Kokemuksia teologian opiskelusta 12: Kesän rämpimiset

Jälleen on pyörähtänyt käyntiin uusi lukuvuosi, minun kolmanteni. Mikäli asiat soljuvat odotetusti, suoritan tämän vuoden aikana kandidaatintutkielmani loppuun. Odotukseni ovat korkealla: vuoteen tullee proseminaarin lisäksi sisältymään myös lisää eksegetiikkaa ja systemaattista teologiaa, latinaa sekä soveltavia opintoja. Näistä kirjoittanen lisää sitten, kun ensimmäinen periodi on päättynyt, nyt on aika tehdä tarpeelliset päivitykset kesällä suorittamistani opiskeluista.


Kreikka: Kreikankielinen Uusi testamentti: Kirjeet
Kirkkohistoria: Kirkkojen ja tunnustuskuntien historia

Kuten viimeksi kerroin, unohdin ilmoittautua varsinaiseen kreikan jatkokurssin tenttiin. Samaten kirkkohissan lukukurssin tenttipäivää siirsin jatkuvasti kauemmas, mutta lopulta päädyin suorittamaan sen yhdessä ja samassa tenttitilaisuudessa kreikan kurssin kanssa. Niin siis eräänä kesäkuisena päivänä lähdin tavoittelemaan kymmentä opintopistettä yhdellä istumalla.

Kreikka ei minua juurikaan jännittänyt: luin muistaakseni alueena olevat Uuden testamentin kirjeet läpi enkä tehnyt paljoa enempää. Sanakirja sai normaaliin tapaan olla tentissä mukana, ja tehtävät koostuivat tekstijaksojen kääntämisestä ja sanojen määrittelystä.

Kirkkohistoria sen sijaan kuumotti. Numerolla ei ollut minulle juurikaan väliä enää tässä vaiheessa, halusin vain saada kurssin ja opintopisteet pois päiväjärjestyksestä. Paaveja koskevan kirjan osuuden olin jo aikoja sitten käynyt läpi, kalvinismia koskevaa en lopulta tainnut loppuun edes lukea. En kokenut enää olevani sellaisella motivaatioasteella, että minulle olisi kirjasta juurikaan jäänyt mitään mieleen. Etsin sen sijaan netistä joukon kirja-arvosteluja ja tekstejä koskien kyseistä kirjaa ja luin niitä. Paaveista kertasin omia muistiinpanojani, ja sitten oli koitoksen aika.

Sain tenttitilaisuudessa kummankin tentin eteeni, ja tartuin ensiksi varmempaan eli kreikkaan. Sen selätettyäni siirryin kirkkohistoriaan, jossa muistaakseni oli kaksi kysymystä kummastakin kirjasta, ja näistä piti valita yhteensä kolme ja kirjoittaa niihin esseevastaukset. Paavit olivat minulla paremmin hallussa, joten valitsin niitä koskevien kysymysten lisäksi yhden kalvinismikysymyksen. Kirjoiteltuani esseet poistuin salista: aikaa suorituksiin oli varattu nelisen tuntia, mutta minä olin mielestäni tyytyväinen vastauksiini jo ennen kuin kolme tuntia oli kulunut. Periaatteessa olisin voinut ehtiä tehdä vielä kolmannenkin tentin esimerkiksi joltain kielikurssilta.

Kirkkohistorian osuus meni omasta mielestäni melko heikosti, ja jännitinkin pitkään, olinko päässyt läpi. Sain tästä kurssista lopulta tietääkseni ensimmäisen kakkosen koko yliopistoaikanani, mutta olin siihen suhteellisen tyytyväinen ja sain huokaista helpotuksesta. Kreikka meni odotetusti hyvin.


Eksegetiikka: Raamattu tutkimuksen kohteena

Luulin jo suorittaneeni kymmenen opintopisteen kivijalkakurssista puolet ennen kesää, mutta sainkin erään siihen kuuluvan suorituksen, hermeneuttisen kehitystehtävän, takaisin. Professori ei ollut hyväksynyt sitä, sillä esseessäni oli kyllä hyvin omaa pohdintaa ja kokemusta, mutta liian vähän keskustelua tutkimuskirjallisuuden kanssa. Niin minun sitten piti palata esseen pariin.

Työskentely kuitenkin hidastui merkittävästi useista syistä. En ollut oikein varma, mitä minulta tarkkaan ottaen vaadittiin, ja jouduin esittämään tarkempia kysymyksiä sähköpostitse. Koin, että minulta odotettiin historiallis-kriittisten kommentaarien käyttöä, mutta en käsittänyt, miten olisin niitä voinut hyödyntää. Harmonisointia koskevassa esseessäni olin tuonut esille, että keskityn nimenomaan teksteihin niiden lopullisessa muodossaan: voiko niitä harmonisoida sellaisina kuin me ne tänä päivänä tunnemme. Siten en kokenut, että tekstien syntyhistoria olisi suurestikaan vaikuttanut tutkimukseeni.

Erinäisistä syistä johtuen sähköpostivastausten saaminenkin kesti kohtuullisen kauan, ja niin työni pitkittyi entisestään. Elokuussa sain ongelmakenttään viimein jotain selvyyttä ja kykenin aloittamaan esseen parantelun toden teolla. Sittemmin minua ovat hidastaneet vielä monet vapaa-ajan sosiaaliset menot ja alkaneet muut kurssit. Deadline tehtävälle on lokakuussa, ja uskon selviäväni työstä siihen mennessä.

Kivijalkakurssiin kuuluu myös B-osa, joka on viiden opintopisteen laajuinen. Sen ajattelin suorittaa esseellä, joka käsittelee sitä, miten Ensimmäisessä Pietarin kirjeessä on käytetty Vanhaa testamenttia. Essee vaatinee kohtuullisen paljon lukemista taustalle, ja sainkin ilokseni kirjavinkkejä. Myös tämän tehtävän pitäisi olla ensi kuussa valmis, sillä seminaarin alkaessa kivijalkakurssin tulisi olla suoritettuna.


Yritän saada itseäni lukemaan ja työskentelemään, vaikka aina ei tuntuisikaan siltä. Loppujen lopuksi tämä on kuitenkin sydämeni ala, vaikka innostusta ei joka hetki löytyisikään.

Kokemuksia teologian opiskelusta 9: Itsenäisen työn valtakausi

Toisen vuoden kolmas periodi.

Joululoma oli normaaliin tapaansa pitkä, ja voin myöntää, että sen aikana stressasin hieman tulevaa kevätlukukautta: se kun otaksumani mukaan tulisi olemaan hyvin työläs. Lukemista on tähän mennessä riittänyt paljon ja neljäs periodi tuskin tulee olemaan juurikaan helpompi. Olen kuitenkin puskenut eteenpäin ja myös saavuttanut haluamiani tuloksia.

Luentoja ei kolmannessa periodissa ollut kovinkaan paljoa, normaalisti vain kolme viikossa. Sen sijaan itsenäistä työskentelyä oli sitäkin enemmän. Aineiden osalta kattaukseen kuului käytännöllisen teologian ja eksegetiikan viimeisiä kursseja sekä myös kirkkohistoriaa ja Hops-työskentelyä.

Käytännöllinen teologia: Uskontokasvatus, diakonia ja sielunhoito

On jopa vaikeaa uskoa, että käyttiksenkin peruskurssit ovat nyt jo takanapäin. Nehän alkoivat vasta tänä vuonna, mutta koska ne seurasivat välittömästi toisiaan, tuntui koko rupeama hyvin joutuisalta.

Kolmannella ja viimeisellä käyttiksen peruskurssilla aiheena oli yhtäältä uskontokasvatus ja uskonnonopetus ja toisaalta diakonia ja sielunhoito. Ne todella jäivät mielestäni aika erillisiksi aiheiksi, molemmilla kokonaisuuksilla oli pääasiassa omat luennoitsijansakin. Kurssiin kuului luentojen lisäksi osia kolmesta kirjasta, joiden aiheet olivat samat, ja kaksi itsenäistä tehtävää. Vaihtoehtoisiin suoritustapoihin kuului oppimispäiväkirjan tekeminen tai opintopiiri, mutta itse en valinnut niistä kumpaakaan.

Itse luin kirjoja aikamoisella vauhdilla, koska halusin päästä aineopintokirjallisuuden pariin mahdollisimman pian. Koskapa tällä kurssilla oli mahdollista suorittaa kirjallisuus erikseen niin sanotussa akvaariotentissä, päätin tarttua siihen, kun kerran kirjat olivat vielä paremmassa muistissa.

Akvaariotentti oli mielenkiintoinen tilaisuus: se tehtiin varattuna aikana tietokonetilassa, jonne ei saanut kuljettaa mukanaan juuri mitään. Tavarani jouduinkin jättämään säilytyslokeroon. Tentissä oli kaksi kysymystä, joihin oli leppoisaa vastailla näppäimistöä naputtaen, ja eipä aikaakaan kun olin valmis. Kirjallisuus oli suoritettu ja sain vielä mieluisen arvosanankin.

Kirjojen ja luentojen kautta esille nousseita teemoja olivat muun muassa oppiminen laajana ilmiönä, uskonnonopetuksen historia ja menetelmät sekä arjen epämuodollisten yhteisöjen (kuten kodin) tarjoama uskontokasvatus. Diakonian ja sielunhoidon puolella vilisivät sellaiset termit kuten psykoterapia, pastoraaliteologia ja auttava kohtaaminen. Kävimme läpi surua ja kriisiä, toivoa ja merkityksellisyyttä ja kohtaamisen teologiaa. Meiltä opiskelijoilta myös kysyttiin, mitä haluaisimme oppia.

Itsenäisiin tehtäviin kuului pohtiva essee, joka kirjoitettiin kahdesta dokumentista: näistä toinen oli netissä oleva kirjoitus ja toinen videoluento, kumpikin kasvatukseen liittyviä. Toinen tehtävä oli haastatella työkokemusta omaavaa teologia, aiheena uskontokasvatus ja kohtaaminen. Otin yhteyttä tuntemaani pastoriin, joka on myös uskonnonopettaja, ja hoidimme haastattelun lounaan ääressä rennosti jutellen. Haastattelun olisi saanut tehdä myös puhelun välityksellä mutta ei sähköpostilla.

Teologisessa tiedekunnassa opiskeltava ja tutkittava aihekokonaisuus on tunnetusti valtavan kirjava, mutta jo käytännöllinen teologia yksin on aine, jonka alle mahtuu hyvinkin paljon. Toiset aiheet ovat enemmän ja toiset vähemmän inspiroivia. Voin sanoa peruskurssien olleen oma raikas vivahteensa opintielläni ja niiden perusteella käyttis tutkii tärkeitä ja kiehtovia asioita, esimerkiksi uskonnollisuuden ilmenemistä nykyajassa, mikä on minunlaiselleni ekskursionistille jatkuva mielenkiinnonkohde. Oma oppialani käytännöllinen teologia ei kuitenkaan suuressa mittakaavassa ole.

Eksegetiikka: Eksegeettinen työskentely

Eksegetiikan kolmas ja viimeinen peruskurssi koostuu johdantoluennoista ja ryhmistä, joissa tehdään eksegeettinen analyysi. Kurssin aikana suoritetaan myös kappale kirjoitusviestinnän opintoja, joista toinen osa oli suoritettu kirkkohistorian alla.

Kolmanteen periodiin sisältyi pääosin vain johdantoluentoja, tosin yksi ryhmätapaaminenkin ehti jo olla ennen periodin vaihtumista. Luennoilla käsiteltiin erilaisia eksegeettisiä metodeja, joita olikin aika paljon. Raamattua voi tutkia esimerkiksi historiallis-kriittisesti mutta myös vaikkapa kirjallisuustieteellisesti tai sosiaalitieteellisesti. On myös ikonografinen lähestymistapa, jossa keskeistä on se visuaalinen kulttuuri, jossa raamatuntekstit ovat syntyneet, kun taas vaikutushistoriallisesta näkökulmasta voidaan tutkia, miten Raamattu antanut vaikutteita eteenpäin. Monet näkökulmat vielä sisältävät useampia alahaaroja.

