Kokemuksia teologian opiskelusta 22: Teologiuteni sielunmessu

Kolme ja puoli vuotta on kulunut siitä, kun viimeksi kirjoitin näissä merkeissä. Graduni aloittamisesta on mennyt noin viisi vuotta. Nyt on ”kahdeksannen ja puolennen” teologian opiskeluvuoteni kevätlukukausi. Voinemme kaikki olla siitä yhtä mieltä, että näin tämän ei tosiaankaan pitänyt mennä: minulta kului opintojeni loppuunsaattamiseen valtavan paljon enemmän aikaa kuin oli suunnitelmien mukaista.

Noudatan tämän sarjan perinteitä ja kuvailen opintosuorituksiani, tässä tapauksessa niitä kaikista viimeisimpiä, joita en ole vielä käsitellyt täällä. Mukaan sisältyy maisterintutkielmani, jota koko ajan olen nimittänyt graduksi, vaikkei se senniminen taida virallisesti enää ollakaan. Opintoja kuvailevan osion jälkeen on aika sanoa loppusana tästä lähes vuosikymmenen mittaisesta taipaleesta elämässäni ja luodata katsetta hieman myös tulevaa kohti.

Viimeiset kurssit ja tentit sekä gradun erävoitto minusta

Viime kirjoituksessani kerroin tenttineeni hepreaa viiden opintopisteen edestä ja yllättyneeni, kuinka helppo suoritus se olikaan ollut. Sain melkoisen vähällä työllä arvosanan 4. Suunnittelin kevätkaudella 2020 tenttiväni vastaavan paketin (Vanhan testamentin teksti: syventävä osio II), ja tentin lopulta teinkin, mutta ilmeisesti vasta syksyllä. (Minun täytyy kirjoittaa tätä osiota katsellen suoritusmerkintöjäni Sisusta, koska en enää muista juuri mitään noista kaukaisista ajoista.) Sain taas arvosanan 4. Saattaa olla, että tällä kertaa tentissä sai olla mukana myös sanakirja, mikä lienee helpottanut tentin käännöstehtäviä huomattavasti.

Olen Sisun mukaan suorittanut kevätlukukaudella 2020 kaksi kurssia, joiden nimet ovat Ekumeniikan nykykeskustelua ja Etiikan historia. Ensimmäisestä muistan, että se sisälsi ainakin ryhmäkeskusteluja ja pidettiin Porthaniassa. Jälkimmäinen oli mielestäni Päärakennuksella ja siihen kai kirjoitin jonkinlaisen esseen kardinaali Nicolaus Cusanuksesta. Suunnittelin tuon kurssin sisältävän myös kaikkien aikojen viimeisen luentoni yliopistolla. Pääsin nimittäin viimeistään syksyyn mennessä siihen tilaan, että gradu oli viimeinen minulta puuttuva opiskelusuoritus. Koska niin kutsuttu siirtymäaika tutkintouudistuksen tiimoilta päättyi vuonna 2020, viimeinen päivä palauttaa vanhojen tutkintovaatimusten mukainen pro gradu -tutkielma (40 op), oli 9.11.2020.

En kuitenkaan onnistunut palauttamaan graduani tuolloin. Kunpa osaisinkin kuvailla syitä paremmin. On hankala keksiä asiaa elämästäni, joka olisi ollut minulle yhtä vaikeaa kuin gradun teko. Tutkielman viitenä keskeneräisyyden vuotena oli monia kuukausien mittaisia jaksoja, joina en koskenutkaan siihen. En pystynyt. Se ahdisti aivan liikaa.

Turhauttavinta on, että en tiennyt enkä vieläkään tiedä, miksi näin oli. Jos minun pitäisi veikata, arvaisin syyksi traumaa, burnoutia tai patologista laiskuutta. Masentunut ainakin varmuudella olen. Mutta se vaikeus, jota nimenomaan graduni kanssa olen kokenut, tuntuu suuremmalta kuin pelkkä masennus voi aiheuttaa. Ahdistus oli todella miltei yliluonnollisen tuntuisella tasolla. Mutta yhtä lailla minua ahdisti gradun teosta laistaminen. Lainaan tässä pitkähkösti kolme ja puoli viikkoa ennen mainittua vuoden 2020 viimeistä palautuspäivää Facebookiin kirjoittamaani avautumistekstiä, koska se tavoittanee tuon aikaiset fiilikseni paremmin kuin mikään, mitä tänä päivänä pystyisin kirjoittamaan.

Kaikki on jäänyt viime tingaan niin kuin nyt gradukin, en pysty enää tekemään joka päivä vähän, vaan joudun tekemään deadlinen lähellä paljon. Opiskelu, etenkin sen aloittaminen, on muuttunut ahdistavaksi. Tuottaa uskomattomia vaikeuksia lukea, kirjoittaa tai oppia yhtään mitään. Tästä johtuen huomaan koko ajan yrittäväni pakoilla opintojani. Milloin jämähdän keskustelemaan jonkun kanssa, milloin surffailen Wikipediassa kiinnostavan nippelitiedon äärellä, milloin teen musiikkia ja paneudun omiin ikuisuusprojekteihini, milloin katselen elokuvia ja sarjoja. Tämä kaikki, koska opiskelu ahdistaa niin paljon.

Mutta ahdistavaa on myös tämä pakoilu. En pysty tekemään sitäkään hyvällä omallatunnolla, vaan mielessä kummittelee koko ajan se velvollisuus, jota laiminlyön. Tästä on seurannut, että jokainen päivä, jonka olen tällä tavoin haaskannut, ahdistaa minua. Vaikka tekisin asioita, joista nautin, en pysty täysillä nauttimaan niistä, jos en ole tavallaan ”ansainnut” oikeutta niihin tekemällä ensin velvollisuuteni. Lopputulemana on ollut se, että hirveän iso osa sinänsä nautinnollisista asioista elämässäni viimeisten vuosien aikana on tullut täyttämättömien velvollisuuksien varjostamaksi. Ne vieläpä ikään kuin ”saastuttavat” elämän osa-alueita laajemminkin, esimerkiksi aina tullessani kosketuksiin sanan ’yliopisto’ kanssa sisintäni kouraisee. Vaikka tuo sana ei mitenkään liittyisi minun opintoihini, se aina muistuttaa ikävällä tavalla siitä vaivasta, jonka vielä joudun kohtaamaan opintojeni kanssa. Ehkä yksi syy tähän ahdistukseen on se, että en ole päässyt palautumaan opinnoistani vuosikausiin. Sillä niin kauan kuin nämä venähtäneet opinnot ovat kesken, en vain saa niitä pois ajatuksistani. Mikään määrä ”lepolomaa” ei ole riittänyt, koska en ole todella levännyt. En pysty siihen.

En siis jostain kumman syystä kyennyt lepäämään sanan syvimmässä merkityksessä niin pitkään kuin gradu oli kesken. Olin tyystin menettänyt kyvyn palautua. Se oli yksi hirveimmistä olotiloista, joita olen ikinä joutunut kokemaan – se jäänee kakkoseksi ainoastaan pakko-oireiselle kaudelleni vuosina 2011-2013. Ja gradukiirastulessa vietin pakko-oireita pidemmän ajan.

Koska en saanut vanhojen tutkintovaatimusten mukaista gradua palautettua, minun oli siirryttävä uuteen tutkintorakenteeseen. Byrokratian lisäksi tämä tarkoitti sitä, että tutkielmani opintopistemäärä putosi 40:stä 30:een, minkä vuoksi sen ei tarvinnut olla sivumäärässä mitattuna niin pitkä. Graduni siis ”edistyi” tutkintorakenteen muutoshetkellä automaattisesti vailla kirjoittamista, koska sen sivumäärä oli ykskaks lähempänä 45 sivun ohjeellista minimiä. Koska maisterintutkinnon opintopistemäärä kuitenkin pysyi satanakahtenakymmenenä, tarkoitti tämä sitä, että minun piti jostain saada ne 10 op, jotka gradusta olivat pudonneet pois. Päädyin siksi vielä kahdelle kurssille, joista kerron seuraavaksi lisää.

Argumentaatiotaidon verkkokurssi & Uskontotieteen klassikot

Kiitos koronan, oli kursseja hyvin helppoa suorittaa täysin etänä, käytännössä Moodlessa. Koetin suorittaa kurssin, jossa hyödynnettiin digitaalisia menetelmiä teologisessa tutkimuksessa, mutta tehtävät osoittautuivat minulle liian vaikeiksi, ja jätin kurssin kesken. Sen sijaan sain vuoden 2021 keväällä suoritettua kaksi tarvittavaa kurssia, toinen meni muodollisesti systemaattisen teologian ja toinen uskontotieteen alle.

Systiskurssi käsitteli argumentaatiota. Se eteni muistaakseni viikko kerrallaan ja joka viikko sisälsi tukun tehtäviä, joista osa oli muistaakseni yksilötehtäviä ja osa tehtiin keskustelualueella vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Aiheet sivusivat vaikuttamista, hyvien ja huonojen argumenttien tunnistamista, retoriikkaa ja paljon muutakin. Lopputehtävänä piti kirjoittaa 500 sanan mittainen argumentatiivinen kirjoitus omalta alaltani, mieluusti kandi- tai maisterintutkielman aiheesta. Koska olen aina ollut kohtalaisen tyytyväinen kandityöhöni ja koska graduni ei koskaan tullut kovin kaksiseksi, valitsin kirjoittaa kandidaatintutkielmani pohjalta. Argumentaatio eli väitteiden esittäminen perustellen on ollut sinänsä aina lähellä sydäntäni, mutta kurssi tarjosi minulle aihepiirin tuttuudesta huolimattakin paljon haastetta. Jaksamiseni ei ollut paras mahdollinen, ja lisäksi suoritin samaan aikaan toista kurssia.

Uskontotieteen klassikot -opintojaksolla tutustuttiin tutkija kerrallaan uskontotieteen merkittävimpiin hahmoihin: Émile Durkheimiin, Max Weberiin, William Jamesiin, Mary Douglasiin ja Mircea Eliadeen. Tämäkin kurssi eteni viikko kerrallaan, Moodlesta löytyi lukumateriaali, ja suoritukset olivat vaihtelevasti joko lyhyitä pohdintapapereita tai ryhmäkeskusteluja vuorossa olevaa tutkijaa käsitellen. Olen tainnut sen sanoakin, että pidän uskontotieteestä valtavasti, omalla tavallaan se on jopa mielenkiintoisempaa kuin varsinainen teologia. Kurssi oli kuitenkin haastava ja monta kertaa menin tehtävissäni hyvin lähelle deadlinea.

Yllätykseni oli ties kuinka monetta kertaa tässä tiedekunnassa valtaisa, kun huomasin saaneeni molemmista näistä kursseista arvosanan 5. Keskiarvoni tulisi kaikista opiskeluvaikeuksistani ja riippumatta gradustakin olemaan paljon korkeampi kuin olin kuvitellut.

Gradu

Sain toukokuussa 2021 suoritusmerkinnät kursseista ja olin jälleen tilanteessa, että minulta puuttui vain gradu. Oli omalla tavallaan vapauttavaa, että minun tarvitsi teoriassa keskittyä nyt vain yhteen asiaan, mutta yhtään helpommaksi ei tutkielman tekeminen silti muuttunut. Anoin vuoden lisäajan, kun opintojeni aloituksesta oli tullut kuluneeksi seitsemän vuotta. Suunnitelmani oli viimeistellä gradu syksyllä 2021 ja hoitaa byrokratia keväällä. En onnistunut. Enkä saanut gradua valmiiksi keväälläkään. Kun lisäaika päättyi, en kehdannut anoa sitä heti lisää, koska halusin saada gradun lähes valmiiksi sitä ennen. Halusin näyttää onnistuneeni jossain edellisen lisäaika-anomuksen jälkeen.

Onneksi jotain sellaista kuin gradu on mahdollista ja melko helppoakin edistää, vaikkei olisi yliopistossa läsnäolevana. Minulla oli lainaamani kirjat STI:llä sijaitsevalla työpisteelläni, minulla oli tietokoneeni ja internet. Mutta voimaa minulla ei ollut.

Syksyllä 2022 lueskelin eräänä päivänä töiden lomassa ystäväni kirjoittamaa artikkelia ja ajatukseni alkoivat yhtäkkiä laukata. Koin puolittaisesti jotain sellaista kuin kandini kanssa oli käynyt vuosia aiemmin: ”valaistumisen”, jonka jälkeen tiesin, mitä tulen tutkielmaani kirjoittamaan. Mutta tosiaan gradun kohdalla vain puolittain: projekti ei koskaan muuttunut ajatusmaailmassani kovin helposti käsitettäväksi kokonaisuudeksi. Tämän syksyisen oivallushetken seurauksena keksin kuitenkin jotain, mihin en ollut vielä missään tutkimuksessa törmännyt. Se oli hyvin yksinkertainen ja looginen päätelmä, jonka sisällytin lopulta graduni johtopäätökseen. En tässä paljasta, millainen pointti on kyseessä, sillä sen vuoro tulee mahdollisesti hengellisen elämäkertani luvussa, joka käsittelee elämääni katolilaisena nykyhetkeen asti. Aivan, tuo "akateeminen" oivallukseni ja kaikki kipuilu, josta se kumpusi, ovat siinä mielessä henkilökohtaisia, että niillä on potentiaali vaikuttaa myös hengelliseen elämääni. Se on kai riski, joka täytyy ottaa, jos kirjoittaa tutkielmaa omasta kirkostaan, vaikkakin olisi typerää sanoa, että teologian opiskelu aina ja kaikkialla vaikuttaa opiskelijan hengellisiin näkemyksiin.

Jossain vaiheessa tein päätöksen, että haluan yliopistosta ulos keinolla millä hyvänsä lukuvuoden 2022–2023 aikana. Mieluisin tapa olisi maisteriksi valmistuminen. Mutta olin käymieni keskustelujen seurauksena alkanut myös ensimmäistä kertaa harkita luovuttamisen mahdollisuutta. Sekin olisi parempi kuin ikuinen roikkuminen välitilassa opiskelu- ja työelämän välillä. Voisin ehkä kuitenkin päättää tämän kaiken myös tunnustamalla, että gradu oli minulle mahdoton tehtävä. Toisaalta halusin vielä yrittää.

Niin sitten anoin lisäajan keväälle 2023, vaikka ei graduni vielä tämänkään vuoden alussa ollut mainittavan hyvällä mallilla. Itse asiassa se ei ollut sitä vielä kuukauttakaan ennen deadlinepäivää. Tein kuitenkin päätöksen, että aion palauttaa jotain palautuspäivänä – graduni siinä kunnossa kuin se silloin on. Jopa viikkoa ennen deadlinea gradussa oli vielä valtavia puutteita. Samoin vuorokautta ennen: lähdeluettelo oli edelleen virheellinen, monin paikoin teksti muuttui pelkiksi muistiinpanoiksi ranskalaisilla viivoilla, yhden lähteen referointi puuttui kokonaan, samoin tietenkin tiivistelmä, vaikka siinä tuskin haittaakaan se, että sen teko jätetään loppuun. Kaikki meni siis vielä viimeisen kerran viime tingaan. Tai ei aivan – koomista kyllä palautin gradun lopulta noin parikymmentä minuuttia ennen deadlinea!

