Saarna ykseydestä

Julkaisen blogissani myös toisen harjoitteluni aikana, Kerimäen kirkossa 13.5.2018, pitämäni saarnan. Raamatunlainaukset ovat tässä versiossa 33/38-käännöksestä.

***

Pyhän nimi:

Kuudes sunnuntai pääsiäisestä

(Exaudi)

Saarnateksti (3. vuosikerran evankeliumi):

Joh. 17:18-23

Niinkuin sinä olet lähettänyt minut maailmaan, niin olen minäkin lähettänyt heidät maailmaan; ja minä pyhitän itseni heidän tähtensä, että myös he olisivat pyhitetyt totuudessa. Mutta en minä rukoile ainoastaan näiden edestä, vaan myös niiden edestä, jotka heidän sanansa kautta uskovat minuun, että he kaikki olisivat yhtä, niinkuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa, että hekin meissä olisivat, niin että maailma uskoisi, että sinä olet minut lähettänyt. Ja sen kirkkauden, jonka sinä minulle annoit, minä olen antanut heille, että he olisivat yhtä, niinkuin me olemme yhtä - minä heissä, ja sinä minussa - että he olisivat täydellisesti yhtä, niin että maailma ymmärtäisi, että sinä olet minut lähettänyt ja rakastanut heitä, niinkuin sinä olet minua rakastanut.

***

Luimme juuri otteen Jeesuksen jäähyväisrukouksesta, joka sijoittuu aikaan vähän ennen hänen vangitsemistaan kiirastorstai-iltana. Vain muutaman tunnin kuluttua Jeesus joutuisi oikeudenkäyntiin ja saisi kuolemantuomion. Käsillä oleva evankeliumin kohta on eräs viimeisistä sanoista, jotka Jeesus opetuslapsilleen puhui. Siksipä onkin merkillepantavaa, miten hän tuolloinkin osoittaa seuraajilleen rakkautta loppuun asti ja rukoilee heidän puolestaan. Jeesus tiesi, että hänen poistuttuaan opetuslapset joutuisivat kohtaamaan monia haasteita. Kenties keskeisin niistä liittyy heidän yhteyteensä, tai vielä täsmällisemmin ilmaistuna ykseyteensä.

Tarkastelen tässä saarnassa tuota Jeesuksen jäähyväisrukouksen kantavaa teemaa kolmesta näkökulmasta: 1) Mikä ykseys, 2) Miksi ykseys? ja 3) Miten ykseys?

Aloitamme ykseyden luonteesta. Jeesus rukoili, että hänen seuraajansa olisivat yhtä, niin kuin hän itse ja Isä Jumala ovat yhtä. Tänään äitienpäivänä tekee mieli pysähtyä miettimään vanhemman ja lapsen välistä suhdetta. Jumalan kahdesta ensimmäisestä persoonasta ei varmastikaan käytettäisi niitä nimiä, joilla tunnemme ne, jos ne eivät auttaisi meitä hahmottamaan jotain hyvin tärkeää. Vanhempien ja lasten välillä näyttää ikään kuin luonnostaan olevan selittämätön ja vahva side. Uskallan väittää, että tuollaisessa suhteessa on meillekin jotain ihanteellista. Vanhemmat ja etenkin tänään äidit, teillä on oma ainutlaatuinen asemanne. Huolehtikaa yhdessä lastenne kanssa, että välillänne oleva side, Jumalan kallis lahja, pysyy.

Kun palaamme tekstiin, huomaamme, että Jeesus näyttää kuitenkin menevän vielä hiukan pidemmälle. Sen lisäksi, että uskovien yhteyden tulisi olla samanlaista kuin Isän ja Pojan, uskovilla tulisi olla vielä yhteys näiden Isän ja Pojan kanssa. Me ja Jumalan persoonat, yhtä suurta ykseyttä kaikki! Jeesus rohkenee rukoilla aika suuria, käyttääpä jopa sanaa täydellinen ykseys. Tämä ei varmastikaan tarkoita sitä, että meidän tulisi olla kaikista asioista täysin samaa mieltä ja menettää henkilökohtaiset eromme. Mutta jonkinlaisesta syvästä tahtojen, päämäärien ja olemusten yhteydestä on kyse.

