Ekskursio orientaaliseen syyrialais-ortodoksiseen liturgiaan

Itä on aina näyttäytynyt minulle salaperäisenä, utuun verhottuna ilmansuuntana. Tätä se on paitsi maallisessa ja uskonnollisessa, myös jo pelkästään kristillisessä viitekehyksessä. Olen läpeensä kyllästetty läntisellä tavalla ajatella kristinuskoa – kysyn kysymyksiä, joita kyselevät myös vapaat suunnat, luterilaiset ja katolilaiset. Näitä ryhmittymiä ymmärrän huomattavan paljon, koska eräällä tavalla puhun samaa kieltä heidän kanssaan.

Toisin on laita itäisten kristittyjen suhteen. On yllättävän rankka urakka koettaa päästä edes vähän sisälle ortodoksiseen ajatteluun! Siinä kun pitäisi kokemukseni mukaan purkaa ensin oma läntinen rakenne ja kysymyksenasettelut lähestulkoon täysin, ja sitten rakentaa monella tapaa hyvin erilainen systeemi, jonka logiikka pelaa uskomattoman eri lailla. Ortodoksisuus on oma kiinnostava aihepiirinsä, mutta tällä kertaa se ei ole aiheenani. Olen aikeissa matkata vieläkin kauemmas itään ja vieläkin muinaisempina aikoina kristinuskon valtauomasta erkautuneeseen haaraan. Vuorossa on ensimmäinen ekskursioni niin kutsuttujen orientaaliortodoksien pariin.

Monet ovat vieläkin siinä virheellisessä käsityksessä, että kristikunta säilyi jakamattomana tuhat vuotta aina vuoteen 1054 asti, jolloin katolisen ja ortodoksisen kirkon yhteys särkyi. Tosiasiassa kirkosta kuitenkin oli joutunut erilleen kristittyjä jo ainakin niin aikaisin kuin vuonna 431 pidetyn kolmannen ekumeenisen kirkolliskokouksen jälkeen. Tässä Efesoksen kirkolliskokouksessa käsiteltiin oppia Kristuksesta ja tuomittiin harhaopiksi nestoriolaisuus eli käsitys, jossa Kristuksen jumalallisuus ja inhimillisyys erotettiin toisistaan niin suuressa määrin, että hänen ykseytensä vaarantui. Harhaoppi on nimetty Konstantinopolin arkkipiispa Nestorioksen mukaan, joka joutui sittemmin maanpakoon. Konsiiliin ei päästy osallistumaan silloisen Rooman valtakunnan itänaapurista, jossa sielläkin oli jo kukoistavaa kristillisyyttä. Tuo Idän kirkkona sittemmin tunnetuksi tullut kristillinen yhteisö jatkoi elämäänsä suurin piirtein samoin kuin ennenkin, mutta koska he kunnioittivat edelleen Nestorioksen oppi-isää, heitä alettiin pitää nestoriolaisina.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Khalkedonin kirkolliskokouksessa vuonna 451 tuomittiin eräänlainen liian radikaali vastaliike nestoriolaisuudelle, nimittäin monofysitismi, jonka käsitys Kristuksen yhdestä ainoasta luonnosta uhkasi sitä uskonkohtaa, että Kristus on täydellisesti sekä Jumala että ihminen. Khalkedon määritti oikean opin ääripäiden keskelle julistamalla, että Kristus tunnetaan kahdessa luonnossa sekoittamatta, erottamatta, muuttamatta ja jakamatta. Lännessä kirkolliskokouksen päätös hyväksyttiin suhteellisen vaivattomasti, mutta itäisessä kirkossa suhtautuminen oli varauksellisempaa, ja se omaksuttiin vain osassa paikoista. Esimerkiksi Egyptin Aleksandria valtaosin torjui Khalkedonin pitäen sen muotoiluja liiallisina. Vastustusta esiintyi myös Pyhällä maalla sekä Antiokiassa, joka pitkään jatkuneen kamppailun jälkeen jakaantui vuonna 518 khalkedonilaiseen ja ei-khalkedonilaiseen haaraan. Juuri tämä ei-khalkedonilainen haara oli tämänkertaisen ekskursioni kohteena – se tunnetaan tänä päivänä Antiokian syyrialais-ortodoksisena kirkkona, joka lukeutuu Khalkedonin torjuneisiin orientaaliortodoksisiin kirkkoihin.

Jotkut ehkä muistavat Etiopian ikivanhan kristillisyyden, Egyptin koptikristityt ja Armenian apostolisen kirkon huppupäisine pappeineen, mutta itselleni aikoinaan tuli yllätyksenä, että niillä on ehtoollisyhteyttä myöten täydellinen ykseys toistensa kanssa! Orientaaliortodoksiseen kommuunioon kuuluvat näiden lisäksi Etiopian kirkosta itsenäistynyt Eritrean vastaava kirkkokunta, jo mainittu syyrialais-ortodoksinen kirkko sekä Intian ortodoksinen kirkko, joka kuuluu niin sanottuihin Tuomas-kristittyihin. Tässä noin 70 miljoonan ihmisen yhteisössä on siis melkoista kirjavuutta!

Lienee paikallaan huomauttaa, että sen paremmin vuonna 431 skismaan joutunutta Idän kirkkoa kuin vuodesta 451 eteenpäin eroon ajautunutta orientaaliortodoksisuutta tuskin tarvitsee enää tänä päivänä pitää harhaoppisina. On kyseenalaista, oliko kukaan todella nestoriolainen (edes Nestorios itse!), ja orientaaliortodoksien leimaaminen monofysiiteiksi on sekin liian yksinkertaistavaa, sillä todellisuudessa he edustavat niin kutsuttua miafysitismiä, joka paljon selkeämmin ottaa huomioon Kristuksen kaksinaisuuden. Viime aikoina ekumeniassa näiden kirkkojen kanssa on päästy hyvin huomattaviin tuloksiin, ja olenpa minäkin nähnyt itsensä Antiokian syyrialais-ortodoksisen patriarkan Euroopan kirkkojen konferenssin yleiskokouksessa toissa vuonna. En voi olla muuta kuin iloissani siitä, että itä ja länsi ovat yhä enemmän saaneet löytää toisiaan ja voivat aina vain enemmän ammentaa toistensa rikkauksia.

Hänen pyhyytensä Moran Mor Ignatius Aphrem II, Antiokian ja koko Idän patriarkka, Serbian Novi Sadissa järjestetyssä Euroopan kirkkojen konferenssin yleiskokouksessa vuonna 2018. Patriarkka johtaa syyrialais-ortodoksista kirkkoa alaisuudessaan Lähi-idän syyrialaisten kristittyjen lisäksi myös suuri intialainen autonominen kirkko sekä lukuisia diasporayhdyskuntia ympäri maailman. Antiokian patriarkan titteliä kantaa historiallisten hajaannusten vuoksi myös neljä muuta miestä, joista peräti kolme on kirkkoineen täydessä yhteydessä paavin kanssa. Kuva: Albin Hillert/CEC.

Orientaaliortodoksien määrästä Suomessa en lainkaan tiedä, mutta oletan, että heidän lukunsa on hyvin pieni. En ole tietoinen mistään jatkuvasta liturgisesta elämästä, mutta nyt onnistuin kuitenkin pääsemään syyrialais-ortodoksiseen liturgiaan ystävieni vinkattua minulle siitä Facebookissa. Tämä liturgia järjestettiin ortodoksisessa kirkossa, ja sitä viettämään saapui metropoliitta Mor Polycarpus, syyrialais-ortodoksisen kirkon Alankomaiden arkkihiippakunnasta. (Mor tai Mar merkitsee ’herrani’ ja on yleinen piispojen kunnioittava titteli syyrialaisessa kristillisyydessä).

Kello läheni kymmentä sunnuntaiaamupäivänä kompuroidessani kohti kirkkoa. Liturgia oli merkitty alkavaksi kymmeneltä, mutta kuten olin jotenkin osannut odottaa, sisällä oltiin jo vauhdissa saapuessani. Ortodoksisessa kirkossa liturgiaa edeltää proskomidi ja erinäisiä rukouksia, ja siirtymä itse liturgiaan voi ulkopuolisesta vaikuttaa sangen liukuvalta. Näin oletan varovasti olevan myös syyrialais-ortodoksisuudessa. Tällä kertaa tietoisuuteeni siitä, mikä liturgian osa oli menossa, vaikutti erityisellä tavalla myös se, että en ymmärtänyt kieltä. Kyseisen kirkon liturginen kieli on nimittäin syyria, joka itse asiassa on sama arameanakin tunnettu kieli, mitä Jeesuskin puhui.

