuneessa auringonpaisteessa. Bussimme kulki pitkin rantaa, mutta monesti niin korkealla, että näkymät olivat sävähdyttävät. Vastaranta näkyi paremmin kuin odotin, siellä kohosivat jo Jordaniaan kuuluvat vuoret.

Kuljimme ohi Qumranin, jossa 1940- ja 1950-luvuilla tehtiin eräs merkittävimmistä raamatuntutkimukseen liittyvistä löydöistä nykyaikana: Kuolleenmeren kääröt. Näiden kirjoitusten joukossa oli paljon Vanhan testamentin tekstejä sekä koko joukko muutakin kirjallisuutta, jotka omalla tavallaan aikanaan mullistivat useita tutkimussuuntauksia. Länsirannalta päästyämme ajoimme ohi Ein Gedin, joka Raamatussakin mainitaan. Täällä Daavid aikoinaan pakoili Israelin kuningas Saulia (1. Sam. 23:29), Laulujen laulu kehuu Ein Gedin viinitarhoja ja Hesekielin kirja profetoi, että kun temppelistä joskus kumpuaa virta itään päin, saa tämä vesi Kuolleenmeren heräämään henkiin ja sen ranta on yhtä verkkoapajaa "Een-Gedistä Een-Eglaimiin asti" (Hes. 47:10).

Pian vasemmalla avautuva meri alkoi kaventua, ja tiesin meidän olevan lähellä ensimmäistä kohdettamme, Masadaa. Kyseessä ovat jyrkkärinteiselle vuorelle rakennetun muinaisen linnoituksen rauniot. Kun juutalaiset nousivat kapinaan Rooman valtakuntaa vastaan, alkoi vuonna 66 ensimmäinen juutalaissota. Roomalaiset onnistuivat kukistamaan kapinaa kunnes lopulta vain Masadan linnoitus piti puoliaan heitä vastaan. Piiritystä jatkui noin kaksi vuotta, jona aikana juutalaiset menestyksekkäästi onnistuivat puolustautumaan kymmenen kertaa voimakkaampaa vihollista vastaan. Viimein roomalaiset onnistuivat puhkaisemaan muurin, ja tappion näyttäessä väistämättömältä juutalaiset päätyivät tekemään joukkoitsemurhan vuonna 73.

Vuoren juurella oli rakennuskompleksi, josta ostimme liput ja jossa täydensimme vesivarantomme. Sitten alkoi patikointi kiemurtelevaa serpentiinitietä myöten. Ylös linnoitukseen kulki myös köysiratahissi, mutta kävely tuntui paremmalta vaihtoehdolta. Maisemat olivat hienot ja sääkin vallan mainio. Pitkään koin jaksavani oikein hyvin, kunnes vähitellen askelmien jyrkentyessä vauhtini hidastui. Olin viittä vaille hyytynyt, kun viimein huomasin saapuneeni ylös asti. Oli aika levähtää ja samalla ihailla muinaisia raunioita ja jylhiä näkymiä, jotka joka suuntaan avautuivat.

Aikanaan alas päästyämme (ja minun saatuani sääreeni haavat innostuttuani juoksemaan paluumatkalla) oli aika jatkaa vielä etelämmäs. Kun oikea bussi viimein saapui, vaihtui ympäristö kertaheitolla kuivasta autiomaasta vehreään vihreyteen. Kuljimme lyhyen matkan Ein Bokekin loma-alueelle Kuolleenmeren rannalla. Historiallisina aikoina täällä oli ilmeisesti ollut ainakin parfyymitehtailua sekä roomalainen linnoitus, nykyään alue on täynnä hienoja hotelleja ja turistimyymälöitä, paikasta löytyy myös Kosher-McDonald's, jonka juustotonta hampurilaista tuli itsekin maistettua. Koko vierailun kuitenkin kruunasi käynti Kuolleessameressä Ein Bokekin viihtyisällä rannalla.

Kun astelin mereen, en ihan aluksi huomannut mitään outoa. Ensimmäinen kummallisuus oli tunne siitä, että meri ikään kuin haluaisi työntää minut pois itsestään. Kun laitoin käteni veteen, tuntui vesi hyvin erikoiselta: se oli tavallaan "kiinteämmän tuntuista", käsissä ikään kuin "limaista", ja iholle jäi pienen pieniä suolakiteitä. Masadalla saamani ruhjeen ansiosta ymmärsin, mitä tarkoittaa hieroa suolaa haavoihin. Mutta se vasta kirvelsikin, kun vettä roiskahti silmään! Luulin jo menettäväni näköni, kun silmää ei millään saanut aluksi auki.

Kelluminen oli helppoa tyhjinkin keuhkoin, luonnollisia asentoja olivat mahallaan ja selällään kelluminen. Keksin itse myös miellyttävän asennon, jossa ei juurikaan tarvinnut jännittää lihaksia: laitoin kädet polvien alle ja ikään kuin "istuin" vedessä. Maisema oli sanalla sanoen omalaatuinen: vesi sai vihreän sävyjä, horisontissa näkyvät vuoret taas värjäytyivät sinisiksi ja vaaleanpunaisiksi. Meren pohja oli vähänkin etäämpänä rannasta silkkaa suolaa. Oli rentouttavaa vain kellua ympäriinsä tyyneyden keskellä auringon painuessa mailleen.

Kuolleenmeren pohjaa

Ein Bokekissa oli meren jälkeen vielä hiukan aikaa shoppailuun, jonka jälkeen käynnistyi noin kahden tunnin bussimatka takaisin Jerusalemiin, tällä kertaa pimeydessä.

Raamatun paikoilla samoten

Tiistaina oli ensiksi vuorossa Puutarhahauta, joka sijaitsee nykyisten vanhan kaupungin muurien pohjoispuolella. Jerusalem on siitä mielenkiintoinen kaupunki, että se on väestöltään hyvin selkeästi jakautunut eri kaupunginosiin. Edellisen päivän bussimatkalla olimme palatessamme selkeästi kulkeneet ortodoksijuutalaisten alueen halki, Puutarhahauta puolestaan oli ilmeisellä arabialueella. Muutoksen siirryttäessä kaupunginosasta toiseen huomaa tietysti etenkin ihmisten ulkonäöstä, mutta myös kulttuurista ja kaupunginosan olemuksesta.

