Kokemuksia teologian opiskelusta 17: Viimeinkin kandidaatti!

Neljännen vuoden ensimmäinen puolisko sekä kandidaatinopintojen loppu ja summaus.

Kovin ovat opiskelusuunnitelmani olleet myllerryksessä viime aikoina. En onnistunut tekemään loppuja kandikursseja kesällä ja ne työllistivät minua syksyllä vielä merkittävästi. Olen aloittanut viimein maisterivaiheenkin opintoja ja suorittanut niitä arvaamattomalla menestyksellä, mutta olen oikeastaan ollut enemmän kuin hakoteillä sen suhteen, mitä edes suoritan. Yliopistolla tapahtui tutkinnonuudistus, joka kirvoitti muutamia vierailuja opintoneuvojalle asti. Kurssien ja tenttien etsiminen netistä on ollut työn ja tuskan takana, ja monin paikoin opintojen suorittaminen on ollut hankalaa jo käytännön järjestelyjen vuoksi.

Jos ihan totta puhutaan, on minulla ollut opiskeluvaikeuksia jo pitkään. On vaikeaa saada aloitettua työskentelyä ja jo tutuksi käyneeseen tapaan kaikki tuppaa venymään viime tippaan. Luulin kesäloman hengähdyksen auttaneen tähän, mutta itse ongelma lienee syvemmällä. Uusilla maisterikursseilla olen kohdannut paljon produktiivisuutta: oppimispäiväkirjan ja esseiden kirjoitusta. Ensimmäisinä vuosina olisin varmaan tehnyt tällaisia töitä mieluummin, nyt tökkii enemmän kuin pahasti. Haluaisin suorittaa opintoja mahdollisimman paljon kirjatentteinä, sillä tentteihin lukeminen on yksinkertaista ja päivät olisi helpompi rytmittää, jos ei olisi niin monta rautaa tulessa. Tämän johdosta lienen melko pitkälti päätynyt pysymään vanhassa tutkintorakenteessa, jossa kirjatenttejä on edelleen helposti tarjolla.

Kirjoitukseni teologian opinnoista eivät myöskään ole neljännen vuoden myötä jatkuneet niin tiheästi ja blogin kirjoittaminenkin on harmillisesti jaksamisen vuoksi jäänyt paljon vähemmälle. Nyt kuitenkin viimein tartun toimeen, ja minulla on siihen merkittävä syykin: olen juuri valmistunut teologian kandidaatiksi! Tässä ehkä melko hajanaisessa kirjoituksessa kuvaan syyslukukauden opintojani sekä viimeisiä kandidaatin papereiden saamiseen liittyneitä vaiheita. Lopulta voin myös katsoa taaksepäin teologintaivaltani tähän mennessä ja vetää yhteen elämäni viimeisiä kolmea ja puolta vuotta.

Syyskauden maisteriopinnot

Ensimmäisessä periodissa osallistuin mielenkiintoisille kursseille, joista eräässä pohdittiin uskonnon, filosofian ja kosmologian suhdetta, toisessa (toiselle periodille jatkuneessa) taas uskonnon ja tieteen suhdetta. Nämä ovat uuden tutkintorakenteen mukaisia maisterivaiheen kursseja, jotka liittyvät pääaineeseeni dogmatiikkaan. Vielä kyseisille kursseille ilmoittautuessani olin aikeissa tehdä uudenmuotoisen maisterintutkinnon, mutta nyt päätettyäni pysyä vanhassa rakenteessa minun kaiketi pitää vain sijoittaa nämä uudenmuotoiset kurssit oikeille paikoilleen vanhaan rakenteeseen. Kuulostaa varmaan melkoiselta sumplimiselta ja eiköhän se sitä tule olemaankin.

Kosmologiakurssissa oli viikoittaisia luentoja, jotka olivat sangen mielenkiintoisia. Kävimme läpi kosmologian kehitystä varhaisista kulttuureista tähän päivään, painopisteenä tosiaan kosmologian suhde filosofiaan ja uskontoon. Kurssin varsinainen suoritusmerkintä saatiin kirjoittamalla kaksi esseetä, joista yhden tuli käsitellä tieteellisen kosmologian muutosten vaikutusta uskontoon ja filosofiaan, toisen taas yleisluontoisemmin jonkin opin kehitystä. Kahdesta vaihtoehdosta valitsin kolminaisuusopin kehityksen esittelyn, se kun on minusta niin tavattoman kiintoisa konsepti. Kummankin esseen pituuden tuli olla noin kymmenen sivua. Täytyy sanoa, että olin kosmologiaesseen kanssa enemmän kuin sormi suussa, sen piti nimittäin tehtävänannon perusteella (jos oikein tulkitsin) perustua luentoihin, jotka kyllä olivat sisällökkäitä, mutta joista tuntui hyvin haastavalta saada aikaiseksi niin suurta sivumäärää. Heitin kehiin siis klassisen kikan mukaan paljon omaa pohdintaa ja koreita, polveilevia lauserakenteita. Essee viivästyi ja viivästyi niin, että hioin sitä vielä syksyisellä matkallani Israeliin, josta lopulta työt myös palautin. Yliopistourani luokattomimmat esseet, ajattelin. Siksipä yllätykseni oli suuri, kun sain kuulla saaneeni vitosen! Tässä olen sitten pähkäillyt, mikä on kirvoittanut moisen arvosanan: hauskimpana teoriana lienee se, että Pyhältä maalta palautettuihin esseisiin tarttui jonkinlaista siunausta…

Uskonnon ja tieteen suhdetta käsitelleellä kurssilla oli luentoja niin ikään joka viikko. Kyseessä oli niin sanottu temaattinen opintojakso, joka siis ei kiinteästi liittynyt mihinkään laitokseen: luennoitsijoitakin oli useammalta teologiselta alalta. Kurssi oli hyvin monipuolinen, aiheina olivat esimerkiksi ihmiskäsitys, evoluutio, uusateismi, tieteen ja uskonnon suhteen historia ja kognitiivinen uskontotiede. Kaikki ovat asioita, joista olisi niin hauska tietää paljon enemmän. Luennoitsijoiden oppineisuuden edessä ei voi kuin toivoa, että jostain saisi tarmoa päästä joskus samanlaiseksi ekspertiksi.

Kurssi suoritettiin luentopäiväkirjalla, esseellä sekä ryhmätyömuotoisella aineistotehtävällä. Essee jäi omalla kohdallani alamittaiseksi, vaikka vaatimus ei ollut kuin kuusi sivua. Aiheena olivat tieteen, erityisesti biologian ja kognitiotieteen uskonnolle ja moraalille kohdistamat haasteet ja niiden perusteiden arviointi. Aineistotehtävä oli aika hauska, siinä valittiin jokin uskonnon ja tieteen suhdetta populaaristi käsittelevä kirjoitus ja sitten analysoitiin, mitä uskonnon ja tieteen suhteen mallia se edustaa. Ryhmämme valitsi Kari Enqvistin kolumnin ”Hyvästi tontut, tervetuloa tiede”, jota, kuten Enqvistiä yleensäkin, oli hykerryttävän viihdyttävää lukea. Tämä johtuu siitä, että useimmiten kaikki hänen argumenttinsa voi kääntää häntä itseään vastaan. Nytkin huvittelin laatimalla kolumnille oman vastineen, jossa minun ei tarvinnut merkittävässä määrin tehdä muuta kuin vaihtaa tietyt termit toisiksi. Sama argumentaatio pätee hyvin kumpaankin suuntaan.

Suoritin kolmantena maisterikurssinani Uuden testamentin kreikkaa tenttimällä tietyt Raamatun tekstit. Tentissä ei saanut käyttää sanakirjaa, mitä aluksi jännitin, mutta tentti kuitenkin sujui hyvin. Merkittävin haasteellisuus liittyi käytännön järjestelyihin: minun piti itse toimia netissä, että sain selville kurssin vastuuopettajan ja sitten vielä olla yhteydessä häneen, että tentti-ilmoittautumisen sai näkyviin. Toisen kreikan jatkokurssin kanssa tätä edelleen odotan.

Viimeiset kandiopinnot

Toiseksi viimeisenä kandivaiheen kurssinani osallistuin Eero Huovisen saarnakurssille, jota olin kuullut aiemman järjestämiskerran yhteydessä kovasti kehuttavan. Eivätkä kehut mitään tyhjiä puheita olleetkaan. Huovisen esiintymiseen en ole koskaan ollut pettynyt, hän on karismaattinen ja viisas mies, jota on ilo kuunnella oikeastaan aina riippumatta siitä, mitä hän sanoo. Tällä noin sata osallistujaa vetäneellä kurssilla Huovinen luennoi pääasiassa saarnaa käsittelevän kirjansa pohjalta, mutta luennoille sisältyi myös merkittävässä määrin aktiviteetteja, esimerkiksi erään presidentti Obaman puheen perusteellista analysointia sekä yleistä keskustelua. Monen luennon aluksi Huovinen kysyi vapaaehtoista ja sellaisen saatuaan antoi hänen lukea Raamatusta jakeen. Kun oltiin yleisesti hieman annettu kohteliasta palautetta lukijan lukemisesta, oli tehtävänä keksiä jakeesta muistaakseni 20 sekunnin mittainen saarna. Hauskana muistona mieleen jäi myös se kerta, kun Huovinen toi luennolle vieraaksi tuntemansa entisen diplomaatti Jaakko Iloniemen, jonka one-linereita kirjoitinkin urakalla muistiin.

Saarnakurssi suoritettiin osin raportoitavalla kenttätyöllä ja osin tentillä. Kenttätyö oli mukava kokemus, ryhmämme lähti minulle jo tutuksi käyneeseen Pyhän Henrikin katedraaliin observoimaan katolista saarnaa. Tenttiin sai valita viidestä kirjasta kolme: mukana oli kaksi Huovisen kirjaa, eräs yleinen puhetaidon opas, muuan ruotsinkielinen kirja sekä jopa kaunokirjallinen teos. Itse valitsin tenttiin kolme ensin mainittua, en lukenut niistä yhtäkään lähellekään puoliväliä, ja onnistuin silti saamaan vitosen. Tämä mahdollistui tosin suureksi osaksi tentin melko yleisluontoisten kysymysten vuoksi.

Sitten päästäänkin pitkäaikaiseen murheenkryyniini, eksegetiikan kivijalkakurssin B-osaan! Tämä opintojakso odotti valmistumista noin puolitoista vuotta mutta saapui kuitenkin viimein päätökseensä. Mietin suoritusta pitkään esseellä, jota kirjoitinkin jo melko pitkälle, mutta viivästymisen ja tutkintouudistukseen liittyvän hässäkän vuoksi päädyin kuitenkin yrittämään kirjatenttisuoritusta. Tätä yritin jo ensimmäisessä periodissa samassa tilaisuudessa saarnakurssin tentin kanssa. Koska kuitenkaan en saanut luettua tähän tenttiin sitäkään vähää mitä saarnakurssiin, palautin tentin tyhjänä. Myöhemmin syksyllä yritin uudestaan luettuani jokaista neljästä kirjasta hyvin pinnallisesti, ja lopulta selätin tämän pitkällisen vastukseni saaden arvosanaksi kolmosen. Viimeinen kandikurssi oli suoritettu ja oli aika ottaa paperit ulos.

