Päivittäinen ehtoollinen – ekskursioista hajanaisiin mietiskelyihin

Herra Jeesus sinä yönä, jona hänet kavallettiin, otti leivän, kiitti, mursi ja sanoi: "Tämä on minun ruumiini, joka teidän edestänne annetaan; tehkää tämä minun muistokseni". Samoin hän otti myös maljan aterian jälkeen ja sanoi: "Tämä malja on uusi liitto minun veressäni; niin usein kuin te juotte, tehkää se minun muistokseni".
– Apostoli Paavali, Ensimmäinen kirje korinttilaisille 11:23b–25

Ehtoollinen, Eukaristia, Herran ateria. Kristittyjen pyhä toimitus, joka on inspiroinut ja kummastuttanut monia, saanut kristityt ylistämään Jumalaa ainutlaatuisella tavalla samalla kun sitä koskevat opilliset erimielisyydet ovat jakaneet kirkkoa kerran toisensa jälkeen. Pyhä mysteeri, joka saa aina uudelleen kyselemään, mitä tässä oikein tapahtuu.

Minua on jo kauan kiehtonut katolisen kirkon tapa viettää ehtoollista joka päivä. Pääkaupunkiseudun lukemattomien seurakuntien todellisuus on saanut minut kiinnostumaan siitä, olisiko täällä mahdollista löytää luterilainen ehtoollinen viikon jokaiselle päivälle. Ja tämä osoittautui kuin osoittautuikin täysin toteuttamiskelpoiseksi projektiksi, vieläpä varsin vähällä vaivalla.

Sunnuntaista sunnuntaihin, kahdeksana päivänä, vierailin erilaisissa messuissa ja tilaisuuksissa, jotka sisälsivät ehtoollisen. Tämä on kirjoitus omista kokemuksistani ja minuun vedonneista ja minussa heränneistä teologisista ajatuksista vierailuihini ja ehtoolliseen yleisesti liittyen. Kirjoitus on syntynyt pitkän ajan kuluessa: karkeasti ilmaistuna mitä kauemmas tekstin alussa päästään ja mitä myöhäisempi viikon päivä on kyseessä, sitä kauemmas menneisyyteen ovat kirjoittamishetkellä jääneet varsinaiset vierailuni, ja sitä suuremman sijan saa pohdinta ja mietiskely. Teksti ei siten ole perinteinen ekskursioraportti, vaan enemmänkin kokoelma ajatuksia, joiden linkki aikaan ja paikkaan käy yhä häilyvämmäksi.

SUNNUNTAI. ULKONAINEN MUOTO, AISTIT JA KEHOLLISUUS.

Saavun kirkkoon, jossa olen käynyt tasan kerran aiemmin. Niin kuin se silloin vetosi minuun seesteisyydellään ja hartaalla olemuksellaan, niin se tekee nytkin. Se on hyvä, sillä olen väsynyt ja voipunut valvomisen tuloksena. Huomaan tuttuja kasvoja, tervehdin ja rentoudun. On kivaa päästä juuri tänne tänään.

Messu on kaunis, musiikki sisältää ulkomaisia vaikutteita. Saarna on ”eläväinen” ja hyvällä tavalla kehottava. Silti minuun vetoaa lähtemättömästi juuri syntien anteeksisaaminen. Synnintunnustuksen ja synninpäästön merkitys on viikon aikana avautuva minulle aivan uudella tavalla. Katseeni vaeltaa jo tänä kauniina sunnuntaina kirkon risteihin ja Ristiinnaulitun kuviin, joiden sisällön ajattelu tuo lepoa, mutta ei tunnu aiheuttavan niin täyteläistä kokemusta kuin se ehkä voisi. Ehkä sen ei pidäkään.

Teen paljon ristinmerkkejä, lähes joka välissä, jolloin sellaisen voi läntisten tapojen mukaan tehdä. Tällainen tapa minulle on hiljattain muotoutunut. En osaa perustella sitä oikein muuten kuin että pidän uskoni harjoittamisesta myös ruumiillisten liikkeiden kautta. Ristinmerkit ja kumarrukset ovat ikivanhoja tapoja ja koen ne oikealla intentiolla tehtyinä täysin vaarattomiksi, vaikka niitä on protestantismissa aikoinaan kritisoitukin.

Ruumiin merkityksen korostaminen on kuitenkin mielestäni ehdottoman kristillistä. Vanha gnostilainen harhaoppi opetti fyysisen ruumiin pahuutta ja hengen pyrkimystä vapautua siitä. Ollaksemme kristillisiä meidän ei kuitenkaan tule vähätellä ruumistamme, joka on itse asiassa Pyhän Hengen, siis Jumalan, temppeli! Kuinka koskettavaa on, että Jumala arvostaa ruumistamme näin paljon. Ehtoollisessa hän sitten antaa oman ruumiinsa ja verensä meille.

Nautin ehtoollista pienellä alttarikaarella ja poistun takaisin penkkiini. Messun loputtua on kirkkokahvien aika. Minulle jää tilaisuudesta hyvä maku. Toisaalta mietin omaa tilaani: ulkonainen osallistuminen on helppoa, mutta pääseekö sisin mukaan?

MAANANTAI. KELVOTON NAUTTIMINEN.

Missouri Synodin ja Lähetyshiippakunnan uudehko selitetty Vähä katekismus mainitsee ainakin seuraavat ominaisuudet tai puutteet, joiden omaajille ei tulisi jakaa ehtoollista:

• Puuttuva usko Kristukseen ja hänen sanoihinsa: ”Teidän edestänne annettu ja vuodatettu syntien anteeksiantamiseksi”
• Avoin jumalattomuus, katumattomuus ja haluttomuus tehdä parannus syntisestä elämästä Pyhän Hengen avulla
• Anteeksiantamattomuus ja kieltäytyminen sovinnon tekemisestä
• Toisenlainen uskontunnustus
• Kyvyttömyys tutkia itseään (esim. vauvat ja ne, joita ei ole riittävästi opetettu)
  

Matkustan kiireellä bussissa ehtiäkseni messuun. Tiukille menee, mutta ehdin juuri ajoissa. Kontrasti edelliseen päivään on melkoinen: kirkko on paljon suurempi, mutta myös paljon tyhjempi. Ihmisiä on ehkä noin kymmenen.