Historiallis-kriittisiin menetelmiin luetaan normaalisti tekstikritiikki, joka pyrkii selvittämään raamatuntekstien alkuperäistä tekstimuotoa; kirjallisuuskritiikki, joka pohtii sitä, mitä lähteitä tekstiin on käytetty; muotohistoria, johon sisältyvät vielä muotokritiikki, lajikritiikki ja traditiohistoria sekä redaktiokritiikki, joka pyrkii keskittymään tekstiä mahdollisesti toimittaneisiin henkilöihin. Tämä on jo yksin aikamoinen suo, lisäksi metodien nimitykset saattavat vielä vaihdella. Kolmoskurssin aikana kuitenkin onnistuin edes jollakin tavoin ottamaan haltuun ja ymmärtämään nämä menetelmät. Minua auttoivat internetistä löytämäni artikkelit ja muuan englanninkielinen kirja, jonka vain eräänä päivänä löysin kirjaston poistokirjojen joukosta. Siinä oli hyvin selkeästi ja ytimekkäästi esitelty samaa, mitä kurssillakin käsiteltiin, ja kirjoittelinkin sitten muistiinpanoja yhdistellen tietoja eri lähteistä. Oli mukavaa oppia tajuamaan historiallis-kriittistä menetelmää, vaikka en itse ehkä sen suuri fani olekaan. Oma kiinnostuksenkohteeni eksegetiikassa lienee enemmän narratiivisen eli kertomuksellisen lähestymistavan tai tekstin argumentaation ja retoriikan analyysin suunnalla, tekstin lopullisen muodon tulkinnassa enemmän kuin sen historiallisen synnyn pohtimisessa.

Johdantoluentoja ei ollut mahdottoman montaa, ja niistä seurasi tentti, jossa oli sekä terminselitystä että laajempia kysymyksiä. Pienemmissä ryhmissä puolestaan on tarkoitus pareittain analysoida tiettyä raamatunkohtaa käyttäen avuksi esimerkiksi Raamatun kommentaariteoksia ja sanakirjoja. Käsittääkseni varsinaisen kirjallisen tuotoksensa jokainen kuitenkin tekee lopulta itse. Koska itse olen aika paljon eksegetiikkaan päin kallellani, olen kohtuullisen hyvillä mielin kohdatessani tulevaa urakkaa.

Kirkkohistoria: Kirkkojen ja tunnustuskuntien historia

Selvitettyäni käyttiksen kirjat tarrauduin historian pariin. A1-linjalla tulee suorittaa aineopintoja kolmelle eri laitokselle. Pääaineekseni aion ainakin kandivaiheessa ottaa eksegetiikan ja olen valinnut kahdeksi muuksi aineopintoaineeksi systemaattisen teologian ja kirkkohistorian. Jälkimmäisestä minulla on suunnitelmissani käydä yksi viiden opintopisteen jakso, joka käsittelee kirkkojen ja tunnustuskuntien historiaa. Kenties hieman epäselvästä jakson kuvauksesta huolimatta minulla on vahva oletus, että tämä kurssi voidaan suorittaa yksinkertaisesti pelkällä kirjatentillä, jolloin ei tarvitsisi tehdä esimerkiksi luentoja tai muita tehtäviä. Koin, että tällainen kurssi sopisi kohtuullisen hyvin muihin suunnitelmiini, ja niinpä olen itsekseni lueskellut kahta kirjaa, joista toinen käsittelee paavien historiaa ja toinen puolestaan kalvinismin. Molemmat kuuluvat mielenkiintoni ytimeen.

Kalvinismista kertovaa kirjaa ehdin vasta vähän aloittaa, mutta kolmannen periodin aikana aika lailla sain käytyä paavikirjasta tulevan osuuden läpi. Kyseessä on Eamon Duffyn Saints & Sinners. A History of the Popes, ja yli 300 sivun alueeseen kuului ajallisesti suunnilleen viimeiset tuhat vuotta paavien historiaa. Pidin kirjasta: se eteni pääosin kronologisesti ja selkeästi, pureutui nimenomaan paaviuteen ja paaveihin henkilönä ja muuta historiaa ei tuotu mukaan liikaa vaan mielestäni sopivassa määrin. Kirja oli kuitenkin kohtuullisen raskaslukuinen, sillä sivuilla oli paljon pientä tekstiä ja väliotsikoita oli vain aniharvoin lukujen ja alalukujen ollessa pitkiä.

Entuudestaan olin tuntenut joitakin paaviuden historian kehityskulkuja, kuten esimerkiksi paavin suuren vallan keskiajalla Innocentius III:n aikana, ristiretkiaatteen, "suuren skisman" ja vastapaaviuden sekä turmeltuneeksi sanotun renessanssipaaviuden. Eräällä kirkkohistorian peruskurssin luennolla oli lisäksi esitelty paavit 1800-luvulla hallinneesta Pius IX:stä nykyiseen Franciscukseen, joten modernimman ajan paavit olivat sikäli tutumpia. Kirja kuitenkin syvensi paljon tietämystäni.

Opin vaikkapa sen, että 1000- ja 1100-lukujen vaihteen aikoihin monilla paaveilla oli munkki- tai sääntökuntatausta kun taas 1100- ja 1200-luvuilla moni oli lakimies. Kiintoisaa oli sekin, että suhteellisen monet paavit on ajettu pois Roomasta. Erityisen hauskaa oli oppia yksittäisten paavien persoonista ja teoista. Esimerkiksi Celestinus V (1294) oli kuulemma pyhimysmäinen munkkierakko, joka erosi virastaan kuuden kuukauden jälkeen ja joutui sitten seuraajansa vangiksi. Klemens VI:n (1342–1352) kerrotaan olleen hyväntekijä ruton aikana mutta myös ylellinen viihdyttäjä, joka julisti, että paavin tulee tehdä alamaisensa onnellisiksi. Pius II (1458–1464) oli kuulemma koko Italiassa tunnettu humanisti, historioitsija ja eroottisten näytelmien ja tarinoiden kirjoittaja, kun taas Pius VII (1800–1823) oli aikanaan Napoleonin vankina, mutta kaiketi valtaosin piti päänsä tämän vaatimusten edessä. Julius II (1503–1513) oli ilmeisesti ensimmäinen renessanssipaavi, jolla oli parta: se oli kasvatettu Julius Caesarin imitoinnin vuoksi, kostonmerkiksi paavin vihollisille. Ja viimeinen nosto: nähtävästi kaikkien aikojen ainoa englantilaispaavi oli vuosina 1154–1159 hallinnut Hadrianus IV.

Ehkä päällimmäisenä minulle jäi kirjan pohjalta se kuva, että paaviuden historia on pitkälti vallantavoittelun historiaa. Varmaankin valtaosa tenttialueeni paaveista oli virkansa auktoriteetin korostajia ainakin hengellisessä mielessä, ennen modernia aikaa varmaan usein myös maallisessa. Viimeaikaisia paaveja taas on nähdäkseni kirjan perusteella luonnehtinut ainakin kamppailu "konservatiivisuuden" ja "liberaaliuden" välillä.

Kalvinismikirjasta kertonen enemmän ensi kerralla. Lukemista tässä kurssissa tosiaan riittää, sivuja on lähemmäs 700.

Perusopintojen HOPS

Niin, teologian opintoihin kuuluu myös henkilökohtaisen opintosuunnitelman tekoa (en ole oikeastaan varma, olenko siitä aiemmin kirjoittanutkaan…). Hopsien suorittaminen ei ole kovinkaan työlästä, esimerkiksi tässä perusopintojen loppuvaiheen Hopsissa minun piti täyttää lomake, jossa ilmoitin jo suorittamani kurssit sekä kurssit, jotka aion käydä, ja suunnitelmani niiden suoritusajankohdasta. Lisäksi piti kirjoittaa noin sivun mittainen essee, jossa vastailin määrättyihin kysymyksiin tulevaisuudennäkymistäni.

Kokonaisuuteen kuului myös Hops-tapaaminen, joita järjestettiin osastojen mukaan. Minä osallistuin luonnollisesti eksegetiikan tapaamiseen. Kävimme läpi opintoihin liittyviä asioita, ja silmäilin mielenkiinnolla myös tulevia kandiseminaareja, joiden otsikot olin nähnyt jo eksegetiikan tentissä. Suurella todennäköisyydellä tulen osallistumaan seminaariin, joka käsittelee Jumalan valitut -teemaa, ja luultavasti siis jostain tähän liittyvästä kirjoitan ajan myötä myös kandidaatintutkielmani.


Siinä kaikki tällä erää. Viimeisen periodin töiden jälkeen varmaankin kirjoitan jälleen peräkkäin sekä periodista että koko toisesta vuodesta, niin kuin viime vuonnakin.

Kokemuksia teologian opiskelusta 8: Perusopinnot käyvät vähiin

Toisen vuoden toinen periodi.

Lukukauden alku oli työläs ja jossain määrin sitä oli myös jälkipuolisko. Lukemista lienee tässäkin periodissa ollut vähintään 500 sivua ja muutenkin töitä riitti siihen malliin, että kykenin loppuun asti vapaampinakin hetkinäni toteamaan, että voisin toisaalta myös opiskella. Aloitin muistaakseni useamman yöni vielä istuskelemalla keskustan tietokonetilassa. Ja kun otamme huomioon, että minulla kuitenkin oli myös muuta elämää opintojen lisäksi, tekemistä todellakin oli. Valvoin kuukauden sisään jopa kolme yötä, yhden niistä aika puhtaasti opiskelun takia. Kyllä olikin mukava ja onnellinen tunne, kun viimeinen tentti tältä vuodelta olikin takanapäin ja sain aloittaa loman.

Minusta toinen periodi oli mielenkiintoinen ja mukava. Jatkoin kirkkohistorian esseetehtävää ja lisäksi suoritin käyttiksen toisen ja systiksen neljännen kurssin, jotka olivatkin erilaisia kuin aiemmat kyseisten aineiden kurssit.

Kirkkohistoria: Essee ja ryhmäopponointi

 Olin siis valinnut lähteekseni Areioksen Eusebios Nikomedialaiselle kirjoittaman kirjeen noin vuodelta 321. Tästä minulla oli aikaa työstää esseetä muutama viikko, pääkeskittymiskohteenani lähde itse, sen analysoiminen ja sen kontekstin hahmottaminen. Tutkimiseni johdattivat minut 300-luvun alun Aleksandriaan, suureen ja hengellisesti moninaiseen kaupunkiin, jota vainot olivat kovasti koetelleet. Syntyneissä jännitteisissä olosuhteissa ajautuivat vastakkain kaksi kirkonmiestä: eteväksi ja karismaattiseksi opettajaksi mainittu presbyteeri Areios sekä Aleksandrian piispa (joka käytti myös titteliä paavi) Aleksandros. Areios nousi vastustamaan Aleksandroksen opetusta Kristuksesta ja lopulta Areios karkotettiin kaupungista. Asia ei kuitenkaan jäänyt vain Egyptiä koskettavaksi, vaan areiolaiskriisi laajeni yhdeksi senaikaisen kirkon suurimmista riidoista. Tähän liittyi myös vuonna 325 Nikeassa pidetty kirkolliskokous, jossa areiolainen käsitys siitä, että Kristus olisi luotu olento, tuomittiin harhaopiksi.

Omaa lähdettäni, jonka Areios lienee kirjoittanut jokin aika karkotuksensa jälkeen, pyrin tarkastelemaan tässä kontekstissa. Työ osoittautui kuitenkin aika haastavaksi: eri tutkimukset olivat usein hieman eri kannoilla siitä, miten asiat olivat olleet ja menneet. Lisäksi pohdin, miten laajassa kontekstissa minun tarkkaanottaen olisi kirjettä tarkasteltava (esimerkiksi olisiko syytä aloittaa jo 300-luvun alun vainoista). Lopulta kuitenkin sain aikaan esseen, johon olin tyytyväinen.

Esseeni käsittely tapahtui omintakeisella tavalla nimeltä ryhmäopponointi. Meidät oltiin jaettu noin kymmenen hengen esseeryhmiin, joissa tapasimme ohjaajan johdolla neljä kertaa. Ensimmäinen kerta oli ennen esseen deadlinea ja sisälsi pääasiassa ohjeistusta ja lähteidemme lyhyet esittelyt. Kolme muuta kertaa olivat deadlinen jälkeen ja ne oli varattu opponoinnille. Ensimmäisellä ja kolmannella kerralla käsiteltiin kolme esseetä, toisella neljä. Ryhmäläisten piti perehtyä käsiteltäviin esseisiin ennen tapaamisia ja kirjata ylös arvioitaan.