Kuten ortodokseilla, myös täällä laulettiin tai resitoitiin lähes kaikki. Musiikillinen tunnelma oli kuitenkin täysin erilainen. Sävelkulut eivät suinkaan noudattaneet länsimaisen korvan tottumia ratoja, intervalleja ja harmonioita, vaan ne toivat todellakin mieleen Lähi-idän. Jos minulle olisi vain soitettu tätä liturgiaa äänitteenä, olisin veikannut sen olevan islamilaista Koraanin resitaatiota. Ajoittain olin kuulevinani useammankin äänen, ehkä jonkinlaisissa stemmoissakin, mutta iso osa palveluksesta oli yksiäänistä.

Muita merkille panemiani asioita olivat suitsutus, joka tapahtui lähinnä alttariovien edessä metropoliitan ollessa alttarissa selin kirkkokansaan, sekä metropoliitan siunaukset käsiristillä, jotka kumpikin toistuivat useassa kohtaa. Sisään tulin ilmeisesti laulettaessa Pyhä Jumala, Pyhä Väkevä, Pyhä Kuolematon -veisua, joka tässä kirkkokunnassa on saanut lisäyksen ”joka ristiinnaulittiin puolestamme”, mikä saa koko tämän vanhan Trishagionina tunnetun hymnin viittaamaan selkeämmin juuri Jeesukseen.

Liturgiassa luettiin myös Raamattua, mikä oli selkeästi ymmärrettävämpi osuus, koska lukeminen tapahtui useammalla kielellä. Muistaakseni epistola tuli myös ruotsiksi ja evankeliumi peräti kolmella kielellä, näiden joukossa suomi ja englanti. Tekstinä oli Tuhlaajapoika-kertomus, ja sen jälkeen Mor Polycarpus saarnasi, niinikään englanniksi. Puheessaan hän käsitteli armollisuuden ja oikeudenmukaisuuden dynamiikkaa, niin Jumalan kuin meidän ihmistenkin toiminnassa. Ihmiset usein unohtavat armollisuuden ja vaativat vain oikeutta, ja ihmissydämiä ja yhteisöjä luonnehtii haavoittuvuus. Asiamme tuli kuitenkin korjaamaan Kristus, jonka talon kyllä voimme jättää tuhlaajapojan lailla, mutta emme koskaan hänen sydäntään. Hän tietää heikkoutemme ja hänen ehdoton rakkautensa parantaa haavamme.

Mor Polycarpus

Saarnan jälkeen liturgia jatkui taas enkä suurilta osin kyennyt sitä ymmärtämään. Huomioni kiinnittyikin visuaalisiin yksityiskohtiin, kuten siihen, että metropoliitta jossain vaiheessa laittoi lusikalla jotain suitsutusastiaan. Nikean uskontunnustus sanottiin jälleen ainakin suomeksi, ja sen aikana kirkkokansaa suitsutettiin. Sen jälkeen eräs nainen tuli kiertelemään väen parissa toivottaen rauhaa laittamalla kätensä toisten käsien ympärille. En ole varma, oliko tämä varsinaisesti osa jumalanpalvelusta.

Lähestyttäessä ehtoollisosiota tapahtui eräs erikoisimmista merkille panemistani asioista: metropoliitta nimittäin – ollen selin alttaripöydän ääressä – heilutteli jotakin kangasta ja parissakin kohtaa teki käsillään pyörivää liikettä, molempia perin näkyvästi pöydän yllä. Näiden liikkeiden merkitys jäi minulta tyystin hämärän peittoon.

Jossain vaiheessa ikonostaasissa olevat kuninkaan ovet suljettiin joksikin aikaa, ja vaiheessa, jota en tarkemmin pysty määrittelemään, ehtoollinen tuli asetetuksi. Sakramentin jakaminen tapahtui hyvin samantapaisesti kuin ortodokseillakin: jakaja antoi siis ehtoollisen lusikalla. Paikalla oli koko ajan ollut myös ortodoksisen kirkon viranhaltijoita, jotka olivat myös hoitaneet joitain liturgisia tehtäviä ja kertoneet joissakin väleissä ilmoituksia liturgian kulusta. Nytkin eräs heistä tuli ilmoittamaan, että arkkipiispan siunauksella ja jonkinlaisen keskinäisen sopimuksen nojalla kansa voi ottaa vastaan ehtoollisen, ”vaikka emme toimita yhdessä”. Arvatenkin siis ehtoollisen saivat orientaaliortodoksien lisäksi mennä ottamaan myös ortodoksit, mutta minulle jäi mysteeriksi, miten sen toimittaminen oli käytännössä hoidettu.

Palveluksen loppu sujui sutjakkaasti ja kuten ortodokseilla, myös täällä liturgian lopuksi sai käydä suutelemassa ristiä ja ottamassa leivänpalasia, jotka eivät olleet ehtoollista vaan enemmänkin vieraanvaraisuuden osoitusta. Suudeltavaa ristiä piteli itse Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispa Leo.

Vaikka montaa kohtaa jumalanpalveluksesta en voinut kielen tasolla ymmärtää, koin kuitenkin sen koskettaneen minua. Eteenpäin soljuva resitatiivi ja suitsutus loivat rauhallisen, hartaan tunnelman, jossa ”virtaan” mukaan pääseminen oli hyvin helppoa. Virta. Suhteellisen kokeneena ekskursionistina voin sanoa, että juuri se voi olla avain syvään hengelliseen kokemukseen. Oli kyse sitten vapaiden suuntien ylistyksestä, luterilaisesta messusta tai idän laulavasta kristillisyydestä, juuri kunkin perinteen omintakeisen virran löytäminen ja siihen mukaan heittäytyminen monesti saa minut heitetyksi mystisiin sfääreihin.

Jonkinasteisena orientaaliortodoksien ja idän kirkkojen fanina olen aivan haltioissani, että pääsin ensi kertaa kokemaan aidon länsisyyrialaisen liturgian! Itäsyyrialainen perinnehän on minulle jo raottanut oveaan vajaat kolme vuotta sitten vieraillessani kaldealaiskatolisessa pitkäperjantain liturgiassa. Tavoitteenani on elämäni aikana päästä tutustumaan lähemmin myös muihin orientaaliortodoksisiin kirkkoihin, joten jos joku on tietoinen näiden perinteiden mukaisista tilaisuuksista Suomessa, minulle saa vinkata! Mutta en toki pistäisi pahitteeksi sitäkään, että pääsisin joskus vierailemaan orientaaliortodoksisten kristittyjen luona niiden omimmilla paikoilla Etiopiassa, Egyptissä, Armeniassa ja Intiassa. Perehtyminen jatkukoon!

Syyrialais-ortodoksisen kirkon päämaja, Pyhän Yrjön katedraali Damaskoksessa. Kuva: krebsmaus07.

Päivittäinen ehtoollinen – ekskursioista hajanaisiin mietiskelyihin

Herra Jeesus sinä yönä, jona hänet kavallettiin, otti leivän, kiitti, mursi ja sanoi: "Tämä on minun ruumiini, joka teidän edestänne annetaan; tehkää tämä minun muistokseni". Samoin hän otti myös maljan aterian jälkeen ja sanoi: "Tämä malja on uusi liitto minun veressäni; niin usein kuin te juotte, tehkää se minun muistokseni".
– Apostoli Paavali, Ensimmäinen kirje korinttilaisille 11:23b–25

Ehtoollinen, Eukaristia, Herran ateria. Kristittyjen pyhä toimitus, joka on inspiroinut ja kummastuttanut monia, saanut kristityt ylistämään Jumalaa ainutlaatuisella tavalla samalla kun sitä koskevat opilliset erimielisyydet ovat jakaneet kirkkoa kerran toisensa jälkeen. Pyhä mysteeri, joka saa aina uudelleen kyselemään, mitä tässä oikein tapahtuu.

Minua on jo kauan kiehtonut katolisen kirkon tapa viettää ehtoollista joka päivä. Pääkaupunkiseudun lukemattomien seurakuntien todellisuus on saanut minut kiinnostumaan siitä, olisiko täällä mahdollista löytää luterilainen ehtoollinen viikon jokaiselle päivälle. Ja tämä osoittautui kuin osoittautuikin täysin toteuttamiskelpoiseksi projektiksi, vieläpä varsin vähällä vaivalla.

