Kokemuksia teologian opiskelusta 11: Analyysia toisesta vuodesta teologisessa

Nyt on vuorossa samantyyppinen vuosikatsaus, jollaisen tein jo ensimmäisen lukuvuoden jälkeen. Millainen on ollut toinen vuoteni teologisessa? Mitkä asiat siitä ovat jääneet päällimmäisinä mieleen?

Ensinnäkin tämä on ollut omalla tavallaan kriisien vuosi. Monet asiat ovat mietityttäneet minua niin opintojeni rakentamisen, tulevan työllistymisen kuin oman ajattelunikin suhteen.

Minkä linjan valitsen?

Lukuvuoden alussa poukkoilin kovasti linjavalintani suhteen. Omalla kohdallani varteenotettavimpia vaihtoehtoja ovat olleet linjat A1 ja A2. Näistä ensimmäinen on niin kutsuttu "pappislinja", joka valmistaa kirkon virkaan. Jälkimmäinen taas valmentaa yhteiskunnan teologisiin tehtäviin. Ideaalitavoitteensa perusteella A2 olisi varmaankin itselleni järkevämpi vaihtoehto, sillä en vieläkään koe itselläni olevan juurikaan edellytyksiä tai mahdollisuuksia toimia pappisviran hoitajana. Tämä siitä huolimatta, että minulle taitaa olla useampikin sanonut, että sopisin tuohon työhön. Koen kuitenkin, että monen asian tulisi muuttua, jotta olisin valmis ottamaan vihkimyksen itselleni, ja mikäli näin ei käy, en aio näillä näkymin sitä tehdä.

A2-linja sisältää kuitenkin laajan sivuaineen, joka ei saa olla teologisesta tiedekunnasta. A1-linjalla puolestaan tällaista sivuainetta ei tarvitse tehdä, ja siten tutkintoon saa mukaan paljon enemmän teologiaa. Vaikka sivuaineen suorittaminen minua sinänsä kiinnostaakin, haluaisin ensin oppia mahdollisimman paljon teologiasta. Sisällöllisesti A1 on mielestäni kiinnostavampi linja.

Näitä pohdiskelin jopa tuskaisasti siihen asti, kun meillä muistaakseni oli eräs infotilaisuus lukuvuoden alussa. Koska olin kovasti miettinyt haluavani olla tutkija, kysyin asiantuntijoita, olisiko linjavalinnalla merkitystä tutkijaksi pääsemisen suhteen. Sain kuulla sen, minkä halusinkin: A1-linjaltakin voi varsin hyvin päästä tuohon hommaan.

Siten päädyin valitsemaan A1-linjan, mutta sikäli hiukan liian myöhään, että olin jo ehtinyt perua latinaan ilmoittautumiseni. A1-linjalla täytyy suorittaa kaikki kolme klassista kieltä (A2-linjalla vain yksi), joten jos olisin selvinnyt päättämättömyydestäni aiemmin, olisin todennäköisesti saanut latinan suoritettua jo toisena vuonna. Toisin kuitenkin kävi.

Mistä niitä töitä?

Olisi ollut kummallista, jos olisin selvinnyt toisen vuoden loppuun saakka välttymättä työllistymiseni miettimiseltä. Olen pohtinut asiaa paljonkin, ja tietyssä mielessä olen aika kysymysmerkkinä. Koskapa papin ja uskonnonopettajan työt ovat edelleen pysyneet poissuljettuina, olen jo tästä syystä pitänyt mahdollisuuksiani pienempinä kuin monella muulla. Esimerkiksi järjestö- ja lähetystyö tai vaikka raamattukoulussa opettaminen olisivat sinänsä vaihtoehtoja, mutta niissäkin mahdollisuuksiani saattavat kaventaa tietyt näkemykselliset epäselvyydet. En esimerkiksi koe selkeästi profiloituvani mihinkään kirkkokuntaan, joten voiko tämä olla esteenä työnsaannilleni? Toki näiden vaihtoehtojen lisäksi on olemassa monia ei-teologisia työpaikkoja, mutta teologina haluaisin kuitenkin mieluusti tehdä jotain alaani liittyvää.

Tutkija haluaisin kovasti olla ja luulen työn soveltuvan luonteelleni hyvin, mutta tämäkin lienee kivinen tie. Mistä saan rahoituksen tutkimukselle? Miten saan "myytyä" itseni tiedeyhteisölle? Ja ehkä tärkeimpänä seikkana etenkin pääaineeni suhteen olen miettinyt, jaksaisinko pidemmän päälle sellaista elämää.

Eksegeetti vai dogmaatikko?

Käy tuskin kieltäminen, että kielten ohella kaksi lempiainettani ovat olleet eksegetiikka ja systemaattinen teologia. Näistä ensimmäinen on ollut pitkään kaikista eniten mieleeni. Toisen vuoden aikana tilanne on kuitenkin osittain muuttunut. Opiskellessani eksegetiikkaa olen pähkäillyt yhä enemmän tieteellisen raamatuntutkimuksen olemusta, erilaisia koulukuntia ja akateemista keskustelua.

Kuvani on se, että yliopistollani tietynlaisella historiallis-kriittisellä eksegeettisellä koulukunnalla on hieman selkeämmin muita korostuneempi asema. Mielestäni tuo koulukunta on antanut paljon hyvää, mutta itse koen kuitenkin tietyissä kysymyksissä sen perusteiden olevan hieman puutteellisia ja uskoisin voivani myös argumentoida niitä vastaan. Mikä minua erityisesti mietityttää on se, annetaanko tällaiselle argumentaatiolle yliopistolla ollenkaan sijaa? Leimattaisiinko minut heti epätieteelliseksi ja fundamentalistiksi (jonka useita määritelmiä en siis katso täyttäväni)? Yritettäisiinkö minut vaientaa? Jos olisin raamatuntutkija ja lähtisin kritisoimaan vallitsevaa paradigmaa, vietäisiinkö minulta heti rahoitus ja saisinko kenkää opetustehtävistäni? Nämä ovat ehkä hieman kärjistettyjä esimerkkejä, mutta silti. Jostain syystä minun on vaikea luottaa akateemisen maailman vilpittömyyteen. Toki tietysti myös ihmiskunnan vilpittömyyteen yleensä.

Menipäs nyt filosofiseksi. Mutta siis: olen pohtinut, joutuisinko eksegeettinä vain jatkuvasti riitelemään ja sitä kautta stressaamaan. Asiaan sisältyy kuitenkin vielä muutakin. Eksegetiikka on siihen syvemmin tutustuessani alkanut vaikuttaa monessa kohtaa spekuloivalta tieteeltä. Asioita voidaan usein vain arvella, ja mielestäni erittäinkin epävarmoista skenaarioista voidaan kepeästi kirjoittaa ikään kuin ne olisivat tosiasioita. Iso osa eksegetiikasta on historiantutkimusta, ja siihen vain nyt sisältyy epävarmuutta. Jos minun pitäisi tällaisten asioiden suhteen välttämättä ottaa kantaa johonkin suuntaan (niin kuin minua jo eksegeettisen analyysin kurssilla kehotettiin tekemään), voisin jopa kokea joutuvani omantuntoni kanssa ahdistavaan tilanteeseen.

Systemaattisesta teologiasta, erityisesti dogmatiikasta saamani kuva on toisenlainen. Olisi kai omalla tavallaan paljon vähemmän stressaavaa lukea muinaisten teologien, filosofien ja kirkkojen ajattelusta ja analysoida ja vertailla niitä. Toki tässä aineessa on osittain samoja ongelmia kuin eksegetiikassa, mutta minusta vain tuntuu, että ne eivät tulisi systiksessä niin pinnalle.

