Elävää teologiaa

Tämä kirjoitus koostuu kahdesta vähän uudenlaisesta ekskursioraportista, yhdestä kertomuksesta ja loppusanoista. Jonkinlaisena yhdistävänä tekijänä toimii sydämelläni vahvasti viime aikoina ollut ajatus hengellisen vakaumuksen kokonaisvaltaisesta todeksielämisestä.

EKSKURSIO: Ihmisiä kohtaamassa sanoin

Valvottu yö tuntui kehossani istuessani luennolla. Jo toinen yö viikon sisään... kunhan tämä äärirajoilla poikkoilu ei vain riistäytyisi käsistä. No, enää olisi yksi suurempi juttu suoritettavana ja sitten pääsisin halutessani vaikka nukkumaan.

Olin hiljattain sattunut tapaamaan useamman kerran erästä henkilöä, joka oli saanut jonkin minussa uinuneen hiukan havahtumaan. Hän oli pyytänyt minut mukaan evankelioimaan, puhumaan hyvää sanomaa ihmisille livenä. Itse hän harrasti kyseistä toimintaa säännöllisesti, minä puolestani olin tehnyt sitä ylipäätään vähänlaisesti. Syyt tekemättömyydelleni ovat olleet moninaiset ja niistä varmaan moni on ollut tekosyitä, ainakin siltä minusta tuntuu.

Oma hengellinen taustani, sikäli kun minulla sellaista voidaan sanoa olevan, oli alun perin yhteisössä, jossa evankeliointi oli tärkeä asia. Säännöllisesti suoritettiin aktioita eli tietynlaisia evankeliointitempauksia, saatettiin hyvinkin lähteä jopa toisille paikkakunnille. Jokaisen kristityn nähtiin saaneen evankeliointikutsun.

Ja voi, kuinka minua ahdistikaan. Jos jokin vain on ollutkin minulle uskonelämässäni vaikeaa, se on ollut katuevankeliointi: mennä juttelemaan ihmisille kasvotusten. Tässä kohtaa minulla lienee suuri pelon- ja jännityksensekainen patouma. Olen sen johdosta ollut aikamoisessa kontrastissa hengellisen taustani kanssa: lukemattomat hetket olen kipuillut evankelioinnin kanssa, olen halunnut jättää sen tekemättä, kokenut aikoinani suurtakin syyllisyyttä, surrut sitä että kävelen ihmisten ohi ja miettinyt asioita ehkä liiankin pitkälle. Yritin keksiä itselleni helpotuksia ajatellen, että ilmiselvästi katuevankeliointi ei ole kutsumukseni, se ei ole lahjojeni mukaista, minun tietotaitoni ei riitä siihen ja evankeliointiväyliä on paljon muitakin. Näissä kaikissa itse asiassa lienee perää, mutta en silti saanut rauhaa. Ongelmani ei ole ollut eikä ole ehkä niinkään katuevankeliointi kuin pelko, joka kontrolloi minua väärällä tavalla.

Katuevankeliointikokemukseni rajoittuvat muutamaan satunnaiseen kertaan, viime aikoina olen jättänyt sen tekemättä lähinnä siksi, että minusta on tullut niin suuressa määrin etsijä. Haen itse käsitystä siitä, mikä itse asiassa yksityiskohtaisemmin on se sanoma, jota haluaisin julistaa. Toki tiedän, että pelastumiseen kuuluu usko Jeesukseen, mutta tarkempi "pelastuksen dynamiikka" on minulle monessa kohtaa melko sumeaa. Olen siis pelännyt julistaa epävarmana.

Nyt kuitenkin olin suostunut mukaan ja ehkä päätarkoitukseni oli pelkoni voittaminen tai ainakin itseni ylittäminen. Kyse oli ihmisille juttelemisesta hyvin arkisella tavalla, emme edes jakaneet mitään lappusia. Tapasin toverini määrätyssä paikassa, kävimme kaupassa (minä ostin energiajuomaa ja patukan, ja jaksoinkin sitten hieman paremmin). Yhtäkkiä sitten kaverini lähestyi erästä paikallaan olevaa miestä ja aloitimme keskustelun. Menimme kysymyksiin uskon asioista ja mies vaikutti kiinnostuneelta. Minä olin ajatellut, että ihmiset yleensä sulkeutuisivat suojakuoreensa, jos heidän kanssa alettaisiin puhua hengellisistä. Näin ei kuitenkaan sinä iltana muistaakseni kertaakaan käynyt.

Keskustelimme myös useamman muslimin kanssa. Toverini vastaili mielellään heidän kysymyksiinsä, itse heitin välillä jotain sopivaan väliin.

Tuntemattoman lähestyminen on minulle se kaikista vaikein asia. En muista, teinkö sitä suoranaisesti sinä iltana kertaakaan, mutta ajauduin kyllä kahdenkeskiseen keskusteluun erään muslimin kanssa. Otin hiukan mallia toverini aiemmasta lähestymistavasta, toisaalta ammensin siitä, mitä jo entuudestani tiesin sekä kristinuskosta että islamista. En kokenut keskustelun ainakaan siinä hetkessä olleen kovinkaan hyödyllinen. Se oli kuitenkin hyvähenkinen ja erosimme lopulta toisistamme iloisina.
Olin tyytyväinen siitä, että olin lopulta uskaltanut edes jotain, ja työni loppuivat siltä illalta siihen. Pitkästä aikaa olin palannut alueelle, jota olin niin paljon vältellyt. Haluan elää siinä toivossa, että tulevaisuudessa pelkoni ei enää estäisi minua lähestymästä tuntemattomia. Tämä on päällimmäinen syy sille, miksi haluaisin myös jatkaa evankeliointia tai edes näitä keskusteluja – niissä rajoissa kuin epävarmuuteni ei niitä pääse haittaamaan. Haluaisin olla valmis tekemään tätä työtä, jos Jumala minua siihen joskus kutsuu, vaikka en uskokaan katutyön olevan pääasiallinen kutsumukseni. Jos olenkin harrastamatta katuevankeliointia, en halua tehdä sitä siksi, että pelkään sitä ja se tuntuu haastavalta, vaan jostain "arvokkaammasta" syystä. Yleensä ottaenkaan en halua elää elämääni pelkojeni sanelemana ja haasteita kammoksuen. Rukoilen ja toivon, että minä voisin myös selviytyä voittajana, enkä omassa voimassani vaan Jumalaan luottaen.

