Ekskursio kaldealaiskatoliseen pitkäperjantain liturgiaan

Viime vuonna löysin pääsiäisen uudelleen. Paastonaika ja erityisesti kärsimysviikko ennen suurta juhlaa kolahtivat minuun, ja vierailinkin tuolloin lukuisissa erilaisissa tilaisuuksissa elämässä kärsimyshistoriaa läpi. Tänä vuonna olen jatkanut samaa käytäntöä, joka on kenties ollut vieläkin intensiivisempi. Paastonajan alussa kävin ensimmäistä kertaa tuhkakeskiviikon messussa ottamassa otsaani katumusta symboloivan tuhkaristin, ja kiirastorstaina osuin tarkemmin suunnittelematta mutta oikein sopivasti ekumeeniseen rukoushetkeen, jossa toimitettiin jatkojenpesu. Tähänkin toimitukseen osallistuin ensimmäistä kertaa, ja pesijänä oli itse katolisen kirkon Helsingin piispa Teemu Sippo.

Perinteen osalta jalkojenpesu oli katolisesta pesijästä huolimatta ymmärtääkseni ortodoksinen. Osallistuin tällä viikolla kuitenkin myös virallisesti katoliseen tilaisuuteen pitkäperjantaina, joskaan kyseessä ei varmasti ollut se ihmisten mielessä kaikista tyypillisin katolisuuden muoto. Tilaisuus nimittäin kuului kaldealaiskatoliseen riitukseen.

Katolisessa kirkossa on lukuisia erilaisia liturgian harjoittamisen muotoja eli riituksia. Suurin ja tunnetuin on eittämättä latinalainen eli roomalainen riitus, joka monille luultavasti tulee katolisen kirkon hengellisestä elämästä ensimmäisenä mieleen. Yllätyksenä saattaa tulla, että ulkonaisesti hyvin ortodoksisen oloiset tai vieläkin omalaatuisemmat perinteet saattavat kaikki olla yhtä ja samaa katolista kirkkoa. Olen itse saanut jatkuvasti avartaa kuvaani katolisesta kirkosta nähdessäni yhä uudenlaisia hengellisiä perinteitä, joita sen sisään mahtuu. Nyt pääsin jälleen todistamaan yhtä sangen mielenkiintoista traditiota.

Kaverini kutsui minut mukaan Pyhän Marian kirkkoon, jossa järjestettäisiin kaldealainen pitkäperjantain liturgia. Ennen tilaisuuden alkua oli hyvin aikaa, joten sain kuulla jonkin verran perustietoa tuosta minulle kovin tuntemattomasta riituksesta. Historia juontaa juurensa Efesoksen kirkolliskokoukseen vuonna 431, jolloin nestoriolaisuudeksi kutsuttu harhaoppi tuomittiin. Tässä yhteydessä valtakirkosta erkani niin kutsuttu Idän assyrialainen kirkko. Yli tuhannen vuoden kuluttua osa tämän perinteen jatkajista palasi paavin yhteyteen, ja katolinen kirkko sai kaldealaisen riituksen. Olemassa on edelleen kaksi Idän assyrialaisen kirkon suuntausta, jotka eivät ole katolisen kirkon yhteydessä. Jakaantumisten ja palaamisten historia on todellisuudessa vielä monimutkaisempi, mutta näin tapahtumat suurin piirtein soljuivat. Nykyisin kaldealaisia on eniten Irakin seudulla, johtajanaan heillä on joidenkin korviin varmasti särähtävä Babylonin patriarkka. Liturgisena kielenä on eräänlainen aramea, joskin arabia on myös saanut vaikutusalaa. Pitkäperjantain liturgia tulisi olemaan huomattavan erilainen kuin se latinalaisen riituksen liturgia, jossa viime vuonna vierailin. Nyt ei olisi ristin kumartamista eikä liioin aiemmin pyhitettyjen ehtoollisleipien nauttimista, vaan jotain tyystin muuta.

Pyhän Marian kirkko

Pyhän Marian kirkossa olin käynyt muistaakseni kerran aikaisemmin, eräässä noin puolen tunnin mittaisessa messussa, joka oli liittynyt käytännöllisen teologian kurssiin. Kirkko on tiilirakennus, jonka sisäpuolen koristeellisuus luo kontrastin ulkokuoren yksinkertaisuuteen.

Meillä oli edelleen hyvin aikaa, joten hiljennyimme hetkiseksi ja minä kävin luomassa tarkempia silmäyksiä kirkon koristeisiin. Hiljalleen kirkko alkoi täyttyä, mutta se ei missään vaiheessa tullut niin tupaten täyteen kuin esimerkiksi Pyhän Henrikin katedraali toisinaan. Pappia ei tällä kertaa ollut eikä tilaisuuden luonne sellaista edellyttänytkään. Paikalle saapui sen sijaan alidiakoni, joka pukeutui valkoiseen pukuun ja violettiin stolaan. Jokunen muukin mies ja nainen pukeutui valkoiseen albaan, he olisivat avustamassa tilaisuudessa. Liturgiset vaatteet eivät juurikaan eronneet läntisestä perinteestä, mikä ehkä hieman yllätti. Kirkkokansassa huomattavan moni nainen noudatti palveluksen aikana pään peittämisen tapaa.

