Hengellinen elämäkertani – Osa 5: Synkän yön kautta vastarinnan lopettamiseen eli Kuinka uin Tiberin yli

2019–2020

»Intuitio vaan jotenkin jo pidemmän aikaa vieny katoliseen suuntaan vaikka en sinänsä oo katolisesta kirkosta järjen tasolla sen vakuuttuneempi kuin mistään muustakaan. Mutta luulen että jonain päivänä sitä ”kokeilen”, mutta ei oo ollenkaan sanottu ettenkö voisi myös palata luterilaisuuteen jos joskus ymmärrän sen.»

– Ote viestistä eräälle ystävälleni tammikuulta 2019

Edellinen hengellisen elämäkertani osa päättyi siihen, kun 31. toukokuuta vuonna 2019 aloitin kolmatta kertaa elämässäni ajanjakson uskontokuntiin virallisesti kuulumattomana. Tieni oli kulkenut ateismista agnostisismiin, sitten vapaakirkollisuuteen ja vakaumukselliseen tunnustuskunnattomuuteen, ja vielä sen jälkeen luterilaisen kirkon jäseneksi ilman, että olin kuitenkaan todella ja kokonaan sydämessäni luterilainen.

Luterilainen jakso elämässäni oli lopulta loppunut siihen, että en vain löytänyt itsestäni kyllin paljoa erityisen luterilaista tapaa uskoa. Olin kirkosta eroamiseni jälkeen edelleen kristitty, mutta yhä kasvava skeptisyyteni ja niiden asioiden epäileminen, joita olin arkisesti tottunut nimittämään tiedoiksi, suistivat minut suureen epävarmuuteen. Kuten olen sanonut: olin kristitty enää hyvin löyhässä mielessä, abstraktilla tasolla, osaamatta perustella vakaumustani oikeastaan mitenkään. Tämä valtava tyhjyys kahmaisi vuoden 2019 syksyllä minut synkkään kouraansa ja hetken elämäni näytti saavan todella oudon suunnan.

Mutta sitten sain yllättävän oivalluksen ja aloin jälleen nousta valoa kohti. Kaikki oli lopulta valmista siihen, että eräs noin kahdeksan vuotta kestänyt prosessi saavuttaisi päätöksensä: minusta tuli katolilainen.

Kaikki paitsi intuitio riistetään

"nihilistinen epävarmuus kasvaa – – En löydä mielenrauhaa missään seurakunnassa oikeastaan tällä hetkellä. Käyn kirko(i)ssa oikeastaan enää vain sosiaalisista syistä. :/ Ulkopuolisuutta koen hyvin syvällisellä tasolla kaikkialla osin uskoon, osin spiritualiteettiin liittyen ja osin syistä joita en osaa edes sanoittaa."

– 23.4.2019

Olemme tämän osan myötä tukevasti sisällä ajassa, jona jo tottuneesti käsittelin hengellistä elämääni avoimesti kirjoittamalla siitä tähän blogiin. Jo edellisen osan aikaan liittyi Ecclesia-sarjani, tällä kertaa taas olennaisena lähteenäni toimivat kaksi filosofisemmin orientoitunutta kirjoitustani Epäilyksen epäilystä intuition uuteen voittoon sekä Ex nihilo Herran hyvyyden saaliiksi. Etenkin jälkimmäistä suosittelen lämpimästi luettavaksi, se on mielestäni yksi parhaista teksteistäni koskaan.

Koska taipumus kyseenalaistaa ja epäillä istuu persoonassani niin tiukasti, on se leimannut paljon myös hengellistä elämääni ja osaltaan selittänee sen, miksi muutos on ollut harvoja muuttumattomia asioita taipaleellani. Lukemattomat kerrat on toistunut kaava, jossa ensin omaksun jonkin käsityksen, mutta sitten perehdyn siihen lisää ja alankin epäillä sitä. Jopa kaikista pienin mahdollisuus, että jokin asia voi olla toisin kuin olin ajatellut, on monesti riittänyt romahduttamaan paljon.

Epäilyksen lonkerot ulottuivat ennen pitkää vakaumukseni perustaan saakka, ja jouduin tunnustamaan, että minulla ei ollut mitään, jolla olisin voinut objektiivisesti perustella kristillistä uskoa. En kyennyt hyväksymään omia apologeettisia argumenttejani, mistä syystä vielä vähemmän halusin yrittää esittää niitä kenellekään toiselle. Ainoa asia, joka vielä piti minut kristittynä, oli intuitioni siitä, että se on totta. Pieni, lähes hahmoton intuitio koskien joitain ylimalkaisia kristinuskon ydinasioita. Mutta tuo intuitio ei ollut pitkään aikaan tarpeeksi vahva edes määrittämään, mikä kirkkokunta olisi paras. Se oli niin heikko, että välinpitämättömyys kasvoi entisestään ja aloin identifioitua kyyniseksi ihmiseksi, joka heitteli hauskoja väsyneitä vitsejä. Nuo vitsit olivat ehkä selkein tapa, jolla sisäinen kriisini saattoi tarkalle katsojalle näkyä ulospäin, mutta pääosin kamppailuni olivat sisäisiä. Olin paatunut ja usein piittaamaton siitä, mikä oli oikein ja mikä väärin. Kävin seurakunnassa sosiaalisista syistä, hartaudenharjoitus oli sivuseikka. Olin ”kylmällä paikalla”, kuten vapaissa suunnissa tällaisia ihmisiä luonnehditaan.

Tänä aikana Raamatun Saarnaajan kirja avautui minulle uudella tavalla ja tarjosi lohtua. Saarnaaja julisti, että kaikki on turhuutta, mikä tarkoittaa, että kaikki on, kuten itse noihin aikoihin tiivistin: ”joko väliaikaista tai jollain lailla salaperäistä tai paradoksaalista: ihmiselämä on lopulta sellaista, että sitä ei voi käsittää, siitä ei voi saada täydellistä otetta”. Avain tästä selviytymiseen on hyväksyä se, että juuri mikään ei ole lopulta omissa käsissämme. Viimeistään kuolema voi periaatteessa koska vain nollata kaikki kuvitelmamme omasta kontrollistamme. Kun ihminen luopuu tästä halusta hallita ja ymmärtää – ja minun tapauksessani tietää – hän voi nähdä, mitä iloa ja onnea elämässä voi olla ilman tuota halua.

Hetken aikaa elin tästä todellisuudesta käsin ja tukeuduin intuitioihini edes yrittämättä tavoitella mitään muuta. Mutta kuten olin jo etukäteen tiedostanut, intuitioissa piilee merkittävä vaara. Ne nimittäin voivat muuttua ja kadota.

Jokeri, ei-mikyys ja nalkkiinjäänti

Kun intuitioni sitten hiipuivat pois, mikä oli tietenkin ollut vain ajan kysymys, oli ensimmäinen reaktioni nauru. Teksti, jota kirjoitin, kun tuo hilpeys oli vielä tuoreessa muistissani, on niin paljonpuhuva, että haluan pitkästikin lainata sitä:

”Aloin nähdä tämän sekavan, kaoottisen ja järjenvastaisen maailman huvittavana. Nihilismini romahti huumoriksi lopulta siinä laajuudessa, että huomasin suhtautuvani kaikkeen, rajoituksetta, kevyellä mielellä ja jopa naureskellen. Minä nauroin kaikelle ja kaikille. Nauroin ihmisille, jotka ottivat elämän jollain tapaa vakavasti, joilla oli jonkinlainen merkitys elämälleen, jotka halusivat pelata tätä peliä. Suhtauduin syvällä sisimmässäni heihin pilkallisesti. Vieläkin kuvittelevat, että jollakin olisi jotain himputin väliä! He eivät ymmärrä, he eivät ole päässeet sille tasolle, jolla minä olen! Tämä elämä, tämä maailma, se on vain yksi iso vitsi! – – Kevytmielisyys. Se tuli minulle perin rakkaaksi. Monet varoittelevat jatkuvasti kyynisyyden vaaroista ja kuinka on elämälle tuhoisaa, jos ei pidä mitään merkityksellisenä. Mutta minulle kyynisyydellä ja kevytmielisyydellä oli omasta mielestäni keskeinen mielenterveyttäni varjeleva tehtävä. Pitkästä aikaa pystyin sanomaan, että olin onnistunut selättämään masennuksen. Tulevaisuus ei enää ahdistanut. Olin vakaa ja ajattelin vain, että kyllä jotain jostain ilmaantuu, ja jos ei ilmaannukaan, niin ei sen niin väliä. Ei tässä ole mitään pointtia. Ei tässä tarvitse olla mitään pointtia.”

Sattumoisin juuri tuona syksynä 2019 ilmestyi elokuva Joker puhuttelemaan minua tilanteessani syvällisesti. Elokuva on syntytarina Batmanin tunnetulle arkkiviholliselle, joka on mielestäni heittämällä maailmankirjallisuuden kiinnostavimpia, nerokkaimpia ja parhaiten tulkittuja hahmoja. Minulle Jokeri näyttäytyy nihilismiin suistuneena miehenä, joka on oppinut näkemään maailman outouden, vinksahtaneisuuden ja pahuuden hassuna, ja ammentaa energiansa tästä huumorielementistä. Hän rakastaa kaaosta, koska se on niin naurettavaa, ja nauttii suuresti päästessään osoittamaan, miten ristiriitaisia ja jollain tapaa samanlaisia hänen itsensä kanssa ovat jopa hyveellisimpinä pidetyt sankarit, kuten Batman. Jokeri on mielestäni tällä lailla omistautunut levittämään ideologiaansa – ja kuten tiedämme, hän tekee sitä mitä kamalimmilla tavoilla. Se on juuri se seikka, joka erotti hänet minusta. Minä olen aina ollut taipuvainen kääntymään sisäänpäin enkä ulospäin enkä kokenut saavani minkäänlaista tyydytystä siitä, että saisin suistettua muitakin samaan tilaan itseni kanssa. Minua kuitenkin yhdisti Jokeriin kyky nauraa synkästi ja ilottomasti maailmalle. Joker-elokuvassa on tuskin yhtäkään kohtausta, jossa Jokerin nauru olisi aidosti hilpeää. Oma nauruni ei johtunut sairaudesta kuten tuossa elokuvassa, mutta sekään ei ollut millään muotoa ilon naurua.

Naurukin oli kuitenkin ohimenevää: samoin kuin intuitio, sekin lopulta katosi. Silloin olin keskellä täydellistä tyhjyyttä, tuntematta mitään.

"Mutta sitten se tuli. Tyhjyys. Hetki, kun ei enää naurattanut. Se oli eriskummallista: en ollut masentunut tai ahdistunut, en pystynyt olemaan surullinen. Mutta ilokin oli poissa. En osaa luonnehtia sitä millään muulla sanalla kuin tyhjyys. En sano, että se oli hirveää. Se ei tuntunut miltään."

En viettänyt tyhjyyttä katsellenkaan pitkää aikaa. Eräs käymäni keskustelu muutti pian kaiken. Tietoteoreettinen keikahdus, jonka seurauksena aistihavaintoihin luottaminen muuttui jälleen perustelluksi. Ketjureaktio, jossa kristinusko tuli taas kaikista uskottavimmaksi vaihtoehdoksi. Jokeri-vaiheen kuolinisku ja purteni kääntyminen noususuuntaan ensi kertaa vuosikausiin. Tahdoin ajatella silloin ja tahdon yhä edelleen, että Jumala otti minut kiinni ennen kuin ehdin kadota tyhjyyteen lopullisesti. Jäin Herran hyvyyden saaliiksi. Kirjoitin seuraavat sanat, jotka ovat oikeastaan ylistysrukous Jumalalle:

”Täytyy tunnustaa, Jumala, että pelasit hyvin! Sait minut tilanteeseen, jossa koen, että minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tietyllä tavalla ryhdistäytyä ja alkaa ottaa asioita vakavammin. Olin erkaantumassa uskostani, mutta saitkin minut juurrutettua siihen entistä lujemmin. Well played, Sir.”

Ja minä olin aluksi vastahakoinen hyväksymään uuden, hyvän suuntani – vain, koska olin ehtinyt jo tottua ja rakastua turvallisuudelta tuntuvaan nihilismiin. Eroahdistus kuitenkin meni ohi nopeasti ja toivotin uuden elämänvaiheen tervetulleeksi.

Tietämiseen ja epäilyyn liittyvät ahdistukset eivät ole enää suuren oivallukseni jälkeen vaivanneet minua samalla tavalla. En aikoinani valottanut kokemukseni yksityiskohtia enkä nytkään sitä tee, henkilökohtaisista syistäni. Mutta viimeistään tuolloin aloin kirkkaasti ymmärtää, että elämäntarinani ansaitsee tulla kerrotuksi. Siksi, että se edustaa ehkä hiukan epätavanomaista tarinallista kaarta, ja siksi, että arvelen sen kuitenkin olevan samaistuttavan lukemattomille ihmisille.

Hengelliset yhteisöni siirtymäkaudella

Vuoden 2019 alkupuolen tienoilla aloin käydä Luther-kirkkoa enemmän Verkosto-nimisen ev.-lut. kirkkoon kuuluvan seurakunnan tilaisuuksissa Munkkiniemessä. Kyseinen yhteisö edusti matalakirkollisuutta, kaava oli messussa melko vapaamuotoinen ja hartaudenharjoituksen yleisilme lähellä vapaita suuntia, vaikkakin teologia ja oppi mahtuivat pääasiallisesti luterilaisiin raameihin. Messujen lisäksi Verkostolla järjestettiin joka toisella viikolla Glow-iltoja, jotka miellettiin loogiseksi paikaksi siirtyä sitten, kun ei enää koe iän puolesta kuuluvansa esimerkiksi Hehkun kaltaisten iltojen kohderyhmään.

Glow tuli minullekin ensisijaiseksi perjantainviettämispaikaksi Hehkun tilalle. Viimeisin suurempi panokseni Hehku-illoissa oli käydä jakamassa ajatuksiani Saarnaajan kirjasta etänä järjestetyssä illassa ensimmäisenä koronakeväänä. Melko pian sen jälkeen totesin kasvaneeni yhteisöstä ulos.

Verkoston messuissa käymisen koin hengellisen epävarmuuteni aikoina helpoksi, koska siellä oli jotenkin matalampi kynnys käydä vain ”hengailumielessä”. Monet kerrat istuin messun aikana kirkon eteisessä ja join kahvia, sitten varsinaisilla kirkkokahveilla join lisää tavaten ystäviäni. Monet kerrat pääsin jopa saunomaan kirkon alakerrassa, toisilla kerroilla suunnattiin jatkoille johonkin pizzeriaan. Kirkon tungoksessa ei useinkaan kukaan papeista tai vastuunkantajista tullut suuremmin utelemaan hengellisestä tilastani tai pyytänyt vapaaehtoistehtäviin. Ja mikäs olisi sopinut minulle paremmin. Kaipasin siinä hengellisessä tilassani mahdollisimman vähän sitouttavaa ja mahdollisimman mutkatonta sosiaalista kristillisyyttä ilman painetta ottaa juuri kantaa tunnustuksiin. EO-illat Luther-kirkolla olen aina kokenut tietyllä tavalla matalamman kynnyksen toiminnaksi kuin varsinaiset jumalanpalvelukset, joten niissä käymistä jatkoin iloisesti.

Vuonna 2019 matkasin Verkoston kanssa samaa kristillisyyden suuntausta henkivään New Wine -tapahtumaan Himokselle. Sielläkin minulle oli tärkeintä se ystäväporukka, jossa olin, vaikkakin tapahtumassa puhunut Kate Wharton teki minuun suuren vaikutuksen.

Osallistuin vuonna 2019 vielä Hehkun parissa ollessani Avain-tapahtumaan Munkkiniemen kirkolla sekä legendaariselle Kairos-leirille Kansan Raamattuseuran keskuksessa Pyhä-tunturilla. Kyseisellä leirillä otin vastaan uuden vuosikymmenen, jolla maailma ei ole tuntunut olevan lainkaan entisensä. Ajattelin, että tuolla leirillä ottaisin viimeistä kertaa vastaan luterilaisen ehtoollisen ja jättäisin näin uuden vuosikymmenen uusille asioille, joita tiesin olevan tulossa. Pyörsin kuitenkin myöhemmin päätökseni ja kävin luterilaisella ehtoollisella vielä kerran vuonna 2020 eräässä morsiusmessussa.

Jättäydyin vuoden 2020 kesällä pois pitkäaikaisesta hengellisestä solustani. Syyni olivat henkilökohtaiset, mutta olen miettinyt, että jokin minussa varmaan halusi valmistaa tietä sille muutokselle, joka oli alati lähempänä ja varmempana näköpiirissäni.

Maisema Himoksella

Katoliseen kirkkoon liittyminen

Suomessa katolisen kirkon täyteen yhteyteen ja jäseneksi pääseminen alkaa käännynnäisillä normaalisti noin vuoden kestävällä johdanto- tai infokurssilla, jossa tutustutaan kirkon oppiin ja elämään. Itse harkitsin kurssille menoa jo vuoden 2018 syksyllä, mutta aloitustapaamisen sijaan meninkin raamikseen ja niin kurssini siirtyikin sitten vuodella eteenpäin! Vuonna 2019 sain aloitetuksi, ja päätin, että jos kurssin loppuun mennessä ei ilmaantuisi pakottavaa syytä olla liittymättä katoliseen kirkkoon, aikoisin liittyä.

Johdantokurssi-iltoja oli muistaakseni parin viikon välein maanantaisin, ja niiden rakenne oli yksinkertainen: alussa sai ottaa iltapalaa ja mennä istumaan, sitten joku – useimmiten papiksi vihitty – katolilainen piti esitelmän ennalta ilmoitetusta aiheesta. Aiheissa edettiin systemaattisesti ja melko pitkälti Katolisen kirkon katekismusta seuraten. Lopuksi oli vielä yleensä jonkinlainen rukous tai siunaus.

Korona tietenkin vaikutti myös johdantokurssiin siten, että se jouduttiin vuoden 2020 puolella laittamaan hetkeksi tauolle. Se kuitenkin pidettiin loppuun kesään mennessä siten, että jäljellä olevat aiheet käytiin läpi tiuhempaan. Johdantokurssin lopulla kehotettiin ottamaan yhteyttä oman alueensa seurakunnan kirkkoherraan, jos kirkkoon liittyminen kiinnosti. Niin sitten heinäkuussa totesin, että minulle ei ole ilmaantunut syytä olla tulematta katolilaiseksi, ja laitoin sähköpostia Pyhän Marian seurakunnan kirkkoherralle ja sovin tapaamisen kuun lopulle.

Tapaamisessamme kirkkoherra haastatteli minua hengellisestä polustani ja sain allekirjoittaa muistaakseni useammankin liittymispaperin. Tuossa tapaamisessa minulta kysyttiin suojeluspyhimystäni ja päätin valita pyhän John Henry Newmanin (1801–1890), joka oli edellisvuonna kanonisoitu kirkon kunnioittamien pyhien joukkoon. Katolinen kirkko oli myös ensimmäinen kirkko, joka edellytti minulta kastetodistusta liittymisen yhteydessä, joten pyysin sellaisen – ja sain – Kuopion vapaaseurakunnasta vielä näin kahdeksan vuotta kastetapahtumaa myöhemmin!

Muita asioita, joita minun tuli hoitaa ennen liittymistäni, oli niin kutsutun esittelijän tai ”konfirmaatiokummin” (katolilainen, joka konfirmaatiossa seisoisi takanani ja ilmoittaisi suojeluspyhimykseni nimen) järjestäminen sekä ajan sopiminen ensimmäistä ripittäytymistäni varten.

Ensirippiä suositeltiin järjestettäväksi muutamaa päivää ennen konfirmaatiota. Kyseisessä toimituksessa on tarkoitus tunnustaa siihenastisen elämän kaikki omantunnon tutkimisen seurauksena mieleen tulleet kuolemansynnit, eikä muidenkaan syntien tunnustaminen ole lainkaan pahitteeksi. Ensimmäinen ripittäytyminen voi siis syystä kestää melko pitkäänkin, ja siksi se on hyvä sopia papin kanssa erikseen. Otinkin yhteyttä erääseen tulevan seurakuntani papeista. Valitsin tarkoituksella tuntemattoman henkilön, sillä tietty etäisyys tuntui luontevalta tilanteessa, jossa kertoisin hyvin henkilökohtaisia juttuja koko elämäni ajalta. Muistaakseni sain jo ajankin sovittua, mutta sitten se jouduttiin perumaan papin jouduttua korona-ajan karanteeniin. Minulla ei ollut paljoa aikaa etsiä uutta pappia ja otinkin seuraavaksi yhteyttä erääseen hyvinkin tuttuun pappiin. Pääasia, että vain pääsen ripittäytymään, ajattelin.

Rippi sujui alkujännityksestä huolimatta mielestäni oikein hyvin ja oloni oli hyvin huojentunut sen jälkeen. Omistin täydellisesti minulle julistetun synninpäästön osakseni, ja monet elämääni ja omaatuntoani painaneet asiat saivat sakramentin tuloksena ikään kuin lopullisen naulan arkkuunsa. Ne olivat nyt kokonaan menneisyyttä, jota minun ei tarvitsisi muistella.

Lauantaina 5.9.2020 vastaanotin Pyhän Marian kirkossa vahvistuksen eli konfirmaation sakramentin sekä hetkeä myöhemmin myös ensimmäisen katolisen eukaristian eli ehtoollisen. Olin liittynyt katoliseen kirkkoon tai tarkemmin ilmaistuna minut oli otettu sen täyteen yhteyteen.

Vahvistuksen sakramentissa minut voiteli krismalla eli pyhitetyllä öljyllä emerituspiispa Teemu Sippo. Siihen aikaan Helsingin katolisen piispan istuin oli tyhjänä, mutta emerituspiispa osoitti palvelumieltään hoitamalla ideaalitapauksissa piispalle kuuluvia toimituksia, joihin konfirmaatio kuuluu. Konfirmaatiokummini seisoi takanani ja ilmoitti piispalle suojeluspyhimykseni nimen, minkä jälkeen piispa lausui voitelusanat: "John Henry, ota vastaan Pyhän Hengen sinetti." John Henry on siis minulle eräänlainen kirkollinen nimi, vaikken olekaan sitä virallisesti nimeeni lisännyt.

Konfirmaatiomessussa tunnelma oli juhlallinen: kulkue, urkujen pauhu ja muistaakseni kuorokin sitä korostivat. Meitä kirkon täyteen yhteyteen otettavia oli useita, ja saimme tilaisuudessa myös suurehkot kaularistit sekä ruusukkorukousnauhat. Messun jälkeen oli hetkeen vaikea käsittää sitä suuruutta, mitä oli juuri tapahtunut, mutta olin silti hyvin helpottunut. Tuntui samalta kuin silloin, kun pitkän ja epävarman matkan jälkeen on lopulta perillä siellä, missä on tarkoituskin olla. Toki perille saapuminen merkitsi tässä tapauksessa myös uuden matkan alkua. Siitä aion kertoa seuraavassa osassa, mutta sanottakoon vielä jotain oleellista.

Minä ottamassa vastaan ensimmäistä katolista ehtoollistani. Kuva: Emil Anton.

Miksi liityin katoliseen kirkkoon?

Kuten kirjoitin sinä päivänä, jona minut otettiin katolisen kirkon yhteyteen: päätökseeni ei liittynyt juuri mitään dramaattista. Ei ollut mitään tiettyä hetkeä, jona päätin liittyä tai jona edes tiesin ylittäneeni rajan, jonka jälkeen ei ollut paluuta. Kahdeksan vuoden aikana katolisuus kasvoi minussa pienestä kipinästä suureksi roihuksi sulavasti ja jouhevasti – toki välillä hiipuen mutta sitten taas suurentuen, ikään kuin kaikki vääjäämättömästi kulkisi kohti tiettyä kohtaloa. En tahdo tällaista kieltä käyttämällä vähätellä omaa osuuttani kääntymyksessäni, mutta minulla todella on sellainen olo, niin kummalliselta kuin se ehkä kuulostaakin, että minulla oli lopulta yllättävän vähän "sananvaltaa" lopputuloksen suhteen.

Päätös hakeutua katolisen kirkon jäseneksi oli omani, mutta se oli ainoastaan sinetti ja viimeinen askel, joka vahvisti sen, mitä jo olin sydämessäni. Tässä suhteessa katolistumiseni on verrattavissa luterilaistumiseeni: ensin tapahtui sisäinen muutos ja sitten halusin korjata ulkoiset puitteet vastaamaan sitä. Minulla ei oikeastaan ollut muuta vaihtoehtoa, sillä persoonani on sellainen, että kärsin, jos ulkoinen ja sisäinen joutuvat elämässäni olemaan pidempiä jaksoja ristiriidassa.

Mitä tuon kahdeksanvuotisen prosessin aikana sitten muuttui niin, että minun oli lopulta otettava viimeinen askel? Ensinnäkin erimielisyyteni katolisen uskon kanssa ropisivat vähitellen pois perehtyessäni niihin lisää. Tämän sarjan lukeneet muistanevat, että olin aikoinani erittäin antikatolinen, joten muutosta piti tapahtua paljon. Taipumukseni jatkuvasti korjata itseäni ja ajatteluani sai minut kyseenalaistamaan aiemmat antikatoliset argumenttini: löysin niistä aukkoja mutta katolisten selitysten havaitsin vastaavan hyvin kaikkiin vastaväitteisiini. Tämä johti siihen, että minun piti vetää pois vastustukseni katolista kirkkoa kohtaan, sillä en saata tuomita sellaista, jonka tuomittavuudesta en ole täysin varma.

Olla tuomitsematta ei kuitenkaan ole vielä sama kuin liittyä niihin, jotka jättää tuomitsematta. Siispä antikatolisuuteni vähentymisen ohella tarvittiin toinenkin prosessi, jonka nimi on – yllätys, yllätys – katolisuuteni lisääntyminen. Nämä tapahtuivat molemmat samanaikaisesti noiden vuosien aikana eikä tunnu hedelmälliseltä yrittää limittää niitä yksityiskohtaisesti toisiinsa. Pystyn silti kertomaan, mikä oli suhteeni katolisuuteen juuri ennen kuin liityin ja millä perusteella siis liittymispäätökseni oli tehtävä.

Havaitsin luottavani tähän kirkkoon. Ja sanamuotoni on täysin harkittu: havaitsin luottavani sen sijaan että olisin päättänyt alkaa luottaa. Luottamus katoliseen kirkkoon oli hiljalleen noussut sydämessäni ja ennen liittymistäni kykenin toteamaan tämän asian. Huomasin luottavani ja luottaneeni jo jonkin aikaa ja luottamukseni kasvaneen vuosien myötä. Enkä kokenut, että olisin kyennyt omalla tahdollani tai kyvyilläni saamaan tuota luottamusta katoamaan, se vain oli ja pysyi.

Katolinen spiritualiteetti koko täyteydessään soi ja resonoi jollain sanoinkuvaamattoman syvällä ja valloittavalla tavalla kaikkien maailman äänien joukossa. Se näyttäytyi minulle laajana, täyteläisenä aarteiden kirjona, joka oli silti eheä ja harmoninen kokonaisuus. Täältä löytäisin vastaukset suurimpaan osaan tai jopa kaikkiin mieltäni askarruttavista kysymyksistä, täällä kokisin tulevani kohdatuksi ehkä kokonaisvaltaisimmalla tavalla, jota kuvitella saattaa.

Katolisuudesta saisin kaiken, mitä koin tarvitsevani: on sakramentit ja vahva etiikka, vanhurskaus ja pyhitys, ikiaikaiseen historiaan ankkuroituminen ja nykyajan ymmärtäminen, vankka ja elävä oppi, rukous ja kirkollisen musiikin kirjo, kirkon apostolinen virka ja Pietarin seuraaja kirkon ykseyden palvelijana, rationaalisuus sekä verraton mystiikan perinne, luostarit ja pyhimykset ja heistä kunnioitetuimpana pyhä Jumalansynnyttäjä, pyhä Raamattu ja pyhä traditio, lempeys, laupeus ja armollisuus. Olin katolisen kirkon kanssa yhtäpitävä siinä, että minulle jokainen näistä oli tärkeä. Ja olin kokenut näiden kaikkien puolien olevan katolisuudessa kiinteästi läsnä niin, että mikään ei kuitenkaan ylikorostunut. Kaikista tärkein oli tietysti Jumala, jonka vaikutukseen näissä kirkon ulottuvuuksissa tulin itse tarpeeksi luottavaiseksi.

Joten jos halusin olla rehellinen itselleni, ei minulle tavallaan jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin tulla osaksi katolista kirkkoa.

Olin jo liittyessäni hyvin avoin siitä, että liittymistäni ei aikaansaanut halu päästä pois liberalisoituvasta kirkosta konservatiivisemman helmaan. Jos yksin tämä olisi ollut tahtotilani, minun on mahdotonta nähdä, miksi olisin silloin päätynyt katoliseen kirkkoon. Katolisen kirkon voi nähdä konservatiivisena, mutta se ei missään tapauksessa pelkisty konservatiivisuuteen. "Paketissa" tulee aikamoinen, maailmankatsomuksen laajuinen kokonaisuus, jossa konservatiivisuus on minun nähdäkseni enemmänkin kehällinen silaus kuin hengellisyyden keskiössä oleva piirre. Tällaisessa asemassa oleva konservatiivisuus ei haittaa minua, se on pikemminkin tervetullut osa tasapainoa.

Mainitsin edellä tietenkin jo paavin, mutta ehkä jotkut silti miettivät, miksen sitten hakeutunut ortodoksiseen kirkkoon. Kysymys on mielestäni hyvin validi ja siihen nähden minua itse asiassa yllättää, miten vähän olen joutunut sen kanssa painimaan. Tunnustan olevani ortodoksisuuden fani jo ainakin vuodesta 2016 (Ketko-kurssista) saakka. Rakastan ortodoksisia jumalanpalveluksia ja eritoten niiden musiikkia. Rakastan sitä rukouksen virtaa, johon tekee monesti niin hyvää heittäytyä mukaan. Ihailen ortodoksista paastoa ja kannustusta kilvoitteluun, vavahdan ajatellessani ortodoksisia luostareita, niiden ilmapiiriä ja tarinoita ja etenkin sitä mielikuvaa, joka minulle on pyhästä Athos-vuoresta muodostunut. Mutta veikkaisin monen ortodoksinkin voivan olla samaa mieltä kanssani todetessani, että nämä eivät ole kovinkaan hyviä syitä liittyä ortodoksikirkkoon – parhaimmillaankin vain hyvä alku.

Sillä vaikka minulla on lähes pelkästään hyvää sanottavaa ortodoksisuudesta, sen syvin olemus on minulle silti yhä verhon takana. En koe koskaan varsinaisesti käsittäneeni sitä, suhtaudun siihen kunnioittavalla ja ihailevalla ihmettelyllä. Huomaan olevani "toivottoman jumissa" läntisen kristinuskon kysymyksenasetteluissa. Aivan: sen lisäksi, että en täysin ymmärrä ortodoksisia vastauksia, en osaa edes esittää ortodoksisia kysymyksiä. Ajatteluni ja jäsentelyni kristillisyyden ympärillä on kyllästetty niin täydellisesti läntisyydellä, että koen sen täytyvän kyetä laajenemaan, jotta voisin edes harkita itään matkaamista. Siihen saakka olen ortodoksikirkossa mitä iloisin vieras.

Muutenkin minulle oli alusta asti selvää, että en hakeutuisi olemaan pelkässä katolisessa kuplassa. Minulla oli lukuisia ystäviä muissa kirkkokunnissa eikä näiden ihmissuhteiden tarvinnut minun puolestani kaikota mihinkään, vaikka olinkin löytänyt oman hengellisen kotini toisaalta. Onneksi katolisuuden piirissä myös laaja ekumenia on hyväksyttävää ja arvostettavaa.

Huomaan jo lähes alkavani kirjoittaa siitä, millaista elämäni katolilaisena on ollut, mutta se on seuraavan – tällä erää viimeisen suunnittelemani – osan aihe. On parasta olla lupaamatta ajankohtaa, jolloin sitä pääsette lukemaan. Sen lisäksi, että postaukseni nykyään ylipäätään ilmestyvät sangen verkkaiseen tahtiin, on minun seuraavan osan suhteen myös erityisen paljon mietittävä sitä, mitä haluan sanoa.

Kaikkea hyvää teille, lukijani. Muistan teitä rukouksissani!

Ex nihilo Herran hyvyyden saaliiksi eli Toinen epätyypillinen kääntymystarina

Hittolainen, nyt minä varmasti saan jotain kosketuspintaa siihen kamppailuun ja vihaan, jota C. S. Lewis koki kääntyessään jumalauskoon yhdeksänkymmentä vuotta sitten! Hän arveli tuona käänteentekevänä yönä olevansa koko Englannin alakuloisin ja vastahakoisin käännynnäinen. Mitä kummallisimmalta voikin varmasti tuntua se, että joku olisi pettynyt kääntymyksessään, mutta minä ymmärrän, minä todella ymmärrän nyt.

Oma filosofis-rationaalis-kriittinen prosessini oli suistanut minut ensin kyynisyyteen, sitten välinpitämättömyyteen ja lopulta jopa nihilismiin. Tämä maailma oli minusta sekava, järjetön ja absurdi. Mitä enemmän pohdin ja tutkin, sitä monimutkaisemmalta ja epävarmemmalta kaikki tuntui. Aistihavainnot, kokemukset, luonnonlait, tavat hahmottaa maailma – kaikki alkoi olla hämärän peitossa, usvan, joka pimentää ääriviivat juuri sopivasti siten, että ei enää voi tietää, onko mikään miltä näyttää. En voinut luottaa juuri mihinkään muutamia itsestäänselvästi tosia olevia lauseita lukuun ottamatta. Löysin aiemmin avukseni intuition, joka lohdutti minua toivottomassa ahdingossani ja sai minut kuvittelemaan olevani ihan hyvä ihminen mennessäni niiden mukaan. Mutta kun intuitiot alkoivat heiketä, kuten olin tiennyt niiden jossain vaiheessa voivan tehdä, asiat alkoivat mennä hyvin mielenkiintoisiksi.

Ennen tuon maailmaani jälleen kerran kuohuttaneen kokemuksen käsittelyä koen haluavani suhteellisen avoimesti tunnustaa sen, että hengellinen elämäni on jo monta vuotta ollut kokonaisuutena arvioiden kriisissä. Intuitio on jo kauan ollut minulle ainoa jäljelle jäänyt syy olla edelleen kristitty. Jokin vahva sisäinen kokemus minulla pitkään oli siitä, että tämä usko oli totta, vaikka en järjellisellä tasolla ollut siitä vakuuttunut eikä se minulle rationaalisesti tarkasteltuna ollut mitään muuta kuin yksi maailmankatsomus muiden joukossa. Yhtä kaikki kuitenkin pidin itseäni edelleen kristittynä ja jatkoin sangen ulkonaista hurskauselämääni sisäisesti kuitenkin ollessani hyvin kaukana Jumalasta, ainakin kokemuksen tasolla. Voi tietysti olla, että Hän ei ollut kaukana minusta. Ehkä hän ei ollut koskaan hiljaa, vaan kärsi rinnallani, niin kuin Hänet on elokuvassa Silence laitettu vakuuttamaan papille, joka kokee Jumalan vaienneen. Mutta miten Jumala suhtautuu minuun, sitä en perin juurin tiedä. Tiedän vain, että itse olin poikennut sangen kauas siltä tieltä, jolla kristittyjen olisi tarkoitus vaeltaa. Olin päästänyt itseni paatumaan – sanoivat muut mitä hyvänsä, olen varma, että paatumusta se oli. Välinpitämättömyyttä siitä, ovatko tekoni oikein vai väärin. Piittaamattomuutta hengellisestä elämästä. Paatumusta suhteessa Jumalaan, ja pientä mielipahaakin tästä, mutta kuitenkin niin pientä, että se ei riitä innostamaan kurssin korjaamiseen. Jokin raja oli ylittynyt jo hyvin kauan sitten, raja, jonka toiselle puolelle ajauduttua on erinomaisen vaikeaa päästä takaisin. Joskus muinoin kuulin vapaiden suuntien kaanaankielisen ilmauksen ”olla kylmällä paikalla”, mikä tarkoitti ihmisen olotilaa, jossa hänen uskonelämänsä on jollain tapaa passivoitunut, kylmennyt tai lähestulkoon kuollut. Kylmällä paikalla olijat olivat niitä hengellisten kokousten osanottajia ja seurakuntien jäseniä, jotka eivät osoittaneet mainittavaa hengellisyyttä, puhuivat lähinnä maallisista asioista ja joilla saattoi jopa olla ”toinen jalka maailmassa”, käyttääkseni toista ah-niin-ihanaa fraasia.

Yrittäessäni tarkastella asiaa objektiivisesti en olisi kauhean vihainen ihmisille, jotka peräti julistaisivat minun lakanneen olemasta kristitty suistuttuani näihin nihilistisiin mielenmaisemiin. Eihän kukaan tietenkään ole minulle näin sanonut, mutta se johtunee siitä, että ulospäin minusta on ollut varmaankin aika hankalaa nähdä kriisin merkkejä, jollen ole asiasta mitään sanallisesti maininnut. Eri ihmiset tietävät vaiheistani eri verran, eikä se haittaa, mutta ainakin kaikille tätä lukeville minut tunteville haluan esittää yhden pyynnön. Pitäkää minua teologina, pitäkää fiksuna tyyppinä, pitäkää hauskana, jos haluatte (en tiedä, olenko näistä oikeastaan mitään), mutta älkää pitäkö minua hengellisenä esikuvana. Älkää ylistäkö pyhyyttäni ja hurskauttani, sillä minä en ole mikään hyvä kristitty, ja minun pitäisi ihan oikeasti sisäistää se ja tehdä asialle jotakin.

Mutta palataanpa nyt intuitioon ja sen laskuun. Mitä ihmiselle tapahtuu silloin, kun hän ei voi järjen tasolla olla vakuuttunut mistään ja kun jopa hänen sisäinen maailmansa muuttuu epäselväksi? Minun tapauksessani reaktio ei lopulta ollut ahdistus tai masennus. Se oli nauru.

Aloin nähdä tämän sekavan, kaoottisen ja järjenvastaisen maailman huvittavana. Nihilismini romahti huumoriksi lopulta siinä laajuudessa, että huomasin suhtautuvani kaikkeen, rajoituksetta, kevyellä mielellä ja jopa naureskellen. Minä nauroin kaikelle ja kaikille. Nauroin ihmisille, jotka ottivat elämän jollain tapaa vakavasti, joilla oli jonkinlainen merkitys elämälleen, jotka halusivat pelata tätä peliä. Suhtauduin syvällä sisimmässäni heihin pilkallisesti. Vieläkin kuvittelevat, että jollakin olisi jotain himputin väliä! He eivät ymmärrä, he eivät ole päässeet sille tasolle, jolla minä olen! Tämä elämä, tämä maailma, se on vain yksi iso vitsi! Oi sitä riemua, kun koin jotain tästä kosmisesta vitsistä tajuavani luettuani eräänä iltana taas vaihteeksi kvanttimekaniikasta ja hämmennyttyäni siitä, että joidenkin teorioiden mukaan aika on vain emergentti ilmiö, tavallaan illuusio. Oli asia niin tai näin (en ole fyysikko), vaikutti minusta jo tiedekin antavan vihjeitä siitä, että tämä maailma on jotakin muuta kuin miltä näyttää, jollain lailla vinksahtanut. Oli pidättelemistä, ettei koko kaupunginosani sinä yönä joutunut heräämään hilpeään hekotukseen.

Kevytmielisyys. Se tuli minulle perin rakkaaksi. Monet varoittelevat jatkuvasti kyynisyyden vaaroista ja kuinka on elämälle tuhoisaa, jos ei pidä mitään merkityksellisenä. Mutta minulle kyynisyydellä ja kevytmielisyydellä oli omasta mielestäni keskeinen mielenterveyttäni varjeleva tehtävä. Pitkästä aikaa pystyin sanomaan, että olin onnistunut selättämään masennuksen. Tulevaisuus ei enää ahdistanut. Olin vakaa ja ajattelin vain, että kyllä jotain jostain ilmaantuu, ja jos ei ilmaannukaan, niin ei sen niin väliä. Ei tässä ole mitään pointtia. Ei tässä tarvitse olla mitään pointtia.

Mutta sitten se tuli. Tyhjyys. Hetki, kun ei enää naurattanut. Se oli eriskummallista: en ollut masentunut tai ahdistunut, en pystynyt olemaan surullinen. Mutta ilokin oli poissa. En osaa luonnehtia sitä millään muulla sanalla kuin tyhjyys. En sano, että se oli hirveää. Se ei tuntunut miltään.

Ongelma oli siinä, että jokin osa minusta edelleen tahtoi tuntea. Jokin osa tahtoi kokea iloa, onnellisuutta ja merkitystä. Samaan aikaan toinen puoli minussa nauroi noille asioille. Mutta tällainen primitiivinen tarve minulla silti edelleen lähtemättömästi oli. So what, ajattelin.

Suunnitelmani oli vain odottaa, kunnes tyhjyyden tunne jälleen hellittäisi ja voisin jatkaa maailman vitsille nauramista taas jossain vaiheessa. Mutta sitä tilaisuutta en enää koskaan saanut. En mene tarkemmin niihin tapahtumiin, jotka johtivat elämässäni tietynlaiseen mullistukseen, mutta sanottakoon sen verran, että tulin ajetuksi ajattelemaan filosofiaa ja aistiemme ja kokemustemme luotettavuutta uusin tavoin. Kun aiemmin olin ollut lähinnä sillä kannalla, että lähes mistään ei oikeastaan voi tietää mitään ja mitään ideoita, ilmiöitä tai vaikka vakaumuksia ei voi laittaa paremmuusjärjestykseen, nyt prosessini keikahti siihen suuntaan, että voin kohtuullisen varmasti ja kohtuullisen hyvällä omalla tunnolla luottaa aisteihini ja kokemukseeni maailmasta. Filosofisesti ilmaistuna keikahdin siis kaiketi tietoteoreettisesta idealismista kohti tietoteoreettista realismia. Tämä saattaa vaikuttaa hyvinkin epäkonkreettiselta ja mitättömältä, mutta minulle kyse oli hyvin suuresta muutoksesta – suuresta etenkin vaikutuksiltaan.

Vaikutukset olivat suuret siksi, että mikäli vain voin hyväksyä aistieni ja kokemusteni viestivän maailmasta suhteellisen oikeanlaisia asioita, näistä lähtökohdista käsin kristinusko vaikuttaa hyvin uskottavalta vakaumukselta. Lähestulkoon kirosin sitä, että joudunko kaiken tämän jälkeen vielä alkamaan jälleen apologetiikan arvostajaksi – tuon disipliinin, jota olen viime vuodet pitänyt perin hyödyttömänä. Se ei nimittäin ole enää aikoihin kyennyt vastaamaan niihin kysymyksiin, joita minulla on ollut. Se ei ole onnistunut korottamaan kristinuskoa silmissäni yhtään korkeammalle kuin mitään muutakaan. Ja syy on ollut siinä, että en ole voinut hyväksyä sen lähtöoletuksia. Mutta nyt tietoteoreettisen keikahdukseni vuoksi tietyt lähtöoletukset ovat mielessäni alkaneet näyttäytyä melko uskottavina, mikä aiheuttaa siten myös kristinuskon näyttäytymisen uskottavampana. Ja jos kristinusko on uskottavaa, se tuo elämääni merkitystä, koska en vain voi muuttaa sitä piirrettä itsessäni, että jonkin totuudenmukaisuus on minulle merkittävää. Joten se siitä nihilismistä! Se siitä kyynisyydestä! Melkoinen ketjureaktio! En vielä täysin ole edes saanut kartoitettua tämän keikahduksen vaikutuspiiriä.

Täytyy tunnustaa, Jumala, että pelasit hyvin! Sait minut tilanteeseen, jossa koen, että minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tietyllä tavalla ryhdistäytyä ja alkaa ottaa asioita vakavammin. Olin erkaantumassa uskostani, mutta saitkin minut juurrutettua siihen entistä lujemmin. Well played, Sir.

Mieleeni pyrkii tulemaan vanha laulu Varmana laulaa Herrasta saan (Siionin kannel 356; jos olet Hengellisen laulukirjan käyttäjä, niin kuin minäkin ennen vanhaan, tämä kappale esiintyy siellä numerolla 435 ja nimellä Siunattu varmuus). En ole liiemmin koskaan pitänyt tuosta laulusta, osin sen varmuutta korostavan sanoman ja osin sen puhkikuluneen melodian vuoksi – kyllä, mielestäni tämän kuulee aivan liian usein! Niinä lukuisina kertoina, kun virsi on ollut tilaisuuden ohjelmistossa, on minulla ollut tilaisuus mutustella sen sanoituksia. Alkuperäiset lyriikat on tehnyt Fanny Jane Crosby, ja ainakin Siionin kanteleen versiosta lienee vastuussa Lauri Thurén. Nyt mieleni täyttää kolmannen säkeistön viimeinen säe, joka Siionin kanteleessa kuuluu: ”saaliiksi Herran hyvyyden jäin”. En tiedä, onko Thurén tämän ilmauksen keksinyt tai mistä se on tuohon hyvin vapaaseen mukaelmaan Crosbyn virrestä tullut (engl. ”lost in His love”, vrt. Hengellisen laulukirjan ”kätketty olen armossansa”), mutta se jotenkin tuli kuvaamaan tilannettani täydellisesti. Olin jäänyt Herran hyvyyden saaliiksi.

Ja minä olin tästä surullinen, jopa pahalla päällä, vihainen! Olin niin tykästynyt rentouteen, kepeyteen ja kyynisyyteen sekä niiden lieveilmiöinä olleisiin vastuuttomuuteen, pilkallisuuteen ja merkityksettömyyteen! Ja nyt minulla ei enää ollut niitä! Jonkinlaista eroahdistusta siis suomeksi sanottuna koin. Nyt pitäisi taas pompata johonkin uuteen. Tiesin, että en voisi olla tekemättä sitä. Tähän junaan minun olisi noustava. Nyt saisi entinen hekottelu jäädä. Jos nauraisin toisella puolen, minun pitäisi nauraa tyystin eri tavalla ja perin erilaisille asioille.

Joten Clive Staples, ehkä minä nyt – niin kuin sanottua – tavoitan jotain siitä kokemuksesta, joka kääntymyksesi oli sinulle.

Halusin avautua tästä osin siksi, että olen blogiini viime aikoina aika paljon päivitellyt sisältöä, jota kutsun äärisubjektiiviseksi mutuiluksi – tällainen kirjoitus on mitä luontevin jatko tälle kirjoitusperheelle, jolle voisi joskus keksiä jonkin nasevan nimenkin, jos niitä lisää tulee. Suurempi syy tämän kirjoittamiseen oli kuitenkin se, että halusin jälleen kerran tuoda perinteisten uskoontulo-, kääntymys- ja parannustodistusten joukkoon oman epätavallisehkon lisäni. Oma alkuperäinenkin kääntymykseni oli käänteinen verrattuna kertomuksiin, joissa uskoontuloa edeltää ahdistus ja synkkyys ja joissa sen jälkeen seuraa ilo ja onni. Kun aikoinaan tulin uskoon, menetin onnellisuuteni pitkäksi aikaa ja mielenterveyteni romahti (toki tämä johtui pitkälti piilevästä neuroottisuudestani ja omaksumani uskontulkinnan ongelmallisuudesta, mutta kuitenkin). Sitten pikkuhiljaa voitin ahdistuksen ja lakihenkisyyden kunnes noin kolmen vuoden kuluttua uskoontulostani olin päässyt tilanteeseen, jota muistelen uskonelämäni kulta-aikana. Silloin en ollut lain alla mutta otin uskonasiat tosissani. Valitettavasti tässäkin kohtaa tapahtui keikahdus – tai oikeastaan hiljainen ja salakavala kallistuminen – ja kun pitkään kaatuneena ollut laivani oli juuri saanut hilattua itsensä tasapainoon, se alkoikin kellahtaa toiselle kyljelleen saavuttaen viisi vuotta myöhemmin – näin sen tulkitsen – toisen lakipisteensä tässä tekstissä kuvatussa tilanteessa. Nyt koen, että alus on alkanut jälleen nousta, ja taas nousun alku on jossain määrin tuskallinen. Haluan ihmisten tietävän, että se voi olla sellainen. Ehkä jopa yllättävän monella näin on.

No, rehellisyyden nimissä minun on sanottava, että ärtymykseni ankarin vaihe kesti vain pari päivää, enkä enää tämän tekstin loppupuolta kirjoittaessani ollut kovinkaan kuohuksissa. Kirjoituksen alkuosan halusin kuitenkin jättää mahdollisimman autenttiseksi: ehkä tästä syystä tekstin sävyssä on nähtävissä jonkinlainen muutos, tai sitten ei. Joka tapauksessa, iloinen asiahan tämä on. Koen elämäni jälleen merkitykselliseksi ja maailman hitusen järkevämmäksi paikaksi kuin aikoihin. Tietenkin edelleen kyselen, miksi minun onnellisuuteni olisi itseisarvo. Mutta minkäs sille voin, että tämä kumminkin lopulta tekee onnelliseksi.

Kiintoisinta onkin nähdä, saanko uuden ”kulta-ajan”: onnistuuko purteni saavuttamaan pysyvän tasapainon. Hyytyykö nousuni lupaavan alun jälkeen? Tuleeko minusta uudelleen armottoman lakihenkinen? Vai onko niin, että en todellisuudessa ole vielä koskaan saavuttanut todellista tasapainoa ja nyt on sen aika? Nähtäväksi jää. Tällä erää voin vain todeta palavani halusta nähdä, miten tässä käy, ja tämän tavoitteen saavuttaakseni tahdon oikeasti tehdä muutoksen ja jäljellä olevan matkani kulkea elävän ja voimallisen lunastajani ja sovittajani, ylösnousseen Herran Jeesuksen Kristuksen kanssa. Hänen, joka ei varmaankaan koskaan ollut hiljaa vaan kärsi rinnallani ja jonka saalistava hyvyys piirittää poiskääntyviä tehden mahdottomia mahdollisiksi ja vastahakoisimpiakin nihilistejä ex-nihilisteiksi (tirsk!).

Epäilyksen epäilystä intuition uuteen voittoon

Olen ajautunut viime aikoina jälleen miettimään, mitä elämältä loppujen lopuksi haluan. Mikä on lopullinen päämääräni ja kohteeni, jonka haluan saavuttaa? Mikä on se asia, jonka koen minulta aina puuttuneen ja yhä puuttuvan? Kyllä, minulla on vahva tunne siitä, että jokin saavuttamisen arvoinen elämästäni on aina puuttunut. Olen kyllä ehkä luullut, että minulla on se. Mutta myöhemmät oivallukseni ovat saaneet minut kyseenalaistamaan aiemmat vakuuttumiseni.

Olen pohjimmiltani skeptikko ja vuosien varrella minusta on tullut yhä skeptisempi. Olen lapsesta saakka miettinyt inhimillisen tietämisen rajoja, mutta lapsena mietin niitä lähinnä huumorimielessä. Myöhemmin huomasin käyneen niinkin vitsikkäästi, että tällaisesta pohdinnasta oli tullut minulle relevanttia myös arkielämäni kannalta. Onhan nyt ihan ymmärrettävästi koomista kohdata ihminen, joka miettii tosissaan sitä, voimmeko olla varmoja esimerkiksi maailman olemassaolosta sellaisena kuin se meille ilmenee. Saatan välillä huvittuneen kyynis-ironisesti makustella ajatuksella, että ehkä tuossa pöydällä, jolle äskettäin laskin maukkaasta elämän piristysruiskeesta tyhjentämäni Espresso Housen kahvikupin, ei todellisuudessa olekaan mitään luonnehtimani kaltaista astiaa. Ehkä se on vain illuusio tai aistiharha? Valtaosaa tätä lukevista varmasti huvittaa tällainen aivojen rasittaminen, mutta itse huomaan jääneeni tämän ongelmakentän vangiksi. Mistä minä itse asiassa voin tietää? Monille voi tulla yllätyksenä se, että en ole suinkaan tämän pohdintani kanssa yksin. Satojen vuosien aikana lukemattomat filosofit ovat pohdiskelleet samantapaisia kysymyksiä ja ihan tosissaan kyselleet, onko olemassa ihmismielen ulkopuolista maailmaa? Useimmiten tätä sukupolvia kestänyttä keskustelua nimitetään realismi vs. idealismi -kamppailuksi.

Long story short: Metodinen epäilyni johti minut melko pian epävarmuuteen lähes kaikesta. Mitäpä nyt ei voisi hyvällä syyllä kyseenalaistaa, jos sille tielle lähtee. Melkein mikä tahansa voisi olla jotain, miltä se ei näytä. Lauseiden määrä, joita pystyin nimittämään tosiksi ja joiden kuvaamat asiat siis koin voivani tietää, kutistui kouralliseen – tässä kohtaa tulee esiin tiukkuuteni sanojen totuus ja tieto määrittelyssä: totuusteoriani on korrespondenssiteoria, jonka mukaan väittämä on tosi vain, jos se vastaa todellista asiaintilaa. Kutsun tiedoksi vain sellaisia asioita, joiden voidaan sanoa olevan varmasti tosia tämän määritelmän mukaan. Vastustan ankarasti pragmaattista totuusteoriaa, jonka mukaan totta on se, mikä toimii. Olen parantumaton metafyysikko, olevaisen tutkija, joka ei kuitenkaan voi sanoa metafysiikasta juuri mitään. Millainen on maailmankaikkeus, mitä todella on olemassa – jouduin filosofian kannalta lopulta vastaamaan, että en tiedä.

Tämä kamppailu epävarmuuden kanssa sai minut tulemaan epävarmaksi myös sen suhteen, miten vakaumukseni eli kristillinen uskoni jäsentyy. Miellän itseni kristityksi, mutta tunnustan myös, että minulla ei ole tiedollisia syitä tai perusteita olla juuri kristitty. Intuitioni – tämä on hyvin tärkeä sana – siitä, että kristinusko on totta, on vahva, mutta en koe voivani perustella sitä muille. Ja siitä, mikä kirkkokunta minun pitäisi valita, on vaikea sanoa yhtikäs niinkään paljoa: tätä koskeva intuitioni on valitettavasti paljon heikompi ja ailahtelevaisempi, niin kuin intuitiot monesti tuppaavat olemaan. Viime vuodet olen ollut melko avoimesti etsijä, paikan hakija kristillisellä kentällä, käynyt monessa seurakunnassa ja jopa ollut jäsen parissa, vain päätyäkseni lähiaikoina jälleen tunnustuskuntiin sitoutumattomaksi kristityksi.

Palatakseni alkuun, mikä sitten on se jokin, jonka olen kuvitellut auttavan minua saamaan elämästäni tarkoituksenmukaista, sellaista, jollaista sen pitäisi olla? Ajauduttuani hiljattain erääseen merkitsevään keskusteluun tulin pakotetuksi vastaamaan tähän kysymykseen. Vaistomaisesti olin aiemmin vastannut, että kaipasin elämälleni merkitystä, mutta juteltuamme vakuutuin siitä, että merkitys itse asiassa on hyvin subjektiivinen asia: mikä on minulle merkityksellistä, se vain sattuu olemaan. Jollekulle toiselle toiset asiat ovat merkityksellisiä. On jopa absurdia puhua objektiivisesta merkityksellisyydestä, koska merkityksellinen asia mielestäni on aina merkityksellistä nimenomaan jollekulle, siis subjektille. Mutta minä janosin elämältäni jotain objektiivista! Hetken pyöriteltyäni päädyin vastaamaan, että halusin löytää totuuden. Objektiivisen, yleisen, universaalin totuuden kaikesta. Sellaisen totuuden, joka olisi väistämättä totta, ja jonka siten voisin tietää, ja josta voisin johtaa kaiken muun tietoni ja perustaa elämäni sille. Sitten elämäni olisi juuri sellaista, kuin pitää.

Mutta tulin vain yllätetyksi uusilla kysymyksillä: Miksi olin yleensä omaksunut periaatteen siitä, että absoluuttisen totuuden tietäminen tuo elämääni sisällön? Ja vielä: miksi olin omaksunut sen totuusteorian, joka minulla on, ja ne logiikan säännöt, joita sovelsin yrittäessäni löytää etsimäni? Niin siis tulin ulottamaan metodisen epäilyni myös epäilyyni itseensä, ja se jollain mystisellä tavalla dekonstruoi itse itsensä tuloksenaan jonkinlainen paradoksi, jota en itsekään oikein osaa kuvailla. Kaikki alkoi vaikuttaa hyvin, hyvin oudolta: irrationaaliselta, ristiriitaiselta, epäloogiselta.

En tiedä, tuleeko tietämisellä (jälleen tiukasti ymmärrettynä) koskaan olemaan elämässäni mainittavaa tulevaisuutta. Epävarmuuden varjo lankeaa ammottavan mustana kaiken lähes kaiken ylle. Mutta kaiken muun korruptoimansa ohella se varjostaa kuitenkin myös itseään. Epävarmuuden perusta ja syyt ovat yhtä lailla epävarmoja. Joten onko tuloksena varmuus vai entistä suurempi epävarmuus? En tiedä, kuuluu vanhan viisastelijan vastaus. Mutta joka tapauksessa olen kokenut jonkinlaisen oivalluksen, jonka valossa epävarmuuteni ei vaikuta enää aivan niin kamalalta kuin aiemmin.

Kuinka hauska sattuma (vai oliko se lainkaan sattuma), että hengellisessä solussamme – siis eräänlaisessa pienryhmässä tai raamattupiirissä – luetaan tällä hetkellä läpi Saarnaajan kirjaa. Olen tämän Raamatun viisauskirjallisuuteen kuuluvan tekstin kanssa paljon kamppaillut, mutta nyt koen sen viimein hiukan enemmän avautuneen. Se on kuin suoraan omasta elämästäni: kirjan keskushahmo Saarnaaja valittaa kaiken turhuutta, mitä kuvaava heprean sana sananmukaisesti viittaa henkäykseen, mutta omaa myös mielenkiintoisen vertauskuvallisen merkityskentän. Saarnaajan mukaan kaikki on turhuutta, koska se on joko väliaikaista tai jollain lailla salaperäistä tai paradoksaalista: ihmiselämä on lopulta sellaista, että sitä ei voi käsittää, siitä ei voi saada täydellistä otetta. Eli elämän miten tahansa, jo sadan vuoden päästä kuoleman jälkeen se todennäköisesti vaikuttaa hyvin yhdentekevältä. Kuolema kohtaa tyhmän ja viisaan, rikkaan ja köyhän, vanhurskaan ja jumalattoman. Moni asia elämässä muuttuu tämän musertavan tosiasian edessä merkityksettömäksi.

Mikä sitten on avain tämän turhuuden keskellä? Sen hyväksyminen, että elämässämme oikeastaan mikään ei ole omissa käsissämme. Minun kohdallani tämä tarkoittaa ennen muuta sen hyväksymistä, että en tiedä, ja tuskin koskaan tulen tietämäänkään. Tässä päästään takaisin intuitioon, josta olen aiemmin jo aatoksiani avannutkin, ja joka vaikuttaa nyt vieläkin tärkeämmältä kuin ennen. Jos en voi perustaa elämääni tietojen varaan, voin perustaa sen kuitenkin intuitiiviselle uskolle, jolla on toki omat ongelmansa, mutta joka on paras etenemisväylä, jota kykenen ajattelemaan. Minulla on vahva intuitio siitä, että aistini suurin piirtein kertovat luotettavaa tietoa maailmasta. Minulla on samoin vahva intuitio siitä, että Jumala on olemassa. Jos jonain päivänä nämä voimakkaat intuitiot katoavat tai muuttuvat minun tilanteeni pysyessä samanlaisena, lienee minun mukauduttava näihin muutoksiin. Koen, että voin tehdä tämän täysin puhtaalla omallatunnolla, sillä en katso minulla olevan tarpeellisia kykyjä mihinkään hyveellisempään ratkaisuun.

Mitä absoluuttisen totuuden tuntemisella oikeastaan hainkaan? Enkö itse asiassa halunnut elämältäni jotain muutakin kuin tuon totuuden, koska mitä ilmeisimmin tavoittelin itse asiassa sitä, mitä kuvittelin tuon totuuden voivan elämääni tuoda: onnellisuutta, tasapainoa, perustaa? Mitä jos minulla jo on ne, ainakin jossain määrin? Ehkä voin saavuttaa todella haluamani asiat muutenkin kuin tuon absoluuttisen totuuden kautta (jonka löytäminen filosofian avulla vaikuttaa käytännöllisesti katsottuna silkalta mahdottomuudelta)?

Saarnaajan kirjassa korotetaan suureen arvoon elämän yksinkertaisista iloista nauttiminen kaiken turhuuden keskellä. Nyt ymmärrän, mikä vinha perä tässä on: kun on luovuttu epärealististen ideaalien (nyt käytän näitä termejä arkimerkityksissään!) tavoittelusta ja niihin kiinnittymisestä, aletaankin nähdä, mitä ilon ja onnen lähteitä elämässä voi olla ja on ilmankin noita ideaaleja.

Mikä siis on loppusanani tästä kaikesta? En väitä kaikkien tai edes keskeisimpien tieto- ja totuusteoreettisten ongelmieni tulleen ratkaistuiksi. Ne pysyvät yhä suurina salaisuuksina minulle. Tulen todennäköisesti tulevaisuudessakin kyseenalaistamaan liian varmojen ihmisten varmuuden perustaa kysymällä, tietävätkö nämä todella sen, minkä väittävät tietävänsä. Olen kuitenkin löytänyt tai löytämässä tavan elää näiden ongelmien kanssa ilman, että mielenrauhani suuresti järkkyy. Saattaa tuntua oudolta, että minun kohdallani vaadittiin näinkin suuri prosessi, että pystyn olemaan rauhassa tilanteessa, jossa suurin osa maailman ihmisistä on. Tämä oli kuitenkin minun tieni, oma, ainutlaatuinen vaelluksensa.

Kohtaamisia uskontojen hämärissä: Ekskursio Ruusu-Risti ry:hyn

Vaelsimme Punavuoren kaduilla kohtuullisen pitkältä tuntuneen ajan. Panin merkille, että ohitimme lukuisia uskonnollis-hengellisiä rakennuksia, kuten kaksi vapaakristillistä kirkkoa ja valtaisan Johanneksenkirkon. Tällä kertaa emme kuitenkaan olleet suuntaamassa yhteenkään niistä. Kohteenamme oli järjestö ja uskonnollinen perinne, joka on vähintäänkin kiintoisa. Kyse oli teosofisesta Ruusu-Risti ry:stä.

Olin lähtenyt mukaan tiedekuntayhdistyksemme spiritualiteettijaoston ekskursiolle. Aiemmin olen sen kautta käynyt esimerkiksi Tolkien-messussa, anglikaanisessa messussa ja Suomen Islamilaisessa Yhdyskunnassa. Tutkimusmatkailija-tyyppiä kun olen, ovat tällaiset vierailut minulle mieluisia, olen niitä omaehtoisestikin tehnyt paljon. Kuten olen korostanut: haluan teoreettisen tiedon lisäksi saada myös omakohtaista kokemusta, ja siten – jos mahdollista – täydentää näkemystäni kulloinkin kyseessä olevasta yhteisöstä.

Äkkiä tulimme perille. Oven avattuamme näin punaisen maton, jolla oli laitettu alaspäin kulkevien portaiden peitteeksi. Kohteemme oli ikään kuin kellaritilassa. Panin merkille seinillä olevat maalaukset (sain myöhemmin kuulla, että niissä oli ainakin Pekka Ervastin ja Ruusu-Ristin johtajien kuvia) sekä pronssisen patsaan. Alhaalla olevan käytävän toisella puolella oli sali, jossa oli valtava määrä kirjallisuutta, ja toisella puolella niin ikään kirjoja, mutta nämä vaikuttivat olevan kaupan.

Meidät opastettiin jättämään takkimme naulakkoon, joka sijaitsi viereisessä, punaseinäisessä huoneessa. Tässä huoneessa oli kaksi taulua, joista kummassakin enkeli. Lisäksi silmiini osui eräänlainen kuva egyptiläisestä silmästä. Aika lähellä tätä silmää oli sisäänkäynti laakeaan tilaan, jota nähtävästi nimitettiin temppeliksi. Astelimme sisään ja katselimme hetken ympärillemme.

Se oli suuri pylvässali, muodoltaan vähän kirkkotilan kaltainen. Aikaisemmin tila oli toiminut elokuvateatterina. Kuten saimme kuulla meidät vastaanottaneelta mieheltä, arkkitehtuuriin oli otettu vaikutteita Ramses II:n temppelistä. Egyptiläisyyden huomasin erityisesti pylväissä sekä lampuissa, jotka olivat kuin Ankh-symbolit. Seinillä oli Kalevala-aiheisia teoksia, ilmeisesti grafiikalla tehtyjä, katossa puolestaan tähtien reunustamana – mikäli ymmärsin oikein – eläinradan merkit kukin oman kolmionsa sisällä. Keskelle salin peräseinän eteen oli asetettu Kristusta kuvaava suurehko patsas, jonka edessä oli puhujanpönttö. Kalusteina tilassa oli muutama tuolirivi sekä flyygeli.

Ruusu-Risti ry

Kävimme istumaan tuoleille ja kesti hetken aikaa, ennen kuin esitelmöitsijä sai tietokoneensa toimimaan. Pian hän kuitenkin pääsi aloittamaan ja kertoi, että Ruusu-Risti ry on osa teosofista liikettä. Tämän ympäri maailmaa levinneen suuntauksen keskeinen hahmo on H. P. Blavatsky, ja Suomessa sen uranuurtajana on suuressa määrin toiminut jo mainittu Pekka Ervast. Maassamme teosofiset ajatukset ovat lukutaidon johdosta tulleet myös tavanomaisen kansan omaksumiksi.

Toinen teosofiaa edustava taho maassamme on Teosofinen seura, joka rekisteröitiin 1907. Ervast oli tässä mukana, mutta myöhemmin hän jätti seuran ja perusti Ruusu-Ristin vuonna 1920. Ymmärsin, että Jeesus oli jollain tapaa Ruusu-Ristissä tärkeämmällä sijalla. Hänestä alkaneen "uuden liiton" korostaminen oli ilmeisesti jotain, joka erotti Ruusu-Ristin yleisestä teosofiasta. Ainakin nimensä osalta Ruusu-Ristillä on tekemistä myös 1600-luvun rosenkreutzilaisuuden kanssa.

Ennen kuin menen syvemmin siihen, mitä meille kerrottiin teosofian opista, käsittelen vielä Ruusu-Ristiä itseään hieman lisää. Meille esiteltiin yhdistyksen merkki, joka oli niin monimutkainen, että se ansaitsee saada osakseen luonnehdintaa. Siinä oli Maltan risti, jonka keskuksessa oli ruusu, ja ristin jokaiseen sakaraan oli kirjoitettu kirjain niin, että niistä muodostui teksti INRI. Ristin ympärillä oli kaksi kolmiota aseteltuna kuin Daavidin tähdessä. Näiden ympärillä oli puolestaan käärme kerälleen kiertyneenä niin, että sen pään ja hännän välissä ylimpänä merkissä oli ympyrän sisällä hakaristi, kuitenkin peilikuvana natsien hakaristiin verrattuna ja toisessa asennossa.

Käärmeessä oli 33 nikamaa, joilla oli kaksi merkitystä: ne viittasivat paitsi Jeesuksen elinvuosiin myös selkärangan nikamien määrään. Daavidin tähti viittasi "ylempään ja alempaan kolminaisuuteen", Maltan risti ja sydän taas "alempaan nelinäisyyteemme" (viimeinen tieto peräisin yhdistyksen sivuilta). Yleisesti numerosymboliikasta selvisi se, että luku seitsemän viittaa sävelten määrään, spektriin ja viikkoon.

Ruusu-Ristin jäseneksi päästäkseen täytyy olla kaksi suosittelijaa, joiden ilmeisesti tulee itse olla yhdistyksen jäseniä. Installaatioksi kutsuttu toimitus tapahtui pääsiäisenä (vertaa katoliseen kirkkoon kastettavien aikuisten perinteiseen kastepäivään!). Naisia kerrottiin aina olleen jäseninä enemmän, he ovat yleisesti miehiä henkisempiä. Jäsenmäärä oli yleisesti tippunut, tällä hetkellä jäseniä oli noin kaksi ja puoli sataa. Esitelmöitsijä mainitsi, että nykyään on trendinä se, että ei haluta sitoutua. "Vapaita" teosofeja tai ehkä oikeammin new age -uskovia lienee maassamme paljonkin.

Lisäksi on mahdollista kuulua samaan aikaan useampaan yhteisöön, esimerkiksi Teosofiseen seuraan, antroposofeihin tai ev.-lut. kirkkoon. Teosofisia seuroja on esitelmöitsijän mukaan nykyään maailmassa yli 100, ja eri liikkeiden välillä harjoitetaan jotain, jota voitaisiin verrata ekumeniaan kirkkojen välillä. Muita yhteisöjä, jotka mainittiin, olivat kristosofia, vapaakatolinen kirkko sekä kristiyhteisö, joka on antroposofinen "kirkko". Antroposofiasta en tiedä itse ennestään kovinkaan paljoa, se jotenkin liittyy Rudolf Steineriin ja on laajalti luettu pseudotieteiden joukkoon.

Ilmeni, että Ruusu-Ristillä on yhteyksiä vapaamuurariuteen: muistaakseni sen sanottiin olevan yhteisvapaamuurariuden pohjalla, mutta järjestö kuitenkin on itsenäinen. Tämä tila, jossa olimme, toisinaan nähtävästi kalustettiin vapaamuurarikalusteilla ja toimi looshisalina. Miesvapaamuurarit eivät suhtautune myönteisesti tällaiseen tai tunnusta tällaista "vapaamuurariutta", ja jos muistan oikein, syy liittyy siihen, että Ruusu-Ristin jäseninä sai olla myös naisia.

Tilaisuuksia Ruusu-Ristissä oli ainakin kolmenlaisia: yleisöluentoja sekä keskustelu- ja meditaatioryhmiä. Esitelmöitsijä kertoi muutamien nimekkäidenkin ihmisten käyneen täällä, näiden joukossa Helsingin ortodoksinen piispa Ambrosius ja Dalai-lama, joka oli tehnyt mielenkiintoisen eleen, nimittäin kumartanut Kristus-patsaalle. Paikan päällä oli ollut myös vieraita Kirkon tutkimuskeskukselta ja Eksegetiikan laitokselta.

Meille näytettiin Ruusu-Ristin ohjelma, jossa yhdistystä luonnehdittiin "totuudenetsijäin järjestöksi", jossa tärkeää on ajatus kaikkien ihmisten veljeydestä. Totuus on Ruusu-Ristin mukaan "korkeampi kaikkia uskontoja", mutta tästä toteamuksesta huolimatta jäsenten etsimän "salaisen jumalviisauden" uskotaan piilevän "kaikkien aikojen uskonnoissa, mytologioissa sekä filosofisissa ja tieteellisissä järjestelmissä".

Tässä kohtaa tulee mielestäni kirkkaalla tavalla esille liikkeen synkretistinen luonne: kaikkien uskontojen (huomatkaamme sanamuoto "kaikki" eikä esimerkiksi "valtaosa") uskotaan olevan jumalviisauden olinpaikkoja. Itselleni tämän suuntainen ajatus on käynyt jo tutuksi sen vähän perusteella, mitä teosofiasta ja laajemminkin uushenkisyydestä tiedän. Ajatus ei kuitenkaan ole mielestäni täysin ongelmaton. Olen melko varma siitä, että teosofit eivät ajattele kaikkien uskontojen kaikkien ainesten olevan totuudenmukaisia, sillä jos ne kaikki halutaan hyväksyä, saadaan aikaan hyvinkin ristiriitainen kokonaisuus. Esitelmöitsijä mainitsi kolminaisuuden kaltaisen jumalakäsityksen esiintyvän useissa uskonnoissa, esimerkiksi Egyptin Isis–Osiris–Horus -kolmikossa. Tietynlainen samankaltaisuus on kyllä olemassa, mutta mielestäni verrattuna esimerkiksi kristilliseen kolminaisuusoppiin jää samankaltaisuus mielestäni kuitenkin melko pinnalliseksi. Voi olla olemassa konsensus sanojen tasolla: esimerkiksi sekä kristitty että muinainen egyptiläinen luultavasti voisivat hyväksyä sanaparin Jumala + kolme, mutta se, mitä he tarkoittavat noilla sanoilla, voi olla jotain hyvinkin erilaista.

Uskonnot ovat perustavanlaatuisesti niin erilaisia, että ne kaikki yhdistämällä on vaikeaa pysyä johdonmukaisena. Siispä olen tullut siihen tulokseen, että teosofit joutuvat valitsemaan uskonnoista tiettyjä elementtejä, jotka he ottavat osaksi maailmankatsomustaan. Millä perusteella tuo valinta tapahtuu, on oma kysymyksensä.

Jeesus ja Vuorisaarna

Kuten todettua, Jeesusta pidetään tässä yhteisössä hyvin tärkeänä, mikä on minunlaiselleni kristitylle tietysti mielenkiintoista. Tärkeää oli nimenomaan Jeesus, ei oppi hänestä, vaan Jeesuksen opetukset, joista Vuorisaarna korostui erityisesti. Tämän Jeesuksen puheen arvostaminen joissakin new age -piireissä oli minulle aiemmankin tietämykseni perusteella tuttua. Ruusu-Ristissä tulkittiin Vuorisaarnaa tietyllä tapaa erikoisesti.

Esitelmöitsijä nosti esille ainakin tietyt asiat, jotka teosofit yleensäkin huomioivat. Ensinnäkin hän esitti, että Vuorisaarna kieltää suuttumisen, vedoten ilmeisesti kohtaan Matt. 5:21–22, jossa Jeesus tosin nähtävästi kieltää vihastumisen veljeen, mutta kohdassa ei minusta puhuta suuttumisen kieltämisestä yleensä. Sen sijaan eräässä toisessa raamatunkohdassa näytetään suorastaan käsketään suuttumaan, mutta kielletään synnin tekeminen (Ef. 4:26). Siten itse ymmärrän, että suuttuminen tarkoituksenmukaisen asian vuoksi on oikeutettua.

Sukupuolisesta puhtaudesta puhuvasta kohdasta (Matt. 5:27–28) esitelmöitsijä totesi, että se on vaikea täyttää. Vannomisen kieltäminen (Matt. 5:33–34) oli myös tärkeä kohta Vuorisaarnassa. Näistä kahdesta näkökulmasta olen itsekin samaa mieltä.

Lisäksi käskyä olla vastustamatta pahaa (Matt. 5:38–39) pidettiin erittäin merkittävässä osassa, jopa kristinuskon kulmakivenä. Pekka Ervastin kerrotaan jopa todenneen jyrkästi, että se, joka ei tätä ymmärrä, ei ole kristitty.

Isä meidän -rukouksen tulkinta oli myös sangen omalaatuinen: nimittäin kohtaa, jossa pyydetään jokapäiväistä leipää, esitelmöitsijä kutsui muistaakseni Lutherin erehdykseksi! Hämmästyin suuresti sitä, mistä tällainen käsitys tulee, sillä sille on vaikeaa nähdä minkäänlaista historiallista tukea. Esitelmöitsijä tokaisi, että ei leipää tarvita, leipää saa kaupasta. Mitä? Onko Jumalalta siis hyödytöntä pyytää mitään sellaista, minkä pystyy itsekin tekemään? Mielestäni Raamatun sanomassa on tärkeässä osassa ajatus, että annetaan hyvän Jumalan toimia – myös meidän kauttamme – omien lihan tekojemme sijaan. Ja eikö ole loogista, että Jumalaa pidetään myös leipään tarvittavan viljan kasvun antajana? Vaikutti siltä, että tässä kohtaa on tulkittu Raamattua omien käsitysten valossa ja ajauduttu jossain määrin vikaraiteille.

Teosofian oppi

Etenimme vielä syvemmälle teosofian opetuksiin, jotka ainakin minunlaiselleni asiaan kovin paljoa perehtymättömälle vaikuttivat enemmän tai vähemmän sekavilta. Pyrin tässä kuitenkin selostamaan kuulemaamme muistiinpanojeni pohjalta.

Teosofia on opetuksiltaan laaja. Tärkeä oppi on usko jälleensyntymään, jota pidetään hienona ja uutena mahdollisuutena. Kuitenkaan persoona ei synny uudestaan vaan kuolee, sen sijaan korkeamman minän uskotaan syntyvän uudelleen. Kirkkoa esitelmöitsijä syytti henki, ruumis ja sielu -opetuksen vesittämisestä. Sen sijaan hän itse näytti kallistuvan ajatukseen, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, ja myös new agelle tavalliseen opetukseen sisäisestä jumaluudesta.

Sen sijaan esitelmöitsijä hienoiseksi yllätyksekseni sanoutui irti ufojutuista ja henkilöistä, jotka sanovat voivansa lukea ihmisten menneitä elämiä. Hän sanoi, että nämä "humpuukimaakarit" ovat valehtelijoita kaikki.

Jos ymmärsin oikein, Raamatun sanat siitä, että Jeesuksen Isän kodissa on monta asuinsijaa, tulkittiin siten, että on olemassa monta taivasta. Kaikki pääsevät esitelmöitsijän mukaan taivaaseen, mutta monet silti käyvät helvetissä (minulle jäi hieman epäselväksi, mitä tämä helvetissä käyminen tarkoitti). Taivaan ei myöskään uskottu olevan ikuinen.

Mielenkiintoinen oli oppi seitsemästä luomispäivästä, joista meidän sanottiin olevan neljännessä. Luominen oli esitelmöitsijän mukaan siis vielä kesken, siksi olemme tällaisia "töppöjä". Seuraavalla kaudella kehityksen uskotaan kaiketi menevän eteenpäin, sillä silloin olisi ihmisten sijaan enkeleitä. Tieteen väitteet maailman iästä eivät nauttineet suurta kannatusta, sitä vastoin teosofeilla näytti olevan omat kronologiset laskelmansa kausien pituuksista.

Oppi erilaisista henkisistä hierarkioista oli minulle kenties kaikista hämärin. Teosofiassa keskeinen tavoite on tulla paremmaksi ihmiseksi, ja yleisesti uskotaan olevan olemassa erilaisia tasoja, joilla voi edetä ylemmäs, esimerkiksi niin kutsuttu yhdeksänasteinen portaikko.