Puutarhahauta on toinen mahdollisena pidetty Jeesuksen hautapaikka Pyhän haudan kirkon ohella. Siinä missä kirkon oikeellisuutta yleensä puolustavat vanhat kirkkokunnat, kuten katolinen ja ortodoksinen kirkko sekä monilta osin myös luterilaisuus, on Puutarhahauta tyypillisesti enemmän vapaiden suuntien oikeana pitämä sijainti. Niin tai näin, vastaa Puutarhahauta tänä päivänä aika suurilta osin omaa mielikuvaani Jeesuksen haudasta, vaikka perimätieto ei sen puolella taidakaan olla. Pienehköllä lehdolla on tarjota myös mielenkiintoinen kallio, jollaisen kaltaiseksi olen Golgatan kuvitellut.

"Pääkallonpaikka"

Ihmisiä jonottamassa Puutarhahautaan

Puutarhahauta sisältä

Matkasimme seuraavaksi kohti Getsemanen puutarhaa. Olin entuudestaan tiennyt Getsemanen sijainnin kartalla hieman pohjoiseen itse Öljymäen pääosasta, mutta en ollut koskaan osannut hahmottaa, miten matalalla puutarha oli. Se ei oikeastaan ollut Öljymäen rinteellä vaan enemmänkin sen juurella. Paikalle on rakennettu upea fransiskaanikirkko, jonka alttaritaulun aihe on nähdäkseni melko harvinainen: enkeli tekemässä palvelusta Jeesukselle, joka on puutarhassa kamppaillut oman kutsumuksensa kanssa. Kirkon vieressä oli itse puutarha, jonka puista osa oli paksuja ja taatusti tuhottoman vanhoja. Ympäriinsä oli aseteltu kylttejä, jotka toistivat osia Raamatun kertomuksesta. Täällä Jeesus rukoili ja täällä Juudas kavalsi hänet.

Getsemanen puutarha

Nousimme Getsemanen jälkeen Öljymäen huipulle, josta tiesin hyvien näkymien avautuvan kohti Jerusalemin vanhaa kaupunkia. Myös tällä paikalla on tärkeä raamatullinen merkitys: Daavid nousi itkien Öljymäelle paetessaan Absalomia (2. Sam. 15:30), ja Jeesus ratsasti täältäpäin Jerusalemiin, piti täällä lopunaikoja koskevan puheensa ja käytti tätä mäkeä yöpymispaikkanaan. Hän myös Apostolien tekojen mukaan nousi taivaaseen Öljymäeltä (Ap. t. 1:12). Sakarjan mukaan Herra itse tulee seisomaan Öljymäellä, joka halkeaa itä-länsi-suuntaisesti (Sak. 14:4). Jeesuksen odotetaan palaavan Öljymäelle, minkä vuoksi käsittääkseni monet ovat halunneet tulla haudatuiksi sinne. Mäen rinne onkin mielenkiintoisen näköinen lukuisien kivipaasien peittämänä.

Öljymäen hautoja

Vanhakaupunki Öljymäeltä nähtynä

Yksi kaupungin lukuisista kissoista

Öljymäeltä laskeuduimme Kidronin laaksoon, josta nousimme taas vanhan kaupungin muurin suuntaisesti Al-Aqsan moskeijan edustalle. Sieltä käännyimme vasemmalle Daavidin kaupunkiin. Siihen aikaan kun Daavid itse on kaupungissa oleillut, oli varsinainen kaupunki juuri tällä rinteellä. Myöhemmin temppeli rakennettiin tämän kaupunginosan pohjoispuolelle. Monesti on vaikea uskoa, miten pieni Jerusalem onkaan pitkään ollut.

Sakarjan hauta Kidronin laaksossa

Al-Aqsan moskeija

Daavidin kaupungista löytyi mielenkiintoisia raunioita, mutta ennen kaikkea sieltä pääsi metkaan paikkaan nimeltä Hiskian tunneli. Noin 2700 vuotta sitten eläneen Juudan kuningas Hiskian mainitaan Raamatussakin rakentaneen vesitunnelin, joka mutkittelee Jerusalemin alla (2. Kun 20:20). Tämä noin puolen kilometrin mittainen tunneli on mestarillista työtä: sitä kerrotaan hakatun kahdesta suunnasta siten, että työläiset lopulta kohtasivat toisensa maan alla.

Tunneliin oli hiukan jännittävää mennä, mutta jälkikäteen ajateltuna se oli ehdottomasti sen arvoista! Koskaan ennen en ole kahlannut ahtaassa maanalaisessa käytävässä, jossa vesi ylettyy lähes polviin saakka ja jossa ihminen ei mahdu ohittamaan toista eikä alkuvaiheessa välttämättä seisomaan suoranakaan. Jos omaa taskulampun eikä pelkää ahtaita paikkoja tai kenkien kastumista, voin lämpimästi tätä kohdetta suositella!

Tunneli päättyi jälleen erääseen raamatulliseen paikkaan, nimittäin Siloan altaalle. Johanneksen evankeliumi kertoo, kuinka Jeesus siveltyään tahnaa sokeana syntyneen miehen silmille käski tämän peseytyä Siloan altaalla, ja kuinka mies tämän jälkeen sai näkönsä (Joh. 9:1-7).

Siloan allas

Kaupunginosa Daavidin kaupunkia vastapäätä

Loppupäivä sujuikin sitten syömisen, ostosten ja lomakuvailujen merkeissä. Seuraavana päivänä oli aika poistua Jerusalemista.

Tel Avivin kautta pohjoisen perukoille

Keskiviikkona täytyi kirjautua hostellista ulos jo aamupäivän puolella, ja lähdimmekin matkalaukkujen kanssa etenemään kohti bussiasemaa toimittaen matkalla vielä pari asiaa. Kuljimme myös ohi Knessetin, Israelin parlamenttitalon, joka jäi vasemmalle puolellemme. Linja-autoja lähti tihein väliajoin ja suhteellisen huokeaan hintaan kohti Välimeren rannikkoa. Noin kolmen vartin matkalla oli jälleen aikaa ihastella maisemia: läntistä osaa maasta ei tullessa ollut pystynyt yön vuoksi niin selkeästi näkemään.

Maa muuttui vähitellen alavammaksi, ja lopulta saavuimme suurkaupunki Tel Aviviin, joka osittain kaiketi toimittaa Israelin tosiasiallisen pääkaupungin virkaa. Sää oli lämmin, ja vielä oli rutkasti aikaa syömiselle ja rannalla käymiselle. Tel Avivin pitkällä rannalla pääsimmekin todistamaan auringonlaskua horisontin taa. Itselleni tämä vaikuttava näky oli varmaan ensimmäinen laatuaan elämässäni.