Kandidaatiksi valmistuminen

Tutkintotodistuksen saaminen oli lopulta helpompaa kuin olin luullut. Kävin kertaalleen juttelemassa opintoneuvojan kanssa, ja sain vastaukset kaikkiin kysymyksiini. Ensin minun tuli sähköisellä lomakkeella rekisteröidä aineopintoni yhdeksi kokonaisuudeksi (tämä olisi tullut tehdä myös muiden opintojen osalta, jolleivät ne jo olisi suoraan olleet koottuina). Laskin moneen kertaan, että kursseja oli tarpeeksi, ja sijoitin ne sitten lomakkeelle. Aikoinaan suorittamani kahden opintopisteen Jeesuksen ihmeet -luentosarja muuten jäi näillä näkymin ylimääräiseksi suoritukseksi, sillä en yrityksestä huolimatta saanut siihen liittyvää kirjallisuusosiota suoritettua.

Kun aineopintokokonaisuus oli valmis, laitoin menemään tutkintotodistuspyynnön ja vastasin kandipalautekyselyyn. Noin kymmenen päivän kuluttua sain ilmoituksen, että todistukseni on noudettavissa. Ulkomaan matkalta arkeen palattuani kävin sitten noutamassa paperit ja sulkeuduin onnittelijoiden suosioon!

Kolme ja puoli vuotta teologisessa

Mitä siis on nyt sanottava? Olen eräänlaisella välietapilla, suurin osa opinnoistani on pistemäärän suhteen jo käyty. Nyt edessä siintää enää lopulta melko yksinkertainen paketti opintoja, harjoittelu, pro gradu -tutkielma ja itse pääpalkinto. Takana olevat kolme ja puoli vuotta näyttäytyvät minulle vaiherikkaana aikana, jossa olen kokenut kenties elämäni suurimmat ilot mutta myös todennäköisesti ainakin toisiksi suurimmat haasteet.

Moni asia on muuttunut. Tulin tiedekuntaan oppiakseni tuntemaan Raamattua paremmin ja vakavastiotettavammin, nyt huomaan tähtääväni hyvin kutsumustietoisena hengelliseen työhön. Tullessani 2014 olin kirkkokuntiin kuulumaton vapaakristillinen totuuden torvi, nyt olen luterilaiseen kirkkoon kuuluva yhteiskristillinen etsijä. Fuksina luulin tietäväni kaikesta kaiken, nyt tuntuu, että en tiedä oikeastaan mistään mitään. Opintojeni alussa olin teräkunnossa, nyttemmin jaksaminen on laahannut pahemman kerran maassa. Kolme ja puoli vuotta sitten tunsin pääkaupunkiseudulta niin vähän ihmisiä, että määrä olisi varmaan laskettavissa parin käden sormilla, nyt olen luontevasti mukana useammissa piireissä yli kirkkokuntarajojen ja akateemisten klikkien, ja sosiaalinen verkostoni on laajempi kuin ymmärränkään.

Ensimmäisen vuoden jälkeen kirjoitin, että tärkein oppimani asia oli laajempi perspektiivi. En ollut edes huomannut, miten ahdasta ja rajoittunutta, jopa naiivia ajatteluni oli monilta osin ollut. Suurimpia oivalluksiani teologian opiskelun ajalta on, että asiat tuppaavat olemaan monimutkaisia. Tämä havainto on merkittävässä ristiriidassa ihmisten arkisten toiveiden ja motiivien kanssa. Tänä päivänä kansa janoaa helppoja totuuksia, joitakin ihmisiä, jotka tunteisiin vetoavilla puheilla kertovat, mihin pitää uskoa. Tietoa on niin paljon, että yhden ihmisen elinikä ei riitä muuhun kuin korkeintaan muutamaan alaan tarkemmin perehtymiseen. Ja se musertava seikka, että asioihin pitäisi perehtyä ennen kuin niistä kannattaa sanoa mitään, halutaan kaikin keinoin torjua.

Minä en ole pystynyt valitsemaan helppojen totuuksien tietä. Useammat teologiset kysymykset ovat elämässäni ikään kuin hyllyllä odottamassa sitä, että tarkemmin tutkin asiat ja sitten ehkä voin muodostaa tarkemmat näkemykseni. Tämä on tärkeä näkökulma teologian opiskeluuni: kaiken muun ohella yritän löytää perusteltuja näkökantoja kantoihini. Hyvin tyydyttävä esimerkki tässä onnistumisestani on kandidaatintutkielmani. Aiemmin olin ollut Israel-teologian suhteen kysymysmerkkinä enkä ollut osannut löytää kantaani. Korvausteologia? Dispensationalismi? Jokin muu, mikä? Syvennyttyäni kandissani Roomalaiskirjeeseen lopulta löysin kannan, johon perusteellisesti kykenen sitoutumaan.

Toisen vuoden jälkeen kirjoitin eläneeni läpi kriisien vuoden. Oli raamattukriisiä, pääaineen pohtimista ja ennen kaikkea epävarmuutta tulevaisuuden suhteen. Kolmannen vuoden jälkeisenä kesänä kuitenkin tapahtui eräs merkillinen asia, joka tuntui selkiyttävän suuntaani. Voin sanoa, että sain silloin ensimmäisen kipinän pappiskutsumuksesta.

Olin toki ollut niin sanotulla pappislinjalla jo pidempään, mutta tämä johtui täysin linjan mielenkiintoisesta sisällöstä. Pitkin opiskeluja minulle tultiin sanomaan, että minusta tulisi hyvä pappi. En kuitenkaan nähnyt tälle edellytyksiä, enhän minä kuulunut kirkkoonkaan. Tämä asia muuttui talvella 2016-2017, ettekä varmaan usko, millaisen kamppailun ja pohdinnan jälkeen! Ratkaisu oli osaltaan käytännöllinen ja osaltaan teologinen, olin jo pidemmän aikaa ajattelultani lähestynyt luterilaisuutta.

Niin sitten kesällä eräänä iltana olin saunomassa sukutilallamme savolaisen luonnon keskellä, kun yhtäkkiä koin Jumalan läsnäoloa tavalla, jolla sitä en useimmiten koe. Ainakin tulkitsin sen Jumalaksi, joka halusi kohdata minua erityisesti anteeksiantavana (olin juuri märehtinyt elämäni syntejä) mutta myös kutsuvana. En muista, missä määrin kokemus oli sanallinen, mutta joka tapauksessa minulla heräsi jonkinlainen kutsumus paimenen virkaan. Tätä kutsumusta olen sitten koetellut ja tulkinnut saavani sille myös vahvistusta, se on myös pysynyt minussa kiinteämmin kuin monet ohikiitävät tunteet. Mutta aika näyttää, missä minun paikkani todella on.

Olen alkanut yhä enemmän mieltyä ajatukseen lähteä jonnekin kauas lähetystyöhön. Niin moni asia tuntuisi olevan kohdillaan: töitä olisi ehkä helpompi saada kuin armottomassa kilvassa kansankirkon papinpaikoista, minulla olisi ehkä mahdollisuus saada vihkimys ulkomailla, saisin myös irtioton ja ennen kaikkea ainutlaatuisen mahdollisuuden levittää hyvää sanomaa. Mikään ei myöskään erityisesti tunnu estävän lähtöä ulkomaille, en ole ainakaan tällä hetkellä mitenkään sidottu Suomeen. Jos joku taho haluaisi minut lähettää, katson, että en olisi välttämättä mikään kaukaahaetuin vaihtoehto.

Mutta kun katson näitä vuosia taaksepäin, jään melkein sanattomaksi niiden kaikkien hyvien muistojen edessä, jotka olen saanut opiskelujeni myötä. Muistan hyvin orientoivan viikon ja ensimmäisen päivän jännityksen, opiskelijatapahtumat Fuksiseikkailusta laskiaiseen ja leffailloista sitseihin. Peruskurssien massaluentojen sympaattisuuden. Ainoan kohtaamiseni Räisäsen kanssa hänen tullessaan vierailevaksi luennoitsijaksi ja sen, kuinka möhlin mahdollisuuteni ainiaaksi keksimällä huonosti muotoillun kysymyksen! Kuokkavierailuni alemman vuosikurssin luennolle, kun halusin päästä kuulemaan fuksien mielenkiintoiseksi sanottua luennoitsijaa. Sen, kun melkein myöhästyin TVT-ajokorttitentistä. Puurojuhlan, jonka jatkoilla minulle laulettiin syntymäpäivän onnittelulaulu. Vaiherikkaan teologiristeilyn, jolla voitin palkinnon, jota kukaan ei olisi halunnut: uuden risteilyn. Nautinnon opiskellessani klassisia kieliä. Aikaiset latinan luennot, joille ostin euron kahvin ja joilla pääsin kunnolla rentoutumaan. Uskontotieteen maailmanuskontojen kurssin, etenkin juutalaisluennon. Dogmatiikan luennon, jolla puhe kääntyi humoristiseen keskusteluun teologian opiskelusta Britanniassa. Kiinnostumiseni patristiikasta. Huovisen saarnakurssin. Kivoimpana opintojaksona kaikista praktikum I:n. Monet tuparit, synttärit, mökkeilyt, raamistelut ja illanvietot. TYT:n ekskursiot aivan ennennäkemättömiin maailmoihin. Lukemattomat ruokalakeskustelut mitä kirjavimmissa seurueissa. Moninaiset opiskelun ohessa käydyt teologiset tapahtumat, eksegeettiset ja patristiset päivät, STI-vierailut luentoineen, päiväkahvikeskusteluineen sekä tietenkin edullisine kirjoineen.

Lisäksi on teologian opiskelu Helsingissä välillisesti aiheuttanut elämässäni paljon hyvää. Olen tutustunut täällä toinen toistaan upeampiin ihmisiin, jakanut monia riemun hetkiä, antanut omastani ja tullut ravituksi muiden kautta. Olen kiitollinen siitä, että en vuonna 2012 päässyt ensimmäistä varasijaa edemmäs pyrkiessäni Jyväskylään opiskelemaan historiaa. Tai että lopulta otin ”riskin” valita Helsinki Joensuun sijaan. Ei epäilystäkään, etteikö minulla olisi voinut olla merkittävä tulevaisuus myös noissa kaupungeissa. Mutta en ole pettynyt siitä, että olen ollut täällä, saanut nämä ihmiset, nämä kokemukset, nämä hetket. Olen täällä niin kotonani, että en osaa pitää vieläkään valintaa lähteä tänne opiskelemaan teologiaa huonona ratkaisuna.

Kun elämää katsoo hiukankin yleisluonteisemmin, niin minullahan ovat asiat oikeastaan ihan hyvin. Kiitos Jumalalle ja kiitos teille, kanssakulkijat!

Kokemuksia teologian opiskelusta 11: Analyysia toisesta vuodesta teologisessa

Nyt on vuorossa samantyyppinen vuosikatsaus, jollaisen tein jo ensimmäisen lukuvuoden jälkeen. Millainen on ollut toinen vuoteni teologisessa? Mitkä asiat siitä ovat jääneet päällimmäisinä mieleen?

Ensinnäkin tämä on ollut omalla tavallaan kriisien vuosi. Monet asiat ovat mietityttäneet minua niin opintojeni rakentamisen, tulevan työllistymisen kuin oman ajattelunikin suhteen.

Minkä linjan valitsen?