Sunnuntaista sunnuntaihin, kahdeksana päivänä, vierailin erilaisissa messuissa ja tilaisuuksissa, jotka sisälsivät ehtoollisen. Tämä on kirjoitus omista kokemuksistani ja minuun vedonneista ja minussa heränneistä teologisista ajatuksista vierailuihini ja ehtoolliseen yleisesti liittyen. Kirjoitus on syntynyt pitkän ajan kuluessa: karkeasti ilmaistuna mitä kauemmas tekstin alussa päästään ja mitä myöhäisempi viikon päivä on kyseessä, sitä kauemmas menneisyyteen ovat kirjoittamishetkellä jääneet varsinaiset vierailuni, ja sitä suuremman sijan saa pohdinta ja mietiskely. Teksti ei siten ole perinteinen ekskursioraportti, vaan enemmänkin kokoelma ajatuksia, joiden linkki aikaan ja paikkaan käy yhä häilyvämmäksi.

SUNNUNTAI. ULKONAINEN MUOTO, AISTIT JA KEHOLLISUUS.

Saavun kirkkoon, jossa olen käynyt tasan kerran aiemmin. Niin kuin se silloin vetosi minuun seesteisyydellään ja hartaalla olemuksellaan, niin se tekee nytkin. Se on hyvä, sillä olen väsynyt ja voipunut valvomisen tuloksena. Huomaan tuttuja kasvoja, tervehdin ja rentoudun. On kivaa päästä juuri tänne tänään.

Messu on kaunis, musiikki sisältää ulkomaisia vaikutteita. Saarna on ”eläväinen” ja hyvällä tavalla kehottava. Silti minuun vetoaa lähtemättömästi juuri syntien anteeksisaaminen. Synnintunnustuksen ja synninpäästön merkitys on viikon aikana avautuva minulle aivan uudella tavalla. Katseeni vaeltaa jo tänä kauniina sunnuntaina kirkon risteihin ja Ristiinnaulitun kuviin, joiden sisällön ajattelu tuo lepoa, mutta ei tunnu aiheuttavan niin täyteläistä kokemusta kuin se ehkä voisi. Ehkä sen ei pidäkään.

Teen paljon ristinmerkkejä, lähes joka välissä, jolloin sellaisen voi läntisten tapojen mukaan tehdä. Tällainen tapa minulle on hiljattain muotoutunut. En osaa perustella sitä oikein muuten kuin että pidän uskoni harjoittamisesta myös ruumiillisten liikkeiden kautta. Ristinmerkit ja kumarrukset ovat ikivanhoja tapoja ja koen ne oikealla intentiolla tehtyinä täysin vaarattomiksi, vaikka niitä on protestantismissa aikoinaan kritisoitukin.

Ruumiin merkityksen korostaminen on kuitenkin mielestäni ehdottoman kristillistä. Vanha gnostilainen harhaoppi opetti fyysisen ruumiin pahuutta ja hengen pyrkimystä vapautua siitä. Ollaksemme kristillisiä meidän ei kuitenkaan tule vähätellä ruumistamme, joka on itse asiassa Pyhän Hengen, siis Jumalan, temppeli! Kuinka koskettavaa on, että Jumala arvostaa ruumistamme näin paljon. Ehtoollisessa hän sitten antaa oman ruumiinsa ja verensä meille.

Nautin ehtoollista pienellä alttarikaarella ja poistun takaisin penkkiini. Messun loputtua on kirkkokahvien aika. Minulle jää tilaisuudesta hyvä maku. Toisaalta mietin omaa tilaani: ulkonainen osallistuminen on helppoa, mutta pääseekö sisin mukaan?

MAANANTAI. KELVOTON NAUTTIMINEN.

Missouri Synodin ja Lähetyshiippakunnan uudehko selitetty Vähä katekismus mainitsee ainakin seuraavat ominaisuudet tai puutteet, joiden omaajille ei tulisi jakaa ehtoollista:

• Puuttuva usko Kristukseen ja hänen sanoihinsa: ”Teidän edestänne annettu ja vuodatettu syntien anteeksiantamiseksi”
• Avoin jumalattomuus, katumattomuus ja haluttomuus tehdä parannus syntisestä elämästä Pyhän Hengen avulla
• Anteeksiantamattomuus ja kieltäytyminen sovinnon tekemisestä
• Toisenlainen uskontunnustus
• Kyvyttömyys tutkia itseään (esim. vauvat ja ne, joita ei ole riittävästi opetettu)
  

Matkustan kiireellä bussissa ehtiäkseni messuun. Tiukille menee, mutta ehdin juuri ajoissa. Kontrasti edelliseen päivään on melkoinen: kirkko on paljon suurempi, mutta myös paljon tyhjempi. Ihmisiä on ehkä noin kymmenen.

Istahdan penkkiin ja uppoudun hiljaisehkoon tunnelmaan. Kellot soivat, todellisuudessa aivan lähellä, mutta äänet tuntuvat tulevan kuin jostain kaukaa esiripun takaa. Melodiaa on vaikea hahmottaa rytmillisesti.

Messun kaava on erittäin pelkistetty ja yksinkertainen. Alussa laulamme virttä, joku laulaa hyvin selvästi täysin eri korkeudelta kuin muut. Virsi kuulostaa epävireiseltä, mutta ei ehkä niin pahalta kuin voisi luulla.

Pappi puhuu rohkeudesta nähdä ulkokuoren sisään. Tämä pieni johdatteleva puhe lienee ikään kuin saarnan korvike, sillä varsinaista saarnaa ei messussa ole. Raamatunluvun jälkeen koittaa hiljaisuus, ja se todella on lähes täydellistä hiljaisuutta. Olo on hetken kuin elokuvassa, käännän katsettani eri paikkoihin kirkossa. Kun katson Kristuksen kuvaa, lankeaa samassa kirkas valo lasimaalausten läpi.

Omintakeisen ehtoollisliturgian päätteeksi astelemme alttarille. Kaarelle mahtuvat kaikki ehtoollisvieraat samaan aikaan. Pappi oli sanonut, että tässä tilanteessa korostuu se, kuinka kaikki ihmiset ovat täysin tasa-arvoisia. Kaikki käyvät samalla tavoin saman pöydän ääreen.

Painiskelen sisäisesti: haluanko todella katua? Elämässä joutuu kamppailemaan synnin kanssa tuon tuostakin, mutta tahdonko edes tuota kamppailua? Lopulta kuitenkin saan itseni kohtuullisen vakuuttuneeksi siitä, että todella kadun, ja nautin ehtoollisen. Täysin varma en kuitenkaan voi olla.

Loppusiunaus lauletaan ja pian on aika poistua. Jotenkin vahvana mielessäni on tietoisuus siitä, että Jumala rakastaa minua. Koen jopa lähteväni kirkosta muuttuneena ihmisenä!

Oi, kuinka hauras on ihmisen elämä ja aina valmis syntiin. Tänään tunnustat syntisi ja huomenna jatkat niiden tekemistä. Nyt päätät niitä kavahtaa, ja hetken perästä teet niin kuin et mitään päätöstä olisi tehnyt. Syystä tulee meidän sentähden pysyä nöyryydessä, emmekä milloinkaan saa itsestämme suurta ajatella, kun olemme niin heikkoja ja huikentelevaisia. Pian voidaan myöskin huolimattomuudella menettää, mikä Jumalan armosta suurella vaivalla tuskin on saatu.
– Tuomas Kempiläinen, Kristuksen seuraamisesta (Ensimmäinen kirja, 22:6)

TIISTAI. UHRI.

[S]akramentissa Kristuksen ruumis ja veri ovat ainoa täydellinen uhri, joka on kerran ja kaikkien puolesta uhrattu Jumalalle ristillä ja joka nyt jaetaan meille sakramentissa yhdessä kaikkien niiden siunauksien ja etujen kanssa, jotka tämä uhri on meidän hyväksemme ansainnut.
– Lutheran Church – Missouri Synodi & Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta, Martti Lutherin Vähä katekismus lyhyesti selitettynä (kohta 293)

On taas aika aloittaa ilta messulla. Kyse on jälleen hieman pidemmästä ja runsasväkisemmästä tilaisuudesta minulle tuttujen ihmisten kanssa. On niin levollista päästä tänne hiljentymään ja kiittämään. Ilokseni messussa urutkin yltyvät hetkeksi omaan ylistykseensä.

Kerrotaan, että vuonna 2008 Puolan Sokółkassa tapahtui niin kutsuttu eukaristinen ihme, jossa papilta pudonnut ja myöhemmin veteen säilötty ehtoollisleipä muuttui osittain ihmisen eläväksi sydänlihakseksi. Tapausta on tutkittu tieteellisesti ja se on verraten hyvin dokumentoitu esimerkiksi valokuvilla.

Katson omalla tavallaan rajun näköisiä lasimaalauksia, joissa sydämistä putoaa veripisaroita. Mietin Jeesusta ja hänen sydäntään. Sitä, kuinka täynnä rakkautta hänen sydämensä oli, ja kuinka hänen verensä vuoti minun tähteni. Sitä on niin vaikea käsittää. Miksi Jumala rakastaa minua? Olenko koskaan tätä tajunnut?