Kotimatka oli pitkä, mutta rattoisa. Sitä vietin hauskojen jutustelujen, lentokentän kauppojen, lentokoneen virvokkeiden ja pienten unostenkin parissa. Välilaskulla Istanbuliin sain myös ensimmäisen kokemukseni lentokentällä nukkumisesta: kentältä löytyi moskeijan vierestä "Rukoushuone", joka oli kylmä mutta tyhjillään. Siellä sitten tuli lattialla uinahdettua parisen tuntia.

Kotimaassa odotti valkoinen, sohjoinen maa ja kylmä ilma. Kesäiseen säähän tottuneena teki melkein mieli välittömästi lähteä takaisin ulkomaille, mutta sen sijaan lähdin vielä samana päivänä rentoutumaan sukutilalleni.

Kootut matkavinkit ja nippelitiedot

• Kannattaa hyödyntää maan hyvää bussiverkostoa. Bussiyhtiö Egged liikennöi kiitettävästi sekä paikallis- että kansallisella tasolla, ja monista busseista löytyy niin teknisten välineiden latausmahdollisuus kuin WiFikin.
• Rahayksikkönä on sekeli, joka jakautuu sataan agoraan. Yksi euro vastaa karkeasti noin neljää sekeliä. Hintataso maassa ei mielestäni ole kohtuuttoman kallis, mutta ei myöskään halvimmasta päästä. Esimerkiksi ruokapaikkoja on mahdollista löytää hyvinkin halvalla, jos vaivautuu hieman liikuskelemaan. Etenkään vanhassa kaupungissa ei usein ole matkamuistoille merkitty minkäänlaisia hintoja, ja asiakkaiden oletetaan käsittääkseni harrastavan tinkimistä.
• Suuria ruokakauppoja on ainakin Jerusalemissa aika harvassa, sen sijaan paljon enemmän on kioskin kaltaisia pikkukauppoja. Kannattaa muuten säilyttää kassakuitti: ulko-ovella saattaa istua joku, joka haluaa kuittisi leimata (syytä tälle en tiedä).
• Maassa on monena vuodenaikana todella lämmin ja etenkin Jerusalemissa ja autiomaassa saatat kohdata hyvin mäkistä maastoa. Kannattaa siis ehdottomasti pitää huoli nesteytyksestä ja ravinnonsaannista! Itselleni eräänä päivänä kostautui se, että olin aliarvioinut nämä tarpeet.
• Israelissa osataan erittäin hyvin englantia, joten ei ole yleensä ottaen ongelma, jos heprea ei taitu! Esimerkiksi lähes kaikki katukyltit ja opasteet on kirjoitettu myös latinalaisin kirjaimin. Hyödyllisin hepreankielinen oppimani sana lienee יְצִיאָה (ääntyy suunnilleen: jetsi'a), joka tarkoittaa uloskäyntiä.
• Varaudu sapattina siihen, että juuri mikään paikka ei ole auki. Esimerkiksi eväitä kannattaa ostaa jo etukäteen. Sapatti on loistava päivä rauhallisille kävelyille ja levolliselle oleilulle.
• Palvelu maassa on ainakin tämän matkan perusteella joko todella hyvää tai todella huonoa. Parhaimmillaan ihmiset olivat todella mukavia, selostivat kaikesta ummet ja lammet ja auttoivat uutterasti parhaansa mukaan, missä vain apua kaivattiin. Huonoimmillaan esimerkiksi kassapäivystäjä ei ollut välillä huomaavinaankaan asiakasta ja palvelu oli erittäin tympeää ja vaitonaista.

Israel hengellisenä kokemuksena

Kuten alussa kirjoitin, on tämä matka ollut minulle enemmän tai vähemmän unenomainen kokemus. Tunnun vasta hiljalleen alkavan sisäistää, missä olenkaan ollut. Koko reissu haaveilemaani maahan tuntui niin sanomattoman ihanalta lahjalta elämääni, että sitä on jopa vaikea käsittää.

Kuten arvatenkin monella muullakin Israelin matkalaisella, oli yksi myös minun odotuksistani suurten hengellisten kokemusten saaminen päästessäni viimein käymään Raamatun paikoilla. Ajatellaan nyt vaikka Jerusalemia! Täällä uskotaan jo Abrahamin käyneen ja lähes uhranneen poikansa Iisakin ennen kuin enkeli esti. Tämän kaupungin Daavid valloitti ja rakensi siitä valtakuntansa pääkaupungin. Tämän paikan Jumala valitsi läsnäolonsa tyyssijaksi, ja Salomo rakensi tänne temppelin Jumalan asumukseksi. Täältä Raamatun mainitsemat Juudan kuninkaat pitivät valtaansa, kunnes se murrettiin Babylonian pakkosiirtolaisuuden alkaessa. Täällä Jeesus itse eli viimeiset vaiheensa ja kuoli. Tällä alueella maailman synnit sovitettiin ja ihmiskunta sai toivon. Tällä seudulla tapahtui ylösnousemus pääsiäisenä ja Pyhän Hengen vuodatus helluntaina, täällä tehtiin noita monia ihmetekoja, joita Raamattu kuvaa. Tämän kaupungin herruudesta ovat sotineet lukemattomat kansat ja uskonnot, ja sitä on pidetty maailman keskuksena. Tänne Kristuksen uskotaan kerran palaavan.

Jerusalemiin on latautunut valtava hengellinen ja teologinen merkitys. Ja kuvitelkaa: kun minä itse olen siellä ja käyn pyhillä paikoilla, en näissä hetkissä koekaan mitään hengellistä. Toki matkailuelämys ja ajatustason fiilistely ovat läsnä, mutta minkäänlaista hengellistä "päräyttävää" kokemusta en juuri missään saanut. Juuri ollessani käymässä näillä paikoilla en oikein jostain syystä osannut kokea mitään syvällistä. Rukoilin kyllä muistaakseni ahkerasti, olin sitten Pyhän haudan kirkossa, Hiskian tunnelissa tai kellumassa Kuolleessameressä. Siitä huolimatta monesti kokemuksellinen hengellisyys on ollut paljon korkeammalla tasolla vaikka esimerkiksi kotimaan ehtoollispöydässä.

Israelin matkoihin tuntuu sisältyvän kirjoittamaton oletus, että matkalla koetaan jotain hurmoksellista ja elämä uudistuu jotenkin merkittävästi. Tässä suhteessa opin kuitenkin tärkeän läksyn kotimaahan päästyäni. Ehkä se, että en juurikaan saanut hengellisiä kokemuksia pyhillä paikoilla, oli Jumalan tapa kertoa minulle, että loppujen lopuksi kristinusko ei ole sidottu paikkoihin tai rakennuksiin. Kristinusko on jotain muuta, se on viime kädessä sydämen asia.