Lukuvuoden alussa poukkoilin kovasti linjavalintani suhteen. Omalla kohdallani varteenotettavimpia vaihtoehtoja ovat olleet linjat A1 ja A2. Näistä ensimmäinen on niin kutsuttu "pappislinja", joka valmistaa kirkon virkaan. Jälkimmäinen taas valmentaa yhteiskunnan teologisiin tehtäviin. Ideaalitavoitteensa perusteella A2 olisi varmaankin itselleni järkevämpi vaihtoehto, sillä en vieläkään koe itselläni olevan juurikaan edellytyksiä tai mahdollisuuksia toimia pappisviran hoitajana. Tämä siitä huolimatta, että minulle taitaa olla useampikin sanonut, että sopisin tuohon työhön. Koen kuitenkin, että monen asian tulisi muuttua, jotta olisin valmis ottamaan vihkimyksen itselleni, ja mikäli näin ei käy, en aio näillä näkymin sitä tehdä.

A2-linja sisältää kuitenkin laajan sivuaineen, joka ei saa olla teologisesta tiedekunnasta. A1-linjalla puolestaan tällaista sivuainetta ei tarvitse tehdä, ja siten tutkintoon saa mukaan paljon enemmän teologiaa. Vaikka sivuaineen suorittaminen minua sinänsä kiinnostaakin, haluaisin ensin oppia mahdollisimman paljon teologiasta. Sisällöllisesti A1 on mielestäni kiinnostavampi linja.

Näitä pohdiskelin jopa tuskaisasti siihen asti, kun meillä muistaakseni oli eräs infotilaisuus lukuvuoden alussa. Koska olin kovasti miettinyt haluavani olla tutkija, kysyin asiantuntijoita, olisiko linjavalinnalla merkitystä tutkijaksi pääsemisen suhteen. Sain kuulla sen, minkä halusinkin: A1-linjaltakin voi varsin hyvin päästä tuohon hommaan.

Siten päädyin valitsemaan A1-linjan, mutta sikäli hiukan liian myöhään, että olin jo ehtinyt perua latinaan ilmoittautumiseni. A1-linjalla täytyy suorittaa kaikki kolme klassista kieltä (A2-linjalla vain yksi), joten jos olisin selvinnyt päättämättömyydestäni aiemmin, olisin todennäköisesti saanut latinan suoritettua jo toisena vuonna. Toisin kuitenkin kävi.

Mistä niitä töitä?

Olisi ollut kummallista, jos olisin selvinnyt toisen vuoden loppuun saakka välttymättä työllistymiseni miettimiseltä. Olen pohtinut asiaa paljonkin, ja tietyssä mielessä olen aika kysymysmerkkinä. Koskapa papin ja uskonnonopettajan työt ovat edelleen pysyneet poissuljettuina, olen jo tästä syystä pitänyt mahdollisuuksiani pienempinä kuin monella muulla. Esimerkiksi järjestö- ja lähetystyö tai vaikka raamattukoulussa opettaminen olisivat sinänsä vaihtoehtoja, mutta niissäkin mahdollisuuksiani saattavat kaventaa tietyt näkemykselliset epäselvyydet. En esimerkiksi koe selkeästi profiloituvani mihinkään kirkkokuntaan, joten voiko tämä olla esteenä työnsaannilleni? Toki näiden vaihtoehtojen lisäksi on olemassa monia ei-teologisia työpaikkoja, mutta teologina haluaisin kuitenkin mieluusti tehdä jotain alaani liittyvää.

Tutkija haluaisin kovasti olla ja luulen työn soveltuvan luonteelleni hyvin, mutta tämäkin lienee kivinen tie. Mistä saan rahoituksen tutkimukselle? Miten saan "myytyä" itseni tiedeyhteisölle? Ja ehkä tärkeimpänä seikkana etenkin pääaineeni suhteen olen miettinyt, jaksaisinko pidemmän päälle sellaista elämää.

Eksegeetti vai dogmaatikko?

Käy tuskin kieltäminen, että kielten ohella kaksi lempiainettani ovat olleet eksegetiikka ja systemaattinen teologia. Näistä ensimmäinen on ollut pitkään kaikista eniten mieleeni. Toisen vuoden aikana tilanne on kuitenkin osittain muuttunut. Opiskellessani eksegetiikkaa olen pähkäillyt yhä enemmän tieteellisen raamatuntutkimuksen olemusta, erilaisia koulukuntia ja akateemista keskustelua.

Kuvani on se, että yliopistollani tietynlaisella historiallis-kriittisellä eksegeettisellä koulukunnalla on hieman selkeämmin muita korostuneempi asema. Mielestäni tuo koulukunta on antanut paljon hyvää, mutta itse koen kuitenkin tietyissä kysymyksissä sen perusteiden olevan hieman puutteellisia ja uskoisin voivani myös argumentoida niitä vastaan. Mikä minua erityisesti mietityttää on se, annetaanko tällaiselle argumentaatiolle yliopistolla ollenkaan sijaa? Leimattaisiinko minut heti epätieteelliseksi ja fundamentalistiksi (jonka useita määritelmiä en siis katso täyttäväni)? Yritettäisiinkö minut vaientaa? Jos olisin raamatuntutkija ja lähtisin kritisoimaan vallitsevaa paradigmaa, vietäisiinkö minulta heti rahoitus ja saisinko kenkää opetustehtävistäni? Nämä ovat ehkä hieman kärjistettyjä esimerkkejä, mutta silti. Jostain syystä minun on vaikea luottaa akateemisen maailman vilpittömyyteen. Toki tietysti myös ihmiskunnan vilpittömyyteen yleensä.

Menipäs nyt filosofiseksi. Mutta siis: olen pohtinut, joutuisinko eksegeettinä vain jatkuvasti riitelemään ja sitä kautta stressaamaan. Asiaan sisältyy kuitenkin vielä muutakin. Eksegetiikka on siihen syvemmin tutustuessani alkanut vaikuttaa monessa kohtaa spekuloivalta tieteeltä. Asioita voidaan usein vain arvella, ja mielestäni erittäinkin epävarmoista skenaarioista voidaan kepeästi kirjoittaa ikään kuin ne olisivat tosiasioita. Iso osa eksegetiikasta on historiantutkimusta, ja siihen vain nyt sisältyy epävarmuutta. Jos minun pitäisi tällaisten asioiden suhteen välttämättä ottaa kantaa johonkin suuntaan (niin kuin minua jo eksegeettisen analyysin kurssilla kehotettiin tekemään), voisin jopa kokea joutuvani omantuntoni kanssa ahdistavaan tilanteeseen.

Systemaattisesta teologiasta, erityisesti dogmatiikasta saamani kuva on toisenlainen. Olisi kai omalla tavallaan paljon vähemmän stressaavaa lukea muinaisten teologien, filosofien ja kirkkojen ajattelusta ja analysoida ja vertailla niitä. Toki tässä aineessa on osittain samoja ongelmia kuin eksegetiikassa, mutta minusta vain tuntuu, että ne eivät tulisi systiksessä niin pinnalle.

Sydämeni tavallaan palaa eksegetiikalle, mutta toisaalta minua on luonnehdittu selväksi dogmaatikoksi. Olen päättänyt tehdä kandini eksegetiikkaan, mutta sen jälkeen aion vielä pohtia, vaihtaisinko dogmatiikan puolelle.

Auringonpaistetta

Voisin toki kertoa vielä siitäkin, miten minua yritettiin eräältä hengelliseltä taholta saada lopettamaan teologian opiskelu ja miten hetkellisesti koin ensimmäisen suuremman raamattukriisini, tosin selviten siitä nopeasti. Jottei tämä katsaus kuitenkaan muuttuisi liian masentavaksi, haluan nyt vakuuttaa, että olen todella edelleen nauttinut teologian opiskelusta, ja koen alan vieläkin omakseni.

Vuoteeni on mahtunut monia uusien oivallusten hetkiä ja ymmärrykseni lisääntymistä. Sain systiksen peruskurssien myötä teologian historiasta jonkinlaisen kokonaiskuvan ja innostuin laatimaan lukulistan, johon olen koonnut noin 1500 vuoden ajalta merkittävimpien teologien kirjoituksia, ja omalla ajallani olenkin jo lukenut tämän listan kaikista varhaisimpia tekstejä, joiden kirjoittajia kutsutaan apostolisiksi isiksi. Lisäksi olen vapaa-ajalla lukenut sivistykseni kasvattamiseksi esimerkiksi Vatikaanin toisesta kirkolliskokouksesta, raamattuteologiasta ja klassisista harhaopeiksi julistetuista suuntauksista. Koen itsenäisenkin perehtymisen tärkeäksi, jos todella haluan päästä syvälle. Eksegetiikan puolella olen pääosin kokenut asiat kohtuullisen helpoiksi ymmärtää, oli aiheena sitten nykytutkimus tai jokin tietty Raamatun kirja. Olen muutenkin kuin opintojeni tähden käynyt tutkimassa selitysteoksia, ja lisäksi olen ylläpitänyt kreikan taitoani (heprean harjoittelu taas on totta puhuen ollut hiukan jäissä...).

Käytännöllisen teologian perusopinnot kävin kokonaisuudessaan toisena vuonna, ja niiden suhteen ymmärsin olevani eniten kiinnostunut lähinnä uskonnonharjoittamiseen, rituaaleihin ja toimituksiin sekä symboliikkaan liittyvistä asioista. Ylipäätänsä minua kiinnostaa tieteellisessä mielessä ymmärtää niitä monimuotoisia väyliä, joiden kautta ihmisen uskonnollisuus voi saada muotoa.

Tämän kiinnostukseni puitteissa olen jatkanut käytännöllisyyttä myös osallistumalla yhdistyksemme järjestämiin ekskursioihin. Kohteina ovat olleet esimerkiksi niin ortodoksinen vigilia kuin gnostilainen messukin. Lisäksi pääsin kesällä kirjoittamaan lehteen kokemuksista erään järjestön opiskelijailloissa, ja onpa minua tieteellisesti myös haastateltu.

En halua myöskään jättää mainitsematta vuoden sosiaalista merkitystä. Kuten ensimmäisenäkin, myös toisena vuonna monilla opintoihin liittyvillä ihmisillä on ollut minulle iso merkitys suhteessa opiskelumenestykseen mutta lisäksi myös elämääni yleensä. Laajalti asia on niin, että en vietä teologikavereideni kanssa aikaa vain yliopistolla opiskellen. Se on usein vain yksi pieni osa näitä ihmissuhteita.

Vuodesta tulee mieleen paljon mukavia muistoja. Olen hengaillut tapahtumissa ja tilaisuuksissa luoden suhteita, olen nauranut ja herkistynyt elokuvien edessä, inspiroitunut teologimusiikista, ryystänyt kahvia ottaen rennosti, juhlinut lukuisissa synttäreissä ja tupareissa, seurannut Via Crucista ensimmäistä kertaa, käynyt kuokkimassa fuksien luennolla, palauttanut töitä viimeisenä päivänä, unohtanut ilmoittautua tenttiin, palaveerannut, reissannut ja raamistellut, syönyt opiskelijaruokaa kirjavissa porukoissa ja käynyt valtavan määrän mitä erilaisimpia keskusteluja maan ja taivaan väliltä.

Suuri kiitos kuuluu teille, jotka olette olleet mukanani tämän vuoden aikana.