Pahoittelen samoja syntejäni yhä uudelleen ja uudelleen, niin kuin monesti teen, mutta koen Kristuksen ikään kuin sanovan: ”Älä enää katso sinne alas synteihisi. Katso ylös, Minuun.”

Ja jälleen kerran ehtoollisella saan omin silmin nähdä hänen ruumiinsa ja verensä, jotka on annettu minun puolestani ja jotka saan kaikesta huolimatta omistaa. Miten Hän onkaan niin hyvä.

Tänä päivänä ensimmäistä kertaa huomaan merkillisen euforian, joka viikon aikana on valtaava elämäni. Vastoin kaikkia realiteetteja tunnen kuin kaikki huoleni olisivat poispyyhityt. Käyn niitä yksitellen läpi, mutta mikään ei satu niin kuin ne aiemmin sattuivat. Totta kai ne ovat edelleen olemassa, mutta jotenkin eivät haittaa samalla tavalla.

KESKIVIIKKO. VELVOITUS.

Mitä hartaampi rakkaus kristittyjen sydämissä on eukaristiaa kohtaan, sitä selvemmin he tunnistavat kaiken lähetystyön päämäärän: Kristuksen tuomisen toisille. Ei vain teorian tai Kristuksen inspiroiman elämäntavan, vaan hänen todellisen persoonansa lahjan.
– Paavi Benedictus XVI

Astelen tuttuun kirkkoon, jonka sisäänkäynnin ylle on kuvattu enkeleitä. Näen tutut kasvot ja pienen ihmisjoukon, noin kymmenen henkeä. On keskipäivä keskellä viikkoa ja juuri sopiva hetki hiljentyä jälleen Herran ruumiin ja veren äärelle.

Tilaisuus on koruton ja lyhyehkö, mutta sisältää kuitenkin saarnan, niin kuin luterilainen messu kai yleensäkin. Luterilaisuus korostaa sanaa ja sakramentteja, joiden kautta Jumalan lahjoittaa armonsa. Jumalan sanaa ei kutsuta yleensä sakramentiksi, koska elimelliseksi osaksi sakramentin olemusta nähdään, että siinä Jumalan sana on yhdistynyt näkyvään aineeseen. Näin Jumala kohtaa ihmisen sekä näkymättömällä että näkyvällä tavalla, siksi Jumalan sana Raamatussa ja ehtoollinen ovat luterilaisen messun kaksi ”polttopistettä”.

Sanan saarna käsittelee tällä kertaa jo tutuksi tullutta kirkkovuoden teemaa lähimmäisestä. Jos minulla on varaa ja lähimmäiseni on puutteessa, tulee minun auttaa häntä. Vaatimus voi tuntua raskaaltakin.

Mutta kun löydän itseni ehtoollisjonosta ensimmäisenä, jolle sakramentti jaetaan, niin näkyy tuo vaatimus aivan uudessa valossa. Jos näet minä olen täysin armosta saanut Kristuksen ruumiin ja veren, jotka hän on minulle halunnut lahjoittaa, vaikka en niitä olisi todellakaan kyennyt ansaitsemaan tai ostamaan, niin miksi en haluaisi jakaa omastani Herraa imitoiden puutteenalaisille? Se on vähintä, mitä voin tehdä, mutta ei tokikaan aikaansaa minun pelastumistani. Kuitenkin tämä rakkauden teko tuntuu kuin purkautuvan sisimmästäni. Haluan, että tämän elämän Kristuksen kanssa voisi löytää mahdollisimman moni, ja lähimmäiseni palveleminen rakkaudella on tärkeä ilmentymä tuosta todellisesta elämästä. Ja vaikka lähimmäiseni eivät siltikään haluaisi tulla Kristuksen yhteyteen, on silti oikein rakastaa ja palvella heitä.

TORSTAI. KILVOITTELU.

Tänä päivänä joudun näkemään kenties eniten vaivaa saavuttaakseni ehtoollisen. Koska haluan valita mahdollisimman erilaisia paikkoja, on minun matkustettava kauas, koska tarjonta torstaipäivänä on heikohko. Löydän kuitenkin erään tilaisuuden, joka taitaa olla viikkoni ensimmäinen ei-messu. On jossain määrin häilyvää, missä kulkee messun ja ehtoollistilaisuuden raja, mutta tämänpäiväistä ei missään kohtaa messuksi ollut kutsuttu. Se on arkinen hengellinen hetki, johon liittyy ehtoollinen.

Astelen suurehkoon, moderniin kirkkoon. Kuulen kellot, urkujen pauhun ja tutut virret. On mielenkiintoista, että tässä vaiheessa viikkoa katse pyrkii jo kääntymään tulevan pyhän aiheisiin, vaikka periaatteessa lähimmäisteemainen viikko on vielä menossa. Kirkossa edellisen sunnuntain teema jatkuu teoriassa seuraavaan merkittävään kirkkovuoden päivään saakka, mutta on kummallista, että itsestänikin on kokemuksellisesti miellyttävämpää suunnata katse tulevaisuuteen. Epätraditionaalistahan se on ja varmaan vailla teologistakin perustaa, mutta tykkäisin tavallaan valmistautua sunnuntaihin vaikka koko edeltävän viikon.

Puhe käsittelee kiitollisuutta. Omat ajatukseni harhailevat tutuissa teemoissa. Huoleni tuntuvat kaukaisilta kuten tiistainakin. Ne ovat olemassa, mutta se ei haittaa enää niin paljon. Sen sijaan syntini painavat. Katson maahan, mutta samassa koen jotain sisimmässäni. Älä katso enää maahan, mistä synneistä sinä puhut? Kohotan katseeni, joka osuu ristiin.

Silloin ei enää toinen opeta toistansa eikä veli veljeänsä sanoen: 'Tuntekaa Herra'. Sillä he kaikki tuntevat minut, pienimmästä suurimpaan, sanoo Herra; sillä minä annan anteeksi heidän rikoksensa enkä enää muista heidän syntejänsä.
– Jer. 31:34

Miksi on niin vaikeaa ymmärtää, että minua armahdetaan? Miksi niin helposti saan anteeksi? Se tuntuu liian helpolta, liian kivuttomalta! Mutta toisaalta: näin on juuri siksi, että Sinulle se oli kaikkea muuta kuin kivutonta.

Taas tunnen, että ehtoollisessa minua kannetaan, mutta jään kärsimättömästi miettimään, miksi eukaristinen todellisuus ei ole päässyt elämässäni täyttymykseensä? Miksei se ole räjähtänyt elämässäni kaikkialle? Vai onko se?

PERJANTAI. ESKATOLOGIA.

Kävelen ihmisten seassa haluten kuitenkin olla yksin. Mietin Kempiläistä ja ajatukseni askartelevat muutenkin entisaikojen opettajissa, etenkin erakoissa, joihin olen kieltämättä jo jonkin aikaa kokenut tietynlaista yhteenkuuluvuutta. Toki mukavuudenhaluisena ihmisenä en taitaisi olla valmis tuon elämäntavan äärimmäiseen vaativuuteen. Silti tekisi välillä mieli erottautua omiin oloihinsa pidemmäksi aikaa. Välillä tuntuu, että en mahdu tähän maailmaan. Mahtoiko Jumalasta tuntua samalta?

Olisiko Kristus suhtautunut toisiin niin kuin minä? Totisesti oloni on se, että olen kelvottomin ihminen koskaan käymään Herran pöytään…

Astelen samassa kirkossa kuin maanantaina eri puolelle salia kuin viimeksi. Tänään kaava on erilainen. Jumalaa kiitetään siitä, että hän antaa uuden rakkauden, ilon, rohkeuden. Mutta milloin?

Täyttymys antaa odottaa itseään, mutta saapuessaan se on totisesti oleva suuri. Mieleeni ilmestyvät eskatologiset, lopun aikoja koskevat kuvat. Tämä ehtoollinenkin on suuresta voimastaan huolimatta vielä omalla tavallaan esikuvaa tulevasta. Iankaikkisuuden porteilla vietetään Jeesuksen, Jumalan Karitsan hääjuhlaa ja syödään taivaallista juhla-ateriaa. Kirkon alttarin ympärillä usein oleva puolikaari muistuttaa siitä, että ”kaaren toinen puoli” eli keskuudestamme poistuneet pyhät ovat jo toisella puolen, mutta kuitenkin yhtä seurakuntaa meidän kanssamme. Karitsan häissä me sitten kerran tapaamme, niin kuin tässä esikuvallisesti. Oi, kunpa minä noihin pitoihin pääsisin! Se on elämäni lopullisin päämäärä.