Tapaamisessa käsittelyvuorossa olevan esseen tekijä ja ohjaaja lähtivät huoneen ulkopuolelle keskustelemaan esseen teosta ja mahdollisista odotuksista sen arvioiden suhteen. Huoneeseen jääneet ihmiset jaettiin kahteen ryhmään, joista kummassakin oli joka kerralla joku sihteerinä kirjaamassa ryhmän kommentteja. Niiden noin viidentoista minuutin aikana, jolloin tekijä ja ohjaaja keskustelivat ulkona, ryhmäläiset saivat yhdistää omat huomionsa yhdeksi kokonaisuudeksi. Ulkopuolella olleiden palattua kummankin ryhmän sihteeri kertoi sekä hyvät että mietityttämään jääneet osat (muutkin ryhmäläiset saivat tarvittaessa vähän täydentää) ja esseen tekijällä oli mahdollisuus vastata kysymyksiin. Tämän jälkeen ohjaaja sanoi vielä joitain huomioitaan.

Opponointi oli mielestäni ihan hauskaa. Koin itselleni luontevaksi olla sekä ryhmäläisenä, sihteerinä että "piinapenkissä". Ohjaajan kanssa keskustellessani en saanut erityisen paljoa kritiikkiä, ryhmistä toiselta sitä tuli jonkin verran, mutta mielestäni se oli aiheellista ja osasin siihen myös jotenkuten vastata.

Kaiken kaikkiaan voin sanoa esseenteon olleen kivaa, vaikka välillä minua ehkä turhauttikin yrittäessäni päättää, mitä kaikkea esseeseen kirjoitan. Vaikein osuus mielestäni on silloin, kun ei vielä tarkkaan tiedä esseen runkoa ja sisältöä. Tämän jälkeen kirjoittaminen on luontevaa, ja samoin tykkään tutkimusmateriaalin metsästämisestä. Tämän tehtävän ja opponointien myötä kirkkohistorian perusopinnot ovat minulla tehtyinä, ja uskallan odottaa saavani niistä kokonaisuudessaan hyvän arvosanan, enkä vähiten esseeni menestymisen takia.

Käytännöllinen teologia: Jumalanpalveluselämä ja uskonnollinen viestintä

 Jos nyt edellisen kurssin kirkon hallinto ei ollutkaan ollut niin kiintoisaa, oli tämä kurssi sitäkin enemmän. Tällä kertaa paneuduimme liturgian maailmaan, pyhiin toimituksiin kirkkorakennuksiin, hengelliseen musiikkiin ja saarnaan. Ainoastaan uskonnollisen viestinnän osion koin hieman vähemmän kiinnostavaksi.

Kurssi suoritettiin tekemällä luennoista oppimispäiväkirja ja tenttimällä kolme kirjaa. Kirjoina meillä olivat Saarnan käsikirja, Heikki Kotilan Liturgian lähteillä: johdatus jumalanpalveluksen historiaan ja teologiaan ja Pentti Lempiäisen Pyhät toimitukset. Kaksi ensimmäistä olivat mielestäni kohtuullisen helppolukuisia ja asia oli kiintoisaa. Saarnan käsikirjan osiossa käsiteltiin sekä saarnan historiaa että teologiaa monipuolisista näkökulmista, Kotilan kirja taas keskittyi enimmäkseen messuun ja sen historiaan varhaiskirkon ajoista reformaation kautta nykyaikaan. Historia alkoikin olla jo tuttua aiemmilta kursseilta kirkkohistorian ja systiksen saralla, mutta nyt sain tarkemmin liturgisen näkökulman.

Pyhät toimitukset -kirja taas vaikutti hieman raskaammalta. Aiheina olivat kaste, konfirmaatio, avioliitto, hautajaiset ja rippi, ja jokaista käsiteltiin hyvin perusteellisesti ja lähes jokaisen kaavan yksityiskohdan historiasta kerrottiin seikkaperäisesti. Tavallaan pyhät toimitukset ovat mielestäni kiintoisa aihe, mutta koin tämän käsittelytavan ehkä itselleni hieman puuduttavaksi. Lisäksi jäin miettimään kirjoittajan tapaa kritisoida todella paljon kaavoja ja niiden puutteita. Hänellä tuntui olevan selvä käsitys siitä, miten asioiden tulisi olla, mutta mielessäni pyörii kysymys, mihin tämä käsitys perustuu. Jaksoin kuitenkin urheasti lukea nuo sadat sivut lukuunottamatta noin kahdeksan sivun pätkää, jota ennen lopulta uuvuin.

Luennoilla oli myös omat kertansa, jolloin käsiteltiin saarnaa, mutta muuten niiden aiheet olivat kirjoista kohtalaisen erillään. Oli mukavaa saada niin paljon tietoa saarnasta ja verrata sitä aiemmin oppimaani tietoon muun muassa Isosta Raamatun tietosanakirjasta sekä STI:n saarnaa koskevasta luentosarjasta, jolle osallistuin syyskaudella. Itse olen muutamia kertoja saarnannut tai opettanut ja sitä haluaisin myös päästä tekemään lisää.

Huomasin, että liturgia kirjavine termeineen (kuten vaikka akklamaatio, epikleesi ja rubriikki) kiinnostaa minua suuresti, vaikka en käytännölliseen teologiaan päin olekaan suuntautumassa. Selkeä liturgisuus ei lisäksi ole ollut minulle kovinkaan omakohtainen hengellisyyden tapa, mutta janoan ymmärtää sitä paremmin.
 Oppimispäiväkirjaa tuli kirjoittaa noin 1–2 sivua per luento, ja meille oli annettu apukysymyksiä sitä varten. Tarkoitus oli kertoa esimerkiksi, mitä olimme oppineet ja mikä liittyi jo aiemmin oppimaamme. Päiväkirjaa tehdessäni huomasin luentosarjasta ehkäpä kaksi keskeistä toistuvaa teemaa ylitse muiden. Ensimmäinen oli vuorovaikutus: näytti siltä, että monilla asioilla oli taipumus vaikuttaa toisiinsa. Tällaisia käsitepareja olivat esimerkiksi liturgia ja oppi, liturgia ja kulttuuri, toiminta/teologia ja kirkkotila, hengelliset kuvat ja sana sekä hengelliset kuvat ja kulttuuri. Toinen havainto oli Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen yllättävänkin huomattava vaikutus myös katolisen kirkon ulkopuolella. Esimerkiksi minulle paljastui, että monien muidenkin kirkkojen liturgisiin uudistuksiin oli tuo merkittävä kirkolliskokous jotenkin vaikuttanut. Katolinen kirkko kiinnostaa minua tutkimuskohteena ja olen parhaillani myös lukemassa Emil Antonin tuoretta kirjaa Vatikaani II:sta.

Ehkä opintojakson hauskin anti oli kuitenkin käytännön tehtävä, jossa tuli käydä havainnoimassa jotain jumalanpalvelusta ja raportoida, mitä tapahtuu, missä järjestyksessä ja miksi. Lisäksi tuli pohtia, miten yhteisön olemusta ja hengellisyyttä ilmennetään jumalanpalveluksessa ja millainen suhde palveluksella on kulttuuriin. Itsehän jo muutenkin harrastan tällaisia ekskursioita ja niiden raportointia, kuten tästäkin blogista näkyy. Olin siis innoissani ja päätin pistäytyä eräässä katolisessa lyhyessä messussa, jollaisessa en muistaakseni vielä ollut käynyt.

Jään odottamaan mielenkiinnolla, mitä viimeinen käyttiksen kurssi tulee sisältämään.

Systemaattinen teologia: Moderni teologia

 Systemaattisesta teologiasta käsillä oli viimeinen neljästä kurssista. Työmäärältään se ei ollut hirvittävän suuri, mutta sitäkin enemmän aivonystyröitä työllisti yrittää ymmärtää, mitä luennoilla opetettiin. Kyseessä oli modernin teologian kurssi, ja aiheenamme olivat pääasiassa reformaation jälkeiset teologiset kehityskulut. Kurssi toi mieleen filosofian kurssin, esimerkiksi Kant sai tälläkin opintojaksolla suuren käsittelyn osakseen. Muita luennoilla käsiteltyjä aiheita olivat moderni ja postmoderni, uusi katolinen teologia (Vatikaani II oli tälläkin kurssilla hyvin tärkeä), pietismi, liberalismi ja konservatismi, ja uudet teologiset suuntaukset kuten poliittinen teologia, vapautuksen teologia ja feministiteologia. Kurssilla käsiteltiin kuitenkin myös eräitä vaikeaselkoisempia henkilöitä kuten Hegel ja Barth ja suuri joukko käsitteitä, esimerkiksi objektiivinen ontologinen idealismi.

Tavallaan janoaisin ymmärtää syvällisesti myös noita ajattelijoita ja termejä, ja kurssi auttoikin minua vihdoin edes jotenkuten sisäistämään, mitä ovat vaikkapa eksistentialismi ja essentialismi, samoin modernin ja postmodernin ero kirkastui. Toisaalta olen kuitenkin huomannut olevani monessa suhteessa hyvin klassinen ihminen, näin esimerkiksi taidemakuni suhteen. Myös teologiassa syvällinen kiinnostukseni tuntuu loppuvan reformaation aikakauteen eikä mene juurikaan sitä pidemmälle. En kuitenkaan sanoisi kurssia mielenkiinnottomaksi, vaikka parhaat kurssit systiksessä mielestäni ovatkin olleet kirkkoisien aikaa käsitellyt toinen ja reformaatiota käsitellyt kolmas.

Kurssilla ei tarvinnut lukea kirjaa, sen sijaan tentti koski luentoja. Tässä tuli kuitenkin ottaa huomioon, että pelkät luentodiat eivät riittäneet vaan alueeseen sisältyivät myös esimerkiksi myös kysymykset, joihin netissä vastailimme usean luennon alussa. Kurssi oli siis interaktiivinen, ja oppimisestamme arvatenkin yritettiin pitää huolta teettämällä meillä tehtäviä edellisen luennon aiheista.

Tentti hirvitti minua, vaikka olimmekin saaneet etukäteen tietoomme listan, josta tenttikysymykset tultaisiin valitsemaan. Lopulta kysymykset kuitenkin osoittautuivat odotettua paljon helpommiksi, ja pelättyäni jopa hylättyä lähdinkin tentistä huojentunein ja odottavaisin mielin.

Näin siis saatiin kaksi opintopistettä. Mutta yksi hankittiin vielä erillisellä ryhmäosiolla. Meidät jaettiin tietojeni mukaan kolmeen pienempään ryhmään, joissa kukin valmisti valitsemastaan aiheesta posterin ja esitteli sen muille. Aiheina oli erilaisia teologisia suuntauksia kuten poliittinen teologia, filosofinen teologia, feministiteologia ja radikaali ortodoksia, jonka valitsin omaksi aiheekseni. Kustakin aiheesta oli annettu kirjallisuutta, jota sai avukseen käyttää. Sikäli työn tekeminen ei kovinkaan vaikeaa ollut.

Valitsin radikaalin ortodoksian nimellä tunnetun liikkeen, koska otaksuin sen olevan suhteellisen helppo sisäistää. Näin olikin. Kyseessä on vasta viimeaikoina muotoutunut liike, joka haluaa ohjelmallisesti taistella modernia ja sekulaaria vastaan ja ammentaa esimodernista teologisesta ajattelusta.

Posterin tuli olla sisällöltään tiivis, ja materiaalin saamiseen itselleni riitti hyvin yhden artikkelin lukeminen ja toisen silmäily. Pyrin työssäni selkeyteen, minkä vuoksi tein tietyt valinnat ulkoasun suhteen, ja yritin tietoisesti ottaa aiheeseen hieman erilaisen näkökulman kuin ryhmämme toinen samasta aiheesta posterin tehnyt. Jouduin jättämään tietoa myös jonkin verran pois.

Siitä huolimatta että työ ei ollut iso, meni se minulla viime tippaan. Viimeistelin posteriani muistaakseni vielä pari tuntia ennen esitystä ja tulostettuani sen usealla arkilla ja käytyäni pikaisesti hakemassa evästä menin leikkaamaan ja teippaamaan sitä yliopiston käytävään. Edellinen ryhmä ehti jo lopettaa kun minä vielä ahersin ja omiakin ryhmäläisiäni ehti luokkaan paljon ennen kuin viimein, muutama minuutti ennen tunnin alkua, posterini oli valmis.

Työt esitettiin niin, että noin kolme ihmistä meni kerrallaan eteen (samasta aiheesta tehneet mieluiten samalla kertaa), ja sitten kukin sai viiden minuutin aikana kertoa posteristaan ja aiheestaan. Tämän jälkeen yleisö kiersi katsomassa tuotoksia ja sitten sai esittää kysymyksiä, teoriassa päävastuussa tästä olivat nimetyt opponentit. Töiden esittely toteutettiin kahtena päivänä niin, että toisena päivänä henkilö oli esittelyvuorossa, toisena taas opponenttina.