***

KERTOMUS: Uskovan teologin uhkakuva

Tuo ihminen on teologi. Hän on opiskellut jo joitain vuosia tiedekunnassa ja sen vilkkaassa maailmassa. Hän ei suinkaan ole niin kuin valtavirta, hän todella pitää Raamattua luotettavana ja todenmukaisena kirjana. Hän palaa halusta oppia lisää tuosta kirjasta, sitä oikeata ja varteenotettavaa tietoa nimittäin. Hänen rinnassaan sykkii väittelijän ja intohimoisen uskon puolustajan sydän.

Hän tuli uskoon useita vuosia sitten. Arvomaailmassaan hän vastustaa nykyajan maallistumista, länsimaista pinnallisuutta ja individualismia sekä Jumalasta vieraantumista.

Luennolla istuessaan hän saattaa jutella ja kommentoida luennoitsijan esittämiä väitteitä kavereilleen puoliääneen. Hän kyselee toisinaan teräviä ja nokkelia, hieman, mutta vain hieman pilkallisia, huolellisesti muotoiltuja kysymyksiä.

Hän on päässyt lukuputkeen. Raamattua hän ei suoraan enää lue niin paljoa kuin ennen, sillä hän kokee tuntevansa sen pääpiirteissään. Enemmän häntä kiinnostavat selitysteokset ja kommentaarit! Luku-urakka sisältää monenlaisia muitakin kirjoja: herätyskristillistä eksegetiikkaa, apologetiikkaa, uskontotiedettä sekä historiallisia kirjoja kuten kirkkoisien ja teologien kirjoituksia sekä muiden uskontojen kirjallisuutta aina silloin tällöin. Ja tietenkin aimo annoksen filosofiaa. Hän on tiedonjanoinen, haluaa päästä mahdollisimman sisälle asiantuntijuuteen kaikessa, mikä häntä teologiassa ja uskonnoissa vain kiinnostaakin.

Hän ei halua papiksi. Se tuntuu jotenkin etäiseltä ammatilta. Eniten hän haluaisi olla tutkija, ajatus kirjoja pursuavasta työhuoneesta uskon mysteerien äärellä kihelmöittää häntä.

Suurin osa hänen ajastaan kuluu toisten uskovien parissa hengaillessa. Hän käy opiskelijailloissa silloin tällöin. Niissä hän keskittyy eniten puheeseen tai opetukseen, arvioiden tarkasti puhujan argumentaatiota. Hän ei laula lauluissa mukana kovinkaan usein ja rukouskin on hieman vaivaannuttavan tuntuinen hetki (hänellä ei enää vähään aikaan ole ollut paljoa aikaa rukoukselle). Mutta kun hän pääsee juttelemaan ystäviensä kanssa jostain teologisesta tai filosofisesta aiheesta, hän on liekeissä. Hän tykkää myös kovasti väitellä netin keskustelufoorumeilla, teologiablogiakin hän kirjoittaa.

Hän on puhunut muutamia kertoja yleisölle. Hän rakastaa sitä. Varsinkin, jos yleisö koostuu toisista teologeista. Silloin hän voi olla oma itsensä, käyttää sellaista sanastoa, jonka ymmärrettävyyttä ei tarvitse miettiä. Hänen omia erikoisalojaan ovat muun muassa moraaliset kysymykset ja Raamatun arvovallan puolustus. Hän kykenisi milloin vain pitämään näistä aiheista hyvin asiantuntevan, sivistyneen ja akateemisen puheen.

Kerran hänet haluttiin siunata ennen puhetta. Hän suostui siihen toki, vaikkakin se tuntui hieman kiusalliselta. Sama tunne ilmestyy, jos tilaisuuden koordinaattori pyytää häntä rukoilemaan puheensa lopuksi. Se tuntuu tietyllä tapaa muodollisuudelta.

Toisinaan hän äityy juttelemaan enemmänkin sellaisten kristittyjen kanssa, jotka eivät ole teologeja. Nämä keskustelut ovat erikoisia. Hän huomaa toistuvasti vastapuolen argumentaatiossa hienoista kehittymättömyyttä ja ajattelee joskus jopa tämän tuntevan Raamatun vain pintapuolisesti. Kuinka usein hän tuleekaan todenneeksi, että hänellä on jo nyt melkoisen valtava tietämys teologiasta. Ai sitä nautintoa, kun hän saa jakaa jonkin näkemyksen, joka hänelle on kirkastunut jostain kohdasta, ja yllättää kuulijan täysin. Hän katsoo pikkuisen pitkin nenänvartta kristittyjä, jotka eivät ole teologeja.

Mutta kerran hänen luokseen tulee vanha tuttava, he viettävät pitkästä aikaa iltaa yhdessä. Jonkin aikaa keskusteltuaan ystävä kysyy: "Miten on hengellisen elämäsi laita?"

Kysymys vavahduttaa jotain syvällä hänessä. Hänessä herää sydämen kaipuu Jeesusta kohtaan, tuo jokin, joka sai ilmetä hänessä joitakin vuosia sitten ehkä hieman enemmän. Mutta muutamien päivien kuluttua tuo kaipuu painuu taas hiljaa pois, ja hän jatkaa. Mihin suuntaan, se on oma kysymyksensä.

Tuo teologi en ole minä. Mutta voisinko olla jonain päivänä?

Herra minua auttakoon.