Hieman ennen aloitusta nenääni kiiri tuoksu, jonka oletin liittyvän suitsutukseen. Haistamani oli kuitenkin erilaista kuin mihin olin muissa yhteyksissä tottunut, siinä korostui enemmän palamisen tuoksu. Keskikäytävälle ensimmäisten tuolirivien eteen kannettiin tilaisuuden ehdoton katseenvangitsija: musta arkku, jossa oli valkoisia ristejä. Ihmiset alkoivat viedä sen päälle kukkakimppuja. Irakilaiset kuulemma ovat hyvin perhekeskeisiä, niinpä jokainen perhe osallistui omalla kukkakimpullaan. Kaverini oli huolehtinut kimpusta, jolla meidän "perheemme" osallistuisi. Tunnelma oli kiintoisalla tavalla samanlainen kuin hautajaisissa, mikä kieltämättä sopi pitkäperjantaihin.

Kuva: Emil Anton.

Alidiakoni meni puhujanpöntön taakse ja aloitti tilaisuuden. Jo alkumetreillä kuulooni kantautui tuo erikoinen musiikkiperinne, jota tämä suuntaus edusti. Harjaantumaton korvani toi minulle mieleen Lähi-idän ja islamin: en olisi todennäköisesti erottanut tätä musiikkia islamin lauluperinteestä. Sisältö oli kuitenkin tällä kertaa kristillinen. Laulu erosi niin perinpohjaisesti siitä, mihin olen tottunut, että sitä oli todella mukavaa kuunnella. Sävelkulut olivat odottamattomia ja ääni värisi niin, että en olisi ihan äkkiä sitä pystynyt nuotittamaan. Ihmisäänen lisäksi muita instrumentteja ei tilaisuudessa kuultu.

En luonnollisesti ymmärtänyt juuri mitään siitä, mitä palveluksessa sanottiin, en edes erottanut, milloin puhuttiin arabiaa ja milloin arameaa. Kaverini oli hieman enemmän perillä asioista, ja hän kertoikin minulle aika ajoin, mistä oli kyse. Tilaisuuden alkuosassa oli raamatunlukua. Lukukappaleita menivät lukemaan tavallisen seurakuntalaisten näköiset miehet, niistä ensimmäinen oli kaiketi Danielista ja toinen Galatalaiskirjeestä. Evankeliumi sisälsi pitkän kertomuksen kärsimyshistoriasta, ja sen luki alidiakoni avustajan suitsuttaessa hänen edessään koko ajan. Kaikki seisoivat. Tunnistin evankeliumista muutamia helppoja sanoja, kuten 'Pilatus' ja 'Herodes', jotka auttoivat päättelemään, missä kohtaa tutussa kertomuksessa liikuttiin. Tilaisuudessa 'Allah' luonnollisesti merkitsi Jumalaa ja 'hijab' oli yhtä kuin temppelin väliverho. Opin myös, että 'habibi' viittasi rakkaaseen ja 'salib' tarkoitti ristiä.

Tilaisuudessa oli jonkinverran litanianomaista sisältöä ja vuorolaulua alidiakonin ja kirkkokansan välillä. Käsittääkseni Isä meidän ja Terve Maria sanottiin kumpikin kahdesti. Ristinmerkkejä tehtiin hillitysti. Merkittäviä osallistumiseleitä liittyi arkkuun, ensimmäisenä oli vuorossa kirkkoa kiertävä prosessio.

Kuva: Emil Anton.

Kulkueeseen ensimmäiseksi asettui krusifiksin kantaja, häntä seurasi kaksi kynttilöitä kantavaa naista. Arkun edellä kulki suitsuttaja, ja arkkua kantoi neljä miestä. Jos halusi, jonon jatkoksi sai liittyä, ja niinpä me menimme mukaan. Kiirettä ei ollut, välillä pysähdyttiin joksikin aikaa paikalleenkin. Jatkuvasti kirkossa kaikuivat liturgiset sanat. Arkku kiersi kahdeksikonmuotoisen reitin käyden keskikäytävällä kahdesti ja sivukäytävillä kerran.

Toinen arkkuun liittyvä ele oli kulkeminen sen ali. Arkku nostettiin tarpeellisen korkealle ja ali mentäessä sitä kosketettiin kevyesti kädellä. Tilaisuuden loppuosassa kukin koti sai hakea kukkasen arkun luota.