Koin itseni tyytyväiseksi työhöni ja sen myötä oli mukavaa päättää systiksen perusopinnot. Itse asiassa minulla taitaa olla perusopintoja enää seuraavassa periodissa, nimittäin viimeiset käyttiksen ja eksegetiikan kurssit. Tämän jälkeen aineopinnoista sekä valinnaisista ja soveltavista opinnoista tullee opiskeluni pääsisältö. Olen edelleen sen kannalla että otan eksegetiikan pääaineekseni ja lisäksi olen miettinyt yhtä kirkkohistorian sopivalta vaikuttavaa kurssia sekä kahta kurssia systiksestä, nimittäin patristiikkaa ja dogmatiikkaa koskevia.

Aijai, kun tämä vieläkin osaa olla niin kiinnostavaa! Palailkaamme asiaan taas seuraavan periodin jälkeen, nyt koetan hengähtää lomallani, vaikka mukanani on melko suuri määrä "vapaa-ajan lukemistoakin"...

Kokemuksia teologian opiskelusta 7: Uutta ja vanhaa

Toisen vuoden ensimmäinen periodi.

En ole enää fuksi! Toisaalta kivaa, toisaalta haikeaa. Ensimmäinen vuosi oli niin upea enkä saa sen alkuviehätystä ja kaikkia mahdollisia fuksiseikkailuja ja kokemuksia enää takaisin. Massaluennot ja peruskurssit ovat jotain, jotka lienevät myös pikkuhiljaa jäämässä menneisyyteen. Mutta eivät sentään aivan vielä.

Perusopintoja riittää kohtuullisesti vielä toisenkin vuoden alkuun. Ensimmäinen periodi sisälsi kohdallani Vanhaa testamenttia, reformaatiota ja varhaisten kristittyjen historiaa, lisäksi pääsin viimeisenä viidestä pääaineesta korkkaamaan käytännöllisen teologian. Näiden ohella intaannuin vielä ottamaan kreikan jatkokurssinkin. Periodissa oli mukava kattaus kiintoisia aiheita ja erityyppistä työskentelyä.

Raskausasteeltaan periodi toi mieleen ensimmäisen vuoden kolmannen periodin: toisen vuoden alku oli yllättävänkin työläs. Laskin, että luettavaa oli yli tuhat sivua – ja vaikka aloitinkin lukemisen jo kesällä ennen ensimmäistenkään luentojen alkua, pääsin loppuun vasta viimeisenä päivänä ennen eksegetiikan tenttiä. Tuona päivänä yksin kahlasin läpi yli 90 sivua. Kaikki tentit kuitenkin sujuivat mielestäni ihan hyvin (tosin tiedän vasta yhden tuloksen).

Käytännöllinen teologia: Uskonto yksilöiden, yhteisöjen ja yhteiskunnan elämässä

Käytännöllinen teologia eli ”käyttis” oli suurilta osin sellaista, mitä olin odottanutkin. Keskeisiä teemoja ovat uskonnon rooli nykymaailmassa, kyselyihin ja haastatteluihin perustuvat tutkimukset ja tilastot sekä kirkon hallinto. Meille pääasiassa luennoinut Kati Niemelä esitti meille seuraavanlaisen käytännöllisen teologian määritelmän: ”Käytännöllinen teologia tutkii yksilöiden, yhteisöjen ja yhteiskunnan uskonnollista toimintaa sekä teologian soveltamista käytäntöön.” Pekka Lundin luennolla puolestaan verrattiin ja todettiin, että erotuksena systemaattiseen teologiaan, joka analysoi kirjoitettua teologiaa, käytännöllinen teologia ”sallii ajatuksen teologian rakentamisesta, luomisesta, siis ajankohtaisesta teologisesta tulkitsemisesta”.

Käyttiksen opinnoissa verkkokalvoilleni tuli lukuisia tilastoja ja diagrammeja, jotka käsittelivät esimerkiksi ihmisten rukousaktiivisuutta tai ajatuksia abortista. Tarkasteltava alue vaihteli Suomesta lähes koko maailman mittakaavaan. Tässä kohtaa käyttis ehkä jossain määrin muistuttaa myös uskontotiedettä.

Kiintoisa havainto kurssilla oli, että suurilta osin tilastot vahvistivat minun aiemmat kokemukseni ja intuitioni oikeiksi: esimerkiksi että naiset ovat yleisesti miehiä uskonnollisempia ja että Ruotsi on Suomea selvästi vähemmän uskonnollinen/kirkollinen. Monesti olin jo kyennyt aistimaan yhteiskunnasta ja siinä käytävästä keskustelusta sen, minkä tilastot minulle tieteellisesti esittivät. Toki oli myös joitakin asioita, joissa huomasin tilastojen valossa olleeni väärässä.

Toinen mielenkiintoinen huomio on, että käyttiksessä fokus näyttää mitään muuta neljää ainetta enemmän olevan juuri ev.-lut. kirkossa. Eräs materiaaleista, jotka luimme, käsitteli nimenomaisesti vain kirkon hallintoa, ja toinen oli nimeltään ”Haastettu kirkko”, mikä kuvailee myös hyvin teoksen sisältöä. Tämän huomioon ottaen saatan ehkä hieman enemmän ymmärtää ihmisiä, jotka yhdistävät kirkon ja teologisen tiedekunnan ja pitävät teologista tiedekuntaa tunnustuksellisena paikkana. Toki ev.-lut. kirkon korostetulla asemalla käyttiksessä saattaa olla omat oikeutetutkin syynsä, mutta se jäi minua silti mietityttämään.

Kurssi koostui luennoista, kahdesta ryhmätyötehtävästä sekä tentistä, jonka sijaan sai tehdä myös oppimispäiväkirjan. Itse valitsin tentin, sillä kirkkohissassa minulla oli jo yksi oppimispäiväkirja tehtävänä. Kurssilla oli ilmeisesti jonkinasteinen läsnäolopakko, jonka yksityiskohdista minulla ei kuitenkaan ole enempää tietoa.

Ryhmätöistä toisessa meidän piti vastata kolmeen tehtävänantoon siten, että jokaisessa kolmessa kohdassa olevista a- ja b-vaihtoehdoista valitsimme toisen. Kirkon hallintoon liittyvistä tehtävänannoista esimerkiksi meidän ryhmämme valitsi kirkkolain muutosaloitetta, seurakuntavaaleissa ehdolle asettumista ja hautausmaan perustamista koskevat tehtävänannot. Toisessa ryhmätyössä meidän tuli seurata eri medioita kahden viikon ajan ja kirjata ylös havaintomme. Tehtävämme oli tarkkailla uskonnon näkymistä mediassa valitsemistamme näkökulmista käsin. Teimme siis eräänlaisen pienimuotoisen tutkimuksen ja sitten vertasimme sitä jo olemassaoleviin tutkimuksiin.

Mielestäni käyttis ei ollut erityisen mielenkiintoista kirkon hallinnon osalta, mutta uskonnollisuustutkimuksia ja uskonnon näkyvyyttä koskeva osuus kyllä oli hyödyllistä tietoa saada. Jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä kaksi muuta käyttiksen kurssia tuovat tullessaan.

Eksegetiikka: Vanha testamentti

Tämä kurssi kiidätti meidät yli kahden tuhannen vuoden taa Vanhana testamenttina tunnetun kirjakokoelman, Israelin kansan ja Palestiinan maan pariin. Loimme silmäyksen Vanhaan testamenttiin ja sen teologiaan, mutta arkeologia tuntui saavan tällä kurssilla vielä suuremman osan kuin mitä sillä oli ollut viimevuotisella Uuden testamentin kurssilla.

Kurssin aikana niin luentojen kuin kirjallisuuden kautta kohtaamani keskeiset väitteet on helppo tiivistää: Vanha testamentti on pitkän toimitustyön aikana syntynyt ja varsin myöhään lopullisen muotonsa saanut kirjallinen teos, joka on suurilta osin laitettu vastaamaan 500-luvun eaa. pakkosiirtolaisuuden aikana ja sen jälkeen muotoutuneita teologisia tavoitteita. Täten Vanhaa testamenttia pidetään historiaa kuvatessaan melko epäluotettavana lähteenä ja usein arkeologian katsotaan antavan asioiden laidasta todenmukaisemman kuvan. Israelin kansan katsotaan alun perinkin syntyneen Palestiinassa, ainakin todennäköisemmin kuin että se olisi tullut Egyptistä Mooseksen johdolla. Siihen, että Israel olisi ollut monoteistinen varhain, esimerkiksi Mooseksen aikana, ei uskota.

Jos jotain tekivät, niin nämä selkeät väitteet ainakin laittoivat minut ajattelemaan. Vanhan testamentin myöhäisyydestä ja muokkaantumisesta aikojen saatossa en esimerkiksi kirjallisuuden kautta saanut mielestäni juuri ollenkaan varsinaisia argumentteja, eräällä luennolla kurssia pitänyt Juha Pakkala tosin näytti erään käsikirjoituksen, johon ilmeisesti oli tehty lisäys. Jäin kuitenkin kaipaamaan enemmän argumentteja enkä suoraan uskonut ajatusta pitkästä toimitustyöstä. Jos esimerkiksi ajatus siitä, että jonkin VT:n kirjan taustalla on monia eri lähteitä, perustuu yksinomaan siihen, että siinä näyttää olevan erilaisia tyylejä ja sanavalintoja yms., ei se vielä minua vakuuta.

Sen sijaan kysymys arkeologiasta ja siitä, tukeeko se Vanhaa testamenttia, on toisenlainen. Pakkalan mukaan useinkaan se ei tue. Samanaikaisesti kurssin aikana pistäydyin kuitenkin toisinaan Suomen teologisen instituutin luennoilla, jossa tutkija Timo Eskola puolestaan väitti jotain sen suuntaista, että kaikki keskeiset arkeologiset löydöt tukevat Vanhaa testamenttia. Eskola myös esitti monia löytöjä väitteidensä tueksi. Usein hän ja Pakkala (tai vähintäänkin eräs kirjoistamme, joissa Pakkala oli ollut kirjoittajana) näkivätkin samat löydöt mielenkiintoisesti hyvin eri valossa.

Itse pidän tärkeänä periaatteena sitä, että jos joltakin teksteissä esitetyltä tapahtumalta, asialta tai henkilöltä puuttuvat arkeologiset todisteet, ei tämä vielä osoita tekstejä vääriksi. Toisaalta jos, kuten kurssin kautta esitettiin, esimerkiksi Israelin Egyptistä tulolle tai Daavidin suurelle valtakunnalle ei ole pitäviä arkeologisia todisteita, en halua tätäkään sivuuttaa. Itse uskon edelleen Egyptistä lähtöön, mutta suostun myös tunnustamaan, että se jää minulle arkeologian osalta uskon asiaksi, jos todellakin meille annettiin löytöjen osalta kokonaisvaltainen kuva. Uskoni kumpuaa tällöin muista yhteyksistä.

Minusta oli hienoa, että Pakkala itse korosti useampaan kertaan ajatusta, että meidän tulee muodostaa oma käsityksemme ja että hän ei ole välttämättä oikeassa. Luennoilla ei esitelty mitään absoluuttisia totuuksia vaan tieteen tutkimustuloksia. Tärkeää oli hänen mukaansa tehdä itselle selväksi suhde näihin teksteihin, ja meille sanottiinkin, että teologin on hyvä lukea VT ainakin kerran läpi. Joskus kuulee sanottavan, että teologisesta on selvitty läpi ilman että on kertaakaan tarvinnut avata Raamattua. Tällä kurssilla kuitenkin me saimme kaksikin lukuläksyä Raamatusta ja toisen ilmeisesti osasimme niin huonosti, että siitä tuli tehtävä tenttiin! Raamatunlukuun siis kannustettiin.

Kurssilla oli erittäin tiukka läsnäolovelvoite. Periaatteessa pois luennoilta sai olla kerran, mutta jos oli kaksi kertaa, sai asian korvattua kirjoittamalla referaatin erään ylimääräisen kirjan kappaleesta. Jos oli poissa kolme kertaa, täytyi osallistua kirjatenttiin, johon tuli kurssin peruskirjallisuuden lisäksi vielä yksi monisatasivuinen kirja lisää.

Minulle kirjoissa ja luennoilla esille tulleet asiat olivat pääosin jo entuudestaan tuttuja, kurssi enemmänkin syvensi tietämystäni. Ainoastaan yksi kirjoista oli enemmän uutta tietoa sisältävä. Tenttiin kävin kaikki kirjat läpi, mutta koe oli yllättävänkin helppo, ehkä helpoin koko yliopistoaikana. Se sisälsi lähes pelkästään monivalintatehtäviä, esseetä ei ollut. Olin valmis muistaakseni noin 20 minuutin kuluttua.

Eksegetiikka vaikuttaa edelleen kiinnostavalta ja luulen, että tulen ottamaan sen pääaineekseni. Tämän kurssin jälkeen minulle kuitenkin viimeistään kirkastui, että luultavasti valitsen kuitenkin Uuden testamentin eksegetiikan. Minulla on sen suhteen paremmat etukäteistiedot ja tunnen jonkin verran paremmin sen tutkimusta ja tieteellistä keskustelua. Jo Uusi testamentti tullee teettämään minulla hyvin paljon töitä, mutta epäilen, että Vanha testamentti teettäisi vieläkin enemmän, olkoonkin, että myös se on tavattoman kiintoisa teos.

Kirkkohistoria: Varhaisia kristittyjä ja esseen valmistelua

Kirkkohistorian osalta saimme mielenkiintoisesti valita kolmesta luentosarjasta yhden, jolle osallistuisimme. Minä aioin aluksi ottaa sarjan, joka keskittyisi kristinuskon globaaliin historiaan, mutta päädyin kuitenkin valitseman englanninkielisen, Juliette Dayn pitämän luentosarjan, joka käsittelisi ensimmäisten kristillisten vuosisatojen kristittyjä.

Kurssi oli mielenkiintoinen, vaikka aluksi ehkä olinkin vähän jännittänyt sen kieltä. Dayn englanti oli kuitenkin vaivatonta seurata ja koinkin pian, että tämä valinta oli kannattanut tehdä. Sain kurssin aikana monia oivalluksia ja päivityksiä tietoihini, jotka minulla varhaisista vuosisadoista oli. Kurssi pyrki lähestymään monessa kohtaa aivan tavallisia historian ihmisiä. Luentokertojen aiheina olivat esimerkiksi orjat, lapset, pyhiinvaeltajat ja marttyyrit mutta myös piispat ja jopa kuolleet. Aihealue oli mukavan lähellä eksegetiikan aluetta ja tietysti etenkin patristiikkaa, jotka kumpikin kiinnostavat suuresti.

Kurssille houkutteli myös se, että tenttiä ei lainkaan ollut. Sen sijaan teimme oppimispäiväkirjoja, joihin joka luentokerrasta tuli kirjoittaa noin 200 sanaa siitä, mitä luennolla oli käsitelty ja mitä niillä oli opittu.

Itse luennot noudattivat usein samaa kaavaa: aluksi opettaja puhui päivän aiheesta ja sai tehdä muistiinpanoja, sitten seurasi ryhmäkeskusteluosuus, jossa jokainen ryhmäläinen luki yleensä aikalaislähdemateriaalia ja huomioi tekstistä tietyt seikat, joista sitten yhdessä keskusteltiin. Joku ryhmästä oli johtaja, joka vastasi tarvittaessa opettajalle ryhmän puolesta. Nämä pääosin englanninkieliset keskustelut olivat mielenkiintoinen lisä eivätkä olleet lainkaan niin pelottavia kuin voisi luulla. Toisinaan katsoimme myös videomateriaalia, mieleen jäi erityisesti dramatisointi muinaisen Rooman kilpa-ajoista. Ne olivat muuten hengenvaarallista puuhaa!

Tämän periodin aikana meidän myös tuli aloittaa lähteen ja tutkimuskirjallisuuden etsintä vielä tänä vuonna palautettavaksi tarkoitettua esseetä varten. Meidän piti siis valita jokin kirkkohistoriallinen lähde ja sitten kirjoittaa sen pohjalta, pääpainona on nimenomaan lähde itse eikä esimerkiksi jokin aihe niin kuin edellisessä esseessä.

Minä päädyin valitsemaan Areioksen eräälle piispalle kirjoittaman kirjeen noin vuodelta 321. Edellisen esseeni oli tehnyt Jehovan todistajien edeltäjistä, nyt liikun osittain samalla maaperällä. Nimittäin harhaoppiseksi julistetun Areioksen käsitys siitä, että kolminaisuusoppi ei ole totta, muistuttaa paljon Jehovan todistajien nykyistä oppia. Onpa Jehovan todistajia sanottu moderneiksi areiolaisiksi.

Löysin Areioksesta myös viime kertaa paremmin tutkimuskirjallisuutta, missä Day minua ystävällisesti auttoi. Olen jo aloittanut kirjallisuuden lukemisen ja joutessani myös käänsin Areioksen kirjeen kreikasta suomeksi, tätä voinen käyttää löytämäni englanninkielisen käännöksen ohella.

Systemaattinen teologia: Johdatus reformaation teologiaan

Systiksessä pomppasimme vielä lähemmäs nykyaikaa, nimittäin keskiajalle ja uuden ajan alkuun. Edellinen kurssi oli käsitellyt varhaista kristillistä teologiaa, mistä oli luontevaa jatkaa eteenpäin ajallisesti seuraaviin merkittäviin kristillisen teologian vaiheisiin. Vaikka kurssin nimi viittasi nimenomaan reformaatioon, luennoista käytettiin kuitenkin huomattavan suuri osa nimenomaan reformaatiota edeltävän keskiajan teologian esittelyyn.

Kurssi oli erittäin mielenkiintoinen: Olli-Pekka Vainion johdolla kävimme läpi lukuisia ajattelijoita Anselm Canterburylaisesta ja Tuomas Akvinolaisesta Martti Lutheriin ja Jean Calviniin, tutustuimme useisiin teologisiin termeihin kuten forenssinen ja effektiivinen vanhurskautus, Quadriga ja predestinaatio sekä loimme silmäyksen keskeisiin koulukuntiin ja tahoihin, esimerkiksi skolastiikkaan, humanismiin ja tietenkin protestantismiin. Saimme myös erityisesti kirjan kautta jonkin verran historiallista tietoa, joka toimi hyvänä viitekehyksenä teologian ymmärtämiselle.

Tenttikirjanamme toimi Scott Hendrixin ja Gunther Gassmannin Johdatus luterilaiseen tunnustukseen, joka oli ajatuksia herättävä lukukokemus. Sain kirjan kautta paljon uutta tietoa ja vahvistuksia jo ennalta hallitsemilleni asioille. On kuitenkin merkillepantavaa, että vaikka tiedollisesti ymmärrykseni luterilaisuudesta kasvoikin kirjan lukemisen myötä, huomasin sydämessäni ymmärtäväni kyseistä liikettä ehkä vieläkin vähemmän. Melkein jokaisesta kirjan aiheesta (esimerkiksi ehtoollisesta, kirkosta, Jumalan ennaltamääräämisestä, synnistä ja pelastuksesta) kirja herätti kosolti lisäkysymyksiä. Minusta kirjan kuvaamat luterilaiset tunnustuskirjat ja luterilainen ajattelu vaikuttivat toisinaan jopa ristiriitaisilta joko itsensä tai Raamatun kanssa. Korostan kuitenkin, että ne eivät sitä toki välttämättä ole: voi olla, että minä vain tarvitsisin rutkasti lisäaikaa kysymysteni selvittelyyn esimerkiksi jonkun tunnustuksellisen luterilaisen pastorin kanssa. Ehkä silloin monet asiat voisivat näyttäytyä helpommin ymmärrettävinä, mutta nyt kuitenkin olen jokseenkin ymmälläni.

Olen toisinaan miettinyt pääaineekseni myös systistä, mutta sen suhteen voin todeta ainakin, että pohjatietoni tästä aineesta ovat paljon vähäisemmät kuin eksegetiikasta. Minulle on toisinaan jopa tuottanut jonkin verran vaikeuksia sisäistää systiksen joskus hyvinkin monimutkaisia teologisia ja filosofisia rakennelmia. Vaikka en systistä ottaisikaan pääaineekseni, olen kuitenkin aikeissa opiskella siitä joitakin opintojaksoja. Lisäksi olen laatimassa itselleni eräänlaista teoslistaa, joka kattaa keskeisiä kristikunnan ajattelijoita aina ensimmäiseltä vuosisadalta reformaatioon asti. Saa nähdä, tuleeko näiden tärkeimpinä pitämieni teosten lukemiseen kulumaan koko elämä.

Luukkaan kreikka: Haarukkapaloja evankeliumista ja Apostolien teoista

Tämä taisi olla ensimmäinen aineopintojaksoni yliopiston aikana. Ilmoittauduin mukaan osittain siksi, että tämä kurssi vaikutti ennakkotietojen perusteella kohtuullisen helpolta tavalta ansaita viisi opintopistettä.

Kuten nimestäkin voi päätellä, paneuduimme kurssilla tiettyihin kohtiin Luukkaan evankeliumista ja Apostolien teoista. Meitä opetti peruskurssin oppikirjaakin kirjoittanut Jarmo Kiilunen, joka johdatti meitä syvällisesti läpi valittujen raamatunpaikkojen, joihin sisältyivät esimerkiksi kertomus kirkastusvuoresta ja Luukkaan kahteen teokseensa kirjoittamat prologit.

Kävi ilmi, että Luukkaan kreikka oli aika haastavaa ja monet rakenteet vaativat jonkin verran pureskelua. Viimeistään asiantuntevan opettajan ohjauksella nekin kuitenkin avautuivat ja ymmärrykseni kreikan kielen moninaisuudesta ja käyttötavoista syveni.

Luukkaalle tyypillisiä ovat rakenteista erityisesti participium coniunctum, genetivus absolutus ja accusativus cum infinitivo. Kielessään hän käyttää melko paljon Septuagintassa, Vanhan testamentin kreikankielisessä käännöksessä, esiintyviä ilmauksia. Lisäksi meille esiteltiin Luukkaan mielisanastoa, jota hänellä esiintyy useammin kuin muilla evankelistoilla tai Paavalilla.

Kerran viikossa olleiden Luukkaaseen keskittyvien luentojen lisäksi tentissä sai suorittaa osan Matteuksen evankeliumista. Käytännössä siis luin itsenäisesti noin kolme viidesosaa Matteuksen evankeliumista ja vastasin tentissä myös tältä alueelta olevaan osuuteen. Matteuksesta kertyi kolme ja Luukkaasta kaksi opintopistettä.

Tentti oli melko samanlainen kuin peruskurssillakin oli ollut: meidän tuli sekä Luukkaan että Matteuksen osalta kääntää katkelmia ja määritellä niistä tiettyjä sanoja. Lisäksi oli kuitenkin katkelma, jota piti kommentoida toisaalta sen suhteen, mitä Luukkaalle tyypillisiä piirteitä katkelmassa oli, ja toisaalta sen suhteen, miten hyvää kreikkaa katkelma oli.

Tämä kurssi oli niin sanotun kreikan jatkokurssin A-osa. Aion käydä myös B-osan, joka sijoittunee kevääseen. Olen edelleen kreikasta innoissani ja tuntuu, että tämän kielen lukeminen ja kääntäminen sujuu vieläkin erittäin hyvin. Matteusta kreikaksi lukiessani ymmärsin lähes koko ajan, mistä tekstissä oli kysymys, vaikkakin tekstien tunteminen ennalta auttaa asiaa.

***

Ensimmäinen periodi sisälsi paljon työtä – ehkä seuraava on vähän helpompi. Kun opintojen lisäksi elämässäni on ollut vielä paljon muutakin, esimerkiksi erilaisia tapahtumia ja ajanviettoa ystävien kanssa, on kalenterini ollut hyvin täysi jo pitkän aikaa. Omalla tavallaan se on tietysti hauskaakin.

Tämän sarjan seuraavassa kirjoituksessa siis aiheina tiedossa ainakin kirkkohissan esseetyöskentelyä, liturgiaa, saarnaa ja pyhiä toimituksia sekä modernia teologiaa. Palatkaamme!

Kokemuksia teologian opiskelusta 4: Vuosi loppuun kirjavissa merkeissä

Ensimmäisen vuoden neljäs periodi.

Palautin juuri viimeisen koulutyön, joka enää laskelmieni mukaan puuttui. Siten osaltani tuli päätökseen paitsi neljäs periodi, myös ensimmäinen lukuvuosi teologian opiskelussa. Tästä kirjoituksestani löydät siis perinteisen periodikuvauksen eri aineiden luonnehdintoineen, mutta koska vuosikin on tullut loppuun, olen katsonut asialliseksi laatia myös toisen kirjoituksen kuvaillakseni sitä, millainen vuosi oli kokonaisuudessaan, miten se muutti minua ja mitkä olivat tärkeimmät oppimani asiat tältä vuodelta, joka tuntui kuluneen niin nopeasti.