Ja nyt, kriiseistä huolimatta, katson eteenpäin odottavin, innokkain mielin. Kenties jopa vähemmän kuin vuosi sitten tiedän, mitä on tulossa, mutta en halua antaa sen lannistaa minua. Toivon saavani otettua jäljellä olevista opiskeluvuosista mahdollisimman paljon irti kaikessa, missä niillä on minulle annettavaa.

Vuoden päästä palaillemme näissä samoissa tunnelmissa – ja jos homma sujuu odotetusti, olen silloin teologian kandidaatti.

Kokemuksia teologian opiskelusta 9: Itsenäisen työn valtakausi

Toisen vuoden kolmas periodi.

Joululoma oli normaaliin tapaansa pitkä, ja voin myöntää, että sen aikana stressasin hieman tulevaa kevätlukukautta: se kun otaksumani mukaan tulisi olemaan hyvin työläs. Lukemista on tähän mennessä riittänyt paljon ja neljäs periodi tuskin tulee olemaan juurikaan helpompi. Olen kuitenkin puskenut eteenpäin ja myös saavuttanut haluamiani tuloksia.

Luentoja ei kolmannessa periodissa ollut kovinkaan paljoa, normaalisti vain kolme viikossa. Sen sijaan itsenäistä työskentelyä oli sitäkin enemmän. Aineiden osalta kattaukseen kuului käytännöllisen teologian ja eksegetiikan viimeisiä kursseja sekä myös kirkkohistoriaa ja Hops-työskentelyä.

Käytännöllinen teologia: Uskontokasvatus, diakonia ja sielunhoito

On jopa vaikeaa uskoa, että käyttiksenkin peruskurssit ovat nyt jo takanapäin. Nehän alkoivat vasta tänä vuonna, mutta koska ne seurasivat välittömästi toisiaan, tuntui koko rupeama hyvin joutuisalta.

Kolmannella ja viimeisellä käyttiksen peruskurssilla aiheena oli yhtäältä uskontokasvatus ja uskonnonopetus ja toisaalta diakonia ja sielunhoito. Ne todella jäivät mielestäni aika erillisiksi aiheiksi, molemmilla kokonaisuuksilla oli pääasiassa omat luennoitsijansakin. Kurssiin kuului luentojen lisäksi osia kolmesta kirjasta, joiden aiheet olivat samat, ja kaksi itsenäistä tehtävää. Vaihtoehtoisiin suoritustapoihin kuului oppimispäiväkirjan tekeminen tai opintopiiri, mutta itse en valinnut niistä kumpaakaan.

Itse luin kirjoja aikamoisella vauhdilla, koska halusin päästä aineopintokirjallisuuden pariin mahdollisimman pian. Koskapa tällä kurssilla oli mahdollista suorittaa kirjallisuus erikseen niin sanotussa akvaariotentissä, päätin tarttua siihen, kun kerran kirjat olivat vielä paremmassa muistissa.

Akvaariotentti oli mielenkiintoinen tilaisuus: se tehtiin varattuna aikana tietokonetilassa, jonne ei saanut kuljettaa mukanaan juuri mitään. Tavarani jouduinkin jättämään säilytyslokeroon. Tentissä oli kaksi kysymystä, joihin oli leppoisaa vastailla näppäimistöä naputtaen, ja eipä aikaakaan kun olin valmis. Kirjallisuus oli suoritettu ja sain vielä mieluisen arvosanankin.

Kirjojen ja luentojen kautta esille nousseita teemoja olivat muun muassa oppiminen laajana ilmiönä, uskonnonopetuksen historia ja menetelmät sekä arjen epämuodollisten yhteisöjen (kuten kodin) tarjoama uskontokasvatus. Diakonian ja sielunhoidon puolella vilisivät sellaiset termit kuten psykoterapia, pastoraaliteologia ja auttava kohtaaminen. Kävimme läpi surua ja kriisiä, toivoa ja merkityksellisyyttä ja kohtaamisen teologiaa. Meiltä opiskelijoilta myös kysyttiin, mitä haluaisimme oppia.

Itsenäisiin tehtäviin kuului pohtiva essee, joka kirjoitettiin kahdesta dokumentista: näistä toinen oli netissä oleva kirjoitus ja toinen videoluento, kumpikin kasvatukseen liittyviä. Toinen tehtävä oli haastatella työkokemusta omaavaa teologia, aiheena uskontokasvatus ja kohtaaminen. Otin yhteyttä tuntemaani pastoriin, joka on myös uskonnonopettaja, ja hoidimme haastattelun lounaan ääressä rennosti jutellen. Haastattelun olisi saanut tehdä myös puhelun välityksellä mutta ei sähköpostilla.

Teologisessa tiedekunnassa opiskeltava ja tutkittava aihekokonaisuus on tunnetusti valtavan kirjava, mutta jo käytännöllinen teologia yksin on aine, jonka alle mahtuu hyvinkin paljon. Toiset aiheet ovat enemmän ja toiset vähemmän inspiroivia. Voin sanoa peruskurssien olleen oma raikas vivahteensa opintielläni ja niiden perusteella käyttis tutkii tärkeitä ja kiehtovia asioita, esimerkiksi uskonnollisuuden ilmenemistä nykyajassa, mikä on minunlaiselleni ekskursionistille jatkuva mielenkiinnonkohde. Oma oppialani käytännöllinen teologia ei kuitenkaan suuressa mittakaavassa ole.

Eksegetiikka: Eksegeettinen työskentely

Eksegetiikan kolmas ja viimeinen peruskurssi koostuu johdantoluennoista ja ryhmistä, joissa tehdään eksegeettinen analyysi. Kurssin aikana suoritetaan myös kappale kirjoitusviestinnän opintoja, joista toinen osa oli suoritettu kirkkohistorian alla.

Kolmanteen periodiin sisältyi pääosin vain johdantoluentoja, tosin yksi ryhmätapaaminenkin ehti jo olla ennen periodin vaihtumista. Luennoilla käsiteltiin erilaisia eksegeettisiä metodeja, joita olikin aika paljon. Raamattua voi tutkia esimerkiksi historiallis-kriittisesti mutta myös vaikkapa kirjallisuustieteellisesti tai sosiaalitieteellisesti. On myös ikonografinen lähestymistapa, jossa keskeistä on se visuaalinen kulttuuri, jossa raamatuntekstit ovat syntyneet, kun taas vaikutushistoriallisesta näkökulmasta voidaan tutkia, miten Raamattu antanut vaikutteita eteenpäin. Monet näkökulmat vielä sisältävät useampia alahaaroja.

Historiallis-kriittisiin menetelmiin luetaan normaalisti tekstikritiikki, joka pyrkii selvittämään raamatuntekstien alkuperäistä tekstimuotoa; kirjallisuuskritiikki, joka pohtii sitä, mitä lähteitä tekstiin on käytetty; muotohistoria, johon sisältyvät vielä muotokritiikki, lajikritiikki ja traditiohistoria sekä redaktiokritiikki, joka pyrkii keskittymään tekstiä mahdollisesti toimittaneisiin henkilöihin. Tämä on jo yksin aikamoinen suo, lisäksi metodien nimitykset saattavat vielä vaihdella. Kolmoskurssin aikana kuitenkin onnistuin edes jollakin tavoin ottamaan haltuun ja ymmärtämään nämä menetelmät. Minua auttoivat internetistä löytämäni artikkelit ja muuan englanninkielinen kirja, jonka vain eräänä päivänä löysin kirjaston poistokirjojen joukosta. Siinä oli hyvin selkeästi ja ytimekkäästi esitelty samaa, mitä kurssillakin käsiteltiin, ja kirjoittelinkin sitten muistiinpanoja yhdistellen tietoja eri lähteistä. Oli mukavaa oppia tajuamaan historiallis-kriittistä menetelmää, vaikka en itse ehkä sen suuri fani olekaan. Oma kiinnostuksenkohteeni eksegetiikassa lienee enemmän narratiivisen eli kertomuksellisen lähestymistavan tai tekstin argumentaation ja retoriikan analyysin suunnalla, tekstin lopullisen muodon tulkinnassa enemmän kuin sen historiallisen synnyn pohtimisessa.

Johdantoluentoja ei ollut mahdottoman montaa, ja niistä seurasi tentti, jossa oli sekä terminselitystä että laajempia kysymyksiä. Pienemmissä ryhmissä puolestaan on tarkoitus pareittain analysoida tiettyä raamatunkohtaa käyttäen avuksi esimerkiksi Raamatun kommentaariteoksia ja sanakirjoja. Käsittääkseni varsinaisen kirjallisen tuotoksensa jokainen kuitenkin tekee lopulta itse. Koska itse olen aika paljon eksegetiikkaan päin kallellani, olen kohtuullisen hyvillä mielin kohdatessani tulevaa urakkaa.

Kirkkohistoria: Kirkkojen ja tunnustuskuntien historia

Selvitettyäni käyttiksen kirjat tarrauduin historian pariin. A1-linjalla tulee suorittaa aineopintoja kolmelle eri laitokselle. Pääaineekseni aion ainakin kandivaiheessa ottaa eksegetiikan ja olen valinnut kahdeksi muuksi aineopintoaineeksi systemaattisen teologian ja kirkkohistorian. Jälkimmäisestä minulla on suunnitelmissani käydä yksi viiden opintopisteen jakso, joka käsittelee kirkkojen ja tunnustuskuntien historiaa. Kenties hieman epäselvästä jakson kuvauksesta huolimatta minulla on vahva oletus, että tämä kurssi voidaan suorittaa yksinkertaisesti pelkällä kirjatentillä, jolloin ei tarvitsisi tehdä esimerkiksi luentoja tai muita tehtäviä. Koin, että tällainen kurssi sopisi kohtuullisen hyvin muihin suunnitelmiini, ja niinpä olen itsekseni lueskellut kahta kirjaa, joista toinen käsittelee paavien historiaa ja toinen puolestaan kalvinismin. Molemmat kuuluvat mielenkiintoni ytimeen.

Kalvinismista kertovaa kirjaa ehdin vasta vähän aloittaa, mutta kolmannen periodin aikana aika lailla sain käytyä paavikirjasta tulevan osuuden läpi. Kyseessä on Eamon Duffyn Saints & Sinners. A History of the Popes, ja yli 300 sivun alueeseen kuului ajallisesti suunnilleen viimeiset tuhat vuotta paavien historiaa. Pidin kirjasta: se eteni pääosin kronologisesti ja selkeästi, pureutui nimenomaan paaviuteen ja paaveihin henkilönä ja muuta historiaa ei tuotu mukaan liikaa vaan mielestäni sopivassa määrin. Kirja oli kuitenkin kohtuullisen raskaslukuinen, sillä sivuilla oli paljon pientä tekstiä ja väliotsikoita oli vain aniharvoin lukujen ja alalukujen ollessa pitkiä.

Entuudestaan olin tuntenut joitakin paaviuden historian kehityskulkuja, kuten esimerkiksi paavin suuren vallan keskiajalla Innocentius III:n aikana, ristiretkiaatteen, "suuren skisman" ja vastapaaviuden sekä turmeltuneeksi sanotun renessanssipaaviuden. Eräällä kirkkohistorian peruskurssin luennolla oli lisäksi esitelty paavit 1800-luvulla hallinneesta Pius IX:stä nykyiseen Franciscukseen, joten modernimman ajan paavit olivat sikäli tutumpia. Kirja kuitenkin syvensi paljon tietämystäni.