Keskellä pääsiäismatkaani koettu pysähdys Lähi-idässä ei ollut lainkaan huono kokemus. Minua oli ehkä aluksi jännittänyt, millainen kulttuurishokki minulle syntyisi, mutta aivan huomaamatta tunteeni oli vaihtunut rauhaan ja levollisuuteen. Koin, että minun oli luontevaa olla mukana ja osallistua, ja vaikka en ihan kauheasti ymmärtänytkään sanoja, koin silti tulevani kohdatuksi. Ja vieläpä kaikilla aisteillani lukuunottamatta makuaistia - sekin olisi voinut tapahtua, jos olisimme nauttineet viinietikkashotit Jeesuksen saaman katkeran juoman muistoksi. Näin oli käsittääkseni joskus aiemmin lopuksi tehty.

Jo yksin katolinen kirkko tarjoaisi varmasti ekskursiokohteita moniksi vuoksiksi ellei jopa koko elämän ajaksi. Odotankin jo mielenkiinnolla, miten seuraava kerta tulee minua hämmästyttämään ja opettamaan.

Ekskursio ortodoksiseen liturgiaan

Heräsin aamulla aikaisin kävelläkseni ortodoksiselle kirkolle, joka on aika kaukana kotoani. Kävi kuitenkin niin, että en oikein päässyt kunnolla ylös ennen kuin olikin jo hyvin myöhäistä. Lähdin menemään mutta myöhästyin noin 15 minuuttia liturgian alusta.

Menin sisään ja riisuin takkini. Kirkkosalista kuului laulua tai oikeammin laulaen sanottua puhetta, nimeltään kaiketi resitatiivia? Näin salissa ihmisiä seisomassa. Olin hetken aikaa eteisessä, mutta sitten rohkaistuin ja menin sisälle kirkkosaliin.

Kävelin ripeästi oikealle laidalle huomattuani, että miehiä oli siellä seisomassa. Naiset puolestaan olivat vasemmalla laidalla, osalla oli hame ja peitetty pää.

Pastorilla oli yllään koristeellisen näköiset vaatteet, samoin muutamilla muilla. Lähes kaikki sanottiin ikään kuin laulaen, myös Raamatun kohdan luku. Saarnaa vastaava puhe puhuttiin kuitenkin normaalilla äänellä, ja sen aikana kävimme istumaan. Muuten pääosin seistiin, vaikkakin itse kävin istumaan välillä muulloinkin.

Tietyissä kohdissa ihmiset tekivät ristinmerkkejä. Välillä eräät kävivät puhaltamassa kynttilöitä, joita paloi muistaakseni useammassa paikassa. Ilmassa oli suitsukkeen tuoksu. Eräässä vaiheessa pastori käveli ympäriinsä suitsuttaen välineellä, joka kilisi kuin kulkuset.

Rahaa keräämiselle oli oma hetkensä. Ihmiset myös välillä polvistuivat, itse en sitä kuitenkaan päätynyt tekemään kuten en ristinmerkkejäkään. Mieleen jäi myös se, että kirkossa puhuttiin "oikeauskoisista kristityistä" ja "kristityistä". Pastori käveli erään toisen kanssa pitäen ainakin yhtä astiaa kädessään, tämä muistaakseni tapahtui ehtoollissanojen sanomisen jälkeen eli kyse oli luultavasti eukaristiasta.

Eukaristia oli minulle yllättävä siinä mielessä, että aika pienet lapsetkin menivät ottamaan sitä. Monet suutelivat tai koskettivat erästä ikonia ennen kuin menivät pastorin luo. En erottanut, mitä pastori sanoi, kun antoi viiniä, mutta tämän annetua sitä lusikalla ehtoollisen ottaja ainakin yleensä suuteli maljaa. Eräs tuli sanomaan minulle jälkiviinistä. Eukaristiallehan en ole kaiketi ei-ortodoksina tervetullut, mutta tätä jälkiviiniä ilmeisesti saivat muutkin ottaa.

Liturgia alkoi olla jo lopuillaan, ja pastori puhui kullanvärinen risti kädessään. Sitten hän muistaakseni sanoi, että nyt voidaan suudella ristiä. Minä lähdin melko pian, sillä en oikein kokenut tätä tapaa omakseni.

Menin eteiseen. Kirkkokahvit olivat viereisessä salissa ja osallistuin niihin, sillä niissä kaiketi voisi paremmin päästä juttusille ja yhteyteen. Kättelin muutamia henkilöitä, myös pastoria. Pöydän antimet tietenkin siunattiin. Kirkossa kuului jonkin verran venäjänkielistä puhetta. Tarjoilut olivat hyvänmakuisia. Keskustelin myös hieman syvemmin erään henkilön kanssa.

Liturgian aikana koin taas sen, että en oikein ollut hengessäni täysin vapaa, mitä olen kokenut muissakin kirkoissa. Tuntui ikään kuin hieman puuduttavalta. Mutta kahveilla tunnelma oli mukavampi.

Lähdin kirkosta jonkin ajan kuluttua. Kenties tämä oli hyvä alku suhteiden luomiseen tämän kirkkokunnan jäsenten kanssa. Vaikka en allekirjoitakaan joitakin sen opeista ja toiminnasta, niin uskon että minulla on siellä monia veljiä ja sisaria, joiden kanssa haluan olla yhtä ja joita haluan tulevaisuudessa veljellisesti rakastaa.