Kokemuksia teologian opiskelusta 5: Analyysia ensimmäisestä vuodesta teologisessa

 

Viime syyskuun alussa julkaisin tunnelmiani teologian opiskelun aloittamisesta. Pohdiskelin, olisiko tiedekunnan suhde Raamattuun sen arvovallalle uskollinen, ja mietiskelin, olisiko mahdollista tehdä tiedettä uskovaisena. Uumoilin, että kovinkaan hengellinen tuo uusi opinahjo ei varmaan olisi. Kuvailin myös ihmisten suhtautumista kerrottuani aloittavani teologian opinnot: joukossa oli niin kauhuskenaarioita uskon menettämisestä kuin yleisiä stereotyyppisiä arveluja siitä, että ryhtyisin papiksi.

Onko näissä ennakkokäsityksissä osoittautunut olevan perää? Olenko nyt eri ihminen kuin reilut kahdeksan kuukautta sitten? Millainen vuosi teologian opiskelussa on sosiaalisesti ollut? Onko minusta tullut kriittinen tieteilijä vai hengellisesti rakentuneempi uskonmies? Vai kenties molempia? Olenko jossain kohtaa muuttunut myös ei-toivomaani suuntaan? Mikä on suurin oppimani asia?

On aika analysoida kulunutta vuotta.

Yllätys vai ei?

Kuten ehkä muistatte, astelin yliopiston ovista sisään kutsumustietoisena ja tiedonjanoisena, mutta samalla hyvin jännittyneenä. Halusin haalia viisautta ja oppineisuutta, perehtyä Raamattuun ja teologiaan, jotta voisin hyödyntää tätä osaamista seurakunnan opettamisessa, jonka koin hengelliseksi tehtäväkseni. Mielessäni olivat kuitenkin nuo lennokkaat sananparret (”aloitti Hengessä, lopetti Helsingin teologisessa”), ja mietin, näinköhän opinnot menisivät taisteluksi uskon puolesta. Saisinko täältä mitään hengellistä ravintoa vai kokisinko jopa hyökkäyksiä uskoani vastaan? Vaikka ajattelinkin monia lukemiani ja kuulemiani kokemuksia siitä, miten teologian opiskelu oli muuttanut ihmisten uskoa tai saanut heidät luopumaan siitä, en vakavasti ottaen uskonut, että omalle uskolleni tapahtuisi juuri mitään.

No, olin aika oikeassa!

Jos mietitään hengellisiä näkemyksiäni, on vaikeaa löytää asioita, joita teologian opiskelu olisi muuttanut. Uskon edelleen Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen, uskon edelleen Jeesuksen sovittaneen ihmiskunnan synnit ja nousseen kuolleista kolmantena päivänä. Uskon edelleen Jumalan virheettömästi inspiroineen Raamatun ja pidän sitä edelleen historiallisesti hyvin tarkkana dokumenttina. Ajattelen myös synnistä ja seurakunnasta lähes täysin samoin kuin ennen teologista.

En toki sano, että en ole ollut hengellisissä kamppailuissa tai että opilliset käsitykseni eivät olisi kokeneet muutosta. Esimerkiksi virkakäsityksessäni ja vaikkapa ymmärryksessäni kasteesta on kyllä tapahtunut liikettä johonkin suuntaan, mutta tämä ei johdu näkemykseni mukaan teologian opiskelusta. Noihin muutoksiin ovat ajaneet opiskelijaelämän ulkopuoliset tutkimiset ja keskustelut. Olen jopa kokenut jonkinlaisia kriisejä hengellisessä elämässäni, mutta nämäkin on aiheuttanut lähinnä se, että olen ollut tekemisissä erinäisten minulle vieraiden oppien kanssa.

Myös ne odottamani hyökkäykset jäivät hyvin vähäisiksi. Edes eksegetiikan kurssi ei ollut läheskään niin "hajottava", kuin olin odottanut. Toki kohtasin jonkin verran käsityksiä ja tulkintoja, joihin en itse yhtynyt. Tämä ei kuitenkaan tuhonnut uskoani: useissa tapauksissa keksin lähes heti, missä kohtaamieni argumenttien heikkoudet ovat, toisinaan taas en osannut heti vastata väitteisiin, mutta otin tällaisetkin väitteet vastaan ennemmin kiintoisina haasteina kuin uskoni hajottajina. Provosoiduin enemmän itse tutkimaan ja etsimään mahdollisia vastauksia noihin väitteisiin sen sijaan että olisin heti muuttanut itse näkemyksiäni niiden mukaan. En siis suoraan tyrmännyt noita väitteitä, mutta en suoraan muuttunutkaan. Halusin lähteä kolmannelle tielle, tarkemman tutkimuksen tielle.

Eräs muutos minun kuitenkin lienee syytä mainita. Kysyttyäni kreikanopettajaltani, miten Matteuksen lähetyskäskyn lopussa olevat partisiippimuodot tulisi ymmärtää, muutin käsitystäni hänen selityksensä pohjalta siten, että siinä missä ennen ajattelin opetuslapseuttamisen tapahtuvan ennen kastetta ja kaiken Jeesuksen käskemän opettamista, nyt ajattelen kastamisen ja opettamisen enemmänkin olevan opetuslapseuttamisen välineitä. Muutos koski siis lähinnä käsitystäni siitä, kenelle opetuslapsen nimi kuuluu, mutta mistään uskoni mullistaneesta asiasta ei kuitenkaan ole kysymys.

Te, jotka pelkäsitte uskoni puolesta, voitte ainakin toistaiseksi huokaista helpotuksesta!

Vuosi sosiaalisessa mielessä

Orientoivan viikon ensimmäisenä päivänä oloni oli ehkä arvattavastikin hyvin orpo. Katselin muita opintonsa aloittavia, mietin että mitenkähän se suhteiden luominen taas kannattaisi tehdä. Samanlaiset tuntemukset minulla lienee ollut niin peruskoulua, yläastetta kuin lukiotakin aloittaessani. Tällaisissa tilanteissa on vaikea muistaa, että yleensä suhteet kyllä tuntuvat muodostuvan vähän kuin itsestään.

En tuntenut ennestään vuosikurssistamme juuri ketään, muutaman saatoin henkilöinä tietää. Sanoin joillekin ihmisille päivää, mutta kun meidät jaettiin tuutoriryhmiin, pääsimme esittäytymään pienemmille porukoille. Kaikkien kohdalla niin ei välttämättä käynyt, mutta meidän ryhmässämme muodostui melko dynaamisia kontakteja, jotka edelleen olivat omalla kohdallani pohjana laajemmalle verkostoitumiselle.

Orientoivan viikon ryhmäytymishetket (cocktail-tilaisuus, raitiovaunuajelu ja kaupunkisuunnistus) auttoivat muutenkin luomaan ihmissuhteita, joista monet tulivat kestämään. Lisäksi voin vielä mainita kaupungin hengelliset tilaisuudet, joiden yhteydessä ”satuin” löytämään myös useampia vuosikurssilaisiamme.

Ystävyyssuhteiden lujittumista ovat sittemmin jatkaneet opintojen lomassa suoritetut ryhmätyöt, tiedekuntayhdistyksemme organisoimat ekskursiot, teemaillat ja muut tilaisuudet, muutaman henkilön kanssa pystyyn laittamamme teologiraamis sekä tietenkin vapaa-ajan vietto opiskelijaporukalla, mistä on jäänyt monia kultaisia muistoja. Minulla itselläni on tavallaan useampiakin piirejä, joissa pyörin, mutta tällaisen olen kokenut itselleni mutkattomaksi ja luontaiseksi.

Minulle kerrottiin ennen opintojeni alkua, että teologisessa muodostuu erittäin antoisia keskusteluja, ja tämä on todellakin pitänyt paikkansa. Tiedekunnassa on niin laaja spektri erilaisia ihmisiä erilaisista taustoista (suunnilleen akselilla ateisti–fundamentalistiuskova), että värikkäiden keskustelujen syntyminen on melkeinpä pakon sanelemaa. Ilokseni lähes aina nämä keskustelut ovat olleet hyvähenkisiä ja asiallisia. Siis juuri sellaisia, joita rakastan!

Onko tästä vuodesta ollut mitään hyötyä hengelliselle elämälle?

Muistaakseni parikin pastorikaveriani ilmaisi minulle ennen opintojen aloittamista, että yliopistossa ei todellakaan ole kyse hengellisestä uskovaiskoulusta, vaan tieteellisestä tutkimuslaitoksesta. Niinpä mielessäni oli tietty jännite: olihan eräs motiivini opintojen aloittamiselle nimenomaan hengellinen varustautuminen kutsumustani varten.

Luultavasti tämä vuosi ei tosiaan kasvattanut minua niin paljon hengellisesti kuin vaikkapa vuosi raamattukoulussa olisi voinut tehdä. Toisaalta haluaisin ajatella hengellisyyttä myös kokonaisvaltaisena asiana: hengellistä hyötyä on mahdollista hankkia muutenkin kuin vain Raamattua opettelemalla ja tietoisesti uskoa harjoittamalla. Useat ovat sanoneet, että uskonelämässä ei ole erikseen hengellisiä ja maallisia asioita, vaan että kaikki on uudessa elämässä tietyllä tapaa hengellistä. En ole varma, kärjistäisinkö itse noin paljon, mutta ajatuksessa on pointtinsa. Eikö esimerkiksi sillä, että olen uskontotieteessä oppinut ymmärtämään toisten uskontojen ajatusmaailmaa, ole myös selkeää hengellistä painoarvoa? Tuntiessani toisen taustan voi kohtaamiselle avautua uusia uria. Samoin kirkkohistoriaa opiskellessa on tullut kirkkaaksi ajatus, että auringon alla ei ole mitään uutta (Saarn. 1:9). Kun tunnen kristikunnan piirissä ja läheisyydessä tapahtuneita historiallisia virheitä ja erehdyksiä, voin osoittaa viisautta pyrkimällä huomaamaan noiden virheiden toistamiset ja yrittämällä päästä niistä eroon.

Myös eksegetiikassa ja systemaattisessa teologiassa on käyty läpi joitakin asioita, jotka ovat selkiyttäneet näkemyksiäni ja jopa ravinneet hengellisesti. Kaikista suurimman hengellisen hyödyn koen kuitenkin ehdottomasti saaneeni Uuden testamentin kreikan opiskelusta. Minulle on syntynyt valmius lukea ja ymmärtää kreikankielistä Uutta testamenttia vähintäänkin sanakirjojen ja apuneuvojen avulla. Tämä taito on omiaan avaamaan Raamattua aivan uudella tavalla verrattuna käännösten lukemiseen. Kreikan osaaminen on jo ollut suureksi avuksi ja uskon, että se tulee myös olemaan.

Siitä huolimatta, että olen saanut vuodesta irti hengellistä hyötyä, on paikallaan sanoa, että teologian lukemisen ja opiskelun ei kannata antaa korvata henkilökohtaista hartauselämää. Itse olen ainakin kokenut toimimattomaksi vaikkapa sellaisen mallin, jossa luen jotain teologista kirjaa ja sillä varjolla päätän, että minun ei nyt tarvitse rukoilla tai lukea Raamattua. On tavallaan hämäävää, että opiskelemani alan asiasisältö liittyy niin tiiviisti siihen, mikä on elämässäni muutenkin tärkeää. Tämän piirteen ei kuitenkaan kannata antaa pettää itseään. Vaikka teologia myös rakentaa, suosittelisin silti suhtautumaan siihen enemmän yhtenä alana muiden joukossa ja pitämään hartauselämästä huolta sen ulkopuolella.