Opin vaikkapa sen, että 1000- ja 1100-lukujen vaihteen aikoihin monilla paaveilla oli munkki- tai sääntökuntatausta kun taas 1100- ja 1200-luvuilla moni oli lakimies. Kiintoisaa oli sekin, että suhteellisen monet paavit on ajettu pois Roomasta. Erityisen hauskaa oli oppia yksittäisten paavien persoonista ja teoista. Esimerkiksi Celestinus V (1294) oli kuulemma pyhimysmäinen munkkierakko, joka erosi virastaan kuuden kuukauden jälkeen ja joutui sitten seuraajansa vangiksi. Klemens VI:n (1342–1352) kerrotaan olleen hyväntekijä ruton aikana mutta myös ylellinen viihdyttäjä, joka julisti, että paavin tulee tehdä alamaisensa onnellisiksi. Pius II (1458–1464) oli kuulemma koko Italiassa tunnettu humanisti, historioitsija ja eroottisten näytelmien ja tarinoiden kirjoittaja, kun taas Pius VII (1800–1823) oli aikanaan Napoleonin vankina, mutta kaiketi valtaosin piti päänsä tämän vaatimusten edessä. Julius II (1503–1513) oli ilmeisesti ensimmäinen renessanssipaavi, jolla oli parta: se oli kasvatettu Julius Caesarin imitoinnin vuoksi, kostonmerkiksi paavin vihollisille. Ja viimeinen nosto: nähtävästi kaikkien aikojen ainoa englantilaispaavi oli vuosina 1154–1159 hallinnut Hadrianus IV.

Ehkä päällimmäisenä minulle jäi kirjan pohjalta se kuva, että paaviuden historia on pitkälti vallantavoittelun historiaa. Varmaankin valtaosa tenttialueeni paaveista oli virkansa auktoriteetin korostajia ainakin hengellisessä mielessä, ennen modernia aikaa varmaan usein myös maallisessa. Viimeaikaisia paaveja taas on nähdäkseni kirjan perusteella luonnehtinut ainakin kamppailu "konservatiivisuuden" ja "liberaaliuden" välillä.

Kalvinismikirjasta kertonen enemmän ensi kerralla. Lukemista tässä kurssissa tosiaan riittää, sivuja on lähemmäs 700.

Perusopintojen HOPS

Niin, teologian opintoihin kuuluu myös henkilökohtaisen opintosuunnitelman tekoa (en ole oikeastaan varma, olenko siitä aiemmin kirjoittanutkaan…). Hopsien suorittaminen ei ole kovinkaan työlästä, esimerkiksi tässä perusopintojen loppuvaiheen Hopsissa minun piti täyttää lomake, jossa ilmoitin jo suorittamani kurssit sekä kurssit, jotka aion käydä, ja suunnitelmani niiden suoritusajankohdasta. Lisäksi piti kirjoittaa noin sivun mittainen essee, jossa vastailin määrättyihin kysymyksiin tulevaisuudennäkymistäni.

Kokonaisuuteen kuului myös Hops-tapaaminen, joita järjestettiin osastojen mukaan. Minä osallistuin luonnollisesti eksegetiikan tapaamiseen. Kävimme läpi opintoihin liittyviä asioita, ja silmäilin mielenkiinnolla myös tulevia kandiseminaareja, joiden otsikot olin nähnyt jo eksegetiikan tentissä. Suurella todennäköisyydellä tulen osallistumaan seminaariin, joka käsittelee Jumalan valitut -teemaa, ja luultavasti siis jostain tähän liittyvästä kirjoitan ajan myötä myös kandidaatintutkielmani.


Siinä kaikki tällä erää. Viimeisen periodin töiden jälkeen varmaankin kirjoitan jälleen peräkkäin sekä periodista että koko toisesta vuodesta, niin kuin viime vuonnakin.

Kokemuksia teologian opiskelusta 8: Perusopinnot käyvät vähiin

Toisen vuoden toinen periodi.

Lukukauden alku oli työläs ja jossain määrin sitä oli myös jälkipuolisko. Lukemista lienee tässäkin periodissa ollut vähintään 500 sivua ja muutenkin töitä riitti siihen malliin, että kykenin loppuun asti vapaampinakin hetkinäni toteamaan, että voisin toisaalta myös opiskella. Aloitin muistaakseni useamman yöni vielä istuskelemalla keskustan tietokonetilassa. Ja kun otamme huomioon, että minulla kuitenkin oli myös muuta elämää opintojen lisäksi, tekemistä todellakin oli. Valvoin kuukauden sisään jopa kolme yötä, yhden niistä aika puhtaasti opiskelun takia. Kyllä olikin mukava ja onnellinen tunne, kun viimeinen tentti tältä vuodelta olikin takanapäin ja sain aloittaa loman.

Minusta toinen periodi oli mielenkiintoinen ja mukava. Jatkoin kirkkohistorian esseetehtävää ja lisäksi suoritin käyttiksen toisen ja systiksen neljännen kurssin, jotka olivatkin erilaisia kuin aiemmat kyseisten aineiden kurssit.

Kirkkohistoria: Essee ja ryhmäopponointi

 Olin siis valinnut lähteekseni Areioksen Eusebios Nikomedialaiselle kirjoittaman kirjeen noin vuodelta 321. Tästä minulla oli aikaa työstää esseetä muutama viikko, pääkeskittymiskohteenani lähde itse, sen analysoiminen ja sen kontekstin hahmottaminen. Tutkimiseni johdattivat minut 300-luvun alun Aleksandriaan, suureen ja hengellisesti moninaiseen kaupunkiin, jota vainot olivat kovasti koetelleet. Syntyneissä jännitteisissä olosuhteissa ajautuivat vastakkain kaksi kirkonmiestä: eteväksi ja karismaattiseksi opettajaksi mainittu presbyteeri Areios sekä Aleksandrian piispa (joka käytti myös titteliä paavi) Aleksandros. Areios nousi vastustamaan Aleksandroksen opetusta Kristuksesta ja lopulta Areios karkotettiin kaupungista. Asia ei kuitenkaan jäänyt vain Egyptiä koskettavaksi, vaan areiolaiskriisi laajeni yhdeksi senaikaisen kirkon suurimmista riidoista. Tähän liittyi myös vuonna 325 Nikeassa pidetty kirkolliskokous, jossa areiolainen käsitys siitä, että Kristus olisi luotu olento, tuomittiin harhaopiksi.

Omaa lähdettäni, jonka Areios lienee kirjoittanut jokin aika karkotuksensa jälkeen, pyrin tarkastelemaan tässä kontekstissa. Työ osoittautui kuitenkin aika haastavaksi: eri tutkimukset olivat usein hieman eri kannoilla siitä, miten asiat olivat olleet ja menneet. Lisäksi pohdin, miten laajassa kontekstissa minun tarkkaanottaen olisi kirjettä tarkasteltava (esimerkiksi olisiko syytä aloittaa jo 300-luvun alun vainoista). Lopulta kuitenkin sain aikaan esseen, johon olin tyytyväinen.

Esseeni käsittely tapahtui omintakeisella tavalla nimeltä ryhmäopponointi. Meidät oltiin jaettu noin kymmenen hengen esseeryhmiin, joissa tapasimme ohjaajan johdolla neljä kertaa. Ensimmäinen kerta oli ennen esseen deadlinea ja sisälsi pääasiassa ohjeistusta ja lähteidemme lyhyet esittelyt. Kolme muuta kertaa olivat deadlinen jälkeen ja ne oli varattu opponoinnille. Ensimmäisellä ja kolmannella kerralla käsiteltiin kolme esseetä, toisella neljä. Ryhmäläisten piti perehtyä käsiteltäviin esseisiin ennen tapaamisia ja kirjata ylös arvioitaan.

Tapaamisessa käsittelyvuorossa olevan esseen tekijä ja ohjaaja lähtivät huoneen ulkopuolelle keskustelemaan esseen teosta ja mahdollisista odotuksista sen arvioiden suhteen. Huoneeseen jääneet ihmiset jaettiin kahteen ryhmään, joista kummassakin oli joka kerralla joku sihteerinä kirjaamassa ryhmän kommentteja. Niiden noin viidentoista minuutin aikana, jolloin tekijä ja ohjaaja keskustelivat ulkona, ryhmäläiset saivat yhdistää omat huomionsa yhdeksi kokonaisuudeksi. Ulkopuolella olleiden palattua kummankin ryhmän sihteeri kertoi sekä hyvät että mietityttämään jääneet osat (muutkin ryhmäläiset saivat tarvittaessa vähän täydentää) ja esseen tekijällä oli mahdollisuus vastata kysymyksiin. Tämän jälkeen ohjaaja sanoi vielä joitain huomioitaan.

Opponointi oli mielestäni ihan hauskaa. Koin itselleni luontevaksi olla sekä ryhmäläisenä, sihteerinä että "piinapenkissä". Ohjaajan kanssa keskustellessani en saanut erityisen paljoa kritiikkiä, ryhmistä toiselta sitä tuli jonkin verran, mutta mielestäni se oli aiheellista ja osasin siihen myös jotenkuten vastata.

Kaiken kaikkiaan voin sanoa esseenteon olleen kivaa, vaikka välillä minua ehkä turhauttikin yrittäessäni päättää, mitä kaikkea esseeseen kirjoitan. Vaikein osuus mielestäni on silloin, kun ei vielä tarkkaan tiedä esseen runkoa ja sisältöä. Tämän jälkeen kirjoittaminen on luontevaa, ja samoin tykkään tutkimusmateriaalin metsästämisestä. Tämän tehtävän ja opponointien myötä kirkkohistorian perusopinnot ovat minulla tehtyinä, ja uskallan odottaa saavani niistä kokonaisuudessaan hyvän arvosanan, enkä vähiten esseeni menestymisen takia.

Käytännöllinen teologia: Jumalanpalveluselämä ja uskonnollinen viestintä

 Jos nyt edellisen kurssin kirkon hallinto ei ollutkaan ollut niin kiintoisaa, oli tämä kurssi sitäkin enemmän. Tällä kertaa paneuduimme liturgian maailmaan, pyhiin toimituksiin kirkkorakennuksiin, hengelliseen musiikkiin ja saarnaan. Ainoastaan uskonnollisen viestinnän osion koin hieman vähemmän kiinnostavaksi.

Kurssi suoritettiin tekemällä luennoista oppimispäiväkirja ja tenttimällä kolme kirjaa. Kirjoina meillä olivat Saarnan käsikirja, Heikki Kotilan Liturgian lähteillä: johdatus jumalanpalveluksen historiaan ja teologiaan ja Pentti Lempiäisen Pyhät toimitukset. Kaksi ensimmäistä olivat mielestäni kohtuullisen helppolukuisia ja asia oli kiintoisaa. Saarnan käsikirjan osiossa käsiteltiin sekä saarnan historiaa että teologiaa monipuolisista näkökulmista, Kotilan kirja taas keskittyi enimmäkseen messuun ja sen historiaan varhaiskirkon ajoista reformaation kautta nykyaikaan. Historia alkoikin olla jo tuttua aiemmilta kursseilta kirkkohistorian ja systiksen saralla, mutta nyt sain tarkemmin liturgisen näkökulman.