En kuitenkaan kertoisi koko totuutta, jos väittäisin, että matka ei mitenkään vaikuttanut minuun hengellisesti. Aluksikin voin lisätä, että eräällä paikalla liikutuin syvästi, ja tuo paikka oli Getsemane, Kristuksen ahdistuksen ja kavalluksen paikka. Tämä tapahtui loppuvaiheessa matkaa, jolloin huomasin olevani jonkin verran herkistyneempi kuin tavallisesti. Oli jotenkin tavattoman koskettavaa ajatella Jeesuksen kärsimystä ja sen suhdetta omaan elämääni.

Huomasin matkan aikana elämäni muuttuvan ainakin hetkellisesti "pyhemmäksi" siinä merkityksessä että en haaskannut aikaani joutavanpäiväiseen ja harjoitin melkein huomaamattani tiiviimpää rukous- ja hartauselämää. Kaikenlaisia koettelemuksia oli tässä maassa jotenkin kummasti paljon vähemmän kuin Suomessa.

Vaikka kotimaassa elämän palautuessa urilleen olen jonkin verran huomannut asiaintilan palautuneen kohti samaa vanhaa, minulla on silti jotenkin siunattu olo muistellessani matkaa. Koen vahvasti, että tämä retki antoi minun elämääni siunauksia ja voimavaroja jatkaa arkeani toisella tavalla kuin ennen. Pystyisin näitä siunauksia erittelemäänkin, mutta täällä blogissa ei liene syytä ryhtyä siihen.

Tällä matkalla tuntuu olevan elämääni jokin sanoma, jota en itse ole kyennyt täysin sanoittamaan. Koen kuitenkin, että kaksi asiaa on elämässäni matkan myötä korostunut: toivo ja rauha. Matkan aikana koettu "pyhempi" elämä antoi minulle toivoa siitä, että tällainen elämä todella on mahdollista minulle - ja uskon sen olevan sitä myös tässä ja nyt. Rauha taas on ominaisuus, jota näin omin silmin Jerusalemin huokuvan sapattina, ja jolla lienee jotain syvempää tekemistä myös kaupungin olemuksen kanssa. Eräs mahdollinen käännös nimelle Jerusalem on rauhan sade, minkä en usko olevan sattumaa. Tässä minulle riittää pohdittavaa varmaan pitkäksi aikaa.

Voin suositella matkaa Israeliin kaikille kristityille, mutta en lähtisi linjaamaan sitä minkäänlaiseksi velvoitteeksi. Kristinuskon keskeiset tapahtumat tapahtuivat Israelissa, mutta itse kristinusko on tarkoitettu koko maailmalle. Israelissa käymisestä Jumala ei tietääkseni myöskään ole erityisesti luvannut mitään siunauksia, mutta en pitäisi lainkaan outona tai tavattomana, jos niitä matkan seurauksena sattuu tulemaan. Parhaimmillaan Israelin matka on kristitylle kuin eräänlainen hieno bonus: ei välttämätön tai pelastuksen suhteen oleellinen, mutta mahdollisesti siunaava ja uudistava. Matkailulliselta kannalta voin maata suositella kaikille, se on hyvin kaunis.

Olen kiitollinen matkasta Israeliin. Sieluni kääntyy ylistämään Jumalaa siitä, että hän soi minulle elämääni jotain niin hyvää ja ihanaa kuin tämän matkan. Mieleeni piirtyvät selvinä sanat, jotka haluan tähän loppuun sanoa: Jumala on niin hyvä.

Kokemuksia teologian opiskelusta 16: Pahin ohi

Kolmannen vuoden neljäs periodi.

Jo kolme lukuvuotta elämästäni on kulunut teologian opiskelijana. Se on ideaali kandidaatiksi valmistumiseen kuluva aika, mutta aivan vielä minulla eivät ole kasassa kaikki tarvittavat suoritukset. En silti enää ole kaukana tuosta tavoitteesta, ja huokaisten helpotuksesta voinen sanoa, että työläin osuus tutkinnosta on tällä erää jo takana päin.

Viimeinen periodi piti sisällään koko vuoden kestäneen latinan lisäksi heprean jatkokurssin sekä kandidaatintutkielmani saattamisen loppuun. Kerron tässä kirjoituksessa näistä opinnoista, mutta poiketen kahdesta edellisestä vuodesta en aio heti perään kirjoittaa postausta koko kolmannesta vuodesta. Tämän kokoavan postauksen pyrin tekemään sitten, kun olen saanut – toivottavasti kesän aikana – tehtyä pari vielä puuttuvaa suoritusta ja kirjoitettua niistä. Samalla todennäköisesti analysoin kolmannen vuoden lisäksi myös koko tähänastista aikaa teologisessa.

Eksegetiikka: Kandidaatintutkielma ja kypsyysnäyte

Kanditutkielmani kanssa elin läpi hiostavat loppuajat. Edellisen palautteen saamisen jälkeen kului varmaan viikkokausia niin, että en juuri pystynyt viemään työtä eteenpäin. Tämä liittyy koko kolmatta vuotta leimanneeseen työskentelyvaikeuteen: jos minulla oli varaa lykätä työtä vielä seuraavaan päivään, sen yleensä tein. Siten myös kandini lykkääntyi lykkääntymistään, kunnes aikaa oli jäljellä enää juuri ja juuri tarpeeksi. Saan olla kiitollinen siitä, että osasin arvioida vielä tarvittaviin muokkauksiin kuluvan ajan kohtuullisen hyvin. Sinänsä mitään mahdottomia muutoksia ei tutkielma enää vaatinut, mutta työtä riitti kuitenkin useammaksi tunniksi.

Palautuksen deadline oli aamupäivällä perjantaina 5. toukokuuta. Huhtikuun lopulla kävin entisillä kotikonnuillani ja tuumasin, että hyvinhän minä voin vielä vapunkin ajan pitää vapaata. Siten minulle jäi viimeisille täydennyksille aikaa kolmisen päivää. Noina päivinä kiireen pelko jo potki minua takamukselle sen verran, että odotetusti jaksoinkin taas paremmin työskennellä. Lähinnä lihotin tutkielmaani niin, että lisäilin kirjallisuusviitteitä eri kirjoista ja siten hiukan kasvatin yksityiskohtien määrää tutkielman rakenteen pysyessä kohtuullisen samana. Johtopäätöksiä oli tarpeen tarkentaa vain vähäisessä määrin, tärkeintä oli saada lisää kirjallisuutta, jotta tutkielma ei olisi liikaa vain parin tutkijan näkemysten varassa.