Kun tänä päivänä katsomme kristinuskoa ja erilaisten kirkkokuntien paljoutta, monelle aivan oikeutetustikin herää kysymys, vallitseeko Jeesuksen rukoilema ykseys. Kristityillä on paljon yhteistä keskenään ja uskomme kohde on sama, mutta silti emme voi esimerkiksi astua aina ja kaikkialla samaan ehtoollispöytään. Eikä tämä hajaannus kosketa ainoastaan maailmanlaajuista kirkkoa, vaan valitettavasti myös omaa kansankirkkoamme, jossa jakolinjat ovat kasvaneet. Samoin se itse asiassa koskettaa myös meidän yhteiskuntaamme. Kuilut kasvavat, oli kyse sitten elintasosta tai aatesuuntauksista. Ihmiset kääntyvät toisiaan vastaan. Hajaannus ja erottautuminen toisista on edennyt sangen pitkälle.

Ainakin ulkoapäin katsottuna me ja meidän kirkkomme näyttää ykseydessään epätäydelliseltä. Mutta nyt mieliimme jo pyrkii kysymys: mitä sitten?

Toinen näkökulmani ykseyteen esittää kysymyksen: Miksi? Minkä tähden ykseydellä sitten on merkitystä?

Ykseys Jeesuksen jäähyväisrukouksessa tähtää koko ajan johonkin päämäärään, joka on koko puheen keskiössä. Tämä päämäärä on Kristuksen kirkastuminen. Sillä tarkoitetaan sitä, että Jeesuksen tunteminen maailmassa saisi lisääntyä ja sanoma hänestä saisi levitä kaikkialle. Jeesuksen mukaan myös kristittyjen ykseys palvelee tätä päämäärää: ”että he olisivat täydellisesti yhtä, niin että maailma ymmärtäisi, että sinä olet minut lähettänyt”. Yksinkertaisesti Jeesus painottaa, että meidän ykseytemme on hyväksi lähetystyölle. Kristittyjen ykseys on hyvä todistus maailmalle ja auttaa vetämään muitakin tähän samaan ykseyteen. Kun olemme yhtä keskenämme, voi sillä esimerkin ja todistuksen kautta olla vaikutusta koko maailman rajalinjojen madaltumiseen.

Olette ehkä kuulleet ekumeenisesta liikkeestä, joka osaltaan pyrkii lähentämään kristillisiä kirkkokuntia toistensa kanssa. Tuo liike syntyi osaltaan siksi, koska ykseyden särkyminen nähtiin tragediana, joka haluttiin korjata. Ekumeniassa pyritään keskustelemalla löytämään yhteistä maaperää ja mahdollisuuksia yhteiselle toiminnalle. Tälläkin paikkakunnalla toimiva Loisto-yhteisö on hieno esimerkki paikallistason kristillisestä yhteistyöstä.

Tahdon muistuttaa, että vaikka kirkko onkin hajaantunut, se ei toki estä Jeesusta toimimasta. Jeesus ei tule kyvyttömämmäksi meidän kyvyttömyytemme tähden. Hän on vapaa vaikuttamaan ihmiskunnan parissa haluamallaan tavalla ja viemään suunnitelmansa päätökseen olosuhteista riippumatta. Tämä on suurta armoa, ja saamme iloita siitä, että meillä on tällainen Jumala. Ykseyden arvo ei kuitenkaan sinänsä vähene, sen tavoittelu on nähtävä ennemminkin haasteena, johon saamme vastata. Kuinka sitten teemme sen?