Sydämeni tavallaan palaa eksegetiikalle, mutta toisaalta minua on luonnehdittu selväksi dogmaatikoksi. Olen päättänyt tehdä kandini eksegetiikkaan, mutta sen jälkeen aion vielä pohtia, vaihtaisinko dogmatiikan puolelle.

Auringonpaistetta

Voisin toki kertoa vielä siitäkin, miten minua yritettiin eräältä hengelliseltä taholta saada lopettamaan teologian opiskelu ja miten hetkellisesti koin ensimmäisen suuremman raamattukriisini, tosin selviten siitä nopeasti. Jottei tämä katsaus kuitenkaan muuttuisi liian masentavaksi, haluan nyt vakuuttaa, että olen todella edelleen nauttinut teologian opiskelusta, ja koen alan vieläkin omakseni.

Vuoteeni on mahtunut monia uusien oivallusten hetkiä ja ymmärrykseni lisääntymistä. Sain systiksen peruskurssien myötä teologian historiasta jonkinlaisen kokonaiskuvan ja innostuin laatimaan lukulistan, johon olen koonnut noin 1500 vuoden ajalta merkittävimpien teologien kirjoituksia, ja omalla ajallani olenkin jo lukenut tämän listan kaikista varhaisimpia tekstejä, joiden kirjoittajia kutsutaan apostolisiksi isiksi. Lisäksi olen vapaa-ajalla lukenut sivistykseni kasvattamiseksi esimerkiksi Vatikaanin toisesta kirkolliskokouksesta, raamattuteologiasta ja klassisista harhaopeiksi julistetuista suuntauksista. Koen itsenäisenkin perehtymisen tärkeäksi, jos todella haluan päästä syvälle. Eksegetiikan puolella olen pääosin kokenut asiat kohtuullisen helpoiksi ymmärtää, oli aiheena sitten nykytutkimus tai jokin tietty Raamatun kirja. Olen muutenkin kuin opintojeni tähden käynyt tutkimassa selitysteoksia, ja lisäksi olen ylläpitänyt kreikan taitoani (heprean harjoittelu taas on totta puhuen ollut hiukan jäissä...).

Käytännöllisen teologian perusopinnot kävin kokonaisuudessaan toisena vuonna, ja niiden suhteen ymmärsin olevani eniten kiinnostunut lähinnä uskonnonharjoittamiseen, rituaaleihin ja toimituksiin sekä symboliikkaan liittyvistä asioista. Ylipäätänsä minua kiinnostaa tieteellisessä mielessä ymmärtää niitä monimuotoisia väyliä, joiden kautta ihmisen uskonnollisuus voi saada muotoa.

Tämän kiinnostukseni puitteissa olen jatkanut käytännöllisyyttä myös osallistumalla yhdistyksemme järjestämiin ekskursioihin. Kohteina ovat olleet esimerkiksi niin ortodoksinen vigilia kuin gnostilainen messukin. Lisäksi pääsin kesällä kirjoittamaan lehteen kokemuksista erään järjestön opiskelijailloissa, ja onpa minua tieteellisesti myös haastateltu.

En halua myöskään jättää mainitsematta vuoden sosiaalista merkitystä. Kuten ensimmäisenäkin, myös toisena vuonna monilla opintoihin liittyvillä ihmisillä on ollut minulle iso merkitys suhteessa opiskelumenestykseen mutta lisäksi myös elämääni yleensä. Laajalti asia on niin, että en vietä teologikavereideni kanssa aikaa vain yliopistolla opiskellen. Se on usein vain yksi pieni osa näitä ihmissuhteita.

Vuodesta tulee mieleen paljon mukavia muistoja. Olen hengaillut tapahtumissa ja tilaisuuksissa luoden suhteita, olen nauranut ja herkistynyt elokuvien edessä, inspiroitunut teologimusiikista, ryystänyt kahvia ottaen rennosti, juhlinut lukuisissa synttäreissä ja tupareissa, seurannut Via Crucista ensimmäistä kertaa, käynyt kuokkimassa fuksien luennolla, palauttanut töitä viimeisenä päivänä, unohtanut ilmoittautua tenttiin, palaveerannut, reissannut ja raamistellut, syönyt opiskelijaruokaa kirjavissa porukoissa ja käynyt valtavan määrän mitä erilaisimpia keskusteluja maan ja taivaan väliltä.

Suuri kiitos kuuluu teille, jotka olette olleet mukanani tämän vuoden aikana.

Ja nyt, kriiseistä huolimatta, katson eteenpäin odottavin, innokkain mielin. Kenties jopa vähemmän kuin vuosi sitten tiedän, mitä on tulossa, mutta en halua antaa sen lannistaa minua. Toivon saavani otettua jäljellä olevista opiskeluvuosista mahdollisimman paljon irti kaikessa, missä niillä on minulle annettavaa.

Vuoden päästä palaillemme näissä samoissa tunnelmissa – ja jos homma sujuu odotetusti, olen silloin teologian kandidaatti.

Kokemuksia teologian opiskelusta 5: Analyysia ensimmäisestä vuodesta teologisessa

 

Viime syyskuun alussa julkaisin tunnelmiani teologian opiskelun aloittamisesta. Pohdiskelin, olisiko tiedekunnan suhde Raamattuun sen arvovallalle uskollinen, ja mietiskelin, olisiko mahdollista tehdä tiedettä uskovaisena. Uumoilin, että kovinkaan hengellinen tuo uusi opinahjo ei varmaan olisi. Kuvailin myös ihmisten suhtautumista kerrottuani aloittavani teologian opinnot: joukossa oli niin kauhuskenaarioita uskon menettämisestä kuin yleisiä stereotyyppisiä arveluja siitä, että ryhtyisin papiksi.

Onko näissä ennakkokäsityksissä osoittautunut olevan perää? Olenko nyt eri ihminen kuin reilut kahdeksan kuukautta sitten? Millainen vuosi teologian opiskelussa on sosiaalisesti ollut? Onko minusta tullut kriittinen tieteilijä vai hengellisesti rakentuneempi uskonmies? Vai kenties molempia? Olenko jossain kohtaa muuttunut myös ei-toivomaani suuntaan? Mikä on suurin oppimani asia?

On aika analysoida kulunutta vuotta.

Yllätys vai ei?

Kuten ehkä muistatte, astelin yliopiston ovista sisään kutsumustietoisena ja tiedonjanoisena, mutta samalla hyvin jännittyneenä. Halusin haalia viisautta ja oppineisuutta, perehtyä Raamattuun ja teologiaan, jotta voisin hyödyntää tätä osaamista seurakunnan opettamisessa, jonka koin hengelliseksi tehtäväkseni. Mielessäni olivat kuitenkin nuo lennokkaat sananparret (”aloitti Hengessä, lopetti Helsingin teologisessa”), ja mietin, näinköhän opinnot menisivät taisteluksi uskon puolesta. Saisinko täältä mitään hengellistä ravintoa vai kokisinko jopa hyökkäyksiä uskoani vastaan? Vaikka ajattelinkin monia lukemiani ja kuulemiani kokemuksia siitä, miten teologian opiskelu oli muuttanut ihmisten uskoa tai saanut heidät luopumaan siitä, en vakavasti ottaen uskonut, että omalle uskolleni tapahtuisi juuri mitään.

No, olin aika oikeassa!

Jos mietitään hengellisiä näkemyksiäni, on vaikeaa löytää asioita, joita teologian opiskelu olisi muuttanut. Uskon edelleen Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen, uskon edelleen Jeesuksen sovittaneen ihmiskunnan synnit ja nousseen kuolleista kolmantena päivänä. Uskon edelleen Jumalan virheettömästi inspiroineen Raamatun ja pidän sitä edelleen historiallisesti hyvin tarkkana dokumenttina. Ajattelen myös synnistä ja seurakunnasta lähes täysin samoin kuin ennen teologista.

En toki sano, että en ole ollut hengellisissä kamppailuissa tai että opilliset käsitykseni eivät olisi kokeneet muutosta. Esimerkiksi virkakäsityksessäni ja vaikkapa ymmärryksessäni kasteesta on kyllä tapahtunut liikettä johonkin suuntaan, mutta tämä ei johdu näkemykseni mukaan teologian opiskelusta. Noihin muutoksiin ovat ajaneet opiskelijaelämän ulkopuoliset tutkimiset ja keskustelut. Olen jopa kokenut jonkinlaisia kriisejä hengellisessä elämässäni, mutta nämäkin on aiheuttanut lähinnä se, että olen ollut tekemisissä erinäisten minulle vieraiden oppien kanssa.

Myös ne odottamani hyökkäykset jäivät hyvin vähäisiksi. Edes eksegetiikan kurssi ei ollut läheskään niin "hajottava", kuin olin odottanut. Toki kohtasin jonkin verran käsityksiä ja tulkintoja, joihin en itse yhtynyt. Tämä ei kuitenkaan tuhonnut uskoani: useissa tapauksissa keksin lähes heti, missä kohtaamieni argumenttien heikkoudet ovat, toisinaan taas en osannut heti vastata väitteisiin, mutta otin tällaisetkin väitteet vastaan ennemmin kiintoisina haasteina kuin uskoni hajottajina. Provosoiduin enemmän itse tutkimaan ja etsimään mahdollisia vastauksia noihin väitteisiin sen sijaan että olisin heti muuttanut itse näkemyksiäni niiden mukaan. En siis suoraan tyrmännyt noita väitteitä, mutta en suoraan muuttunutkaan. Halusin lähteä kolmannelle tielle, tarkemman tutkimuksen tielle.

Eräs muutos minun kuitenkin lienee syytä mainita. Kysyttyäni kreikanopettajaltani, miten Matteuksen lähetyskäskyn lopussa olevat partisiippimuodot tulisi ymmärtää, muutin käsitystäni hänen selityksensä pohjalta siten, että siinä missä ennen ajattelin opetuslapseuttamisen tapahtuvan ennen kastetta ja kaiken Jeesuksen käskemän opettamista, nyt ajattelen kastamisen ja opettamisen enemmänkin olevan opetuslapseuttamisen välineitä. Muutos koski siis lähinnä käsitystäni siitä, kenelle opetuslapsen nimi kuuluu, mutta mistään uskoni mullistaneesta asiasta ei kuitenkaan ole kysymys.

Te, jotka pelkäsitte uskoni puolesta, voitte ainakin toistaiseksi huokaista helpotuksesta!

Vuosi sosiaalisessa mielessä

Orientoivan viikon ensimmäisenä päivänä oloni oli ehkä arvattavastikin hyvin orpo. Katselin muita opintonsa aloittavia, mietin että mitenkähän se suhteiden luominen taas kannattaisi tehdä. Samanlaiset tuntemukset minulla lienee ollut niin peruskoulua, yläastetta kuin lukiotakin aloittaessani. Tällaisissa tilanteissa on vaikea muistaa, että yleensä suhteet kyllä tuntuvat muodostuvan vähän kuin itsestään.

En tuntenut ennestään vuosikurssistamme juuri ketään, muutaman saatoin henkilöinä tietää. Sanoin joillekin ihmisille päivää, mutta kun meidät jaettiin tuutoriryhmiin, pääsimme esittäytymään pienemmille porukoille. Kaikkien kohdalla niin ei välttämättä käynyt, mutta meidän ryhmässämme muodostui melko dynaamisia kontakteja, jotka edelleen olivat omalla kohdallani pohjana laajemmalle verkostoitumiselle.

Orientoivan viikon ryhmäytymishetket (cocktail-tilaisuus, raitiovaunuajelu ja kaupunkisuunnistus) auttoivat muutenkin luomaan ihmissuhteita, joista monet tulivat kestämään. Lisäksi voin vielä mainita kaupungin hengelliset tilaisuudet, joiden yhteydessä ”satuin” löytämään myös useampia vuosikurssilaisiamme.

Ystävyyssuhteiden lujittumista ovat sittemmin jatkaneet opintojen lomassa suoritetut ryhmätyöt, tiedekuntayhdistyksemme organisoimat ekskursiot, teemaillat ja muut tilaisuudet, muutaman henkilön kanssa pystyyn laittamamme teologiraamis sekä tietenkin vapaa-ajan vietto opiskelijaporukalla, mistä on jäänyt monia kultaisia muistoja. Minulla itselläni on tavallaan useampiakin piirejä, joissa pyörin, mutta tällaisen olen kokenut itselleni mutkattomaksi ja luontaiseksi.

Minulle kerrottiin ennen opintojeni alkua, että teologisessa muodostuu erittäin antoisia keskusteluja, ja tämä on todellakin pitänyt paikkansa. Tiedekunnassa on niin laaja spektri erilaisia ihmisiä erilaisista taustoista (suunnilleen akselilla ateisti–fundamentalistiuskova), että värikkäiden keskustelujen syntyminen on melkeinpä pakon sanelemaa. Ilokseni lähes aina nämä keskustelut ovat olleet hyvähenkisiä ja asiallisia. Siis juuri sellaisia, joita rakastan!

Onko tästä vuodesta ollut mitään hyötyä hengelliselle elämälle?

Muistaakseni parikin pastorikaveriani ilmaisi minulle ennen opintojen aloittamista, että yliopistossa ei todellakaan ole kyse hengellisestä uskovaiskoulusta, vaan tieteellisestä tutkimuslaitoksesta. Niinpä mielessäni oli tietty jännite: olihan eräs motiivini opintojen aloittamiselle nimenomaan hengellinen varustautuminen kutsumustani varten.

Luultavasti tämä vuosi ei tosiaan kasvattanut minua niin paljon hengellisesti kuin vaikkapa vuosi raamattukoulussa olisi voinut tehdä. Toisaalta haluaisin ajatella hengellisyyttä myös kokonaisvaltaisena asiana: hengellistä hyötyä on mahdollista hankkia muutenkin kuin vain Raamattua opettelemalla ja tietoisesti uskoa harjoittamalla. Useat ovat sanoneet, että uskonelämässä ei ole erikseen hengellisiä ja maallisia asioita, vaan että kaikki on uudessa elämässä tietyllä tapaa hengellistä. En ole varma, kärjistäisinkö itse noin paljon, mutta ajatuksessa on pointtinsa. Eikö esimerkiksi sillä, että olen uskontotieteessä oppinut ymmärtämään toisten uskontojen ajatusmaailmaa, ole myös selkeää hengellistä painoarvoa? Tuntiessani toisen taustan voi kohtaamiselle avautua uusia uria. Samoin kirkkohistoriaa opiskellessa on tullut kirkkaaksi ajatus, että auringon alla ei ole mitään uutta (Saarn. 1:9). Kun tunnen kristikunnan piirissä ja läheisyydessä tapahtuneita historiallisia virheitä ja erehdyksiä, voin osoittaa viisautta pyrkimällä huomaamaan noiden virheiden toistamiset ja yrittämällä päästä niistä eroon.

Myös eksegetiikassa ja systemaattisessa teologiassa on käyty läpi joitakin asioita, jotka ovat selkiyttäneet näkemyksiäni ja jopa ravinneet hengellisesti. Kaikista suurimman hengellisen hyödyn koen kuitenkin ehdottomasti saaneeni Uuden testamentin kreikan opiskelusta. Minulle on syntynyt valmius lukea ja ymmärtää kreikankielistä Uutta testamenttia vähintäänkin sanakirjojen ja apuneuvojen avulla. Tämä taito on omiaan avaamaan Raamattua aivan uudella tavalla verrattuna käännösten lukemiseen. Kreikan osaaminen on jo ollut suureksi avuksi ja uskon, että se tulee myös olemaan.

Siitä huolimatta, että olen saanut vuodesta irti hengellistä hyötyä, on paikallaan sanoa, että teologian lukemisen ja opiskelun ei kannata antaa korvata henkilökohtaista hartauselämää. Itse olen ainakin kokenut toimimattomaksi vaikkapa sellaisen mallin, jossa luen jotain teologista kirjaa ja sillä varjolla päätän, että minun ei nyt tarvitse rukoilla tai lukea Raamattua. On tavallaan hämäävää, että opiskelemani alan asiasisältö liittyy niin tiiviisti siihen, mikä on elämässäni muutenkin tärkeää. Tämän piirteen ei kuitenkaan kannata antaa pettää itseään. Vaikka teologia myös rakentaa, suosittelisin silti suhtautumaan siihen enemmän yhtenä alana muiden joukossa ja pitämään hartauselämästä huolta sen ulkopuolella.

Tieteenteon lähtökohdat: onko supranaturalistinen lähestymistapa hyväksytty?

Vuoden alkupuolella minua mietitytti kovasti seuravanlainen ongelma: voisinko olla vakavasti otettava tieteilijä, jos jo lähtökohtaoletuksissani pitäisin Jumalaa ja yliluonnollisuutta olemassaolevina? Vai syytettäisiinkö minua heti epätieteellisyydestä ja uskonnon sekoittamisesta tieteeseen, jos näin tekisin? Aluksi kallistuin sille kannalle, että vaikka oletankin Jumalan olevan olemassa, minun olisi tieteenteossa otettava toisenlainen, neutraalimpi lähestymistapa. Mainittakoon, että naturalistista lähestymistapaa, jossa kaikki yliluonnollinen suljetaan jo heti alkuun pois, en pidä sinänsä sen neutraalimpana lähtökohtana kuin yliluonnollisuuden olettavaa lähtökohtaa.

Sen sijaan mietin jotain tältä väliltä: olisiko kaikista parasta pyrkiä olemaan ottamatta alussa kantaa yliluonnollisuuteen, mutta olla kuitenkin myös sulkematta sitä pois silloin, kun se vaikuttaa johdonmukaiselta? Jossain määrin tämä on edelleen ihanteeni. Minun ei esimerkiksi tarvitse heti olettaa kaikkien ihmeellisten asioiden olevan yliluonnollisia ihmeitä, mutta vaikkapa Jeesuksen ylösnousemuksen suhteen minun on mielestäni myös historiallisesti ja tieteellisesti perusteltua pitää yliluonnollisen tapahtuman sisältävää hypoteesia kohtaamistani selityksistä selitysvoimaisimpana. Sille, joka on kiinnostunut tämän väitteeni perusteluista, suosittelen William Lane Craigin kirjaa Valveilla – uskon perusteltu puolustaminen.

Sinänsä tieteen lähtökohdissa on kyse oletuksista, jotain todistamatonta on yleensä pakko olettaa, että voidaan ylipäätään lähteä liikkeelle. En siis pidä supranaturalististakaan lähtökohtaa enää niin ongelmallisena – sekin on mielestäni omalla tavallaan varteenotettava lähtöoletus. Hienoa on lisäksi se, että lähtökohtiakin voidaan vertailla ja niiden paremmuudesta käydä argumentoivia väittelyitä.

Kriittisyyden kasvu: myös epämieluisia muutoksia?

Olen huomannut vuoden aikana alkaneeni suhtautua vierailemiini hengellisiin tilaisuuksiin, kuulemiini saarnoihin ja kohtaamaani uskonnollisuuteen kriittisemmällä katseella, enemmänkin kuin ulkopuolisen arvioijan silmin. Välillä huomaan ajattelevani esimerkiksi sitä, onko opetusta pitävällä pastorilla minkäänlaista syvempää teologista tietämystä raamatunkohdasta, jota hän opettaa. Perustuuko hänen puheensa huolelliseen tutkimukseen vai muodostuuko se vain hänen omista ajatuksistaan? Mikä pohja noilla ajatuksilla on?

Toisinaan myös koen itseni osin vastentahtoisesti ”uskontotieteilijäksi”: saatan yhtäkkiä katsoa jopa toisten kristittyjen ylistystä, rukoilua tai toimintaa ajatellen, että tällä tavalla he harjoittavat uskontoaan. Ikään kuin osittain sijoitan itseni sen joukon ulkopuolelle, johon koen sydämessäni kuitenkin kuuluvani!

Toki kriittisyys sinänsä on hyvä asia, ja olen ihan iloinenkin siitä, että olen esimerkiksi alkanut huomata puutteellisen argumentaation puutteellisuutta entistä paremmin. Mutta jos alan vaatia jokaiselta hengellisiä asioita opettavalta teologista koulutusta, olen mielestäni jo mennyt pahemman kerran metsään. Uskon nimittäin, että Pyhälle Hengelle on täysin mahdollista ottaa voimalliseen käyttöönsä oppimatonkin ihminen. Kouluja käymätönkin voi olla suuri hengenmies tai -nainen. Ja vastavuoroisesti teologian tohtori voi olla yllättävänkin mitäänsanomaton hengellisessä mielessä. Pidän teologista koulutusta hyödyllisenä, mutta välttämättömänä en sitä halua pitää. Samoin kuin en halua suhtautua ylimielisesti myöskään kehenkään kristittyyn, joka ei ole opiskellut teologiaa.

Merkittävin oppimani asia?

Minulta kysyttiin vähän aikaa sitten, mikä olisi se yksi juttu, jonka voisin sanoa tästä vuodesta omaksuneeni. En ehtinyt vastata kysyjälle livenä, mutta jäin kyllä pohtimaan kysymystä. Jos saisin sanoa vain yhden asian, se luultavasti olisi laajempi perspektiivi. Tuo ilmaus jollain tapaa kiteyttää vuoden. Olen saanut kuvan siitä, kuinka laajan kirjon erilaisten ihmisten näkemykset muodostavat. Tämä on totta niin meidän teologian opiskelijoiden kuin kirkkohistorian ajattelijoiden keskuudessa, se on totta maailman eri uskontoperinteiden suhteen ja yhdenkin uskontoperinteen sisäisen erilaisuuden suhteen. Olen sisäistänyt, kuinka monia erilaisia tapoja on lähestyä Raamattua. Olen käsittänyt, kuinka laajalti ja pikkutarkasti vaikkapa oppia Kristuksesta on aikojen saatossa lähestytty, ja kuinka monta eri tapaa on tulkita Ilmestyskirjaa. Olen ymmärtänyt, kuinka jumalallisen ja inhimillisen käsitteitä voidaan lähestyä niin teologian, psykologian kuin filosofian näkökulmasta.

Mutta tämä kaikki on vasta pieni jäävuoren huippu.

Olen hyvillä mielin kuluneesta vuodesta. Tulevaisuudensuunnitelmanikin ovat kohtuullisen selvät: olen ajatellut pääaineekseni eksegetiikkaa ja ammatikseni jotain muuta kuin pastoriutta tai opettajuutta. Tämän ensimmäisen vuoden jälkeen into sykkii sisimmässäni, into löytää ja tutkia lisää, into vastata kohtaamiini haasteisiin, into omaksua viisautta ja tietoa, joista on käytännöllistä hyötyä.  Minulla on into opiskella teologiaa.