Pyhät toimitukset -kirja taas vaikutti hieman raskaammalta. Aiheina olivat kaste, konfirmaatio, avioliitto, hautajaiset ja rippi, ja jokaista käsiteltiin hyvin perusteellisesti ja lähes jokaisen kaavan yksityiskohdan historiasta kerrottiin seikkaperäisesti. Tavallaan pyhät toimitukset ovat mielestäni kiintoisa aihe, mutta koin tämän käsittelytavan ehkä itselleni hieman puuduttavaksi. Lisäksi jäin miettimään kirjoittajan tapaa kritisoida todella paljon kaavoja ja niiden puutteita. Hänellä tuntui olevan selvä käsitys siitä, miten asioiden tulisi olla, mutta mielessäni pyörii kysymys, mihin tämä käsitys perustuu. Jaksoin kuitenkin urheasti lukea nuo sadat sivut lukuunottamatta noin kahdeksan sivun pätkää, jota ennen lopulta uuvuin.

Luennoilla oli myös omat kertansa, jolloin käsiteltiin saarnaa, mutta muuten niiden aiheet olivat kirjoista kohtalaisen erillään. Oli mukavaa saada niin paljon tietoa saarnasta ja verrata sitä aiemmin oppimaani tietoon muun muassa Isosta Raamatun tietosanakirjasta sekä STI:n saarnaa koskevasta luentosarjasta, jolle osallistuin syyskaudella. Itse olen muutamia kertoja saarnannut tai opettanut ja sitä haluaisin myös päästä tekemään lisää.

Huomasin, että liturgia kirjavine termeineen (kuten vaikka akklamaatio, epikleesi ja rubriikki) kiinnostaa minua suuresti, vaikka en käytännölliseen teologiaan päin olekaan suuntautumassa. Selkeä liturgisuus ei lisäksi ole ollut minulle kovinkaan omakohtainen hengellisyyden tapa, mutta janoan ymmärtää sitä paremmin.
 Oppimispäiväkirjaa tuli kirjoittaa noin 1–2 sivua per luento, ja meille oli annettu apukysymyksiä sitä varten. Tarkoitus oli kertoa esimerkiksi, mitä olimme oppineet ja mikä liittyi jo aiemmin oppimaamme. Päiväkirjaa tehdessäni huomasin luentosarjasta ehkäpä kaksi keskeistä toistuvaa teemaa ylitse muiden. Ensimmäinen oli vuorovaikutus: näytti siltä, että monilla asioilla oli taipumus vaikuttaa toisiinsa. Tällaisia käsitepareja olivat esimerkiksi liturgia ja oppi, liturgia ja kulttuuri, toiminta/teologia ja kirkkotila, hengelliset kuvat ja sana sekä hengelliset kuvat ja kulttuuri. Toinen havainto oli Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen yllättävänkin huomattava vaikutus myös katolisen kirkon ulkopuolella. Esimerkiksi minulle paljastui, että monien muidenkin kirkkojen liturgisiin uudistuksiin oli tuo merkittävä kirkolliskokous jotenkin vaikuttanut. Katolinen kirkko kiinnostaa minua tutkimuskohteena ja olen parhaillani myös lukemassa Emil Antonin tuoretta kirjaa Vatikaani II:sta.

Ehkä opintojakson hauskin anti oli kuitenkin käytännön tehtävä, jossa tuli käydä havainnoimassa jotain jumalanpalvelusta ja raportoida, mitä tapahtuu, missä järjestyksessä ja miksi. Lisäksi tuli pohtia, miten yhteisön olemusta ja hengellisyyttä ilmennetään jumalanpalveluksessa ja millainen suhde palveluksella on kulttuuriin. Itsehän jo muutenkin harrastan tällaisia ekskursioita ja niiden raportointia, kuten tästäkin blogista näkyy. Olin siis innoissani ja päätin pistäytyä eräässä katolisessa lyhyessä messussa, jollaisessa en muistaakseni vielä ollut käynyt.

Jään odottamaan mielenkiinnolla, mitä viimeinen käyttiksen kurssi tulee sisältämään.

Systemaattinen teologia: Moderni teologia

 Systemaattisesta teologiasta käsillä oli viimeinen neljästä kurssista. Työmäärältään se ei ollut hirvittävän suuri, mutta sitäkin enemmän aivonystyröitä työllisti yrittää ymmärtää, mitä luennoilla opetettiin. Kyseessä oli modernin teologian kurssi, ja aiheenamme olivat pääasiassa reformaation jälkeiset teologiset kehityskulut. Kurssi toi mieleen filosofian kurssin, esimerkiksi Kant sai tälläkin opintojaksolla suuren käsittelyn osakseen. Muita luennoilla käsiteltyjä aiheita olivat moderni ja postmoderni, uusi katolinen teologia (Vatikaani II oli tälläkin kurssilla hyvin tärkeä), pietismi, liberalismi ja konservatismi, ja uudet teologiset suuntaukset kuten poliittinen teologia, vapautuksen teologia ja feministiteologia. Kurssilla käsiteltiin kuitenkin myös eräitä vaikeaselkoisempia henkilöitä kuten Hegel ja Barth ja suuri joukko käsitteitä, esimerkiksi objektiivinen ontologinen idealismi.

Tavallaan janoaisin ymmärtää syvällisesti myös noita ajattelijoita ja termejä, ja kurssi auttoikin minua vihdoin edes jotenkuten sisäistämään, mitä ovat vaikkapa eksistentialismi ja essentialismi, samoin modernin ja postmodernin ero kirkastui. Toisaalta olen kuitenkin huomannut olevani monessa suhteessa hyvin klassinen ihminen, näin esimerkiksi taidemakuni suhteen. Myös teologiassa syvällinen kiinnostukseni tuntuu loppuvan reformaation aikakauteen eikä mene juurikaan sitä pidemmälle. En kuitenkaan sanoisi kurssia mielenkiinnottomaksi, vaikka parhaat kurssit systiksessä mielestäni ovatkin olleet kirkkoisien aikaa käsitellyt toinen ja reformaatiota käsitellyt kolmas.

Kurssilla ei tarvinnut lukea kirjaa, sen sijaan tentti koski luentoja. Tässä tuli kuitenkin ottaa huomioon, että pelkät luentodiat eivät riittäneet vaan alueeseen sisältyivät myös esimerkiksi myös kysymykset, joihin netissä vastailimme usean luennon alussa. Kurssi oli siis interaktiivinen, ja oppimisestamme arvatenkin yritettiin pitää huolta teettämällä meillä tehtäviä edellisen luennon aiheista.

Tentti hirvitti minua, vaikka olimmekin saaneet etukäteen tietoomme listan, josta tenttikysymykset tultaisiin valitsemaan. Lopulta kysymykset kuitenkin osoittautuivat odotettua paljon helpommiksi, ja pelättyäni jopa hylättyä lähdinkin tentistä huojentunein ja odottavaisin mielin.

Näin siis saatiin kaksi opintopistettä. Mutta yksi hankittiin vielä erillisellä ryhmäosiolla. Meidät jaettiin tietojeni mukaan kolmeen pienempään ryhmään, joissa kukin valmisti valitsemastaan aiheesta posterin ja esitteli sen muille. Aiheina oli erilaisia teologisia suuntauksia kuten poliittinen teologia, filosofinen teologia, feministiteologia ja radikaali ortodoksia, jonka valitsin omaksi aiheekseni. Kustakin aiheesta oli annettu kirjallisuutta, jota sai avukseen käyttää. Sikäli työn tekeminen ei kovinkaan vaikeaa ollut.

Valitsin radikaalin ortodoksian nimellä tunnetun liikkeen, koska otaksuin sen olevan suhteellisen helppo sisäistää. Näin olikin. Kyseessä on vasta viimeaikoina muotoutunut liike, joka haluaa ohjelmallisesti taistella modernia ja sekulaaria vastaan ja ammentaa esimodernista teologisesta ajattelusta.

Posterin tuli olla sisällöltään tiivis, ja materiaalin saamiseen itselleni riitti hyvin yhden artikkelin lukeminen ja toisen silmäily. Pyrin työssäni selkeyteen, minkä vuoksi tein tietyt valinnat ulkoasun suhteen, ja yritin tietoisesti ottaa aiheeseen hieman erilaisen näkökulman kuin ryhmämme toinen samasta aiheesta posterin tehnyt. Jouduin jättämään tietoa myös jonkin verran pois.

Siitä huolimatta että työ ei ollut iso, meni se minulla viime tippaan. Viimeistelin posteriani muistaakseni vielä pari tuntia ennen esitystä ja tulostettuani sen usealla arkilla ja käytyäni pikaisesti hakemassa evästä menin leikkaamaan ja teippaamaan sitä yliopiston käytävään. Edellinen ryhmä ehti jo lopettaa kun minä vielä ahersin ja omiakin ryhmäläisiäni ehti luokkaan paljon ennen kuin viimein, muutama minuutti ennen tunnin alkua, posterini oli valmis.

Työt esitettiin niin, että noin kolme ihmistä meni kerrallaan eteen (samasta aiheesta tehneet mieluiten samalla kertaa), ja sitten kukin sai viiden minuutin aikana kertoa posteristaan ja aiheestaan. Tämän jälkeen yleisö kiersi katsomassa tuotoksia ja sitten sai esittää kysymyksiä, teoriassa päävastuussa tästä olivat nimetyt opponentit. Töiden esittely toteutettiin kahtena päivänä niin, että toisena päivänä henkilö oli esittelyvuorossa, toisena taas opponenttina.

Koin itseni tyytyväiseksi työhöni ja sen myötä oli mukavaa päättää systiksen perusopinnot. Itse asiassa minulla taitaa olla perusopintoja enää seuraavassa periodissa, nimittäin viimeiset käyttiksen ja eksegetiikan kurssit. Tämän jälkeen aineopinnoista sekä valinnaisista ja soveltavista opinnoista tullee opiskeluni pääsisältö. Olen edelleen sen kannalla että otan eksegetiikan pääaineekseni ja lisäksi olen miettinyt yhtä kirkkohistorian sopivalta vaikuttavaa kurssia sekä kahta kurssia systiksestä, nimittäin patristiikkaa ja dogmatiikkaa koskevia.

Aijai, kun tämä vieläkin osaa olla niin kiinnostavaa! Palailkaamme asiaan taas seuraavan periodin jälkeen, nyt koetan hengähtää lomallani, vaikka mukanani on melko suuri määrä "vapaa-ajan lukemistoakin"...

Kokemuksia teologian opiskelusta 7: Uutta ja vanhaa

Toisen vuoden ensimmäinen periodi.

En ole enää fuksi! Toisaalta kivaa, toisaalta haikeaa. Ensimmäinen vuosi oli niin upea enkä saa sen alkuviehätystä ja kaikkia mahdollisia fuksiseikkailuja ja kokemuksia enää takaisin. Massaluennot ja peruskurssit ovat jotain, jotka lienevät myös pikkuhiljaa jäämässä menneisyyteen. Mutta eivät sentään aivan vielä.

Perusopintoja riittää kohtuullisesti vielä toisenkin vuoden alkuun. Ensimmäinen periodi sisälsi kohdallani Vanhaa testamenttia, reformaatiota ja varhaisten kristittyjen historiaa, lisäksi pääsin viimeisenä viidestä pääaineesta korkkaamaan käytännöllisen teologian. Näiden ohella intaannuin vielä ottamaan kreikan jatkokurssinkin. Periodissa oli mukava kattaus kiintoisia aiheita ja erityyppistä työskentelyä.