Neljäs periodi oli selkeästi helpompi ja vähemmän työllistävä kuin kolmas ja ehkä toinenkin periodi olivat olleet. Kreikka ja kirkkohistoria jatkuivat, ja lisäksi mukaan tulivat psykiatria ja systemaattisen teologian klassinen dogminmuodostus. Suoritin myös pakollisen TVT-ajokortin, joten kattaus oli jälleen moninainen.

Kreikka

Kolmas periodi eli toinen kolmesta osiosta oli selkeästi kreikassa haastavin: silloin tuli paljon uutta kieli- ja muoto-oppiasiaa, ja juuri tuo periodi antoi suurimman osan niistä eväistä, joita vielä tarvitsin kielen perusasioiden ymmärtämiseen. Neljättä periodia leimasikin muutamista uusista asioista huolimatta lähinnä aiemmin opitun sisäistäminen ja käytäntöön soveltaminen. Siirryimme yhä enemmän lukemaan suoraan kreikankielistä Uutta testamenttia, käänsimme ja määrittelimme sanoja kieliopillisesti.

Loppukokeeseemme tuli pätkiä suoraan Raamatusta. Koealueessamme olivat luvut 1–6 ja 13 Evankeliumista Markuksen mukaan, luvut 1 ja 2 Ensimmäisestä kirjeestä korinttilaisille sekä oppikirjassamme ollut melko tarkka mukaelma Jeesuksen jäähyväispuheesta Evankeliumissa Johanneksen mukaan. Emme ehtineet tunneilla käydä läpi kaikkia näitä katkelmia jae jakeelta, vaikka esimerkiksi Korinttilaiskirjeen luvut ehdimmekin kääntää ja määritellä kokonaan. Paljon jäi kuitenkin myös omalla ajalla opiskeltavaksi. Tulinkin kääntäneeksi itsekseni Raamattua jonkin verran, apunani tosin käytin Bible Hub -sivuston mainiota teksianalyysiosiota. Kyseinen sivusto oli apunani myös käydessäni läpi Markusta: yritin haasteellisten sanojen kohdalla itse keksiä päässäni määritelmän ennen kuin katsoin sen oikealla olevasta sarakkeesta.

Kenties tässä pikkuhiljaa kääntelen Uutta testamenttia enemmänkin. Suomalaisista käännöksistämme ei useinkaan määrity esimerkiksi kreikan muodoissa ilmenevä ajatus siitä, onko tekeminen hetkellistä vai jatkuvaa. Sitä paitsi itse kääntäessä kohtien luulisi myös jäävän mieleen ja sitä kautta myös Raamatun oppiminen voi tehostua. Toki kääntäessä tulee olla tarkka, sillä varsinkin aloittelijalla virheitä voinee tulla hyvinkin helposti.

Aion jatkaa raamatunkohtien tutkimista alkukielellä niin kuin jo tietyssä muodossa tein ennen teologian opiskelua. Nyt minulla on kuitenkin hallussani kreikan kieliopin perusteet ja pystyn paikoin lukemaan Raamattua suoraan kreikaksi hyvinkin sujuvasti. Seuraava vaihe lieneekin vähitellen tapahtuva sanojen opettelu ja vaikeimpien kielioppiasioiden kertaus.

Kirkkohistoria: Kirkkohistorian perusopinnot

Pääasiallinen luentojenpitäjämme vaihtui ja otimme erityisen tarkastelun alle ajan vuodesta 1600 eteenpäin. Joitakin merkittäviä teemoja, joita käsittelimme, olivat pietismi, valistus, uskonnonvapaus, individualismi, herätysaallot ja -liikkeet ja ekumenia. Emme keskittyneet ainoastaan globaaliin kirkkohistoriaan, vaan kotimaammekin vaiheet saivat huomattavan suuren osuuden: muistiin jäi varsinkin Mathilda Wrede, joka oli 1800- ja 1900-luvuilla elänyt, erityisesti vankilatyön suhteen aktiivinen uskovainen. Kenties mielenkiintoisin luento käsitteli paaveja: saimme tiivistetyn kokonaiskuvan paaveista aina Pius IX:n ajoista nykypäivään saakka.

Kurssin loppuosan suorittaminen koostui lähinnä tentistä, jota oli helpotettu siten, että siihen sai ottaa mukaan muistiinpanot. Koealueessa olivat luentojen lisäksi asiaankuuluvat osuudet Arffmanin Kristinuskon historiasta ja Heinisen & Heikkilän Suomen kirkkohistoriasta. Meille oli vieläpä jälkimmäisen kirjan osalta annettu hieman osviittaa siitä, mihin kysymyksiin kannattaisi keskittyä. Niin sitten menin tenttiin useampi kymmen muistiinpanosivuja mukanani, katsoin tuosta nivaskasta muutaman pikkujutun ja pärjäsin tentissä tämänhetkisen tietoni mukaan hyvin.

Viimeistelin myös kirkkohistoriallisen esseeni raamatuntutkijoista, Jehovan todistajien edeltäjistä. Esseestä oli siis aluksi tehty lyhyt raakaversio ja sen jälkeen ns. välivaihe, joka tuli takaisin kirkkohistorian ja kirjoitusviestinnän asiantuntijoiden arvioimana sisältäen korjausehdotuksia. Itselläni olivat asiat pääosin jo kunnossa, mutta yksityiskohdat kaipasivat vielä rukkausta. Mielestäni tämä palautteenantosysteemi oli hieno, ja toivon, että se on ollut monille avuksi tieteellisen tekstin kirjoittamisessa ja kirjoittajana harjaantumisessa.

TVT-ajokortti

Tämä suoritus koostui yksinkertaisesti kokeesta, johon pystyi netissä etukäteen valmistautumaan ja johon oli mahdollista myös hankkia lisäpisteitä tekemällä lähtötasotestejä. Aiheiltaan TVT-ajokortin materiaali liittyi tieto- ja viestintätekniikkaan, yliopiston sähköisiin järjestelmiin ja tietoturvaan. Monet asiat olivat minulle jo ennalta tuttuja, tiettyihin kysymyksiin vaistoni tai maalaisjärkeni osasi jo kertoa vastauksen. Lisäksi koska ajokortin suorittamiseni oli pitkittynyt neljännelle periodille asti, olin jo yliopiston järjestelmiä käyttämällä ehtinyt oppia joitain asioita, jotka materiaaleissa selitettiin.

Lopulta siis ilmoittauduin tenttiin maaliskuulle. Perehdyin materiaaleihin kohtuullisen nopeasti ja sain ihan kelvollisen määrän lisäpisteitäkin. Kun sitten koitti sen päivän aamu, jona tentti oli, jostain syystä onnistuin vitkastelemaan niin paljon, että olin todellisessa vaarassa myöhästyä. Tenttitilaan ei ilmoitetun tiedon mukaan olisi myöhässä enää mahdollista päästä, vaikka myöhästyisi vain minuutilla. Niin minä juoksin, tietämättä edes tarkkaan, missä huoneessa koe olisi. Pingoin oikeaan rakennukseen, sitten menin oikeaan kerrokseen ja hetken harhailtuani löysin huoneen. Olin muistaakseni paikalla noin minuuttia ennen kokeen alkua.

Kokeeseen oli aikaa noin tunti, ja se tehtiin tietokoneella vastaamalla sarjaan kysymyksiä aihepiireistä. Materiaalia sai käyttää hyödyksi myös kokeen aikana. Minä vastailin, oloni oli vielä jonkin aikaa juoksemisen tähden huono.

Lopulta olin valmis ja katsoin huojentuneena pistemäärääni: se oli selvästi yli sen rajan, joka oli vaadittu. Hyvä, että olin ehtinyt, nyt ajokortti oli alta pois!

Psykiatria

Ehkä joidenkin yllätykseksi opintoihimme kuuluu myös yksi kurssi psykiatriaa. Tätä meille perusteltiin mielestäni aika hyvin: teologia, meni hän sitten pastoriksi tai opettajaksi tai muuhun työhön, pidetään yleensä sellaisena henkilönä, jolla on kompetenssia vastata ongelmaisille ihmisille. Yleinen stereotyyppinen kohtaaminen teologin kanssa meneekin siten, että ihminen alkaa avautua vaikeuksistaan teologille. Tulee työni olemaan miten akateemista ja ei-sielunhoidollista hyvänsä, tavan ihmiset luultavasti silti ajattelevat alastani kuullessaan, että minä olen sellainen henkilö, jolle voi huoliaan kertoa. Ja sellainen omasta puolestani haluankin olla.

Kun lapsena olin pitänyt psykologian tutkimisesta ja lukiossa taas kokenut psykologian kurssin hieman tylsänä, oli yliopiston psykiatria yllättäen taas kiintoisaa. Aiheina kurssilla käsiteltiin muun muassa kehityspsykologiaa, seksuaalisuutta, kriisejä ja traumoja ja mikä itselleni ehkä mielenkiintoisinta, saimme laajan kuvan erilaisista psyykkisistä häiriöistä, niin persoonallisuushäiriöistä kuin mielenterveyden häiriöistä. Kurssilla suosittiin sanaa ”häiriö” sanan ”sairaus” sijaan, sillä se on kuvaavampi eikä synnytä tarpeetonta yhtymäkohtaa vaikkapa flunssaan. Pohdimme myös mielenkiintoisia kysymyksiä, esimerkiksi sitä, mikä ratkaisee ihmisen sukupuolen: esimerkiksi kromosomit, anatomia vai ihmisen oma kokemus? Itse kallistuisin jommankumman ensimmäisistä puoleen, mutta en totta puhuen tarkemmin osaa määritellä vastaustani tuohon kysymykseen! Kurssi siis innosti laajemminkin perehtymään sillä käsiteltyihin aiheisiin ja etsimään avoimiksi jääneisiin kysymyksiin vastauksia.

Kurssi suoritettiin ”kotitentillä”, joka koostui kahdesta esseestä. Ensimmäisessä piti pohtia sitä, minkä psyykkisten häiriöiden kanssa itselleni olisi vaikeaa toimia työelämän tilanteessa, toisessa taas pohtia esimerkkikertomuksen valossa, mikä siinä esiintynyttä henkilöä todennäköisesti vaivaa. Kurssilla oli myös suhteellisen tiukka läsnäolovelvoite, ja luentosalit olivatkin aina lähes täysiä.

Systemaattinen teologia: Klassinen dogminmuodostus

Jos aiemman periodin systiksen kurssi olikin ollut hieman puuduttava, tämä ei tosiaankaan sitä ollut! Klassisen dogminmuodostuksen kurssilla käsiteltiin varhaisten kristillisten vuosisatojen teologiaa, painottuen 300- ja 400-luvuille. Aiheina olivat niin kevyemmät kirkko- ja sakramenttioppi, suhde juutalaisiin ja apologetiikka kuin monimutkaiset kolminaisuusopilliset ja kristologiset rakennelmat suurine konsiileineen, hämyisine hereetikkoineen ja juhlallisine uskontunnustuksineen.

Pidin luennoista, ne vaikuttivat suurimmaksi osaksi asiantuntevilta ja selkeiltä johdatuksilta kulloinkin esillä olevaan aiheeseen. Yhdellä luennolla kävi myös puhumassa Helsingin hiippakunnan emerituspiispa ja merkittävä teologi Eero Huovinen. Olin kerran aiemminkin ollut kuuntelemassa häntä ja nyt hän puhui yhtä mielenkiintoisesti, sivuten aiheinaan ekumeniaa, saarnaamista ja keskiajan armokäsityksiä. Hän kertoi myös hauskan tarinan kohtaamisestaan tunnetun kristinuskon oppeja kieltäneen episkopaalipiispa John Shelby Spongin kanssa.

Merkille pantavaa on, että tällä kertaa sekä luennot että kirja (Hällström, Laato & Pihkala: Johdatus varhaisen kirkon teologiaan) käsittelivät melko lailla samoja aihepiirejä. Siten asetelma oli erilainen kuin viime kurssilla, jossa luennot ja McGrathin kirja eivät olleet niin selkeästi sivunneet toisiaan. Nyt luennot ja kirja täydensivät kumpikin osaltaan oppimistani ja auttoivat muodostamaan kattavampaa kokonaiskuvaa.

Lyöttäydyin mukaan porukkaan, joka teki kirjasta tiivistelmän, ja kokosin työmme tuloksen yhteen tiedostoon. Samoin luennoilla kirjoitin ahkerasti koneellani muistiin suunnilleen kaiken dioilla olleen, mutta myös lisäksi asioita, joita luennoitsija kertoi. Kirjan luettuani ja luentojen loputtua oli helppoa keskittyä tankkaamaan muistiinpanoja ja tiivistelmää. Kristologia ja kolminaisuusoppi eivät kylläkään meinanneet avautua ennen kuin sitten viimeisenä tenttiä edeltävänä iltana koin suuren heureka-elämyksen ja palaset mielessäni alkoivat viimein loksahdella kohdilleen. Luin materiaaliemme lisäksi aiemman kurssin tenttikirjaa sekä muutamia netistä löytyneitä kirjoituksia. Vaikka pikkutarkka hienosäätö sanoilla hypostasis, ousia, fysis ja prosopon (niinpä!) jäikin vielä hiukan hämärän peittoon, olin saanut lopulta kokonaiskuvan, mikä merkitsi jo paljon.

Tenttiin tulivat sekä kirja että luennot, ja se toi muodoltaan hauskasti mieleen yläasteen ja lukion. Esseitä oli vain yksi, muuten koepaperissa oli erinäisiä pikkutehtäviä, jopa yhdistä viivalla -tehtävä ja sarjakuvan analysointi. Vaihtelu virkistää!

Jatkon suhteen

Aion näillä näkymin pitää yllä perinnettäni ja kirjoittaa blogiini suunnilleen periodi periodilta myös ensi vuonna. Mikäli asiat sujuvat odotetusti, syntyy ainakin alussa noin neljä kirjoitusta per lukuvuosi, ja lisäksi mahdollisesti myös vuosien kokonaisarviointeja ja ekstrapäivityksiä esimerkiksi kesäkursseista. Koen edelleen tärkeäksi tuoda ihmisten tietoon, mitä teologian opiskelu todella on. Haluan valistaa tästä sekä niitä, jotka ehkä itse miettivät teologian opiskelua, että niitä, joilla on mahdollisesti stereotyyppisiä tai virheellisiä käsityksiä teologisesta tiedekunnasta ja sen opiskelijoista.

Ilmoitan tässä myös siitä, että olen hieman muokkaillut aiempia kirjoituksiani ulkoasultaan yhtenäisemmiksi, lisäillyt väliotsikoita ja myös luonut näistä kirjoituksista sarjan, jolle olen antanut nimeksi: Kokemuksia teologian opiskelusta.

Seuraavaksi siis on tulossa vuoden kokonaisluonnehdintaa ja sen jälkeen mahdollisesti kuvaus heprean kesäkurssista.

Voikaa hyvin!

Kokemuksia teologian opiskelusta 3: Työllistävää mutta kiintoisaa

Ensimmäisen vuoden kolmas periodi.

Jälleen on takana yksi osa teologian opintoja. Kuluneen vuoden opinnoista tähän mennessä voin todeta, että kyseessä on ollut kenties työläin jakso. On riittänyt lukemista, ja lisäksi toki on ollut myös paljon vapaa-ajan toimintaa, mikä on ollut omiaan pitämään minut suhteellisen kiireellisenä.

Tämä periodi on sisältänyt kreikkaa, joka onkin vanha tuttu (sen on tarkoitus kestää kolme neljästä periodista), mutta myös kirkkohistorian ja systemaattisen teologian opinnot ovat saaneet alkunsa. Lisäksi periodissa oli vielä uskontotiedettäkin: jo kolmas kurssi, joka käsittääkseni sitten paketoikin kyseisen aiheen perusopinnot. Kaikki aineet ovat jälleen olleet kukin omalla tavallaan kiintoisia.

Kreikka

Kreikassa kulunut jakso oli kenties kaikista haastavin. Nyt mentiin kieliopissa erittäin syvälle: tuli uusia muotoja kuten konjunktiivi, infinitiivi, imperatiivi sekä partisiippi, joukko uusia aoristimuotoja sekä substantiivien puolelta kolmannen deklinaation sanoja ja niiden vartaloita.

Nämä kielitieteelliset nimitykset eivät välttämättä kaikille sano kovin paljoa, joten lyhyt luonnehdinta lienee paikallaan. Infinitiivi on verbin muoto, joka on yleensä sanan perusmuoto (esim. sana "puhut" on perusmuodossaan, infinitiivissä "puhua"). Kreikassa kuitenkaan verbin perusmuodoksi ei sanakirjassa anneta infinitiivimuotoa, vaan ensimmäisen persoonan muoto aktiivin indikatiivin preesensissä ("puhun"). Tämä on erikoisuus koineekreikassa, mutta siihen ei ole kovinkaan vaikea tottua. Infinitiiviä voi kreikassa käyttää esimerkiksi apuverbien kanssa (voin tehdä), mutta myös ikään kuin suomen "-mään"-muodossa: (hän tuli tekemään). Tutuksi tuli myös niin kutsuttu accusativus cum infinitivo -rakenne, joka on lähinnä että-lausetta korvaava lauseenvastike: "En tahdo teidän kuolevan." / "En tahdo, että te kuolette."

Imperatiivi on käskymuoto. Kreikassa ei ole suomen tapaan yksikön ensimmäisen persoonan käskyä (eli itseään ei pysty suoraan käskemään), ja lisäksi monikon ensimmäisen persoonan käsky ("tehkäämme") ilmaistaan kreikassa konjunktiivilla. Joten jäljelle jää neljä muotoa, yksikön ja monikon 2. ja 3. persoonat. Näistä yksikön 2. persoonan päätteissä on luultavasti eniten vaihtelua, mikä tekee siitä mielestäni vaikeimman.

Konjunktiiville ei ole suoraa vastinetta suomessa, se ilmaisee jotain haluttua tai oletettua (tai ei-haluttua tai ei-oletettua), epävarmaa mutta todennäköistä tai mahdollista toimintaa. Se käännetään yleensä indikatiivilla, konditionaalilla tai imperatiivilla. Jo mainitun monikon 1. persoonan käskyn lisäksi konditionaalilla voidaan ilmaista mm. kieltoa tai harkitsevaa, epäröivää tai retorista kysymystä, ja se esiintyy kohtuullisen usein myös sivulauseissa. (Jarmo Kiilunen & Raimo Hakola, Alfasta alkuun: Johdatus Uuden testamentin kreikkaan.) Erityisen mielenkiintoista on, että erilaisilla muoto- ja sanavalinnoilla voi kirjamme mukaan näihin sivulauseisiin luoda hienoisiakin merkityseroja, jotka eivät välttämättä juurikaan välity Raamatun käännöksistä!

Partisiippia kutsuttiin kielessä niin keskeiseksi, että vasta sen myötä kreikka on kreikkaa. Kyse on verbimuodosta, joka on saanut substantiivin tai adjektiivin piirteitä. Selkeää on ajatella se -va- tai -vä-päätteen kanssa: "tekevä", "puhuva", ja sitten ruveta pohtimaan mahdollista sujuvampaa käännöstä. Esimerkiksi kuuluisa lähestyskäsky sisältää partisiippeja ja pitkään minua askarrutti, miten se tulisi kääntää. Kysyin opettajaltani ja hän hahmotteli sen kutakuinkin näin: "Mentyänne (partisiippi ja aoristi, joten oikeammin lienee kääntää 'mentyänne' kuin 'mennessänne' tai 'mennen') siis opetuslapseuttakaa (ilmeisesti ainoa Lähetyskäskyn todella imperatiivissa oleva sana) kaikki kansat, kastavina (partisiippi, voitaisiin kääntää sujuvammin myös: kastaen) heitä nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen, opettavina (taas partisiippi, voitaisiin kääntää myös: opettaen) heitä pitämään kaikki, mitä käskin teille."

Kreikka vilisee tämänkaltaisia partisiippimuotoisia sanoja, mutta niihinkin oli kohtuullisen helppo tottua.

Kerrallista tai loppuunsaatettua, kokonaisuutena tarkasteltavaa tekemistä kuvaavista aoristimuodoista uusina tulivat niin kutsutut sigma-, kappa- ja juuriaoristi sekä kaksi passiivin aoristiluokkaa. Kun nämä yhdistettiin edellä mainitsemaani ja aiemmin opittuun sekä otetaan vielä huomioon omalaatuiset päätteet saavat supistumaverbit, huomasinkin pian olevani aikamoisessa erilaisten muotojen paljoudessa. Läksymme koostuivat edelleen pääosin käännös- ja määrittelytehtävistä, joissa tuli kääntää tietty kreikankielinen teksti ja määritellä sen sanat kieliopillisesti. Kun vaihtoehtoisia muotoja alkaa olla aina vain enemmän, tulee määrittelystä ja sen hoksaamisesta, missä kaikissa muodoissa sana on, tarkkaa aivopeliä. Erityisesti verbimuotojen kulloinkin omaamat päätteet ovat olleet minulle vaikea hahmotettava kokonaisuutena.

Vaikeus kreikassa siis näyttävät minulle olevan nimenomaan verbit. Substantiivit ovat loppujen lopuksi mielestäni paljon yksinkertaisempia, ja vaikka 3. deklinaatio onkin hieman haastava, noudattavat substantiivit lähes aina tiettyä kaavaa (3 mahdollista sukua, 2 mahdollista lukua ja 4 tai 5 mahdollista sijamuotoa).

Olen edelleen pitänyt kreikasta (kielten opiskelu on minulle suuri nautinto), ja ottanut mielelläni sen tarjoaman haasteen vastaan. Eräs motivaattori on toki se, että unelmanani on kyetä lukemaan Raamattua suoraan kreikaksi. Opintojenkin suhteen ollaan jatkuvasti lähenemässä tätä tavoitetta: tilasimme joukon Novum Testamentum Graeceja, lyhyemmin "Novumeita", jotka sisältävät Nestle-Alandin version Uudesta testamentista. Loppukokeeseen meille on tulossa suoraan Novumista otettuja jaksoja. Olen menestynyt hyvin tähän mennessä ja innolla odotan, mitä viimeinen jakso tuo tullessaan.

Kirkkohistoria: Kirkkohistorian perusopinnot

Ennen kuin hain opiskelemaan teologiaa, pyrin kahtena vuotena historian opiskelijaksi lukuisiin eri yliopistoihin. Ollessani Helsingissä pääsykokeessa vuonna 2013 totesin kuitenkin, että historia ei sittenkään taida olla tiede, josta haluaisin ammatin itselleni. Siihen aikaan minua hirvitti se, että jatkuvasti pitäisi miettiä eri lähteiden luotettavuutta. No, tämän miettimisestä ei kyllä teologiassakaan ole puutetta!

Historia on kuitenkin ollut minulle mieluisa harrastus, ja kirkkohistorian kurssikin (tai se, mitä siitä on jo mennyt, se nimittäin jatkuu vielä neljännessäkin periodissa) on osoittautunut hyvin kiintoisaksi. Suoritustapa oli kenties hieman poikkeuksellinen: meidän tuli ryhmissä tuottaa kaksi miellekarttaa, toinen kristinuskon historiasta vuosina 200–1000 ja toinen vuosina 1000–1600. Yhteensä oli siis kyse hyvin laajasta ajanjaksosta, ja päädyimmekin jakamaan kullekin ryhmän jäsenelle omat vuodet, joihin hän erityisesti keskittyisi. Kokoonnuimme muutamia kertoja ja saimme aikaan kaksi käsintehtyä, noin A2:n kokoista miellekarttaa. Pohjatietona käytimme lähinnä Kaarlo Arffmanin kirjaa Kristinuskon historia ja Simo Heinisen ja Markku Heikkilän teosta Suomen kirkkohistoria. Näiden lukeminen tuntui etenkin systemaattiseen teologiaan verrattuna mukavan "kevyeltä", ja luinkin ainakin kerran ikään kuin iltasadukseni tätä mielenkiintoista kertomusta historian havinoista. Miellekartta piti myös intoa yllä olemalla aidosti erilainen oppimistapa.

Miellekarttojen lisäksi kurssi sisältää luentoja, joiden aiheet ja luennoitsijat vaihtelivat kirjavasti. Matkasimme marttyyrikertomuksista seksuaalisuuteen, keskiajan arkeologiasta reformaatioiden (huom. monikko!) aikaan pohtimaan sitä, oliko Luther johtotähti vai yksi monien joukossa. Psalmilaulua koskevalla luennolla pääsimme yleisönäkin monta kertaa laulamaan innokkaan luennoitsijan esitellessä muinaista muistiinkirjoitettua musiikkia.