Sekavaksi opin mielestäni teki niin monien käsitteiden ja tasojen paljous. Mies mainitsi yllättäen Paavalin kertoneen enkelihierarkioista kohdissa Ef. 6:11–12 ja Kol. 1:12–17, vaikka pelkästään näiden kohtien perusteella lienee aika hankalaa muodostaa sillä tasolla olevaa oppia, joka teosofeilla on. Meille kerrottiin osan enkeleistä "jäävän luokalleen", ja näistä tulevan mustia enkeleitä; mainituksi tulivat myös niin kutsuttu valkoinen veljeskunta, jossa oli "vihittyjä" ja "pidemmälle menneitä", sekä Sanat Kumara, joka muistaakseni oli jossakin hierarkiassa ylimmällä asteella, ja Melkisedek (ilmeisesti sama kuin Raamatussa?), jonka selitettiin olleen toiselta tähdeltä tulleen olennon, joka perusti jonkinlaisen "hengen akatemian". Buddhan – jota muuten pidettiin Jeesuksen veljenä – selitettiin päässeen lähes yhtä pitkälle kuin Kristus.

Mies ilmaisi jollain tapaa kiteyttävän ajatuksen, että teosofia on jumalviisaus, jonka takana on aikain viisaus, ihmiskunnan alkuperäinen uskonto, jonka oksia uskonnot ovat; se on ikuinen, vaikka mikään järjestö ei ole.

Esitelmän jälkeen

Saimme esittää kysymyksiä ja pääsimme katsomaan vielä lähemmin sitä suurta huonetta, jonka seinät olivat pullollaan kirjoja. Meille annettiin lahjaksi kappaleet Pekka Ervastin kirjaa "Jeesuksen salakoulu", joka lienee ainakin summittaisen tutustumisen arvoinen sitten, kun joskus ehdin.

Kun katselimme kirjakauppaa parin muun kanssa, ihmettelimme suuresti kirjojen aiheiden ja niiden edustamien perinteiden moninaisuutta. Aiheiden joukossa olivat alkemia, Kalevala, "Jeesuksen jooga", esoteeriset opetukset, Nostradamus, kristinusko, Buddha, Lao-tsen Tao-te-king, Dalai-lama, Bhagavad Gita, magia, Muhammed, okkultismi, sufilaisuus, vapaamuurarius ja telepatia, kaikki tämä yhdessä kaupassa!

Muistaakseni esitelmöitsijä kertoi meidän olleen periaatteessa ensimmäinen tämänkaltainen vierailuryhmä. Loppukuriositeettina hän mainitsi suomen kielestä muutamia sanaleikkejä, jotka ilmeisesti hänen mielestään eivät olleet suinkaan läsnä sattumalta. "Miten tullaan viisaaksi? Viisastumalla, viis astumalla." (Viittaa viiteen tasoon tai askeleeseen.) Sana pääsiäinen oli mahdollista ajatella myös "pääsi iäinen", ja itsekkyys "itse kyy", mikä taas lienee viittaus paratiisin tuttuun syntiinlankeemuskertomukseen.

"Mikä on totuus?"

"Quid est veritas?" kysyi Pontius Pilatus Jeesukselta. Kun esitelmöitsijä mainitsi tämän Raamatun kertomuksen puheensa ohessa, hän korosti sitä, että Jeesus ei vastannut Pilatukselle. Esitelmöitsijän mukaan totuus on sellainen, että "sitä ei kenellekään voi sanoa".

Mielenkiintoni herää: Ruusu-Risti on siis "totuudenetsijäin järjestö" ja totuus on sen mukaan kaikkia uskontoja korkeampi, mutta tästä huolimatta ajatellaan, että totuutta ei voi sanoa kenellekään. Onko etsinnän kohde siis jotain sellaista, että sitä ei koskaan voida saavuttaa? Jos emme tiedä, mitä etsimme, miten yleensä pystymme etsimään? Voidaanko totuutta luonnehtia, mutta ilman että siitä voi ikään kuin todeta, mitä se on kokonaisuutena? Vai onko totuus vain tällä hetkellä osittain piilossa, mutta sen löytämisen myötä se selviää? Jos emme tunne totuutta, miten pystymme tekemään linjauksia sen suhteen?

Vaikka Jeesuksen vastausta Pilatukselle ei ole ainakaan Raamattuun tallennettu, Jeesus kuitenkin sanoi puhuessaan opetuslastensa kanssa selkeästi, mikä on totuus. Hän sanoi: "Minä olen tie ja totuus ja elämä" (Joh. 14:6). Siten Raamatun käsitys totuuden olemuksesta on tässä kohtaa teosofiasta poikkeava: totuus on mahdollista tuntea ja se voidaan sanoa.

Ehkä suurin kysymykseni Ruusu-Ristillä vierailemisen seurauksena on juuri totuuskysymys. Mistä teosofit tietävät, että he tosiaan edustavat totuutta tai sen etsijöitä? Mistä he tietävät, että heidän käsityksensä hengellisyydestä ja yhdistelmänsä uskontojen opeista on totuudenmukainen? Totuus vaikutti merkitsevän Ruusu-Ristille paljon, mikä muutti ainakin omaa käsitystäni teosofeista kaiken hyväksyvinä spiritualisteina, jotka saavat kukin menetellä miten tahtovat ja silti olla aina yhtä lähellä totuutta. Monet Ruusu-Ristissä kuulemani käsitykset todistavat, että tässä yhdistyksessä todella on ainakin jotain väliä sillä, mihin uskoo.

Määritellessään kaiken sijaan jotain tiettyä oikeaoppiseksi tulee samalla määritelleeksi jotain myös ei-totuudelliseksi. Ehkä eniten minua olisi kiinnostanut kuulla lisäperusteita teosofien uskolle ja sen määritelmille ja tulkinnoille. Millä perusteella juuri nuo linjaukset tehdään? Miten saadaan mielekkäällä tavalla yhdistettyä kohtuullisen avaramielinen käsitys totuudesta tiukkoihinkin linjanvetoihin, uskonnollinen pluralismi ja synkretismi johonkin, joka ei kuitenkaan selkeästi edusta mitään muuta olemassaolevaa suurta maailmanuskontoa, vaan enemmänkin on oma uusi uskontonsa?

Vierailu oli mielenkiintoinen kokemus, tahdon kiittää sen organisoineita tahoja!

Sök efter sanningen

Olen miettinyt, että alkaisin julkaista blogissani myös muuta kuin suomenkielistä materiaalia. Osaan kohtuullisen hyvin englantia ja ruotsia, joten olisi kivaa tehdä aluevaltauksia näillä kielillä. Tässäpä nyt alkajaisiksi ruotsiksi kirjoittamani tarina pienin korjauksin. Kyseessä on tehtävä, jonka tein opiskellessani aiemmassa opiskelupaikassani.

Jos ajattelette, miksi käytin niin monia lukusanoja: se oli osa tehtävää.

Antakaa mahdolliset virheeni anteeksi!

Jag har tänkt att jag skulle börja offentliggöra också material på andra språk än finska i min blogg. Jag talar ganska väl på svenska och på engelska, så skulle det vara kul att göra inmutningar på de här språken. Jag ska börja med den här berättelsen som jag har skrivit på svenska med små korrigeningar. Den är en uppgift som jag gjorde när jag studerade vid min tidigare högskola.

Om ni tänkar varför jag använde så många antal ord: de var en del av uppgiften.

Förlåt minä möljiga missar!


Sök efter sanningen


Den följande berättelsen är fiktiv.

Det var en gång när hälften av studerandena vid Akademien började forska filosofi och logik. Livsverket av filosof som hade levat på 1800-talet inspirerade dem. De ville hitta den absoluta sanningen genom sina vetenskaper. De drömde att allt skulle bli bättre med den här sanningen, de skulle kontrollera allt och hjälpa alla, till exempel den tredje världen. Därifrån flyttade ju hundratals flyktingar eftersom de fruktade krig. Forskarna tänkte att de skulle kunna lösa alla problem i framtiden med sanningen.

Så funderade de. De arbetade med sina hjärnor och sina kunskaper. De grundade en vetenskaplig organisation och fick hälften miljon medlemar under fem år. Var tredje vecka samlade forskarna, som var kallade ”den första delen” i sin skola klockan halv sex och delade ut sina resultat. Projektet blev populärt. Forskarena använde fem miljoner kronor till sin undersökning.

Tiden led. Först en sjättedel gav upp, sen fyra femtedelar. Bara somliga fortsatte. En av dem var Matthias Granström som hade varit med för ett och ett halvt år. Den här unga mannen skulle hitta någonting väldig.

Den var den sjätte december. Matthias var i sitt arbetsrum med sin assistent Oleg. Matthias tänkte metafysiska teorier som han hade läst.

”Har du funderat att påståendet ’det finns ingen sanning’ måste logiskt vara osannt?” sade Oleg. ”Om man säger att det finns ingen sanning, satsen avbryter sig själv.”

”Den där uppfattade jag redan för tre månader sedan!” sade Matthias. ”Det finns en sanning. Jag kan hitta den. Vetenskapet ska vinna! Med det kan jag bevittna absolut sanningen en dag.”

”Ja, och ingen kan ifrågasätta den”, sade Oleg.

”Javisst.”

Matthias tittade ut genom fönstret.

”Varför inte?” frågade han. Oleg såg förvånad ut. Matthias fortsatte: ”Varför kan man inte ifrågasätta vetenskapet? Är det inte människans uppfinning? Har människan inte uppfann den vetenskapliga metoden? Vem säger att vetenskapliga metoden berättar den absoluta sanningen?”

Klockan var kvart i elva. Då, på 1990-talet, hittade han sitt genombrott: vetenskapet inte nödvändigtvis kunde berätta sanningen om allt. Det här fyndet gjorde han i 25-årsåldern. Hans värld rasade när han ifrågasatte den vetenskapliga metoden. Han kunde ha gett upp men han ville hitta sanningen. Bara visste han inte hur.

Det fanns ingen grund i hans forskning. Han tyckte att han kunde ifrågasätta allt, så kände det omöjligt att hitta den absoluta sanningen. Han blev sjuk.

Den nästa stora saken hände när Matthias var på en vetenskaplig konferens som arrangerades vart tredje år. Där läste han om Ludvig Wittgenstein, som hade satt: ”Världens mening måste ligga utanför världen.” (Wittgenstein). Heureka.

Han funderade igen och tänkte att sanningen inte kan vara i världen. Den tvang honom att tänka på ett nytt sätt. Ett par månader led. Sen, en dag, klockan sju över åtta, hittade han den.

Den trettonde mars, vid niotiden på kvällen stod han på järnvägstationen med Oleg. De talade. Sen måste Matthias gå. Han gick till tågets dörr och sade: ”Varför vill du inte komma och följa?”

”Om allt vad du sade inte grundar sig på vetenskapet, jag vill inte veta om det”, sade Oleg.

”Synd. Du vet ju att man kan ifrågasätta nästan allt. Det är sant, du kan ifrågasätta min väg. Men varför ifrågasätter du inte alla andra saker? Jag tycker att vetenskapet grundar sig på antaganden. Du måste anta. Nej, jag skulle säga bättre: du måste tro. Jag tror att jag har hittat sanningen. Lika som de här vännerna. Men du sade att du inte vill veta om det.”

”Ja. Inte nu. Farväl, Matthias.”

”Hejdå.”

Så avreste han från staden med sina vänner. Det fanns ett fyrtiotal passagerare som hade varit forskare men nu var de något annat. Så åkte de bort med sanningen som var inte från den här världen.

 

Lähde

Wittgenstein. WWW-dokumentti. http://www.filosofi.gotland.se/wittgens.htm. Luettu 28.4.2013.