LAUANTAI. OPPI.

Saavun suureen, klassiseen mutta pelkistettyyn kirkkotilaan, jossa on jo hetkeä aiemmin alkanut iltakirkko. On pyhäpäivän aatto, liturgisen ajankierron mukaan pyhä lienee jo alkanutkin. Tänään kirkossa hiljennytään Katekismuksen äärelle. Luther kirjoitti kaksi katekismusta, joista lyhyempi on tarkoitettu opettamaan kaikki uskon keskeisimmät perusasiat, jotka jokaisen uskovan tulee hallita. Rippikouluopetuksemmekin pohjana oleva kirja käy läpi muun muassa kymmenen käskyä, uskontunnustuksen, Isä meidän -rukouksen, mutta myös opin sakramenteista. Kuinka sopivaa tavallaan onkin, että tänään käsiteltävä katekismuksen kohta on ehtoollinen, alttarin sakramentti.

Saarna on ikään kuin katekismusta selittävä luento. Mitä kaikkea ehtoollinen saakaan aikaan? Usko vahvistuu, armo annetaan, meidät ehtoollisen nauttijat yhdistetään. Me myös kiitämme tällä aterialla. Vahvana on läsnä korostus, että ehtoollinen on lahja. Meidän ei tarvitse täysin ja kaikilta osin ymmärtää, mitä tässä mysteerissä tapahtuu. Rukouksemme ei lisää ehtoollisen voimaa. Me saamme tulla ehtoolliselle lepäämään. Alttarit, joita tässä kaupungissa Luojan kiitos on monta, ovat paikkoja hiljentyä urbaanin melun keskellä.

Mutta hiljentyminen itsessään ei ole vielä mikään erityinen hyve. Jokainen ihminen tietenkin voi paeta melua hiljaisuuteen ja siitä jonkin verran tervehtyä, mutta kristillisen hiljentymisen oleellinen elementti mielestäni on, että suurimmassakaan hiljaisuudessa me emme ole yksin. Kaikista vähiten alttarilla. Maximilian Kolbe on kehottanut polvistumaan alttarin edessä sillä tavalla, että toiset kykenevät huomaamaan, että sinä tiedät, kenen eteen polvistut. Alttari on Kristuksen kohtaamisen paikka, ja olen tullut siihen tulokseen, että ehtoollisen nauttimista läheisempää kohtaamista Kristuksen kanssa emme tule saamaan ennen iankaikkisuutta. Tämän sanominen tavallaan sotii sitä välittömän ja materiaan sitomattoman jumalakokemuksen halajamista vastaan, joka vuosia sitten oli minulle hyvin tärkeää. Tähän olen kuitenkin päätynyt ja tässä rauhan löytänyt. Minun ei enää tarvitse etsiä Pyhän Hengen täyteyttä tunteikkaista kokouksista ja vavahduttavista kokemuksista, pitkillä rukouksilla tai suorittamalla tiettyjä tekoja. Ei enää, kun voin tulla tänne ottamaan Jumalan lahjan vastaan.

Ehtoollinen on aina sama, tunnet sinä sitten itsesi ihanan tunnelman ja Jumalan läheisyyden tunnon läpitunkemaksi, tai tunsit itsesi kuivaksi ja haluttomaksi. Sinun asiasi on vain ottaa vastaan leipä ja viini ja ehtoollinen vaikuttaa sitten omalla voimallaan.
– Fredrik Wisløff, Levähtäkää vähän

SUNNUNTAI. YHTEYS.

Ja minä näin uuden taivaan ja uuden maan; sillä ensimmäinen taivas ja ensimmäinen maa ovat kadonneet, eikä merta enää ole. Ja pyhän kaupungin, uuden Jerusalemin, minä näin laskeutuvan alas taivaasta Jumalan tyköä, valmistettuna niinkuin morsian, miehellensä kaunistettu. Ja minä kuulin suuren äänen valtaistuimelta sanovan: "Katso, Jumalan maja ihmisten keskellä! Ja hän on asuva heidän keskellänsä, ja he ovat hänen kansansa, ja Jumala itse on oleva heidän kanssaan, heidän Jumalansa; ja hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt." Ja valtaistuimella istuva sanoi: "Katso, uudeksi minä teen kaikki". Ja hän sanoi: "Kirjoita, sillä nämä sanat ovat vakaat ja todet".
- Ilm. 21:1-5

Kahdeksas päivä, tuo eskatologian huipennus. Tuo ylösnousemisen, uudestisyntymisen ja uuden alun numero. Kun nykyinen maailma lopulta päättyy, viikko saa kahdeksannen päivänsä, joka ei lopu milloinkaan ja jolloin kaikki on tehty uudeksi.

Vaikka, kuten olen oppinut, ehtoollinen vie ajatukset oikeutetusti tähtäyspisteeseensä iankaikkisuuteen, tunnen kieltämättä myös murhetta siitä, että tuota täyttymystä ei ole vielä saavutettu. Tämä näkyy erityisen selvästi ehtoollisen kohdalla juuri siinä, että kaikki kristityt eivät voi osallistua samaan ehtoollispöytään. Tai ainakaan kirkkokuntien virallisten kantojen mukaan eivät voisi.

Oltuani seitsemänä päivänä nauttimassa oman kirkkoni ehtoollista päätin kahdeksantena päivänä vierailla myös katolisessa kirkossa, jonka käytäntö minutkin päivittäisen ehtoollisen viikkoon inspiroi. En ole koskaan ottanut osaa katolisen kirkon ehtoolliseen enkä ottanut nytkään, sillä tiedän, että tämä ei olisi ilman poikkeusjärjestelyä hyväksyttyä katolisen kirkon puolelta. Tätä käytäntöä haluan kunnioittaa, sillä miksi tieten tahtoen ottaisin riskin loukata toisen kirkon jäseniä, kun heidän ehtoollisensa saaminen ei ole minulle millään tavoin välttämätöntä – oman ehtoolliseni taas saan vaikka päivittäin omassa kirkossani.

Minulla on kuitenkin kunnioituksen lisäksi myös toinen syy tapaani: ajattelen ehtoollisen olevan merkki sopivasta yksimielisyydestä sen nauttijoiden välillä, ei väline saavuttaa tuo yksimielisyys. Tiedän, että tästä on erimielisyyttä kristittyjen välillä. Ja toisaalta ymmärrän erittäin hyvin halun vastustaa uskovien väliin ilmaantuneita muureja ja julistaa meidän kaikkien olevan saman Jumalan lapsia vierailemalla toisissa ehtoollispöydissä. Itsekin aikoinani kuuluin Vapaakirkkoon ja nautin sen kummempia miettimättä myös helluntaiseurakunnan ehtoollista. Myöhemmin en kuulunut pitkään aikaan mihinkään kirkkokuntaan ja ehdin osallistua ainakin neljän eri perinteen ehtoolliselle, mukaan lukien luterilaiselle. Tässäkin kohtaa ajatukseni kuitenkin myöhemmin muuttuivat. Tulin siihen tulokseen, että järjestys pysyy paremmin, kun mutkia ei yritetä oikoa suoriksi, vaan yhteiseen ehtoolliseen lopulta ehkä päädytään, kun tarvittavat oppikeskustelut kirkkojen välillä on käyty. Tämä ei ehkä ole kovinkaan suosittu vakaumus monissa nuorison tai nuorten aikuisten piireissä, joissa liikun. Silti haluan jopa kannustaa meitä kaikkia ottamaan huomioon toistemme erilaiset näkemykset, toiveet ja tavat liittyen ehtoolliseen. Kristikunnan hajaannus on kipeä asia, mutta meillä on järjestyksen Jumala, ja meillä on olemassa yhteisen järjestyksen mukaiset keinot yrittää palauttaa tuo ykseys. Pallo on tässä suurilta osin kristillisillä johtajilla.

***

Käyn kahdeksantena päivänä ehtoollispöydässä siinä kirkossa, jossa kaikista eniten olen pyörinyt ja joka kaiketi on minulle lähin kotiseurakunnan vastine. Kyllä se niin vain taitaa olla, että ehtoolliselle kokoontuva Kristuksen seuraajien joukko on eräänlainen perusyksikkö koko kirkossa. Sanajumalanpalvelukset, rukoushetket ja suuret kesäjuhlat ovat suuri rikkaus kirkossa eikä niiden rakentavuutta tule vähätellä. Raamattupiirit, pienryhmät ja solut kiteyttävät jotain hyvin ytimekästä kristillisestä hengellisestä kokoontumisesta, samoin rippi-isän ja synnintunnustajan sekä mentorin ja mentoroijan muodostamat ”taisteluparit”. Silti kaikista suurimman kristinuskon täyteyden, ilmentymän ja kiteytyksen löydän ehtoollisesta. On tuskin mitään uskon osa-aluetta, joka ei olisi yhteydessä tähän Jeesuksen asettamaan ateriaan, ja parhaimmillaan siitä pulppuaakin armoa, iloa ja voimaa kaikkialle uskonelämään. Kun elämä on eukaristista, se on elämää sanan todellisimmassa merkityksessä.

EKSKURSSI: RISTINMERKIT JA KUMARRUKSET LÄNTISEN KIRKON MESSUISSA

On erittäin harmillista, miten vaikeaa on löytää tietoa siitä, milloin ristinmerkkejä ja kumarruksia on messussa tapana tehdä. Aikani ihmeteltyäni esimerkiksi joidenkin liturgisempien pappien tapoja joissain kohdin messua päätin tonkia asiaa ja sain aikaan seuraavanlaisen listan, jonka suhteen en ole kuitenkaan harjoittanut suurempaa lähdekritiikkiä. Mahdottoman hakoteillä en silti kuitenkaan liene. Siitä vain kaikki kokeilemaan korkeakirkollisuutta!

Ristinmerkki

• Papin tehdessä alkusiunauksen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen
• Papin julistaessa synninpäästön
• Kiitosvirren lopussa
• Evankeliumitekstiä ilmoitettaessa (kolme pientä ristinmerkkiä peukalolla otsaan, suulle ja sydämen kohdalle)
• Uskontunnustuksen lopussa
• Laulettaessa ”Siunattu olkoon Hän, joka tulee Herran nimessä” Pyhä-hymnin aikana
• Ehtoolliselle käytäessä ja sen nauttimisen jälkeen
• Papin tehdessä loppusiunauksen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen

Kumarrus

• Lausuttaessa ”Kunnia Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle” psalmin päätteeksi
• Lausuttaessa nimi Jeesus kahdessa kohtaa kiitosvirttä sekä kun samassa virressä lausutaan: ”Ota vastaan rukouksemme”
• Lausuttaessa nimi Jeesus uskontunnustuksessa
• Lausuttaessa sanat ”tuli lihaksi Pyhästä Hengestä ja neitsyt Mariasta ja syntyi ihmiseksi” Nikean uskontunnustuksessa
• Lausuttaessa sanat ”kumarretaan ja kunnioitetaan” Nikean uskontunnustuksessa
• Pyhä-hymnin alussa
• Ehtoollisaineita kohotettaessa

Ekskursio Seurakuntaliiton jumalanpalvelukseen

Ajauduin taas pitkästä aikaa ekskursiolle. Tällä kertaa matkani suuntautui melko ex tempore -henkisesti Suomen evankelisluterilaiseen seurakuntaliittoon, jonka olemassaolosta olin tiennyt pitkään mutta jossa en ollut tullut käyneeksi. Seurakuntaliitto on itsenäinen luterilainen kirkkokunta, joka perustettiin 1920-luvulla evankelisessa herätysliikkeessä tapahtuneen hajaannuksen seurauksena. Siinä missä Evankeliumiyhdistys halusi pysyä kirkon yhteydessä, erosivat toisinajattelijat Heino Pätiälä merkittävänä keulakuvanaan omiksi vapaiksi seurakunnikseen. Tänäkin päivänä Seurakuntaliiton viidellä seurakunnalla on kullakin melko merkittävä itsenäisyys liiton toimiessa eräänlaisena yhteistyöelimenä. Jäseniä Seurakuntaliitolla on muutamia satoja ja pastorien toimenkuvaan kuuluu kiinteästi matkustaminen eri seurakuntien alueella. Monet eivät ehkä tule ajatelleeksi, että Suomessakin on itse asiassa aika monta luterilaista kirkkoa: kansankirkon ja Seurakuntaliiton lisäksi maininnan arvoisia ovat ainakin Suomen Tunnustuksellinen Luterilainen kirkko, Suomen luterilainen tunnustuskirkko sekä näitä selkeästi tunnetumpi Lähetyshiippakunta, jolla ei tosin ainakaan vielä ole rekisteröityneen uskonnollisen yhdyskunnan statusta.

Seurakuntaliittoa ainakin omissa silmissäni selkeästi leimaava piirre on matalakirkollisuus, mistä jo etukäteen olin tietoinen. Asteltuani sisään jumalanpalvelustilaan Helsingin keskustassa tapasin pastorin, joka ei missään vaiheessa tilaisuutta tulisi pukeutumaan albaan tai messukasukkaan: papinpaita sai riittää. Lisäksi tätä sunnuntain tilaisuutta nimitettiin messun sijaan yksinkertaisesti ehtoollisjumalanpalvelukseksi tai vielä yksinkertaisemmin jumalanpalvelukseksi. Sana messu on käsittääkseni ev.-lut. kirkossakin yleistynyt uudelleen vasta vähän aikaa sitten, mitä on sen vakiintuneisuuden puolesta jopa vaikea uskoa. Seurakuntaliitto kuitenkin vaikuttaa välttyneen useammaltakin kansankirkon omaksumalta katoliselta vaikutteelta.

Jumalanpalvelus järjestettiin tilassa, jossa olin käynyt jo kerran aiemminkin, se on ilmeisesti myös Lähetyshiippakunnan käytössä. Tässä valoisassa tilassa on hyvin omintakeisen näköinen alttarimaalaus, joka tarkempien esittelyjen sijaan voinee puhua itse puolestaan.

Palveluksen alkua lykättiin hieman, sillä tiesimme odottaa vielä joitakuita, jotka eivät ehtineet tasaksi. Koko tilaisuutta itse asiassa luonnehti kiireetön ja rauhallinen vaikutelma, mistä suuresti pidin. Kun noin kaksikymmentä kirkkovierasta oli saapunut, palvelus aloitettiin. Tilaisuudessa oli juontaja, joka sanoi alku- ja loppusanat, muuten pastorin rooli tilaisuuden johdossa oli korostunut. Musiikki oli taidokasta: bändiin kuului kitara, basso, viulu ja piano ja soitetuiksi tulivat monet evankelisen laulukirjan Siionin kanteleen laulut ja muutama muukin. Mieleeni jäi erityisesti klassikko Amazing Grace, joka muistaakseni oli välimusiikkina, sekä eräät muut tuntemani teokset, jotka ovat minulle tuttuja erilaisista hengellisistä perinteistä.

Liturgista laulua ei sen sijaan juuri kuultu, vaan pastori pelkästään puhui. Minulle kerrottiin, että lauluperinne pitkälti puuttuu Seurakuntaliitosta, koska Pätiälä ei aikanaan ollut kummoinenkaan laulumies. Toinen hänen aikaisensa pastori puolestaan olisi osannut, mutta oli hyvin vaatimaton, joten resitointi tai kantillointi ei yleistynyt. Mielenkiintoisia jumalanpalveluksessa olivat myös joidenkin pastorin lausumien osien sanamuodot, esimerkiksi ”rukoilemme” ja vuoropuheluton ”Herra olkoon meidän kanssamme. Amen.”

Jumalanpalveluksen sanaosassakin oli omat poikkeavuutensa kansankirkkoon nähden. Epistola ja evankeliumi luettiin peräkkäin niin, että välissä pastori ilmoitti, mikä oli ollut epistola ja mistä evankeliumi tulisi olemaan. Mietin jo, että onko tilaisuudessa saarnaa lainkaan, kun alkoi tulla musiikkia ja uskontunnustuskin lausuttiin, mutta sitten luettiin myös saarnateksti, joka olikin tällä kertaa Vanhan testamentin lukukappale. Saarnaa ennen tuli vielä muistaakseni eräs laulu, liekö ollut niin kutsuttu "saarnavirsi". Itse saarna oli mielenkiintoinen. On yleensä aina hauskaa kuulla puhe Vanhasta testamentista, se kun tuppaa olemaan melko harvinaista.

Ehtoollisosan aluksi oli noin viiden minuutin mittainen puhe (sitä kutsuttiin kaiketi ”rippipuheeksi”), jossa kerrottiin ehtoollisen merkitys ja se, kuka oli sopiva ehtoollisvieras. Myöhemmin ymmärsin, että mikäli paikalla oli vain tuttuja seurakuntalaisia, tätä puhetta ei välttämättä pidetty. Nyt kuitenkin tilaisuudessa oli uusia kävijöitä, joten tällä puheella tahdottiin osoittaa Seurakuntaliiton usko ehtoollisen osalta ja ikään kuin antaa seurakuntalaiselle vastuu harkinnasta, voiko hän tulla sakramenttia vastaanottamaan. Katsoin itse voivani yhtyä lausuttuun oppiin kaikilta osin, joten osallistuin myös itse.