Mutta kyllä tutkielman valmistuminen revittiin selkänahastani. Kirjoitin viimeisellä viikolla eräänä yönä viinilasillisen innoittaessa, ja tämän jälkeen siirryin energiajuomaan. Viimeisenä päivänä ennen deadlinea minulle nousi korkea kuume, ja jouduinkin menemään loppumetrit särkylääkkeiden voimalla. Napsin jokusen tunnin välein pillereitä, jotka hetkeksi vähensivät kuumettani niin, että pystyin jatkamaan. Palellus oli jäätävää. Mutta jokin kunniantunto minussa on, joka ei sallinut minun jättää kandia roikkumaan. Niin sitten lopulta sain tämän pitkällisen projektin valmiiksi, ja palautin sen jo torstain 4.5. puolella noin klo 22:31. Palautus tehtiin E-thesis-palveluun, jonne työn ohella sai kirjoittaa muun muassa sitä kuvaavia avainsanoja.

Iso kivi vierähti sydämeltäni sen ollessa lopultakin tehty. Jälkikoitoksena minulla oli kuitenkin seuraavan viikon perjantaina vielä niin kutsuttu kypsyysnäyte: normaalissa tenttitilaisuudessa minun tuli kirjoittaa noin yhden konseptin verran tutkielmaani liittyvästä aiheesta. Käytännössä sain kolme kysymystä, joista sain valita yhden, joihin vastaisin. Kaksi kysymystä liittyi jollain tapaa kandini teemaan, kolmannessa sai esitellä tutkielman tuloksia ja johtopäätöksiä. Helpoiten koin pääseväni juuri tässä kolmannessa vaihtoehdossa. En ole täysin varma, mikä kypsyysnäytteen tarkoitus nykypäivänä on, mutta veikkaan sen testaavan, olenko itse kirjoittanut kandini, ja miten hyvin pystyn tuottamaan asiatyylistä suomenkieltä.

Minua jäi hiukan kuumottamaan, olinko ilmaissut oikein, mihin kysymykseen vastasin, mutta muuten koin suoriutuneeni kypsäristä hyvin. Aikaa kului noin viikko, ja ollessani jo lähtenyt kesäloman viettoon huomasin saaneeni sähköpostia. Tutkielmani oli mennyt läpi, ja arvosanaksi olin saanut numeron 4. Olin hyvin huojentunut. Siihen nähden, miten jaksoin tutkielmaan väsyneenä panostaa, olin tästä arvosanasta erittäin mielissäni.

Kaiken kaikkiaan kanditutkielma oli samaan aikaan hauska ja stressaava projekti. Olen lopputulokseen tyytyväinen, ja koska monet kavereistani ovat olleet kiinnostuneita lukemaan kandini, on se jo päässyt lyhyessä ajassa kiitämään bittiavaruuden syövereissä.

Eksegetiikka: Hepreankielinen Vanha testamentti

Tälle kurssille minun ei pitänyt alun perin päätyä. Koska kolmannelle periodille suunnittelemani ekumeniikan kurssi oli peruuntunut, tarvitsin kuitenkin jostain mahdollisimman helposti viisi opintopistettä. Kreikan jatkokurssit olivat olleet ehkä helpoimpia ikinä, joten kallistuin kohti heprean vastaavaa kurssia. Hiukan minua hirvitti, koska en ollut pitänyt tämän kielen taitoani juurikaan yllä sitten kesän 2015, ja muutenkaan en koe koskaan tulleeni hepreassa niin hyväksi kuin kreikassa. En kuitenkaan keksinyt muuta, joten ilmoittauduin mukaan.

Kurssi oli oikeastaan aika kiva. Sisältö ei ollut läheskään niin kielipainotteinen kuin kreikan jatkokurssit, vaan tällä kertaa mukana oli myös aimo annos teologiaa. Käsiteltävinä teksteinä oli joukko psalmeja: lyhyitä ja pitkiä, eri aiheisia ja tyylisiä. Kurssi suoritettiin siten, että jakaannuimme ryhmiin tai yksittäisiin henkilöihin, ja jokainen taho sai vastuulleen pitää teologisen ja kielellisen alustuksen tietystä psalmista. Opettaja piti ensimmäisen alustuksen itse, ja sitten pallo siirtyikin seuraavien kertojen osalta opiskelijoille. Materiaalina alustuksissa käytettiin kommentaareja, jotka laitettiin kurssin Moodle-sivulle. Joka kerralla ehdittiin alustaa pääasiassa kaksi psalmia, alustusten jälkeen seurasi yhteistä keskustelua. Tentissä tuli osata kääntää ja määritellä sanoja kieliopillisesti, mutta myös selostaa psalmien rakennetta ja teologisia teemoja kommentaarien, keskustelujen ja omien pohdintojen perusteella. Oma ryhmäni sai alustettavaksi psalmin 145.

Oli kiintoisaa päästä paremmin sisälle erilaisten psalmien teologiaan, ja sain kuulla monia kiehtovia tulkintoja ja nippelitietoja. Heprean kielen taitoni ei paljoakaan kohentunut, mutta suuri oli iloni, kun viimein löysin internetistä sivuston, jossa oli edes auttavasti annettu valmiiksi Vanhan testamentin sanojen määritelmät. Kreikan suhteen olin jo kauan tiennyt, mistä määritelmät pääsee tarvittaessa ”lunttaamaan”, hepreassa olin taas aina ollut vain oman puutteellisen kielitaitoni varassa. Tämän apuvälineen avulla kyennen jollakin tapaa nyt kääntämään myös Vanhaa testamenttia.

Tentti jännitti minua suuresti, ja se vieläpä osui kandin deadlineviikolle. Sain kuitenkin jälleen kerran yllättyä iloisesti, kun huomasin saaneeni nelosen! Tov meod!

Latina

Latinan osalta asiat olivat valtavan eri lailla. Ehkä voisin jopa sanoa, että tämän kielen opiskelu ja oppiminen on vaatinut minulta kaikista vieraista kielistä vähiten työtä. Toki latinan kurssia, jossa pyritään oppimaan lähinnä vain kielen ymmärtämistä, ei sellaisenaan voi verrata nykykielten opiskeluun, jossa kommunikaatiolla on keskeinen sija. Lisäksi siihen, että koin latinan niin helpoksi, vaikutti luultavasti useamman muun kielen osaaminen entuudestaan: etenkin kreikan taidon pohjalle oli tolkuttoman helppo rakentaa.

Neljännessä periodissa asiat jatkuivat entiseen malliin: kävin osallistumassa tunneille, rentouduin ja otin ilon irti. Hiukan toki mielessäni alkoi olla epäilyksiä siitä, kävinkö kurssia läpi liian vähillä panostuksilla. En toki voi sanoa osaavani latinaa mitenkään erinomaisesti tai edes muistavani verbitaivutuksia ulkoa, mutta koin taitoni kuitenkin kyllin hyviksi, jotta kykenin olemaan ottamatta stressiä. Sitä tuli muista suorituksista jo ihan kylliksi.

Aloitin tenttiin kertaamisen muistaakseni viimeisenä iltana, mutta huomasin, että opetusdiat sisältävä Moodle ilmeisesti oli alhaalla juuri silloin. Niin sitten olin erään kaverini omistaman laminaattilapun varassa: siihen oli koottu keskeisimmät kielen kielioppiasiat hyvin kompaktissa muodossa. Kaiken kaikkiaan kertasin varmaan noin tunnin. Tenttiin marssin hyvillä mielin, kuten edelliselläkin kerralla. Jännitystä minulla ei juurikaan ollut, ja vaikka tentti tarjosikin hieman haastetta, koin kuitenkin suoriutuneeni hyvin. Arvosanaksi sain kurssista numeron viisi, mitä osasin odottaakin.

On ihmeellistä, miten eri tavalla ihmiset kokevat eri kielet. Joidenkin mielestä heprea on se helppo ja kreikka ja latina haasteellisia, minulle taas on juuri toisin päin. Olen oikeasti ihmeissäni, miten olen hepreassakin saanut niin hyviä numeroita. Mutta ei varmaankaan kannata liikaa luottaa tentti- ja kurssiarvosanoihin – ne eivät sinällään kerro koko totuutta kielen osaamisesta. Minunkin näennäinen menestykseni latinassa varmaankin kumoutuisi, jos taitojani koeteltaisiin toden teolla keskellä arkea ja työtä. Tällä erää olen kuitenkin iloinen, että minulla on klassisten kielten peruskursseista kolmen vitosen sarja.


Palailemisiin teologian opintojen merkeissä sitten toivottavasti myöhemmin kesällä!

Kokemuksia teologian opiskelusta 6: Välisoitto kesäheprean parissa

Olin hakenut perinteiseen tapaani kesätöitä, mutta totta puhuen minulla ei ollut paljoakaan työskentelyyn motivaatiota. Enemmän minua kiinnosti kesäopintojen mahdollisuus, erään kaverini kautta tiesin, että kesällä järjestettäisiin muun muassa heprean kurssi. Olin ensimmäisen vuoden jälkeen jo hiukan edellä opinnoissani, nyt voisin kiriä vielä vähän lisää edelle.

Pitkitin ilmoittautumista aika kauan, koska en ollut täysin varma suunnitelmistani, mutta lopulta hoidin asian netissä, kun kurssilla oli jäljellä enää muutama paikka. Niin sitten alle kahden viikon mittaisen ”loman” jälkeen palasin koulun penkille avoimen yliopiston kesäkurssille aloittamaan kreikan jälkeen toista klassista kieltä, josta tulisinkin sitten huomaamaan sen poikkeavan radikaalisti kaikista muista opiskelemistani kielistä.

Löhöilyä ja tuskailua intensiivisen kurssin parissa

Heprean kurssi järjestettiin kahdessa osassa, joiden välillä oli noin puolitoista kuukautta, joten ehdin siis myös pidemmälle lomalle. Joillekin pitkähkö tauko välissä saattoi tehdä tepposet siten, että suuri osa ensimmäisen osan aikana opitusta unohtui toisen alkuun mennessä. Itse jätin heprean kielen lähes koko tauon ajaksi, mutta pääsin kärryille vielä kohtalaisen hyvin sen jälkeenkin.

Aluksi heprea vaikutti erittäin kiintoisalta ja motivaationi oli korkealla. Minulla ei ollut muita kursseja kesän aikana, joten saatoin keskittyä tähän kieleen perinpohjaisesti. Ensimmäisen osion asiat vaikuttivat melko yksinkertaisilta, ja tempaisinkin välikertauksesta eli kokeesta vitosen.

Enpä kuitenkaan arvannut, että intoni tulisi laskemaan toisen osion aikana, minun, joka pidän itseäni suurena kielimiehenä ja kielten ystävänä! Niin kuitenkin kävi. En täysin tiedä syytä, mutta osin asiaan saattaa vaikuttaa se, että minulla oli muuten suhteellisen raskas kesä. Toisaalta myös toisen osion asiat menivät mielestäni selkeästi monimutkaisemmiksi: aloimme käsitellä johdettuja vartaloita ja niiden taivutusta: näihin liittyy lukuisia sääntöjä ja ennen kaikkea poikkeuksia. Minusta myös alkoi tuntua, että heprea oli minulle hiukan liian monitulkintainen kieli esimerkiksi verrattuna kreikkaan, joka on mielestäni yksiselitteisempi. Lisäksi heprean kielen taustalla on jossain määrin itselleni vieras ajattelutapa, mikä on sinänsä erittäin kiinnostavaa mutta vaikeuttaa jotenkin sitä, miten kieltä hahmotan.

Tästäkin huolimatta jaksoin päntätä edes jotenkin, ja loppukertauskin osoittautui odotettua paljon helpommaksi. Kuten kreikassa, myös heprean osalta lopputentti sisälsi raamatunpaikkojen kääntämistä ja sanojen kieliopillista määrittelyä (vaikka kurssin jälkeen minusta näyttikin, että hepreassa määrittely ei ole ”se juttu” niin merkittävästi kuin kreikassa).

Tunneilla, joita oli intensiivisestä luonteesta johtuen yleensä neljä kertaa viikossa, käsittelimme yleensä joka päivä uuden kielioppiasian ja sitten teimme tehtäviä. Meille jaettiin itse asiassa varmaan lähes kokonainen kirja monisteina, vaikka olin hommannut myös kurssiin varsinaisen oppikirjan. Ilmeisesti kirjaa ollaan uudistamassa ja me saimme tämän osin keskeneräisen uudemman kirjan sivuja monisteina.

Viimeisinä tunteina keskityimme yhä enemmän hepreankielisen raamatuntekstin kääntämiseen ja sanojen määrittelyyn. Ensimmäisellä osiolla teimme lisäksi viikkotehtäviä, jotka arvosteltiin ja joista muistaakseni sai sitten lisäpisteitä välikertaukseen. Opettajia oli kaksi, toinen ensimmäisen ja toinen toisen osion aikana.