***

EKSKURSIO: Ihmisiä kohtaamassa teoin

Edustan ajattelua, jonka mukaan kristittyjen on hyvä julistaa hyvää sanomaa sekä sanoin että teoin. Mielestäni voidaan päätyä vaillinaiseen julistamiseen sekä silloin, jos vain esimerkiksi tehdään hyvää mutta ei sanallisesti kerrota Jeesuksesta, että silloin, jos vain sanallisesti julistetaan ilman että itse eletään sanoja todeksi. Kumpikin on tärkeää.

Minulle on suotu viime aikoina myös mahdollisuus auttaa ihmisiä. Tämä tapahtui itsenäisyyspäivänä, ja kas, nyt vasta tätä kirjoittaessa huomaan, että valvoin sitäkin edeltävän yön... Voi minua, onneksi lomalla saan levätä.

Hankkiuduin siis Hakaniemen torille itsenäisyyspäivän aamuna lukuisien muiden vapaaehtoisten kanssa olemaan käytettävissä, jos minua tarvittaisiin paikalla järjestettävissä Koko kansan linnanjuhlissa. Aluksi sain olla jonkin aikaa joutilaana mutta sitten pääsin asiaan. Tein pienempien askareiden lisäksi pääasiassa kahta hommaa, täytin ruokapusseja ennen tapahtumaa sekä jaoin pullia ihmisille varsinaisen tapahtuman aikana.

Näin monenlaisia ihmisiä, eri taustoista, mutta useat lienevät olleet vähäosaisia. Panin merkille sen, että melkein kaikki olivat erittäin kohteliaita, sanalla sanoen miellyttäviä ihmisiä sen vähän perusteella, mitä sain heitä tavata. Oli kylmää ja lähes koko ajan tihuutti. Olin varustautunut kohtalaisen huonoilla vaatteilla. Mutta tästä huolimatta minä pidin siitä. Tilanne puhutteli minua itseäni merkittävästi: koin vahvasti olevani Kristuksen asialla ja toisaalta ymmärsin, miten hyvin asiani loppujen lopuksi ovatkaan. Sydämeni sykki.

Ja kuinka yllättävää, että vaikka pullaa jakaessa lähestyin sanallisesti monia lähellä olevia ihmisiä, ei se tuntunutkaan niin vaikealta kuin olisi voinut kuvitella. Tulin siihen tulokseen, että jostakin tämäntyyppisestä työstä voisin tehdä itselleni tavan.

***

LOPUKSI: Elävää teologiaa

Pitkin opiskeluaikaani olen aina silloin tällöin miettinyt alani ja hengellisen elämäni suhdetta. Olen tullut siihen tulokseen, että teologian opiskelu ja lukeminen eivät voi ainakaan kokonaan korvata hengellisyyden harjoittamista. Koska teologia alana käsittelee aiheita, jotka ovat uskoville usein hyvin omakohtaisia ja tuttuja heidän elämistään, on olemassa hienoinen riski esimerkiksi ajatella, että ei ole tarvetta rukoilla tai lukea Raamattua, kun teologian opiskelu jo pitää tarpeeksi paljon hengellisten asioiden äärellä.

Kun uskova aloittaa teologian opiskelun, saattaa hänen elämänsä yllättävänkin pian muuttaa muotoaan. Siinä missä aiemmin ei ehkä ollut niin paljoa tietämystä vaan enemmän yksinkertaista käytännön uskonelämää, saattaa teologia kääntää asetelman päälaelleen. Jos opiskelija oikein innostuu, voi ymmärrys ja viisaus karttua valtavasti. Mutta tällä voi olla kohtalokkaita seurauksia käytännön elämälle.

Luulen tietäväni moniakin teologeja, jotka ovat oppineita ja älykkäitä, taitavia alan miehiä, teoreettisesti niin ylivertaisia, että en voi lähes muuta kuin ihailla heidän saavutuksiaan ja lahjojaan. Mutta samaan aikaan näiden huipputeologien usko (jos se ylipäätään on mitenkään nähtävissä ulospäin) voi vaikuttaa hyvin ohuelta. Mikä kontrasti tämä onkaan! Kristillisen taustan omaava teologi voi kyllä osata luetella lukuisia erilaisia sovitusteorioita, kertoa seikkaperäisesti jumalanpalveluksen historiasta ja ladella lähes ulkoa joitakin Raamatun kirjoja, mutta tästäkin huolimatta hänen henkilökohtaisen uskonsa syvyyttä on vaikea päätellä sen ollessa hyvin näkymättömissä.

Teoria ottaa helposti voiton käytännöstä.

Mutta itse olen jatkuvasti ajatellut ja nyt varmaan ajattelen vielä enemmänkin, mitä hyötyä uskovalle teologille on hallita suuri määrä teoreettista tietoa vaikkapa Raamatusta, jos hän ei sitä sovella käytäntöön juuri lainkaan? Toki on sangen mukava harrastus käydä teologisia keskusteluja, väitellä toista mieltä olevien kanssa ja saada muita hämmästymään kerta toisensa jälkeen vakuuttavilla argumenteilla. Mutta riittääkö tämä? Mitä meidän pitäisi ajatella sellaisista käsitteistä kuin jumalasuhde ja lähimmäisenrakkaus? Jos ne jäävät teologiseeraamisen varjoon, on mielestäni jotain pielessä.

Jos minun pitäisi valita, olisinko edellä ekskursioiden välissä olevassa kertomuksessa oleva henkilö vai teologiaa oppimaton, yksinkertaisella tavalla uskova, uskoaan käytännön elämässä todeksi elävä, lähimmäistä sanoin ja teoin rakastava ja seurakuntaa lahjoillaan rakentava ihminen, haluaisin olla jälkimmäinen. Teologia on mielestäni hieno ala ja erittäin hyödyllinen apuväline uskonelämälle. Mutta jos siitä tulee kuninkaamme ja jos se tekee meidät äkkiarvaamatta hengettömiksi viisastelijoiksi, on tilanne mielestäni surkuteltava.