Istahdan penkkiin ja uppoudun hiljaisehkoon tunnelmaan. Kellot soivat, todellisuudessa aivan lähellä, mutta äänet tuntuvat tulevan kuin jostain kaukaa esiripun takaa. Melodiaa on vaikea hahmottaa rytmillisesti.

Messun kaava on erittäin pelkistetty ja yksinkertainen. Alussa laulamme virttä, joku laulaa hyvin selvästi täysin eri korkeudelta kuin muut. Virsi kuulostaa epävireiseltä, mutta ei ehkä niin pahalta kuin voisi luulla.

Pappi puhuu rohkeudesta nähdä ulkokuoren sisään. Tämä pieni johdatteleva puhe lienee ikään kuin saarnan korvike, sillä varsinaista saarnaa ei messussa ole. Raamatunluvun jälkeen koittaa hiljaisuus, ja se todella on lähes täydellistä hiljaisuutta. Olo on hetken kuin elokuvassa, käännän katsettani eri paikkoihin kirkossa. Kun katson Kristuksen kuvaa, lankeaa samassa kirkas valo lasimaalausten läpi.

Omintakeisen ehtoollisliturgian päätteeksi astelemme alttarille. Kaarelle mahtuvat kaikki ehtoollisvieraat samaan aikaan. Pappi oli sanonut, että tässä tilanteessa korostuu se, kuinka kaikki ihmiset ovat täysin tasa-arvoisia. Kaikki käyvät samalla tavoin saman pöydän ääreen.

Painiskelen sisäisesti: haluanko todella katua? Elämässä joutuu kamppailemaan synnin kanssa tuon tuostakin, mutta tahdonko edes tuota kamppailua? Lopulta kuitenkin saan itseni kohtuullisen vakuuttuneeksi siitä, että todella kadun, ja nautin ehtoollisen. Täysin varma en kuitenkaan voi olla.

Loppusiunaus lauletaan ja pian on aika poistua. Jotenkin vahvana mielessäni on tietoisuus siitä, että Jumala rakastaa minua. Koen jopa lähteväni kirkosta muuttuneena ihmisenä!

Oi, kuinka hauras on ihmisen elämä ja aina valmis syntiin. Tänään tunnustat syntisi ja huomenna jatkat niiden tekemistä. Nyt päätät niitä kavahtaa, ja hetken perästä teet niin kuin et mitään päätöstä olisi tehnyt. Syystä tulee meidän sentähden pysyä nöyryydessä, emmekä milloinkaan saa itsestämme suurta ajatella, kun olemme niin heikkoja ja huikentelevaisia. Pian voidaan myöskin huolimattomuudella menettää, mikä Jumalan armosta suurella vaivalla tuskin on saatu.
– Tuomas Kempiläinen, Kristuksen seuraamisesta (Ensimmäinen kirja, 22:6)

TIISTAI. UHRI.

[S]akramentissa Kristuksen ruumis ja veri ovat ainoa täydellinen uhri, joka on kerran ja kaikkien puolesta uhrattu Jumalalle ristillä ja joka nyt jaetaan meille sakramentissa yhdessä kaikkien niiden siunauksien ja etujen kanssa, jotka tämä uhri on meidän hyväksemme ansainnut.
– Lutheran Church – Missouri Synodi & Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta, Martti Lutherin Vähä katekismus lyhyesti selitettynä (kohta 293)

On taas aika aloittaa ilta messulla. Kyse on jälleen hieman pidemmästä ja runsasväkisemmästä tilaisuudesta minulle tuttujen ihmisten kanssa. On niin levollista päästä tänne hiljentymään ja kiittämään. Ilokseni messussa urutkin yltyvät hetkeksi omaan ylistykseensä.

Kerrotaan, että vuonna 2008 Puolan Sokółkassa tapahtui niin kutsuttu eukaristinen ihme, jossa papilta pudonnut ja myöhemmin veteen säilötty ehtoollisleipä muuttui osittain ihmisen eläväksi sydänlihakseksi. Tapausta on tutkittu tieteellisesti ja se on verraten hyvin dokumentoitu esimerkiksi valokuvilla.

Katson omalla tavallaan rajun näköisiä lasimaalauksia, joissa sydämistä putoaa veripisaroita. Mietin Jeesusta ja hänen sydäntään. Sitä, kuinka täynnä rakkautta hänen sydämensä oli, ja kuinka hänen verensä vuoti minun tähteni. Sitä on niin vaikea käsittää. Miksi Jumala rakastaa minua? Olenko koskaan tätä tajunnut?

Pahoittelen samoja syntejäni yhä uudelleen ja uudelleen, niin kuin monesti teen, mutta koen Kristuksen ikään kuin sanovan: ”Älä enää katso sinne alas synteihisi. Katso ylös, Minuun.”

Ja jälleen kerran ehtoollisella saan omin silmin nähdä hänen ruumiinsa ja verensä, jotka on annettu minun puolestani ja jotka saan kaikesta huolimatta omistaa. Miten Hän onkaan niin hyvä.

Tänä päivänä ensimmäistä kertaa huomaan merkillisen euforian, joka viikon aikana on valtaava elämäni. Vastoin kaikkia realiteetteja tunnen kuin kaikki huoleni olisivat poispyyhityt. Käyn niitä yksitellen läpi, mutta mikään ei satu niin kuin ne aiemmin sattuivat. Totta kai ne ovat edelleen olemassa, mutta jotenkin eivät haittaa samalla tavalla.

KESKIVIIKKO. VELVOITUS.

Mitä hartaampi rakkaus kristittyjen sydämissä on eukaristiaa kohtaan, sitä selvemmin he tunnistavat kaiken lähetystyön päämäärän: Kristuksen tuomisen toisille. Ei vain teorian tai Kristuksen inspiroiman elämäntavan, vaan hänen todellisen persoonansa lahjan.
– Paavi Benedictus XVI

Astelen tuttuun kirkkoon, jonka sisäänkäynnin ylle on kuvattu enkeleitä. Näen tutut kasvot ja pienen ihmisjoukon, noin kymmenen henkeä. On keskipäivä keskellä viikkoa ja juuri sopiva hetki hiljentyä jälleen Herran ruumiin ja veren äärelle.