Sain sellaisen kuvan, että tämä kesäkurssi oli arvostelultaan ja tasoltaan vähemmän tiukka kuin lukuvuoden aikana käymäni kreikan kurssi. Tämän olin huomaavinani erityisesti välikertauksessa sekä siinä tosiseikassa, että kurssilla ei ollut juuri lainkaan läsnäolopakkoa. Kreikassahan oli ollut suhteellisen tiukka ”max kolme poissaoloa per periodi” -käytäntö. Heprean kurssin läsnäolopakon puuttumisen tietäen olinkin sitten useampaan kertaan poissa (ja joskus vielä aika mitättömistä syistä!), mikä ei välttämättä ollut paras mahdollinen asia kielen sisäistämisen kannalta.

Kurssi oli siis mielestäni luonteeltaan helpompi mutta sisällöltään hiukan vaikeampi kuin kreikan kurssi. Monelta taholta olin saanut kuulla mielipiteen, että heprea oli itse asiassa kreikkaa helpompaa ja että sanonta ”täyttä hepreaa” ei oikein pidä paikkaansa. Itse kallistun ehkä lopulta olemaan vähän eri mieltä: kreikka oli minusta helpompaa, vaikka pidänkin hepreasta sinänsä kielenä paljon. Seuraavaksi luon hieman katsausta heprean kieleen!

Huomioita heprean kielestä

Kielet jaetaan normaalisti sukulaisuuksiensa perusteella kielikuntiin, joita ovat esimerkiksi indoeurooppalainen kielikunta (sisältäen esimerkiksi englannin, kreikan, venäjän, islannin ja sanskriitin), uralilainen kielikunta (mm. suomi, viro ja unkari) ja sinotiibetiläinen kielikunta (kiina). Kunkin tietyn kielikunnan sisällä olevien kielten ajatellaan siis olevan sukua keskenään. Heprea kuuluu seemiläiseen kielikuntaan, johon sen lisäksi kuuluvat muun muassa arabia, aramea ja akkadi. Itse olen aiemmin opiskellut vain uralilaista äidinkieltäni ja joukkoa indoeurooppalaisia kieliä, joten seemiläinen kieli oli uusi aluevaltaus.

Kuten arvata saattaa, aloitimme kirjaimista. Nämä sävähdyttävät, kiehtovan salaperäiset aakkoset oli kohtuullisen helppoa oppia muistamaan, sillä monella oli tiettyä samankaltaisuutta jo osaamieni kielien kirjaimiston kanssa. Esimerkiksi kaf (כ), mem (מ), pe (פ) ja qof (ק) muistuttavat peilikuvikseen käännettyinä latinalaisen kirjaimiston isoja kirjaimia C, M, P ja Q, joiden äännearvoja ne myös pääosin vastaavat. Reš (ר) on kuin peilikuva pienestä r-kirjaimesta ja tav (ת), kun katsomme vain sen vasenta puoliskoa, on jossain määrin pikku-t:n kaltainen. Lisäksi heprean samekh (ס) on peilikuvana lähes täysin samanmuotoinen kuin kreikan pieni sigma (σ), šin (ש) taas muistuttaa kovasti venäjän kirjainta ш ja tsade (צ) venäjän kirjainta ц ääntämysten jälleen vastatessa toisiaan. Kirjaimistoilla onkin tietääkseni historiallista yhteyttä keskenään.

Vaikka opinkin aakkosten ääntämyksen melko pian, oli varsinainen lukemaan opettelu työläämpää kuin kreikassa ja venäjässä oli ollut. Monet tietävätkin, että hepreaa kirjoitetaan oikealta vasemmalle, mutta tämä ei mielestäni ollut minulle suurin haaste. Ehkä enemmän asiaan vaikutti se, että kirjaimisto kuitenkin oli vieraampi kuin mikään aiempi ja niiden latoutuessa peräkkäin ja muodostaessa sanoja niiden hahmottaminen vie enemmän aikaa. Osuutta lienee myös sillä, että hepreaa kirjoitetaan konsonanteilla ja vokaalit merkitään (jos ne merkitään) erillisin pikkumerkein konsonanttikirjainten yhteyteen. Nämä merkit ovat useimmiten konsonanttien alla tai joskus sen vasemmassa yläkulmassa, jolloin ne yleensä ottaen merkitsevät sitä, että merkin osoittama vokaali seuraa kyseessä olevaa konsonanttia. Vokaalit voivat olla eri pituisia ja samakin vokaalimerkki voi usein tarkoittaa joko lyhyttä tai pitkää äännettä, qametsin tapauksessa jopa vokaalin äännearvo voi tietyn säännön mukaan olla joko a tai o.

Mutta ei tässä vielä kaikki, sillä varsinaisten vokaalimerkkien lisäksi on paljon muitakin merkkejä, jotka tarkoittavat eri asioita. Eräs merkitsee vokaalin alle sijoitettuna joko sitä, että sen jälkeen ei äännetä vokaalia, tai joissakin tapauksissa erittäin lyhyttä vokaalia. Kirjaimen šin ylle laitetun pisteen sijainnista riippuen kirjain ääntyy joko tavallisena ässänä tai suhu-ässänä (meidän tunneillamme puhuttiin itse asiassa kahdesta erillisestä kirjaimesta). Lisäksi kirjaimen keskelle sijoitettu piste voi tilanteesta riippuen tarkoittaa jopa neljää eri asiaa. Tämän kaiken lisäksi Biblia Hebraica Stuttgartensiassa eli hepreankielisen Vanhan testamentin sisältävässä kirjassa on vielä paljon muita pisteitä, viivoja ja merkkejä, jotka ovat ilmeisesti masoreettien käsialaa, mutta joita meidän ei onneksi tarvinnut juuri huomioida.

Olen siis oppinut lukemaan hepreaa ja muistan suunnilleen kaikki pikkumerkkeihin liittyvät säännöt ongelmitta, mutta lukemiseni sujuu edelleen hitaammin kuin kreikassa. Ahkera harjoittelu voisi toki tässäkin asiassa tuottaa tulosta.

Kirjainten ja kirjoitustavan lisäksi heprea on muutenkin minun silmissäni hyvin omalaatuinen kieli. Jotkin prepositiot kirjoitetaan kiinni niitä seuraavaan sanaan, samoin sana ’ja’, kun taas esimerkiksi omistamista tai tekemisen kohdetta voidaan ilmaista sanan loppuun liitetyllä suffiksilla eli päätteellä. Esimerkiksi suomen kielessä oleva omistusliitteen lisääminen sanan loppuun (vaikkapa sanassa koirani) on läsnä myös hepreassa. Omistamista (jos vaikka halutaan sanoa ’kuninkaan koira’) voidaan ilmaista myös toisella tavalla, kuitenkin ilman varsinaista genetiivisijaa. Tämä tapahtuu siten, että omistettava asia kirjoitetaan ensin erillisessä status constructus -muodossa ja omistaja tulee sen jälkeen normaalissa muodossaan. Varsinaisia sijamuotoja hepreassa ei ole, mikä tekee sen tässä suhteessa kreikkaa yksinkertaisemmaksi.