Siispä tällä blogikirjoituksella haluan nimenomaan rohkaista! En kehua itseäni, koska olen pari kertaa aktivoitunut; en sen paremmin painostaa ketään muuta tekemään samoin. Mutta voin lämpimästi suositella käytännön uskonelämää, rohkaista monimutkaisiakin ajattelumalleja rakastavia uskovia olemaan käytännön elämän mielenkiintoisessa maailmassa. Tämä maailma voi avata aivan uusia asioita hengellisyydestä kuin kirjatkin, ja lisäksi se on myös erittäin hyödyllistä kanssaihmisille.

Suomen teologisen instituutin sivuilla lukee omassa laatikossaan sanat: "Elävää teologiaa". Ne kiteyttävät jotain, mitä itse haluan tavoitella.

Siunausta teille, lukijani!

Ekskursio River Helsingin kokoukseen

Oli sunnuntaiaamupäivä ja minä kävelin Kalliossa kohti määränpäätäni. Se sijaitsi paikassa, josta kyllä olin kulkenut ohi monesti mutta jota en ollut aiemmin kunnolla rekisteröinyt. Löysin River Helsingin tilat ennakkotietojeni perusteella helposti ja koin ahaa-elämyksen: tässä se paikka onkin, tässä mielenkiintoisen näköisessä rakennuksessa!

Taustaa

Ensi kosketukseni yhteisöön lienee tullut nettisivujen kautta, kun aikanani laadin listaa seurakunnan nimeä kantavista tahoista pääkaupunkiseudulla. Tämän jälkeen olin muistaakseni kohtuullisen kauan ilman mitään kontaktia River Helsinkiin, kunnes sitten eräänä päivänä istuessani rautatieaseman ulkopuolella minua lähestyi kaksi miestä.

He vaikuttivat kumpikin ulkomaalaistaustaisilta ja he esittivät minulle englanniksi kysymyksen: jos kuolisin tänään, menisinkö taivaaseen vai helvettiin? Tein jo heti alussa selväksi, että uskon Jeesukseen. Muistaakseni miehet ilahtuivat tästä. He kuitenkin halusivat minun rukoilevan heidän perässään jonkinlaisen rukouksen. En itse täysin käsittänyt sen merkitystä ja katsoinkin rukousta tarkemmin kirjoitetussa muodossa toisen miehen näyttämänä. Päädyin siihen, että en rukoilisi tuota rukousta, koin että sen sanamuodot eivät sopineet minulle (uskon jo valmiiksi, joten en halunnut ikään kuin vaikuttaa siltä, että tulisin uskoon vasta nyt). Toinen mies korosti päivittäisen omistautumisen käsitettä, mistä olin kyllä samaa mieltä, mutta siitä huolimatta en kokenut tätä rukousta siinä hetkessä itselleni sopivaksi tavaksi omistautua. Miehet ymmärsivät tämän ja erosimme ystävällisesti. Olin saanut paperilappusen, jossa mainittiin River Helsinki. Aa, he olivat siis sieltä!

Joidenkin päivien kuluttua tapasin rautatieasemalla toistamiseen saman yhteisön edustajan. Tilanne kulki hyvin samalla tavoin: kysymys, rukousehdotus ja kielenä englanti. Nyt oli kuitenkin kyseessä yksittäinen nainen. Lisäksi poikkeavaa ensimmäisestä kohtaamisesta oli se, että tällä kertaa minä annoin, kun minulta kysyttiin, puhelinnumeroni myöhempää yhteydenottoa varten.

Niinpä sitten sainkin pian kaksi puhelinsoittoa, joihin en kumpaankaan ehtinyt vastata. Soitin takaisin ja paljastui, että toisessa päässä oli River Helsinki. Nyt keskustelin suomeksi lyhyesti ja minulta kysyttiin myös rukousaihetta. Puolestani rukoiltiin puhelimessa. Minua kutsuttiin jälleen käymään. Puhelun jälkeen sain vielä tekstiviestinkin mutta en mennyt vielä seuraavana sunnuntaina. Olin kuitenkin jo tavallaan päättänyt, että pian tekisin vierailun.

Ennen alkua

Astuin ovesta sisään ja tulin ihmistungokseen. Edellinen tilaisuus oli ilmeisesti juuri päättymässä, erilaisia kokouksia oli täällä nimittäin sunnuntaisin useita. Minut kontaktoitiin miltei heti ja sain esitteen, karkkia ja kaavakkeen, joka minut pyydettiin täyttämään. Lappusessa kysyttiin lähinnä yhteystietoja ja myös kotiseurakuntaa. Päädyin toteamaan, että tässä yhteisössä uusien tavoittaminen ainakin otetaan hyvin vakavasti.

Juttelin muutaman ihmisen kanssa ja pian pyrin pääsemään istumaan. Minut ohjattiinkin sopivalle paikalle käytävän viereen.

Musiikki soi kohtuullisen kovalla ennen tilaisuuden alkua. Sali ei ollut hirvittävän suuri, siellä oli riveissä irrallisia tuoleja, jotka olivat puolikaarta muistuttavassa asennossa. Edessä oli lava, jolla oli elektroniikkaa (muun muassa kosketinsoitin ja rummut) sekä valkokangas. Eräällä seinällä olevalla näytöllä luki: "Tervetuloa! Welcome!" Yhteisö oli monesta asiasta päätellen kaksikielinen, mutta nyt alkava tilaisuus olisi suomeksi.

Siellä täällä kulki ihmisiä, joiden kaulassa olevassa kyltissä luki: kokousavustaja. Paikalla oli jonkin verran lapsia.

Tilaisuuden alku: riemukasta ylistystä ja iloa

Soittajat tulivat ajan mittaan eteen ja alkoi lauluosuus. Ihmiset nousivat seisomaan ja ilmoille kajahti viitisen laulua, jotka olivat tyyliltään iloisia ja lennokkaita, Jumalaa ylistäviä. Lauluista kolme ensimmäistä olivat entuudestaan minulle hyvin tuntemattomia, mutta ne olivat yksinkertaisia, ja opin ne nopeasti.

Monet paikallaolijoista pitivät käsiään kohotettuina, usein laulun päätyttyä ihmiset taputtivat innoissaan. Erääseen väliin yksi soittajista puhui hiukkasen kielillä.