Tilaisuus on koruton ja lyhyehkö, mutta sisältää kuitenkin saarnan, niin kuin luterilainen messu kai yleensäkin. Luterilaisuus korostaa sanaa ja sakramentteja, joiden kautta Jumalan lahjoittaa armonsa. Jumalan sanaa ei kutsuta yleensä sakramentiksi, koska elimelliseksi osaksi sakramentin olemusta nähdään, että siinä Jumalan sana on yhdistynyt näkyvään aineeseen. Näin Jumala kohtaa ihmisen sekä näkymättömällä että näkyvällä tavalla, siksi Jumalan sana Raamatussa ja ehtoollinen ovat luterilaisen messun kaksi ”polttopistettä”.

Sanan saarna käsittelee tällä kertaa jo tutuksi tullutta kirkkovuoden teemaa lähimmäisestä. Jos minulla on varaa ja lähimmäiseni on puutteessa, tulee minun auttaa häntä. Vaatimus voi tuntua raskaaltakin.

Mutta kun löydän itseni ehtoollisjonosta ensimmäisenä, jolle sakramentti jaetaan, niin näkyy tuo vaatimus aivan uudessa valossa. Jos näet minä olen täysin armosta saanut Kristuksen ruumiin ja veren, jotka hän on minulle halunnut lahjoittaa, vaikka en niitä olisi todellakaan kyennyt ansaitsemaan tai ostamaan, niin miksi en haluaisi jakaa omastani Herraa imitoiden puutteenalaisille? Se on vähintä, mitä voin tehdä, mutta ei tokikaan aikaansaa minun pelastumistani. Kuitenkin tämä rakkauden teko tuntuu kuin purkautuvan sisimmästäni. Haluan, että tämän elämän Kristuksen kanssa voisi löytää mahdollisimman moni, ja lähimmäiseni palveleminen rakkaudella on tärkeä ilmentymä tuosta todellisesta elämästä. Ja vaikka lähimmäiseni eivät siltikään haluaisi tulla Kristuksen yhteyteen, on silti oikein rakastaa ja palvella heitä.

TORSTAI. KILVOITTELU.

Tänä päivänä joudun näkemään kenties eniten vaivaa saavuttaakseni ehtoollisen. Koska haluan valita mahdollisimman erilaisia paikkoja, on minun matkustettava kauas, koska tarjonta torstaipäivänä on heikohko. Löydän kuitenkin erään tilaisuuden, joka taitaa olla viikkoni ensimmäinen ei-messu. On jossain määrin häilyvää, missä kulkee messun ja ehtoollistilaisuuden raja, mutta tämänpäiväistä ei missään kohtaa messuksi ollut kutsuttu. Se on arkinen hengellinen hetki, johon liittyy ehtoollinen.

Astelen suurehkoon, moderniin kirkkoon. Kuulen kellot, urkujen pauhun ja tutut virret. On mielenkiintoista, että tässä vaiheessa viikkoa katse pyrkii jo kääntymään tulevan pyhän aiheisiin, vaikka periaatteessa lähimmäisteemainen viikko on vielä menossa. Kirkossa edellisen sunnuntain teema jatkuu teoriassa seuraavaan merkittävään kirkkovuoden päivään saakka, mutta on kummallista, että itsestänikin on kokemuksellisesti miellyttävämpää suunnata katse tulevaisuuteen. Epätraditionaalistahan se on ja varmaan vailla teologistakin perustaa, mutta tykkäisin tavallaan valmistautua sunnuntaihin vaikka koko edeltävän viikon.

Puhe käsittelee kiitollisuutta. Omat ajatukseni harhailevat tutuissa teemoissa. Huoleni tuntuvat kaukaisilta kuten tiistainakin. Ne ovat olemassa, mutta se ei haittaa enää niin paljon. Sen sijaan syntini painavat. Katson maahan, mutta samassa koen jotain sisimmässäni. Älä katso enää maahan, mistä synneistä sinä puhut? Kohotan katseeni, joka osuu ristiin.

Silloin ei enää toinen opeta toistansa eikä veli veljeänsä sanoen: 'Tuntekaa Herra'. Sillä he kaikki tuntevat minut, pienimmästä suurimpaan, sanoo Herra; sillä minä annan anteeksi heidän rikoksensa enkä enää muista heidän syntejänsä.
– Jer. 31:34

Miksi on niin vaikeaa ymmärtää, että minua armahdetaan? Miksi niin helposti saan anteeksi? Se tuntuu liian helpolta, liian kivuttomalta! Mutta toisaalta: näin on juuri siksi, että Sinulle se oli kaikkea muuta kuin kivutonta.

Taas tunnen, että ehtoollisessa minua kannetaan, mutta jään kärsimättömästi miettimään, miksi eukaristinen todellisuus ei ole päässyt elämässäni täyttymykseensä? Miksei se ole räjähtänyt elämässäni kaikkialle? Vai onko se?

PERJANTAI. ESKATOLOGIA.

Kävelen ihmisten seassa haluten kuitenkin olla yksin. Mietin Kempiläistä ja ajatukseni askartelevat muutenkin entisaikojen opettajissa, etenkin erakoissa, joihin olen kieltämättä jo jonkin aikaa kokenut tietynlaista yhteenkuuluvuutta. Toki mukavuudenhaluisena ihmisenä en taitaisi olla valmis tuon elämäntavan äärimmäiseen vaativuuteen. Silti tekisi välillä mieli erottautua omiin oloihinsa pidemmäksi aikaa. Välillä tuntuu, että en mahdu tähän maailmaan. Mahtoiko Jumalasta tuntua samalta?

Olisiko Kristus suhtautunut toisiin niin kuin minä? Totisesti oloni on se, että olen kelvottomin ihminen koskaan käymään Herran pöytään…

Astelen samassa kirkossa kuin maanantaina eri puolelle salia kuin viimeksi. Tänään kaava on erilainen. Jumalaa kiitetään siitä, että hän antaa uuden rakkauden, ilon, rohkeuden. Mutta milloin?

Täyttymys antaa odottaa itseään, mutta saapuessaan se on totisesti oleva suuri. Mieleeni ilmestyvät eskatologiset, lopun aikoja koskevat kuvat. Tämä ehtoollinenkin on suuresta voimastaan huolimatta vielä omalla tavallaan esikuvaa tulevasta. Iankaikkisuuden porteilla vietetään Jeesuksen, Jumalan Karitsan hääjuhlaa ja syödään taivaallista juhla-ateriaa. Kirkon alttarin ympärillä usein oleva puolikaari muistuttaa siitä, että ”kaaren toinen puoli” eli keskuudestamme poistuneet pyhät ovat jo toisella puolen, mutta kuitenkin yhtä seurakuntaa meidän kanssamme. Karitsan häissä me sitten kerran tapaamme, niin kuin tässä esikuvallisesti. Oi, kunpa minä noihin pitoihin pääsisin! Se on elämäni lopullisin päämäärä.

LAUANTAI. OPPI.

Saavun suureen, klassiseen mutta pelkistettyyn kirkkotilaan, jossa on jo hetkeä aiemmin alkanut iltakirkko. On pyhäpäivän aatto, liturgisen ajankierron mukaan pyhä lienee jo alkanutkin. Tänään kirkossa hiljennytään Katekismuksen äärelle. Luther kirjoitti kaksi katekismusta, joista lyhyempi on tarkoitettu opettamaan kaikki uskon keskeisimmät perusasiat, jotka jokaisen uskovan tulee hallita. Rippikouluopetuksemmekin pohjana oleva kirja käy läpi muun muassa kymmenen käskyä, uskontunnustuksen, Isä meidän -rukouksen, mutta myös opin sakramenteista. Kuinka sopivaa tavallaan onkin, että tänään käsiteltävä katekismuksen kohta on ehtoollinen, alttarin sakramentti.

Saarna on ikään kuin katekismusta selittävä luento. Mitä kaikkea ehtoollinen saakaan aikaan? Usko vahvistuu, armo annetaan, meidät ehtoollisen nauttijat yhdistetään. Me myös kiitämme tällä aterialla. Vahvana on läsnä korostus, että ehtoollinen on lahja. Meidän ei tarvitse täysin ja kaikilta osin ymmärtää, mitä tässä mysteerissä tapahtuu. Rukouksemme ei lisää ehtoollisen voimaa. Me saamme tulla ehtoolliselle lepäämään. Alttarit, joita tässä kaupungissa Luojan kiitos on monta, ovat paikkoja hiljentyä urbaanin melun keskellä.

Mutta hiljentyminen itsessään ei ole vielä mikään erityinen hyve. Jokainen ihminen tietenkin voi paeta melua hiljaisuuteen ja siitä jonkin verran tervehtyä, mutta kristillisen hiljentymisen oleellinen elementti mielestäni on, että suurimmassakaan hiljaisuudessa me emme ole yksin. Kaikista vähiten alttarilla. Maximilian Kolbe on kehottanut polvistumaan alttarin edessä sillä tavalla, että toiset kykenevät huomaamaan, että sinä tiedät, kenen eteen polvistut. Alttari on Kristuksen kohtaamisen paikka, ja olen tullut siihen tulokseen, että ehtoollisen nauttimista läheisempää kohtaamista Kristuksen kanssa emme tule saamaan ennen iankaikkisuutta. Tämän sanominen tavallaan sotii sitä välittömän ja materiaan sitomattoman jumalakokemuksen halajamista vastaan, joka vuosia sitten oli minulle hyvin tärkeää. Tähän olen kuitenkin päätynyt ja tässä rauhan löytänyt. Minun ei enää tarvitse etsiä Pyhän Hengen täyteyttä tunteikkaista kokouksista ja vavahduttavista kokemuksista, pitkillä rukouksilla tai suorittamalla tiettyjä tekoja. Ei enää, kun voin tulla tänne ottamaan Jumalan lahjan vastaan.

Ehtoollinen on aina sama, tunnet sinä sitten itsesi ihanan tunnelman ja Jumalan läheisyyden tunnon läpitunkemaksi, tai tunsit itsesi kuivaksi ja haluttomaksi. Sinun asiasi on vain ottaa vastaan leipä ja viini ja ehtoollinen vaikuttaa sitten omalla voimallaan.
– Fredrik Wisløff, Levähtäkää vähän

SUNNUNTAI. YHTEYS.

Ja minä näin uuden taivaan ja uuden maan; sillä ensimmäinen taivas ja ensimmäinen maa ovat kadonneet, eikä merta enää ole. Ja pyhän kaupungin, uuden Jerusalemin, minä näin laskeutuvan alas taivaasta Jumalan tyköä, valmistettuna niinkuin morsian, miehellensä kaunistettu. Ja minä kuulin suuren äänen valtaistuimelta sanovan: "Katso, Jumalan maja ihmisten keskellä! Ja hän on asuva heidän keskellänsä, ja he ovat hänen kansansa, ja Jumala itse on oleva heidän kanssaan, heidän Jumalansa; ja hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt." Ja valtaistuimella istuva sanoi: "Katso, uudeksi minä teen kaikki". Ja hän sanoi: "Kirjoita, sillä nämä sanat ovat vakaat ja todet".
- Ilm. 21:1-5

Kahdeksas päivä, tuo eskatologian huipennus. Tuo ylösnousemisen, uudestisyntymisen ja uuden alun numero. Kun nykyinen maailma lopulta päättyy, viikko saa kahdeksannen päivänsä, joka ei lopu milloinkaan ja jolloin kaikki on tehty uudeksi.

Vaikka, kuten olen oppinut, ehtoollinen vie ajatukset oikeutetusti tähtäyspisteeseensä iankaikkisuuteen, tunnen kieltämättä myös murhetta siitä, että tuota täyttymystä ei ole vielä saavutettu. Tämä näkyy erityisen selvästi ehtoollisen kohdalla juuri siinä, että kaikki kristityt eivät voi osallistua samaan ehtoollispöytään. Tai ainakaan kirkkokuntien virallisten kantojen mukaan eivät voisi.

Oltuani seitsemänä päivänä nauttimassa oman kirkkoni ehtoollista päätin kahdeksantena päivänä vierailla myös katolisessa kirkossa, jonka käytäntö minutkin päivittäisen ehtoollisen viikkoon inspiroi. En ole koskaan ottanut osaa katolisen kirkon ehtoolliseen enkä ottanut nytkään, sillä tiedän, että tämä ei olisi ilman poikkeusjärjestelyä hyväksyttyä katolisen kirkon puolelta. Tätä käytäntöä haluan kunnioittaa, sillä miksi tieten tahtoen ottaisin riskin loukata toisen kirkon jäseniä, kun heidän ehtoollisensa saaminen ei ole minulle millään tavoin välttämätöntä – oman ehtoolliseni taas saan vaikka päivittäin omassa kirkossani.

Minulla on kuitenkin kunnioituksen lisäksi myös toinen syy tapaani: ajattelen ehtoollisen olevan merkki sopivasta yksimielisyydestä sen nauttijoiden välillä, ei väline saavuttaa tuo yksimielisyys. Tiedän, että tästä on erimielisyyttä kristittyjen välillä. Ja toisaalta ymmärrän erittäin hyvin halun vastustaa uskovien väliin ilmaantuneita muureja ja julistaa meidän kaikkien olevan saman Jumalan lapsia vierailemalla toisissa ehtoollispöydissä. Itsekin aikoinani kuuluin Vapaakirkkoon ja nautin sen kummempia miettimättä myös helluntaiseurakunnan ehtoollista. Myöhemmin en kuulunut pitkään aikaan mihinkään kirkkokuntaan ja ehdin osallistua ainakin neljän eri perinteen ehtoolliselle, mukaan lukien luterilaiselle. Tässäkin kohtaa ajatukseni kuitenkin myöhemmin muuttuivat. Tulin siihen tulokseen, että järjestys pysyy paremmin, kun mutkia ei yritetä oikoa suoriksi, vaan yhteiseen ehtoolliseen lopulta ehkä päädytään, kun tarvittavat oppikeskustelut kirkkojen välillä on käyty. Tämä ei ehkä ole kovinkaan suosittu vakaumus monissa nuorison tai nuorten aikuisten piireissä, joissa liikun. Silti haluan jopa kannustaa meitä kaikkia ottamaan huomioon toistemme erilaiset näkemykset, toiveet ja tavat liittyen ehtoolliseen. Kristikunnan hajaannus on kipeä asia, mutta meillä on järjestyksen Jumala, ja meillä on olemassa yhteisen järjestyksen mukaiset keinot yrittää palauttaa tuo ykseys. Pallo on tässä suurilta osin kristillisillä johtajilla.

***

Käyn kahdeksantena päivänä ehtoollispöydässä siinä kirkossa, jossa kaikista eniten olen pyörinyt ja joka kaiketi on minulle lähin kotiseurakunnan vastine. Kyllä se niin vain taitaa olla, että ehtoolliselle kokoontuva Kristuksen seuraajien joukko on eräänlainen perusyksikkö koko kirkossa. Sanajumalanpalvelukset, rukoushetket ja suuret kesäjuhlat ovat suuri rikkaus kirkossa eikä niiden rakentavuutta tule vähätellä. Raamattupiirit, pienryhmät ja solut kiteyttävät jotain hyvin ytimekästä kristillisestä hengellisestä kokoontumisesta, samoin rippi-isän ja synnintunnustajan sekä mentorin ja mentoroijan muodostamat ”taisteluparit”. Silti kaikista suurimman kristinuskon täyteyden, ilmentymän ja kiteytyksen löydän ehtoollisesta. On tuskin mitään uskon osa-aluetta, joka ei olisi yhteydessä tähän Jeesuksen asettamaan ateriaan, ja parhaimmillaan siitä pulppuaakin armoa, iloa ja voimaa kaikkialle uskonelämään. Kun elämä on eukaristista, se on elämää sanan todellisimmassa merkityksessä.

EKSKURSSI: RISTINMERKIT JA KUMARRUKSET LÄNTISEN KIRKON MESSUISSA

On erittäin harmillista, miten vaikeaa on löytää tietoa siitä, milloin ristinmerkkejä ja kumarruksia on messussa tapana tehdä. Aikani ihmeteltyäni esimerkiksi joidenkin liturgisempien pappien tapoja joissain kohdin messua päätin tonkia asiaa ja sain aikaan seuraavanlaisen listan, jonka suhteen en ole kuitenkaan harjoittanut suurempaa lähdekritiikkiä. Mahdottoman hakoteillä en silti kuitenkaan liene. Siitä vain kaikki kokeilemaan korkeakirkollisuutta!

Ristinmerkki

• Papin tehdessä alkusiunauksen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen
• Papin julistaessa synninpäästön
• Kiitosvirren lopussa
• Evankeliumitekstiä ilmoitettaessa (kolme pientä ristinmerkkiä peukalolla otsaan, suulle ja sydämen kohdalle)
• Uskontunnustuksen lopussa
• Laulettaessa ”Siunattu olkoon Hän, joka tulee Herran nimessä” Pyhä-hymnin aikana
• Ehtoolliselle käytäessä ja sen nauttimisen jälkeen
• Papin tehdessä loppusiunauksen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen

Kumarrus

• Lausuttaessa ”Kunnia Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle” psalmin päätteeksi
• Lausuttaessa nimi Jeesus kahdessa kohtaa kiitosvirttä sekä kun samassa virressä lausutaan: ”Ota vastaan rukouksemme”
• Lausuttaessa nimi Jeesus uskontunnustuksessa
• Lausuttaessa sanat ”tuli lihaksi Pyhästä Hengestä ja neitsyt Mariasta ja syntyi ihmiseksi” Nikean uskontunnustuksessa
• Lausuttaessa sanat ”kumarretaan ja kunnioitetaan” Nikean uskontunnustuksessa
• Pyhä-hymnin alussa
• Ehtoollisaineita kohotettaessa

Ekskursio katoliseen iltamessuun kera kardinaalin

Julkisia ei sattunut kulkemaan sopivasti ja minulla oli kohtuullinen kiire, joten päädyin etenemään jalan rautatieasemalta etelään. Välillä juoksin, sikäli kun jaksoin, mutta jouduin myös kävelemään. Näpräilin puhelimeni karttaohjelmaa yrittäen päästä perille nopeimmasta reitistä.

Pian olin jo Tähtitorninvuorella ja lähdettyäni laskeutumaan siltä alas näin määränpääni: katolisen Pyhän Henrikin katedraalin. Kellot alkoivat soida. Ilokseni huomasin olevani sittenkin melko ajoissa. Kenties sisällä olisi vielä paikkoja. Olin saanut kuulla, että tänään saattaisi kirkkoon ilmaantua paljon väkeä, nimittäin itse Roomasta tullut kardinaali Kurt Koch saapuisi messuun. Minulle tilaisuudesta oli ystävällisesti vinkannut eräs katolinen kaverini.

Kompuroin sisälle tähän tuttuun rakennukseen väsyneenä. Tämä olisi laskujeni mukaan kolmas katolinen messu, johon osallistuisin – aiemmin olen sellaisessa käynyt Kuopiossa jouluna 2013 (kirjoitin siitä blogiinikin: http://childwhospoke.blogspot.fi/2013/12/yhteysmatkat-osa-7-katolinen.html) ja myöhemmin Helsingissä neokatekumenaalisen liturgian mukaisessa messussa – siitäkin minun olisi pitänyt kirjoittaa, niin erikoinen kokemus se oli!

Joka tapauksessa sisällä vaikutti olevan vielä hyvin paikkoja. Otin itselleni oman oikealta puolelta, takarivistä. Pappishenkilöitä pyöri kirkon etuosassa aina välillä ilmeisesti tekemässä vielä joitain järjestelyjä, pari heistä tunnistinkin kasvoilta. Kirkossa oli arvattavasti kansainvälinen meininki: maamme katolilaisista huomattavalla osalla on etninen tausta ainakin osittain muualla kuin Suomessa.

Pyyhin hikeäni ja käväisin juomassa ostamaani juomaa eteisessä, sillä kirkkotilassa en sitä kehdannut tehdä. Kellot jatkoivat tasaista ääntään ja ihmisten määrä lisääntyi.

Tämä kirkko ei ollut niin koristeellinen kuin jotkin ulkomailla näkemäni, mutta kuvat olivat täälläkin keskeinen osa sisustusta. Kirkossa oli kullattuja tauluja, jotka ilmeisesti kuvasivat Jeesuksen kärsimystietä. Seiniä koristivat lasimaalaukset, joista parin aiheiksi olin tunnistavinani Jeesuksen kasteen ja Pyhän Annan itse kolmantena. Lisäksi löytyi muun muassa Neitsyt Mariaa esittävä patsas ja suuri krusifiksi, joka roikkui katosta lähellä alttaria. Muistin, mitä olin koulussa oppinut, että tällaiset kuvat lienevät olleet keskiajan ihmisille tärkeitä väyliä Raamatun kertomusten oppimiseen, messut kun olivat suureksi osaksi latinaksi. Itse asiassa tämäkin messu tulisi olemaan osittain latinankielinen.

Kellot lakkasivat soimasta noin kahta minuuttia ennen messun ilmoitettua alkamisajankohtaa. Äkkiä alkoi kuulua taitavaa urkujensoittoa ja kirkkokansa nousi ylös. Joukko valkoisiin pukeutuneita miehiä käveli keskikäytävää pitkin juhlallisessa kulkueessa, joka suuntasi alttarin taakse, eräs kantoi ristiä ja toinen kirjaa. Laskin henkilöitä olleen noin kaksikymmentä, joukossa myös muistaakseni useampi lapsi – sekä tietenkin itse hänen eminenssinsä, kardinaali. Myös Helsingin katolisen piispan Teemu Sipon olin joukosta tunnistavinani.

Kardinaali suitsutti alttarin musiikin yhä soidessa, ja pian ilmoille kajahti "Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen" latinaksi sanottuna. Havaintoni piispasta osoittautui oikeaksi, kun tämä meni puhujanpöntön taakse sanomaan muutaman sanan suomeksi. Piispa mainitsi, että kardinaali Kochia olivat tänne olleet kutsumassa Suomen ekumeeninen neuvosto ja myös ortodoksinen ja luterilainen kirkko. Koch onkin kristittyjen ykseydestä vastaava kardinaali.

Kuten mainittu, messu oli suureksi osaksi latinankielinen, ja koska en toistaiseksi ole opiskellut kieltä, en päässyt perille kaikista tilaisuudessa sanotuista ja lauletuista asioista. Kokemustani lienee kuitenkin vaikea samaistaa siihen, mitä keskiajan ihminen on kokenut, sillä kaikesta huolimatta ymmärsin latinaa niinkin hyvin, että suunnilleen joka vaiheessa tiesin, mitä oli meneillään: rukoiltiinko esimerkiksi Isä meidän -rukousta tai tunnustettiinko uskoa. Osin opintojeni, osin kielikiinnostukseni tähden tiedän suuren joukon niin kutsuttuja yleissanoja, jotka ovat latinasta siirtyneet romaanisiin kieliin, englantiin ja omaankin äidinkieleeni. Niinpä kun sellaiset ilmaukset kuin Pater omnipotente (Isä kaikkivaltias), Gloria in excelsis Deo (Kunnia Jumalalle korkeuksissa) ja Pax Domini (Herran rauhaa) tulivat sanotuiksi, pystyin aika hyvin arvaamaan, mistä oli kyse. Tuttuja ilmauksia minulle olivat myös se pecca-alkuinen syntiä tarkoittava sana, mea culpa ja tietenkin in saecula saeculorum.

Myös suuri kokemukseni luterilaisista messuista auttoi varsin hyvin seuraamaan tätä tilaisuutta, vaikkakaan se ei täysin samanlainen sisällöltään ollutkaan. Messun rakenne oli tuttua kaavaa: Raamatun luku ja saarna tulivat ennen eukaristiaa, ja uskontunnustus, rahankeruu, Pyhä-laulu (Sanctus) sekä Isä meidän tulivat suunnilleen siinä kohden kuin osasin odottaakin. Lisäksi minua auttoi vieressäni olevan henkilön kirja, jossa olivat laulujen sanat nuotteineen: tätä kirjaa vilkuillessani hoksasin pari kertaa paremmin, mistä sillä hetkellä puhuttiin tai laulettiin.

Suitsutuksen lisäksi tässä messussa oli kuitenkin myös paljon luterilaisuudesta poikkeavia elementtejä. Siinä missä luterilaisessa messussa puhutaan paljon ja laulua kuuluu lähestulkoon vain virsissä ja muutamissa perinteisissä resitatiiviosioissa, täällä laulettiin mielestäni enemmän myös osia, jotka olin tottunut kuulemaan puhuttuina. Vierailemilleni ortodoksisille liturgioille tämä messu ei kuitenkaan laulun ja resitatiivin määrässä mielestäni vetänyt vertoja.

Lisäksi tämä tilaisuus oli jotenkin juhlallisempi: jopa evankeliumitekstin lukemista edelsi pieni kulkue puhujanpöntölle ja kirjan suitsuttaminen kolme kertaa. Kun evankeliumin nimi mainittiin, tekivät ihmiset ristinmerkin. He myös kumarsivat päätään laulujen aikana silloin, kun Jeesuksen nimi mainittiin. Messussa oli lisäksi lähempänä loppua pari kohtaa, jolloin kirkkokansa polvistui tätä tarkoitusta varten penkkirivien ohessa oleville pehmusteille. Itse en tehnyt sitä (toivottavasti en loukannut ketään), vaikka seisomaan nousinkin silloin, kun muutkin nousivat.

Raamattua luettiin sekä suomeksi että englanniksi, ja saarnakin, jonka kardinaali piti, oli englanniksi, tosin merkittävällä aksentilla. Ajatukseni harhaili hieman puheen aikana, mutta ymmärsin, että kardinaali puhui Hyvästä Paimenesta ja tämän sanoman julistuksesta. Mielenkiintoinen yksityiskohta oli eminenssin päähine: saarnan ja ilmeisesti myös alkukulkueen aikana hänellä oli hiippa ja muuten pääosin se pieni pyöreä "töpöhattu" (sen virallinen nimi lienee ainakin Wikipedian mukaan zucchetto?), kuten piispa Sipollakin, mutta lähempänä eukaristiaa minusta näytti siltä, että tuo pikkuhattukin olisi kadonnut.

Kolehdinkeruun aikana alkoi alttarin takana olla jo kuhinaa, ja pian erinäisten vaiheiden jälkeen seurasi eukaristian asettaminen. Rekisteröin tämän oikeastaan vasta sitten, kun kuulin kellon pirinää ja kohotin katseeni asettajaan, jolla oli pieni leipä kohotettuna käsissään. Kertasin mielessäni aikaisempia sanoja ja ymmärsin, että leipä oli ilmeisesti juuri katolisen uskon mukaan muuttunut Jeesuksen ruumiiksi. Viinimaljan suhteen toistui sama kellon ääni – emmekä puhu nyt vain parista vaimeasta kulkusenkilinästä, vaan äänekkäästä ja useampia sekunteja kestäneestä kilkatuksesta.

Itse en luonnollisesti ehtoolliselle ei-katolilaisena mennyt, joten kun ihmiset nousivat ylös, puikkelehdin hieman taaemmas ja hetken kuluttua menin jopa ulos asti haukkaamaan ilmaa. Kuvittelin, että eukaristiassa kestäisi näin suurella ihmismäärällä kauemminkin, mutta mennessäni sisään olivat ihmiset jo takaisin paikoillaan ja tilaisuus läheni jo loppuaan. Se oli todella ollut hyvin ytimekäs, ehkä vähän yli tunnin mittainen. Väistyin syrjään, kun loppukulkue asteli kohti uloskäyntiä. Laskin taas ihmiset, tällä kertaa sain 21.

Nappasin kamppeeni, jotka yhä olivat lojuneet istumapaikkani lähellä, ja aloin purkautua muiden mukana ulos kirkosta. Vaihdettuani vielä kaverini kanssa muutaman sanan oli jo aika suunnata kohti uusia seikkailuja, taas yhtä kokemusta rikkaampana.

Ekskursio iltamessuun Pyhän Sydämen kappelille

Tiistai-iltana kävelin muuan kalliolaiseen rakennukseen, jota kutsutaan Pyhän Sydämen kappeliksi. Tämä vahvasti sleyläinen paikka sijaitsee hyvin lähellä Kallion kirkkoa, luoden sitä kohtaan enemmänkin aatteellisen kuin arkkitehtonisen kontrastin.

Tällä kertaa menin kappeliin – voisin sanoa – jo kokeneena kävijänä. Siellä järjestetään säännöllisesti usean eri järjestön (joukossa mm. evankelisia ja viidesläisiä) iltamessuja, jotka keräävät paikalle paljon nuoria, ja minäkin olin jo jokusen kerran näissä messuissa käynyt. Niinpä astelin tottuneesti sisälle ja vein takkini naulaan. Loin kenties silmäyksen eteisen kirjahyllyyn, jossa on kaupan hengellisiä kirjoja, mutta jo hetken päästä löysin itseni istumasta salista.

Tuota tilaa minä kehun kauniiksi. Katossa on kyyhkysiä, ikkunoissa häkellyttäviä lasimaalauksia ja muutenkin paikka on hyvin koristeellinen. Kynttilät paloivat penkkirivien päissä, muistan aiemmin hieman pelänneeni, että hiukseni syttyisivät vahingossa palamaan niistä, jos istuisin liian lähellä. Valitsinkin paikakseni hieman keskeisemmän sijainnin penkillä.

Sali täyttyi pikkuhiljaa ihmisistä. Ilmoille kajahteli laulu, jossa laulettiin: "Hosanna in the highest". Musiikki jatkoi soimistaan jonkin aikaa, ja näin pastorin ja albapukuisten nuorten miesten kävelevän salin etuosaan. Koskaan en muista näissä messuissa kuulleeni urkujen soittoa, vaikka tämäkin soitin tilassa on. Noh, eipä kaiketi kovin monen nuoren yleisesti oleteta pitävän urkumusiikista. Minä tunnustan friikkiyteni tässä kohtaa avoimesti!

Kuului kellon soittoa, ilmeisesti tilaisuuden varsinaisen alkamisen merkiksi. Kaksi naishenkilöä meni eteen puhumaan lyhyesti tervetulotoivotuksen ja muita asioita. Näkemäni pastorihenkilö, Ville Auvinen, olisi liturgina ja Antero Toikka hoitaisi saarnan. Villen olen oppinut tuntemaan henkilökohtaisemminkin, hänellä on paljon syvällistä teologista tietämystä, mutta hän osaa kuitenkin puhua erittäin hyvin myös hengellisesti. Täysi selviöhän se ei ole: eräs oma kauhukuvani on varttua tieteilijäksi ja teologiksi, joka kyllä kykenee sivistyssanoja viljellen selvittämään vaikka minkälaisten oppien ja käsitysten tarinan, mutta jonka puhe ei tavoita kuulijoitaan millään hengellisesti merkittävällä tavalla. Ei pelkkää järkeä, vaan ehdottomasti myös Henkeä!

Alkulauluna oli "Syvä joki", ja sen aikana liturgi oli alttarin takana. Hän sanoi pian: "Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen" ja puhui lyhyen puheen, jota kaiketi kutsutaan rippisaarnaksi tai joksikin vastaavaksi. Olen ymmärtänyt, että tämän puheen tarkoituksena on johdatella synnintunnustukseen. Ville puhui Qumranin essealaisista, Lutherista (jota hän kutsui uskonpuhdistajaksi nykyään ehkä yleistyneen termin 'reformaattori' sijaan) ja näiden näkemyksistä ihmisiä vaivaavista synneistä. Hän mainitsi haureuden ja ahneuden ja sen, että nämä ovat ongelmia yhä tänä päivänä.