Ehtoollisliturgia ei poikennut tavanomaisesta kovinkaan paljoa, se oli jonkin verran koruttomampi eikä Pyhä-hymniäkään laulettu, vaan pastori luki sen. Jumalan Karitsa sen sijaan laulettiin. Ehtoollisvieraat asettuivat kaareen alttarin eteen ja pastori jakoi itse kullekin ensin leivän ja sitten viinin toisella kierroksella. Viinit olivat valmiiksi kauniissa lasisissa pikareissa, joita avustaja sivuhuoneesta aina täydennykseksi toi. Kun kaikki olivat saaneet leivän ja viinin, pastori sanoi loppusanat alttarin takaa. Tämän jälkeen tapahtui ehkä merkittävin ruumiillinen ele tilaisuudessa, kun ehtoollisvieraat kumarsivat tai niiasivat. Sitten seuraavat ehtoollisvieraat saapuivat ja heidän kohdallaan toistettiin sama. Alttarin edusta täyttyi muistaakseni kaksi kertaa, tämänkin jälkeen vielä muutamat tulivat, ja lopulta pastori otti ehtoollisen myös itse. Tämä näkyi myös loppusanoissa, jotka viimeisellä kerralla olivat me-muotoiset te-muotoisten sijaan.

Tilaisuuden jälkeen oli vielä joitakin ilmoitusasioita ja pian päästiin kirkkokahveille. Oli mukavaa morjenstella tähän yhteisöön kuuluvia tuttaviani ja nauttia yhteydestä. Tässä yhteisessä sunnuntaihetkessä oli alusta loppuun saakka vallinnut rauhallinen, kodinomainen tunnelma. Omalla tavallaan jumalanpalvelus oli myös kiintoisa matka kulttuuriin, joka on erkaantunut valtavirrasta kyllin aikaisin, että jumalanpalveluselämän erot ovat enemmän kuin vain marginaaliset, mutta kuitenkin sen verran vähän aikaa sitten, että yhteiset juuret on vaivattomasti helppo nähdä. Tämä yhteys näkynee myös siinä, että Seurakuntaliitto ei ole halunnut erottautua täysin kaikista muista yhteisöistä, jopa ehtoollisyhteys on tietyin edellytyksin olemassa. Mielessäni rupesikin pyörimään uudenlaisen kokemuksen etsiminen tekemällä ekskursio edellä mainittuun Suomen Tunnustukselliseen Luterilaiseen kirkkoon, jolla on yhteistä historiaa Seurakuntaliiton kanssa, mutta jonka ehtoolliskäytäntö on hyvin paljon tiukempi.

Ekskursio Oopperajuhlien jumalanpalvelukseen ja muistoja Olavinlinnasta

Heräsin kauniiseen kesäaamuun tavallistakin aikaisemmin, sillä halusin ehtiä messuun. Kesän tässä vaiheessa majailen Savonlinnassa, pienessä itäsuomalaisessa kaupungissa, joka herää suurimpaan kukoistukseensa heinäkuussa. Yli sata vuotta sitten ensimmäisen kerran järjestetyt Savonlinnan Oopperajuhlat vetävät paikalle turisteja lukuisista maailman kolkista. Tänä sunnuntaina oli vuorossa perinteinen Oopperajuhlien jumalanpalvelus, jota ei järjestetty sinänsä kauniissa tuomiokirkossa mäen laella, vaan vieläkin tunnetummassa kohteessa. Kyseessä oli kaupungin ykkösattraktio, vuonna 1475 perustettu Olavinlinna.

Linnaa on kutsuttu käsittääkseni myös Uudeksi linnaksi ja Savon linnaksi, mutta yleisimmäksi on vakiintunut Norjan muinaiseen kuninkaaseen viittaava nimi. Olavi II (995-1030) on myös kanonisoitu: häntä pidetään ritareiden suojeluspyhimyksenä.

Olavinlinna sijaitsee näyttävällä paikalla omalla saarellaan keskustan itäosassa. Kolme tornia ovat ikoninen näky, jotka esiintyvät paitsi kaupungin vaakunassa myös sen viittomakielisessä viittomassa. Torneja on kuitenkin aikoinaan ollut viisi, joista Pyhän Eerikin torni purettiin lähes maan tasalle ja ruutivarastona toiminut Paksu torni ilmeisesti räjähti, ja paikalla on nykyään Paksu bastioni. Kolmen jäljellä olevan tornin nimet ovat lännestä itään Kellotorni eli Pyhän neitsyen torni, Kirkkotorni eli Pyhän Olavin torni ja Kijlintorni. Tornien pyöreä muoto antaa Olavinlinnalle omaleimaisuutta maamme linnojen joukossa, lisäksi merkittäviä linnan rakenteita ovat sakaramaiset bastionit. Mummoni on kertonut, että esi-isämme olisivat aikoinaan olleet rakentamassa tätä linnaa. Niin tai näin, on tämä linna tullut minulle elämäni aikana sangen läheiseksi.

Hyppäsin auton kyytiin ja hurautin keskustaan, joka on rakennettu jokuselle suhteellisen pienelle saarelle suurten Saimaan altaiden väliin. Kun messun alkuun oli aikaa noin vartti, en löytänyt aluksi parkkipaikkaa kahdesta luottomestastani. Lopulta parkkeerasin kaupungin pääkadulle ja kipitin välillä juoksujalkaakin askeltaen linnaan, joka ei onneksi ollut kaukana.

Mitkä muistot! Ne lapsuuden monet opastetut kierrokset tuossa seikkailujentäyteisessä paikassa, ne lukuisat huoneet ja tarinat, ne jännittävän kutkuttavat kaksi kesää, kun itse olin töissä täällä. Kun kävelin ponttonisillalle ja kun kaksi hienosti pukeutunutta miestä sanoi minulle hyvät huomenet, palautui mieleeni elävästi se aika, kun olin kävellyt tästä kaulassani Oopperajuhlien avustajan kulkulupa. Muistan vielä hyvin vuodet 2011 ja 2012 (juhlien satavuotissynttärit), jotka saivat minut rakastumaan oopperaan taidemuotona ja jotka tarjosivat eittämättä hauskimman työkokemuksen, jota olen kuunaan saanut.

Pitkin matkaani suureen telttakatoksella varustettuun katsomoon henkilökunnan jäsenet toivottivat huomenia, ja sain yhdeltä messun ohjelmankin. Katsomo oli melko täysi, mutta lavalta katsottuna vasemmalla edessä oli yllättävänkin paljon tyhjää tilaa. Ilmeisesti paikkoja ei ollut kenellekään varattu, joten istuin alas melko eteen.

Lavalla oli orkesteri ja sen takana suuri kuoro. Alttari vihreine väreineen oli minusta katsottuna orkesterin vasemmalla puolella, ja tästä vasemmalla oli saarnatuoli. Taustaseinälle oli heijastettu suurikokoinen vaikuttava risti.

Myös katsomossa oleminen oli omiaan palauttamaan mieleen muistoja työkesiltä. Monesti suuri osa työajasta oli ollut vain tässä istumista solistien harjoitellessa omia osuuksiaan. Kerran tai pari oli valoavustajana mennyt myös yötöiksi, jolloin jouduimme poistumaan linnasta veneellä, ponttonisilta näet siirrettiin yöksi sivuun. Avustajana tutuiksi olivat tulleet myös linnan takaosat monine sokkeloineen ja käytävineen, takalaituri, niin kutsuttu Suvorovin esilinna sekä Kijlintorni, jonne turisteja ei viedä. Tuolla, vasenten portaiden yläpäässä oli paikka, jossa minut maskeerattiin Taikahuilun pahiksen kätyriksi! Tuolla, oikealla, oli Paksu bastioni, jonka valtavia ovia kerta toisensa jälkeen liikutin Don Giovannin majesteettisessa finaalispektaakkelissa…

Juuri istahdettuani alkoi orkesteri soittaa tuttua Bachin Jesu bleibet meine Freudea, joka oli tällä kertaa prosessiomusiikkina. Ristin johtamana aition alta saapui kulkue, muassaan myös tämän messun saarnaaja, Turun piispa Kaarlo Kalliala. Liturgina toimi aluekappalainen Henrik Koponen, joka toimitti johdanto-osan hyvin perinteisesti. Merkillepantavaa oli, että synnintunnustusta ei kuitenkaan sanottu yhteen ääneen ja muistaakseni kiitosrukous ja päivän rukous olivat samat tai ainakin hyvin samankaltaiset. Olin iloissani, kun pääsin pitkästä aikaa osallistumaan perinteisiin Kyrie-litaniaan ja Kunniaan, joita ei sellaisinaan ole viime aikoina käymissäni messuissa ollut. Kiitosvirtenä oli virsi 726, jonka sävel oli sama kuin vanhassa kunnon Herraa hyvää kiittäkää -virressä, sen a-sävelmässä.