Minä tein sen. Kun istuin STI:llä huoneessani keskellä yötä, puhkesin kyynelehtimään. Olin sanaton, oloni oli epätodellinen ja liikuttunut. Viisi vuotta kestänyt projekti oli yhtäkkiä lakannut olemasta osa elämääni. Oli kuin valtava taakka olisi temmattu pois – pystyin yhtäkkiä taas nauttimaan keväästä eivätkä monet sellaiset asiat ja sanat, jotka olivat aiemmin vieneet ajatukset graduun ja siten ahdistaneet, enää kyenneet vaikuttamaan minuun. Ensi kertaa vuosiin olin tilanteessa, että ei ollut mitään, mitä minun olisi pitänyt olla tekemässä. Pystyin lopultakin taas lepäämään. On vaikea kuvitella mitään ihanampaa.

Tein monia vuosia odottamiani symbolisia tekoja, joita olin suunnitellut tekeväni gradun palautuksen tultua ajankohtaiseksi. Menin ensi kertaa käymään kahvilassa, jonka ohi olen kulkenut kaikki nämä vuodet matkallani keskustaan. Vierailin lempikylpylässäni. Ostin pullon samppanjaa.

Kummallisinta on, että en tiedä, miten onnistuin tässä. Kaiken järjen mukaan minun ei olisi pitänyt pystyä tekemään tutkielmaani valmiiksi siinä kunnossa, jossa minä olin, ja siitä kunnosta, jossa se oli. En yksinkertaisesti keksi enkä edes muista, miten kaikki lopulta kävi. Mistä se voima tuli. Tiedän vain sen, että puolestani rukoiltiin. Olen halunnut uskoa, että Kaikkivaltiaan käsi oli ylläni ja auttoi saattamaan prosessin loppuun.

Kaikki tämä vähäinenkin mielihyvä, jota jotenkin kykenin gradun palauttamisesta kokemaan, temmattiin yhdessä hetkessä pois. Arviointiprosessi ei nimittäin sujunut – tai pikemminkin päässyt alkuun – ongelmitta. En tahdo tässä eritellä asiaa kovin tarkasti, mutta sanottakoon, että kävin läpi yhden koko elämäni tuskallisimmista kokemuksista. Tuskallinen se oli lähinnä siksi, että itse olin jo valmiiksi niin monella tavalla hajalla. Vaikka gradu lopulta hyväksyttiin rimaa hipoen, oli lopullisen maaliviivan ylittämisen odottaminen henkisesti äärimmäisen raskasta. Mutta palaan fiiliksiini opiskelustani hiukan myöhemmin.

Minä ja teologia

Mitä seuraavaksi? Yhdestä näkökulmasta vastaus on helppo. Haluan ehdottomasti saada täydellisen irtioton akateemisen teologian harjoittamisesta ja julistautua teologiseen tiedeyhteisöön kuulumattomaksi. Suhteeni näihin on tällä hetkellä niin kipeä, että minun on päästävä niistä erilleen.

Miten näin on päässyt käymään ihmiselle, joka vielä ensimmäisinä opiskeluvuosinaan oli niin omistautunut tälle alalle? Olen koettanut asiaa miettiä ja päädyin kahteen havaintoon, jotka voidaan kumma kyllä esittää kahtena paradoksaalisena lauseena: 1) teologia merkitsee minulle liian paljon ja 2) se merkitsee minulle liian vähän. Koetan seuraavaksi avata, mitä näillä lauseilla tarkoitan.

Mitä tarkoittaa, että teologia merkitsee minulle liian paljon?

Halusin pitkään olla hyvä teologi. Olin kunnianhimoinen, ahkera oppimaan, innokas lukemaan. Minua kiinnosti teologiassa aivan kaikki. Minulla oli pioneerihenkeä ja halusin joskus päästä osoittamaan kykyjäni peräti tutkijana.

Sitten, vähitellen, minun oli pakko herätä siihen tosiasiaan, että en ole alani parhaimmistoa. Se oli minulle - entiselle kympin oppilaalle - todella kipeää. Tajusin kouriintuntuvalla tavalla oman muistini, käsityskykyni ja älyni rajat. Oli kuin päähäni ei olisi enää mahtunut enempää. En millään tuntunut pystyvän enää sisäistämään asioita, joita opiskelin.

Minut täytti valtava häpeä. Ja nyt puhun häpeästä siinä laajuudessa, että en kehdannut enää näyttää naamaani teologitapahtumissa tai tiedekunnassani. Häpesin silmät päästäni luennoilla, etenkin jos minun piti keskustella ryhmässä henkeviä. Koin itseni niin hillittömän suureksi alisuoriutujaksi, että en osannut nähdä itselläni paikkaa tässä akateemisessa yhteisössä.

Eräs psyykkisesti kaikista hirvittävimmistä piirteistä yliopistossa ja tieteessä ovat arvioinnit ja arvostelut. Minun traumoihini osuvat erityisen kivuliaasti tilanteet, joissa luulen tehneeni jotain hienoa, mutta sitten arvostelija osoittaa aukottomasti minun tehneen todella alkeellisia virheitä. Harva asia tappaa tieteen tekemisen intoani yhtä tehokkaasti kuin tällainen sinänsä täysin asiallinen palaute.

Olen joutunut tuntemaan itseni yliopistossa niin järkyttävän tyhmäksi, että itseluottamukseni on haavoittunut pahasti – ja joudun niitä haavoja nuolemaan todennäköisesti aika kauan.

Tieteellisten tutkimustulosten arviointi tiedeyhteisössä on välttämätön osa tiedettä mutta minulle se on samalla kaikista sietämättömin piirre kestää mielenterveyden kannalta. Ja jos minä en kestä jotain, joka on elimellinen osa tiedettä, minä en voi tehdä tiedettä. Minulla on ihan liikaa sellainen olo, että tieteellisiä väitteitä ei kannata edes esittää, jos en voi olla aivan satavarma siitä, ettei niistä löydy mitään kritisoitavaa.

Huomautan, että en missään tapauksessa pyydä lopettamaan minun kritisoimistani, jos siihen on aihetta! Aiheellinen kritiikki on tarpeellista – on minun oma ongelmani ja taakkani kasvaa paremmaksi ottamaan sitä vastaan. Mutta jos voin valita, en tahdo ehdoin tahdoin hakeutua tilanteisiin, joissa antaudun jatkuvasti kritiikin kohteeksi. Tiedemaailma olisi pysyvästi tällainen tilanne, ja luulen, että olisin teologisissa tiedepiireissä valtavan kritisoitu. Erityisen pelottavaa on se, että omien kokemusteni perusteella etenkin teologian kaltaisten epäeksaktien tieteiden piirissä voi löytää korostuneen helposti kritisoitavaa melkein mistä vain. Minulla on joskus kurssilla ollut sellainen olo, että tein minkä hyvänsä ratkaisun, se ei koskaan kelpaa. Jos on mahdollista helposti välttää kohtalo, jossa joutuisin kestämään tuollaista lisää, vältän sen mielelläni.

Mitä sitten tarkoitin sillä, että sanoin teologian merkitsevän minulle liian vähän?

Oikeastaan kyse on palosta. Palosta alaa kohtaan. Minulla oli se joskus mutta ei enää. Tämä johtunee ennen muuta omasta luonteestani, joka välillä pakko-oireisuuteenkin sortuvalla tavalla etsii varmuutta, eksaktiutta ja vapautta kaikesta ylimääräisestä tulkinnanvaraisuudesta. Tästä etsinnästä käsin olen luonteeni takia pakotettu lähestymään myös tieteitä. Tiedostan kyllä, että vaadin liikoja: tuskin yksikään tieteenala voi tyydyttää minunkaltaiseni ihmisen janoa. Koen silti pystyväni laittamaan tieteitä jonkinlaiseen mieluisuusjärjestykseen sen suhteen, miten hyvin niiden metodit pystyvät mielestäni palvelemaan etsintääni – miten lähelle ne pääsevät ihannettani.

Valitettavasti minun on pakko sanoa, että teologia samoin kuin monet humanistiset tieteet ei vastaa sisäisiä ”vaatimuksiani” siinä määrin, että kokisin pystyväni vaikuttamaan niiden parissa. Kiiruhdan heti sanomaan, että en missään tapauksessa julista humanistisia tieteitä huuhaaksi, pseudotieteeksi tai arvottomaksi saamaan kunnioitusta – mitään vähimmässäkään määrin sen tapaista en tarkoita sanoa! Kyse on siitä, että oma perusluonteeni vaatii näiltä tieteiltä enemmän kuin mihin ne pystyvät venymään. Ja jos ne eivät voi vastata näihin ylisuuriin mutta ylipääsemättömiin vaatimuksiini, ei psyykeni todennäköisesti kestäisi, jos minun pitäisi harjoittaa niitä. Ja harjoittamisella tarkoitan juuri tieteen tekemistä itse ja tiedeyhteisössä vaikuttamista – en puhu muiden humanistisilla aloilla toimivien ihmisten tutkimuksista mitään. Voin aivan hyvin lukea näitä tutkimuksia ja saada niistä paljon. On kuitenkin yksi asia asia perehtyä tieteeseen ja aivan toinen tehdä sitä itse. Itseäni näillä aloilla toimivana tiedemiehenä riivaisi niin suunnaton epävarmuus, että mielenterveyteni ei yksinkertaisesti kestäisi sitä. Minulla on tätä alaa kohtaan liikaa epävarmuutta, joka estää palon sitä kohtaan ja siten toimimisen sen piirissä: minulla on liikaa kysymyksiä, jotka kaipaisivat vastauksia!

Esimerkiksi: kuinka eksegetiikan kirjallisuudessa kerran toisensa jälkeen voidaan esittää varmoina tai todeksi osoitettuina asioita, joista helposti näkee, että ne ovat nykymenetelmillä todistamisen ulottumattomissa ja tosiasiallisesti enemmänkin spekuloivaa päättelyä? Siinä missä puhutaan tosiasioista pitäisi niin useassa kohtaa puhua todennäköisistä asioista – eikä tällöinkään ole kyse todennäköisyydestä matemaattisessa mielessä. Jos alan kirjallisuus olennaisessa määrin jättää tämän tekemättä, kertooko se jotain siitä, että alan ymmärrys itsestään ja omien mahdollisuuksiensa rajoista on puutteellinen? Entä värittyvätkö humanistiset alat todella helpommin tieteen ulkopuolisella ideologisuudella, niin kuin esimerkiksi Saska Saarikoski kirjoitti Helsingin sanomien pääkirjoituksessaan 3.4.2021? Kuinka oli mahdollista, että yliopistoni päätyi vihkimään 20-vuotiaan ilmastoaktivisti Greta Thunbergin teologisen tiedekunnan kunniatohtoriksi? Minulla ei ole kielteisiä ajatuksia Thunbergista tai hänen edustamastaan asiasta, mutta tästä päätöksestä olen hyvin yllättynyt eikä se ainakaan lisää luottamustani tiedekuntaani. Edelleen tiedekunnastani: jos opetus todella on tunnustuksetonta ja kirkosta itsenäistä, niin kuin väitetään, niin miten on mahdollista, että opintoihin on silti mahdollista sisällyttää huomattavan paljon suoranaista uskonnonharjoittamista lähinnä soveltavissa opinnoissa, joissa muun muassa pidetään harjoitusjumalanpalveluksia? Minun kokemukseni soveltavista opinnoista oli lähes pelkästään myönteinen, mutta tähän ristiriitaan en silti koskaan ole saanut kunnon selitystä. Minusta on yleisellä tasolla oudoksuttavaa, että tunnustuksettomana itseään markkinoiva oppilaitos on opettanut minua pitämään jumalanpalveluksia.

Julistin jo tuossa ammoisessa Facebook-avautumisessani vuonna 2020, että aion graduni valmistumisen jälkeen vetäytyä määrittelemättömän suuruiseksi ajaksi kaikesta kontribuutiosta – oman panokseni antamisesta – akateemiselle teologialle eritoten pyrkien olemaan millään tavalla konstruoimatta, tuottamatta teologiaa itse. Kirjoitin, että en koe minulla olevan enää mitään annettavaa tälle alalle ja että jollei ilmene pakottavaa syytä tehdä paluuta akateemisen teologian tekijäksi, en sitä aio tehdä. Näissä sanoissa pysyn edelleen näin vuosienkin päästä lähes täysin. Yhden poikkeuksen muodostaa vuosia suunnittelemani projekti Ketun teologia, mutta sen tekemiseen on erityiset syyt enkä sitäkään aio tehdä akateemisen maailman ehdoilla tai säännöillä. En uskoisi edes pystyväni siihen, sillä minä en uskoakseni koskaan todella ymmärtänyt humanistisen tutkimuksen olemusta tai sitä, miten sitä tehdään.

Korostan edelleen, että tässä tekstissä pointtinani ei ole vähätellä sitä, että tämä ala on monille ihmisille rakas. Pystyn tietyssä mielessä ymmärtämäänkin, miksi se on heille rakas, tärkeä ja lähellä sydäntä. Oma kokemukseni on kuitenkin edellä mainituista henkilökohtaisista syistä erilainen ja tässä tekstissä tahdon ainoastaan avata sitä. Tarkoitukseni ei ole millään muotoa syyllistää teologikavereitani eikä kritisoida heidän mielipidettään teologiasta. Myöskään sen, että suhteeni teologiaan ei ole samanlainen kuin heillä, ei tarvitse minun puolestani vaikuttaa siihen, että voin myötäelää heidän kanssaan. Irtiottoni ei ole pyrkimys eroon teologeista tai ihmisistä muutenkaan, se on ainoastaan julistus siitä, että en pidä itseäni osana teologista tiedeyhteisöä. Ystäväpiirieni osana pysyttelen omasta puolestani mieluusti edelleen.

Huomaan siis, että minun osani teologisen tiedeyhteisön osana on näytelty loppuun – yhtäältä siksi, että minulla ei ole tarpeeksi paloa tähän alaan, ja toisaalta siksi, että en tästä huolimatta koe itse olevani edes sillä tasolla, jota siihen osallistuminen mielestäni edellyttäisi. Sinänsä näiden kahden syyn olemassaoloa voisi luonnehtia jopa siunaukseksi: en koe olevani tarpeeksi hyvä alalle, jolla en oikeastaan haluaisikaan olla.

Teologi-nimityksestä

Olen nyt titteliltäni teologian maisteri. Mutta olen jo vuosikaudet pyrkinyt olemaan nimittämättä itseäni teologiksi. Tämä johtuu ennen muuta siitä, että koen teologiuden olevan jotain suurempaa kuin suoritetut tai vielä kesken olevat opinnot teologisessa tiedekunnassa. Teologi voi olla aivan hyvin ilman tällaisia opintoja – monet kaikista eniten arvostamistani teologeista ovat tällaisia. Kunnioitan teologioista kaikista eniten sellaista elävää teologiaa, jota esimerkiksi Raamattu ja ekumeenisten kirkolliskokousten tekstit ovat, ja samoin sellaista teologiaa, mikä tulee julistetuksi konkreettisten ja arkistenkin lähimmäisenrakkauden tekojen kautta. Toisin sanoen arvostan niin sanotun ”tunnustuksellisen teologian” – jumalapuheen – sekä sen käytännön sovellutukset kaikista korkeimmalle. Tällaisessa teologiassa en missään tapauksessa koe olevani niin edukseni erottuva, että rohkenisin itsestäni nimitystä teologi käyttää. Toisaalta en aiemmin kirjoittamistani syistä koe olevani myöskään niin akateemisesti varteenotettava, että haluaisin kutsua itseäni teologiksi sanan akateemisessa mielessä.