Raskausasteeltaan periodi toi mieleen ensimmäisen vuoden kolmannen periodin: toisen vuoden alku oli yllättävänkin työläs. Laskin, että luettavaa oli yli tuhat sivua – ja vaikka aloitinkin lukemisen jo kesällä ennen ensimmäistenkään luentojen alkua, pääsin loppuun vasta viimeisenä päivänä ennen eksegetiikan tenttiä. Tuona päivänä yksin kahlasin läpi yli 90 sivua. Kaikki tentit kuitenkin sujuivat mielestäni ihan hyvin (tosin tiedän vasta yhden tuloksen).

Käytännöllinen teologia: Uskonto yksilöiden, yhteisöjen ja yhteiskunnan elämässä

Käytännöllinen teologia eli ”käyttis” oli suurilta osin sellaista, mitä olin odottanutkin. Keskeisiä teemoja ovat uskonnon rooli nykymaailmassa, kyselyihin ja haastatteluihin perustuvat tutkimukset ja tilastot sekä kirkon hallinto. Meille pääasiassa luennoinut Kati Niemelä esitti meille seuraavanlaisen käytännöllisen teologian määritelmän: ”Käytännöllinen teologia tutkii yksilöiden, yhteisöjen ja yhteiskunnan uskonnollista toimintaa sekä teologian soveltamista käytäntöön.” Pekka Lundin luennolla puolestaan verrattiin ja todettiin, että erotuksena systemaattiseen teologiaan, joka analysoi kirjoitettua teologiaa, käytännöllinen teologia ”sallii ajatuksen teologian rakentamisesta, luomisesta, siis ajankohtaisesta teologisesta tulkitsemisesta”.

Käyttiksen opinnoissa verkkokalvoilleni tuli lukuisia tilastoja ja diagrammeja, jotka käsittelivät esimerkiksi ihmisten rukousaktiivisuutta tai ajatuksia abortista. Tarkasteltava alue vaihteli Suomesta lähes koko maailman mittakaavaan. Tässä kohtaa käyttis ehkä jossain määrin muistuttaa myös uskontotiedettä.

Kiintoisa havainto kurssilla oli, että suurilta osin tilastot vahvistivat minun aiemmat kokemukseni ja intuitioni oikeiksi: esimerkiksi että naiset ovat yleisesti miehiä uskonnollisempia ja että Ruotsi on Suomea selvästi vähemmän uskonnollinen/kirkollinen. Monesti olin jo kyennyt aistimaan yhteiskunnasta ja siinä käytävästä keskustelusta sen, minkä tilastot minulle tieteellisesti esittivät. Toki oli myös joitakin asioita, joissa huomasin tilastojen valossa olleeni väärässä.

Toinen mielenkiintoinen huomio on, että käyttiksessä fokus näyttää mitään muuta neljää ainetta enemmän olevan juuri ev.-lut. kirkossa. Eräs materiaaleista, jotka luimme, käsitteli nimenomaisesti vain kirkon hallintoa, ja toinen oli nimeltään ”Haastettu kirkko”, mikä kuvailee myös hyvin teoksen sisältöä. Tämän huomioon ottaen saatan ehkä hieman enemmän ymmärtää ihmisiä, jotka yhdistävät kirkon ja teologisen tiedekunnan ja pitävät teologista tiedekuntaa tunnustuksellisena paikkana. Toki ev.-lut. kirkon korostetulla asemalla käyttiksessä saattaa olla omat oikeutetutkin syynsä, mutta se jäi minua silti mietityttämään.

Kurssi koostui luennoista, kahdesta ryhmätyötehtävästä sekä tentistä, jonka sijaan sai tehdä myös oppimispäiväkirjan. Itse valitsin tentin, sillä kirkkohissassa minulla oli jo yksi oppimispäiväkirja tehtävänä. Kurssilla oli ilmeisesti jonkinasteinen läsnäolopakko, jonka yksityiskohdista minulla ei kuitenkaan ole enempää tietoa.

Ryhmätöistä toisessa meidän piti vastata kolmeen tehtävänantoon siten, että jokaisessa kolmessa kohdassa olevista a- ja b-vaihtoehdoista valitsimme toisen. Kirkon hallintoon liittyvistä tehtävänannoista esimerkiksi meidän ryhmämme valitsi kirkkolain muutosaloitetta, seurakuntavaaleissa ehdolle asettumista ja hautausmaan perustamista koskevat tehtävänannot. Toisessa ryhmätyössä meidän tuli seurata eri medioita kahden viikon ajan ja kirjata ylös havaintomme. Tehtävämme oli tarkkailla uskonnon näkymistä mediassa valitsemistamme näkökulmista käsin. Teimme siis eräänlaisen pienimuotoisen tutkimuksen ja sitten vertasimme sitä jo olemassaoleviin tutkimuksiin.

Mielestäni käyttis ei ollut erityisen mielenkiintoista kirkon hallinnon osalta, mutta uskonnollisuustutkimuksia ja uskonnon näkyvyyttä koskeva osuus kyllä oli hyödyllistä tietoa saada. Jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä kaksi muuta käyttiksen kurssia tuovat tullessaan.

Eksegetiikka: Vanha testamentti

Tämä kurssi kiidätti meidät yli kahden tuhannen vuoden taa Vanhana testamenttina tunnetun kirjakokoelman, Israelin kansan ja Palestiinan maan pariin. Loimme silmäyksen Vanhaan testamenttiin ja sen teologiaan, mutta arkeologia tuntui saavan tällä kurssilla vielä suuremman osan kuin mitä sillä oli ollut viimevuotisella Uuden testamentin kurssilla.

Kurssin aikana niin luentojen kuin kirjallisuuden kautta kohtaamani keskeiset väitteet on helppo tiivistää: Vanha testamentti on pitkän toimitustyön aikana syntynyt ja varsin myöhään lopullisen muotonsa saanut kirjallinen teos, joka on suurilta osin laitettu vastaamaan 500-luvun eaa. pakkosiirtolaisuuden aikana ja sen jälkeen muotoutuneita teologisia tavoitteita. Täten Vanhaa testamenttia pidetään historiaa kuvatessaan melko epäluotettavana lähteenä ja usein arkeologian katsotaan antavan asioiden laidasta todenmukaisemman kuvan. Israelin kansan katsotaan alun perinkin syntyneen Palestiinassa, ainakin todennäköisemmin kuin että se olisi tullut Egyptistä Mooseksen johdolla. Siihen, että Israel olisi ollut monoteistinen varhain, esimerkiksi Mooseksen aikana, ei uskota.

Jos jotain tekivät, niin nämä selkeät väitteet ainakin laittoivat minut ajattelemaan. Vanhan testamentin myöhäisyydestä ja muokkaantumisesta aikojen saatossa en esimerkiksi kirjallisuuden kautta saanut mielestäni juuri ollenkaan varsinaisia argumentteja, eräällä luennolla kurssia pitänyt Juha Pakkala tosin näytti erään käsikirjoituksen, johon ilmeisesti oli tehty lisäys. Jäin kuitenkin kaipaamaan enemmän argumentteja enkä suoraan uskonut ajatusta pitkästä toimitustyöstä. Jos esimerkiksi ajatus siitä, että jonkin VT:n kirjan taustalla on monia eri lähteitä, perustuu yksinomaan siihen, että siinä näyttää olevan erilaisia tyylejä ja sanavalintoja yms., ei se vielä minua vakuuta.

Sen sijaan kysymys arkeologiasta ja siitä, tukeeko se Vanhaa testamenttia, on toisenlainen. Pakkalan mukaan useinkaan se ei tue. Samanaikaisesti kurssin aikana pistäydyin kuitenkin toisinaan Suomen teologisen instituutin luennoilla, jossa tutkija Timo Eskola puolestaan väitti jotain sen suuntaista, että kaikki keskeiset arkeologiset löydöt tukevat Vanhaa testamenttia. Eskola myös esitti monia löytöjä väitteidensä tueksi. Usein hän ja Pakkala (tai vähintäänkin eräs kirjoistamme, joissa Pakkala oli ollut kirjoittajana) näkivätkin samat löydöt mielenkiintoisesti hyvin eri valossa.

Itse pidän tärkeänä periaatteena sitä, että jos joltakin teksteissä esitetyltä tapahtumalta, asialta tai henkilöltä puuttuvat arkeologiset todisteet, ei tämä vielä osoita tekstejä vääriksi. Toisaalta jos, kuten kurssin kautta esitettiin, esimerkiksi Israelin Egyptistä tulolle tai Daavidin suurelle valtakunnalle ei ole pitäviä arkeologisia todisteita, en halua tätäkään sivuuttaa. Itse uskon edelleen Egyptistä lähtöön, mutta suostun myös tunnustamaan, että se jää minulle arkeologian osalta uskon asiaksi, jos todellakin meille annettiin löytöjen osalta kokonaisvaltainen kuva. Uskoni kumpuaa tällöin muista yhteyksistä.

Minusta oli hienoa, että Pakkala itse korosti useampaan kertaan ajatusta, että meidän tulee muodostaa oma käsityksemme ja että hän ei ole välttämättä oikeassa. Luennoilla ei esitelty mitään absoluuttisia totuuksia vaan tieteen tutkimustuloksia. Tärkeää oli hänen mukaansa tehdä itselle selväksi suhde näihin teksteihin, ja meille sanottiinkin, että teologin on hyvä lukea VT ainakin kerran läpi. Joskus kuulee sanottavan, että teologisesta on selvitty läpi ilman että on kertaakaan tarvinnut avata Raamattua. Tällä kurssilla kuitenkin me saimme kaksikin lukuläksyä Raamatusta ja toisen ilmeisesti osasimme niin huonosti, että siitä tuli tehtävä tenttiin! Raamatunlukuun siis kannustettiin.

Kurssilla oli erittäin tiukka läsnäolovelvoite. Periaatteessa pois luennoilta sai olla kerran, mutta jos oli kaksi kertaa, sai asian korvattua kirjoittamalla referaatin erään ylimääräisen kirjan kappaleesta. Jos oli poissa kolme kertaa, täytyi osallistua kirjatenttiin, johon tuli kurssin peruskirjallisuuden lisäksi vielä yksi monisatasivuinen kirja lisää.

Minulle kirjoissa ja luennoilla esille tulleet asiat olivat pääosin jo entuudestaan tuttuja, kurssi enemmänkin syvensi tietämystäni. Ainoastaan yksi kirjoista oli enemmän uutta tietoa sisältävä. Tenttiin kävin kaikki kirjat läpi, mutta koe oli yllättävänkin helppo, ehkä helpoin koko yliopistoaikana. Se sisälsi lähes pelkästään monivalintatehtäviä, esseetä ei ollut. Olin valmis muistaakseni noin 20 minuutin kuluttua.

Eksegetiikka vaikuttaa edelleen kiinnostavalta ja luulen, että tulen ottamaan sen pääaineekseni. Tämän kurssin jälkeen minulle kuitenkin viimeistään kirkastui, että luultavasti valitsen kuitenkin Uuden testamentin eksegetiikan. Minulla on sen suhteen paremmat etukäteistiedot ja tunnen jonkin verran paremmin sen tutkimusta ja tieteellistä keskustelua. Jo Uusi testamentti tullee teettämään minulla hyvin paljon töitä, mutta epäilen, että Vanha testamentti teettäisi vieläkin enemmän, olkoonkin, että myös se on tavattoman kiintoisa teos.

Kirkkohistoria: Varhaisia kristittyjä ja esseen valmistelua

Kirkkohistorian osalta saimme mielenkiintoisesti valita kolmesta luentosarjasta yhden, jolle osallistuisimme. Minä aioin aluksi ottaa sarjan, joka keskittyisi kristinuskon globaaliin historiaan, mutta päädyin kuitenkin valitseman englanninkielisen, Juliette Dayn pitämän luentosarjan, joka käsittelisi ensimmäisten kristillisten vuosisatojen kristittyjä.

Kurssi oli mielenkiintoinen, vaikka aluksi ehkä olinkin vähän jännittänyt sen kieltä. Dayn englanti oli kuitenkin vaivatonta seurata ja koinkin pian, että tämä valinta oli kannattanut tehdä. Sain kurssin aikana monia oivalluksia ja päivityksiä tietoihini, jotka minulla varhaisista vuosisadoista oli. Kurssi pyrki lähestymään monessa kohtaa aivan tavallisia historian ihmisiä. Luentokertojen aiheina olivat esimerkiksi orjat, lapset, pyhiinvaeltajat ja marttyyrit mutta myös piispat ja jopa kuolleet. Aihealue oli mukavan lähellä eksegetiikan aluetta ja tietysti etenkin patristiikkaa, jotka kumpikin kiinnostavat suuresti.

Kurssille houkutteli myös se, että tenttiä ei lainkaan ollut. Sen sijaan teimme oppimispäiväkirjoja, joihin joka luentokerrasta tuli kirjoittaa noin 200 sanaa siitä, mitä luennolla oli käsitelty ja mitä niillä oli opittu.

Itse luennot noudattivat usein samaa kaavaa: aluksi opettaja puhui päivän aiheesta ja sai tehdä muistiinpanoja, sitten seurasi ryhmäkeskusteluosuus, jossa jokainen ryhmäläinen luki yleensä aikalaislähdemateriaalia ja huomioi tekstistä tietyt seikat, joista sitten yhdessä keskusteltiin. Joku ryhmästä oli johtaja, joka vastasi tarvittaessa opettajalle ryhmän puolesta. Nämä pääosin englanninkieliset keskustelut olivat mielenkiintoinen lisä eivätkä olleet lainkaan niin pelottavia kuin voisi luulla. Toisinaan katsoimme myös videomateriaalia, mieleen jäi erityisesti dramatisointi muinaisen Rooman kilpa-ajoista. Ne olivat muuten hengenvaarallista puuhaa!

Tämän periodin aikana meidän myös tuli aloittaa lähteen ja tutkimuskirjallisuuden etsintä vielä tänä vuonna palautettavaksi tarkoitettua esseetä varten. Meidän piti siis valita jokin kirkkohistoriallinen lähde ja sitten kirjoittaa sen pohjalta, pääpainona on nimenomaan lähde itse eikä esimerkiksi jokin aihe niin kuin edellisessä esseessä.

Minä päädyin valitsemaan Areioksen eräälle piispalle kirjoittaman kirjeen noin vuodelta 321. Edellisen esseeni oli tehnyt Jehovan todistajien edeltäjistä, nyt liikun osittain samalla maaperällä. Nimittäin harhaoppiseksi julistetun Areioksen käsitys siitä, että kolminaisuusoppi ei ole totta, muistuttaa paljon Jehovan todistajien nykyistä oppia. Onpa Jehovan todistajia sanottu moderneiksi areiolaisiksi.

Löysin Areioksesta myös viime kertaa paremmin tutkimuskirjallisuutta, missä Day minua ystävällisesti auttoi. Olen jo aloittanut kirjallisuuden lukemisen ja joutessani myös käänsin Areioksen kirjeen kreikasta suomeksi, tätä voinen käyttää löytämäni englanninkielisen käännöksen ohella.

Systemaattinen teologia: Johdatus reformaation teologiaan

Systiksessä pomppasimme vielä lähemmäs nykyaikaa, nimittäin keskiajalle ja uuden ajan alkuun. Edellinen kurssi oli käsitellyt varhaista kristillistä teologiaa, mistä oli luontevaa jatkaa eteenpäin ajallisesti seuraaviin merkittäviin kristillisen teologian vaiheisiin. Vaikka kurssin nimi viittasi nimenomaan reformaatioon, luennoista käytettiin kuitenkin huomattavan suuri osa nimenomaan reformaatiota edeltävän keskiajan teologian esittelyyn.

Kurssi oli erittäin mielenkiintoinen: Olli-Pekka Vainion johdolla kävimme läpi lukuisia ajattelijoita Anselm Canterburylaisesta ja Tuomas Akvinolaisesta Martti Lutheriin ja Jean Calviniin, tutustuimme useisiin teologisiin termeihin kuten forenssinen ja effektiivinen vanhurskautus, Quadriga ja predestinaatio sekä loimme silmäyksen keskeisiin koulukuntiin ja tahoihin, esimerkiksi skolastiikkaan, humanismiin ja tietenkin protestantismiin. Saimme myös erityisesti kirjan kautta jonkin verran historiallista tietoa, joka toimi hyvänä viitekehyksenä teologian ymmärtämiselle.

Tenttikirjanamme toimi Scott Hendrixin ja Gunther Gassmannin Johdatus luterilaiseen tunnustukseen, joka oli ajatuksia herättävä lukukokemus. Sain kirjan kautta paljon uutta tietoa ja vahvistuksia jo ennalta hallitsemilleni asioille. On kuitenkin merkillepantavaa, että vaikka tiedollisesti ymmärrykseni luterilaisuudesta kasvoikin kirjan lukemisen myötä, huomasin sydämessäni ymmärtäväni kyseistä liikettä ehkä vieläkin vähemmän. Melkein jokaisesta kirjan aiheesta (esimerkiksi ehtoollisesta, kirkosta, Jumalan ennaltamääräämisestä, synnistä ja pelastuksesta) kirja herätti kosolti lisäkysymyksiä. Minusta kirjan kuvaamat luterilaiset tunnustuskirjat ja luterilainen ajattelu vaikuttivat toisinaan jopa ristiriitaisilta joko itsensä tai Raamatun kanssa. Korostan kuitenkin, että ne eivät sitä toki välttämättä ole: voi olla, että minä vain tarvitsisin rutkasti lisäaikaa kysymysteni selvittelyyn esimerkiksi jonkun tunnustuksellisen luterilaisen pastorin kanssa. Ehkä silloin monet asiat voisivat näyttäytyä helpommin ymmärrettävinä, mutta nyt kuitenkin olen jokseenkin ymmälläni.

Olen toisinaan miettinyt pääaineekseni myös systistä, mutta sen suhteen voin todeta ainakin, että pohjatietoni tästä aineesta ovat paljon vähäisemmät kuin eksegetiikasta. Minulle on toisinaan jopa tuottanut jonkin verran vaikeuksia sisäistää systiksen joskus hyvinkin monimutkaisia teologisia ja filosofisia rakennelmia. Vaikka en systistä ottaisikaan pääaineekseni, olen kuitenkin aikeissa opiskella siitä joitakin opintojaksoja. Lisäksi olen laatimassa itselleni eräänlaista teoslistaa, joka kattaa keskeisiä kristikunnan ajattelijoita aina ensimmäiseltä vuosisadalta reformaatioon asti. Saa nähdä, tuleeko näiden tärkeimpinä pitämieni teosten lukemiseen kulumaan koko elämä.

Luukkaan kreikka: Haarukkapaloja evankeliumista ja Apostolien teoista

Tämä taisi olla ensimmäinen aineopintojaksoni yliopiston aikana. Ilmoittauduin mukaan osittain siksi, että tämä kurssi vaikutti ennakkotietojen perusteella kohtuullisen helpolta tavalta ansaita viisi opintopistettä.

Kuten nimestäkin voi päätellä, paneuduimme kurssilla tiettyihin kohtiin Luukkaan evankeliumista ja Apostolien teoista. Meitä opetti peruskurssin oppikirjaakin kirjoittanut Jarmo Kiilunen, joka johdatti meitä syvällisesti läpi valittujen raamatunpaikkojen, joihin sisältyivät esimerkiksi kertomus kirkastusvuoresta ja Luukkaan kahteen teokseensa kirjoittamat prologit.

Kävi ilmi, että Luukkaan kreikka oli aika haastavaa ja monet rakenteet vaativat jonkin verran pureskelua. Viimeistään asiantuntevan opettajan ohjauksella nekin kuitenkin avautuivat ja ymmärrykseni kreikan kielen moninaisuudesta ja käyttötavoista syveni.

Luukkaalle tyypillisiä ovat rakenteista erityisesti participium coniunctum, genetivus absolutus ja accusativus cum infinitivo. Kielessään hän käyttää melko paljon Septuagintassa, Vanhan testamentin kreikankielisessä käännöksessä, esiintyviä ilmauksia. Lisäksi meille esiteltiin Luukkaan mielisanastoa, jota hänellä esiintyy useammin kuin muilla evankelistoilla tai Paavalilla.

Kerran viikossa olleiden Luukkaaseen keskittyvien luentojen lisäksi tentissä sai suorittaa osan Matteuksen evankeliumista. Käytännössä siis luin itsenäisesti noin kolme viidesosaa Matteuksen evankeliumista ja vastasin tentissä myös tältä alueelta olevaan osuuteen. Matteuksesta kertyi kolme ja Luukkaasta kaksi opintopistettä.

Tentti oli melko samanlainen kuin peruskurssillakin oli ollut: meidän tuli sekä Luukkaan että Matteuksen osalta kääntää katkelmia ja määritellä niistä tiettyjä sanoja. Lisäksi oli kuitenkin katkelma, jota piti kommentoida toisaalta sen suhteen, mitä Luukkaalle tyypillisiä piirteitä katkelmassa oli, ja toisaalta sen suhteen, miten hyvää kreikkaa katkelma oli.

Tämä kurssi oli niin sanotun kreikan jatkokurssin A-osa. Aion käydä myös B-osan, joka sijoittunee kevääseen. Olen edelleen kreikasta innoissani ja tuntuu, että tämän kielen lukeminen ja kääntäminen sujuu vieläkin erittäin hyvin. Matteusta kreikaksi lukiessani ymmärsin lähes koko ajan, mistä tekstissä oli kysymys, vaikkakin tekstien tunteminen ennalta auttaa asiaa.

***

Ensimmäinen periodi sisälsi paljon työtä – ehkä seuraava on vähän helpompi. Kun opintojen lisäksi elämässäni on ollut vielä paljon muutakin, esimerkiksi erilaisia tapahtumia ja ajanviettoa ystävien kanssa, on kalenterini ollut hyvin täysi jo pitkän aikaa. Omalla tavallaan se on tietysti hauskaakin.

Tämän sarjan seuraavassa kirjoituksessa siis aiheina tiedossa ainakin kirkkohissan esseetyöskentelyä, liturgiaa, saarnaa ja pyhiä toimituksia sekä modernia teologiaa. Palatkaamme!