Kolmantena kysymyksenäni oli: Miten? Millä lihaksilla, millä välineillä tuo ykseys olisi mahdollista saavuttaa ja ylläpitää? Tähän mennessä saarnaani on ehkä herännyt jonkinlainen epätoivo: ykseys olisi tärkeää, mutta se vaikuttaa monessa kohtaa puuttuvan. Jeesus sanoo tähän mielestäni jotain hyvin vapauttavaa. Hän itse on voima: ”minä pyhitän itseni heidän tähtensä, että myös he olisivat pyhitetyt totuudessa”. Jeesuksen antama uhri on, niin kuin uskonelämässä usein, voimanlähde. Usko tuohon uhriin saa ihmeitä aikaan.

Me ihmiset luomme usein raja-aitoja ja erottaudumme muista, tiedostaen ja tiedostamatta, monesti ilman todellista syytä. Olemme mestareita tekemään toisista vihollisia, jopa omista ystävistämme. Kun katsomme kirkon historiaa, on se jakaantumisen historiaa. Ja jaon kerran tapahduttua on ekumeenisesta työstäkin huolimatta ollut hankalaa palauttaa yhteyttä. On tavallaan kummallista, että ihmiselämässä on monesti mahdollista rikkoa jotain, jota omat voimat eivät enää riitäkään korjaamaan.

Mutta onneksi meidän ei tarvitse jäädä tässä tilanteessa oman onnemme nojaan. Ratkaisu on Jeesus. ”Ja sen kirkkauden, jonka sinä minulle annoit, minä olen antanut heille, että he olisivat yhtä, niinkuin me olemme yhtä - minä heissä, ja sinä minussa - että he olisivat täydellisesti yhtä”. Meidän ei tarvitse lopulta tehdä muuta kuin uskoa häneen, ja tästä uskosta käsin voimme rakastaa toisiamme puutteistamme huolimatta.

Tahdon tänä päivänä kannustaa meitä kaikkia rakastamaan niitä, jotka ovat eri mieltä meidän kanssamme, ja ottamaan todesta Jumalan antaman haasteen keskinäisestä yhteydestämme. Kuitenkin painotan erityisesti Jeesuksen keskeisyyttä. Hän on mestari korjaamaan sen, minkä me olemme hajottaneet. Pääsimmepä me elämässämme ykseyteen toisten kanssa tai emme, saavutimmepa voittoja tai emme, onnistuimmepa tulemaan paremmiksi tai emme, hän saattaa eräänä päivänä kaiken täydelliseksi. Hän on eräänä päivänä palauttava myös täydellisen yhteyden kaikkien rakkaidensa välille. Me saamme turvallisin mielin luottaa häneen tässäkin. Hän on sen tekevä.

Saarna Hyvästä Paimenesta

Julkaisen blogissani Enonkosken kirkossa 15.4.2018 pitämäni saarnan. Raamatunlainaukset ovat tässä versiossa 33/38-käännöksestä.

***

Pyhän nimi:

Toinen sunnuntai pääsiäisestä

(Misericordia Domini)

"Hyvän paimenen sunnuntai"

Saarnateksti (3. vuosikerran evankeliumi):

Joh. 10:1-10

"Totisesti, totisesti minä sanon teille: joka ei mene ovesta lammastarhaan, vaan nousee sinne muualta, se on varas ja ryöväri. Mutta joka menee ovesta sisälle, se on lammasten paimen. Hänelle ovenvartija avaa, ja lampaat kuulevat hänen ääntänsä; ja hän kutsuu omat lampaansa nimeltä ja vie heidät ulos. Ja laskettuaan kaikki omansa ulos hän kulkee niiden edellä, ja lampaat seuraavat häntä, sillä ne tuntevat hänen äänensä. Mutta vierasta ne eivät seuraa, vaan pakenevat häntä, koska eivät tunne vierasten ääntä."

Tämän kuvauksen Jeesus puhui heille; mutta he eivät ymmärtäneet, mitä hänen puheensa tarkoitti. Niin Jeesus vielä sanoi heille:

"Totisesti, totisesti minä sanon teille: minä olen lammasten ovi. Kaikki, jotka ovat tulleet ennen minua, ovat varkaita ja ryöväreitä; mutta lampaat eivät ole heitä kuulleet. Minä olen ovi; jos joku minun kauttani menee sisälle, niin hän pelastuu, ja hän on käyvä sisälle ja käyvä ulos ja löytävä laitumen. Varas ei tule muuta kuin varastamaan ja tappamaan ja tuhoamaan. Minä olen tullut, että heillä olisi elämä ja olisi yltäkylläisyys.