Sanat voivat olla maskuliini- tai feminiinisukuisia, artikkeleita on vain yksi, määräinen, joka muodostetaan he-kirjaimen avulla. Status constuctus -muotoon ja artikkeliin liittyy myös eräs heprean kielen keskeinen piirre, nimittäin vokaalien vaihtelu muodosta tai sanasta riippuen. Tämän vuoksi hepreaa onkin ehkä sujuvaa kirjoittaa juuri konsonanteilla: vaikka vokaalit vaihtelevat, sanan juuren muodostavat konsonantit pysyvät kohtuullisen usein samoina niin, että sanan voi tunnistaa. Mutta eivät läheskään aina.

Mielenkiintoinen piirre hepreassa oli se, että siinä persoonapronominit ovat enemmän sukupuoliin jaoteltuja kuin muissa opiskelemissani kielissä: yleisen yksikön 3. persoonan (esimerkiksi englannin ’he’ ja ’she’) lisäksi hepreassa on mahdollista ilmaista myös ’sinun’, ’teidän’ ja ’heidän’ maskuliinisuus ja feminiinisyys. Sama piirre toistuu myös useissa verbimuodoissa, minkä vuoksi monella persoonalla on olemassa kaksi muotoa suvun mukaan.

Aikamuodot olivat myös hyvin erikoiset. Hepreassa imperfekti merkitsee useimmiten meidän kielemme preesensiä tai konditionaalia, perfekti taas usein menneeseen sijoittuvaa toimintaa mutta joskus voidaan kääntää myös preesensillä. Näiden lisäksi on olemassa konsekutiivinen imperfekti ja konsekutiivinen perfekti, joista ensimmäinen käännetään yleensä menneessä ajassa, kun taas jälkimmäinen seuraa usein käskymuotoa, jolloin se myös on luontevaa kääntää käskymuodoksi.

Käskymuodoista puheenollen hepreassa on persoonasta riippuen kolme erilaista käskymuotoa, imperatiivin lisäksi myös kohortatiivi ja jussiivi. Mikä tyydytys minulle tulikaan, kun opin, että olen hepreassa viimein löytänyt kielen, jossa voi käskeä itseään erillisellä muodolla! Tämä piirre on puuttunut niin monesta kielestä, mutta hepreassa se on helppoa kuin heinänteko kohortatiivin avulla (toki kääntäminen vaikkapa suomeen on sitten kirjaimellisesti mahdotonta).

Lisäksi hepreassa on infinitiivi ja partisiippi, jotka oli osittain helppoa hahmottaa kreikan vastaavien muotojen kautta, vaikkakaan vastaavuus ei ollut täydellinen. Niin kuin kreikassa myös hepreassa näillä muodoilla on useita erilaisia käyttötapoja.

Saimme substantiiveja ja adjektiiveja koskevat asiat käsiteltyä pääosin jo ensimmäisen osion puolella, joten hyvin suuri osa kurssin lopusta käsitteli verbioppia. Hepreassa on niin kutsuttuja vahvoja ja heikkoja verbejä: vahvojen taivutus on melko yksinkertainen mutta heikkojen suhteen on olemassa useita erilaisia poikkeavia luokkia. Tämä vaikeutti asioita sinänsä jo jonkin verran, mutta kun kävi vielä ilmi, että hepreassa on joukko erilaisia verbivartaloita omine sääntöineen ja poikkeuksineen, alkoivat asiat minusta mennä jo todella monimutkaisiksi. (Toki rehellisyyden nimissä on sanottava, että myös kreikassa on hyvin paljon sääntöjä ja poikkeuksia niihin!)

Johdettujen vartaloiden merkitykset olivat sen sijaan mielenkiintoiset. Normaali verbin vartalo on nimeltään qal, tärkeät johdetut vartalot taas nif’al, pi’’el, pu’’al, hitpa’’el, hif’il ja håf’al. Nif’al on kuin kreikan passiivi tai mediumi, eli jos miellämme qalin sanalla ”tekee”, voimme mieltää nif’alin joko sanalla ”tehdään” tai ”tekee itsensä”. Seuraavat kolme vartaloa (pi’’el, pu’’al ja hitpa’’el) ovat intensiivivartalot, jotka toimivat samaan tapaan siten, että ensimmäinen on aktiivi, toinen passiivi ja kolmas ikään kuin mediumi. Intensiivivartaloiden kuvaama tekeminen on kuitenkin nimen mukaisesti yleensä intensiivistä, eli tekemisen vivahde on usein hieman erilainen kuin jos käytettäisiin qalia ja nif’alia. Hif’il ja håf’al taas liittyvät ”teettämiseen”, ensimmäinen on aktiivi ja toinen passiivi. Nämä ovat siis muotojen perusmerkitykset, mutta voi olla verbejä, jotka ovat normaalilta muodoltaan jokin muu kuin qal eivätkä silti eroa siitä tekemisen vivahteeltaan.

Lopuksi

Tällä kaikella en pyri lannistamaan heprean kielen opiskelijoita. Ei! Enemmänkin haluan kehottaa heitä todella paneutumaan tähän hienoon kieleen ja panostamaan sen opiskeluun enemmän kuin minä. Heprean osaajia todella tarvitaan ja minäkin haluan joskus sellainen entistä enemmän olla. Itse en nyt heprean kurssin jälkeen osaa lukea hepreankielistä Vanhaa testamenttia yhtä hyvin kuin osaan lukea kreikankielistä Uutta testamenttia kreikan kurssin jälkeen, mutta tämä saattaa osittain johtua juuri siitä, että en satsannut kurssiin loppuvaiheessa niin paljoa kuin olisin voinut. Kreikan suhteen mielenkiintoni ja haluni ottaa haaste vastaan oli jatkuvasti melko korkea, mutta heprean kohdalla osin silloisen elämänvaiheeni takia koin pienen lannistumisen. Myös heprean kesäkurssin intensiivinen luonne saattoi lopulta hieman uuvuttaa, vaikka itselleni tahti olikin melko sopiva.

Yhtäkaikki minulla on kurssin käytyäni kuitenkin perustiedot heprean kielen kieliopista, sanastosta ja ilmaisutavoista, ja olen tästä kiitollinen. Toivottavasti palaan joskus heprean kielen pariin syvällisemmin ja voin sitten hieman objektiivisemmin ottaa kantaa kysymykseen, onko heprea maineensa veroinen vai yllättävänkin helppo kieli.

להתראות!