Ylistys kesti noin puoli tuntia, sitten eteen meni nainen, joka alkoi rukoilla. Yllättäen hänen äänensä kohosi aika tavalla ja lopulta hän ja muutkin jopa suoraan huusivat lyhyen ajan. Tunnelma oli edelleen hyvin iloinen.

Kuinka moni on elossa tänään? kysyttiin, ja vastaukseksi kuului huutoa.

Nainen puhui tervetulosanoja, ja kuten taisin ounastellakin tutkailtuani paikan elektronisia vempaimia, tämä tilaisuus nähtävästi taltioitiin. Ymmärtääkseni sitä seurattiin ulkomailla asti. Nainen kiitti Herraa siitä, että Herra on laittanut heidät Suomeen ja seurasi taputusta.

Tilaisuudessa keskeinen toistuva elementti oli aamen-huuto: hyvin usein edessä oleva puhuja sanoi ikään kuin kysyvästi: "Aamen?" ja tähän vastattiin: "Aamen!" Tämä lienee luontevaa ymmärtää tässä kohtaa kysymys- ja vastausparina: "Eikö niin?" – "Niin!"
Kokouksen mennessä eteenpäin hymy säilyi ihmisten kasvoilla ja välillä saatettiin puhjeta raikuviin aplodeihin.

"Pelastusrukous"

Kerrottaessa evankelioinnista, johon yhteisö myös panosti, mainittiin pelastusrukous. Tämä etenkin vapaakristillisyyden piirissä yleinen rukous (josta käsittääkseni käytetään myös nimiä syntisen rukous tai uskon rukous) ei liene sanamuodoltaan täysin sidottu mutta sisältää yleensä tietyt elementit, kuten kääntymisen pois synneistä, uskomisen vakuuttamisen ja Jeesuksen pyytämisen sydämeen. Tämä rukous usein rukoillaan perässä toistamisen periaatteella evankeliointitilanteessa henkilökohtaisesti ihmisen kanssa tai suuremmassa tilaisuudessa useat halukkaat siihen johdattaen. Joissakin yhteisöistä tästä rukouksesta on tullut tietynlainen pelastukseen johdattamisen standardimalli: sen lausunutta ihmistä pidetään uskoontulleena ja pelastuneena Jumalan lapsena. Samoin vaikutti olevan myös River Helsingissä.

Tällainen rukous oli täällä erittäinkin keskeisellä sijalla. Parikin kertaa mainittiin ihmisten lukumääriä, jotka olivat sen rukoilleet. Tänä viikonloppuna oli huutanut Herraa avuksi muistaakseni 200 ja jos ymmärsin oikein, jopa 3000:n sanottiin rukoilleen uskon rukouksen kesäraamattukoulun yhteydessä.

Tämän maan tavoittaminen oli yhteisön keskeinen tavoite. Saimme kuulla muutamalta ihmiseltä todistusta evankeliointityöstä ja ihmisten kohtaamisesta. Kuulemma erään kuuluisan bändin basisti oli tavoitettu, samoin eräs humalassa olevakin oli "aivan selvillä sanoilla" rukouksen rukoillut.

Eteen pyydettiin myös muutama ihminen, jotka siunattiin seurakuntaan. Vapaakristillisyydessä on usein tapana sunnuntaijumalanpalveluksessa järjestää tällainen lyhyt seremonia. Uudet kertoivat itsestään, ja sitten heidät siunattiin.

Raamatun sanaa ja lahjoitus

Lapset lähtivät "lastenkirkkoon" (veikkaisin, että kyse on jonkinlaisesta pyhäkoulusta) ja me muut saimme kuulla ajatuksia Raamatun äärellä. Nainen otti ensin esiin kohtia köyhien auttamisesta. Hän korosti sitä, että almuja tulee antaa oikeista motiiveista. Kymmenykset mainittiin useampaan kertaan, tosin se, mitä yhteisössä niistä tarkasti ajateltiin, ei selvinnyt minulle.

Rukouksen jälkeen seurasi rahan kerääminen. Lahjoituksen pystyi ilmeisesti antamaan niin käteisellä, kortilla kuin tilisiirrollakin, viimeistä vaihtoehtoa varten tarjolla oli lomakkeita. Tilanteen aikana edessä puhuttiin samalla.

Sitten seurasi kaiketi kokouksen varsinainen pidempi puhe tai opetus, jota pitänyt mies mainitsi, että viime viikot oli puhuttu "henkilökohtaisesta läpimurrosta". Tänään aiheena oli "uskon lahja". Puheessa, jonka odotin olevan pidempikin, oli mielestäni paljon hyviä pointteja, jotka jo entuudestaan tiesin. Tällaisia olivat esimerkiksi se, että uskon vaellus vie paljon aikaa, ja se, että meidän ei tule perustautua eilen saamiimme voittoihin.

Kun mies puhui Jumalan sanan muuttumattomuudesta, hän sanoi siihen viitaten raamatullisesti: Maa ja taivas katoavat, mutta minun sanani eivät koskaan häviä. Taas kuului aamen ja aplodeja. Mies puhui vähän kielilläkin. Lisäksi tämäkin puheosio sisälsi "sano perässä" -tyylisiä lausahduksia, kuten:

"Minä olen –"
"Minä olen –"
"– uskova."
"– uskova."

Yllättävä kulminaatio

Puheen jälkeen, kuten osasin odottaakin, ihmisiä alettiin kutsua. Musiikki soi taustalla ja mies kertoi evankeliumista ja kehotti ei-uskovia tekemään Jeesuksesta elämän Herran tänään, toisia hän kehotti palaamaan takaisin ja vielä kolmansia kutsui saamaan pelastusvarmuuden. Silmät suljettiin ja päät painettiin, ja niitä, jotka edellä mainittuja asioita halusivat, pyydettiin nostamaan kädet. Sitten puhuja pyysi kaikkia katsomaan häntä. Vielä hän pyysi ihmisiä nostamaan käsiä.