***

Rakas kirkkoväki,

tänään vietämme Hyvän paimenen sunnuntaita. Vaikka paimentaminen ja lampaidenhoito kenties eivät enää nykyään ole niin monelle ihmiselle tuttuja asioita, ovat ne historiallisesti olleet merkittävä osa monen ihmisen elämää. Näin oli myös Raamatun kirjoittamisen aikoina. Paimen ja lauma esiintyvät hahmoina läpi pyhän kirjan. Kuningas Daavid oli paimen, paimenet kuulivat enkeleiltä Jeesuksen syntymästä, ja tuleepa tuttu sana pastorikin latinan paimenta tarkoittavasta sanasta. Ennen kaikkea Raamatusta käy selväksi, että Jeesus itse on laumansa eli kirkkonsa Hyvä Paimen, sen suojelija ja pelastaja.

Tämän päivän evankeliumitekstissä Jeesus kertoo kuulijoilleen vertauksen, jossa hän esittää omat seuraajansa lammaslaumana ja puhuu monista näitä uhkaavista vaaroista. Itsensä Jeesus kuvaa paitsi lampaiden Hyväksi Paimeneksi myös lammastarhan portiksi. Tarkastellaan tekstiämme kolmen tahon kannalta: lampaat, vaarat ja Jeesus.

Lammas. Tietäen miten tuo eläin ei ole se kaikista älykkäin luomakunnan kasvateista emme ehkä haluaisi tulla verratuiksi siihen. Se on suhteellisen avuton ja puolustuskyvytön, heikkonäköinen ja laumasielu. Miksi meitä verrataan lampaisiin? Usein me ihmiset olemme kerkeitä kuvittelemaan itsestämme suuria, paisuttelemme kykyjämme ja yliarvioimme voimavaramme. Monesti haluaisimme täysin ummistaa silmämme heikkouksiltamme ja nähdä itsemme ylivertaisina yksilöinä.

Mutta sitä pahempi isku meille on, kun joudumme kohtaamaan oman rajallisuutemme. Sen, että emme ole täydellisiä. Että emme osaa aina vastata maailman vaatimuksiin, reagoida oikein tai ymmärtää kaikkea maailman viisautta. Että me tarvitsemme apua. Avun pyytäminen on joskus hyvin vaikeaa, mutta joskus uskallus tehdä se voi olla meille elinehto. Avun tarvitsemista ei tarvitse hävetä. Meille voi sitä vastoin avautua aivan uudenlaisia näkökulmia, kun uskallamme tunnustaa niitä tosiasioita, joiden emme haluaisi olevan tosia.

Lampaat ovat helppo saalis sekä ahnaille susille että viekkaille varkaille ja rosvoille. Jeesus kertoo, että nämä tunkeutuvat lammastarhaan vain varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan, tai vielä oikeammin käännettynä teurastamaan.

Välillä on terveellistä pysähtyä miettimään, onko minun elämässäni samanlaisia vihollisia. Varastaako aikaani jokin turha tai vahingollinen? Onko elämäni esimerkiksi pelkojen ja riippuvuuksien sitomaa? Onko elämässäni jotain, joka hienovaraisesti nakertaa sitä hyvää, joka minulle on annettu? Jotain, joka vie elämästäni vapauden ja ilon? Nuo rosvot osaavat vielä usein toimia niin viekkaasti, että ne ikään kuin tulisivat vapauttamaan meitä, mutta todellinen lopputulos onkin jotain aivan muuta.

Erityisen vaikeaa on joutua huomaamaan, että joskus elämämme varkaat osoittautuvat meitä voimakkaammiksi. Silloin voi olo olla turhautunut ja ahdistuksen kalvama. Syvä epätoivo valtaa ja mieli täyttyy kysymyksistä.