Synnintunnustuksena oli minullekin jo vähitellen tutuksi käynyt "Oi sinä kaikkein armollisin...". Ville julisti synnit anteeksi ja kun hän taas mainitsi Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimen, tehtiin ristinmerkki. Sitten noustiin laulamaan.

Näissä messuissa on ollut yleensä mukana mielenkiintoinen "rukouksen aika", niin tälläkin kertaa. Tämän noin kymmenen minuutin jakson aikana voi valita monesta vaihtoehdosta: voi rukoilla hiljaa paikallaan tai vieruskaverin kanssa, antaa esirukousaiheen, voi rukoilla screenille tulevan psalmitekstin sanoin, mennä esirukouspalveluun, polvistua alttarille tai istua palvelijoitten viereen. Halutessaan voi myös ripittäytyä.

Minä valitsin tällä kertaa psalmitekstien (Ps. 19, 27, 12 ja 13) mukaan rukoilemisen. Korviini kantautuivat tämän hartaan hetken aikana myös jousisoittimen sävelet. Mikäli oikein muistan, oli rukouksen ajan jälkeen yhteinen rukous, jossa rukoiltiin maan ja vainottujen puolesta. Seurasi laulu "Herra on minun paimeneni".

Evankeliumitekstinä luettiin kohta Evankeliumin Markuksen mukaan ensimmäisestä luvusta. Lukemisen jälkeen sanottiin: "Tämä on pyhä evankeliumi", johon ihmiset vastasivat: "Ylistys sinulle, Kristus." Itse en tavanomaiseen tapaani ehtinyt mukaan, koska minulle tuottaa vaikeuksia nopeasti muistaa, milloin sanotaan "Jumalalle kiitos", milloin taas nyt mainittu (oikea vastaus lienee, että Vanhan testamentin lukukappaleen ja päivän epistolan jälkeen vastataan "Jumalalle kiitos", kun edestä ensin kajahtelee "Tämä on Jumalan sanaa", ja ainoastaan evankeliumitekstin kohdalla menettely on erilainen).

Kuten arvata saattaa, nyt oli vuorossa saarna. Siinä paneuduttiin mielenkiintoisesti evankeliumitekstin tapahtumiin Jaakobin näkökulmasta. Keskeiseksi pointiksi itselleni nousi kehityskulku Jeesuksen "fiilistelystä" Hänen syvempää tuntemistaan kohti. Saarna innosti lähestymään Jeesusta ja rukoilemaan Häntä, ja oli muutenkin Jeesus-keskeinen Jaakob-näkökulmasta huolimatta.

Usko tunnustettiin apostolisen uskontunnustuksen sanoin seisten. Kolehdin (joka meni SLEYn nuorisotyölle) keräämisessä oli se erikoisuus, että sen sai itse viedä eteen. Lahjalle pyydettiin Jumalalta siunausta, ja sitten alettiin jo lähestyä ehtoollista. Perinteiset vuorosanat "Herra olkoon teidän kanssanne" ja "Niin myös sinun henkesi kanssa" lausuttiin, samoin kehoitukset ylentää sydämet ja kiittää Herraa, Jumalaamme. Tätä seurasi rukousten ja laulujen jakso, ja välissä sanottiin myös tutut ehtoollisen "asetussanat". Pastori kohotti leivän käsissään, samoin kaksi maljaa.

Isä meidän -rukousta rukoiltiin, kuten tapana on, hyvin lähellä ehtoollisen viettämistä. Ennen sitä oli laulettu laulut "Pyhä" ja "Me julistamme hänen kuolemaansa", mutta "Jumalan Karitsa" laulettiin vasta sen jälkeen. Itse asiassa ennen "Jumalan Karitsaa" noudatettiin vielä erästä hauskaa tapaa, nimittäin "Kristuksen rauhan" toivottamista. Tässä tilaisuudessa se tapahtui lähimpiä ihmisiä kättelemällä.

Kutsu ehtoolliselle kuului. Järjestely oli viinin suhteen se, että vasemmalle puolelle saivat kerääntyä ne, jotka halusivat käyttää erillispikareita, oikealle taas ne, jotka halusivat juoda yhteismaljasta. Ehtoollisen aikana soi musiikki. Itse pysyin tällä kertaa penkissä, tosin joskus olen kylläkin mennyt eteen polvistumaan siunattavaksi vastaanottamatta ehtoollisaineita. Jos haluaa siunauksen, se kannattaa suoraan sanoa aineiden jakajalle, vaikka joitakin sanattomiakin tapoja asian ilmaisemiseen lienee.

Ehtoollisen jälkeen ei – kuten ei yleensäkään – ollut enää paljoa varsinaista "ohjelmaa". Sanottiin loppusanoja ja kiitosrukous, lautanen ja malja kohotettiin. Edestä julistettiin Herran siunaus kohotetuin käsin ja jälleen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen mainitsemisen kohdalla tehtiin ristinmerkki.

Olin istunut tilaisuuden aikana aika lailla yksikseni, mutta sen jälkeen yhytin tuttaviani. Messun jälkeen on tapana nauttia jotain pientä viereisessä pylvässalissa, ja kävin itsekin siellä hetkisen istuksimassa ja turisemassa parin kaverini kanssa. Itse pidän tätä leikillisesti "seurustelun sakramentiksi" nimitettyä toimintaa hyvinkin tärkeänä, sillä itse messussa yleensä on melko vähän tilaa keskinäiselle vuorovaikutukselle.

Pyhän Sydämen kappeli ei ole minulle aivan jokaviikkoinen kohde, vaikka jonkin verran evankelisissa piireissä olenkin pyörinyt. Itselleni keskeisin syy käydä iltamessuissa on mahdollisuus hiljentyä Jumalan edessä yhdessä tuntemieni ihmisten kanssa ja harjoittaa yhteyttä toisten kristittyjen kanssa. Evankelisuus ei kuitenkaan sinänsä ole minulle kaikista omin suuntaus, sillä koen itselläni olevan paljon vähemmän halukkuutta pitää kiinni nimenomaan luterilaisuudesta kuin liikkeen varsinaisilla kannattajilla. Kuitenkin on evankelisuus tarjonnut minulle paljon rakennusta erityisesti Evankelisten opiskelijailtojen kautta. Hmm... Ehkäpä kirjoitan niistäkin joskus.