Sitten hän kehotti nostajia nousemaan ja menemään eteen. Ahaa, ajattelin, täällä mennään eteen asti. On nimittäin sellaisiakin paikkoja, joissa käsien nostajat jäävät paikoilleen.

Sitten seurasi odotetusti syntisen rukous tuttuine elementteineen: siinä puhuteltiin rakasta Taivaan Isää, mainittiin parannus ja sanottiin, että rukoilijat ottavat uskon kautta vastaan pelastuksen lahjan. Rukoilijoiden nimien vakuutettiin olevan elämän kirjassa ja pyydettiin, että he täyttyisivät Pyhällä Hengellä. Synnit julistettiin lopulta anteeksi.

Sitten seurasi jotain, mitä en ollut odottanut. Kun edessäolijoiden puolesta ilmeisesti alettiin rukoilla, alkoivat he myös kaatua. Näin erään ihmisen kaatuvan ja hänet otettiin vastaan. Nainen pyysi ilmeisesti Jumalaan viitaten: anna hänen koskettaa!

Kaatuminen on joissakin vapaakristillisissä yhteisöissä yleinen ilmiö, mutta toisissa sitä saatetaan vastustaa kovastikin.

Kokouksessa paljon puhuneet mies ja nainen ilmeisesti aikoivat järjestelmällisesti käydä läpi kaikki eteen tulleet. Mies sanoi ääntään korottaen: "Tulta Jeesuksen nimessä!" tai "Rohkeus Jeesuksen nimessä!" ja sitten seurasi kaatuminen. Sikäli kun näin, minusta näytti siltä, että kaatujia hieman kevyesti tuupattiin. Maahan langenneiden ja makaamaan jääneiden ihmisten päälle laitettiin keltaiset peitot, minulle jäi kuitenkin tuntemattomaksi niiden syy.

Kuului kielilläpuhumista ja pian nainen alkoi nauraa hersyvästi, samoin eräs yleisön puolella oleva. Nauru kuulosti minusta samalta kuin se olisi kohdistunut vaikkapa hauskaan elokuvaan, mutta kenties se oli tässä yhteydessä vain vilpittömän ilon ilmaisemisen väline. Maassa makasi paljon ihmisiä ja uusiakin vielä pyydettiin kaadettaviksi. Tilanne tuntui minusta erikoiselta, mutta se ei ollut niinkään ahdistava kuin yllättävä: en usein ole tällaista kokenut, vaikkakaan nämä ilmiöt eivät ole minulle tuntemattomia.

Lopulta oli aika päättää tilaisuus, joka kesti muistaakseni kokonaisuudessaan noin kaksi ja puoli tuntia. Kuulimme vielä rukousta Suomen puolesta ja lyhyen politiikkaa sivuavan kommentin. Eteen menneille ilmeisesti annettiin lahjaksi pienet kirjaset.

Lopuksi

Poistuin paikaltani ja juttelin vielä hetkisen erään miehen kanssa. Mies mainitsi River Helsingin olevan osittain konservatiivinen, osittain moderni. Se oikeastaan on mielestäni aika hyvä kuvaus. Yhteisön arvot lienevät hyvin konservatiiviset, mutta tavat ja käytäntö liittyvät sujuvammin uudempaan kehitykseen. Itse voisin luonnehtia tätä paikkaa vapaakristillisyyden piiriin sijoittuvaksi uuskarismaattiseksi tunnustuskuntiin sitoutumattomaksi yhteisöksi. River Helsingin tyyppisiä pieniä tai yksittäisiä yhteisöjä on maassamme paljon ja niiden kirjo on tietyistä samoista piirteistä huolimatta laaja. Kun vertaan tätä kokemustani vaikkapa Suheen tai Kaikkien Kansojen Rukoushuoneeseen, totean, että tämä poikkeaa paljon niistä kummastakin.

Paikasta jäivät päällimmäisenä mieleen ilo ja riemu, uskon rukous sekä lopputilaisuuden ilmiöt, joita itse ehkä hieman vierastan mutta joihin en lähde tässä sen suuremmin ottamaan kantaa. Saa nähdä, menenkö joskus käymään uudelleen. Melko varmasti minuun tullaan olemaan yhteydessä, etenkin kun muistin palauttaa alussa saamani yhteystietokaavakkeen.

Ekskursio Kaikkien Kansojen Rukoushuoneelle

Useat kerrat olen nähnyt Helsingin rautatieaseman seuduilla julistajia, jotka ovat pistäneet silmään. Joku saattaa puhua mikrofoniin ulkomaisella korostuksella sanomaa Jeesuksesta kun taas toiset pysäyttelevät ihmisiä ja mahdollisesti jakavat traktaatteja. Julistuksen korostukset ovat hyvin samankaltaisia kuin vapaakristillisyyden piirissä, mutta tyylissä on myös omat poikkeavuutensa. Tähän mennessä karttuneen kokemukseni perusteella voin todeta kyseisen hengellisyyden yleisiksi tunnuspiirteiksi muun muassa konservatiivisen uskonopin; epäkirkollisuuden (jonka sijaan on yksittäisiä toisistaan mahdollisesti paljonkin eroavia yhteisöjä); Raamatun arvovallan, uskonratkaisun tekemisen ja evankelioinnin korostamisen sekä kriittisyyden katolista kirkkoa ja yleensäkin kirkkokuntia kohtaan.

Muistaakseni kuulin ensimmäistä kertaa Keravan Kaikkien Kansojen Rukoushuoneesta ajauduttuani tekemisiin tämän Helsingin rautatieasemalla tapahtuvan julistuksen kanssa. Niiden lukuisien kertojen lisäksi, jolloin olen huomannut heidät työtään tekemässä, lienen myös keskustellut yhteisön piirissä olevien kanssa ainakin kaksi kertaa. Etenkin toinen keskustelukumppanini vaikutti hyvinkin kiihkeältä: hän kritisoi kovasti monia asioita ja näki useassa kristillisenä pidetyssä tahossa, kuten TV7:ssa, "oksetushengen". Niitä harvoja paikkoja, joissa hengellinen meno vielä oli tervettä, oli hänen mukaansa Kaikkien Kansojen Rukoushuone. Hän muistaakseni kutsui minut käymään sinne, ja toden totta sainkin siihen intoa. Miltä tarkemmin näyttäisi yksi maamme viimeisistä "tervehenkisistä" paikoista?