Lisäksi kirkkohistorian kurssiin kuuluu tutkimusesseen kirjoittaminen jostain kirkkohistoriallisesta aiheesta. Aluksi tuli kirjoittaa harjoitusessee, jossa lähinnä harjoiteltiin lähteiden merkitsemistä ja valmiin sähköisen pohjan käyttöä (kaava tutkimuksen kirjoittamiseen on melko tarkka). Itse pohdiskelin aiheekseni erillisten piispan (episkopos) ja pastorin (presbyteros) virkojen kehittymistä Raamatun esittämästä mallista, jossa nuo sanat näyttävät viittaavan enemmänkin yhteen ja samaan virkaan. Kävi kuitenkin ilmi, että esseen aiheen täytyy olla ajallisesti sijoitettavissa vuoden 150 jälkeen, jottei se menisi päällekkäin perinteisen eksegetiikan alueen kanssa, joten minun oli luovuttava tästä hahmotelmasta. Mietin myös keskiajalla eläneiden valdolaisten tutkimista. Lopulta pääsyin kuitenkin 1800-luvulle, erään liikkeen pariin, josta nykyiset Jehovan todistajat ovat kehittyneet. Tarkoituksenani on tutkia ja pohtia, milloin näiden "Raamatun tutkijoiden" voidaan sanoa lakanneen olemasta kristittyjä. Jehovan todistajista minulla onkin jo kohtuullisen hyvät pohjatiedot, olen lukenut heistä lukuisia kirjoja ja käynyt heidän kanssaan keskusteluja kesästä lähtien.

Lähdemateriaalina esseessä on oltava kaksi nooteilla varustettua kirjaa, jotka onnistuin löytämään, vaikka Jehovan todistajien historiasta vaikuttikin olevan melko vähän kirjallisuutta saatavilla. Nuokin löytämäni kirjat ovat molemmat englanninkielisiä.

Kurssi siis vielä jatkuu uusin luennoin ja esseen seuraavakin versio on pian tehtävä valmiiksi. Sekä kirkkohistorian että kirjoitusviestinnän edustajien on käsittääkseni tarkoitus arvioida esseetä. Lopulta sen tulee olla noin 3-sivuinen.

Systemaattinen teologia: Johdatus systemaattiseen teologiaan

Monille juuri tämä aine yliopistoteologiassa lienee kaikista vaikeaselkoisin, ja ehkä useiten minulta kysytään juuri tästä aineesta, mitä se tarkoittaa. Luentomateriaalimme perusteella systemaattisen teologian voi lyhyesti määritellä kristinuskoa koskevien käsitysten tutkimiseksi. Teologia voidaan perinteisesti jakaa "kirkolliseen" ja "akateemiseen" teologiaan, joista ensimmäinen on kirkkojen omaa opetusta Jumalasta, Raamatusta ja hengellisistä asioista. Luentodioissa niin ikään mielenkiintoisesti kiteytettiin, että kirkollinen teologia on tieteellisen teologian tutkimuskohde. Olemukseltaan tieteellinen teologia lienee myös puolueettomampaa niin kutsuttujen totuuskysymysten suhteen. Kaikille vielä muistutuksena, että minä siis opiskelen tällä hetkellä yliopistossa nimen omaan tieteellistä teologiaa, joka on tänä päivänä kohtuullisen erillään kirkollisesta, vaikkakin entisaikoihin myös yliopistojen voidaan katsoa opettaneen kirkollista teologiaa.

Systemaattinen teologia jaetaan moniin eri osa-alueisiin, joita ovat dogmatiikka, ekumeniikka, teologinen etiikka ja sosiaalietiikka, uskonnonfilosofia, missiologia ja teologinen hermeneutiikka. Systemaattisen teologian eli "systiksen" alle mahtuu siten moninainen joukko eri oppialoja. Eksegetiikan ohella olen harkinnut myös systiksen ottamista pääaineekseni, vaikkakin toistaiseksi olen enemmän kallistunut eksegetiikan puolelle. Minua kiinnostaa erityisesti kirkko-opin eli ekklesiologian tutkiminen, mitä kaiketi voisin parhaiten tehdä juuri systiksen alla.

Joku saattaa kysyä (ja muistaakseni sitä kirkkohistorian luennolla kysyttiinkin), mitä eroa systiksellä ja kirkkohistorialla on? Kumpikin kertoo jollain tapaa historiasta ja kristinuskon parissa vallinneista opeista. Yhteistä aineille onkin nimenomaan kristinuskon historia ja dogmihistoria. Meille kuitenkin kerrottiin, että kirkkohistoria on enemmän aikaan ja paikkaan sidottua. Siinä kiinnostus kohdistuu ehkä ennemminkin tapahtumiin (esimerkiksi miten jokin harhaoppi on levinnyt), kun taas systiksessa oppeihin (itse harhaoppi ja sen opetukset). Ainakin näin olen ymmärtänyt.

Systiksen kurssi "Johdatus systemaattiseen teologiaan" koostui hyvin yksinkertaisesti luennoista ja kirjallisuudesta, jotka tentittiin. Luennoilla, jotka olivat mielestäni ehkä se vähemmän kiinnostava osa kurssia, käsiteltiin teologiaa yleensä, sen lähteitä (esimerkiksi Raamattua), Jumalaa (Hänen ominaisuuksiaan, olemassaoloaan ja kolminaisuutta) ja uskonnollista kieltä, jonka eräällä luennolla saimme nähdäksemme hyvin mielenkiintoisen ja syvällisen analyysin Psalmista 22 ja Jeesuksen sanoista ristillä: "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?"

Kirjallisuutena oli Alister E. McGrathin Kristillisen uskon perusteet: Johdatus teologiaan. Niin kuin kirkkohistoriankin kirjat, ostin myös tämän itselleni. Minua kiinnosti McGrathissa erityisesti se, että hän on ollut kirjoittamassa kahta vastinetta uusateisti Richard Dawkinsille. Hän vaikuttaa olevan kristitty, ja sellaisena apologeettinen luonne. Niinpä ajattelin, että tuo hänen kirjansa, jonka olemassaolosta olin jo kauan tiennyt, lienee ostamisen arvoinen johdatus kristinuskon teologiaan ja historiallisiin oppikäsityksiin.

Lähes 700-sivuinen kirja ei sentään tullut meille kokonaan luettavaksi, mutta yli 370 sivua oli kuitenkin kahlattava läpi. Kirja oli aiheiltaan kiintoisa, mutta paikoin raskasta luettavaa ja välillä piti patistaa itseään, jotta olisi pysynyt tarpeellisessa lukuvauhdissa. Voin kuitenkin mielelläni suositella kirjaa teologiasta kiinnostuneille.

Uskontotiede: Maailman uskontoperinteet

"The surest way to the heart of a people is through their religion, assuming it is still alive and has not fossilized." (Huxton Smith, The Religions of Man, 1958, s. 10.)

Uskontotieteestä oli vuorossa kenties paras kurssi tähän mennessä. Aiheena olivat maailmanuskonnot, jotka ovat jo lapsuudesta lähtien olleet yksi kiinnostuksenkohteeni. Minussa on tiettyä uskontotieteilijän vikaa, vaikka en olekaan vakavasti harkinnut uskontotiedettä pääaineekseni. Kuitenkin tämä kurssi oli sangen mielenkiintoinen katsaus maailman uskontoperinteisiin.

Systiksen tapaan kurssi koostui luennoista ja kirjallisuudesta. Kirjana oli jo aiemmasta esseekurssista tutuksi tulleen Ninian Smartin järkäle Uskontojen maailma. Kirjaa ei kuitenkaan sentään tarvinnut lukea kannesta kanteen, vaan meille annettiin luentojen lopussa senkertaista uskontoa koskevia tuntitehtäviä, joista Smartiin pohjautuvissa oli annettu tarpeelliset sivut kirjasta. Tuntitehtävät olivat kysymyksiä (moni niistä oli muotoa vastaa kysymykseen + pohdi), joista osa valittaisiin tenttikysymyksiksi, joten tavallaan tiesimme kaikki mahdolliset vaihtoehdot jo ennalta ja pystyimme valmistautumaan niihin luentomateriaalin ja kirjan pohjalta. Yleensä tuntitehtäviä oli kolme per luento, ja niitä kertyi kaikkiaan hieman alle kolmekymmentä.

Johdantoluentoja oli kaksi, joiden jälkeen päästiin maailmanuskontojen pariin. Käsiteltävinä uskontoina olivat kristinusko, juutalaisuus, islam, hindulaisuus, buddhalaisuus, Kiinan uskonnot ja Japanin uskonnot. Saimme myös vierailevan luennoitsijan, professori Iftikhar Malikin, joka kertoi muslimeista Etelä-Aasiassa ja Länsi-Euroopassa. Mielenkiintoisena lisänä oli myös luento ateismista ja uskonnottomuudesta. Olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että niitäkin voi hyvin käsitellä Maailman uskontoperinteet -kurssilla, sillä vaikka ne eivät välttämättä olekaan varsinaisia uskontoja, käyttäytyvät ihmiset, joilla ne ovat vakaumuksena, kuitenkin yleensä elämässään melko uskonnolliseksi tulkittavalla tavalla.

Itse asiassa ateismia käsitellessään uskontotiede meni hieman systiksen kurssin kanssa samalle alueelle, sielläkin nimittäin olimme eräällä luennolla käsitelleet samoja asioita, enimmäkseen näkökulmaa ateismin jaottelusta kahteen haaraan: joko uskotaan, että Jumalaa ei ole tai sitten ei uskota, että Jumala on. Siinä todella on ero.

Smartin kirja sisälsi erään ehkä merkittävimmistä saavutuksista, joista kirjoittaja muistetaan, nimittäin uskonnon seitsemän ulottuvuutta. Nämä ovat 1. Käytännön ja rituaalien ulottuvuus, 2. Kokemuksen ja tunteen ulottuvuus, 3. Kertomusten ja myyttien ulottuvuus, 4. Opin ja filosofian ulottuvuus, 5. Etiikan ja säädösten ulottuvuus, 6. Yhteisöjen ja instituutioiden ulottuvuus ja 7. Materiaalinen ulottuvuus. Uskontoja voidaan tämän jaottelun avulla analysoida, mutta mielenkiintoista kyllä, se soveltuu myös varsin hyvin esimerkiksi maolaisuuden ja sen ilmentymien analyysiin. Onko ihmistä, jolla ei olisi omia rituaalejaan? Montako sellaista ihmistä on, jolla ei ole jotain käsitystä moraalista? Onko täysin yhteisöihin kuulumisesta vapaata ihmistä, entä ihmistä, joka ei koe tiettyjä tuntemuksia ollessaan jonkin hänelle tärkeän asian äärellä? Yllättäen uskonnollista tai uskonvaraista voi olla monikin asia, jota äkkiseltään pidämme ei-uskonnollisena.

Tein luennoista ahkerasti muistiinpanoja, joita kertyi yli 70 sivua, tuntitehtävähahmotelmineen päästään yli 94:ään. Muistiinpanoissani on pääosin kaikki, mitä diaesityksissäkin, ja lisäksi tein kuulemani perusteella täydennyksiä. Erityisesti juutalaisuutta koskeva luento oli loistava, mutta muutenkin oli antoisaa tehdä tämä samantyyppinen kierros maailmanuskonnoissa nyt kaiketi jo kolmatta kertaa (aiemmin yläasteella ja lukiossa).

Seikka, jonka tietyllä tapaa voidaan sanoa yhdistävän kaikkia kolmea ainetta, joita kolmannessa periodissa opiskelin, on kristinuskon suhde muihin uskontoihin, niin kuin eräs opiskelutoverini huomautti minulle. Kirkkohistoriassa käsiteltiin erityisesti kristikunnan ja muslimien välistä historiaa sekä ympäri maailmaa tapahtunutta lähetystyötä. Systiksessä McGrathin kirjassa oli kokonainen luku omistettu lähes pelkästään kristinuskon ja muiden uskontojen suhteen käsittelylle. Uskontotieteessä taas kerrottiin kristinuskon tulleen leviämisensä myötä kontakteihin erilaisten filosofioiden, oppien ja kulttien kanssa ja kristillistämisen vivahteikkaasta prosessista.

Lopuksi sopii pohdintani eräästä uskontotieteessä ilmenneestä ongelmasta, nimittäin ihmisten luokittelusta eri uskontoihin. Mietin, mihin minut tulisi luokitella? Pidän itseäni kristittynä, mutta toisaalta en muodollisesti kuulu mihinkään kirkkokuntaan. Jos pitää valita vain toinen, olenko minä tilastoissa "kristitty" vai "uskontokuntiin sitoutumaton"?