On kuitenkin sanottava, että en aio hylätä elävää, tunnustuksellista teologiaa, vaan aikomukseni on pysyä sen kuluttajana ja kuunteluoppilaana, niin kuin silloin vuonna 2020 myös toin ilmi. Aion edelleen ”opiskella teologiaa” tässä mielessä: hengellisesti ja rukoillen – siksi myös blogini moton osa ”Theologiam discere” saa pysyä. Teologisia keskustelujakaan en aio kaihtaa, mutta voi olla, että toisinaan minulla on niissä hyvin vähän sanottavaa. En ole teologi.

Tulevaisuudesta

Mitä sitten seuraavaksi? Juhlia en aio yhtään sen enempää kuin on sosiaalisista syistä tarpeellista. En huomaa olevani iloinen valmistumisestani. Ei, minä olen pikemminkin särkynyt.

Hinta maisterinpapereista oli nimittäin – niin kuin pelkäsinkin – hirvittävän korkea. Uhrasin näille opinnoille voimani ja jaksamiseni, mielenterveyteni ja fyysisen terveyteni, taloudelliset resurssini ja ison osan tulevaisuuttani. Sain teologian opiskelusta Helsingin yliopistossa valtavan määrän traumoja, joita joutunen käsittelemään vuosikausia. Kohtaan todella päivittäin jopa kymmeniä pieniä hetkiä, jotka triggeröivät traumojani pintaan palauttaen kamalat muistot mieleen. Voidaan sanoa, että elämäni suistui näiden opintojen myötä pahasti raiteiltaan.

Ja mitä saavutin? Osaisin toimittaa luterilaisen messun, mutta en tee tällä taidolla mitään. Osaan kohtalaisen hyvin muinaiskreikkaa – mutta missä ovat sitä arvostavat työnantajat? Osaan esiintyä ja pitää puheita – mutta niitä taisin osata kelvollisesti jo ennen teologian opiskelua. Osaan tarkastella asioita laajasti eri näkökulmista. Se on ihan hyödyllistä, mutta erottuuko sillä – pystyykö tätä taitoa muuttamaan rahaksi? Ainoa laiha lohtu on se, että voinpahan nyt sanoa, että minulla on ylempi korkeakoulututkinto. Mutta yllätyn, jos sen nimenomaisesta sisällöstä tulee olemaan minulle työelämässä hyötyä.

Siksi olen jo kauan ajatellut – ja näissä ajatuksissani vain vahvistunut – että päätös alkaa opiskella teologiaa Helsingin yliopistossa vuonna 2014 oli elämäni huonoimpia yksittäisiä päätöksiä. Menetin suunnattoman paljon ja saavutin niukasti. Kokonaisuutena arvostellen koen opiskelutaipaleeni enemmän negatiiviseksi kuin positiiviseksi – vaikka toki positiivisiakin asioita on paljon. Ehdottomasti paras asia, joka tästä virheestä seurasi, olivat ihmiset, jotka sen myötä elämääni sain. Siksi minun olisi vaikea sanoa, että kadun valintaani tulla opiskelemaan teologiaa Helsinkiin tai että jättäisin sen nyt tekemättä. Ajattelen kuitenkin niin, että huolimatta todellisesti hyvistä asioista, joita päätöksestä seurasi, päätös itsessään voi silti olla huono. En soimaa itseäni liikaa, koska päätöstä tehdessäni koin sen perustelluksi. Mutta ei käy kieltäminen, että tunnen paljon surua ajatellessani tätä päätöstä ja sitä, miten pahasti rikki sen myötä menin.

Minun ei siis tee mieli juhlia tätä opintietä valmistujaisilla. Työelämään astumista voisi sen sijaan juhliakin. Vaikka lähtökohtani työelämään siirtymiseen eivät missään nimessä ole hyvät tai kilpailukykyiset, olen itse asiassa aika levollisilla mielin ryhtynyt työnhakijaksi ja aikeissa ottaa vastaan sen, mitä TE-toimistolla on minulle tarjota sekä katsella työpaikkailmoituksia pohtien ennen muuta mielenterveyteni mahdollista kestävyyskykyä kyseisissä töissä. Juuri tätä minun olisi kannattanut alun alkaenkin alaa valitessa miettiä. Usein sanotaan, että kannattaa opiskella sitä, mikä kiinnostaa, mutta olen kantapään kautta oppinut, että parempi neuvo on:

Kannattaa opiskella sellaista alaa, jolta todennäköisesti työllistyy ja johon liittyviä töitä uskoo pystyvänsä tekemään niin, että mielenterveys säilyy. Sitä, mikä kiinnostaa, voi sitten parhaassa tapauksessa tehdä työnteon mahdollistamin varoin.

Tavoitteeni on aluksi löytää vain jotain väliaikaista – mielellään ei-teologista – työtä, jotta saisin lisää miettimisaikaa elämäni pitkän aikavälin suuntaan. Voi olla, että löydän jotain työtä ja voi olla, että en. Minua ei tämä oikeastaan haittaa, sillä olen aika vakuuttunut siitä, että työnhaku tai työelämä ei pahimmillaankaan voi olla yhtä hirveää kuin opiskelu oli.

Siksi työelämään siirtymistä voisi juhlia: se näyttää olevan väistämättä askel parempaan, vaikka pitkään muuta pelkäsin. Varsinainen juhlan paikka on kuitenkin vasta sitten, jos jonain päivänä voin sanoa itseäni terveeksi ja parantuneeksi kaikesta, minkä tämä opiskelu rikkoi.

Palaan usein Tšaikovskin viimeisen, nk. Pateettisen sinfonian finaaliin Adagio lamentoso, joka sisältää järkyttävyydessään yhden surullisimmista lopuista, joita olen taidemusiikissa koskaan kuullut. Sama itkuinen teema, jolla osa alkaa, palaa jatkuvasti takaisin, vaikka välillä musiikki pääsee sen tunnelmasta kauemmas. Kuulen osassa toivonpilkahduksia, lämpimiä muistoja sekä pimeydestä ulos pyrkivää taistelua, jotka kuitenkin aina saavat tummempia sävyjä ja lopulta väistyvät. Kamppailu, josta jotenkin jo kauan aikaa sitten tiesi, että se ei voi päättyä hyvin, taukoaa sen vietyä kaikki voimat, ja jäljellä on vain haipuminen tyhjyyteen.

"Mutta tämähän oli requiem!" kerrotaan jonkun huutaneen, kun sinfonia oli esitetty ensimmäisen kerran. Sellaisena minäkin olen sen sittemmin kuullut. Minulle se näyttäytyy teologi-identiteettini sielunmessuna.

HYY:stä

Nyt kun paperit ovat käsissäni ja olen päässyt yliopistosta, kerron lopulta, mitä ajattelen Helsingin yliopiston ylioppilaskunnasta eli HYY:stä. Jo useamman vuoden on tilanne ollut se, että olisin heti eronnut HYY:stä, jos se olisi ollut mahdollista opintojeni vaarantumatta. Tällä hetkellä kuitenkin on valitettavasti mahdotonta suorittaa Helsingin yliopistossa ylempää tai alempaa korkeakoulututkintoa olematta HYY:n jäsen.

Pidän pakkojäsenyyttä ylioppilaskuntaan jo itsessään vääränä ja mahdollisesti perustuslain vastaisenakin järjestelynä. Mutta HYY:n tapauksessa pidän ehdottoman tuomittavana ja moraalittomana vaatia kuulumaan ylioppilaskuntaan, joka tekee tuon tuostakin poliittisia kannanottoja, jotka eivät sille millään muotoa kuulu. Mielestäni on räikeä loukkaus mielipiteenvapauttani ja vakaumustani kohtaan sekä yksinkertaisesti julmaa pakottaa minut jäsenyydelläni organisaatioon tukemaan sen politiikkaa, jota en kannata ja jota vielä pahimmissa tapauksissa pidän vastuuttomana, vaarallisena ja epäinhimillisenä. Halveksin tuon organisaation toimintatapoja sydämeni pohjasta.

En tiedä, teinkö oikein valitessani vakaumukseni ja opintojeni välillä jälkimmäisen, mutta julistan tässä ja nyt, että olen joutunut kuulumaan HYY:hyn vastoin tahtoani eikä pakkojäsenyyteni missään tapauksessa tarkoita, että olisin lähtökohtaisesti HYY:n kannanotoista samaa mieltä. Vaadin, että ylioppilaskunnan pakkojäsenyys lakkautetaan niin nopealla aikataululla kuin mahdollista tai että HYY lakkaa välittömästi tekemästä ideologisia ja poliittisia kannanottoja, jotka eivät sille kuulu ja jotka eivät tosiasiallisesti edusta sen jäsenistöä ollen merkittävässä määrin ja loukkaavalla tavalla jäsenten vakaumusten vastaisia.

Kokemuksia teologian opiskelusta 21: Ympyrä on sulkeutumassa

Lojun luennolla
tietämättä
tietämättä syytä sille
lojumiselle

Tuossa on ovi
Siitä pääsisi pois
mutten kehtaa
Yhtä vähän kuin
kehtaan näyttää naamaani täällä

En minä ole teologi.
Joskus luulin niin
Luulin tätä tiekseni
mutta tuodesaaan se myös vei

Ensin ahdasmielisyyden, sitten pilvilinnat
sitten aikaansaavuuden, sitten kutsumuksen
ja lopulta akateemisuuden

Tavuakaan en ole ymmärtänyt
luennoitsijan puheesta
tavuakaan en dioistaan
Lieneekö tämä edes mitään tiedettä
Koko ala temppuilee mutuilun meressä
armottoman spekuloinnin suossa
tutkimuksia teeskennellen

Ei sen väliä, en pysty sitä oppimaan
En pysty enää kirjoittamaan
En pysty enää muistamaan

Tuossa on ovi
Kerran marssin sen läpi koskaan palaamatta
Katuenkin, että minun piti tämä tehdä
Viimeinkin loma

Ei elämä ole teologiaa
eikä teologia elämää
Minulla oli kaikki mitä koskaan tarvitsin
Miksi sitten tarvittiin
niin monta akateemista sakkokierrosta,
että sen näkisin?

- J. S. H. syksy 2019

Edellä ei-kovinkaan-hiottu runoni Akateemisia sakkokierroksia, joka syntyi melko spontaanisti ainoalla varsinaisella luennolla, johon otin osaa syyslukukaudella 2019. Olin kokeilumielessä ilmoittautunut eräälle kurssille, jota viime vuodelta oli kehuttu. Sain kuitenkin aloitusluennolla huomata, etten ymmärtänyt aiheesta oikeastaan mitään. Sisältö vaikutti liikkuvan melkoisissa sfääreissä vailla suurtakaan kosketuspintaa mihinkään konkreettiseen, ja se meni minulta aivan liian paljon yli hilseen voidakseni sanoa sitä edes irrelevantiksi. Se kurssi jäi minulla siihen, mutta onneksi se ei ollut välttämätön, ja sain keskittyä syyskaudella muihin asioihin.

Kuudennen vuoden ensimmäinen lukukausi.

Nyt se on: niin kutsuttu n:s vuosi (eli suurempi kuin viides). Olen maisteriopintojen loppuvaiheessa ja jäljellä on kaksi kurssia, kaksi tenttiä ja gradu. Aion valmistua kesällä. Tämä lienee siis kaikkien aikojen toiseksi tai kolmanneksi viimeinen kirjoitukseni teologian opiskelusta.

Matka on ollut mielenkiintoinen, mutta keskitytään nyt kuitenkin kuluneeseen syyslukukauteen ja sen aikana heränneisiin pohdintoihin. Suoritin valinnaisiin opintoihini hepreaa teologisessa ja venäjää Kielikeskuksella. Opiskelu oli lähes täysin itsenäistä, mikä tuntui todella hyvältä ja vapauttavalta. Heprea hoidettiin jo perinteiseksi muodostuneella tyylillä: ilmoitin tentaattorille tenttiin tulevat Heprealaisen raamatun kohdat ja tentissä pyydettiin kääntämään pari kappaletta ja määrittelemään kieliopillisesti alleviivatut sanat. Sanakirjaa ei saanut olla, minkä vuoksi olin vähintäänkin kauhuissani - vaikka minua pidetään yleisesti kielimiehenä, en kyllä tosiasiassa hepreaa juurikaan osaa. Edellisen yön vietin palauttaen mieleeni yli neljän vuoden takaisen peruskurssin asioita, tankkaamalla raamatunkohtia suomeksi (mikä ei juurikaan auttanut näin huonomuistiselle kaverille), ja päntäten sanojen määritelmiä. Tentissä oikeastaan kielioppiasioiden ja yleisimpien sanojen kertaaminen osoittautui hyödyllisimmäksi. En silti osannut edes vastata kaikkiin kohtiin ja paikoin "käännökseni" oli sangen muistinvaraista ja jopa hatusta vedettyä. Yllätykseni olikin melkoinen, kun näin saaneeni tentistä nelosen! Ilmeisesti olin jotenkin salaperäisellä tavalla kuitenkin osunut maaliin! Todellakin aion keväällä tenttiä vielä toisen samanmoisen, jos viiden opintopisteen saaminen on näin helppoa.

Venäjää opiskelin kahden opintopisteen verkkokurssilla, koska tarvitsin kolmen pisteen ranskan takia jostain hajanaiset kaksi lisää. Olen opiskellut edellisessä koulussani venäjää 15 opintopistettä, ja tämä kurssi oli sopivan helppo mutta samalla kuitenkin tarpeellinen kertaus kielioppiasioissa.

Gradu on ihan kohtalaisella mallilla, mutta siitä kertonen enemmän seuraavassa osassa: on jotenkin hauskempaa saada isompi siivu prosessista käsiteltyä kerralla.

Edellisestä kirjoituksestani saatatte muistaa, kuinka avauduin yllättävästä akateemisen identiteettini vähenemisestä. Kerroin teologiaa kohtaan tuntemani innon laskemisesta, kyllästymisestä yliopiston työskentelytapoihin ja metodologiaan sekä ennen muuta siitä, miten en koe itseäni hyväksi teologiksi. Nämä fiilikset pystyn enemmän tai vähemmän jakamaan edelleen. Koen tavallaan teologista ähkyä: aivan liian kauan olen pyöritellyt näitä asioita ja käynyt loputtomia keskusteluja aina vain samoista aiheista. Alan olla totaalisen kyllästynyt keskustelemaan ja tutkimaan. Haluaisin vain lukea ja rukoilla.

Siksipä tavoitteeni on tällä hetkellä ainoastaan valmistua ja päästä tiedekunnasta ulos, toivottavasti saada alaan täydellinen irtiotto, jotta tulehtunut suhteeni akateemiseen teologiaan voisi joskus ehkä vielä elpyä.

Olen tässä tullut miettineeksi jälleen sitä, miksi ylipäätään joskus hain teologiseen. Olen syitä tämän sarjan alkupuolella avannut, mutta en varmaankaan kertonut aivan kaikkea: en jotenkin ole osannut tai halunnut nähdä asiaa kokonaisvaltaisemmin, kuten koen nyt näkeväni. Syy, joka oli vain yksi monista syistä, mutta ehkäpä juuri se ratkaiseva, oli - miten sen nyt muotoilisikaan - kunnianhimo, oman asemani pönkittäminen, uskottavuuden saaminen teologisissa keskusteluissa.

Vuonna 2014 olin hyvin eri ihminen kuin nyt. Minulla oli selkeä vakaumus, selkeät mielipiteet ja selkeä missio. Olin harrastunut maallikko ja otin kiivaastikin osaa kaikenlaisiin keskusteluihin Raamatusta ja uskosta. Ajauduin tietenkin tekemisiin myös teologien kanssa. Kriittisestikin suhtauduin aika ajoin tuon maallisen yliopiston tunnustuksettomiin tutkimuksiin ja mietin, että mihin tuota tarvitaan, jokainenhan voi itsekin ymmärtää Raamattua ja maallikkohurskautta tarvitaan todella kipeästi. En päästänyt kuitenkaan itseäni mitenkään epärehellisen vähällä eivätkä minulle riittäneet mitkään mutuilut, vaan janosin rationaalisuutta ja järkevyyttä! Antauduinkin väittelyihin teologien kanssa ja koin maallikkona pärjääväni ihan hyvin. Eivät minun argumenttini mitään huonoja olleet, selitykseni toimivat ainakin minulle ja se periaatteessa riitti. Sisälläni kuitenkin eli myös jonkinlainen kateus. Ajatus maallikkoteologina elämisestä alkoi häiritä yhä enemmän. Ottaisiko kukaan minua vakavasti, nauraisivatko oikeat teologit naiiveille käsityksilleni? Totuus oli tietenkin kaikkea muuta kuin näin mustavalkoinen: teologisessa tiedekunnassa on vaikka kuinka paljon sekä hengellisesti että tieteellisesti kestämättömiä käsityksiä - ja maallikoiden keskuudessa puolestaan senkaltaista Teologiaa, että sitä ei voi kuin mykistyneenä ihailla. Tietoisuuteni tästä kuitenkin hämärtyi, enkä lopulta osannut olla ryhtymättä akateemiseksi teologiksi.

Katsellessani tässä vaiheessa teologitaivaltani taaksepäin minulla on hyvin vahva käsitys suurimmasta oppimastani asiasta, siitä merkityksestä, joka tällä kaikella on ehkä ollut. Olen teologisessa oppinut ironisesti juuri sen, mitä kaikkea minulla jo oli ennen sitä, tai olisi voinut olla, jos en olisi tiedekuntaan astellut. Voisin olla jo ties kuinka monetta vuotta töissä vaikkapa hotellivirkailijana, mutta mikä vieläkin merkittävämpää: voisin olla ihan mukiinmenevän perillä hengellisistä asioista. Minähän olin jo silloin, viisi ja puoli vuotta sitten! Kuinka hullunkurista onkaan nyt nähdä tämä!

Harvat asiat ovat mustavalkoisia, ei tämäkään. Teologisen toiseksi suurin lahja minulle on näkökulmieni ja katsantokantojeni avartuminen, syvempi ymmärrys eri tavoin ajattelevien näkemyksistä ja syistä näille näkemyksille. Jos jonkin, niin tämän soisin kaikkien maallikkoteologien, jopa kaikkien uskovien oppivan! En tiedä, miten itse olisin oppinut tämän suuressa arvossa pitämäni asian ilman tiedekunnassa käyntiä, ehkä Jumala olisi käyttänyt toista tietä. Tai sitten olisin edelleen ahdasmielinen sitoutumaton vapaakristitty, joka kokee osaavansa Raamattua hyvin ja joka rakastaa väittelyitä. Vaikka en osaakaan nähdä tuota entistä olotilaani enää lainkaan ongelmattomana, niin välistä kyllä mietin, että voisinhan minä sellaisena olla aika onnellinenkin. Olin silloin. Minulta puuttui paljon sitä, mitä nyt pidän tietona, mutta toisaalta sanoohan sanakin, että joka tietoa lisää, tuskaa lisää. Hengellisessä elämässäni meni tuolloin aika hyvin, ehkä kokonaisuutena arvioituna paremmin kuin koskaan ennen sitä tai sen jälkeen, vaikka katsonkin omanneeni tuolloin paljon vääriä käsityksiä. Jokin luotto minulla on siihen, että Jumala olisi niitä ajan mittaan oikaissut, ja ehkä se olisi voinut jopa tapahtua kivuttomammin kuin miten se todellisuudessa tapahtui. Tämä on toki pelkkää ajatusleikkiä, sillä tuo mahdollinen maailma ei koskaan realisoitunut.

Näin siis, rakkaat lukijani, koen, että tietty ympyrä on sulkeutumassa. Olen tavallaan samankaltaisessa tilanteessa kuin elämänvaiheessani ennen teologista. En käsityksiltäni, mutta kylläkin sen suhteen, mitä ajattelen akateemisen teologian ja maallikkoteologian suhteesta, tärkeydestä ja merkityksestä minulle. Aion ottaa ulos ne maisterinpaperit, joita täältä tulin hakemaan, mutta samalla näyttää siltä, että elämääni koittaa niistä huolimatta jälleen uusi maallikkoteologian aikakausi. Vailla tenttejä, oppimispäiväkirjoja ja esseitä, vailla loputtomia tutkimuksia ja spekulointeja, joita en kuitenkaan ymmärtäisi, ja vailla ulkoista painetta yrittää älymystön silmissä olla vakavasti otettava, mitä lopultakaan en katso voivani olla. Ympyrä on sulkeutumassa. Kohta, jos Jumala suo ja me elämme, on aika taas jatkaa varsinaiselle ladulle akateemisten sakkokierrosten jälkeen.

Kokemuksia teologian opiskelusta 20: Joutaisihan täältä jo pois!

Viidennen vuoden toinen lukukausi.

Kesä on alkanut. Tässä kohtaa on minulla perinteisesti ollut tapana reflektoida vaiheitani teologian opintojen parissa. Tämä on jo kahdeskymmenes kirjoitukseni monumentaalisessa sarjassa, jonka viisivuotisen historian aikana olen saanut kokea ylä- ja alamäkiä, odotettuja ja odottamattomia muutoksia. Mikä ilo, että päätin kirjoittaa kokemuksiani ylös: alun perinhän tarkoitukseni oli olla avuksi erityisesti niille, jotka pohtivat teologian opintoja omalle kohdalleen, mutta näiden monien vuosien jälkeen huomaan yhä enemmän kirjoitussarjan hyödyn myös itselleni. Näiden tekstien äärellä voi viipyillä samaan tapaan kuin päiväkirjan, palauttaa mieleensä jo unohtuneitakin asioita.

Hyvin harvakseltaanhan tätä sarjaa nykyään teen, eikä minulla tällä kertaa totta puhuen ole paljoa kerrottavaa opinnoistani tai oppimistani asioista. Koko kevätlukukausi on oikeastaan koostunut gradun tekemisestä ja muutamille luennoille osallistumisesta. En koekaan luontevaksi tämänkertaisessa postauksessani käsitellä opintojani tuttuun tapaan kurssi kurssilta, vaan valitsen toisenlaisen lähestymistavan.

Neljännen vuoteni jälkeen yllätin monet kertomalla tämän sarjan osassa 18 siitä, kuinka pappiskutsumukseni oli hiipunut. Viidennen vuoden syyslukukaudesta kertovassa osassa 19 syvensin tätä kipuiluani lisää. Viidennen vuoden kevätlukukausi on tuonut eteeni vielä yhden yllätyksen, jota en olisi rehellisesti sanottuna voinut uskoa kokevani. Aloin ensimmäistä kertaa opintojeni aloittamisen jälkeen haluta pois yliopistosta.

Sen ei pitänyt olla mahdollista. Olen aina pitänyt itseäni perin juurin akateemisena ihmisenä. Jo pikkulapsena kulutin aikaani tietokirjojen parissa opiskellen kaikkea mahdollista. Menestyin koulussa ja lukiossa hyvin, olin luokkatasoni parhaiden joukossa. Olen aina arvottanut erityisen korkealle kulttuurimme sivistyksen ja uurastuksen tieteellisen työn parissa. Pohtijaluonteena minun on ollut välillä hyvinkin vaikeaa saada käytännön asioita ja askareita tehtyä, mutta yliopistomaailmasta löysin pitkäksi aikaa paikan, johon koin henkisesti kuuluvani. Aina tähän kevääseen asti.

Hauskasti eräänlainen kulminaatiopiste itse asiassa on vappu, joka usein mielletään juuri työläisten ja opiskelijoiden juhlaksi. Itse vapussa ei sinänsä ollut mitään erikoista, joka olisi käynnistänyt pohdintojani akateemisesta identiteetistäni, mutta tämän railakkaan ilojuhlan tuoksinassa joka tapauksessa tulin ajatelleeksi, että en osaa enää nähdä itseäni osana opiskelijamaailmaa. En pohjimmiltani koe yhteenkuuluvuutta opiskelijaelämän kanssa - en sen paremmin opiskelijabileiden kuin itse opiskelunkaan kanssa. Ehkä eräs tapa sanoa asia on, että huomasin yhden elämänvaiheeni olevan ehtoopuolella. Olin vain kuvitellut, että opintojeni väistämättä kääntyessä kohti päätöstään minun olisi vaikea päästää irti yliopistosta.

Mikä sitten aiheutti yhteenkuulumattomuuden tunteen? Olen luullakseni löytänyt monia syitä. Eräs on intoni lasku. En enää jaksa uusien fuksien lailla hehkuttaa sitä, kuinka hieno ala teologia on, en enää osaa innostua uusista oivalluksista, ja suhtaudun moneen seikkaan alassani enemmänkin ironisesti hymähdellen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö enää olisi teologiasta kiinnostunut. Sen uutuudenviehätys on vain kadonnut.

On tietenkin luonnollista, että ensimmäisten vuosien jälkeen tapahtuu tietynlainen rutinoituminen eikä lapsekasta intoa enää ole samalla tavalla kuin alussa. Akateemisen maailman vierastamiseni ei kuitenkaan johdu pelkästään tästä. Olen jossain määrin myös tympääntynyt yliopisto-opiskelun työskentelytapoihin. Ilmoittauduin keväällä muutamalle luentosarjalle nostalgisoidakseni, voidakseni kokea jotain alkuvuosien ihanuudesta vielä kerran uudelleen. Luennot sinänsä olivatkin hauskoja, vaikka minulle ei niistä jäänytkään paljoa mieleen - tästä lisää tuonnempana. Kursseille osallistuminen kuitenkin muistutti minua siitä, miten inhoankaan esseiden ja oppimispäiväkirjojen kirjoittamista. Nämä oppimistavat ovat varmaankin monilta osin perusteltuja, mutta minulle niistä on tullut tuskastuttavan työläitä, olen niihin totaalisen kyllästynyt. Myöskään graduseminaarin työskentelytapa, jossa joka kerraksi tuodaan lisää tuotettua tekstiä opponoitavaksi, ei minulle juuri mitään antanut. Minulle sopivin tapa työskennellä on itsenäinen: tekisin mielelläni kirjatenttejä, joissa suoriutuminen on yksinkertaista: lue kirja ja vastaa hyvin kysymykseen. Gradunkin kanssa voin nyt huokaista helpotuksesta, koska saan nyt seminaarin päätyttyä työstää sitä yksin juuri sillä aikataululla kuin haluan, ja tarvittaessa kysyä seminaarin vetäjältä tai muilta asiantuntijoilta kommentteja.

Olen jossain määrin väsynyt myös yliopiston tutkimukselliseen puoleen, sillä niin kutsuttu tiedollinen kriisini on saanut minut jonkin verran kyseenalaistamaan myös niitä periaatteita, joiden mukaan yliopistossa tutkimusta tehdään. Olen myös ehkä tavallista kriittisempi tutkimustuloksia kohtaan. Tämä ei kuitenkaan ole ongelmistani suurimmasta päästä, ja näen yliopiston ja tieteen yhä sinänsä melko pätevinä tiedon hankkimisen paikkoina.

Kaikista merkittävin syy, miksi en osaa tällä hetkellä nähdä paikkaani akateemisessa maailmassa, on, että en pidä itseäni hyvänä teologina. Tämä varmaan jälleen yllättää monet lukijani, joille en ole aiheesta vielä suullisesti avautunut. Se on kuitenkin hyvin vahva kokemukseni. Minusta on hiljalleen tullut eräänlainen alisuoriutuja, ja en voi välttyä usein kokemasta alemmuutta ollessani läsnä muiden teologien parissa. Tämä ei harmita minua niin paljon kuin ehkä luulisi, mutta sitäkin enemmän olen miettinyt tätä seikkaa oman tulevaisuuteni kannalta.

Luennoilla saan jatkuvasti hämmästyä, miten kehittyneitä ajattelijoita ympärilläni on, miten ansiokkaita puheenvuoroja opiskelutoverini käyttävät samalla kun itselleni on vaikeaa jäsentää luennon aihetta kokonaisuudeksi tai sidostaa sitä aiemmin oppimaani. Luentojen ryhmäkeskustelut ovat kamalia, koska minulla ei lähtökohtaisesti koskaan ole sanottavaa mistään aiheesta. Yritän sitten mutista jotain ylimalkaista, geneeristä hölynpölyä, jonka kaikki jo tietävät ja jonka voisi yhtä hyvin jättää sanomatta. Kun luen kirjoja, saatan niiden äärellä kokea ahaa-elämyksiä ja vaikuttua syvästi lukemastani vain huomatakseni kirjan suljettuani, että en muista mitään lukemastani. Tieto, minkä saan, unohtuu todella nopeasti. En ole enää vähään aikaan kyennyt oikeastaan oppimaan mitään, koska en muista. Jo yksin tämä riittää asettamaan minut parhaiden teologien joukkoa alemmalle tasolle. En voi pitää itseäni hyvänä teologina, jos en oikeasti hallitse ulkoa opittuna perusteita teologian eri osa-alueista ja oikeasti tunne kristinuskoa, sen eri haaroja ja ajattelijoita, keskeisiä kehityskulkuja ja kaikkea näiden tapaista. Nyt viimein uskallan myöntää, että en näitä asioita hallitse, ja tyytyä olemaan, mitä olen. Jonkun toisen kriteerit hyvälle teologiudelle voivat olla toiset, ja kunnioitan tässä mielipiteenvapautta, mutta itse voin edellä mainituista syistä pitää itseäni korkeintaan keskinkertaisena. Toki on varmasti monia minua vähemmän ansioituneita teologeja, mutta en minä itsekään pääse silti edukseni erottumaan.

Opiskelu- ja oppimisvaikeuteni eivät liene salassa keneltäkään, joka kyllin tarkasti on lukenut muutamat viime kirjoitukseni tässä sarjassa. Viimeiset kolme vuotta ovat olleet opinnoissani haastavaa aikaa, ja suunta on valitettavasti ollut alaspäin. Oli melko erikoista istua koneeni ääressä valmiina aloittamaan gradun tekemistä mutta olla kuitenkin kykenemätön klikkaamaan gradua pikakuvakkeesta auki. Milloinkaan ei ole opiskelujen aloittaminen tuntunut yhtä musertavan työläältä. Mutta viimeistä sanaa ei toki ole vielä sanottu, ja aion edelleen yrittää valmistua ensi lukuvuoden aikana. Se tulee vain vaatimaan erityisen paljon ponnisteluja.

Kun opiskelu on ollut vaikeaa, on keväässäni ollut sitten paljon kaikkea muuta sisältöä. Olen muun muassa katsonut noin kuukaudessa läpi Game of Thronesin seitsemän tuotantokautta ja fiilistellyt yhdessä pitkäaikaisempien fanien kanssa kahdeksatta kautta. Olen erityisen antaumuksella juhlinut vappua, pääsiäistä ja muitakin merkkihetkiä ja katsonut Euroviisuja ja Jääkiekon MM-kisoja, toteutuipa pitkäaikainen unelmani torille pääsystäkin. Olen ollut töissä vaalitoimitsijana sekä eduskunta- että europarlamenttivaaleissa ynnä yliopistolla valintakoevalvojana, ja valtavaksi yllätyksekseni huomasin pitäväni näistä töistä, vaikka alkuun jännitin niitä todella paljon. Olen myös rentoutunut tapaamalla sukulaisiani ja matkailemalla, nytkin äskettäin idyllisellä Ahvenanmaalla ja aiemmin Norjassa. Olen onnistunut jossain kiitettävän hyvin, nimittäin sanonnan carpe diem toteuttamisessa. Aikani täällä Helsingissä ei varmaankaan kestä loputtomiin, joten olen halunnut viettää aikaani täällä merkityksellisesti. Ja olen saanut tehdä sitä seurassa, jota parempaa en olisi voinut kuvitella. Olen siitä kiitollinen.

Millainen on sitten tulevaisuuteni teologina, sitä en osaa sanoa. Kesällä yritän edistää graduani edes jotenkin ja muutoinkin kääntää kurssini suuntaa niin, että löytäisin jostain voiman viimeisiin, vähiin opintoihini. Jotkut ovat ehdottaneet minulle jatko-opintoja, jotka nyt akateemisuuteni kaikkoamisen takia tuntuvat melko kaukaiselta vaihtoehdolta, ja olenkin tavannut näihin ehdotuksiin vastata, että katsotaan nyt se gradu kuitenkin ensin. Aion vielä yrittää tehdä hyvän gradun, tämänhetkistä 23 sivun tekelettäni ei kyllä kannata kutsua edes hyväksi aluksi.

Löysinpä akateemisuuttani uudestaan tai en, luulen, että jossakin muodossa teologia tulee aina pysymään osana minua. Ei ehkä oppikeskustelujen tai väittelyiden muodossa, ei ehkä akateemisten tutkimusten tai tohtoriluentojen muodossa, mutta ehkä jollakin mystisemmällä tasolla. Voisin hyvin nähdä itseni jossain autiossa, kauniissa paikassa luonnon keskellä, lukemassa Raamattua ja jonkun erämaaisän tai entisaikojen suuren kristityn viisaan ajatuksia, lukemassa niitä ikään kuin rukouksena Jumalalle, siten, että hengellinen ulottuvuus on koko ajan intiimillä tavalla läsnä. Silloin ei haittaisi, vaikka muisti olisi huono, sillä tarkoitukseni teologialle ei olisi niinkään iskostaa sen sisältöä päähäni, vaan tehdä siitä palvelijani, jotta yhteys Jumalaan olisi minulle ikuinen nykyisyys.

Näihin tunnelmiin jätän arvoisat lukijani tällä kertaa. Palannemme vielä n:nnen vuoden merkeissä. Nyt, hyvää kesää!

Kokemuksia teologian opiskelusta 19: Gradua, soveltavia ja erinäisiä tutkiskeluja

Viidennen vuoden ensimmäinen lukukausi.

Totuttuun tapaan jatkan teologian opiskeluistani kirjoittamista, nyt jo viidettä vuotta! Huh! Onko siitä tosiaan niin kauan, kun tämän aloitin? Vuorossa on sarjan yhdeksästoista osa - neljäntenä vuotena alkaneen tapani mukaan julkaisen näitä postauksia enää lukukausien opintojen jälkeen periodien sijaan.

Taas olen opinnoissani elänyt läpi mielenkiintoisia vaiheita. Alan olla teologina aika rutinoitunut: uutuudenviehätys on monessa kohtaa kaikonnut, ja keskityn hankkimaan tarvitsemiani kurssimerkintöjä panostamatta mihinkään erityisen paljon. Monet tehtäväni palautan hyvin lähellä deadlinea, sillä oikeastaan vain viimeisen palautuspäivän läheisyys kykenee sähköistämään minua sen verran, että minusta tulee oikeasti aikaansaava. Elämässäni vuorottelevat siis kaksi kautta ikään kuin vuodenaikoina: toisaalta pitkähköt lepojaksot, jolloin rentoudun ja vien opintojani vain vähän eteenpäin, ja sitten useiden päivien mittaiset stressaavat kaudet, jolloin minun on työskenneltävä aikamoisella kiireellä. En voi sanoa opiskelun tai oppimisenkaan olevan minulle yleensä ottaen mitenkään helppoa - ne eivät ole olleet sitä enää pitkään aikaan, kuten olette tämän sarjan kirjoituksistakin varmaan voineet päätellä.

Tällä lukukaudella suoritin metodikurssin ja aloitin graduseminaarin. Myös soveltavien opintojen alueelta tein opintoja, jotka nykyään praktikumin sijaan kulkevat nimellä työelämään syventävät opinnot. Lisäksi sain viimeinkin mentyä Kielikeskuksen kurssille, mikä mahdollisuus oli ihmeen pitkään ollut minulta hyödyntämättä. Kielten saralta päädyin myös humanistisen tiedekunnan muinaiskreikan kurssille, joka kuuluu vähemmän menestyksekkäämpiin kokemuksiini. Varsinaisten opintojen ulkopuolella mutta kuitenkin niihin kiinteästi liittyen kävin myös psykologisessa soveltuvuustutkimuksessa, jossa soveltuvuuttani papiksi arvioitiin.

Systemaattinen teologia: metodikurssi ja dogmatiikan graduseminaari

Metodikurssimme koostui kolmesta tapaamiskerrasta, joista eräälle en päässyt lainkaan osallistumaan (olin silloin tapaamassa paavia). Kurssille oli kesällä pitänyt tehdä referaatti graduun liittyvästä kirjasta, mutta muuten kyseinen opintojakso oli aika heittämällä läpi -tyyppinen. Tulipa kuitenkin perehdyttyä systemaattiseen analyysiin metodina ja saatua graduun lisää selkeyttä.

Itse graduseminaarimme piti alun perin alkaa ensimmäisessä periodissa, mutta asiat eivät lopulta menneet lainkaan odotetusti. Ilmoitettuna alkamispäivänä seminaarimme jäsenet olivat kokoontuneet netissä mainittuun tilaan. Istuimme siellä jutustellen vaiheistamme ja aiheistamme sekä muuten vain tutustuen toisiimme. Kello kävi ja aikaa kului. Ensin viisi, sitten kymmenen ja sitten viisitoista minuuttia alkamisajankohdasta. Seminaarin vetäjää ei näkynyt. Kun oli kulunut muistaakseni kaksikymmentä minuuttia, päätimme tavoitella vetäjää puhelimitse. Emme kuitenkaan saaneet häntä kiinni. Sitten ajattelimme kokeilla soittaa vielä metodikurssimme opettajalle. Hän vastasi, ja pian selvisi, että seminaarimme ei alkaisikaan vielä tässä periodissa ja että alkuperäinen vetäjämme ei tulisi olemaan mukana. Toisin sanoen seminaarimme viivästyi ja se oli hetken aikaa täysin ilman vetäjää! No, tuosta tilanteesta lähdin itse hieman huvittuneena sattumuksesta ja odottavaisin mielin sen suhteen, mitä tuleman piti. Tuntui kuitenkin ikävältä, että yliopisto ei jälleen kerran ollut onnistunut tiedotuksessa, ja olihan tällainen tapaus omiaan aiheuttamaan hankalia uudelleenjärjestelyjä opinnoissamme.

Paitsi ilman vetäjää oli seminaarimme myös ilman aihetta. Aiemmin ilmoitettu Missio Dei ei siis enää rajoittanut aihevalinnoissa, ja huomasin olevani tilanteessa, jossa saisin halutessani täysin vapaasti tehdä gradun ihan mistä tahansa aihepiiristä. Olin kuitenkin koko kesän varautunut tutkimaan Missio Deitä Vatikaanin toisessa kirkolliskokouksessa - aihe, jonka entinen vetäjämme oli antanut. Vaikka sain vielä yhden tilaisuuden ruveta patristikoksi eli kirkkoisien ajan tutkijaksi (pitkäaikainen unelmani), tein vaikean päätöksen jatkaa Vatikaani II:n parissa. Pohjatietoni tuosta kirkolliskokouksesta ovat kelvolliset ja myös se kiinnostaa minua. Sen sijaan Missio Dein jätin pois ottaen tilalle pelastusopin ja sen mahdollisen muuttumisen tutkimisen. Tämänhetkinen tavoitteeni siis on tutkia Vatikaani II:ta soteriologisesta, pelastusopillisesta näkökulmasta. Gradussani on tällä hetkellä n. 12 sivua, lähinnä johdantolukua. Minulla on jonkinlaiset sävelet etenemisen suhteen, mutta täysin minulle ei vielä ole selkiintynyt, miten tutkielmani oikein rakennan ja mitkä ovat keskeiset pointtini. Aika näyttäköön.

Työelämään syventävät opinnot

Tutkintorakenteen muuttumisen aiheuttaman siirtymäkauden opiskelijat joutuvat toisinaan suorittamaan opintojaan mitä erilaisimmin tavoin. Mahdollisia tapauksia on niin monia että hyvin vähästäkin jo sekoaa. Pitääkö jotain kurssia täydentää 1, 1,5 vai 2 opintopistettä, pitääkö jotain kurssia lainkaan suorittaa, oliko harjoittelujakso neljä vai kuusi viikkoa pitkä ja pitääkö tehdä extra-harjoittelua ja mitä muuta pitää ottaa huomioon tämän johdosta...

Omalla kohdallani kävi niin, että minun piti maisterivaiheessa suorittaa hyvin samankaltainen soveltava opintojakso kuin praktikum oli ollut kandivaiheessa. Kurssit olivat hämmästyttävän samankaltaiset: ne oli jaoteltu jumalanpalveluselämään, opetukseen ja kasvatukseen sekä auttavaan kohtaamiseen. Järjestettiin harjoitusmessuja, annettiin opetusnäytteitä, näyteltiin draamallisesti jotain sielunhoitotapauksia. Melko pitkälti minun siis piti toistaa sama, minkä olin jo vanhanmallisessa I praktikumissa tehnyt. Toisaalta samasta opintopistemäärästä huolimatta nämä maisterivaiheen soveltavat opinnot olivat vielä työläämpiä ja haastavampia. En siis tällä opintojaksolla tavoittanut sitä samaa tunnelmaa, joka oli tehnyt I praktikumista niin miellyttävän kokemuksen. Ei kokemukseni mikään kauheakaan ollut, mutta suoritin kurssin sillä mentaliteetilla, että mennään tästä nyt mahdollisimman nopeasti läpi, että päästään taas merkitsevämpien aiheiden pariin.

Jumalanpalveluselämän osio oli kolmesta laajin ja koostui pienryhmissä toteutettavista neljästä harjoitusjumalanpalveluksesta (saarnaajan ja liturgin tehtävät vuorottelivat), harjoitusten opponoinneista, yleisistä palautekierroksista, kirjallisuuden lukemisesta ja kirjallisuusreferaattien esittämisistä, suunnittelupalavereista ja itsenäisistä kirjallisista töistä - unohtamatta erittäin tiukkaa läsnäolopakkoa. Liturgiat, saarnat, näiden raportit ja perustelut sekä opponoinnit tuli tuottaa myös kirjallisina ja ne tuli palauttaa asianosaisille. Harjoitusjumalanpalveluksissa oli määrätyn kirkkovuoden pyhän lisäksi myös usein jonkinlainen erityisteema, jonka myös tuli tilaisuudessa näkyä (esimerkiksi yhteisöllisyys, pyhä tila jne.). Pidimme harjoitukset yhtä kertaa lukuunottamatta Töölön kirkossa, jossa emme kuitenkaan saaneet juurikaan käyttää liturgisia vaatteita tai välineitä. Autenttisuuden tuntu oli kauempana kuin I praktikumissa, mutta tällä kertaa päästiin sentään kuulemaan oikeita kirkkourkuja, joita yhdessä meidän kanssamme opiskelevat kirkollisen musiikin alan ihmiset soittivat.

Harjoitusjumalanpalveluksissa näin mitä moninaisimpia erilaisia ratkaisuja, ja kuvani erilaisista toteuttamisvaihtoehdoista avartui vielä vähän lisää. Omassa pienryhmässäni oli mielestäni hyvä henki ja onnistunut työskentelyilmapiiri, saimme vaivattomasti sovittua tapaamisia, joihin kanttorimmekin pääsivät. Erityisesti panostimme simuloimaamme jouluaaton sanajumalanpalvelukseen, joka jätti mukavat muistot. Kurssilla oli kuitenkin paljon myös sellaista, mitä en jää kaipaamaan. Eräs seikka oli se, että opintojakso oli aikataulutettu sangen kehnosti, niin että huomattavan monena kertana jälkipuheet Töölön kirkossa pitkittyivät yli ilmoitetun päättymisajan. Omalla kohdallani tämä haittasi selvästi ehtimistäni seuraavalle luennolle. Tapaamiskerrat olivat pahimmillaan myös niin täyteen ahdettuja, että varsinainen oppiminen jäi ähkyn takia melko vähäiseksi. Pahimmillaan samalla kertaa oli yksi suuri messuharjoitus, sen palautteiden kirjallinen kirjoittaminen, palautekeskustelu, varsinaisen opponentin puheenvuoro, toisen ryhmän pieni harjoitusrukoushetki, sen palautekeskustelu ja opponointi sekä vielä ensi kerran suuren harjoituksen kirjallisuusreferaatti - mukaan lukien keskustelujen rönsyilyt monissa näistä.

Kurssilla ei kenties pyritty siihen, mutta merkittävin oppimani asia kuitenkin oli, että monesti - ellei jopa aina - useampi kuin vain yksi liturginen ratkaisu voi olla perusteltu. Käytetäänkö ulkomaalaisille suunnatussa messussa englannin kieltä vai ei, tulostetaanko käsiohjelmaa vai ei, käytetäänkö liturgisia eleitä vai ei... Kurssilla kuulin kritiikkiä mainitunlaisia kysymyksiä koskevista ratkaisuista, mutta en oikeastaan ottanut sitä vastaan, koska hoksasin, että jos olisin tehnyt kritiikin mukaisesti, olisi minua voitu taas kritisoida tästä ratkaisusta. Hyvä esimerkki on Enkeli taivaan -virsi, jota perusteellisen pohdinnan jälkeen emme päätyneet ottamaan mukaan jouluaaton sanajumalanpalvelukseemme. Tästä tuli palautetta, että se olisi ollut hyvä olla, koska ihmiset haluavat kirkossa vuosittain eniten vieraillussa tilaisuudessa kuulla juuri tuon virren. Vastaperustelut on kuitenkin helppo keksiä. Mitä jos liturgialle on tietoisesti annettu pedagoginen funktio, jossa kirkkokansalle pyritään opettamaan uusia virsiä? Mitä jos heille halutaan opettaa, että joulu ei suinkaan mene pieleen, jos yhtä virttä ei lauletakaan? Mitä jos kirkkokansa on kiintynyt yhteen tiettyyn virteen liian paljon? Joulussa on jotain paljon, paljon syvällisempää, ja tämä kirkkokansan on aina syytä muistaa.

Huh, innostuinpa vuodattamaan! No, opetuksen ja kasvatuksen sekä auttavan kohtaamisen suhteen en kokenut samanlaisia ongelmia. Näistä ensimmäisessä meitä oli pieni ryhmä, joka oli vielä jaettu kolmeen pienempään yksikköön. Jokaisen pienryhmän tuli valmistella posteri tietystä opetuksen kohderyhmästä ja esitellä se, sekä lisäksi pitää kaksi 15-20 minuutin mittaista opetusnäytettä. Mukana oli myös kirjallisia tehtäviä ja palautekeskustelua, jokusen opetuksen opettaja piti itsekin. Tässä osiossa oli itse asiassa ihan kivaa, vaikka monilta osin jäätiinkin ymmärrettävästi vain pintaraapaisun tasolle. Merkittävin osion lietsoma ajatus mielessäni liittyi oppimismenetelmiin. Opin pedagogisten metodien historiasta, jossa on edetty behavioristisesta passiivisen oppimisen mallista interaktiivisuutta kohti. Toisin sanoen jos ennen opetuksen asetelma oli se, että opettaja välittää tietoa oppijalle, passiiviselle vastaanottajalle, niin nykyaikana trendi on, että opettaja on opastaja ja kehityksen alullepanija, kun taas oppija itse osallistuu oppimisen sisällön ja oppimiskokemuksen tuottamiseen. Löysin tämän opittuani sanat sille, mitä olin jo kauan miettinyt: minä olen passiivinen oppija. Vanha behavioristinen malli on kuin suoraan unelmastani! Kaikkein parhaiten opin, kun saan rauhassa seurata luentoa tehden muistiinpanoja tai käyttäen keskittymisvälineitäni. Interaktiivisuus ja yhteinen jakaminen puolestaan ovat aina minulle stressaava tekijä, enkä oikeastaan voi sanoa koskaan nauttivani niistä, vaikka jotenkuten niistä yleensä suoriudunkin. Tiedostan kuitenkin, että osallistavat elementit tuntuvat olevan monelle tärkeitä, ja siksi ymmärrän nykyajan kehityksen. Haluaisin kuitenkin, että introvertit oppijat voitaisiin ottaa paremmin huomioon. Jonkinlainen synteesi behavioristisesta ja interaktiivisesta mallista voisi olla yleensä ottaen toimivin.

Auttavan kohtaamisen osiossa tuli kirjoittaa tapausesimerkki omasta auttavan kohtaamisen kokemuksesta. Näiden perusteella opettaja jakoi meidät opiskelijat pienryhmiin, joiden kohtaamisissa oli ollut suurin piirtein samanlaiset aiheet. Sitten jokaisen pienryhmäläisen piti kirjoittaa tutkimuskirjallisuuteen perustuva essee tuosta aiheesta, tarpeellisen erilaisista näkökulmista. Lopulta tuli vielä pitää 45-60 minuutin mittainen esitys aiheesta muille. Näiden lisäksi oli muita tehtäviä ja luento-opetusta, sinänsä ihan kiinnostavia näkökulmia auttavaan kohtaamiseen ja sielunhoitoon, vaikka näiden alueella koen olevani kohtuullisen taitava jo ennestään. Osiossa oli omana mielenkiintoisena lisänään myös rentoutumisharjoituksia, joita opettaja veti tuntien lopuksi. En tiedä, olenko kuinka monen kanssa samaa mieltä, mutta minä pidin näistä mielikuvitusmatkoista "salaiseen puutarhaan"! Merkittävin oppimani asia osiosta lienee eräänlainen "korjausliike" I praktikumin jättämälle fiilikselle siitä, että on miljoona tapaa mokata sielunhoito ja että kuuntelu on tärkein asia, jonka sielunhoitaja voi tehdä. Nyt sain uudelleen rohkaisua, joka auttoi ymmärtämään, että neuvominenkin voi oikein tehtynä olla sielunhoitajalta kultaakin kalliimpi apu.

Kreikka: Plutarkhos

Minut saatiin houkuteltua kreikan kurssille humanistiseen tiedekuntaan, mistä kuitenkin seurasi opiskelijaelämässäni melkoinen murheenkryyni ja pohjanoteeraus. Olen kuullut kyseisen tiedekunnan kreikan opetuksesta yhtä ja toista hauskaa, ja oli sinänsä kiva päästä kokeilemaan itsekin. Opetuksesta ja kasvatuksesta edellä kirjoittamani huomioiden kurssin opetusmetodi oli minulle täydellisen sopiva: opettaja luki Plutarkhoksen historiateoksesta virkkeen kerrallaan, sitten suomensi sen kommentoiden tarpeen mukaan. Sitten taas seuraava virke, ja tätä jatkui puolitoista tuntia. Työläyttä toki toi se, että tahti ei ollut erityisen hidas, ja jos halusi oikeasti pysyä mukana, kannatti kirjoittaa omaan kappaleeseensa tekstistä jatkuvasti muistiinpanoja, sanojen suomennoksia ja kieliopillisia määrittelyjä. Lopulta koealueen tekstien osaaminen mitattaisiin tentissä, joka oli samanlaista kappaleiden kääntämistä ja sanojen määrittelyä kuin teologisessa tiedekunnassakin.

En kuitenkaan päässyt tentistä läpi. Tähän vaikutti monikin asia, kuten se, että en ehtinyt (edellä kertomastani syystä) läheskään aina luennolle, joilla ei ollut läsnäolopakkoa, mutta joilla istuminen olisi ollut oleellista tentin kannalta. En myöskään ehtinyt muista opinnoista johtuen kertaamaan tenttiin paljoakaan. Lisäksi kyseessä oli ilmeisesti sangen harjaantuneille kreikan osaajille suunnattu kurssi, mistä en kylläkään tiennyt mitään ilmoittautuessani. Hylsyni on näistä syistä ymmärrettävä, mutta siitä huolimatta päätin, että en aio uusia tenttiä enkä enää mennä muille humanistisen kreikan kursseille. Kokeiluna se oli ihan mukava, mutta ei ehkä kuitenkaan minun juttuni.

Kielikeskus: Ranska

Toisenlaisen kokemuksen kielten opiskelusta sain ranskan alkeiskurssilla, jolle innostuin osallistumaan huomatessani, että opintoni ovat jo loppuvaiheessa enkä ole vielä hyödyntänyt kielikeskusta. Minulla on päässäni lista kielistä, joita elämäni aikana haluaisin opetella, ja eräs niistä on ranska (muihin lukeutuvat espanja, nykyheprea, kiina ja ehkä myös arabia, lisäksi haluaisin parantaa taitojani ruotsissa, venäjässä, latinassa ja muinaiskreikassa).

Kurssi oli sangen kevyt suorittaa. Läksyjä annettiin joka kerta, mutta niiden tekemistä ei kontrolloitu, kurssin keskivaiheilla oli lyhyt kirjallinen tehtävä ja lopussa tentti. Kurssi kesti yhden lukukauden, luentoja oli kaksi kertaa viikossa. Oppikirjaa käytettiin paljon, itselläni se oli sähköisenä. Ryhmässämme oli mielenkiintoinen porukka eri alojen ihmisiä, ja kurssilla käytiin paljon parikeskusteluja. Lisäksi olivat yleiset kierrokset, joilla opettaja kysyi jotain jokaiselta ryhmän opiskelijalta ja vastailimme sitten parhaamme mukaan. Poissaoloa sallittiin muistaakseni jonkin verran, mutta yksittäisen poissaolon jälkeen ei vielä pudonnyt kärryiltä.

Ranskan kielessä on melkoisia erikoisuuksia! Ehkä jotkut ovat jo kuulleet numerosanoista välillä 70-99 - ne ovat mielenkiintoisia. Lisäksi kieltolauseissa useimmiten vaikutetaan käytettävän kahta kieltosanaa. Epämääräiselle monikolle on oma artikkelinsa. Eräs yleinen tapa kysyä kysymyksiä tapahtuu käyttämällä muotoiluja: "Onko niin, että..." ja "Mikä on se, joka...". Ja se ääntämys! Haastavampi kuin luulin, vaikka aika hyvin olin jo ennestään asiasta perillä! Kieli on kuitenkin hauska, ja aion, jos aikaa riittää, palata sen pariin joskus.

Psykologinen soveltuvuustutkimus

Jos haluaa ev.-lut. kirkon pastoriksi, tulee varsinaisen yliopistotutkinnon lisäksi ymmärtääkseni osallistua tiettyihin erikoistilaisuuksiin, joista eräs on nimeltään psykologinen soveltuvuustutkimus. Tutkimuksen avulla pyritään kartoittamaan vahvuuksia ja heikkouksia, joita henkilöllä on mahdolliseen hengellisen viran harjoittamiseen liittyen. Tutkimus ei huonot tulokset tuottaessaan tuhoa kenenkään mahdollisuuksia päästä pastoriksi, mutta se toimii ikään kuin keskustelun pohjana työnhakutilanteessa (mitä vahvuuksia, mitä kehitettävää, mitä tulisi tehdä, että mahdollisista haasteista selvittäisiin). On hyvä myös ottaa huomioon, että tutkimuksen laatijatkin ovat vain ihmisiä eikä heillä ole todennäköisesti aukotonta tietämystä siitä, millaista pastorin työ on ja miten siinä pärjätään.

Osallistuin tutkimukseen muistaakseni kesän ollessa lopuillaan. Paikkana oli Helsingin tuomiokapituli - minulle hyvinkin tutun rakennuksen ylimmässä kerroksessa sijaitseva komea huoneisto. Monivaiheisen tutkimuksen aikana sai ottaa kahvia ja syömäänkin tietyssä vaiheessa pääsi omakustanteisesti. Kerralla sinä päivänä tutkittiin noin kymmentä ihmistä.

Tutkimus oli monivaiheinen, ja täytyy myöntää, melko tehokkaasti porrastettu niin, että teimme asioita hieman eri järjestyksessä ollen silti aika lailla tehokkaita. Oli kolmisensataa väittämää, joiden kohdalla piti mustata vaihtoehto, joka eniten sopi; piti myös keksiä sarjakuvaan puhekuplarepliikkejä; kirjoittaa nelikenttään vahvuuksia, heikkouksia, uhkia ja mahdollisuuksia; kirjoittaa essee omasta ammatillisesta kasvusta tai jostain sen tapaisesta; ja hauskimpana osiona kielellisen ja avaruudellisen hahmotuskyvyn mittaavat aikarajoitetut testit. Erillisissä huoneissa tuli myös pitää annetusta aiheesta kameralle lyhyt puhe sekä osallistua haastatteluun. Kaiken kaikkiaan hilpeä päivä, josta en viitsinyt stressata läheskään niin paljoa kuin ymmärtääkseni monet muut. Ja kapitulin huone, jossa seinillä olivat Helsingin piispojen muotokuvat, oli huisin upea!

Tuloksia saatiin odotella pitkään. Mutta sitten ne lopulta tulivat paksussa kirjekuoressa. Soveltuvuuden kuvaaminen oli kiteytetty kolmeen nuoleen, jotka eri aihealueita kuvaavina pituudellaan kertoivat soveltuvuuden tasosta: mitä pidempi nuoli, sitä soveltuvampi. Neljäs nuoli, kokonaisnuoli, kiteytti kaiken vielä ytimekkäämmin. Siinä paperin osassa, johon nuolet oli allekkain piirretty, oli keskivaiheilla harmaa nelikulmio, johon yltäminen kuvasi keskitasoa. Nelikulmio oli mahdollista myös ylittää tai alittaa.

Millaiset sitten olivat tulokseni? Eivät mitenkään erityisen hyvät. Kokonaisnuoleni oli nipin napin nelikulmion sisällä, lähes jääden sitä koskettamatta. Tulos ei yllättänyt minua enkä kokenut suuren suuria tunnereaktioita myöskään lukiessani minusta kirjoitettua tarkempaa kuvausta ja katsellessani tuloksiani, joista monilta osin tunnistin itseni. Tämä paperinivaska oli minulle jopa huojennus, sillä se oli ensimmäinen ulkopuolinen arvio minusta, joka tuki omaa kokemustani. Kokemustani siitä, että en soveltuisi ev.-lut. kirkon pastorin ammattiin kovinkaan hyvin. Valtaosa ihmisistä ympärilläni on aina sanonut, että olen kuin ilmetty pappi, olemukseltani papillinen, ja jopa että olisin ensiluokkainen ihminen kirkon virkaan. Tätä on jatkunut jo vuosia, ja olen siihen tottunut enkä vastusta sitä, että ihmiset kertovat rehellisen mielipiteensä. Joskus oma kokemukseni tavallaan mukaili näitä arvioita, ja aloinkin hyvin vakavasti miettiä, olisiko minulla pappiskutsumus. Aloin orientoitua siihen suuntaan selkeästi. Mutta sitten jokin muuttui ja aloin nähdä asiat hyvin toiselta, mielestäni objektiivisemmalta kantilta. Kävin pitkiä ja sangen mielenkiintoisia keskusteluja ihmisten kanssa, jotka halusivat rohkaista minua papiksi. Mutta kokemukseni soveltumattomuudestani pysyi ja vahvistui. Soveltuvuustutkimus - vaikka sen metodeja ja taustaoletuksia voidaankin perustellusti myös kritisoida - vaikutti ainoalta tekijältä, joka viesti minulle siitä, että jokin jossain ymmärtää minua. Joku taho on päätynyt samaan arvioon kuin minä pääni sisällä. Kaikki ei ehkä sittenkään johdu vain itsekriittisyydestä.

Tutkimustuloksen saaminen oli ehkä siinä määrin merkittävä rajapyykki, että en enää ole sen jälkeen pitänyt ev.-lut. kirkon pappeutta yhtenä varsinaisista tulevaisuuden vaihtoehdoistani. Aiemmin se ehkä vielä periaatteessa oli mukana, mutta on jatkanut hiipumistaan niin, että sitä on vaikeaa enää havaita. Jos ihme tapahtuu, sen kutsumuksen paluu on mahdollinen, mutta en enää oikein usko muihin mahdollisuuksiin.

Soveltuvuustutkimuksen tulosten saamisen jälkeen järjestettiin vielä reflektiopäivä, jossa tutkimustuloksia purettiin yhdessä. Päivä sinänsä oli ehkä hiukan pitkästyttävä, mutta seura oli mukavaa, ja oli ilo päästä myös yhdessä lounastamaan. Kaikista mieleenpainuvin hetki tuona päivänä oli aivan sen lopuksi. Hiippakuntien edustajat halusivat jutella heillä harjoittelun tehneiden kanssa, ja odotinkin vuoroani, kunnes harjoitteluhiippakuntaani edustava rovasti vapautui. Tuttu ihminen aiemmista vastaavista tilaisuuksista. Astuin siihen samaiseen huoneeseen, jossa piispojen muotokuvat katsoivat meitä seiniltä, ja kävimme miellyttävän keskustelun tulevaisuudestani ja siihen liittyvistä suuristakin epävarmuuksista. Lopuksi hän yllättäen kysyi, sopisiko minulle, että rukoilisimme hetken. Niin me teimme. Hän hoiti ääneen sanotut sanat - parempi niin päin. Lyhyen rukouksen jälkeen oli aika sanoa hyvästit. Lähdettyäni kulkemaan kapitulin käytävälle mietin, että tilanne oli rukoushetkessä saanut jotenkin henkilökohtaisemman sävyn. Koko tähän päivään, joka oli vaikuttanut jopa hiukan tarkoituksettomalta, oli tullut jonkinlainen merkitys.

Kokemuksia teologian opiskelusta 18: Neljännen vuoden ilta hämärtyy

Jo melkoisen epäsäännöllisiksi käyneiden opiskelupostausteni saaga jatkuu. Kevät on lopuillaan ja samoin myös neljäs vuoteni teologian opiskelijana. Kandidaatintutkinnon sain viimein kasaan vuodenvaihteessa, mistä kerroin aiemmassa sarjani kirjoituksessa. Tuon etapin saavuttamisen jälkeen olen suorittanut pari kirjatenttiä sekä seurakuntaharjoitteluni. Tämänkertaisessa avautumisessani viimeksimainittu oikeutetusti painottuu, mutta sitä ennen muutama sana noista tenteistä. Varsinainen pihvi ja kiinnostavin osuus tulee kuitenkin harjoittelun käsittelyssä ja varsinkin tämän kirjoituksen lopulla, joten jos haluat, ole vapaa skippaamaan "tylsä" akateeminen osuus!

Helppoa kreikkaa ja systiksen ydintä

Aiemmin kerroin suorittaneeni Uuden testamentin kreikkaa viisi opintopistettä, nyt oli luontevaa jatkaa toiseen tarjolla olevaan maisteriopintojaksoon kyseisestä aihepiiristä. Vaikka sanakirjaa ei enää tenteissä saakaan tässä vaiheessa käyttää, ovat kyseessä silti mielestäni kaikista helpoimmat opintopisteet, joita kuunaan olen napsinut. Kaikessa yksinkertaisuudessaan suoritin viisi pistettä tenttimällä kreikaksi osan Luukkaan evankeliumista ja Ilmestyskirjan. Tentissä oli pätkiä noista teksteistä, minun piti kääntää ne ja määritellä kieliopillisesti tietyt katkelmien sanat. Sain tentistä arvosanaksi nelosen niin kuin aiemmastakin maisterivaiheen kreikan kurssista. Tähän olin tyytyväinen.

Koskapa pääaineeni on dogmatiikka, minun tulee suorittaa jonkin verran tähän aineeseen keskittyviä opintoja graduseminaarin, metodiopintojen ja itse gradun lisäksi. Kun kirjatenttejä on ainakin toistaiseksi vielä ollut tarjolla vanhanmallisen tutkintorakenteen sisältöjen mukaisesti, halusin mennä tätä tietä. Olin yhteydessä professoriin, jonka kanssa sovin tenttiväni kaksi opusta, joita voi kutsua melkoisen keskeisiksi systemaattisen teologian alalla: Katolisen kirkon katekismuksen sekä luterilaiset Tunnustuskirjat.

Katekismus oli minulle entuudestaan hiukan tuntemattomampi, joten siihen paneuduin astetta syvällisemmin. Kirja oli luettavuudeltaan mielestäni erinomainen: sisältö oli syvällistä mutta ilmaistu ihanan yksinkertaisesti, johdonmukaisesti ja ytimekkäästi. Olen aikanaan saanut teoksen omistukseeni alle yhden euron hintaan, ja se on ollut minulla jonkin verran käytössä myös vapaa-aikanani: siellä on nimittäin paljon myös sellaista teologiaa, johon protestantti voi täysin yhtyä, ja koska tuo teologia on ilmaistu niin ihailtavalla tavalla, on Katolisen kirkon katekismuksesta ollut minulle hyötyä asioiden omaksumisessa.

Tunnustuskirjojen oppi on minulle tuttua jo aika lailla intuitiivisestikin, koska olen pyörinyt niiden vaikutuspiirissä jo melko kauan. Olen siis oppinut luterilaisuutta ensisijaisesti nimenomaan olemalla läsnä yhteisöissä, joissa Tunnustuskirkojen perintöön suhtaudutaan vakavammin. En ole lukenut tuota kirjakokoelmaa vielä läheskään kokonaan itse (tämä on itse asiassa kesän kunnianhimoinen tavoitteeni), syynä lienee ollut se, että koen Tunnustuskirjat melko raskaslukuisiksi. Niiden tekstilaji on hyvin toisenlainen kuin Katolisen kirkon katekismuksen: sen sijaan että kaikkia teologian osa-alueita sivuttaisiin päällisin puolin, keskitytään monessa kohtaa kuvailemaan monumentaalisen pitkästi, polveilevasti ja poleemisestikin muutamia tiettyjä opinkohtia, jotka reformaatioaikana olivat kiistojen kohteina. Nähdäkseni Tunnustuskirjat siis edellyttävät astetta enemmän uurastusta läpikahlaajalleen: täytyy olla jaksamista lukea paljon samasta aiheesta, kertausten ja toistojenkin kera, eikä kaikista selkeimmällä kielellä.

Tentissä oli neljä esseekysymystä, joista kolmessa piti osata vertailla Katekismusta ja Tunnustuskirjoja. Kysymykset eivät mielestäni olleet kaikista vaikeimpia, mutta sain silti tentistä vain kolmosen. Syvällisempi perehtyminen olisi siis kaiketi ollut paikallaan, mutta omien jaksamis- ja elämänhallintahaasteiden vuoksi tätä ei tullut tehtyä.

Seurakuntaharjoittelu

Maisterivaiheen opintoihin kuuluu linjallani kuuden viikon mittainen seurakuntaharjoittelu. Tämän opintojakson toteutus oli paljon aikaa vaativa ja pitkällinen prosessi, joka valmisteluineen kesti varmaan melkein koko lukuvuoden.

Yliopistolla pidettiin muutama infoluento, joilla selvitettiin käytännön asioita. Seurakunnat, jotka olivat hakuvaihtoehtoina, julkaistiin syksyllä, ja sähköisellä lomakkeella pystyi hakemaan niistä kolmeen. Itse hain kotikenttäetu mielessäni kahteen Savonlinnan seurakunnan paikkaan ja lisäksi villinä korttina Inariin. Minulla kuitenkin tärppäsi jo ensimmäisen hakutoiveeni kohdalla, ja niin sain Savonlinnan harjoittelupaikakseni.

Muilla infoluennoilla kerrottiin, mitä harjoittelun työtehtäviin tulisi sisältyä ja neuvottiin mystisen kirjoituksen, portfolion, tekeminen. Portfolio, jossa kerrottiin itsestään ja osaamisestaan sekä asetettiin tavoitteita harjoittelujaksolle, tuli lähettää harjoittelua ohjaavalle pastorille erään ohjeistuksen mukaan jo syyslukukaudella. Siksipä olikin mielenkiintoista, että minulle suositeltiin menemistä portfoliota ohjeistavalle luennolle vasta keväällä, koska oma seurakuntaharjoitteluni ajoittuisi kevätkauden lopulle. Tässä jännitteessä päädyin kuitenkin menemään toiselle vastaavalle infoluennolle jo syksyllä, ollen läsnä puolet luennosta ja saaden tietooni, miten portfolio tehdään, ja toisen puolen kävin istumassa sitten keväällä.

Olin harjoitteluani ohjaavaan pastoriin yhteydessä jo syyskaudella ja tapasimme ensimmäisen kerran Savonlinnassa joulukuussa alustavan suunnittelun merkeissä. Siinä missä yliopiston puolella keskinäinen ymmärrys ja vuorovaikutus suhteessa harjoittelun vastuuhenkilöiden kanssa ei ollut kaikista sujuvinta, seurakunnan puolella tuntui syntyvän hyvä yhteys ja kaikki sujui siltä osin mutkattomasti.

Aloitin harjoitteluni pääsiäisen jälkeen. Alkuvaiheessa koin jonkin verran stressiä, kun kalenterini ei ollut vielä täysin selvä, ja edessä odotti joitakin jännittävämpiä tehtäviä. Myös uudenlainen tilanne varmaankin jännitti. Melko pian kuitenkin kuviot selkenivät ja totuin työn mukanaan tuomiin aikaisiin aamuihin sekä asumiseen yksikseni suurella sukutilallamme. Maatalon isäntänä olemisessa oli omat etunsa, kun esimerkiksi saunaan pääsi vaikka joka päivä, mutta riski toki oli olemassa myös jonkinlaiseen pimahtamiseen. Onneksi näin ei itselleni käynyt, pääsinhän sentään miltei joka päivä käymään myös ihmisten ilmoilla.

Työtehtäväni voitiin karkeasti jakaa kolmeen aihepiiriin: jumalanpalveluselämään, uskontokasvatukseen ja auttavaan kohtaamiseen. Jumalanpalveluselämään kuului kaksi liturgiaa ja kaksi saarnaa, hartauksien pitämistä sekä osallistuminen neljään hautaan siunaamiseen, kahteen kasteeseen ja yhteen avioliittoon vihkimiseen. Saarnojen pitäminen oli varmaankin kaikista helpoin asia, mitä harjoittelun aikana tein. Koen oloni esiintymistilanteissa niin luonnolliseksi, että minkäänlainen jännitys ei minua juurikaan päässyt painamaan. Saarnojen valmistelu kylläkin oli tällä kertaa piirun verran työläämpää, sillä aikaa ei ollut paljon, ja jätin hommat hiukan viime tingaan. Ensimmäisen saarnani kanssa sain taistella aika kauan, sillä Hyvästä Paimenesta kertova saarnateksti ei ollut mielestäni mitenkään helppo käsiteltävä. Kumpaakin saarnaani ja ulosantiani kuitenkin laajalti kehuttiin. Molemmat saarnani ovat myös täällä blogissa luettavissa.

Liturgina oleminen jumalanpalveluksessa oli minulle täysin uutta, jollei taannoisia praktikumien harjoitusmessuja lasketa. Nyt tilanne oli ihan oikea, ja olin ensi kertaa päävastuussa jumalanpalveluksen toimittamisesta, toisella kertaa jopa Savonlinnan tuomiokirkon sunnuntaimessussa. Liturgiat kuitenkin sujuivat hyvin siihen nähden että tulin niitä toimittamaan melkein ummikkona, ja härdelli kirkossa ennen messua oli välillä melko suurta. Olen selittänyt tätä sillä, että olen vain riittävän paljon saanut seurailla messun kulkua lukuisilla kirkkokäynneilläni, joten minun oli helppo hypätä alttarikaiteen toiselle puolelle. Ehtoollista en luonnollisesti harjoittelun aikana voinut toimittaa, mutta muuten hoidin liturgin tehtäviä melko laajasti. Pääsin myös kummallakin kerralla siunaamaan isosia tehtäviinsä.

Hartauksia pidin kaksi laitoksissa ja kerran olin myös pitämässä puhetta diakoniaruokailun yhteydessä olevassa messussa. Näiden tilaisuuksien puheet olivat parin kolmen minuutin mittaisia, usein sisältäen vain yhden keskeisen ajatuksen. Itse hartaustilanteista etenkin ensimmäinen oli haastava, sillä siihen sisältyi myös ehtoollinen. Kaikki läsnäolijat eivät olleet ihan parhaimmassa kunnossa, joten ehtoollisen jakamiseen liittyi omia haasteitaan. Selvisin kuin selvisin siitä huolimatta. Ehtoollisen jakaminen muuten tuli minulle hyvin tutuksi harjoittelun aikana, nyt se tuntuu menevän jo melkein rutiinilla. Tämä on erikoista siihen nähden, että en ollut koskaan ollut ehtoollisavustajana ennen tätä harjoittelua.

Toimitukset olivat oma mielenkiintoinen osansa harjoittelujaksoa. Olen tietenkin ollut muutamissa häissä ja hautajaisissa elämäni aikana, mutta kummankin määrä on varmaan melkein yhden käden sormilla laskettavissa. Luterilaisissa kastejuhlissa olen ollut joskus niin pienenä, että en siitä muista mitään. Siispä tämä toimitus tuli minulle käytännössä täysin uutena. Näin vähäisen ruohonjuuritason kokemuksen vuoksi oli kiva päästä seuraamaan näitä tilaisuuksia seurakunnan puolelta, ja tässä suhteessa etenkin toimituskeskustelut olivat hyvin antoisia. Huomasin, että kaikkia toimituksia edeltävissä keskusteluissa oli oma "kaavansa", pappi pyrki selvittämään ja sopimaan tietyt asiat. Kasteessa ja vihkimisessä juridiikan kannalta oleellista olivat kastettavan nimeen ja avioon aikovien esteettömyyteen liittyvät seikat, siunauskeskustelussa korostui ensisijassa myös kuolleen omaisen sielunhoito. Kaikille keskusteluille oli yhteistä itse toimituksen kulun valmistelu.

Toimituksissa sain joko pieniä luku- tai järjestelytehtäviä tai sitten olin vain seuraamassa. Pääsin toimitusten jälkeen myös useampaan muisto- tai juhlatilaisuuteen, ja täytyy sanoa, että nautin kaiken sen ensiluokkaisen ruuan syömisestä! Olikin vaikea käsittää mutta silti toki ymmärrettävää kuulla kanssani olevilta papeilta, miten he saattoivat jo olla täysin kyllästyneitä joihinkin jatkuvasti toistuviin ruokalajeihin. Omalla kohdallani kyllästymistä ei päässyt tapahtumaan ainakaan vielä, vedin karjalanpiirakkaa ja voileipä- ja täytekakkuja ikionnellisena!

Uskontokasvatuksen piiriin kuuluviksi voitaneen laskea ainakin koulun aamunavaus, perhekerhoon osallistuminen sekä rippikouluoppitunti. Aamunavauksessa luin otteen Lasten Raamatusta papin hoitaessa muuten puhumisen, mutta sain ilokseni palautetta, että voisin ryhtyä lukemaan äänikirjoja. Perhekerhoon valitsin hartaushetkeen erään lasten virren, jossa toimin esilaulajana, muuten kerhon vetäjät johtivat tilannetta. Mutta se rippikouluoppitunti. Se oli ylivoimaisesti kaikista jännittävin ja etukäteen stressaavin tehtäväni.

Aiheenani oli Pyhä Henki. Toki tiedän Pyhästä Hengestä kaikki teologiset perusasiat ja paljon enemmänkin, asiasisällöllisesti siis hallitsen kaiken, mikä rippikoulussa pitää nuorille opettaa. Mutta pedagogisilla taidoillani en ainakaan tämän kohderyhmän kanssa juurikaan päässyt loistamaan. Sain oppia kantapään kautta, että vaikka kuinka olin valmistellut PowerPointin ja suunnitellut kokonaisuuden aktiviteetteineen päivineen, oli osaamani asian opettaminen hankala pala. Huomasin, että minun on äärimmäisen vaikeaa päästä irti ammattikielestä ja sanoittaa opetettava asia nykynuorisolle ymmärrettävällä tavalla. Teologinen kieli läpäisee minuuteni syvyydet, mutta normaalissa elämässäni osaan puhua mielestäni hyvin ilman sitä. Nuoriso on kuitenkin jotain ihan muuta kuin normaalit kuvioni. He ovat kohderyhmä, johon minun on erityisen vaikea saada yhteyttä, ja heidän varmaan myös minuun.

No, ehkä sain osan anteeksi sillä, että en ole itse käynyt koskaan yhdelläkään riparioppitunnilla ja tulin siten tässäkin kohtaa pystymetsästä suoraan henkilökunnan puolelle. Riparikulttuuri ylipäätään on ollut minulle hankalaa ottaa haltuun, koska omakohtaista kokemusta ei ole. En kaikesta huolimatta saanut lainkaan tyrmäävää palautetta oppitunnistani, vaikka oma ajatukseni oli: juuri niin hirveää kuin olin pelännytkin! No, se jos jokin oli oppimiskokemus minulle itselleni. Samalla arvostukseni kohosi kertaheitolla kaikkia niitä kohtaan, jotka tekevät nuorisotyötä ja oikeasti osaavat sen.

Helpompi kokemus oli isoskoulutuspäivään osallistuminen. Koulutettavat isoset kiersivät rasteilla, joissa oli omat aiheensa. Itse olin parin muun työntekijän kanssa rastilla, jossa isoset saivat kysyä meiltä ihan mitä tahansa. Kysymyksiä oli niin käytännöllisiä kuin erittäin syväluotaaviakin. Vastailu oli hauskaa!

Auttavan kohtaamisen saralla koin kenties voimakkaimmat tunteeni koko harjoittelun aikana. Pääsin kohtaamaan ihmisiä, joista osa oli köyhyyden ahdistamia, osa surun murtamia ja eräät elivät viimeisiä hetkiään tässä maailmassa. Näin monenlaisia ihmiskohtaloita seurakunnan järjestämässä diakoniaruokailussa sekä diakoniapäivystyksessä, johon tulleita seurakunta tuki taloudellisesti. Pääsin myös kohtaamaan useita saattohoitopotilaita, joista joidenkin kanssa kävin keskustelua myös aivan yksin. Elämän ja kuoleman kysymykset oleilivat mielessä väkisinkin tämän harjoittelun aikana. Meidän kulttuurissamme kuolema on ehkä yhä enemmän piilossa arkielämän katseilta. Kuolemasta on ehkä tullut yhä kipeämpi ja vaikeampi asia käsitellä, kun se ei enää ole samalla tavalla "normaalia" kuin vielä joitakin kymmeniä vuosia sitten. Tätä vasten en kykene edes asettamaan mittaa sen työn arvolle, jota seurakunta tekee käydessään kuolevien ihmisten luona, antaessaan heille ehkä elämänsä viimeisen todellisen kohtaamisen, kun jopa omat läheiset saattavat vieroksua kuolemaa niin paljon, että eivät kykene käymään. Näissä hetkissä minulle kirkastui varmaan kaikista selkeimmin, että tällä työllä on merkitystä.

Ja kuinka absurdia tavallaan on, että pastorikin saattaa parin työpäivän aikana nähdä koko ihmisen elinkaaren, käydä kastamassa, pitämässä aamunavausta, opettamassa rippikoulussa, vihkimässä avioliittoon, hoitamassa vanhuksen sielua ja heittämässä hiekkaa arkun päälle. Joka tilanteessa on oma "etikettinsä", joka pitää vaihtaa lennosta. Ja sitten täytyisi vielä huolehtia siitä, että kaikki nämä ihmiset tulevat todellisesti kohdatuiksi. Tässä on oma jännitteensä: papille vaikkapa hautaan siunaaminen voi olla hyvin rutiininomaista ja arkista, mutta saattoväelle se on kertaluonteinen, jopa järkyttävä tapahtuma. Heidän läheisensä, uniikki ihmisyksilö, on kuollut ja he ovat jättämässä viimeisiä jäähyväisiään. Papilla on liian matala mutta toki inhimillisesti ymmärrettävä kynnys ruveta ajattelemaan, että siinä se taas kyhjöttää, yksi arkku satojen muiden joukossa.

Tässä oli joitakin nostoja työtehtävistäni, joukkoon kuului myös erityisriparipäivä, kanttorikonsultaatio liturgisesta laulusta, lähetyspiiri, isoskoulutusilta sekä kokeneen sielunhoitajan haastattelu. Pääsin myös seuraamaan seurakunnan henkilökunnan ja erityisesti papiston kokouksia. Kivaa oli myös päästä kahteen koulutuspäivään, joista ensimmäinen käsitteli uutta rippikoulun opetussuunnitelmaa ja toinen oli Eero Huovisen pitämä saarnakoulutus Kouvolassa. Lisäksi tietenkin harjoitteluun sisältyi ohjauskeskusteluja ohjaavan pastorini kanssa sekä loppuun palautekeskustelu. Yliopistolle minun pitää vielä lähettää ohjaavan pastorin lausunnon lisäksi loppuraportti, joka on - yllätys, yllätys - taas ohjeistettu hyvin kummallisesti.

Ennen kuin keikautan tämän kirjoituksen ehkä odottamattoman kaltaiseen loppuun, haluan hetkeksi pysähtyä vielä harjoitteluun liittyviin oheissuorituksiin, joista kirkko kai on ensisijaisessa vastuussa yliopiston sijaan. Aiemmin lukuvuonna eri hiippakunnista tuli väkeä tiedekuntaan ja saimme jakaantua hiippakunnittain sen mukaan, missä suorittaisimme harjoittelumme. Näissä tapaamisissa saimme esitellä itseämme ja meille esiteltiin hiippakuntia. Harjoitteluni aikana oli toinen vastaavankaltainen tilanne, joka kulkee nimellä KiTOS-seminaari. Mikkelin hiippakunnan tuomiokapitulin väkeä saapui Kouvolaan, jonne kutsuttiin myös eri kirkollisilla aloilla hiippakunnassa harjoittelevia tai harjoitelleita henkilöitä. Seminaari oli kaksipäiväinen eikä siitä tarvinnut maksaa mitään. Kokemus oli erittäin myönteinen: koulutuskeskus ruokineen, saunoineen ja kauniine luontoineen, yhteistä jakamista sekä kutsumuksen, elämäntarinan, harjoittelun ja kirkon pohdintaa yhdistettynä mukaviin ihmisiin. Kiitos kapitulille! Syksyllä minua odottaa vielä sangen mielenkiintoinen soveltuvuustutkimus, jossa minulle kaiketi tullaan antamaan osviittaa siitä, miten hyvin papiksi sovin.

Jälkipuinti

Ei ole liioittelua sanoa, että harjoitteluni oli mullistava kokemus. Se avasi minulle uusia näköyhteyksiä, antoi lisää perspektiiviä, tarjosi ensikosketuksia moneen seurakunnan arkiseen asiaan. Aloin ensi kertaa ymmärtää, millainen taustatyö vaikkapa yhdellä ainoalla messulla on, ja miten seurakunta työaloineen ja henkilökuntineen toimii "kulissien takana" pelaten yhteen ja sopien lennokkaasti aikataulujaan. Harjoittelu oli, niin kuin osasin odottaakin, jotain aivan muuta kuin muu opiskelu yliopistolla. Omalla tavallaan paljon, paljon opettavaisempaa. Mutta myös niin erilaista, että ei ole edes täysin mielekästä suorittaa vertailua.

Harjoitteluni oli minulle kaiken kaikkiaan hyvin myönteinen kokemus. Kuulin kirjavalta ihmisjoukolta jatkuvasti hyvää palautetta ja kommentteja siitä, miten olen kutsumustyössäni, miten voisin jo melkein heti ruveta papiksi, jos vihkimys olisi mahdollinen, ja miten on jo käytännössä varmaa, että tulen joskus tuon vihkimyksen saamaan, ja tulen melkoisen ammattitaitoiseksi ja hyväksi papiksi. Oikeastaan kaikilla, jotka minulle jotain aiheesta sanoivat, tämä oli kantava näkökulma. Siksi seuraavat sanani voivat monesta tuntua yllättäviltäkin. En ole laajalle joukolle avannut tuntemuksiani tulevaisuuteni suhteen laajemmin, mutta nyt on hyvä hetki valottaa jotain.

Koen nimittäin itse tällä hetkellä, että tulevaisuuteni on kenties epävarmempi kuin koskaan näiden opintojen aikana. Kiirehdin sanomaan, että minulla on edelleen olemassa oma abstrakti pappiskutsumukseni tuolla jossain yläpilvessä, ja yhdyn sitä kautta erittäin vahvasti sanoihin, joiden mukaan pappeus on selkeä suunta elämälleni. Mutta konkretian tasolla olen oikeastaan pelkkänä kysymysmerkkinä. Säveleni ovat selvät tasan siihen asti kuin saan maisterinpaperit kouraani, mutta sitten minulla ei ole rehellisesti sanottuna hajuakaan, mihin etenisin. "No, papiksi kirkkoon!" nyt sanotaan. "Työnhakuun vain, tekemään loput, mitä kirkko vaatii, ja sitten vihkimys ja hieno ura seurakuntapastorina, ehkä myös kappalaisena, kirkkoherrana, piispana..." Kun se vain menisikin niin. Mutta se ei taida olla tätä todellisuutta.

Jos hyvän maun jättänyt seurakuntaharjoitteluni jotain minulle selkiinnytti, niin paradoksaalisesti varmaan juuri sen, että en halua papiksi kansankirkon paikallisseurakuntaan! Tähän suuntaan olin toki jo pitkään mennyt, mutta nyt sain suuren vahvistuksen. Syyt tähän ovat moninaiset, ja tulenkin, jos Luoja suo, piakkoin valottamaan tässä blogissa tiettyjä kirkkoon liittyviä tekijöitä, jotka osaltaan ovat tuntemuksiini vaikuttaneet. Tässä kohtaa voin sanoa, että en koe kauhean innostavana tulevaisuutta, jossa yritän kilpailla viidenkymmenen muun hakijan kanssa papinpaikasta pahimmillaan vuosikausia ilman, että kertaakaan päästään edes lähelle. Ongelmani on ennen muuta siinä - ja tämä kuulostaa varmaan kaikista oudoimmalta koko tässä kirjoituksessa valtaosalle minut tuntevista ihmisistä - että en koe itseäni juuri lainkaan kilpailukykyiseksi noilla markkinoilla.

Kyllä, osaan saarnata ja vaikka toimittaa messunkin. Kyllä, osaan kuunnella ihmisiä ja ehkä auttaakin heitä. Kyllä, hallitsen auttavasti teologiaa. Mutta tässä on vasta pienen pieni osa pastorin työstä ja minulla on erittäin vahva tunne, että työnhakutilanteessa nämä eivät riittäisi alkuunkaan. Jos lyödään faktaa tiskiin, ei minulla ole lainkaan seurakunnallista työkokemusta (tätä harjoittelua toki lukuun ottamatta), ei juurikaan valmiuksia toimia lasten ja nuorten kanssa, ei minkäänlaista visiota tai näkyä siitä, mihin suuntaan seurakuntaa tulisi viedä. Jo tästä syystä on äärimmäisen helppo ymmärtää, miksi minua ei todennäköisesti työnhaussa lykästäisi. Jos olenkin valtaosan ystävistäni silmissä ilmeisen sopiva papin työhön, en jaksa uskoa, että sama pätisi työnantajaan. Työnhaku on aivan oma todellisuutensa, jonka kaikkia aspekteja minua papiksi kirkkoon suosittelevat eivät välttämättä aina tule ajatelleeksi. Siitä huolimatta olen erittäin iloinen kaikista kehuista, jotka saan. Ne kantavat eteenpäin ja antavat osviittaa siitä, että minä kuitenkin mitä ilmeisimmin osaan jotain. Otan kaiken myönteisen palautteen hyvin vakavasti.

Omissa silmissäni kuitenkin olen ilmeisen kyvytön papinvirkaan paikallisseurakunnassa, ja uskon tämän olevan myös objektiivinen totuus.

Mutta kaikista suurin syy, miksi olen vahvasti edellä mainitun ratkaisun kannalla, on se, että työ kansankirkon paikallisseurakunnassa pappina oikeastaan lakkasi kiehtomasta minua viimeistään tämän harjoittelun aikana. Minulla on sitä vastoin useampiakin syitä olla tavoittelematta tuota nimenomaista työtä. En toki halua sanoa "ei koskaan": tietyissä olosuhteissa paikallisseurakunnan pappeus voisi edelleen hyvinkin olla mahdollista. Mutta en pidä tällaisten olosuhteiden ilmenemistä tällä hetkellä kovin todennäköisenä. Mitä tällä tarkoitan, seljennee lähitulevaisuudessa, jahka kaavailemani kirjoitus (tai kirjoitussarja) tänne blogiini tupsahtaa.

Koska siis tilanne on tämä, on elämässäni suuri epävarmuus tulevan työpaikkani suhteen. Näitä pohdintoja olen muistaakseni täällä joskus julkaisutkin eivätkä ne ole tämän enempää oikeastaan muuttuneet. Moni on rohkaissut minua luottamaan Jumalan johdatukseen ja siihen, että Hän hoitaa asiat ajallaan. Usein tuo luottamus kantaa minua. Mutta en voi kieltää, että välillä tämä epävarmuus kasvaa myös ahdistukseksi.

No, minulla on vielä opiskeltavaa, ehkä maksimissaan kahdeksi vuodeksi. Nyt olen taas herännyt siihen, että koska tässä jo voiton puolella ollaan, kannattaa minun ottaa kaikki irti jokaisesta päivästä, jonka vielä tällä tutulla ja turvallisella opiskelijaelämän maaperällä vietän. Monesti huomaamme jonkin arvon vasta, kun menetämme sen.

Kesällä saatan suorittaa jonkin tentin, jos sellainen sujuvasti onnistuu. Lisäksi voin tiedottaa, että olen ilmoittautunut dogmatiikan graduseminaariin, ja saanut kesälle jo hieman taustaluettavaa. Seminaarin aiheena on Missio Dei eli ajatus, jossa korostetaan nimenomaan kolmiyhteistä Jumalaa lähetystyön tekijänä. Alustava gradun aihe pitäisi keksiä jo tämän kuun puolella, onneksi olen siitä jo jonkin verran hajulla.

Kokemuksia teologian opiskelusta -sarja palailee luultavasti tänne blogiin taas viimeistään jouluna, ehkä jo aiemminkin!