Tieteenteon lähtökohdat: onko supranaturalistinen lähestymistapa hyväksytty?

Vuoden alkupuolella minua mietitytti kovasti seuravanlainen ongelma: voisinko olla vakavasti otettava tieteilijä, jos jo lähtökohtaoletuksissani pitäisin Jumalaa ja yliluonnollisuutta olemassaolevina? Vai syytettäisiinkö minua heti epätieteellisyydestä ja uskonnon sekoittamisesta tieteeseen, jos näin tekisin? Aluksi kallistuin sille kannalle, että vaikka oletankin Jumalan olevan olemassa, minun olisi tieteenteossa otettava toisenlainen, neutraalimpi lähestymistapa. Mainittakoon, että naturalistista lähestymistapaa, jossa kaikki yliluonnollinen suljetaan jo heti alkuun pois, en pidä sinänsä sen neutraalimpana lähtökohtana kuin yliluonnollisuuden olettavaa lähtökohtaa.

Sen sijaan mietin jotain tältä väliltä: olisiko kaikista parasta pyrkiä olemaan ottamatta alussa kantaa yliluonnollisuuteen, mutta olla kuitenkin myös sulkematta sitä pois silloin, kun se vaikuttaa johdonmukaiselta? Jossain määrin tämä on edelleen ihanteeni. Minun ei esimerkiksi tarvitse heti olettaa kaikkien ihmeellisten asioiden olevan yliluonnollisia ihmeitä, mutta vaikkapa Jeesuksen ylösnousemuksen suhteen minun on mielestäni myös historiallisesti ja tieteellisesti perusteltua pitää yliluonnollisen tapahtuman sisältävää hypoteesia kohtaamistani selityksistä selitysvoimaisimpana. Sille, joka on kiinnostunut tämän väitteeni perusteluista, suosittelen William Lane Craigin kirjaa Valveilla – uskon perusteltu puolustaminen.

Sinänsä tieteen lähtökohdissa on kyse oletuksista, jotain todistamatonta on yleensä pakko olettaa, että voidaan ylipäätään lähteä liikkeelle. En siis pidä supranaturalististakaan lähtökohtaa enää niin ongelmallisena – sekin on mielestäni omalla tavallaan varteenotettava lähtöoletus. Hienoa on lisäksi se, että lähtökohtiakin voidaan vertailla ja niiden paremmuudesta käydä argumentoivia väittelyitä.

Kriittisyyden kasvu: myös epämieluisia muutoksia?

Olen huomannut vuoden aikana alkaneeni suhtautua vierailemiini hengellisiin tilaisuuksiin, kuulemiini saarnoihin ja kohtaamaani uskonnollisuuteen kriittisemmällä katseella, enemmänkin kuin ulkopuolisen arvioijan silmin. Välillä huomaan ajattelevani esimerkiksi sitä, onko opetusta pitävällä pastorilla minkäänlaista syvempää teologista tietämystä raamatunkohdasta, jota hän opettaa. Perustuuko hänen puheensa huolelliseen tutkimukseen vai muodostuuko se vain hänen omista ajatuksistaan? Mikä pohja noilla ajatuksilla on?

Toisinaan myös koen itseni osin vastentahtoisesti ”uskontotieteilijäksi”: saatan yhtäkkiä katsoa jopa toisten kristittyjen ylistystä, rukoilua tai toimintaa ajatellen, että tällä tavalla he harjoittavat uskontoaan. Ikään kuin osittain sijoitan itseni sen joukon ulkopuolelle, johon koen sydämessäni kuitenkin kuuluvani!

Toki kriittisyys sinänsä on hyvä asia, ja olen ihan iloinenkin siitä, että olen esimerkiksi alkanut huomata puutteellisen argumentaation puutteellisuutta entistä paremmin. Mutta jos alan vaatia jokaiselta hengellisiä asioita opettavalta teologista koulutusta, olen mielestäni jo mennyt pahemman kerran metsään. Uskon nimittäin, että Pyhälle Hengelle on täysin mahdollista ottaa voimalliseen käyttöönsä oppimatonkin ihminen. Kouluja käymätönkin voi olla suuri hengenmies tai -nainen. Ja vastavuoroisesti teologian tohtori voi olla yllättävänkin mitäänsanomaton hengellisessä mielessä. Pidän teologista koulutusta hyödyllisenä, mutta välttämättömänä en sitä halua pitää. Samoin kuin en halua suhtautua ylimielisesti myöskään kehenkään kristittyyn, joka ei ole opiskellut teologiaa.

Merkittävin oppimani asia?

Minulta kysyttiin vähän aikaa sitten, mikä olisi se yksi juttu, jonka voisin sanoa tästä vuodesta omaksuneeni. En ehtinyt vastata kysyjälle livenä, mutta jäin kyllä pohtimaan kysymystä. Jos saisin sanoa vain yhden asian, se luultavasti olisi laajempi perspektiivi. Tuo ilmaus jollain tapaa kiteyttää vuoden. Olen saanut kuvan siitä, kuinka laajan kirjon erilaisten ihmisten näkemykset muodostavat. Tämä on totta niin meidän teologian opiskelijoiden kuin kirkkohistorian ajattelijoiden keskuudessa, se on totta maailman eri uskontoperinteiden suhteen ja yhdenkin uskontoperinteen sisäisen erilaisuuden suhteen. Olen sisäistänyt, kuinka monia erilaisia tapoja on lähestyä Raamattua. Olen käsittänyt, kuinka laajalti ja pikkutarkasti vaikkapa oppia Kristuksesta on aikojen saatossa lähestytty, ja kuinka monta eri tapaa on tulkita Ilmestyskirjaa. Olen ymmärtänyt, kuinka jumalallisen ja inhimillisen käsitteitä voidaan lähestyä niin teologian, psykologian kuin filosofian näkökulmasta.

Mutta tämä kaikki on vasta pieni jäävuoren huippu.

Olen hyvillä mielin kuluneesta vuodesta. Tulevaisuudensuunnitelmanikin ovat kohtuullisen selvät: olen ajatellut pääaineekseni eksegetiikkaa ja ammatikseni jotain muuta kuin pastoriutta tai opettajuutta. Tämän ensimmäisen vuoden jälkeen into sykkii sisimmässäni, into löytää ja tutkia lisää, into vastata kohtaamiini haasteisiin, into omaksua viisautta ja tietoa, joista on käytännöllistä hyötyä.  Minulla on into opiskella teologiaa.

Kokemuksia teologian opiskelusta 4: Vuosi loppuun kirjavissa merkeissä

Ensimmäisen vuoden neljäs periodi.

Palautin juuri viimeisen koulutyön, joka enää laskelmieni mukaan puuttui. Siten osaltani tuli päätökseen paitsi neljäs periodi, myös ensimmäinen lukuvuosi teologian opiskelussa. Tästä kirjoituksestani löydät siis perinteisen periodikuvauksen eri aineiden luonnehdintoineen, mutta koska vuosikin on tullut loppuun, olen katsonut asialliseksi laatia myös toisen kirjoituksen kuvaillakseni sitä, millainen vuosi oli kokonaisuudessaan, miten se muutti minua ja mitkä olivat tärkeimmät oppimani asiat tältä vuodelta, joka tuntui kuluneen niin nopeasti.

Neljäs periodi oli selkeästi helpompi ja vähemmän työllistävä kuin kolmas ja ehkä toinenkin periodi olivat olleet. Kreikka ja kirkkohistoria jatkuivat, ja lisäksi mukaan tulivat psykiatria ja systemaattisen teologian klassinen dogminmuodostus. Suoritin myös pakollisen TVT-ajokortin, joten kattaus oli jälleen moninainen.

Kreikka

Kolmas periodi eli toinen kolmesta osiosta oli selkeästi kreikassa haastavin: silloin tuli paljon uutta kieli- ja muoto-oppiasiaa, ja juuri tuo periodi antoi suurimman osan niistä eväistä, joita vielä tarvitsin kielen perusasioiden ymmärtämiseen. Neljättä periodia leimasikin muutamista uusista asioista huolimatta lähinnä aiemmin opitun sisäistäminen ja käytäntöön soveltaminen. Siirryimme yhä enemmän lukemaan suoraan kreikankielistä Uutta testamenttia, käänsimme ja määrittelimme sanoja kieliopillisesti.

Loppukokeeseemme tuli pätkiä suoraan Raamatusta. Koealueessamme olivat luvut 1–6 ja 13 Evankeliumista Markuksen mukaan, luvut 1 ja 2 Ensimmäisestä kirjeestä korinttilaisille sekä oppikirjassamme ollut melko tarkka mukaelma Jeesuksen jäähyväispuheesta Evankeliumissa Johanneksen mukaan. Emme ehtineet tunneilla käydä läpi kaikkia näitä katkelmia jae jakeelta, vaikka esimerkiksi Korinttilaiskirjeen luvut ehdimmekin kääntää ja määritellä kokonaan. Paljon jäi kuitenkin myös omalla ajalla opiskeltavaksi. Tulinkin kääntäneeksi itsekseni Raamattua jonkin verran, apunani tosin käytin Bible Hub -sivuston mainiota teksianalyysiosiota. Kyseinen sivusto oli apunani myös käydessäni läpi Markusta: yritin haasteellisten sanojen kohdalla itse keksiä päässäni määritelmän ennen kuin katsoin sen oikealla olevasta sarakkeesta.

Kenties tässä pikkuhiljaa kääntelen Uutta testamenttia enemmänkin. Suomalaisista käännöksistämme ei useinkaan määrity esimerkiksi kreikan muodoissa ilmenevä ajatus siitä, onko tekeminen hetkellistä vai jatkuvaa. Sitä paitsi itse kääntäessä kohtien luulisi myös jäävän mieleen ja sitä kautta myös Raamatun oppiminen voi tehostua. Toki kääntäessä tulee olla tarkka, sillä varsinkin aloittelijalla virheitä voinee tulla hyvinkin helposti.

Aion jatkaa raamatunkohtien tutkimista alkukielellä niin kuin jo tietyssä muodossa tein ennen teologian opiskelua. Nyt minulla on kuitenkin hallussani kreikan kieliopin perusteet ja pystyn paikoin lukemaan Raamattua suoraan kreikaksi hyvinkin sujuvasti. Seuraava vaihe lieneekin vähitellen tapahtuva sanojen opettelu ja vaikeimpien kielioppiasioiden kertaus.

Kirkkohistoria: Kirkkohistorian perusopinnot

Pääasiallinen luentojenpitäjämme vaihtui ja otimme erityisen tarkastelun alle ajan vuodesta 1600 eteenpäin. Joitakin merkittäviä teemoja, joita käsittelimme, olivat pietismi, valistus, uskonnonvapaus, individualismi, herätysaallot ja -liikkeet ja ekumenia. Emme keskittyneet ainoastaan globaaliin kirkkohistoriaan, vaan kotimaammekin vaiheet saivat huomattavan suuren osuuden: muistiin jäi varsinkin Mathilda Wrede, joka oli 1800- ja 1900-luvuilla elänyt, erityisesti vankilatyön suhteen aktiivinen uskovainen. Kenties mielenkiintoisin luento käsitteli paaveja: saimme tiivistetyn kokonaiskuvan paaveista aina Pius IX:n ajoista nykypäivään saakka.

Kurssin loppuosan suorittaminen koostui lähinnä tentistä, jota oli helpotettu siten, että siihen sai ottaa mukaan muistiinpanot. Koealueessa olivat luentojen lisäksi asiaankuuluvat osuudet Arffmanin Kristinuskon historiasta ja Heinisen & Heikkilän Suomen kirkkohistoriasta. Meille oli vieläpä jälkimmäisen kirjan osalta annettu hieman osviittaa siitä, mihin kysymyksiin kannattaisi keskittyä. Niin sitten menin tenttiin useampi kymmen muistiinpanosivuja mukanani, katsoin tuosta nivaskasta muutaman pikkujutun ja pärjäsin tentissä tämänhetkisen tietoni mukaan hyvin.

Viimeistelin myös kirkkohistoriallisen esseeni raamatuntutkijoista, Jehovan todistajien edeltäjistä. Esseestä oli siis aluksi tehty lyhyt raakaversio ja sen jälkeen ns. välivaihe, joka tuli takaisin kirkkohistorian ja kirjoitusviestinnän asiantuntijoiden arvioimana sisältäen korjausehdotuksia. Itselläni olivat asiat pääosin jo kunnossa, mutta yksityiskohdat kaipasivat vielä rukkausta. Mielestäni tämä palautteenantosysteemi oli hieno, ja toivon, että se on ollut monille avuksi tieteellisen tekstin kirjoittamisessa ja kirjoittajana harjaantumisessa.

TVT-ajokortti

Tämä suoritus koostui yksinkertaisesti kokeesta, johon pystyi netissä etukäteen valmistautumaan ja johon oli mahdollista myös hankkia lisäpisteitä tekemällä lähtötasotestejä. Aiheiltaan TVT-ajokortin materiaali liittyi tieto- ja viestintätekniikkaan, yliopiston sähköisiin järjestelmiin ja tietoturvaan. Monet asiat olivat minulle jo ennalta tuttuja, tiettyihin kysymyksiin vaistoni tai maalaisjärkeni osasi jo kertoa vastauksen. Lisäksi koska ajokortin suorittamiseni oli pitkittynyt neljännelle periodille asti, olin jo yliopiston järjestelmiä käyttämällä ehtinyt oppia joitain asioita, jotka materiaaleissa selitettiin.

Lopulta siis ilmoittauduin tenttiin maaliskuulle. Perehdyin materiaaleihin kohtuullisen nopeasti ja sain ihan kelvollisen määrän lisäpisteitäkin. Kun sitten koitti sen päivän aamu, jona tentti oli, jostain syystä onnistuin vitkastelemaan niin paljon, että olin todellisessa vaarassa myöhästyä. Tenttitilaan ei ilmoitetun tiedon mukaan olisi myöhässä enää mahdollista päästä, vaikka myöhästyisi vain minuutilla. Niin minä juoksin, tietämättä edes tarkkaan, missä huoneessa koe olisi. Pingoin oikeaan rakennukseen, sitten menin oikeaan kerrokseen ja hetken harhailtuani löysin huoneen. Olin muistaakseni paikalla noin minuuttia ennen kokeen alkua.

Kokeeseen oli aikaa noin tunti, ja se tehtiin tietokoneella vastaamalla sarjaan kysymyksiä aihepiireistä. Materiaalia sai käyttää hyödyksi myös kokeen aikana. Minä vastailin, oloni oli vielä jonkin aikaa juoksemisen tähden huono.

Lopulta olin valmis ja katsoin huojentuneena pistemäärääni: se oli selvästi yli sen rajan, joka oli vaadittu. Hyvä, että olin ehtinyt, nyt ajokortti oli alta pois!

Psykiatria

Ehkä joidenkin yllätykseksi opintoihimme kuuluu myös yksi kurssi psykiatriaa. Tätä meille perusteltiin mielestäni aika hyvin: teologia, meni hän sitten pastoriksi tai opettajaksi tai muuhun työhön, pidetään yleensä sellaisena henkilönä, jolla on kompetenssia vastata ongelmaisille ihmisille. Yleinen stereotyyppinen kohtaaminen teologin kanssa meneekin siten, että ihminen alkaa avautua vaikeuksistaan teologille. Tulee työni olemaan miten akateemista ja ei-sielunhoidollista hyvänsä, tavan ihmiset luultavasti silti ajattelevat alastani kuullessaan, että minä olen sellainen henkilö, jolle voi huoliaan kertoa. Ja sellainen omasta puolestani haluankin olla.

Kun lapsena olin pitänyt psykologian tutkimisesta ja lukiossa taas kokenut psykologian kurssin hieman tylsänä, oli yliopiston psykiatria yllättäen taas kiintoisaa. Aiheina kurssilla käsiteltiin muun muassa kehityspsykologiaa, seksuaalisuutta, kriisejä ja traumoja ja mikä itselleni ehkä mielenkiintoisinta, saimme laajan kuvan erilaisista psyykkisistä häiriöistä, niin persoonallisuushäiriöistä kuin mielenterveyden häiriöistä. Kurssilla suosittiin sanaa ”häiriö” sanan ”sairaus” sijaan, sillä se on kuvaavampi eikä synnytä tarpeetonta yhtymäkohtaa vaikkapa flunssaan. Pohdimme myös mielenkiintoisia kysymyksiä, esimerkiksi sitä, mikä ratkaisee ihmisen sukupuolen: esimerkiksi kromosomit, anatomia vai ihmisen oma kokemus? Itse kallistuisin jommankumman ensimmäisistä puoleen, mutta en totta puhuen tarkemmin osaa määritellä vastaustani tuohon kysymykseen! Kurssi siis innosti laajemminkin perehtymään sillä käsiteltyihin aiheisiin ja etsimään avoimiksi jääneisiin kysymyksiin vastauksia.

Kurssi suoritettiin ”kotitentillä”, joka koostui kahdesta esseestä. Ensimmäisessä piti pohtia sitä, minkä psyykkisten häiriöiden kanssa itselleni olisi vaikeaa toimia työelämän tilanteessa, toisessa taas pohtia esimerkkikertomuksen valossa, mikä siinä esiintynyttä henkilöä todennäköisesti vaivaa. Kurssilla oli myös suhteellisen tiukka läsnäolovelvoite, ja luentosalit olivatkin aina lähes täysiä.

Systemaattinen teologia: Klassinen dogminmuodostus

Jos aiemman periodin systiksen kurssi olikin ollut hieman puuduttava, tämä ei tosiaankaan sitä ollut! Klassisen dogminmuodostuksen kurssilla käsiteltiin varhaisten kristillisten vuosisatojen teologiaa, painottuen 300- ja 400-luvuille. Aiheina olivat niin kevyemmät kirkko- ja sakramenttioppi, suhde juutalaisiin ja apologetiikka kuin monimutkaiset kolminaisuusopilliset ja kristologiset rakennelmat suurine konsiileineen, hämyisine hereetikkoineen ja juhlallisine uskontunnustuksineen.

Pidin luennoista, ne vaikuttivat suurimmaksi osaksi asiantuntevilta ja selkeiltä johdatuksilta kulloinkin esillä olevaan aiheeseen. Yhdellä luennolla kävi myös puhumassa Helsingin hiippakunnan emerituspiispa ja merkittävä teologi Eero Huovinen. Olin kerran aiemminkin ollut kuuntelemassa häntä ja nyt hän puhui yhtä mielenkiintoisesti, sivuten aiheinaan ekumeniaa, saarnaamista ja keskiajan armokäsityksiä. Hän kertoi myös hauskan tarinan kohtaamisestaan tunnetun kristinuskon oppeja kieltäneen episkopaalipiispa John Shelby Spongin kanssa.

Merkille pantavaa on, että tällä kertaa sekä luennot että kirja (Hällström, Laato & Pihkala: Johdatus varhaisen kirkon teologiaan) käsittelivät melko lailla samoja aihepiirejä. Siten asetelma oli erilainen kuin viime kurssilla, jossa luennot ja McGrathin kirja eivät olleet niin selkeästi sivunneet toisiaan. Nyt luennot ja kirja täydensivät kumpikin osaltaan oppimistani ja auttoivat muodostamaan kattavampaa kokonaiskuvaa.

Lyöttäydyin mukaan porukkaan, joka teki kirjasta tiivistelmän, ja kokosin työmme tuloksen yhteen tiedostoon. Samoin luennoilla kirjoitin ahkerasti koneellani muistiin suunnilleen kaiken dioilla olleen, mutta myös lisäksi asioita, joita luennoitsija kertoi. Kirjan luettuani ja luentojen loputtua oli helppoa keskittyä tankkaamaan muistiinpanoja ja tiivistelmää. Kristologia ja kolminaisuusoppi eivät kylläkään meinanneet avautua ennen kuin sitten viimeisenä tenttiä edeltävänä iltana koin suuren heureka-elämyksen ja palaset mielessäni alkoivat viimein loksahdella kohdilleen. Luin materiaaliemme lisäksi aiemman kurssin tenttikirjaa sekä muutamia netistä löytyneitä kirjoituksia. Vaikka pikkutarkka hienosäätö sanoilla hypostasis, ousia, fysis ja prosopon (niinpä!) jäikin vielä hiukan hämärän peittoon, olin saanut lopulta kokonaiskuvan, mikä merkitsi jo paljon.

Tenttiin tulivat sekä kirja että luennot, ja se toi muodoltaan hauskasti mieleen yläasteen ja lukion. Esseitä oli vain yksi, muuten koepaperissa oli erinäisiä pikkutehtäviä, jopa yhdistä viivalla -tehtävä ja sarjakuvan analysointi. Vaihtelu virkistää!

Jatkon suhteen

Aion näillä näkymin pitää yllä perinnettäni ja kirjoittaa blogiini suunnilleen periodi periodilta myös ensi vuonna. Mikäli asiat sujuvat odotetusti, syntyy ainakin alussa noin neljä kirjoitusta per lukuvuosi, ja lisäksi mahdollisesti myös vuosien kokonaisarviointeja ja ekstrapäivityksiä esimerkiksi kesäkursseista. Koen edelleen tärkeäksi tuoda ihmisten tietoon, mitä teologian opiskelu todella on. Haluan valistaa tästä sekä niitä, jotka ehkä itse miettivät teologian opiskelua, että niitä, joilla on mahdollisesti stereotyyppisiä tai virheellisiä käsityksiä teologisesta tiedekunnasta ja sen opiskelijoista.

Ilmoitan tässä myös siitä, että olen hieman muokkaillut aiempia kirjoituksiani ulkoasultaan yhtenäisemmiksi, lisäillyt väliotsikoita ja myös luonut näistä kirjoituksista sarjan, jolle olen antanut nimeksi: Kokemuksia teologian opiskelusta.

Seuraavaksi siis on tulossa vuoden kokonaisluonnehdintaa ja sen jälkeen mahdollisesti kuvaus heprean kesäkurssista.

Voikaa hyvin!

Kokemuksia teologian opiskelusta 3: Työllistävää mutta kiintoisaa

Ensimmäisen vuoden kolmas periodi.

Jälleen on takana yksi osa teologian opintoja. Kuluneen vuoden opinnoista tähän mennessä voin todeta, että kyseessä on ollut kenties työläin jakso. On riittänyt lukemista, ja lisäksi toki on ollut myös paljon vapaa-ajan toimintaa, mikä on ollut omiaan pitämään minut suhteellisen kiireellisenä.

Tämä periodi on sisältänyt kreikkaa, joka onkin vanha tuttu (sen on tarkoitus kestää kolme neljästä periodista), mutta myös kirkkohistorian ja systemaattisen teologian opinnot ovat saaneet alkunsa. Lisäksi periodissa oli vielä uskontotiedettäkin: jo kolmas kurssi, joka käsittääkseni sitten paketoikin kyseisen aiheen perusopinnot. Kaikki aineet ovat jälleen olleet kukin omalla tavallaan kiintoisia.

Kreikka

Kreikassa kulunut jakso oli kenties kaikista haastavin. Nyt mentiin kieliopissa erittäin syvälle: tuli uusia muotoja kuten konjunktiivi, infinitiivi, imperatiivi sekä partisiippi, joukko uusia aoristimuotoja sekä substantiivien puolelta kolmannen deklinaation sanoja ja niiden vartaloita.

Nämä kielitieteelliset nimitykset eivät välttämättä kaikille sano kovin paljoa, joten lyhyt luonnehdinta lienee paikallaan. Infinitiivi on verbin muoto, joka on yleensä sanan perusmuoto (esim. sana "puhut" on perusmuodossaan, infinitiivissä "puhua"). Kreikassa kuitenkaan verbin perusmuodoksi ei sanakirjassa anneta infinitiivimuotoa, vaan ensimmäisen persoonan muoto aktiivin indikatiivin preesensissä ("puhun"). Tämä on erikoisuus koineekreikassa, mutta siihen ei ole kovinkaan vaikea tottua. Infinitiiviä voi kreikassa käyttää esimerkiksi apuverbien kanssa (voin tehdä), mutta myös ikään kuin suomen "-mään"-muodossa: (hän tuli tekemään). Tutuksi tuli myös niin kutsuttu accusativus cum infinitivo -rakenne, joka on lähinnä että-lausetta korvaava lauseenvastike: "En tahdo teidän kuolevan." / "En tahdo, että te kuolette."

Imperatiivi on käskymuoto. Kreikassa ei ole suomen tapaan yksikön ensimmäisen persoonan käskyä (eli itseään ei pysty suoraan käskemään), ja lisäksi monikon ensimmäisen persoonan käsky ("tehkäämme") ilmaistaan kreikassa konjunktiivilla. Joten jäljelle jää neljä muotoa, yksikön ja monikon 2. ja 3. persoonat. Näistä yksikön 2. persoonan päätteissä on luultavasti eniten vaihtelua, mikä tekee siitä mielestäni vaikeimman.

Konjunktiiville ei ole suoraa vastinetta suomessa, se ilmaisee jotain haluttua tai oletettua (tai ei-haluttua tai ei-oletettua), epävarmaa mutta todennäköistä tai mahdollista toimintaa. Se käännetään yleensä indikatiivilla, konditionaalilla tai imperatiivilla. Jo mainitun monikon 1. persoonan käskyn lisäksi konditionaalilla voidaan ilmaista mm. kieltoa tai harkitsevaa, epäröivää tai retorista kysymystä, ja se esiintyy kohtuullisen usein myös sivulauseissa. (Jarmo Kiilunen & Raimo Hakola, Alfasta alkuun: Johdatus Uuden testamentin kreikkaan.) Erityisen mielenkiintoista on, että erilaisilla muoto- ja sanavalinnoilla voi kirjamme mukaan näihin sivulauseisiin luoda hienoisiakin merkityseroja, jotka eivät välttämättä juurikaan välity Raamatun käännöksistä!

Partisiippia kutsuttiin kielessä niin keskeiseksi, että vasta sen myötä kreikka on kreikkaa. Kyse on verbimuodosta, joka on saanut substantiivin tai adjektiivin piirteitä. Selkeää on ajatella se -va- tai -vä-päätteen kanssa: "tekevä", "puhuva", ja sitten ruveta pohtimaan mahdollista sujuvampaa käännöstä. Esimerkiksi kuuluisa lähestyskäsky sisältää partisiippeja ja pitkään minua askarrutti, miten se tulisi kääntää. Kysyin opettajaltani ja hän hahmotteli sen kutakuinkin näin: "Mentyänne (partisiippi ja aoristi, joten oikeammin lienee kääntää 'mentyänne' kuin 'mennessänne' tai 'mennen') siis opetuslapseuttakaa (ilmeisesti ainoa Lähetyskäskyn todella imperatiivissa oleva sana) kaikki kansat, kastavina (partisiippi, voitaisiin kääntää sujuvammin myös: kastaen) heitä nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen, opettavina (taas partisiippi, voitaisiin kääntää myös: opettaen) heitä pitämään kaikki, mitä käskin teille."

Kreikka vilisee tämänkaltaisia partisiippimuotoisia sanoja, mutta niihinkin oli kohtuullisen helppo tottua.

Kerrallista tai loppuunsaatettua, kokonaisuutena tarkasteltavaa tekemistä kuvaavista aoristimuodoista uusina tulivat niin kutsutut sigma-, kappa- ja juuriaoristi sekä kaksi passiivin aoristiluokkaa. Kun nämä yhdistettiin edellä mainitsemaani ja aiemmin opittuun sekä otetaan vielä huomioon omalaatuiset päätteet saavat supistumaverbit, huomasinkin pian olevani aikamoisessa erilaisten muotojen paljoudessa. Läksymme koostuivat edelleen pääosin käännös- ja määrittelytehtävistä, joissa tuli kääntää tietty kreikankielinen teksti ja määritellä sen sanat kieliopillisesti. Kun vaihtoehtoisia muotoja alkaa olla aina vain enemmän, tulee määrittelystä ja sen hoksaamisesta, missä kaikissa muodoissa sana on, tarkkaa aivopeliä. Erityisesti verbimuotojen kulloinkin omaamat päätteet ovat olleet minulle vaikea hahmotettava kokonaisuutena.

Vaikeus kreikassa siis näyttävät minulle olevan nimenomaan verbit. Substantiivit ovat loppujen lopuksi mielestäni paljon yksinkertaisempia, ja vaikka 3. deklinaatio onkin hieman haastava, noudattavat substantiivit lähes aina tiettyä kaavaa (3 mahdollista sukua, 2 mahdollista lukua ja 4 tai 5 mahdollista sijamuotoa).

Olen edelleen pitänyt kreikasta (kielten opiskelu on minulle suuri nautinto), ja ottanut mielelläni sen tarjoaman haasteen vastaan. Eräs motivaattori on toki se, että unelmanani on kyetä lukemaan Raamattua suoraan kreikaksi. Opintojenkin suhteen ollaan jatkuvasti lähenemässä tätä tavoitetta: tilasimme joukon Novum Testamentum Graeceja, lyhyemmin "Novumeita", jotka sisältävät Nestle-Alandin version Uudesta testamentista. Loppukokeeseen meille on tulossa suoraan Novumista otettuja jaksoja. Olen menestynyt hyvin tähän mennessä ja innolla odotan, mitä viimeinen jakso tuo tullessaan.

Kirkkohistoria: Kirkkohistorian perusopinnot

Ennen kuin hain opiskelemaan teologiaa, pyrin kahtena vuotena historian opiskelijaksi lukuisiin eri yliopistoihin. Ollessani Helsingissä pääsykokeessa vuonna 2013 totesin kuitenkin, että historia ei sittenkään taida olla tiede, josta haluaisin ammatin itselleni. Siihen aikaan minua hirvitti se, että jatkuvasti pitäisi miettiä eri lähteiden luotettavuutta. No, tämän miettimisestä ei kyllä teologiassakaan ole puutetta!

Historia on kuitenkin ollut minulle mieluisa harrastus, ja kirkkohistorian kurssikin (tai se, mitä siitä on jo mennyt, se nimittäin jatkuu vielä neljännessäkin periodissa) on osoittautunut hyvin kiintoisaksi. Suoritustapa oli kenties hieman poikkeuksellinen: meidän tuli ryhmissä tuottaa kaksi miellekarttaa, toinen kristinuskon historiasta vuosina 200–1000 ja toinen vuosina 1000–1600. Yhteensä oli siis kyse hyvin laajasta ajanjaksosta, ja päädyimmekin jakamaan kullekin ryhmän jäsenelle omat vuodet, joihin hän erityisesti keskittyisi. Kokoonnuimme muutamia kertoja ja saimme aikaan kaksi käsintehtyä, noin A2:n kokoista miellekarttaa. Pohjatietona käytimme lähinnä Kaarlo Arffmanin kirjaa Kristinuskon historia ja Simo Heinisen ja Markku Heikkilän teosta Suomen kirkkohistoria. Näiden lukeminen tuntui etenkin systemaattiseen teologiaan verrattuna mukavan "kevyeltä", ja luinkin ainakin kerran ikään kuin iltasadukseni tätä mielenkiintoista kertomusta historian havinoista. Miellekartta piti myös intoa yllä olemalla aidosti erilainen oppimistapa.

Miellekarttojen lisäksi kurssi sisältää luentoja, joiden aiheet ja luennoitsijat vaihtelivat kirjavasti. Matkasimme marttyyrikertomuksista seksuaalisuuteen, keskiajan arkeologiasta reformaatioiden (huom. monikko!) aikaan pohtimaan sitä, oliko Luther johtotähti vai yksi monien joukossa. Psalmilaulua koskevalla luennolla pääsimme yleisönäkin monta kertaa laulamaan innokkaan luennoitsijan esitellessä muinaista muistiinkirjoitettua musiikkia.

Lisäksi kirkkohistorian kurssiin kuuluu tutkimusesseen kirjoittaminen jostain kirkkohistoriallisesta aiheesta. Aluksi tuli kirjoittaa harjoitusessee, jossa lähinnä harjoiteltiin lähteiden merkitsemistä ja valmiin sähköisen pohjan käyttöä (kaava tutkimuksen kirjoittamiseen on melko tarkka). Itse pohdiskelin aiheekseni erillisten piispan (episkopos) ja pastorin (presbyteros) virkojen kehittymistä Raamatun esittämästä mallista, jossa nuo sanat näyttävät viittaavan enemmänkin yhteen ja samaan virkaan. Kävi kuitenkin ilmi, että esseen aiheen täytyy olla ajallisesti sijoitettavissa vuoden 150 jälkeen, jottei se menisi päällekkäin perinteisen eksegetiikan alueen kanssa, joten minun oli luovuttava tästä hahmotelmasta. Mietin myös keskiajalla eläneiden valdolaisten tutkimista. Lopulta pääsyin kuitenkin 1800-luvulle, erään liikkeen pariin, josta nykyiset Jehovan todistajat ovat kehittyneet. Tarkoituksenani on tutkia ja pohtia, milloin näiden "Raamatun tutkijoiden" voidaan sanoa lakanneen olemasta kristittyjä. Jehovan todistajista minulla onkin jo kohtuullisen hyvät pohjatiedot, olen lukenut heistä lukuisia kirjoja ja käynyt heidän kanssaan keskusteluja kesästä lähtien.

Lähdemateriaalina esseessä on oltava kaksi nooteilla varustettua kirjaa, jotka onnistuin löytämään, vaikka Jehovan todistajien historiasta vaikuttikin olevan melko vähän kirjallisuutta saatavilla. Nuokin löytämäni kirjat ovat molemmat englanninkielisiä.

Kurssi siis vielä jatkuu uusin luennoin ja esseen seuraavakin versio on pian tehtävä valmiiksi. Sekä kirkkohistorian että kirjoitusviestinnän edustajien on käsittääkseni tarkoitus arvioida esseetä. Lopulta sen tulee olla noin 3-sivuinen.

Systemaattinen teologia: Johdatus systemaattiseen teologiaan

Monille juuri tämä aine yliopistoteologiassa lienee kaikista vaikeaselkoisin, ja ehkä useiten minulta kysytään juuri tästä aineesta, mitä se tarkoittaa. Luentomateriaalimme perusteella systemaattisen teologian voi lyhyesti määritellä kristinuskoa koskevien käsitysten tutkimiseksi. Teologia voidaan perinteisesti jakaa "kirkolliseen" ja "akateemiseen" teologiaan, joista ensimmäinen on kirkkojen omaa opetusta Jumalasta, Raamatusta ja hengellisistä asioista. Luentodioissa niin ikään mielenkiintoisesti kiteytettiin, että kirkollinen teologia on tieteellisen teologian tutkimuskohde. Olemukseltaan tieteellinen teologia lienee myös puolueettomampaa niin kutsuttujen totuuskysymysten suhteen. Kaikille vielä muistutuksena, että minä siis opiskelen tällä hetkellä yliopistossa nimen omaan tieteellistä teologiaa, joka on tänä päivänä kohtuullisen erillään kirkollisesta, vaikkakin entisaikoihin myös yliopistojen voidaan katsoa opettaneen kirkollista teologiaa.

Systemaattinen teologia jaetaan moniin eri osa-alueisiin, joita ovat dogmatiikka, ekumeniikka, teologinen etiikka ja sosiaalietiikka, uskonnonfilosofia, missiologia ja teologinen hermeneutiikka. Systemaattisen teologian eli "systiksen" alle mahtuu siten moninainen joukko eri oppialoja. Eksegetiikan ohella olen harkinnut myös systiksen ottamista pääaineekseni, vaikkakin toistaiseksi olen enemmän kallistunut eksegetiikan puolelle. Minua kiinnostaa erityisesti kirkko-opin eli ekklesiologian tutkiminen, mitä kaiketi voisin parhaiten tehdä juuri systiksen alla.

Joku saattaa kysyä (ja muistaakseni sitä kirkkohistorian luennolla kysyttiinkin), mitä eroa systiksellä ja kirkkohistorialla on? Kumpikin kertoo jollain tapaa historiasta ja kristinuskon parissa vallinneista opeista. Yhteistä aineille onkin nimenomaan kristinuskon historia ja dogmihistoria. Meille kuitenkin kerrottiin, että kirkkohistoria on enemmän aikaan ja paikkaan sidottua. Siinä kiinnostus kohdistuu ehkä ennemminkin tapahtumiin (esimerkiksi miten jokin harhaoppi on levinnyt), kun taas systiksessa oppeihin (itse harhaoppi ja sen opetukset). Ainakin näin olen ymmärtänyt.

Systiksen kurssi "Johdatus systemaattiseen teologiaan" koostui hyvin yksinkertaisesti luennoista ja kirjallisuudesta, jotka tentittiin. Luennoilla, jotka olivat mielestäni ehkä se vähemmän kiinnostava osa kurssia, käsiteltiin teologiaa yleensä, sen lähteitä (esimerkiksi Raamattua), Jumalaa (Hänen ominaisuuksiaan, olemassaoloaan ja kolminaisuutta) ja uskonnollista kieltä, jonka eräällä luennolla saimme nähdäksemme hyvin mielenkiintoisen ja syvällisen analyysin Psalmista 22 ja Jeesuksen sanoista ristillä: "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?"

Kirjallisuutena oli Alister E. McGrathin Kristillisen uskon perusteet: Johdatus teologiaan. Niin kuin kirkkohistoriankin kirjat, ostin myös tämän itselleni. Minua kiinnosti McGrathissa erityisesti se, että hän on ollut kirjoittamassa kahta vastinetta uusateisti Richard Dawkinsille. Hän vaikuttaa olevan kristitty, ja sellaisena apologeettinen luonne. Niinpä ajattelin, että tuo hänen kirjansa, jonka olemassaolosta olin jo kauan tiennyt, lienee ostamisen arvoinen johdatus kristinuskon teologiaan ja historiallisiin oppikäsityksiin.

Lähes 700-sivuinen kirja ei sentään tullut meille kokonaan luettavaksi, mutta yli 370 sivua oli kuitenkin kahlattava läpi. Kirja oli aiheiltaan kiintoisa, mutta paikoin raskasta luettavaa ja välillä piti patistaa itseään, jotta olisi pysynyt tarpeellisessa lukuvauhdissa. Voin kuitenkin mielelläni suositella kirjaa teologiasta kiinnostuneille.

Uskontotiede: Maailman uskontoperinteet

"The surest way to the heart of a people is through their religion, assuming it is still alive and has not fossilized." (Huxton Smith, The Religions of Man, 1958, s. 10.)

Uskontotieteestä oli vuorossa kenties paras kurssi tähän mennessä. Aiheena olivat maailmanuskonnot, jotka ovat jo lapsuudesta lähtien olleet yksi kiinnostuksenkohteeni. Minussa on tiettyä uskontotieteilijän vikaa, vaikka en olekaan vakavasti harkinnut uskontotiedettä pääaineekseni. Kuitenkin tämä kurssi oli sangen mielenkiintoinen katsaus maailman uskontoperinteisiin.

Systiksen tapaan kurssi koostui luennoista ja kirjallisuudesta. Kirjana oli jo aiemmasta esseekurssista tutuksi tulleen Ninian Smartin järkäle Uskontojen maailma. Kirjaa ei kuitenkaan sentään tarvinnut lukea kannesta kanteen, vaan meille annettiin luentojen lopussa senkertaista uskontoa koskevia tuntitehtäviä, joista Smartiin pohjautuvissa oli annettu tarpeelliset sivut kirjasta. Tuntitehtävät olivat kysymyksiä (moni niistä oli muotoa vastaa kysymykseen + pohdi), joista osa valittaisiin tenttikysymyksiksi, joten tavallaan tiesimme kaikki mahdolliset vaihtoehdot jo ennalta ja pystyimme valmistautumaan niihin luentomateriaalin ja kirjan pohjalta. Yleensä tuntitehtäviä oli kolme per luento, ja niitä kertyi kaikkiaan hieman alle kolmekymmentä.

Johdantoluentoja oli kaksi, joiden jälkeen päästiin maailmanuskontojen pariin. Käsiteltävinä uskontoina olivat kristinusko, juutalaisuus, islam, hindulaisuus, buddhalaisuus, Kiinan uskonnot ja Japanin uskonnot. Saimme myös vierailevan luennoitsijan, professori Iftikhar Malikin, joka kertoi muslimeista Etelä-Aasiassa ja Länsi-Euroopassa. Mielenkiintoisena lisänä oli myös luento ateismista ja uskonnottomuudesta. Olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että niitäkin voi hyvin käsitellä Maailman uskontoperinteet -kurssilla, sillä vaikka ne eivät välttämättä olekaan varsinaisia uskontoja, käyttäytyvät ihmiset, joilla ne ovat vakaumuksena, kuitenkin yleensä elämässään melko uskonnolliseksi tulkittavalla tavalla.

Itse asiassa ateismia käsitellessään uskontotiede meni hieman systiksen kurssin kanssa samalle alueelle, sielläkin nimittäin olimme eräällä luennolla käsitelleet samoja asioita, enimmäkseen näkökulmaa ateismin jaottelusta kahteen haaraan: joko uskotaan, että Jumalaa ei ole tai sitten ei uskota, että Jumala on. Siinä todella on ero.

Smartin kirja sisälsi erään ehkä merkittävimmistä saavutuksista, joista kirjoittaja muistetaan, nimittäin uskonnon seitsemän ulottuvuutta. Nämä ovat 1. Käytännön ja rituaalien ulottuvuus, 2. Kokemuksen ja tunteen ulottuvuus, 3. Kertomusten ja myyttien ulottuvuus, 4. Opin ja filosofian ulottuvuus, 5. Etiikan ja säädösten ulottuvuus, 6. Yhteisöjen ja instituutioiden ulottuvuus ja 7. Materiaalinen ulottuvuus. Uskontoja voidaan tämän jaottelun avulla analysoida, mutta mielenkiintoista kyllä, se soveltuu myös varsin hyvin esimerkiksi maolaisuuden ja sen ilmentymien analyysiin. Onko ihmistä, jolla ei olisi omia rituaalejaan? Montako sellaista ihmistä on, jolla ei ole jotain käsitystä moraalista? Onko täysin yhteisöihin kuulumisesta vapaata ihmistä, entä ihmistä, joka ei koe tiettyjä tuntemuksia ollessaan jonkin hänelle tärkeän asian äärellä? Yllättäen uskonnollista tai uskonvaraista voi olla monikin asia, jota äkkiseltään pidämme ei-uskonnollisena.

Tein luennoista ahkerasti muistiinpanoja, joita kertyi yli 70 sivua, tuntitehtävähahmotelmineen päästään yli 94:ään. Muistiinpanoissani on pääosin kaikki, mitä diaesityksissäkin, ja lisäksi tein kuulemani perusteella täydennyksiä. Erityisesti juutalaisuutta koskeva luento oli loistava, mutta muutenkin oli antoisaa tehdä tämä samantyyppinen kierros maailmanuskonnoissa nyt kaiketi jo kolmatta kertaa (aiemmin yläasteella ja lukiossa).

Seikka, jonka tietyllä tapaa voidaan sanoa yhdistävän kaikkia kolmea ainetta, joita kolmannessa periodissa opiskelin, on kristinuskon suhde muihin uskontoihin, niin kuin eräs opiskelutoverini huomautti minulle. Kirkkohistoriassa käsiteltiin erityisesti kristikunnan ja muslimien välistä historiaa sekä ympäri maailmaa tapahtunutta lähetystyötä. Systiksessä McGrathin kirjassa oli kokonainen luku omistettu lähes pelkästään kristinuskon ja muiden uskontojen suhteen käsittelylle. Uskontotieteessä taas kerrottiin kristinuskon tulleen leviämisensä myötä kontakteihin erilaisten filosofioiden, oppien ja kulttien kanssa ja kristillistämisen vivahteikkaasta prosessista.

Lopuksi sopii pohdintani eräästä uskontotieteessä ilmenneestä ongelmasta, nimittäin ihmisten luokittelusta eri uskontoihin. Mietin, mihin minut tulisi luokitella? Pidän itseäni kristittynä, mutta toisaalta en muodollisesti kuulu mihinkään kirkkokuntaan. Jos pitää valita vain toinen, olenko minä tilastoissa "kristitty" vai "uskontokuntiin sitoutumaton"?

Kokemuksia teologian opiskelusta 2: Syvemmälle teologiaan!

Ensimmäisen vuoden toinen periodi.

Syksy tuntuu menneen tosi nopeasti, kaksi periodia jo suoritettu. Tekemistä on riittänyt sekä teologian opintojen parissa että myös arkielämässä. Omalle luonteelleni se oikeastaan tekee hyvää: mitä vähemmän minulla on aikaa turhaan pohdiskeluun ja vain yksi makaamiseen kotona, sen parempi. Se, että päivissä on paljon sisältöä, auttaa jaksamaan. Yleinen kaava on se, että aluksi on koulua, sitten mahdollisesti lukuaikaa tai ekstraluentoja, illemmalla kenties jokin hengellinen tilaisuus. Kalenterini on ollut pullollaan erilaisia tapahtumia, toivon että mitään burnoutia ei kuitenkaan tulisi. Nyt olen lomalla, joka varmasti tulee tarpeeseen.

Toinen periodi on sisältänyt opintoja etiikan, kreikan, uskontotieteen ja Uuden testamentin eksegetiikan parissa. Viimein siis oppiaineiden puolesta pääsimme varsinaisesti teologiaan. Kiinnostukseni periodin kursseja kohtaan on vaihdellut, mutta pääosin olen kuitenkin mielelläni opiskellut. Myöskään erilaiset suoritustavat eivät ole olleet mielenkiinnon pysymisen kannalta huono asia.

Etiikka

Aloitan etiikasta. Kyseessä oli toinen osa "Filosofian ja etiikan" kokonaisuutta, toteutustavaltaan hyvin samankaltainen filosofian kanssa. Oli luentoja, joissa tutustuttiin yleisluontoisesti etiikan eri osa-alueisiin sekä ryhmiä, joissa keskusteltiin yksittäisistä aihepiireistä luettujen lukupakettien pohjalta. Esseen kirjoittamisen sijaan ryhmissä oli toinenkin vaihtoehto ansaita arvosana, nimittäin ryhmäesitelmä. Valitsin sen, joten ryhmän suorittaminen ei koitunut niin työlääksi kuin filosofian osalta.

Luettavaa kirjaa ei etiikassa ollut, joten ainoastaan luennot tentittiin. Aiheina olivat muun muassa kolme klassista etiikkaa (velvollisuus-, seuraus- ja hyve-etiikka) sekä lääketieteen ja tekniikan etiikka unohtamatta myöskään kirkkojen etiikoita (näitä käsiteltiin sekä luennoilla että ryhmissä, mukana olivat katolinen, ortodoksinen, luterilainen ja reformoitu näkemys).

Odotin etiikan olevan kokonaisuudesta se mielenkiintoisempi puolisko, mutta lopulta koinkin toisin. Itse aiheet olivat kyllä kiintoisia, mutta jotenkin en valtavasti jaksanut keskittyä tai paneutua niihin. Eettisten kysymysten pohtiminen on toki miellyttävää sekä tarpeellista, mutta etiikan teoria ei siltä niin kovasti tuntunut. Luennoilla huomasin lisäksi usein, että erityisesti annetut lukutiedot eivät aina olleetkaan ihan paikkansapitäviä (olin huomaavinani tätä esimerkiksi katolisen ja ortodoksisen kirkon jakaantumisvuoden sekä katolilaisten lukumäärän Suomessa suhteen).

Oman etiikkani pohjana haluan pitää Raamattua, ja jos minulla vain olisi aikaa, olisi kiinnostavaa paneutua syvemmin esimerkiksi eri kirkkojen eettisiin käsityksiin ja vertailla niitä itse omaksumiini käsityksiin. Samoin olisi luultavasti hyödyllistä omata tietämystä myös siitä, miten kirkkojen etiikat poikkeavat toisistaan. Nyt se ei nimittäin kovin suuresti minulle kirkastunut. Kirkkojen käsitykset käytiin kyllä läpi, mutta itselleni ei hahmottunut kovin selkeää kuvaa niiden verrannollisuudesta ja suhteesta toisiinsa.

Kreikka

Koinee-kreikka on ollut todella hauskaa kaltaiselleni kielimiehelle. Kuten yleensäkin, on kreikassa omat haasteelliset ja omat helpot puolensa. Vaikeana asiana mainitsen erilaisten muotojen paljouden: verbien parissa vilahtelevat esimerkiksi sanat aktiivi, mediumi ja passiivi, indikatiivi, imperatiivi, konjunktiivi ja optatiivi, nominien yhteydessä nominatiivi, genetiivi, datiivi ja akkusatiivi sekä vokatiivi. Verbit taipuvat persoonamuodoissa niin kuin suomessakin. Sanoilla on suvut kuten monessa muussa indoeurooppalaisessa kielessä. Kirjaimetkin ovat erilaiset, mikä voi joillekin olla ainakin alussa haastavaa.

Toisaalta esimerkiksi kielen artikkelit ovat lopulta hyvin yksinkertaiset, kun oppii niiden niin sanotut litaniat eri sijamuodoissa. Sanastossa on paljon "tuttua", äkkiä ymmärränkin, mistä monet käyttämämme lainasanat tulevat. Kielessä on korkomerkit akuutti, gravis ja sirkumleksi (näyttävät suunnilleen tällaisilta: ´, ` ja ~), yleensä yksi jokaisessa sanassa, ja säännöt niiden sijoittamiseen ovat mielestäni kohtuullisen vaikeat – lisäksi merkit voivat vielä vaihdella sanaa taivutettaessa! Mutta helppoa on se, että meidän opettelemassamme ääntämyksessä ne kaikki merkitsevät oikeastaan samaa: sävelvaihtelun sijaan on kyse sanan painollisesta tavusta.

Eräs mielenkiintoinen havainto on ollut huomata jotain yhteistä kreikan ja aiemmin opettelemani venäjän kielen välillä. Tämä yhteinen piirre on käsittääkseni kielitieteellisesti nimitettynä aspekti. Kyse on siitä, onko verbillä ilmaistu tekeminen ikään kuin keskeneräistä vai saatu loppuun. Venäjässä, niin kuin kreikassakin, tämä on tärkeä asia, vaikka me saatamme pitää sitä melko merkityksettömänä. Venäjässä monelle tekemiselle on kaksi sanaa, joista toinen viittaa valmiiksi tehtyyn ja toinen kesken olevaan tai jatkuvaan tekemiseen. Kreikassa taas on tietyt tempukset ("aikamuodot") ilmaisemaan tätä asiaa. Preesens viittaa toistuvaan tai meneillään olevaan nykyhetkiseen toimintaan, imperfekti puolestaan siihen, että menneisyydessä jokin on ollut toistuvaa tai jatkuvaa. Aoristilla kuvataan menneisyydessä valmiiksi tullutta tekemistä, perfektillä ja pluskvamperfektillä taas ikään kuin äskeisten yhdistelmiä: perfekti viittaa siihen, että jokin on tehtynä, pluskvamperfekti taas siihen, että jokin oli tehtynä. Mutkikasta ehkä, mutta sangen kiehtovaa! Kreikassa siis mietitään ehkä enemmän tekemisen laatua kuin sitä, mihin tekeminen ajallisesti sijoittuu.

Raamatun tutkimisessa tämä ja kreikan osaaminen muutenkin ovat arvokas työväline. Jos osaa lukea Raamattua suoraan kreikaksi, moni asia avautuu eri tavalla, syvemmin kuin käännöksistä. On tärkeää oppia ymmärtämään, miten kieli toimii ja joskus myös, millaista sen "ajattelu" on. Voin suositella kreikan opiskelua lämpimästi, edes joidenkin perusasioiden ymmärtäminen auttaa jo paljon. Netistä suosittelen Bible Hub -sivuston tekstianalyysiosiota, se on auttanut minua paljon jo ennen ja auttaa edelleen, kun haluan tarkistaa Raamatun tekstin sanoja ja rakenteita.

Kreikan opinnot ovat olleet kohtuullisen työläät, läksyjä on toisinaan hyvin pitkältikin, lisäksi on sanakokeita ja suurempia kokeita. Keskeinen toistuva tehtävä on kieliopillinen määritteleminen: tulee määritellä tekstissä käytettävän sanan taivutusmuoto, esimerkiksi aktiivin indikatiivin preesens, yksikön 3., ja antaa sanan perusmuoto ja suomennos. Tämä on hyvin aikaavievää, sillä yleensä tulee määritellä lähes kaikki katkelmassa esiintyvät sanat oman kaavansa mukaan.

On ollut palkitsevaa ja miellyttävää huomata, että jo melko lyhyen ajan jälkeen minulla on valmius kääntää yksinkertaista kreikankielistä tekstiä. Minähän osaan! Sanojen opettelukin on ollut tämän kielen kohdalla ihmeellisen helppoa, olen omaksunut uudet sanat usein vain parin katsomiskerran jälkeen. Odotan, mitä loput tästä pitkästä kokonaisuudesta tuovat tullessaan.

Tähän väliin vielä varoitus: koinee-kreikalla ei kuulemma pärjää nykyajan Kreikassa. On tapahtunut niin suuri kehitys, että koineen ja nykykreikan välillä voidaan jopa puhua eri kielistä.

Uskontotiede: Perusopintojen täydentävä kirjallisuus

Uskontotieteen kurssin suorittaminen oli hieman poikkeuksellista: tuli erään englanninkielisen kirjan pohjalta kirjoittaa kaksi esseetä ja palauttaa ne määräaikaan mennessä. Kirjan oli kirjoittanut Ninian Smart, ja se käsitteli uskontoja ja niiden arviointia nykyajan maailmassa. Aihepiirin suhteen oltiin siis matkalla ensimmäisen kurssin perusteista ja suomalaisesta muinaisuskosta kohti maailmanuskontoja. Esseet tuli kirjoittaa siitä, millaisia haasteita uskonnot kohtaavat nykyajan maailmassa ja miten oma uskontotieteen tuntemus voi olla työelämässä hyödyksi.

Eräs merkittävä ajatus pyöri mielessäni työtä tehdessäni: koska olen itse kristitty, voinko arvioida omaa uskoani vain yhtenä monista maailmanuskonnoista, vai tulisiko minun ajatella, että kristinusko on jotain aivan muuta, jolla ei ole mitään yhteistä maailmanuskontojen kanssa? Lopulta päädyin ehkäpä johonkin välimaastoon. Mielestäni kristinuskoa voidaan vertailla toisiin uskontoihin esimerkiksi toteamalla, että jonkinlaista jumalauskoa on sekä siinä että muissa uskonnoissa. On todella olemassa samankaltaisia piirteitä, opetuksia ja tapoja. Mutta uskon silti, että kristinusko tai enemmänkin Kristus poikkeaa olennaisella tavalla kaikesta muusta. Otan vapauden turvautua siihen Jeesuksen sanaan, että hän on totuus (Joh. 14:6). Uskon siis, että totuus on tietty persoona, johon voi uskoa tai olla uskomatta.

On siis kyse uskonasioista, mutta siitä huolimatta erilaisten uskojen arvioiminen ei ole mahdotonta. Usein sanotaan, että uskonto on vain jokin tunne, jonka todenperäisyyden tueksi ei ole mahdollista löytää minkäänlaisia perusteluja. Olen jyrkästi eri mieltä. Väitän, että uskontoja todella voi arvioida, niin kuin Smartinkin pointti mielestäni on (tosin kriteerien ei tarvitse välttämättä olla niin posmodernististen arvojen mukaiset kuin hänellä). On mahdollista argumentoida uskon puolesta ja sitä vastaan. On mahdollista käydä asiallista, sopivan kriittistä, todisteisiin pohjautuvaa keskustelua uskoista. Eräällä tapaa koen sen jopa kutsumuksekseni, tosin en välttämättä aivan ensisijaiseksi. Jos minä uskon, että Kristus on totuus, niin mielelläni haluan sitä kyetä myös perustelemaan ihmisille, jos näin on tarkoitettu.

Eksegetiikka: Uusi testamentti

Eksegetiikka oli kenties odotetuin opintojakso periodissa. Olin kuullut siitä tietynlaisia kauhutarinoita, että jos on uskovainen, voi joutua koetukselle. Mutta lopultakaan en kokenut eksegetiikkaa omalla kohdallani sillä tavalla. Kurssilla toki kohtasin tiettyjä väitteitä, joista itse uskon eri tavalla, mutta ne eivät horjuttaneet omaa uskoani. Pikemminkin usein väitteille oli helppo esittää vasta-argumentteja, ja joskus ne olivat mielestäni niin puutteellisia, että jo se riitti pitämään mieleni hyvin rauhallisena niiden edessä.

Juuri eksegetiikan alun aikoihin olin saanut luettua Lee Strobelin kirjan Tapaus Kristus, jonka olin kaveriltani saanut lainaan. Tässä kirjassa, jota muuten voin ilolla suositella kaikille, jotka ajattelevat kristinuskon olevan huonosti perusteltua, käsiteltiin laajasti Jeesuksen elämää, persoonaa ja ristinkuolemaa sekä evankeliumien luotettavuutta (teoksen tunnelma oli siis hyvin eksegeettinen!). Siinä haastateltiin lukuisia koulutettuja eri alojen asiantuntijoita, jotka antoivat lausuntojaan Jeesuksesta. Kirjan jälkeen oli helppoa suoraan vastata joihinkin argumentteihin, joita esimerkiksi Raimo Hakolan ja Juha Pakkalan arkeologiakirjassa Kristinuskon ja juutalaisuuden juuret esitettiin.

Toiset kaksi kirjaa, jotka sisältyivät tämän opintojakson kirjallisuuteen, olivat Lars Aejmelaeuksen Kristinuskon synty sekä Heikki Räisäsen Mitä varhaiset kristityt uskoivat?, joka olikin jo ennestään tuttu. Nämä kirjat olivat mielestäni sävyltään hiukan erilaisia. Räisäsen kirja on minusta melko aktiivisesti vastaan perinteistä kristinuskoa, kun taas Aejmelaeuksen kirja oli hyvin vaihteleva. Välillä koin saavani siitä jopa hengellisesti todella arvokasta tietoa ja rakennusta, kun taas välillä luin sieltä samantyyppisiä ajatuksia kuin muuallakin nykyeksegetiikan valtavirrassa esiintyy.

Eräs merkittävä piirre, jonka huomasin melko kauttaaltaan materiaaleissamme, olivat mielestäni aivan liian hätäisen oloisesti tehdyt johtopäätökset. Tuntuu, että tutkijat ovat suunnilleen tekstien ensisilmäyksen perusteella päätelleet niissä olevan esimerkiksi paljon ristiriitaisuuksia, vaikka hiemankin tarkempi tutkiminen voisi osoittaa tekstien olevan yhdenmukaistettavissa. Itse "provosoiduin" viime kesänä tekemään kronologisen harmonian evankeliumien pääsiäiskertomuksista juuri sen tähden, että halusin itse katsoa, olisiko tekstit mahdollista sovittaa yhteen kokonaisuudeksi. Huomasin sen onnistuvan suurilta osin erittäin hyvin. Projektini tuotoksena syntynyt tiedosto on edelleen annettavissa kenelle vain kiinnostuneelle, joka sitä pyytää, infoa voi lukea täältä: http://childwhospoke.blogspot.fi/2014/10/apologeettinen-suurprojektini.html

Aluksi ihminen saattaa havaita elämänsä ilmiöissä asioita, jotka kuitenkin pyyhkiytyvät olemattomiin hänen tarkastellessaan asioita uudelleen. Mielestäni näin on usein myös eksegeettisen tutkimuksen kanssa. Liian usein nopeita johtopäätöksiä julistetaan ikään kuin faktoina. Kurssilla useamman kerran huomiotani kiinnitti sanojen "ehkä", "luultavasti" ja "todennäköisesti" puute, samoin potentiaalimuodon. Sen sijaan esimerkiksi ajatus, että Johanneksen evankeliumin tietyt luvut on kirjoittanut myöhempi "kirkollinen redaktori", Q-lähteen olemassaolo sekä Paavalin kirjeiden jako aitoihin ja epäaitoihin otettiin minusta lähes selvinä tosiasioina, vaikka niitä vastaan on olemassa mielekkäitä perusteluja tai niiden tueksi käytetyissä argumenteissa joitakin puutteita.

Esimerkiksi Paavalin tiettyjen kirjeiden epäaitouden perustelujen suhteen mieltäni jäivät askarruttamaan jotkin kysymykset. Osa kirjeistä on rajattu aitouden ulkopuolelle esimerkiksi sellaisten perusteiden tukemina kuin "ei samanlainen tyyli kuin aidoissa kirjeissä", "ei samankaltaista sanastoa" ja "ei samanlaisia asioita". Miksi näiden asioiden olisi välttämättä puhuttava epäaitouden puolesta, entä jos kirjoittaja on vaihtanut tyyliään ja sanastoaan esimerkiksi kohderyhmäänsä ajatellen? On vaikea ajatella kirjailijaa, joka aina pysyisi tismalleen samoissa sanoissa, samassa tyylissä saati sitten kirjoittaisi aina samoista asioista.

Tervetullutta on omalle kohdalleni ollut myös päälinjojen kanssa erilainen näkökulma eksegetiikkaan, mistä olen saanut maistiaisia muun muassa STI:n kautta. Avarampi kuva lienee joiltain osin parempi kuin sellainen, jossa tiedot esimerkiksi Raamatusta rajoittuvat täysin yliopistoteologiaan. On hyvä olla kriittinen, sekä ulkoapäin tulevia väitteitä että myös omia käsityksiä kohtaan.

Mutta tokikaan minulla ei ole pelkästään kritiikkiä kurssia kohtaan. Se oli mielenkiintoinen, mukavaa oli erityisesti eri luennoitsijoiden paljous (joukossa myös itse Heikki Räisänen, joka vastasi kysymyksiimme) ja kohtuullisen laaja setti eri aihepiirejä, muun muassa Israelin arkeologia, gnostilaisuus ja juutalaiskristillisyys. Useita aihepiirejä ymmärrettävästi vielä tässä vaiheessa käsiteltiin melko pintapuolisesti, mutta vaikka moni esimerkiksi Raamattuun liittyvä asiasisältö oli minulle jo ennestään tuttua, opin paljon uuttakin. Suoritustapa oli mukava, kirjat sai suorittaa pienryhmissä siten, että tapaamiskerroille luettiin kirjoista tietyt sivut, joiden pohjalta sitten yhdessä keskusteltiin ja kirjoitettiin esseitä (kymmenen kappaletta, yksi per aihepiiri). Siten tälläkin kurssilla tentin ainoastaan luennot. Kirjoista ei pienryhmätyöskentelynä tarvinnut lukea niin paljoa, ja ryhmäkeskustelut olivat kivoja ja herättivät ajatuksia. Ryhmämme oli aikaansaava ja mielestäni henkemme oli hyvä.

On herännyt kiintoisia kysymyksiä, kuten se, miten tulisi käyttää käsitteitä "kristitty" ja "juutalainen" puhuessamme alkuseurakunnan ajoista. Selvää lienee, että nykyään noihin käsitteisiin voi sisältyä paljonkin sellaista, mikä ei niitä luonnehtinut vielä ensimmäisellä vuosisadalla. Käsitteiden määrittelyn olen huomannut olevan valtavan tärkeää paitsi tieteessä, myös elämän keskusteluissa muutenkin.

Olen myös edelleen miettinyt sitä, kun jotkut yhä väittänevät, että teologia ei olisi tiedettä ja se täytyisi siksi poistaa yliopistosta. Näille henkilöille (joiden otaksun monien olevan ateistisia) voisin heittää pohdittavaksi seuraavanlaisen ajatuksen, johon olen törmännyt lukukaudella: Nykypäivänä teologit ja ateistit käyttävät usein melkein täsmälleen samoja argumentteja. Onko ateismikin siis epätieteellistä? Vai onko myös teologinen tutkimus oikeutettua lukea tieteen piiriin?

Omasta mielestäni yliopistoteologia on nimenomaan juuri tiedettä, jota tehdään tieteellisin metodein. Tämä ei toki tarkoita, että kaikki sen tulokset olisivat automaattisesti tosia. Niitä, kuten ateisminkin käsityksiä, on lupa koetella ja arvioida.

Palaillemme (huomaa potentiaali :)) asioihin jälleen seuraavan periodin jälkeen. Kiitos sinulle, hyvä lukijani, ja antoisaa loppuvuotta!

Kokemuksia teologian opiskelusta 1: Homma lähtee käyntiin!

Ensimmäisen vuoden ensimmäinen periodi.

Syksy on jo tullut, ja on aika kertoa hieman, miten opiskeluni teologisessa tiedekunnassa ja elämäni uudessa paikassa on lähtenyt käyntiin. Olen saanut oppia näiden suunnilleen parin kuukauden aikana jo monenmoista, alkanut integroitua paikkakunnalle, käynyt lukuisissa tapahtumissa anglikaanimessusta kaupunkisuunnistukseen, ja toki tutustunut valtavaan määrään uusia ihmisiä niin opiskelun kuin vapaa-ajan merkeissä.

Aluksi opiskelusta. Aivan ensimmäiseksi oli tietenkin "orientoiva viikko", josta minua oli informoitu kirjeitse, ja joka sisälsi tutustumista sekä yliopistossa opiskeluun että opiskelijatovereihin. Jo tuon tuiki hyödyllisen viikon aikana tunsin päässeeni sisälle opiskelumaailmaan niin fyysisesti kuin aineettomastikin.

Opinnot sisälsivät ensimmäisessä periodissa filosofiaa, viestintä- ja vuorovaikutustaitoja sekä uskontotiedettä. Varsinaista teologiaa ei siis vielä ole juurikaan ollut, vaikka uskontoa tai hengellisiä asioita on sivuttu kaikissa kolmessa opintojaksossa. Mielenkiintoinen havaintoni onkin, että niin erilaisilta kuin ne ehkä aluksi kuulostavatkin, on filosofian, viestinnän ja uskontotieteen opinnoissa ollut paljon yhtäläisyyksiä. En näe sitä ollenkaan huonona asiana, mielestäni se vain lisää perspektiiviä käsiteltäviin aiheisiin: erilaiset opettajat kertovat oman osaamisalueensa perusteella ja eri tavoin lähestyen samasta aiheesta. Ylipäätänsä en näe tässä vaiheessa kovinkaan hyviä syitä välttämällä välttää sekaantumista toisiin tieteenaloihin ja vain pysytellä oman aineen ja omien metodien kimpussa samalla kun toinen tieteenala voisi valottaa merkittäväästi tutkittavaa asiaa.

Filosofia

Filosofian opinnot koostuivat luennoista, erillisistä keskusteluryhmistä sekä kirjan luvusta. Kirjana oli Esa Saarisen Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin. Tuhti kirja eteni johdonmukaisesti käsitellen yksittäisiä tunnettuja filosofeja alkaen Antiikin ajasta ja Sokrateesta ja päätyen Nietzscheen. Matkan varrella tulivat tutuiksi muun muassa Platon, Aristoteles, Descartes, Hume, Kant ja Hegel, mutta myös teologisemmat Augustinus sekä Tuomas Akvinolainen, jotka oli luettu filosofien joukkoon ainakin osittain.

Mitä huomioita esitän kirjasta? Pari ajatusta minulle nousee. Ensiksikin, filosofien keskuudessa näyttää vallinneen niin sanottu viha-rakkaussuhde. Hyvin usein myöhäisempi filosofi jollain tapaa kritisoi edeltäjänsä ajatuksia, vaikka joitakin niitä saattoi myös itse säilyttää. Näin oli – mistä en aiemmin muista kuulleenikaan – esimerkiksi Platonin ja Aristoteleen sekä Humen ja Kantin välillä.

Toinen kiintoisa huomio sen sorttiselta ihmiseltä, jollainen itse olen, on se, että filosofit käyttivät paljon jumalan käsitettä. Mutta tulee heti huomauttaa: monellakaan ei tämä jumala ollut sellainen kuin vaikkapa Raamatun opettama Jumala, vaan usein tietynlainen käsite tai olento, joka tarvittiin pitämään henkilön filosofiaa koossa. Näin esimerkiksi Descartesilla ja Leibnizilla. Spinoza taas ajatteli, että olemassa on vain yksi ja ainoa substanssi, Jumala. Mutta hänen käsityksensä oli jokseenkin panteistinen, erillispersoonat tai aineelliset kappaleet eivät hänen mukaansa olleet erotettavissa kokonaisuudesta, jonka osia ne olivat. Lisäksi Spinozan ajattelussa vallitsi jyrkkä determinismi, "välttämättömyyden pakon" ajatus: ilmeisesti edes Jumalalla itsellään ei ollut vapaata tahtoa. Berkeley taas – hän oli sentään piispa! – ajatteli niinkin kumouksellisesti, että olemassa ovat Jumala ja äärelliset henget ja ideat, joita näillä hengillä on, mutta materiaa ei todellisuudessa ole.

Luentojen, kirjan ja keskusteluryhmien kautta tulin enemmän myös ajatelleeksi skeptisismiä. Voi olla yllättävää, että vaikka olen uskovainen, pidän itseäni tietyssä mielessä hyvin skeptisenä ihmisenä. Epäilen monia asioita, joita minulle sanotaan, haluan tutkia, onko asia todellisuudessa näin. Esimerkiksi en pidä tiedettä ja sen tuloksia niin aukottomina, että uskaltaisin laskea niiden varaan elämäni. Haluan pitää mielessäni tieteen erehtyväisyyden ja sen, että se ei välttämättä kerro totuutta asioista. Itse asiassa minusta ei ole yhtään epävarmempaa että Jumala aikaansaa ihmeitä kuin että valonnopeus on mitä on. Minun on muistettava, että tieteelläkin on lähtöoletuksensa, jotka tutkimuksessa otetaan itsestäänselvyyksinä – esimerkiksi sellainen oletus, että maailmasta yleensä voidaan saada tietoa, tai että maailma ylipäätänsä on olemassa eikä ole vain harhakuvaa! Normaalisti ihminen ei ehkä tule ajatelleeksi sitä, miten hän todistaisi nuo oletukset – hän ottaa ne itsestäänselvyyksinä. Siksi tieteen ja uskon vastakkainasettelu ei ehkä olekaan niin ilmiselvä kuin mitä yleensä annetaan ymmärtää. Itse haluan painottaa, että mielestäni kummassakin on kyse nimen omaan uskosta.

Mietiskelin, että tulenkohan koskaan pääsemään epäilystäni eroon. Tarkoitan esimerkiksi varovaisuutta luottaa sokeasti lähteisiin ja vastaanottamaani informaatioon. Lähdekritiikki on tieteessä toki hyödyllinen asia, mutta johonkin täytynee uskaltaa luottaakin (tai uskoa). Sillä jos skeptisismiä alettaisiin soveltaa käytäntöön, niin millaisia sovellutuksia saisimmekaan! Ehkä ihmisiä, jotka eivät välitä mistään, koska he eivät usko pystyvänsä todistamaan minkään olemassaoloa...

No, mielestäni filosofia oli kiintoisaa ja oli mukavaa, että se oli jaettu ikään kuin kolmeen osioon. Luennot olivat suurimmaksi osaksi ymmärrettäviä, niisä käsiteltiin ytimekkäästi esimerkiksi filosofian osa-alueita ja koulukuntia. Ryhmäkeskustelut olivat kiintoisia, riitti intoa keskustella toisten kanssa syvällisistä aiheista kuten sokraattisesta metodista, argumentaatiosta ja eksistentialismista. Etukäteen kerroille tuli lukea tietty aineisto. Kirjoitin myös esseen erään tekstin pohjalta.

Viestintä- ja vuorovaikutustaidot

Argumentaatiota sivuttiin myös toisen aineen, viestintä- ja vuorovaikutustaitojen, tunneilla. Niissäkin oli kyse tiiviimmästä kanssakäymisestä, sillä ryhmässä oli vain pieni määrä jäseniä. Tunneilla oli keskusteluharjoituksia ja lisäksi piti valmistella omatoimisesti paneelikeskustelu, tietoa välittävä puhe (jonka pidin aiheesta, johon jo lukioaikoina perehdyin, satavuotisesta sodasta) sekä argumentoiva puhe. Eniten kotonani olin ehkä juuri viimeisimmässä, onnistuin ottamaan mukaan huumoria mutta silti pysymään vakuuttavana. Aiheenani oli opiskelemaan pääsevien sukupuolikiintiöiden vastustaminen ja kyvykkyyden korostaminen sopivampana kriteerinä.

Puhetaitojen opettelemista pidän hyvin hyödyllisenä, sillä koen kutsumusta Raamatun ja hengellisten asioiden opettajaksi, missä roolissa sellaista taitoa hyvin todennäköisesti tarvitsen. Omalla kohdallani on sattunut alkuvuodesta 2013 pienoinen ihme: siihen asti minua piinannut esiintymispelko lähti elämästäni lähes kokonaan yhtäkkisesti. Kun pidin myöhemmin paikallisessa helluntaiyhteisössä opetuspuheita, tunsin tilanteen miellyttäväksi ja luontevaksi. Nykyään nautin esiintymisestä!

Argumentaation suhteen minulle kirkastui eräs asia ehkä osin kummankin aineen kautta. Nimittäin retorikon ja argumentoijan välillä nähty ero. Eräs näkökanta on, että siinä missä retorikko yrittää vakuuttaa ihmisiä oman asiansa puolesta erilaisin retorisin tehokeinoin, argumentoija pyrkii etsimään perusteltua totuutta. Ehkä tämä on hieman kärjistettyä, mutta tuon kaavan mukaisesti haluaisin itse olla nimenomaan argumentoija, etsiä argumentoiden totuutta, vaikka se olisi oman mielipiteeni vastainen. Mutta retoriikkaa voi mielestäni käyttää oikean asian ajamiseen, kunhan pääpaino on toimivassa argumentaatiossa.

Puheviestinnässä käsiteltiin myös jonkin verran uskonnollisia teemoja, kuuntelimme esimerkiksi helluntailaista, luterilaista ja ortodoksista puhetta. Lisäksi hengelliset teemat näkyivät paneelikeskustelujen aiheissa. Aineista lähimmin uskontoon ja hengellisiin kysymyksiin linkittyi kuitenkin uskontotiede.

Uskontotiede: Uskontotieteen perusteet

Tämä kokonaisuus koostui luennoista yhdessä kirjallisuuden (materiaalia kolmesta kirjasta) kanssa. Lopulta oli tentti, jossa oli kolme kysymystä luentojen ja kolme kirjallisuuden pohjalta – kysymyksistä sai valita neljä, joihin vastasi. Koska itse en ollut niin hyvin perehtynyt kirjoihin, painotin tentissä luentokysymyksiä, joista kirjoittamani esseet onnistuivatkin mielestäni parhaiten.

Luennolla käsiteltyihin aiheisiin kuuluivat uskontotieteen muotoutuminen ja historia, myytin ja pyhän käsitteet, uskonnon määrittely, suomalainen muinaisusko, samanismi ja magia sekä nopeasti läpikäytyinä myös vapaamuurarius sekä kognitiivinen uskontotiede. Kirjallisuus liikkui osittain samoissa teemoissa, mutta siinä syvennyttiin osaltaan myös uskontoon yhdessä psykologian sekä feminismin kanssa – feminismiä olimme käsitelleet toisesta näkökulmasta myös filosofian ryhmissä.

Keskeinen aihe etenkin luennoilla oli kysymys uskontotieteen ja sen osa-alueiden ja uskontotieteilijöiden reduktiivisuudesta ja ei-reduktiivisuudesta. Ei-reduktiivisuus tarkoittaa niin kutsuttua "ymmärtävää" lähestymistapaa, kun taas reduktiivisuus "selittävää". Reduktiiviset tutkijat pyrkivät palauttamaan uskonnon esimerkiksi psykologian lainalaisuuksiin, toisin sanoen selittämään uskontoa psyykkisin tekijöin. Ei-reduktiiviset taas jättävät sellaiset pohdinnat enemmän tai vähemmän pois ja pyrkivät ymmärtämään uskontoa, he saattavat antaa uskonnolle tai esimerkiksi pyhän käsitteelle tai kokemukselle sui generis -luonteen, joka tarkoittaa suunnilleen sitä, että se on jotain omanlaistaan niin, että sitä ei voi selittää palauttamalla. Nämä kaksi pääuomaa tuntuivat kilpailevan keskenään.

Itse uskonvakaumuksen omaavana minulle on luontevaa ajatella, että uskoni on enemmän kuin jokin psyykkinen ilmiö, joka tapahtuu pääni sisällä. Sitä kautta koin jonkinlaista sympatiaa ei-reduktiivisia tutkijoita kohtaan. En kuitenkaan sano, että kaikki olisi jotenkin sui generis -luonteista tai että mitään hengellisten ihmisten keskuudessa tapahtuvaa ei voisi selittää psyykkisillä prosesseilla. En vain itse usko, että kaiken tulisi välttämättä rajoittua siihen, mitä päämme sisällä tapahtuu.

En siis ole materialisti – mitä aihetta sivusimme filosofian ryhmissä. Mutta yhtä vähän olen Berkeleyn kaltainen "antimaterialisti", niin kuin hänet leikkisästi nimesin, sillä uskon, että materiaalinen maailma on todellinen ja sillä myös on ihmiseen vaikutusta.

Elämästä ja opiskelusta muuten

Vapaa-aikaakin on riittänyt kaiken opiskelun rinnalla, ja olenkin innokkaasti käynyt tekemässä "ekskursioita" erilaisiin paikallisiin hengellisiin tilaisuuksiin. Olen tehnyt listan paikallisista seurakunnan tai kirkon nimeä kantavista yhteisöistä ja niitä todella riittää! Tarkoitukseni ei silti ole ensisijaisesti käydä mahdollisimman monessa, vaan muodostaa pysyvämmänluonteisia hengellisiä yhteyksiä ja suhteita toisiin uskovaisiin. En halua olla vain paikasta toiseen kiertävä kulkija, vaan janoan todellista yhteyttä.

Lisäksi tiedekunnan ja yliopiston toimijoiden tahoilta on järjestetty monenlaisia tapahtumia (kuten kiertoajelu ja fuksiseikkailu sekä tietenkin fuksiaiset), joissa olen viihtynyt ja hankkiutunut tutuiksi monien kanssa. Tämänhetkisen kokemukseni valossa voin sanoa, että tiedekunnasta löytyy todella monenlaisia ihmisiä lukuisista eri taustoista, minkä toivon koituvan elämän rikastuttamiseksi ja antoisiksi keskusteluiksi, muun muassa.

Opiskelu on ollut ainakin tähän mennessä kivaa. Intoa riittää ja olen päässyt jo jonkinlaiseen lukemisen makuun, vaikka en luonteeltani ahkera lukija olekaan. Tenttikirjojen lisäksi on niin valtavasti muitakin kirjoja, jotka haluaisin lukea. Nyt on esimerkiksi luennassa Lee Strobelin Tapaus Kristus ja pian pitäisi aloittaa myös ensimmäinen Puolimatkani. Ne lienevät hyvää vastapainoa yliopistoteologialle, jonka otteen uskon olevan hyvin erilainen. Haluan itseni muistavan, että kaikki, mitä yliopistossa minulle opetetaan tieteellisenä tietona, ei välttämättä olekaan totta, niin vakavalta kuin tämän toteaminen kuulostaakin. Saakoon opinnoissani vallita terve skeptisismi ja olkoon ihanteenani olla totuutta etsivä argumentoija. Mutta ei siinäkään vielä kaikki, vaan haluan olla tätä Jumalan lapsena ja käyttää järkeäni Hänen kunniakseen.

Parin kuukauden kuluttua sitten ehkäpä tuntoja periodista kaksi? Sen onkin sitten tarkoitus sisältää Uuden testamentin eksegetiikkaa, Uuden testamentin kreikkaa, etiikkaa ja uskontotieteen kirjan lukemista ja esseekirjoitusta. Jääkää hyvästi tällä erää!