Olavinlinna kuvattuna rautatiesillalta, joka tarjoaa vaikuttavan näkymän

Lukukappaleet olivat Toisesta Samuelin kirjasta ja Roomalaiskirjeestä. Ensimmäisenä oli kertomus profeetta Natanista, joka saapuu nuhtelemaan syntiin langennutta kuningas Daavidia. Syntinsä tunnustettuaan Daavid saa anteeksi. Toisessa kappaleessa Paavali kirjoittaa ihmisten tuomitsevan toisiaan epäoikeudenmukaisesti usein näkemättä omia vikojaan, mutta Jumalan tuomio on oikeudenmukainen. Nämä kappaleet viestivät päivän viidennen sunnuntain helluntaista teemaa, joka oli: Armahtakaa! Kappaleiden välissä kuultiin vastausmusiikkina päivän psalmi Ps. 13:2–6, jonka kuoro ja orkesteri esittivät hienosti, mielestäni hieman modernilla vivahteella.

Päivän virren jälkeen evankeliumitekstin saapui lukemaan, kuten tapana on, saarnaaja eli tässä tapauksessa piispa. Teksti oli puhutteleva jakso Johanneksen evankeliumista, jossa kirjanoppineet ja fariseukset tuovat Jeesuksen eteen aviorikoksesta itse teossa kiinnisaadun naisen. Laki antoi tällaisesta kuolemantuomion. Jeesus kuitenkin sanoo häntä kiusaamaan tulleille ihmisille legendaariset sanat: ”Joka teistä on synnitön, se heittäköön häntä ensimmäisenä kivellä.” Kirjanoppineet ja fariseukset lähtevät pois yksi toisensa jälkeen ymmärrettyään itsensä syyllisiksi, ja lopulta Jeesuskaan ei tuomitse naista, vaan sanoo: ”En minäkään sinua tuomitse; mene, äläkä tästedes enää syntiä tee.”

Olavinlinna nähtynä Kyrönniemeltä

Toinen kuva Kyrönniemen puolelta

Piispan saarna käsitteli paitsi evankeliumitekstiä myös monia muita kulttuurisia aikaansaannoksia, joista löytyi siihen yhtäläisyyksiä. Hän luki aluksi juuri edesmenneen Annikki Tähden esittämää Balladia Olavinlinnasta, joka kertoo tunnetun tarinan linnan muuriin muuratusta neidosta. Tämä kauhea rangaistus kohtasi häntä, vaikka tarinan varsinainen konna lieneekin vihollisupseeri, johon hän oli rakastunut. Mies oli nimittäin pettänyt neidon tämän avattua linnan oven hänelle ja päästänyt viholliset sisään. Neidon kivisestä tyrmästä alkoi myöhemmin kasvaa pihlaja. Muistelen joskus kierroksella kuulleeni, että paikalla on todella kasvanut puu vielä joitakin kymmeniä vuosia sitten.

Piispa vertasi saarnassaan Raamatun kertomusta tähän tarinaan: kummassakin esiintyy nainen ja kiveen liittyvä tuomio. Siinä missä linnanneito saa syyttömänä rangaistuksen, Raamatun nainen on syyllinen, mutta ei saakaan sitä. Piispa esittikin kysymyksen, mitä syyllisyydestä pitäisi seurata, ja käsitteli laajalti myös koston tematiikkaa. Hän otti esimerkin Kullervosta, josta kertovaa oopperaa hän ilmeisesti oli aiemmin ollut katsomassa ja jonka lavasteet edelleen olivat lavalla. Kullervo ei piitannut siitä, oliko oikeassa ja oikealla puolella. Kosto oli hänen tiensä ja pahan piti maksaa.

Kristillinen usko sanoutui piispan mukaan irti koston kulttuurista. Kostamiselle on kyllä usein ymmärrettävät syyt, mutta kristillisyys hoitaa asian hyvällä eikä pahalla. Vihan, kaunan ja koston ruokkija on se, joka antaa pojalleen kiven, kun tämä pyytää leipää (Matt. 7:9). Piispa mainitsi saarnassaan myös sen, miten vieraat usein koetaan uhkaksi, mutta syyllisyyttä on usein hankalampi löytää itsestään. Balladin Olavinlinnasta mukaan neito oli vienalainen.

Saarnan ja uskontunnustuksen jälkeen oli vuorossa musiikkiosio. Sopraano Hanna Rantala esitti Kari Tikan Armolaulun Minna Raassinan pianosäestyksellä. Kuinka hauskaa, että muistan sekä solistin että säestäjän vuosien takaa. Rantala oli toinen Paminan roolin esittäjistä Taikahuilussa Oopperajuhlilla 2012, ja minulla oli yksi yhteinen kohtaus hänen kanssaan. Minä ja sukulaiseni olimme pahan Monostatoksen kätyreitä ja pääsimme sitomaan tämän päättäväisen naispäähenkilön köysiin ja kantamaan määrättyyn paikkaan ennen kuin julma isäntämme jo komensi meidät tiehemme saadakseen jäädä Yön kuningattaren tyttären kanssa kahden. Raassina puolestaan aikoinaan oli se, joka esitti urkusävellykseni Hehkun kuorojen kevätkonsertissa Kerimäen puukirkossa.

Yhteinen esirukous rytmitettiin hyvin tavanomaisesti virren Siunaa koko maailmaa säkeillä. Hautaan siunattujen maininnan jälkeen kuultiin Adagio teoksesta Barokrock.

Olavinlinna Kyrönniemen viereisen lahden rannalta nähtynä

Ehtoollisosa mentiin läpi perinteisin menoin, minunlaiselleni liturgiaintoilijalle oli totta kai nautinto saada kuulla prefaatiorukous ja ehtoollisen asetussanat laulettuna. Itse ehtoollinen toteutettiin intinktiomenetelmällä eli ”dippauksella”: ehtoollisen nauttija kastoi leivän itse viinimaljaan. Herran muistoaterian aikana kuultiin paljon musiikkia, sillä luonnollisesti ehtoollisen antaminen suurelle katsomolliselle kestäisi kauan intinktiosta huolimatta. Kuulin monia tuttuja lauluja ja virsiä, kuten Riihikirkkohymnin, virren Jeesus Kristus, elämämme ja lisävihkossa mukaan otetun Oi ihmeellistä armoa -virren, joka lienee tunnetumpi englanninkielisellä nimellään Amazing Grace. Itse olen tosin tottunut jo paljon aiemmin käännökseen, jossa lauletaan: ”Oi armo suuri ihmeinen”. Mukana oli myös virsi 589, joka oli minulle vähemmän tuttu. Hanna Rantala lauloi lisäksi Haydnin Benedictuksen, ja riemukseni ohjelmassa oli myös niin ikään lisävihkossa virreksi päässyt Maan korvessa, joka on sukulaiseni P. J. Hannikaisen säveltämä. Kerrotaan nyt täälläkin, että olen P. J:lle niinkin läheistä sukua kuin kolmannen serkun lapsenlapsenlapsenlapsenlapsenlapsi.

Päätösosassa kuultiin vielä yksi uusi virsi, kaunis Onko suurempaa ihmettä, ja Herran siunauksen jälkeen kaiken kruunasi eeppinen Sibeliuksen Andante festivo, yksi ehdottomista suosikeistani. Musiikillisesti messu oli ollut korviahivelevä, ja jotenkin olin todella hyvillä mielin siitä, että olin päässyt paikalle. Oli kulunut lähes kaksi tuntia, joten halusin jo lähteä kiiruhtamaan autoa kohti. Silti minulla oli vielä aikaa napsia muutamia kuvia linnasta, jossa en nykyään enää niin usein käy. Olen toki kiertänyt linnassa monet kierrokset, katsonut näyttelyt, istunut linnan kahvilassa ja päässyt käymään niin tornin ylimmässä pyöreäikkunaisessa kerroksessa kuin alakammiossa, jonne muinoin pääsi vain katon pienen reiän kautta. Olen päässyt parisen kertaa jopa linnan pieneen kappeliin, mutta minulla ei kaikesta huolimatta ole ollut Olavinlinnaan liittyvää hengellistä kokemusta. Nyt oli jälleen saanut siitä yhden merkittävän muiston lisää.