Taisi kuitenkin kulua jopa kuukausia ennen kuin lopulta toteutin ekskursion, en vain tullut lähteneeksi, vaikka kerran jo sitä vakavasti suunnittelin. Sitten kuitenkin kävi ilmi, että kaksi ystävääni oli myös kiinnostunut tästä yhteisöstä, joten päätin lopulta matkustaa Keravalle sunnuntaitilaisuuteen yhdessä heidän kanssaan.

Saavuimme Keravalle hyvissä ajoin ja meillä oli aikaa etsiskellä aluksi hiukan hukassa ollutta Rukoushuonetta. Astuimme sisään noin kymmenen minuuttia ennen tilaisuuden alkua, ja meidät toivotettiin tervetulleiksi. Huone oli pienempi kuin mitä olin odottanut. Tilassa oli riveittäin tuoleja, Raamattuja sisältävä kirjahylly, pöytiä, piano, rummut, kaiuttimet, puhujanpönttö ja verhot sen takana. Vapaiden suuntien seurakuntatiloissa on yleensä risti seinällä, täällä en sellaista huomannut. Huoneen takaosassa oli viihtyisämpi kulmaus, josta löytyi muun muassa pehmoleluja.

Paikalla oli hyvin vähän porukkaa, ja vähistä läsnäolevista monet näyttivät ulkomaalaistaustaisilta. Me menimme istumaan takariviin ja mies, joka myöhemmin paljastui tilaisuuden pääpuhujaksi, tuli kättelemään meitä ja sanomaan "Jumalan rauhaa".

Tilaisuuden alun lähetessä rummunsoittaja ja meitä kätellyt mies menivät eteen. Minulle oli hienoinen yllätys, että mies otti käsiinsä sähkökitaran. Alitajunnassani oli ehkä ollut otaksuma, että tämän paikan edustama hengellisyys voi olla niitä harvoja tahoja, joissa rock-musiikkia vielä nykyäänkin pidetään syntinä, ja sähkökitaran yhdistän jossain määrin tähän musiikkityyliin. Varsinaista rock-musiikkia ei tilaisuudessa kylläkään läsnä ollessani kuultu.

Ehdin sinä päivänä olla tilaisuudessa noin kaksi tuntia ja 15 minuuttia, kunnes minun täytyi aikatauluseikkojen vuoksi poistua. Ehdin kuitenkin saada kuvan niin tämän yhteisön musiikkiylistyksestä, rukouksesta kuin puheiden pitämisestäkin.

Tilaisuuden alussa oli pitkähkö musiikkiin keskittyvä osuus. Osa lauluista oli hyvinkin tuttuja, näiden joukossa muun muassa Tulkaa hänen porteillensa ja Juudan leijona. Soitossa olin havaitsevinani pieniä virheitä tai rytmillisiä epätarkkuuksia, mutta se ei tunnelmaa haitannut. Laulujen välissä saattoi tuon tuostakin olla lyhyitä rukouksia, kappaletta voitiin vaihtaa musiikin juurikaan välissä taukoamatta. Sanat heijastettiin perinteisellä piirtoheittimellä, jonka kalvoa käytiin tiuhaan vaihtamassa.

Väkeä valui saliin lisää pikkuhiljaa, edelleen pääosa oli ulkomaalaistaustaisia. Laulujakin lauloimme monella eri kielellä: suomen lisäksi hepreaksi ja espanjaksi ja ilmeisesti myös romaniaksi.

Jossain vaiheessa nähtävästi koitti jonkinlainen rukoushetki. Eräs rukoili ääneen espanjan kuuloisella kielellä, pian eräs toinen alkoi rukoilla tämän päälle ja vielä kolmaskin ääni taisi liittyä lausumaan omaa rukoustaan. Tänä aikana musiikkia ei muistaakseni soitettu taustalla, mutta se alkoi ilmeisesti uudelleen sinä aikana, kun eräs yleisössä oleva vielä rukoili. Tästä rukouksesta panin merkille sen, että melkein joka toinen sana oli "Herra" – piirre, johon olen törmännyt joskus myös esimerkiksi helluntailaisuudessa. Rukous vaikuutti antaumukselliselta ja vilpittömältä, Herran läsnäolo oli muistaakseni keskeinen teema.

Sitten laulettiin Pyhästä Hengestä, myös pianisti oli saatu paikalle. Pari ihmistä seisoi pitäen käsiään kohotettuina.

Pian oli jo ensimmäisen puheosion vuoro. Kyseessä oli pienimuotoisempi, muutaman raamatunkohdan sisältävä puhe, vaikkakin sitä olisi jo voinut erehtyä luulemaan varsinaiseksi saarnaksi. Tulkkaus kuultiin sekä espanjaksi että romaniaksi. Puheen keskeinen ajatus lienee ollut, että ihmiset kyllä kuulevat Jumalan sanat, mutta eivät tee niiden mukaan. Vilpittömyyttä korostettiin, samoin oikeaa motiivia tulla seurakuntaan. Jumalaa ei tullut palvella opettaen ihmiskäskyjä. Parannuksen tekeminen synneistä oli myös tärkeä teema.

Puheen jälkeen rukoilimme seisten, minkä jälkeen oli mahdollisuus antaa uhrilahja eli rahalahjoitus. Se tapahtui laulun aikana siten, että lahjoituksen sai käydä viemässä eteen. Tässä vaiheessa kuultiin minusta ehkä kaikista paras musiikillinen osio, joka taisi itse asiassa olla monesta laulusta koostuva sikermä. Soitossa olin huomaavinani heprealaisia vaikutteita, se oli menevän kuuloista ja ihmiset taputtivat käsiään. Laulu kesti pitkään.

Vasta kaiken tämän jälkeen oli varsinaisen "saarnan" vuoro, ja tulin huomaamaan, että sitäkään ei kovin lyhyeksi jätetty. Tilaisuus oli hyvin pitkän kaavan mukainen, niin että koko loppuaikani Rukoushuoneella kului saarnaajan puheen kuunteluun enkä ehtinyt kuulla sitä loppuun.

Saarnaajana oli kitaraa soittanut ulkomaalaistaustainen mies. Hän puhui suomeksi, mutta aksentilla niin, että hänen puheestaan oli välillä vaikeaa saada selvää. Minusta tuntui siltä, että ennen kuin hän aloitti varsinaista saarnaansa, hän puhui suoraan yleisölle muistuttaen, että tänne ei olla tultu pelaamaan jalkapalloa, ja että tämä on seurakunta. Ehkä joku paikalla oleva oli käyttäytynyt kurittoman näköisesti, en tiedä.

Mies korotti ääntään heti alussa ja itse asiassa valtaosa kuulemastani saarnasta tuli puolihuudolla. Miehen tyyli oli aggressiivinen, välillä minusta jopa vihainen. Lyhyeksi aikaa hän saattoi hiljentää ääntään, mutta pian taas jatkoi lujemmin. Puhe sisälsi paljon vertauskuvia arkielämästä, monia asioita toistettiin. Kuten ystäväni tokaisi, olisi saarnan varmaan voinut tiivistää paljon lyhyempäänkin aikaan.

Saarna oli hyvin pyhyyshenkinen, se keskittyi ihmisen oikeaan vaellukseen Jumalan edessä. Tarkempaa keskeistä perusajatusta minun oli vaikea löytää. Mies puhui siitä, kuinka saastainen sydän pitää puhdistaa Jeesuksen verellä, kuinka ihmisiä pitää kehoittaa lopettamaan synnintekeminen, kuinka Jumalaa tulee kunnoittaa. Hän korosti useamman kerran sitä, että ihmiset koettavat salailla syntejään sanomalla, että "Jumala on rakkaus" ja että "Jumala on armollinen", mikä pitänee todella paikkansa, mutta en itse pitänyt siitä pilkallisesta sävystä, joka hänen ääneensä tuli hänen lausuessaan nuo yleiset väitteet. Sisällöllisesti olin saarnan kanssa aika monessa kohtaa ihan samaa mieltä, mutta oma ilmaisu- ja lähestymistapani teemaan olisi luultavasti ollut hyvin toisenlainen.

Erikoiselta minusta vaikutti miehen esittämä kysymys, kuinka monta tuntia annamme aikaamme Jumalalle. Itse olen aika lailla sitä mieltä, että hengellisessä elämässä kaikki on tavallaan hengellistä: elämme jatkuvasti Jumalan lapsina ja Hänen yhteydessään. Millä tavalla voisimme erottaa "Jumalan ajan" ja "oman ajan"? Mies vaikutti ajattelevan, että esimerkiksi seurakunnassa vietetty aika oli "Jumalan aikaa". Mutta riittääkö Jumalalle tosiaan vain osa meidän ajastamme? Loputko saisimme käyttää niin kuin meitä huvittaa?

Jotkin miehen oppikäsitykset, jotka mahdollisesti edustavat myös tätä yhteisöä, tulivat puheen aikana epäsuorasti esille, näistä mainittakoon lapsikasteen torjuminen – kuten arvata voi – ja kielteinen suhtautuminen esimerkiksi tatuointeihin. Myös odotettu kielteisyys katolista kirkkoa kohtaan ilmeni, jos ymmärsin oikein, väitteessä, että katolinen kirkko on manipuloinut Raamattua. Mies myös sanoi jotain, että jokainen, joka kuuluu kirkkoon, sanoo sen olevan oikea, koska ei halua tehdä parannusta. Kirkon tai uskonnon kautta yritetään puolustaa syntiä.

Eräässä vaiheessa yhtäkkiä mies vaikutti ikään kuin keskeyttävän saarnaamisensa ja huomauttavan luultavasti joillekin ovesta käyneille, että täällä joko ollaan tai ei olla. Sain sellaisen kuvan, että ovessa ramppaaminen ei ollut sopivaa, samoin ei myöskään puhelimeen ollut suotavaa mennä Jumalan aikana.

Saarnaaja alkoi käydä läpi evankeliointityössä kohdattuja väitteitä, joilla yritetään vastustaa julistusta, myös kuuntelijat heittelivät joitain kokemuksiaan ilmoille. Meidän aikamme tuli kuitenkin lähteä niillä main. Kun olimme nousseet, saarnaaja toivotti meille siunausta ja voimia, jälleen lempeämmällä äänellä.

Olisi ollut mielenkiintoista jäädä tilaisuuden loppuun saakka, mahdollisesti käymään keskusteluja yhteisön ihmisten kanssa ja ehkä vastaamaan myös heidän kysymyksiinsä. Toisaalta epäilen, että nuo keskustelut olisivat voineet äkkiä yltyä riidoiksikin. Kaikkien Kansojen Rukoushuone vaikutti omalla tavallaan hyvin "ehdottomalta" paikalta.

Käynti ei ollut ollut ehkä ihan niin "hurja" kuin mitä olin ehkä odottanut rautatieasemalla kuulemani perusteella. Olin osannut odottaa sitä, että paikassa puhuttaisiin paljon synnistä, joten se ei suuremmin minua hetkauttanut. En myöskään joutunut minkäänlaiseen konfliktitilanteeseen kuten joskus jossain toisaalla olen joutunut.

Tilaisuus ei siis aiheuttanut minussa juurikaan suuria tuntemuksia, se soljui läpi hyvin odotetusti. Ehkä saisin yleisesti pätevämmän kuvan tästä yhteisöstä, jos kävisin vierailulla vielä pari kolme kertaa. Aika näyttänee, tulenko sitä tekemään.