Lampaat eivät olisi muinaisessa Israelissakaan pärjänneet ilman kahta asiaa: yösuojaa ja asiantuntevaa paimenta. Lampaita pidettiin öisin eräänlaisessa suljetussa pihassa, jota ympäröivät kivimuurit. Sisään ja ulos kulkemista varten oli muurissa yksinkertainen aukko, jonka valvomisesta usein vastasi erillinen portinvartija, joskus myös paimen itse. Oviaukon valvoja katsoi, että asiattomat henkilöt eivät päässeet tekemään tuhojaan tarhaan.

Aamun valjettua paimen tuli hakemaan lampaansa laitumelle. Vaikka lampaat eivät muuten olekaan erityisen lahjakkaita eläimiä, niiden kyky tunnistaa ääniä on kuitenkin hyvä. Yhdessä lammastarhassa saatettiin säilyttää useampaakin laumaa, joten paimen kutsui huudollaan omaa laumaansa, joka tunnisti kaitsijansa äänen. Jokaisella lampaalla saattoi vieläpä olla oma henkilökohtainen nimi, jonka ne tunnistivat.

Paimen johdatti lampaansa laiduntamaan ja puolusti niitä petoja vastaan. Paimenen ammatti ei ollut yleisesti arvostettu, vaan he olivat yhteiskunnan alaluokkaa, epäkiitollisen ja kovan elintavan harjoittajia.

Mikä onni, että lampailla oli tällainen turva! Ja mikä onni, että meitäkään ei ole jätetty elämämme koettelemuksissa yksin. Jeesus on meidän Hyvä Paimenemme. Hän tuntee kaikki omansa nimeltä. Hän kohtaa kanssamme vaarat. Hän on uhrannut itsensä meidän edestämme. Hän etsii yhtäkin laumasta kadonnutta lammasta kuin kalleinta aarretta. Hänen kutsuhuutonsa kantautuu meille tänäänkin Jumalan sanan ja ehtoollisen kautta. Hyvän Paimenen viesti meille on, että toivoa on. Uskalletaan luottaa siihen!

Pysähtyessämme lammastarhan vertauskuvan äärelle voi monella herätä aivan oikeutetustikin kysymys: Jos kerran varkaat, rosvot ja pedot vievät elämästämme ilon ja tuottavat onnettomuuden, eikö tämä aitaus ole samalla tavalla omanlaisensa vankila, jossa ei ole vapautta? Monella on kirkosta ja kristillisestä uskosta kielteinen kuva: sen nähdään rajoittavan elämää ja langettavan kieltoja ja kirouksia kaikkialle ympärilleen. Puhutaan kyllä ihmisen auttamisesta mutta oikeastaan suljetaan hänet vain uudenlaiseen sääntöjärjestelmän vangiksi. Varmasti tällaisen kuvan syntymiseen kristityt eivät itse ole osattomia.

Kristinuskon sanoma ei kuitenkaan ole vankeuden vaan vapautuksen sanoma. Jakeesta 9 luimme, että se, joka käyttää Jeesus-ovea – eli uskoo ja luottaa häneen – voi vapaasti tulla ja mennä ja hän löytää laitumen. Galatalaiskirjeessä sanotaan: Vapauteen Kristus vapautti meidät. Kristukselle ominaista ei ole asettaa meille taakkoja, vaan hän ottaa itse taakkamme kannettavakseen. Näin hän on vapauttanut meidän synnin ja kuoleman vallasta.

Niiden sijaan hän on antanut meille yltäkylläisen elämän, joka tässä elämässä tosin toteutuu vasta vajavaisesti, mutta joka on jo alkanut ja tulee saamaan täyttymyksensä iankaikkisuudessa. Mieleen pyrkivät tulemaan Paimenpsalmin sanat:

"Sinä voitelet minun pääni öljyllä; minun maljani on ylitsevuotavainen. Sula hyvyys ja laupeus seuraavat minua kaiken elinaikani; ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti."