Kokemuksia teologian opiskelusta 19: Gradua, soveltavia ja erinäisiä tutkiskeluja

Viidennen vuoden ensimmäinen lukukausi.

Totuttuun tapaan jatkan teologian opiskeluistani kirjoittamista, nyt jo viidettä vuotta! Huh! Onko siitä tosiaan niin kauan, kun tämän aloitin? Vuorossa on sarjan yhdeksästoista osa - neljäntenä vuotena alkaneen tapani mukaan julkaisen näitä postauksia enää lukukausien opintojen jälkeen periodien sijaan.

Taas olen opinnoissani elänyt läpi mielenkiintoisia vaiheita. Alan olla teologina aika rutinoitunut: uutuudenviehätys on monessa kohtaa kaikonnut, ja keskityn hankkimaan tarvitsemiani kurssimerkintöjä panostamatta mihinkään erityisen paljon. Monet tehtäväni palautan hyvin lähellä deadlinea, sillä oikeastaan vain viimeisen palautuspäivän läheisyys kykenee sähköistämään minua sen verran, että minusta tulee oikeasti aikaansaava. Elämässäni vuorottelevat siis kaksi kautta ikään kuin vuodenaikoina: toisaalta pitkähköt lepojaksot, jolloin rentoudun ja vien opintojani vain vähän eteenpäin, ja sitten useiden päivien mittaiset stressaavat kaudet, jolloin minun on työskenneltävä aikamoisella kiireellä. En voi sanoa opiskelun tai oppimisenkaan olevan minulle yleensä ottaen mitenkään helppoa - ne eivät ole olleet sitä enää pitkään aikaan, kuten olette tämän sarjan kirjoituksistakin varmaan voineet päätellä.

Tällä lukukaudella suoritin metodikurssin ja aloitin graduseminaarin. Myös soveltavien opintojen alueelta tein opintoja, jotka nykyään praktikumin sijaan kulkevat nimellä työelämään syventävät opinnot. Lisäksi sain viimeinkin mentyä Kielikeskuksen kurssille, mikä mahdollisuus oli ihmeen pitkään ollut minulta hyödyntämättä. Kielten saralta päädyin myös humanistisen tiedekunnan muinaiskreikan kurssille, joka kuuluu vähemmän menestyksekkäämpiin kokemuksiini. Varsinaisten opintojen ulkopuolella mutta kuitenkin niihin kiinteästi liittyen kävin myös psykologisessa soveltuvuustutkimuksessa, jossa soveltuvuuttani papiksi arvioitiin.

Systemaattinen teologia: metodikurssi ja dogmatiikan graduseminaari

Metodikurssimme koostui kolmesta tapaamiskerrasta, joista eräälle en päässyt lainkaan osallistumaan (olin silloin tapaamassa paavia). Kurssille oli kesällä pitänyt tehdä referaatti graduun liittyvästä kirjasta, mutta muuten kyseinen opintojakso oli aika heittämällä läpi -tyyppinen. Tulipa kuitenkin perehdyttyä systemaattiseen analyysiin metodina ja saatua graduun lisää selkeyttä.

Itse graduseminaarimme piti alun perin alkaa ensimmäisessä periodissa, mutta asiat eivät lopulta menneet lainkaan odotetusti. Ilmoitettuna alkamispäivänä seminaarimme jäsenet olivat kokoontuneet netissä mainittuun tilaan. Istuimme siellä jutustellen vaiheistamme ja aiheistamme sekä muuten vain tutustuen toisiimme. Kello kävi ja aikaa kului. Ensin viisi, sitten kymmenen ja sitten viisitoista minuuttia alkamisajankohdasta. Seminaarin vetäjää ei näkynyt. Kun oli kulunut muistaakseni kaksikymmentä minuuttia, päätimme tavoitella vetäjää puhelimitse. Emme kuitenkaan saaneet häntä kiinni. Sitten ajattelimme kokeilla soittaa vielä metodikurssimme opettajalle. Hän vastasi, ja pian selvisi, että seminaarimme ei alkaisikaan vielä tässä periodissa ja että alkuperäinen vetäjämme ei tulisi olemaan mukana. Toisin sanoen seminaarimme viivästyi ja se oli hetken aikaa täysin ilman vetäjää! No, tuosta tilanteesta lähdin itse hieman huvittuneena sattumuksesta ja odottavaisin mielin sen suhteen, mitä tuleman piti. Tuntui kuitenkin ikävältä, että yliopisto ei jälleen kerran ollut onnistunut tiedotuksessa, ja olihan tällainen tapaus omiaan aiheuttamaan hankalia uudelleenjärjestelyjä opinnoissamme.

Paitsi ilman vetäjää oli seminaarimme myös ilman aihetta. Aiemmin ilmoitettu Missio Dei ei siis enää rajoittanut aihevalinnoissa, ja huomasin olevani tilanteessa, jossa saisin halutessani täysin vapaasti tehdä gradun ihan mistä tahansa aihepiiristä. Olin kuitenkin koko kesän varautunut tutkimaan Missio Deitä Vatikaanin toisessa kirkolliskokouksessa - aihe, jonka entinen vetäjämme oli antanut. Vaikka sain vielä yhden tilaisuuden ruveta patristikoksi eli kirkkoisien ajan tutkijaksi (pitkäaikainen unelmani), tein vaikean päätöksen jatkaa Vatikaani II:n parissa. Pohjatietoni tuosta kirkolliskokouksesta ovat kelvolliset ja myös se kiinnostaa minua. Sen sijaan Missio Dein jätin pois ottaen tilalle pelastusopin ja sen mahdollisen muuttumisen tutkimisen. Tämänhetkinen tavoitteeni siis on tutkia Vatikaani II:ta soteriologisesta, pelastusopillisesta näkökulmasta. Gradussani on tällä hetkellä n. 12 sivua, lähinnä johdantolukua. Minulla on jonkinlaiset sävelet etenemisen suhteen, mutta täysin minulle ei vielä ole selkiintynyt, miten tutkielmani oikein rakennan ja mitkä ovat keskeiset pointtini. Aika näyttäköön.

Työelämään syventävät opinnot

Tutkintorakenteen muuttumisen aiheuttaman siirtymäkauden opiskelijat joutuvat toisinaan suorittamaan opintojaan mitä erilaisimmin tavoin. Mahdollisia tapauksia on niin monia että hyvin vähästäkin jo sekoaa. Pitääkö jotain kurssia täydentää 1, 1,5 vai 2 opintopistettä, pitääkö jotain kurssia lainkaan suorittaa, oliko harjoittelujakso neljä vai kuusi viikkoa pitkä ja pitääkö tehdä extra-harjoittelua ja mitä muuta pitää ottaa huomioon tämän johdosta...

Omalla kohdallani kävi niin, että minun piti maisterivaiheessa suorittaa hyvin samankaltainen soveltava opintojakso kuin praktikum oli ollut kandivaiheessa. Kurssit olivat hämmästyttävän samankaltaiset: ne oli jaoteltu jumalanpalveluselämään, opetukseen ja kasvatukseen sekä auttavaan kohtaamiseen. Järjestettiin harjoitusmessuja, annettiin opetusnäytteitä, näyteltiin draamallisesti jotain sielunhoitotapauksia. Melko pitkälti minun siis piti toistaa sama, minkä olin jo vanhanmallisessa I praktikumissa tehnyt. Toisaalta samasta opintopistemäärästä huolimatta nämä maisterivaiheen soveltavat opinnot olivat vielä työläämpiä ja haastavampia. En siis tällä opintojaksolla tavoittanut sitä samaa tunnelmaa, joka oli tehnyt I praktikumista niin miellyttävän kokemuksen. Ei kokemukseni mikään kauheakaan ollut, mutta suoritin kurssin sillä mentaliteetilla, että mennään tästä nyt mahdollisimman nopeasti läpi, että päästään taas merkitsevämpien aiheiden pariin.

Jumalanpalveluselämän osio oli kolmesta laajin ja koostui pienryhmissä toteutettavista neljästä harjoitusjumalanpalveluksesta (saarnaajan ja liturgin tehtävät vuorottelivat), harjoitusten opponoinneista, yleisistä palautekierroksista, kirjallisuuden lukemisesta ja kirjallisuusreferaattien esittämisistä, suunnittelupalavereista ja itsenäisistä kirjallisista töistä - unohtamatta erittäin tiukkaa läsnäolopakkoa. Liturgiat, saarnat, näiden raportit ja perustelut sekä opponoinnit tuli tuottaa myös kirjallisina ja ne tuli palauttaa asianosaisille. Harjoitusjumalanpalveluksissa oli määrätyn kirkkovuoden pyhän lisäksi myös usein jonkinlainen erityisteema, jonka myös tuli tilaisuudessa näkyä (esimerkiksi yhteisöllisyys, pyhä tila jne.). Pidimme harjoitukset yhtä kertaa lukuunottamatta Töölön kirkossa, jossa emme kuitenkaan saaneet juurikaan käyttää liturgisia vaatteita tai välineitä. Autenttisuuden tuntu oli kauempana kuin I praktikumissa, mutta tällä kertaa päästiin sentään kuulemaan oikeita kirkkourkuja, joita yhdessä meidän kanssamme opiskelevat kirkollisen musiikin alan ihmiset soittivat.

Harjoitusjumalanpalveluksissa näin mitä moninaisimpia erilaisia ratkaisuja, ja kuvani erilaisista toteuttamisvaihtoehdoista avartui vielä vähän lisää. Omassa pienryhmässäni oli mielestäni hyvä henki ja onnistunut työskentelyilmapiiri, saimme vaivattomasti sovittua tapaamisia, joihin kanttorimmekin pääsivät. Erityisesti panostimme simuloimaamme jouluaaton sanajumalanpalvelukseen, joka jätti mukavat muistot. Kurssilla oli kuitenkin paljon myös sellaista, mitä en jää kaipaamaan. Eräs seikka oli se, että opintojakso oli aikataulutettu sangen kehnosti, niin että huomattavan monena kertana jälkipuheet Töölön kirkossa pitkittyivät yli ilmoitetun päättymisajan. Omalla kohdallani tämä haittasi selvästi ehtimistäni seuraavalle luennolle. Tapaamiskerrat olivat pahimmillaan myös niin täyteen ahdettuja, että varsinainen oppiminen jäi ähkyn takia melko vähäiseksi. Pahimmillaan samalla kertaa oli yksi suuri messuharjoitus, sen palautteiden kirjallinen kirjoittaminen, palautekeskustelu, varsinaisen opponentin puheenvuoro, toisen ryhmän pieni harjoitusrukoushetki, sen palautekeskustelu ja opponointi sekä vielä ensi kerran suuren harjoituksen kirjallisuusreferaatti - mukaan lukien keskustelujen rönsyilyt monissa näistä.

Kurssilla ei kenties pyritty siihen, mutta merkittävin oppimani asia kuitenkin oli, että monesti - ellei jopa aina - useampi kuin vain yksi liturginen ratkaisu voi olla perusteltu. Käytetäänkö ulkomaalaisille suunnatussa messussa englannin kieltä vai ei, tulostetaanko käsiohjelmaa vai ei, käytetäänkö liturgisia eleitä vai ei... Kurssilla kuulin kritiikkiä mainitunlaisia kysymyksiä koskevista ratkaisuista, mutta en oikeastaan ottanut sitä vastaan, koska hoksasin, että jos olisin tehnyt kritiikin mukaisesti, olisi minua voitu taas kritisoida tästä ratkaisusta. Hyvä esimerkki on Enkeli taivaan -virsi, jota perusteellisen pohdinnan jälkeen emme päätyneet ottamaan mukaan jouluaaton sanajumalanpalvelukseemme. Tästä tuli palautetta, että se olisi ollut hyvä olla, koska ihmiset haluavat kirkossa vuosittain eniten vieraillussa tilaisuudessa kuulla juuri tuon virren. Vastaperustelut on kuitenkin helppo keksiä. Mitä jos liturgialle on tietoisesti annettu pedagoginen funktio, jossa kirkkokansalle pyritään opettamaan uusia virsiä? Mitä jos heille halutaan opettaa, että joulu ei suinkaan mene pieleen, jos yhtä virttä ei lauletakaan? Mitä jos kirkkokansa on kiintynyt yhteen tiettyyn virteen liian paljon? Joulussa on jotain paljon, paljon syvällisempää, ja tämä kirkkokansan on aina syytä muistaa.

Huh, innostuinpa vuodattamaan! No, opetuksen ja kasvatuksen sekä auttavan kohtaamisen suhteen en kokenut samanlaisia ongelmia. Näistä ensimmäisessä meitä oli pieni ryhmä, joka oli vielä jaettu kolmeen pienempään yksikköön. Jokaisen pienryhmän tuli valmistella posteri tietystä opetuksen kohderyhmästä ja esitellä se, sekä lisäksi pitää kaksi 15-20 minuutin mittaista opetusnäytettä. Mukana oli myös kirjallisia tehtäviä ja palautekeskustelua, jokusen opetuksen opettaja piti itsekin. Tässä osiossa oli itse asiassa ihan kivaa, vaikka monilta osin jäätiinkin ymmärrettävästi vain pintaraapaisun tasolle. Merkittävin osion lietsoma ajatus mielessäni liittyi oppimismenetelmiin. Opin pedagogisten metodien historiasta, jossa on edetty behavioristisesta passiivisen oppimisen mallista interaktiivisuutta kohti. Toisin sanoen jos ennen opetuksen asetelma oli se, että opettaja välittää tietoa oppijalle, passiiviselle vastaanottajalle, niin nykyaikana trendi on, että opettaja on opastaja ja kehityksen alullepanija, kun taas oppija itse osallistuu oppimisen sisällön ja oppimiskokemuksen tuottamiseen. Löysin tämän opittuani sanat sille, mitä olin jo kauan miettinyt: minä olen passiivinen oppija. Vanha behavioristinen malli on kuin suoraan unelmastani! Kaikkein parhaiten opin, kun saan rauhassa seurata luentoa tehden muistiinpanoja tai käyttäen keskittymisvälineitäni. Interaktiivisuus ja yhteinen jakaminen puolestaan ovat aina minulle stressaava tekijä, enkä oikeastaan voi sanoa koskaan nauttivani niistä, vaikka jotenkuten niistä yleensä suoriudunkin. Tiedostan kuitenkin, että osallistavat elementit tuntuvat olevan monelle tärkeitä, ja siksi ymmärrän nykyajan kehityksen. Haluaisin kuitenkin, että introvertit oppijat voitaisiin ottaa paremmin huomioon. Jonkinlainen synteesi behavioristisesta ja interaktiivisesta mallista voisi olla yleensä ottaen toimivin.

Auttavan kohtaamisen osiossa tuli kirjoittaa tapausesimerkki omasta auttavan kohtaamisen kokemuksesta. Näiden perusteella opettaja jakoi meidät opiskelijat pienryhmiin, joiden kohtaamisissa oli ollut suurin piirtein samanlaiset aiheet. Sitten jokaisen pienryhmäläisen piti kirjoittaa tutkimuskirjallisuuteen perustuva essee tuosta aiheesta, tarpeellisen erilaisista näkökulmista. Lopulta tuli vielä pitää 45-60 minuutin mittainen esitys aiheesta muille. Näiden lisäksi oli muita tehtäviä ja luento-opetusta, sinänsä ihan kiinnostavia näkökulmia auttavaan kohtaamiseen ja sielunhoitoon, vaikka näiden alueella koen olevani kohtuullisen taitava jo ennestään. Osiossa oli omana mielenkiintoisena lisänään myös rentoutumisharjoituksia, joita opettaja veti tuntien lopuksi. En tiedä, olenko kuinka monen kanssa samaa mieltä, mutta minä pidin näistä mielikuvitusmatkoista "salaiseen puutarhaan"! Merkittävin oppimani asia osiosta lienee eräänlainen "korjausliike" I praktikumin jättämälle fiilikselle siitä, että on miljoona tapaa mokata sielunhoito ja että kuuntelu on tärkein asia, jonka sielunhoitaja voi tehdä. Nyt sain uudelleen rohkaisua, joka auttoi ymmärtämään, että neuvominenkin voi oikein tehtynä olla sielunhoitajalta kultaakin kalliimpi apu.

Kreikka: Plutarkhos

Minut saatiin houkuteltua kreikan kurssille humanistiseen tiedekuntaan, mistä kuitenkin seurasi opiskelijaelämässäni melkoinen murheenkryyni ja pohjanoteeraus. Olen kuullut kyseisen tiedekunnan kreikan opetuksesta yhtä ja toista hauskaa, ja oli sinänsä kiva päästä kokeilemaan itsekin. Opetuksesta ja kasvatuksesta edellä kirjoittamani huomioiden kurssin opetusmetodi oli minulle täydellisen sopiva: opettaja luki Plutarkhoksen historiateoksesta virkkeen kerrallaan, sitten suomensi sen kommentoiden tarpeen mukaan. Sitten taas seuraava virke, ja tätä jatkui puolitoista tuntia. Työläyttä toki toi se, että tahti ei ollut erityisen hidas, ja jos halusi oikeasti pysyä mukana, kannatti kirjoittaa omaan kappaleeseensa tekstistä jatkuvasti muistiinpanoja, sanojen suomennoksia ja kieliopillisia määrittelyjä. Lopulta koealueen tekstien osaaminen mitattaisiin tentissä, joka oli samanlaista kappaleiden kääntämistä ja sanojen määrittelyä kuin teologisessa tiedekunnassakin.

En kuitenkaan päässyt tentistä läpi. Tähän vaikutti monikin asia, kuten se, että en ehtinyt (edellä kertomastani syystä) läheskään aina luennolle, joilla ei ollut läsnäolopakkoa, mutta joilla istuminen olisi ollut oleellista tentin kannalta. En myöskään ehtinyt muista opinnoista johtuen kertaamaan tenttiin paljoakaan. Lisäksi kyseessä oli ilmeisesti sangen harjaantuneille kreikan osaajille suunnattu kurssi, mistä en kylläkään tiennyt mitään ilmoittautuessani. Hylsyni on näistä syistä ymmärrettävä, mutta siitä huolimatta päätin, että en aio uusia tenttiä enkä enää mennä muille humanistisen kreikan kursseille. Kokeiluna se oli ihan mukava, mutta ei ehkä kuitenkaan minun juttuni.

Kielikeskus: Ranska

Toisenlaisen kokemuksen kielten opiskelusta sain ranskan alkeiskurssilla, jolle innostuin osallistumaan huomatessani, että opintoni ovat jo loppuvaiheessa enkä ole vielä hyödyntänyt kielikeskusta. Minulla on päässäni lista kielistä, joita elämäni aikana haluaisin opetella, ja eräs niistä on ranska (muihin lukeutuvat espanja, nykyheprea, kiina ja ehkä myös arabia, lisäksi haluaisin parantaa taitojani ruotsissa, venäjässä, latinassa ja muinaiskreikassa).

Kurssi oli sangen kevyt suorittaa. Läksyjä annettiin joka kerta, mutta niiden tekemistä ei kontrolloitu, kurssin keskivaiheilla oli lyhyt kirjallinen tehtävä ja lopussa tentti. Kurssi kesti yhden lukukauden, luentoja oli kaksi kertaa viikossa. Oppikirjaa käytettiin paljon, itselläni se oli sähköisenä. Ryhmässämme oli mielenkiintoinen porukka eri alojen ihmisiä, ja kurssilla käytiin paljon parikeskusteluja. Lisäksi olivat yleiset kierrokset, joilla opettaja kysyi jotain jokaiselta ryhmän opiskelijalta ja vastailimme sitten parhaamme mukaan. Poissaoloa sallittiin muistaakseni jonkin verran, mutta yksittäisen poissaolon jälkeen ei vielä pudonnyt kärryiltä.

Ranskan kielessä on melkoisia erikoisuuksia! Ehkä jotkut ovat jo kuulleet numerosanoista välillä 70-99 - ne ovat mielenkiintoisia. Lisäksi kieltolauseissa useimmiten vaikutetaan käytettävän kahta kieltosanaa. Epämääräiselle monikolle on oma artikkelinsa. Eräs yleinen tapa kysyä kysymyksiä tapahtuu käyttämällä muotoiluja: "Onko niin, että..." ja "Mikä on se, joka...". Ja se ääntämys! Haastavampi kuin luulin, vaikka aika hyvin olin jo ennestään asiasta perillä! Kieli on kuitenkin hauska, ja aion, jos aikaa riittää, palata sen pariin joskus.

Psykologinen soveltuvuustutkimus

Jos haluaa ev.-lut. kirkon pastoriksi, tulee varsinaisen yliopistotutkinnon lisäksi ymmärtääkseni osallistua tiettyihin erikoistilaisuuksiin, joista eräs on nimeltään psykologinen soveltuvuustutkimus. Tutkimuksen avulla pyritään kartoittamaan vahvuuksia ja heikkouksia, joita henkilöllä on mahdolliseen hengellisen viran harjoittamiseen liittyen. Tutkimus ei huonot tulokset tuottaessaan tuhoa kenenkään mahdollisuuksia päästä pastoriksi, mutta se toimii ikään kuin keskustelun pohjana työnhakutilanteessa (mitä vahvuuksia, mitä kehitettävää, mitä tulisi tehdä, että mahdollisista haasteista selvittäisiin). On hyvä myös ottaa huomioon, että tutkimuksen laatijatkin ovat vain ihmisiä eikä heillä ole todennäköisesti aukotonta tietämystä siitä, millaista pastorin työ on ja miten siinä pärjätään.

Osallistuin tutkimukseen muistaakseni kesän ollessa lopuillaan. Paikkana oli Helsingin tuomiokapituli - minulle hyvinkin tutun rakennuksen ylimmässä kerroksessa sijaitseva komea huoneisto. Monivaiheisen tutkimuksen aikana sai ottaa kahvia ja syömäänkin tietyssä vaiheessa pääsi omakustanteisesti. Kerralla sinä päivänä tutkittiin noin kymmentä ihmistä.

Tutkimus oli monivaiheinen, ja täytyy myöntää, melko tehokkaasti porrastettu niin, että teimme asioita hieman eri järjestyksessä ollen silti aika lailla tehokkaita. Oli kolmisensataa väittämää, joiden kohdalla piti mustata vaihtoehto, joka eniten sopi; piti myös keksiä sarjakuvaan puhekuplarepliikkejä; kirjoittaa nelikenttään vahvuuksia, heikkouksia, uhkia ja mahdollisuuksia; kirjoittaa essee omasta ammatillisesta kasvusta tai jostain sen tapaisesta; ja hauskimpana osiona kielellisen ja avaruudellisen hahmotuskyvyn mittaavat aikarajoitetut testit. Erillisissä huoneissa tuli myös pitää annetusta aiheesta kameralle lyhyt puhe sekä osallistua haastatteluun. Kaiken kaikkiaan hilpeä päivä, josta en viitsinyt stressata läheskään niin paljoa kuin ymmärtääkseni monet muut. Ja kapitulin huone, jossa seinillä olivat Helsingin piispojen muotokuvat, oli huisin upea!

Tuloksia saatiin odotella pitkään. Mutta sitten ne lopulta tulivat paksussa kirjekuoressa. Soveltuvuuden kuvaaminen oli kiteytetty kolmeen nuoleen, jotka eri aihealueita kuvaavina pituudellaan kertoivat soveltuvuuden tasosta: mitä pidempi nuoli, sitä soveltuvampi. Neljäs nuoli, kokonaisnuoli, kiteytti kaiken vielä ytimekkäämmin. Siinä paperin osassa, johon nuolet oli allekkain piirretty, oli keskivaiheilla harmaa nelikulmio, johon yltäminen kuvasi keskitasoa. Nelikulmio oli mahdollista myös ylittää tai alittaa.

Millaiset sitten olivat tulokseni? Eivät mitenkään erityisen hyvät. Kokonaisnuoleni oli nipin napin nelikulmion sisällä, lähes jääden sitä koskettamatta. Tulos ei yllättänyt minua enkä kokenut suuren suuria tunnereaktioita myöskään lukiessani minusta kirjoitettua tarkempaa kuvausta ja katsellessani tuloksiani, joista monilta osin tunnistin itseni. Tämä paperinivaska oli minulle jopa huojennus, sillä se oli ensimmäinen ulkopuolinen arvio minusta, joka tuki omaa kokemustani. Kokemustani siitä, että en soveltuisi ev.-lut. kirkon pastorin ammattiin kovinkaan hyvin. Valtaosa ihmisistä ympärilläni on aina sanonut, että olen kuin ilmetty pappi, olemukseltani papillinen, ja jopa että olisin ensiluokkainen ihminen kirkon virkaan. Tätä on jatkunut jo vuosia, ja olen siihen tottunut enkä vastusta sitä, että ihmiset kertovat rehellisen mielipiteensä. Joskus oma kokemukseni tavallaan mukaili näitä arvioita, ja aloinkin hyvin vakavasti miettiä, olisiko minulla pappiskutsumus. Aloin orientoitua siihen suuntaan selkeästi. Mutta sitten jokin muuttui ja aloin nähdä asiat hyvin toiselta, mielestäni objektiivisemmalta kantilta. Kävin pitkiä ja sangen mielenkiintoisia keskusteluja ihmisten kanssa, jotka halusivat rohkaista minua papiksi. Mutta kokemukseni soveltumattomuudestani pysyi ja vahvistui. Soveltuvuustutkimus - vaikka sen metodeja ja taustaoletuksia voidaankin perustellusti myös kritisoida - vaikutti ainoalta tekijältä, joka viesti minulle siitä, että jokin jossain ymmärtää minua. Joku taho on päätynyt samaan arvioon kuin minä pääni sisällä. Kaikki ei ehkä sittenkään johdu vain itsekriittisyydestä.

Tutkimustuloksen saaminen oli ehkä siinä määrin merkittävä rajapyykki, että en enää ole sen jälkeen pitänyt ev.-lut. kirkon pappeutta yhtenä varsinaisista tulevaisuuden vaihtoehdoistani. Aiemmin se ehkä vielä periaatteessa oli mukana, mutta on jatkanut hiipumistaan niin, että sitä on vaikeaa enää havaita. Jos ihme tapahtuu, sen kutsumuksen paluu on mahdollinen, mutta en enää oikein usko muihin mahdollisuuksiin.

Soveltuvuustutkimuksen tulosten saamisen jälkeen järjestettiin vielä reflektiopäivä, jossa tutkimustuloksia purettiin yhdessä. Päivä sinänsä oli ehkä hiukan pitkästyttävä, mutta seura oli mukavaa, ja oli ilo päästä myös yhdessä lounastamaan. Kaikista mieleenpainuvin hetki tuona päivänä oli aivan sen lopuksi. Hiippakuntien edustajat halusivat jutella heillä harjoittelun tehneiden kanssa, ja odotinkin vuoroani, kunnes harjoitteluhiippakuntaani edustava rovasti vapautui. Tuttu ihminen aiemmista vastaavista tilaisuuksista. Astuin siihen samaiseen huoneeseen, jossa piispojen muotokuvat katsoivat meitä seiniltä, ja kävimme miellyttävän keskustelun tulevaisuudestani ja siihen liittyvistä suuristakin epävarmuuksista. Lopuksi hän yllättäen kysyi, sopisiko minulle, että rukoilisimme hetken. Niin me teimme. Hän hoiti ääneen sanotut sanat - parempi niin päin. Lyhyen rukouksen jälkeen oli aika sanoa hyvästit. Lähdettyäni kulkemaan kapitulin käytävälle mietin, että tilanne oli rukoushetkessä saanut jotenkin henkilökohtaisemman sävyn. Koko tähän päivään, joka oli vaikuttanut jopa hiukan tarkoituksettomalta, oli tullut jonkinlainen merkitys.

Kokemuksia teologian opiskelusta 18: Neljännen vuoden ilta hämärtyy

Jo melkoisen epäsäännöllisiksi käyneiden opiskelupostausteni saaga jatkuu. Kevät on lopuillaan ja samoin myös neljäs vuoteni teologian opiskelijana. Kandidaatintutkinnon sain viimein kasaan vuodenvaihteessa, mistä kerroin aiemmassa sarjani kirjoituksessa. Tuon etapin saavuttamisen jälkeen olen suorittanut pari kirjatenttiä sekä seurakuntaharjoitteluni. Tämänkertaisessa avautumisessani viimeksimainittu oikeutetusti painottuu, mutta sitä ennen muutama sana noista tenteistä. Varsinainen pihvi ja kiinnostavin osuus tulee kuitenkin harjoittelun käsittelyssä ja varsinkin tämän kirjoituksen lopulla, joten jos haluat, ole vapaa skippaamaan "tylsä" akateeminen osuus!

Helppoa kreikkaa ja systiksen ydintä

Aiemmin kerroin suorittaneeni Uuden testamentin kreikkaa viisi opintopistettä, nyt oli luontevaa jatkaa toiseen tarjolla olevaan maisteriopintojaksoon kyseisestä aihepiiristä. Vaikka sanakirjaa ei enää tenteissä saakaan tässä vaiheessa käyttää, ovat kyseessä silti mielestäni kaikista helpoimmat opintopisteet, joita kuunaan olen napsinut. Kaikessa yksinkertaisuudessaan suoritin viisi pistettä tenttimällä kreikaksi osan Luukkaan evankeliumista ja Ilmestyskirjan. Tentissä oli pätkiä noista teksteistä, minun piti kääntää ne ja määritellä kieliopillisesti tietyt katkelmien sanat. Sain tentistä arvosanaksi nelosen niin kuin aiemmastakin maisterivaiheen kreikan kurssista. Tähän olin tyytyväinen.

Koskapa pääaineeni on dogmatiikka, minun tulee suorittaa jonkin verran tähän aineeseen keskittyviä opintoja graduseminaarin, metodiopintojen ja itse gradun lisäksi. Kun kirjatenttejä on ainakin toistaiseksi vielä ollut tarjolla vanhanmallisen tutkintorakenteen sisältöjen mukaisesti, halusin mennä tätä tietä. Olin yhteydessä professoriin, jonka kanssa sovin tenttiväni kaksi opusta, joita voi kutsua melkoisen keskeisiksi systemaattisen teologian alalla: Katolisen kirkon katekismuksen sekä luterilaiset Tunnustuskirjat.

Katekismus oli minulle entuudestaan hiukan tuntemattomampi, joten siihen paneuduin astetta syvällisemmin. Kirja oli luettavuudeltaan mielestäni erinomainen: sisältö oli syvällistä mutta ilmaistu ihanan yksinkertaisesti, johdonmukaisesti ja ytimekkäästi. Olen aikanaan saanut teoksen omistukseeni alle yhden euron hintaan, ja se on ollut minulla jonkin verran käytössä myös vapaa-aikanani: siellä on nimittäin paljon myös sellaista teologiaa, johon protestantti voi täysin yhtyä, ja koska tuo teologia on ilmaistu niin ihailtavalla tavalla, on Katolisen kirkon katekismuksesta ollut minulle hyötyä asioiden omaksumisessa.

Tunnustuskirjojen oppi on minulle tuttua jo aika lailla intuitiivisestikin, koska olen pyörinyt niiden vaikutuspiirissä jo melko kauan. Olen siis oppinut luterilaisuutta ensisijaisesti nimenomaan olemalla läsnä yhteisöissä, joissa Tunnustuskirkojen perintöön suhtaudutaan vakavammin. En ole lukenut tuota kirjakokoelmaa vielä läheskään kokonaan itse (tämä on itse asiassa kesän kunnianhimoinen tavoitteeni), syynä lienee ollut se, että koen Tunnustuskirjat melko raskaslukuisiksi. Niiden tekstilaji on hyvin toisenlainen kuin Katolisen kirkon katekismuksen: sen sijaan että kaikkia teologian osa-alueita sivuttaisiin päällisin puolin, keskitytään monessa kohtaa kuvailemaan monumentaalisen pitkästi, polveilevasti ja poleemisestikin muutamia tiettyjä opinkohtia, jotka reformaatioaikana olivat kiistojen kohteina. Nähdäkseni Tunnustuskirjat siis edellyttävät astetta enemmän uurastusta läpikahlaajalleen: täytyy olla jaksamista lukea paljon samasta aiheesta, kertausten ja toistojenkin kera, eikä kaikista selkeimmällä kielellä.

Tentissä oli neljä esseekysymystä, joista kolmessa piti osata vertailla Katekismusta ja Tunnustuskirjoja. Kysymykset eivät mielestäni olleet kaikista vaikeimpia, mutta sain silti tentistä vain kolmosen. Syvällisempi perehtyminen olisi siis kaiketi ollut paikallaan, mutta omien jaksamis- ja elämänhallintahaasteiden vuoksi tätä ei tullut tehtyä.

Seurakuntaharjoittelu

Maisterivaiheen opintoihin kuuluu linjallani kuuden viikon mittainen seurakuntaharjoittelu. Tämän opintojakson toteutus oli paljon aikaa vaativa ja pitkällinen prosessi, joka valmisteluineen kesti varmaan melkein koko lukuvuoden.

Yliopistolla pidettiin muutama infoluento, joilla selvitettiin käytännön asioita. Seurakunnat, jotka olivat hakuvaihtoehtoina, julkaistiin syksyllä, ja sähköisellä lomakkeella pystyi hakemaan niistä kolmeen. Itse hain kotikenttäetu mielessäni kahteen Savonlinnan seurakunnan paikkaan ja lisäksi villinä korttina Inariin. Minulla kuitenkin tärppäsi jo ensimmäisen hakutoiveeni kohdalla, ja niin sain Savonlinnan harjoittelupaikakseni.

Muilla infoluennoilla kerrottiin, mitä harjoittelun työtehtäviin tulisi sisältyä ja neuvottiin mystisen kirjoituksen, portfolion, tekeminen. Portfolio, jossa kerrottiin itsestään ja osaamisestaan sekä asetettiin tavoitteita harjoittelujaksolle, tuli lähettää harjoittelua ohjaavalle pastorille erään ohjeistuksen mukaan jo syyslukukaudella. Siksipä olikin mielenkiintoista, että minulle suositeltiin menemistä portfoliota ohjeistavalle luennolle vasta keväällä, koska oma seurakuntaharjoitteluni ajoittuisi kevätkauden lopulle. Tässä jännitteessä päädyin kuitenkin menemään toiselle vastaavalle infoluennolle jo syksyllä, ollen läsnä puolet luennosta ja saaden tietooni, miten portfolio tehdään, ja toisen puolen kävin istumassa sitten keväällä.

Olin harjoitteluani ohjaavaan pastoriin yhteydessä jo syyskaudella ja tapasimme ensimmäisen kerran Savonlinnassa joulukuussa alustavan suunnittelun merkeissä. Siinä missä yliopiston puolella keskinäinen ymmärrys ja vuorovaikutus suhteessa harjoittelun vastuuhenkilöiden kanssa ei ollut kaikista sujuvinta, seurakunnan puolella tuntui syntyvän hyvä yhteys ja kaikki sujui siltä osin mutkattomasti.

Aloitin harjoitteluni pääsiäisen jälkeen. Alkuvaiheessa koin jonkin verran stressiä, kun kalenterini ei ollut vielä täysin selvä, ja edessä odotti joitakin jännittävämpiä tehtäviä. Myös uudenlainen tilanne varmaankin jännitti. Melko pian kuitenkin kuviot selkenivät ja totuin työn mukanaan tuomiin aikaisiin aamuihin sekä asumiseen yksikseni suurella sukutilallamme. Maatalon isäntänä olemisessa oli omat etunsa, kun esimerkiksi saunaan pääsi vaikka joka päivä, mutta riski toki oli olemassa myös jonkinlaiseen pimahtamiseen. Onneksi näin ei itselleni käynyt, pääsinhän sentään miltei joka päivä käymään myös ihmisten ilmoilla.

Työtehtäväni voitiin karkeasti jakaa kolmeen aihepiiriin: jumalanpalveluselämään, uskontokasvatukseen ja auttavaan kohtaamiseen. Jumalanpalveluselämään kuului kaksi liturgiaa ja kaksi saarnaa, hartauksien pitämistä sekä osallistuminen neljään hautaan siunaamiseen, kahteen kasteeseen ja yhteen avioliittoon vihkimiseen. Saarnojen pitäminen oli varmaankin kaikista helpoin asia, mitä harjoittelun aikana tein. Koen oloni esiintymistilanteissa niin luonnolliseksi, että minkäänlainen jännitys ei minua juurikaan päässyt painamaan. Saarnojen valmistelu kylläkin oli tällä kertaa piirun verran työläämpää, sillä aikaa ei ollut paljon, ja jätin hommat hiukan viime tingaan. Ensimmäisen saarnani kanssa sain taistella aika kauan, sillä Hyvästä Paimenesta kertova saarnateksti ei ollut mielestäni mitenkään helppo käsiteltävä. Kumpaakin saarnaani ja ulosantiani kuitenkin laajalti kehuttiin. Molemmat saarnani ovat myös täällä blogissa luettavissa.

Liturgina oleminen jumalanpalveluksessa oli minulle täysin uutta, jollei taannoisia praktikumien harjoitusmessuja lasketa. Nyt tilanne oli ihan oikea, ja olin ensi kertaa päävastuussa jumalanpalveluksen toimittamisesta, toisella kertaa jopa Savonlinnan tuomiokirkon sunnuntaimessussa. Liturgiat kuitenkin sujuivat hyvin siihen nähden että tulin niitä toimittamaan melkein ummikkona, ja härdelli kirkossa ennen messua oli välillä melko suurta. Olen selittänyt tätä sillä, että olen vain riittävän paljon saanut seurailla messun kulkua lukuisilla kirkkokäynneilläni, joten minun oli helppo hypätä alttarikaiteen toiselle puolelle. Ehtoollista en luonnollisesti harjoittelun aikana voinut toimittaa, mutta muuten hoidin liturgin tehtäviä melko laajasti. Pääsin myös kummallakin kerralla siunaamaan isosia tehtäviinsä.

Hartauksia pidin kaksi laitoksissa ja kerran olin myös pitämässä puhetta diakoniaruokailun yhteydessä olevassa messussa. Näiden tilaisuuksien puheet olivat parin kolmen minuutin mittaisia, usein sisältäen vain yhden keskeisen ajatuksen. Itse hartaustilanteista etenkin ensimmäinen oli haastava, sillä siihen sisältyi myös ehtoollinen. Kaikki läsnäolijat eivät olleet ihan parhaimmassa kunnossa, joten ehtoollisen jakamiseen liittyi omia haasteitaan. Selvisin kuin selvisin siitä huolimatta. Ehtoollisen jakaminen muuten tuli minulle hyvin tutuksi harjoittelun aikana, nyt se tuntuu menevän jo melkein rutiinilla. Tämä on erikoista siihen nähden, että en ollut koskaan ollut ehtoollisavustajana ennen tätä harjoittelua.

Toimitukset olivat oma mielenkiintoinen osansa harjoittelujaksoa. Olen tietenkin ollut muutamissa häissä ja hautajaisissa elämäni aikana, mutta kummankin määrä on varmaan melkein yhden käden sormilla laskettavissa. Luterilaisissa kastejuhlissa olen ollut joskus niin pienenä, että en siitä muista mitään. Siispä tämä toimitus tuli minulle käytännössä täysin uutena. Näin vähäisen ruohonjuuritason kokemuksen vuoksi oli kiva päästä seuraamaan näitä tilaisuuksia seurakunnan puolelta, ja tässä suhteessa etenkin toimituskeskustelut olivat hyvin antoisia. Huomasin, että kaikkia toimituksia edeltävissä keskusteluissa oli oma "kaavansa", pappi pyrki selvittämään ja sopimaan tietyt asiat. Kasteessa ja vihkimisessä juridiikan kannalta oleellista olivat kastettavan nimeen ja avioon aikovien esteettömyyteen liittyvät seikat, siunauskeskustelussa korostui ensisijassa myös kuolleen omaisen sielunhoito. Kaikille keskusteluille oli yhteistä itse toimituksen kulun valmistelu.

Toimituksissa sain joko pieniä luku- tai järjestelytehtäviä tai sitten olin vain seuraamassa. Pääsin toimitusten jälkeen myös useampaan muisto- tai juhlatilaisuuteen, ja täytyy sanoa, että nautin kaiken sen ensiluokkaisen ruuan syömisestä! Olikin vaikea käsittää mutta silti toki ymmärrettävää kuulla kanssani olevilta papeilta, miten he saattoivat jo olla täysin kyllästyneitä joihinkin jatkuvasti toistuviin ruokalajeihin. Omalla kohdallani kyllästymistä ei päässyt tapahtumaan ainakaan vielä, vedin karjalanpiirakkaa ja voileipä- ja täytekakkuja ikionnellisena!

Uskontokasvatuksen piiriin kuuluviksi voitaneen laskea ainakin koulun aamunavaus, perhekerhoon osallistuminen sekä rippikouluoppitunti. Aamunavauksessa luin otteen Lasten Raamatusta papin hoitaessa muuten puhumisen, mutta sain ilokseni palautetta, että voisin ryhtyä lukemaan äänikirjoja. Perhekerhoon valitsin hartaushetkeen erään lasten virren, jossa toimin esilaulajana, muuten kerhon vetäjät johtivat tilannetta. Mutta se rippikouluoppitunti. Se oli ylivoimaisesti kaikista jännittävin ja etukäteen stressaavin tehtäväni.

Aiheenani oli Pyhä Henki. Toki tiedän Pyhästä Hengestä kaikki teologiset perusasiat ja paljon enemmänkin, asiasisällöllisesti siis hallitsen kaiken, mikä rippikoulussa pitää nuorille opettaa. Mutta pedagogisilla taidoillani en ainakaan tämän kohderyhmän kanssa juurikaan päässyt loistamaan. Sain oppia kantapään kautta, että vaikka kuinka olin valmistellut PowerPointin ja suunnitellut kokonaisuuden aktiviteetteineen päivineen, oli osaamani asian opettaminen hankala pala. Huomasin, että minun on äärimmäisen vaikeaa päästä irti ammattikielestä ja sanoittaa opetettava asia nykynuorisolle ymmärrettävällä tavalla. Teologinen kieli läpäisee minuuteni syvyydet, mutta normaalissa elämässäni osaan puhua mielestäni hyvin ilman sitä. Nuoriso on kuitenkin jotain ihan muuta kuin normaalit kuvioni. He ovat kohderyhmä, johon minun on erityisen vaikea saada yhteyttä, ja heidän varmaan myös minuun.

No, ehkä sain osan anteeksi sillä, että en ole itse käynyt koskaan yhdelläkään riparioppitunnilla ja tulin siten tässäkin kohtaa pystymetsästä suoraan henkilökunnan puolelle. Riparikulttuuri ylipäätään on ollut minulle hankalaa ottaa haltuun, koska omakohtaista kokemusta ei ole. En kaikesta huolimatta saanut lainkaan tyrmäävää palautetta oppitunnistani, vaikka oma ajatukseni oli: juuri niin hirveää kuin olin pelännytkin! No, se jos jokin oli oppimiskokemus minulle itselleni. Samalla arvostukseni kohosi kertaheitolla kaikkia niitä kohtaan, jotka tekevät nuorisotyötä ja oikeasti osaavat sen.

Helpompi kokemus oli isoskoulutuspäivään osallistuminen. Koulutettavat isoset kiersivät rasteilla, joissa oli omat aiheensa. Itse olin parin muun työntekijän kanssa rastilla, jossa isoset saivat kysyä meiltä ihan mitä tahansa. Kysymyksiä oli niin käytännöllisiä kuin erittäin syväluotaaviakin. Vastailu oli hauskaa!

Auttavan kohtaamisen saralla koin kenties voimakkaimmat tunteeni koko harjoittelun aikana. Pääsin kohtaamaan ihmisiä, joista osa oli köyhyyden ahdistamia, osa surun murtamia ja eräät elivät viimeisiä hetkiään tässä maailmassa. Näin monenlaisia ihmiskohtaloita seurakunnan järjestämässä diakoniaruokailussa sekä diakoniapäivystyksessä, johon tulleita seurakunta tuki taloudellisesti. Pääsin myös kohtaamaan useita saattohoitopotilaita, joista joidenkin kanssa kävin keskustelua myös aivan yksin. Elämän ja kuoleman kysymykset oleilivat mielessä väkisinkin tämän harjoittelun aikana. Meidän kulttuurissamme kuolema on ehkä yhä enemmän piilossa arkielämän katseilta. Kuolemasta on ehkä tullut yhä kipeämpi ja vaikeampi asia käsitellä, kun se ei enää ole samalla tavalla "normaalia" kuin vielä joitakin kymmeniä vuosia sitten. Tätä vasten en kykene edes asettamaan mittaa sen työn arvolle, jota seurakunta tekee käydessään kuolevien ihmisten luona, antaessaan heille ehkä elämänsä viimeisen todellisen kohtaamisen, kun jopa omat läheiset saattavat vieroksua kuolemaa niin paljon, että eivät kykene käymään. Näissä hetkissä minulle kirkastui varmaan kaikista selkeimmin, että tällä työllä on merkitystä.

Ja kuinka absurdia tavallaan on, että pastorikin saattaa parin työpäivän aikana nähdä koko ihmisen elinkaaren, käydä kastamassa, pitämässä aamunavausta, opettamassa rippikoulussa, vihkimässä avioliittoon, hoitamassa vanhuksen sielua ja heittämässä hiekkaa arkun päälle. Joka tilanteessa on oma "etikettinsä", joka pitää vaihtaa lennosta. Ja sitten täytyisi vielä huolehtia siitä, että kaikki nämä ihmiset tulevat todellisesti kohdatuiksi. Tässä on oma jännitteensä: papille vaikkapa hautaan siunaaminen voi olla hyvin rutiininomaista ja arkista, mutta saattoväelle se on kertaluonteinen, jopa järkyttävä tapahtuma. Heidän läheisensä, uniikki ihmisyksilö, on kuollut ja he ovat jättämässä viimeisiä jäähyväisiään. Papilla on liian matala mutta toki inhimillisesti ymmärrettävä kynnys ruveta ajattelemaan, että siinä se taas kyhjöttää, yksi arkku satojen muiden joukossa.

Tässä oli joitakin nostoja työtehtävistäni, joukkoon kuului myös erityisriparipäivä, kanttorikonsultaatio liturgisesta laulusta, lähetyspiiri, isoskoulutusilta sekä kokeneen sielunhoitajan haastattelu. Pääsin myös seuraamaan seurakunnan henkilökunnan ja erityisesti papiston kokouksia. Kivaa oli myös päästä kahteen koulutuspäivään, joista ensimmäinen käsitteli uutta rippikoulun opetussuunnitelmaa ja toinen oli Eero Huovisen pitämä saarnakoulutus Kouvolassa. Lisäksi tietenkin harjoitteluun sisältyi ohjauskeskusteluja ohjaavan pastorini kanssa sekä loppuun palautekeskustelu. Yliopistolle minun pitää vielä lähettää ohjaavan pastorin lausunnon lisäksi loppuraportti, joka on - yllätys, yllätys - taas ohjeistettu hyvin kummallisesti.

Ennen kuin keikautan tämän kirjoituksen ehkä odottamattoman kaltaiseen loppuun, haluan hetkeksi pysähtyä vielä harjoitteluun liittyviin oheissuorituksiin, joista kirkko kai on ensisijaisessa vastuussa yliopiston sijaan. Aiemmin lukuvuonna eri hiippakunnista tuli väkeä tiedekuntaan ja saimme jakaantua hiippakunnittain sen mukaan, missä suorittaisimme harjoittelumme. Näissä tapaamisissa saimme esitellä itseämme ja meille esiteltiin hiippakuntia. Harjoitteluni aikana oli toinen vastaavankaltainen tilanne, joka kulkee nimellä KiTOS-seminaari. Mikkelin hiippakunnan tuomiokapitulin väkeä saapui Kouvolaan, jonne kutsuttiin myös eri kirkollisilla aloilla hiippakunnassa harjoittelevia tai harjoitelleita henkilöitä. Seminaari oli kaksipäiväinen eikä siitä tarvinnut maksaa mitään. Kokemus oli erittäin myönteinen: koulutuskeskus ruokineen, saunoineen ja kauniine luontoineen, yhteistä jakamista sekä kutsumuksen, elämäntarinan, harjoittelun ja kirkon pohdintaa yhdistettynä mukaviin ihmisiin. Kiitos kapitulille! Syksyllä minua odottaa vielä sangen mielenkiintoinen soveltuvuustutkimus, jossa minulle kaiketi tullaan antamaan osviittaa siitä, miten hyvin papiksi sovin.

Jälkipuinti

Ei ole liioittelua sanoa, että harjoitteluni oli mullistava kokemus. Se avasi minulle uusia näköyhteyksiä, antoi lisää perspektiiviä, tarjosi ensikosketuksia moneen seurakunnan arkiseen asiaan. Aloin ensi kertaa ymmärtää, millainen taustatyö vaikkapa yhdellä ainoalla messulla on, ja miten seurakunta työaloineen ja henkilökuntineen toimii "kulissien takana" pelaten yhteen ja sopien lennokkaasti aikataulujaan. Harjoittelu oli, niin kuin osasin odottaakin, jotain aivan muuta kuin muu opiskelu yliopistolla. Omalla tavallaan paljon, paljon opettavaisempaa. Mutta myös niin erilaista, että ei ole edes täysin mielekästä suorittaa vertailua.

Harjoitteluni oli minulle kaiken kaikkiaan hyvin myönteinen kokemus. Kuulin kirjavalta ihmisjoukolta jatkuvasti hyvää palautetta ja kommentteja siitä, miten olen kutsumustyössäni, miten voisin jo melkein heti ruveta papiksi, jos vihkimys olisi mahdollinen, ja miten on jo käytännössä varmaa, että tulen joskus tuon vihkimyksen saamaan, ja tulen melkoisen ammattitaitoiseksi ja hyväksi papiksi. Oikeastaan kaikilla, jotka minulle jotain aiheesta sanoivat, tämä oli kantava näkökulma. Siksi seuraavat sanani voivat monesta tuntua yllättäviltäkin. En ole laajalle joukolle avannut tuntemuksiani tulevaisuuteni suhteen laajemmin, mutta nyt on hyvä hetki valottaa jotain.

Koen nimittäin itse tällä hetkellä, että tulevaisuuteni on kenties epävarmempi kuin koskaan näiden opintojen aikana. Kiirehdin sanomaan, että minulla on edelleen olemassa oma abstrakti pappiskutsumukseni tuolla jossain yläpilvessä, ja yhdyn sitä kautta erittäin vahvasti sanoihin, joiden mukaan pappeus on selkeä suunta elämälleni. Mutta konkretian tasolla olen oikeastaan pelkkänä kysymysmerkkinä. Säveleni ovat selvät tasan siihen asti kuin saan maisterinpaperit kouraani, mutta sitten minulla ei ole rehellisesti sanottuna hajuakaan, mihin etenisin. "No, papiksi kirkkoon!" nyt sanotaan. "Työnhakuun vain, tekemään loput, mitä kirkko vaatii, ja sitten vihkimys ja hieno ura seurakuntapastorina, ehkä myös kappalaisena, kirkkoherrana, piispana..." Kun se vain menisikin niin. Mutta se ei taida olla tätä todellisuutta.

Jos hyvän maun jättänyt seurakuntaharjoitteluni jotain minulle selkiinnytti, niin paradoksaalisesti varmaan juuri sen, että en halua papiksi kansankirkon paikallisseurakuntaan! Tähän suuntaan olin toki jo pitkään mennyt, mutta nyt sain suuren vahvistuksen. Syyt tähän ovat moninaiset, ja tulenkin, jos Luoja suo, piakkoin valottamaan tässä blogissa tiettyjä kirkkoon liittyviä tekijöitä, jotka osaltaan ovat tuntemuksiini vaikuttaneet. Tässä kohtaa voin sanoa, että en koe kauhean innostavana tulevaisuutta, jossa yritän kilpailla viidenkymmenen muun hakijan kanssa papinpaikasta pahimmillaan vuosikausia ilman, että kertaakaan päästään edes lähelle. Ongelmani on ennen muuta siinä - ja tämä kuulostaa varmaan kaikista oudoimmalta koko tässä kirjoituksessa valtaosalle minut tuntevista ihmisistä - että en koe itseäni juuri lainkaan kilpailukykyiseksi noilla markkinoilla.

Kyllä, osaan saarnata ja vaikka toimittaa messunkin. Kyllä, osaan kuunnella ihmisiä ja ehkä auttaakin heitä. Kyllä, hallitsen auttavasti teologiaa. Mutta tässä on vasta pienen pieni osa pastorin työstä ja minulla on erittäin vahva tunne, että työnhakutilanteessa nämä eivät riittäisi alkuunkaan. Jos lyödään faktaa tiskiin, ei minulla ole lainkaan seurakunnallista työkokemusta (tätä harjoittelua toki lukuun ottamatta), ei juurikaan valmiuksia toimia lasten ja nuorten kanssa, ei minkäänlaista visiota tai näkyä siitä, mihin suuntaan seurakuntaa tulisi viedä. Jo tästä syystä on äärimmäisen helppo ymmärtää, miksi minua ei todennäköisesti työnhaussa lykästäisi. Jos olenkin valtaosan ystävistäni silmissä ilmeisen sopiva papin työhön, en jaksa uskoa, että sama pätisi työnantajaan. Työnhaku on aivan oma todellisuutensa, jonka kaikkia aspekteja minua papiksi kirkkoon suosittelevat eivät välttämättä aina tule ajatelleeksi. Siitä huolimatta olen erittäin iloinen kaikista kehuista, jotka saan. Ne kantavat eteenpäin ja antavat osviittaa siitä, että minä kuitenkin mitä ilmeisimmin osaan jotain. Otan kaiken myönteisen palautteen hyvin vakavasti.

Omissa silmissäni kuitenkin olen ilmeisen kyvytön papinvirkaan paikallisseurakunnassa, ja uskon tämän olevan myös objektiivinen totuus.

Mutta kaikista suurin syy, miksi olen vahvasti edellä mainitun ratkaisun kannalla, on se, että työ kansankirkon paikallisseurakunnassa pappina oikeastaan lakkasi kiehtomasta minua viimeistään tämän harjoittelun aikana. Minulla on sitä vastoin useampiakin syitä olla tavoittelematta tuota nimenomaista työtä. En toki halua sanoa "ei koskaan": tietyissä olosuhteissa paikallisseurakunnan pappeus voisi edelleen hyvinkin olla mahdollista. Mutta en pidä tällaisten olosuhteiden ilmenemistä tällä hetkellä kovin todennäköisenä. Mitä tällä tarkoitan, seljennee lähitulevaisuudessa, jahka kaavailemani kirjoitus (tai kirjoitussarja) tänne blogiini tupsahtaa.

Koska siis tilanne on tämä, on elämässäni suuri epävarmuus tulevan työpaikkani suhteen. Näitä pohdintoja olen muistaakseni täällä joskus julkaisutkin eivätkä ne ole tämän enempää oikeastaan muuttuneet. Moni on rohkaissut minua luottamaan Jumalan johdatukseen ja siihen, että Hän hoitaa asiat ajallaan. Usein tuo luottamus kantaa minua. Mutta en voi kieltää, että välillä tämä epävarmuus kasvaa myös ahdistukseksi.

No, minulla on vielä opiskeltavaa, ehkä maksimissaan kahdeksi vuodeksi. Nyt olen taas herännyt siihen, että koska tässä jo voiton puolella ollaan, kannattaa minun ottaa kaikki irti jokaisesta päivästä, jonka vielä tällä tutulla ja turvallisella opiskelijaelämän maaperällä vietän. Monesti huomaamme jonkin arvon vasta, kun menetämme sen.

Kesällä saatan suorittaa jonkin tentin, jos sellainen sujuvasti onnistuu. Lisäksi voin tiedottaa, että olen ilmoittautunut dogmatiikan graduseminaariin, ja saanut kesälle jo hieman taustaluettavaa. Seminaarin aiheena on Missio Dei eli ajatus, jossa korostetaan nimenomaan kolmiyhteistä Jumalaa lähetystyön tekijänä. Alustava gradun aihe pitäisi keksiä jo tämän kuun puolella, onneksi olen siitä jo jonkin verran hajulla.

Kokemuksia teologian opiskelusta -sarja palailee luultavasti tänne blogiin taas viimeistään jouluna, ehkä jo aiemminkin!

Kokemuksia teologian opiskelusta 17: Viimeinkin kandidaatti!

Neljännen vuoden ensimmäinen puolisko sekä kandidaatinopintojen loppu ja summaus.

Kovin ovat opiskelusuunnitelmani olleet myllerryksessä viime aikoina. En onnistunut tekemään loppuja kandikursseja kesällä ja ne työllistivät minua syksyllä vielä merkittävästi. Olen aloittanut viimein maisterivaiheenkin opintoja ja suorittanut niitä arvaamattomalla menestyksellä, mutta olen oikeastaan ollut enemmän kuin hakoteillä sen suhteen, mitä edes suoritan. Yliopistolla tapahtui tutkinnonuudistus, joka kirvoitti muutamia vierailuja opintoneuvojalle asti. Kurssien ja tenttien etsiminen netistä on ollut työn ja tuskan takana, ja monin paikoin opintojen suorittaminen on ollut hankalaa jo käytännön järjestelyjen vuoksi.

Jos ihan totta puhutaan, on minulla ollut opiskeluvaikeuksia jo pitkään. On vaikeaa saada aloitettua työskentelyä ja jo tutuksi käyneeseen tapaan kaikki tuppaa venymään viime tippaan. Luulin kesäloman hengähdyksen auttaneen tähän, mutta itse ongelma lienee syvemmällä. Uusilla maisterikursseilla olen kohdannut paljon produktiivisuutta: oppimispäiväkirjan ja esseiden kirjoitusta. Ensimmäisinä vuosina olisin varmaan tehnyt tällaisia töitä mieluummin, nyt tökkii enemmän kuin pahasti. Haluaisin suorittaa opintoja mahdollisimman paljon kirjatentteinä, sillä tentteihin lukeminen on yksinkertaista ja päivät olisi helpompi rytmittää, jos ei olisi niin monta rautaa tulessa. Tämän johdosta lienen melko pitkälti päätynyt pysymään vanhassa tutkintorakenteessa, jossa kirjatenttejä on edelleen helposti tarjolla.

Kirjoitukseni teologian opinnoista eivät myöskään ole neljännen vuoden myötä jatkuneet niin tiheästi ja blogin kirjoittaminenkin on harmillisesti jaksamisen vuoksi jäänyt paljon vähemmälle. Nyt kuitenkin viimein tartun toimeen, ja minulla on siihen merkittävä syykin: olen juuri valmistunut teologian kandidaatiksi! Tässä ehkä melko hajanaisessa kirjoituksessa kuvaan syyslukukauden opintojani sekä viimeisiä kandidaatin papereiden saamiseen liittyneitä vaiheita. Lopulta voin myös katsoa taaksepäin teologintaivaltani tähän mennessä ja vetää yhteen elämäni viimeisiä kolmea ja puolta vuotta.

Syyskauden maisteriopinnot

Ensimmäisessä periodissa osallistuin mielenkiintoisille kursseille, joista eräässä pohdittiin uskonnon, filosofian ja kosmologian suhdetta, toisessa (toiselle periodille jatkuneessa) taas uskonnon ja tieteen suhdetta. Nämä ovat uuden tutkintorakenteen mukaisia maisterivaiheen kursseja, jotka liittyvät pääaineeseeni dogmatiikkaan. Vielä kyseisille kursseille ilmoittautuessani olin aikeissa tehdä uudenmuotoisen maisterintutkinnon, mutta nyt päätettyäni pysyä vanhassa rakenteessa minun kaiketi pitää vain sijoittaa nämä uudenmuotoiset kurssit oikeille paikoilleen vanhaan rakenteeseen. Kuulostaa varmaan melkoiselta sumplimiselta ja eiköhän se sitä tule olemaankin.

Kosmologiakurssissa oli viikoittaisia luentoja, jotka olivat sangen mielenkiintoisia. Kävimme läpi kosmologian kehitystä varhaisista kulttuureista tähän päivään, painopisteenä tosiaan kosmologian suhde filosofiaan ja uskontoon. Kurssin varsinainen suoritusmerkintä saatiin kirjoittamalla kaksi esseetä, joista yhden tuli käsitellä tieteellisen kosmologian muutosten vaikutusta uskontoon ja filosofiaan, toisen taas yleisluontoisemmin jonkin opin kehitystä. Kahdesta vaihtoehdosta valitsin kolminaisuusopin kehityksen esittelyn, se kun on minusta niin tavattoman kiintoisa konsepti. Kummankin esseen pituuden tuli olla noin kymmenen sivua. Täytyy sanoa, että olin kosmologiaesseen kanssa enemmän kuin sormi suussa, sen piti nimittäin tehtävänannon perusteella (jos oikein tulkitsin) perustua luentoihin, jotka kyllä olivat sisällökkäitä, mutta joista tuntui hyvin haastavalta saada aikaiseksi niin suurta sivumäärää. Heitin kehiin siis klassisen kikan mukaan paljon omaa pohdintaa ja koreita, polveilevia lauserakenteita. Essee viivästyi ja viivästyi niin, että hioin sitä vielä syksyisellä matkallani Israeliin, josta lopulta työt myös palautin. Yliopistourani luokattomimmat esseet, ajattelin. Siksipä yllätykseni oli suuri, kun sain kuulla saaneeni vitosen! Tässä olen sitten pähkäillyt, mikä on kirvoittanut moisen arvosanan: hauskimpana teoriana lienee se, että Pyhältä maalta palautettuihin esseisiin tarttui jonkinlaista siunausta…

Uskonnon ja tieteen suhdetta käsitelleellä kurssilla oli luentoja niin ikään joka viikko. Kyseessä oli niin sanottu temaattinen opintojakso, joka siis ei kiinteästi liittynyt mihinkään laitokseen: luennoitsijoitakin oli useammalta teologiselta alalta. Kurssi oli hyvin monipuolinen, aiheina olivat esimerkiksi ihmiskäsitys, evoluutio, uusateismi, tieteen ja uskonnon suhteen historia ja kognitiivinen uskontotiede. Kaikki ovat asioita, joista olisi niin hauska tietää paljon enemmän. Luennoitsijoiden oppineisuuden edessä ei voi kuin toivoa, että jostain saisi tarmoa päästä joskus samanlaiseksi ekspertiksi.

Kurssi suoritettiin luentopäiväkirjalla, esseellä sekä ryhmätyömuotoisella aineistotehtävällä. Essee jäi omalla kohdallani alamittaiseksi, vaikka vaatimus ei ollut kuin kuusi sivua. Aiheena olivat tieteen, erityisesti biologian ja kognitiotieteen uskonnolle ja moraalille kohdistamat haasteet ja niiden perusteiden arviointi. Aineistotehtävä oli aika hauska, siinä valittiin jokin uskonnon ja tieteen suhdetta populaaristi käsittelevä kirjoitus ja sitten analysoitiin, mitä uskonnon ja tieteen suhteen mallia se edustaa. Ryhmämme valitsi Kari Enqvistin kolumnin ”Hyvästi tontut, tervetuloa tiede”, jota, kuten Enqvistiä yleensäkin, oli hykerryttävän viihdyttävää lukea. Tämä johtuu siitä, että useimmiten kaikki hänen argumenttinsa voi kääntää häntä itseään vastaan. Nytkin huvittelin laatimalla kolumnille oman vastineen, jossa minun ei tarvinnut merkittävässä määrin tehdä muuta kuin vaihtaa tietyt termit toisiksi. Sama argumentaatio pätee hyvin kumpaankin suuntaan.

Suoritin kolmantena maisterikurssinani Uuden testamentin kreikkaa tenttimällä tietyt Raamatun tekstit. Tentissä ei saanut käyttää sanakirjaa, mitä aluksi jännitin, mutta tentti kuitenkin sujui hyvin. Merkittävin haasteellisuus liittyi käytännön järjestelyihin: minun piti itse toimia netissä, että sain selville kurssin vastuuopettajan ja sitten vielä olla yhteydessä häneen, että tentti-ilmoittautumisen sai näkyviin. Toisen kreikan jatkokurssin kanssa tätä edelleen odotan.

Viimeiset kandiopinnot

Toiseksi viimeisenä kandivaiheen kurssinani osallistuin Eero Huovisen saarnakurssille, jota olin kuullut aiemman järjestämiskerran yhteydessä kovasti kehuttavan. Eivätkä kehut mitään tyhjiä puheita olleetkaan. Huovisen esiintymiseen en ole koskaan ollut pettynyt, hän on karismaattinen ja viisas mies, jota on ilo kuunnella oikeastaan aina riippumatta siitä, mitä hän sanoo. Tällä noin sata osallistujaa vetäneellä kurssilla Huovinen luennoi pääasiassa saarnaa käsittelevän kirjansa pohjalta, mutta luennoille sisältyi myös merkittävässä määrin aktiviteetteja, esimerkiksi erään presidentti Obaman puheen perusteellista analysointia sekä yleistä keskustelua. Monen luennon aluksi Huovinen kysyi vapaaehtoista ja sellaisen saatuaan antoi hänen lukea Raamatusta jakeen. Kun oltiin yleisesti hieman annettu kohteliasta palautetta lukijan lukemisesta, oli tehtävänä keksiä jakeesta muistaakseni 20 sekunnin mittainen saarna. Hauskana muistona mieleen jäi myös se kerta, kun Huovinen toi luennolle vieraaksi tuntemansa entisen diplomaatti Jaakko Iloniemen, jonka one-linereita kirjoitinkin urakalla muistiin.

Saarnakurssi suoritettiin osin raportoitavalla kenttätyöllä ja osin tentillä. Kenttätyö oli mukava kokemus, ryhmämme lähti minulle jo tutuksi käyneeseen Pyhän Henrikin katedraaliin observoimaan katolista saarnaa. Tenttiin sai valita viidestä kirjasta kolme: mukana oli kaksi Huovisen kirjaa, eräs yleinen puhetaidon opas, muuan ruotsinkielinen kirja sekä jopa kaunokirjallinen teos. Itse valitsin tenttiin kolme ensin mainittua, en lukenut niistä yhtäkään lähellekään puoliväliä, ja onnistuin silti saamaan vitosen. Tämä mahdollistui tosin suureksi osaksi tentin melko yleisluontoisten kysymysten vuoksi.

Sitten päästäänkin pitkäaikaiseen murheenkryyniini, eksegetiikan kivijalkakurssin B-osaan! Tämä opintojakso odotti valmistumista noin puolitoista vuotta mutta saapui kuitenkin viimein päätökseensä. Mietin suoritusta pitkään esseellä, jota kirjoitinkin jo melko pitkälle, mutta viivästymisen ja tutkintouudistukseen liittyvän hässäkän vuoksi päädyin kuitenkin yrittämään kirjatenttisuoritusta. Tätä yritin jo ensimmäisessä periodissa samassa tilaisuudessa saarnakurssin tentin kanssa. Koska kuitenkaan en saanut luettua tähän tenttiin sitäkään vähää mitä saarnakurssiin, palautin tentin tyhjänä. Myöhemmin syksyllä yritin uudestaan luettuani jokaista neljästä kirjasta hyvin pinnallisesti, ja lopulta selätin tämän pitkällisen vastukseni saaden arvosanaksi kolmosen. Viimeinen kandikurssi oli suoritettu ja oli aika ottaa paperit ulos.

Kandidaatiksi valmistuminen

Tutkintotodistuksen saaminen oli lopulta helpompaa kuin olin luullut. Kävin kertaalleen juttelemassa opintoneuvojan kanssa, ja sain vastaukset kaikkiin kysymyksiini. Ensin minun tuli sähköisellä lomakkeella rekisteröidä aineopintoni yhdeksi kokonaisuudeksi (tämä olisi tullut tehdä myös muiden opintojen osalta, jolleivät ne jo olisi suoraan olleet koottuina). Laskin moneen kertaan, että kursseja oli tarpeeksi, ja sijoitin ne sitten lomakkeelle. Aikoinaan suorittamani kahden opintopisteen Jeesuksen ihmeet -luentosarja muuten jäi näillä näkymin ylimääräiseksi suoritukseksi, sillä en yrityksestä huolimatta saanut siihen liittyvää kirjallisuusosiota suoritettua.

Kun aineopintokokonaisuus oli valmis, laitoin menemään tutkintotodistuspyynnön ja vastasin kandipalautekyselyyn. Noin kymmenen päivän kuluttua sain ilmoituksen, että todistukseni on noudettavissa. Ulkomaan matkalta arkeen palattuani kävin sitten noutamassa paperit ja sulkeuduin onnittelijoiden suosioon!

Kolme ja puoli vuotta teologisessa

Mitä siis on nyt sanottava? Olen eräänlaisella välietapilla, suurin osa opinnoistani on pistemäärän suhteen jo käyty. Nyt edessä siintää enää lopulta melko yksinkertainen paketti opintoja, harjoittelu, pro gradu -tutkielma ja itse pääpalkinto. Takana olevat kolme ja puoli vuotta näyttäytyvät minulle vaiherikkaana aikana, jossa olen kokenut kenties elämäni suurimmat ilot mutta myös todennäköisesti ainakin toisiksi suurimmat haasteet.

Moni asia on muuttunut. Tulin tiedekuntaan oppiakseni tuntemaan Raamattua paremmin ja vakavastiotettavammin, nyt huomaan tähtääväni hyvin kutsumustietoisena hengelliseen työhön. Tullessani 2014 olin kirkkokuntiin kuulumaton vapaakristillinen totuuden torvi, nyt olen luterilaiseen kirkkoon kuuluva yhteiskristillinen etsijä. Fuksina luulin tietäväni kaikesta kaiken, nyt tuntuu, että en tiedä oikeastaan mistään mitään. Opintojeni alussa olin teräkunnossa, nyttemmin jaksaminen on laahannut pahemman kerran maassa. Kolme ja puoli vuotta sitten tunsin pääkaupunkiseudulta niin vähän ihmisiä, että määrä olisi varmaan laskettavissa parin käden sormilla, nyt olen luontevasti mukana useammissa piireissä yli kirkkokuntarajojen ja akateemisten klikkien, ja sosiaalinen verkostoni on laajempi kuin ymmärränkään.

Ensimmäisen vuoden jälkeen kirjoitin, että tärkein oppimani asia oli laajempi perspektiivi. En ollut edes huomannut, miten ahdasta ja rajoittunutta, jopa naiivia ajatteluni oli monilta osin ollut. Suurimpia oivalluksiani teologian opiskelun ajalta on, että asiat tuppaavat olemaan monimutkaisia. Tämä havainto on merkittävässä ristiriidassa ihmisten arkisten toiveiden ja motiivien kanssa. Tänä päivänä kansa janoaa helppoja totuuksia, joitakin ihmisiä, jotka tunteisiin vetoavilla puheilla kertovat, mihin pitää uskoa. Tietoa on niin paljon, että yhden ihmisen elinikä ei riitä muuhun kuin korkeintaan muutamaan alaan tarkemmin perehtymiseen. Ja se musertava seikka, että asioihin pitäisi perehtyä ennen kuin niistä kannattaa sanoa mitään, halutaan kaikin keinoin torjua.

Minä en ole pystynyt valitsemaan helppojen totuuksien tietä. Useammat teologiset kysymykset ovat elämässäni ikään kuin hyllyllä odottamassa sitä, että tarkemmin tutkin asiat ja sitten ehkä voin muodostaa tarkemmat näkemykseni. Tämä on tärkeä näkökulma teologian opiskeluuni: kaiken muun ohella yritän löytää perusteltuja näkökantoja kantoihini. Hyvin tyydyttävä esimerkki tässä onnistumisestani on kandidaatintutkielmani. Aiemmin olin ollut Israel-teologian suhteen kysymysmerkkinä enkä ollut osannut löytää kantaani. Korvausteologia? Dispensationalismi? Jokin muu, mikä? Syvennyttyäni kandissani Roomalaiskirjeeseen lopulta löysin kannan, johon perusteellisesti kykenen sitoutumaan.

Toisen vuoden jälkeen kirjoitin eläneeni läpi kriisien vuoden. Oli raamattukriisiä, pääaineen pohtimista ja ennen kaikkea epävarmuutta tulevaisuuden suhteen. Kolmannen vuoden jälkeisenä kesänä kuitenkin tapahtui eräs merkillinen asia, joka tuntui selkiyttävän suuntaani. Voin sanoa, että sain silloin ensimmäisen kipinän pappiskutsumuksesta.

Olin toki ollut niin sanotulla pappislinjalla jo pidempään, mutta tämä johtui täysin linjan mielenkiintoisesta sisällöstä. Pitkin opiskeluja minulle tultiin sanomaan, että minusta tulisi hyvä pappi. En kuitenkaan nähnyt tälle edellytyksiä, enhän minä kuulunut kirkkoonkaan. Tämä asia muuttui talvella 2016-2017, ettekä varmaan usko, millaisen kamppailun ja pohdinnan jälkeen! Ratkaisu oli osaltaan käytännöllinen ja osaltaan teologinen, olin jo pidemmän aikaa ajattelultani lähestynyt luterilaisuutta.

Niin sitten kesällä eräänä iltana olin saunomassa sukutilallamme savolaisen luonnon keskellä, kun yhtäkkiä koin Jumalan läsnäoloa tavalla, jolla sitä en useimmiten koe. Ainakin tulkitsin sen Jumalaksi, joka halusi kohdata minua erityisesti anteeksiantavana (olin juuri märehtinyt elämäni syntejä) mutta myös kutsuvana. En muista, missä määrin kokemus oli sanallinen, mutta joka tapauksessa minulla heräsi jonkinlainen kutsumus paimenen virkaan. Tätä kutsumusta olen sitten koetellut ja tulkinnut saavani sille myös vahvistusta, se on myös pysynyt minussa kiinteämmin kuin monet ohikiitävät tunteet. Mutta aika näyttää, missä minun paikkani todella on.

Olen alkanut yhä enemmän mieltyä ajatukseen lähteä jonnekin kauas lähetystyöhön. Niin moni asia tuntuisi olevan kohdillaan: töitä olisi ehkä helpompi saada kuin armottomassa kilvassa kansankirkon papinpaikoista, minulla olisi ehkä mahdollisuus saada vihkimys ulkomailla, saisin myös irtioton ja ennen kaikkea ainutlaatuisen mahdollisuuden levittää hyvää sanomaa. Mikään ei myöskään erityisesti tunnu estävän lähtöä ulkomaille, en ole ainakaan tällä hetkellä mitenkään sidottu Suomeen. Jos joku taho haluaisi minut lähettää, katson, että en olisi välttämättä mikään kaukaahaetuin vaihtoehto.

Mutta kun katson näitä vuosia taaksepäin, jään melkein sanattomaksi niiden kaikkien hyvien muistojen edessä, jotka olen saanut opiskelujeni myötä. Muistan hyvin orientoivan viikon ja ensimmäisen päivän jännityksen, opiskelijatapahtumat Fuksiseikkailusta laskiaiseen ja leffailloista sitseihin. Peruskurssien massaluentojen sympaattisuuden. Ainoan kohtaamiseni Räisäsen kanssa hänen tullessaan vierailevaksi luennoitsijaksi ja sen, kuinka möhlin mahdollisuuteni ainiaaksi keksimällä huonosti muotoillun kysymyksen! Kuokkavierailuni alemman vuosikurssin luennolle, kun halusin päästä kuulemaan fuksien mielenkiintoiseksi sanottua luennoitsijaa. Sen, kun melkein myöhästyin TVT-ajokorttitentistä. Puurojuhlan, jonka jatkoilla minulle laulettiin syntymäpäivän onnittelulaulu. Vaiherikkaan teologiristeilyn, jolla voitin palkinnon, jota kukaan ei olisi halunnut: uuden risteilyn. Nautinnon opiskellessani klassisia kieliä. Aikaiset latinan luennot, joille ostin euron kahvin ja joilla pääsin kunnolla rentoutumaan. Uskontotieteen maailmanuskontojen kurssin, etenkin juutalaisluennon. Dogmatiikan luennon, jolla puhe kääntyi humoristiseen keskusteluun teologian opiskelusta Britanniassa. Kiinnostumiseni patristiikasta. Huovisen saarnakurssin. Kivoimpana opintojaksona kaikista praktikum I:n. Monet tuparit, synttärit, mökkeilyt, raamistelut ja illanvietot. TYT:n ekskursiot aivan ennennäkemättömiin maailmoihin. Lukemattomat ruokalakeskustelut mitä kirjavimmissa seurueissa. Moninaiset opiskelun ohessa käydyt teologiset tapahtumat, eksegeettiset ja patristiset päivät, STI-vierailut luentoineen, päiväkahvikeskusteluineen sekä tietenkin edullisine kirjoineen.

Lisäksi on teologian opiskelu Helsingissä välillisesti aiheuttanut elämässäni paljon hyvää. Olen tutustunut täällä toinen toistaan upeampiin ihmisiin, jakanut monia riemun hetkiä, antanut omastani ja tullut ravituksi muiden kautta. Olen kiitollinen siitä, että en vuonna 2012 päässyt ensimmäistä varasijaa edemmäs pyrkiessäni Jyväskylään opiskelemaan historiaa. Tai että lopulta otin ”riskin” valita Helsinki Joensuun sijaan. Ei epäilystäkään, etteikö minulla olisi voinut olla merkittävä tulevaisuus myös noissa kaupungeissa. Mutta en ole pettynyt siitä, että olen ollut täällä, saanut nämä ihmiset, nämä kokemukset, nämä hetket. Olen täällä niin kotonani, että en osaa pitää vieläkään valintaa lähteä tänne opiskelemaan teologiaa huonona ratkaisuna.

Kun elämää katsoo hiukankin yleisluonteisemmin, niin minullahan ovat asiat oikeastaan ihan hyvin. Kiitos Jumalalle ja kiitos teille, kanssakulkijat!

Kokemuksia teologian opiskelusta 12: Kesän rämpimiset

Jälleen on pyörähtänyt käyntiin uusi lukuvuosi, minun kolmanteni. Mikäli asiat soljuvat odotetusti, suoritan tämän vuoden aikana kandidaatintutkielmani loppuun. Odotukseni ovat korkealla: vuoteen tullee proseminaarin lisäksi sisältymään myös lisää eksegetiikkaa ja systemaattista teologiaa, latinaa sekä soveltavia opintoja. Näistä kirjoittanen lisää sitten, kun ensimmäinen periodi on päättynyt, nyt on aika tehdä tarpeelliset päivitykset kesällä suorittamistani opiskeluista.


Kreikka: Kreikankielinen Uusi testamentti: Kirjeet
Kirkkohistoria: Kirkkojen ja tunnustuskuntien historia

Kuten viimeksi kerroin, unohdin ilmoittautua varsinaiseen kreikan jatkokurssin tenttiin. Samaten kirkkohissan lukukurssin tenttipäivää siirsin jatkuvasti kauemmas, mutta lopulta päädyin suorittamaan sen yhdessä ja samassa tenttitilaisuudessa kreikan kurssin kanssa. Niin siis eräänä kesäkuisena päivänä lähdin tavoittelemaan kymmentä opintopistettä yhdellä istumalla.

Kreikka ei minua juurikaan jännittänyt: luin muistaakseni alueena olevat Uuden testamentin kirjeet läpi enkä tehnyt paljoa enempää. Sanakirja sai normaaliin tapaan olla tentissä mukana, ja tehtävät koostuivat tekstijaksojen kääntämisestä ja sanojen määrittelystä.

Kirkkohistoria sen sijaan kuumotti. Numerolla ei ollut minulle juurikaan väliä enää tässä vaiheessa, halusin vain saada kurssin ja opintopisteet pois päiväjärjestyksestä. Paaveja koskevan kirjan osuuden olin jo aikoja sitten käynyt läpi, kalvinismia koskevaa en lopulta tainnut loppuun edes lukea. En kokenut enää olevani sellaisella motivaatioasteella, että minulle olisi kirjasta juurikaan jäänyt mitään mieleen. Etsin sen sijaan netistä joukon kirja-arvosteluja ja tekstejä koskien kyseistä kirjaa ja luin niitä. Paaveista kertasin omia muistiinpanojani, ja sitten oli koitoksen aika.

Sain tenttitilaisuudessa kummankin tentin eteeni, ja tartuin ensiksi varmempaan eli kreikkaan. Sen selätettyäni siirryin kirkkohistoriaan, jossa muistaakseni oli kaksi kysymystä kummastakin kirjasta, ja näistä piti valita yhteensä kolme ja kirjoittaa niihin esseevastaukset. Paavit olivat minulla paremmin hallussa, joten valitsin niitä koskevien kysymysten lisäksi yhden kalvinismikysymyksen. Kirjoiteltuani esseet poistuin salista: aikaa suorituksiin oli varattu nelisen tuntia, mutta minä olin mielestäni tyytyväinen vastauksiini jo ennen kuin kolme tuntia oli kulunut. Periaatteessa olisin voinut ehtiä tehdä vielä kolmannenkin tentin esimerkiksi joltain kielikurssilta.

Kirkkohistorian osuus meni omasta mielestäni melko heikosti, ja jännitinkin pitkään, olinko päässyt läpi. Sain tästä kurssista lopulta tietääkseni ensimmäisen kakkosen koko yliopistoaikanani, mutta olin siihen suhteellisen tyytyväinen ja sain huokaista helpotuksesta. Kreikka meni odotetusti hyvin.


Eksegetiikka: Raamattu tutkimuksen kohteena

Luulin jo suorittaneeni kymmenen opintopisteen kivijalkakurssista puolet ennen kesää, mutta sainkin erään siihen kuuluvan suorituksen, hermeneuttisen kehitystehtävän, takaisin. Professori ei ollut hyväksynyt sitä, sillä esseessäni oli kyllä hyvin omaa pohdintaa ja kokemusta, mutta liian vähän keskustelua tutkimuskirjallisuuden kanssa. Niin minun sitten piti palata esseen pariin.

Työskentely kuitenkin hidastui merkittävästi useista syistä. En ollut oikein varma, mitä minulta tarkkaan ottaen vaadittiin, ja jouduin esittämään tarkempia kysymyksiä sähköpostitse. Koin, että minulta odotettiin historiallis-kriittisten kommentaarien käyttöä, mutta en käsittänyt, miten olisin niitä voinut hyödyntää. Harmonisointia koskevassa esseessäni olin tuonut esille, että keskityn nimenomaan teksteihin niiden lopullisessa muodossaan: voiko niitä harmonisoida sellaisina kuin me ne tänä päivänä tunnemme. Siten en kokenut, että tekstien syntyhistoria olisi suurestikaan vaikuttanut tutkimukseeni.

Erinäisistä syistä johtuen sähköpostivastausten saaminenkin kesti kohtuullisen kauan, ja niin työni pitkittyi entisestään. Elokuussa sain ongelmakenttään viimein jotain selvyyttä ja kykenin aloittamaan esseen parantelun toden teolla. Sittemmin minua ovat hidastaneet vielä monet vapaa-ajan sosiaaliset menot ja alkaneet muut kurssit. Deadline tehtävälle on lokakuussa, ja uskon selviäväni työstä siihen mennessä.

Kivijalkakurssiin kuuluu myös B-osa, joka on viiden opintopisteen laajuinen. Sen ajattelin suorittaa esseellä, joka käsittelee sitä, miten Ensimmäisessä Pietarin kirjeessä on käytetty Vanhaa testamenttia. Essee vaatinee kohtuullisen paljon lukemista taustalle, ja sainkin ilokseni kirjavinkkejä. Myös tämän tehtävän pitäisi olla ensi kuussa valmis, sillä seminaarin alkaessa kivijalkakurssin tulisi olla suoritettuna.


Yritän saada itseäni lukemaan ja työskentelemään, vaikka aina ei tuntuisikaan siltä. Loppujen lopuksi tämä on kuitenkin sydämeni ala, vaikka innostusta ei joka hetki löytyisikään.

Kokemuksia teologian opiskelusta 10: Eksegetiikkaa, systistä ja lomattomuutta

Toisen vuoden neljäs periodi. Ja vähän sen jälkeistäkin.

On aika kertoa, miten lukuvuoden loppu on sujunut. Olen tähän mennessä saanut perusopintoni viimein suoritettua, mutta tiettyjä töitä on vielä jäänyt niin sanotusti roikkumaan, ja ajattelin hoitaa niitä kesällä. Mahdollisesti kuvailen kesällä omassa kirjoituksessaan eksegetiikan kivijalkakurssin B-osiota ja kirkkohistorian kirjakurssia, kun taas tällä kertaa ajattelin keskittyä neljään muuhun kokonaisuuteen, jotka olen jo enemmälti suorittanut.


Eksegetiikka: Eksegeettinen työskentely

Viime kerralla kerroin lähinnä tämän kurssin luennoista ja tentistä koostuneesta osasta. Neljättä periodia puolestaan pääosin hallitsi esseenkirjoitukseen keskittyvä jakso, joka tapahtui ohjatuissa ryhmissä. Minun ryhmässäni oli kymmenen jäsentä, ja meidät jaettiin viideksi pariksi. Kukin pari sai raamatunkohdat, joista tulisi kirjoittaa eksegeettinen analyysi. Käytännössä siis käsittelisimme jakeitamme jostain näkökulmasta tutkimuskirjallisuuden valossa, ja lisäksi kertoisimme sen Raamatun kirjan, johon jakeet sisältyivät, syntyhistoriasta. Mukaan voitiin liittää myös osio jakeiden myöhemmästä tulkinnasta.

Ensimmäinen versio esseestä siis tehtiin pareittain. Sovin tapaamisia oman parini kanssa, mutta pääosin teimme työtämme omalla ajallamme jakamiemme vastuualueiden mukaisesti. Minä esimerkiksi kirjoitin johdannon, syntyhistorian ja käännöksen jakeistamme. Aikanaan essee sitten oli ryhmätapaamisessa opponoitavana eli muiden (ohjaaja mukaanlukien) arvioitavana. Kyseessä oli siis hieman samanlainen menettely kuin kirkkohistorian toisella kurssilla. Näin jokaisen parin essee käsiteltiin ja siitä annettiin palautetta, sekä hyvää että kehitettävää.
Tämän jälkeen työn muokkaaminen jatkui – hieman erikoista kyllä – yksilöllisesti. Minä ja parini siis palautimme lopulta analyysistamme erilliset muokatut versiot.

Työn tekeminen vaati paljon aikaa ja vaivaa. Jakeemme olivat Jaakobin kirjeen lopusta, joten etsin käsiini jopa seitsemän Jaakobin kirjettä käsittelevää kommentaaria eli tietynlaista selitysteosta. Niitä sitten selailin sekä syntyhistoriaosioiden että itse jakeitamme käsittelevien kohtien osalta. Tein myös kattavat muistiinpanot, jotka helpottivat lopullista kirjoittamista. Lopulta sain työni palautettua ja sain juuri tietää saaneeni siitä hyvän arvosanan.


Eksegetiikka: Raamattu tutkimuksen kohteena (A-osa)

Opinnoissamme suoritamme pääaineestamme niin kutsutun kivijalkakurssin, jonka ideana on käsittääkseni olla kandiseminaaria varten valmentava kokonaisuus. Eksegetiikan kivijalkakurssin laajuus on kymmenen opintopistettä, ja se on jaettu A- ja B-osiin.

A-osa koostui luennoista ja oppimispäiväkirjasta, esitelmästä sekä kirjallisuudesta, joka oli mahdollista suorittaa useammalla vaihtoehtoisella tavalla. Luentoja oli kerran viikossa (tosin ne olivat pitkähköjä) ja aiheina oli niin yleisiä asioita eksegetiikasta kuin yksityiskohtaisempaakin tietoa muun muassa arkeologiasta, foinikialaisista, Qumran-tutkimuksesta ja Da Vinci -koodista. Lisäksi loppupään luennoilla opiskelijat pitivät omia ryhmäesitelmiään. Kyseessä oli noin kahdenkymmenen minuutin esitelmä tietystä aiheesta, kuten vaikkapa vedenpaisumuskertomuksista, Raamatusta ja uskonnonopetuksesta, Maria Magdaleenasta eri teksteissä tai muotohistoriasta, joka oli oma aiheeni. Työstin parini kanssa esitelmän, jonka tekeminen oli siinä mielessä huojentavaa, että meille kerrottiin etukäteen hyvät kirjallisuusvinkit ja esseetä ei tarvinnut aiheesta lisäksi kirjoittaa. Luentojen aiheista ryhmäesitelmät mukaan lukien tuli kirjoittaa lyhyehkö oppimispäiväkirja.

Kirjallisuuden sai suorittaa joko tenttimällä, tutkivalla esseellä tai niin kutsutulla hermeneuttisella kehitystehtävällä, jonka itse valitsin. Kehitystehtävä oli hieman samanlainen kuin tiettyyn eksegeettiseen ongelmaan tai kysymykseen pureutuva tutkimusessee, mutta näkökulma sai olla henkilökohtaisempi.

Aiheiden kirjo oli laaja. Sai esitellä jonkin tutkimusprojektin, väitöskirjan tai eksegeettisen menetelmän. Oli mahdollista paneutua johonkin eksegetiikan klassiseen ongelmaan nykytutkimuksen valossa, esimerkiksi Raamatun kaanoniin, muinaiseen profetiaan tai juutalaisten esittämiseen Johanneksen evankeliumissa. Lisäksi mahdollista oli tehdä saarna-analyysia tai tarkastella kulttuuria, politiikkaa tai ajankohtaisia tapahtumia eksegeettisesti. Sellainenkin hieman yllättävä vaihtoehto oli, että sai pohtia hartauspuheen pitämistä ja sitä, miten tuosta puheesta saisi samaan aikaan hengellisesti rakentavan ja historiallisille tosiasioille oikeutta tekevän. Itse valitsin vähän soveltaen aiheekseni Jeesuksen tuomitsemisen Jerusalemissa. Keskityin paitsi kyseisen tapahtuman kuvailuun eri evankeliumeissa, myös Raamatun harmonisoinnin oikeutuksen pohdintaan ja omaan suhteeseeni Raamattuun ja eksegetiikkaan.

Tästä siis koostuu puolet kivijalkakurssista. Toisen puoliskon ajattelin suorittaa kesällä, mikäli vain ehdin, ja se luultavasti tulee olemaan esseesuoritus.


Systemaattinen teologia: Johdatus dogmatiikaan

Päädyin mielenkiinnosta ottamaan viiden opintopisteen kurssin myös systiksestä. Kyseessä on itse asiassa tämän aineen kivijalkakurssin eräs mahdollinen B-osa, mutta sen sai suorittaa vapaasti, vaikka pääaine olisikin toinen.

Nautin kurssista, vaikka se olikin hieman erilainen kuin olin luullut. Olin internet-tietojen perusteella ollut siinä uskossa, että kurssin kirjallisuutena olisi muun muassa Augustinusta tai Katolisen kirkon katekismus, mutta näin ei enää nykyään olekaan. Sen sijaan tarjolla oli joukko lähinnä lähihistorian teologeja, varhaisimpana kylläkin oli reformaation ajan Jean Calvin.

Jos siinä kirkkohistorian lukukurssissa onkin valtava rehkiminen viiden opintopisteen eteen, tästä kurssista pisteet irtosivat helpommalla. Suoritukseen periaatteessa riitti parityönä tehtävät esitelmä ja essee ja se, että oli läsnä luennoilla. Luentojakin siis oli, mutta vain vähän, aiheena esimerkiksi luonnollinen teologia (missä määrin Jumala voidaan tuntea luonnon kautta). Lisäksi mieleen jäi erityisen mukavana luento, jolla keskustelu ajautui siihen, millaista on teologian opiskelu Yhdistyneessä kuningaskunnassa. Menimme siis aika rankastikin aiheen viereen, mutta oli valtavan kiintoisaa kuunnella mielenkiintoisia juttuja tuosta maailmasta.

Esitelmää varten jokainen pari tai ryhmä sai oman teologinsa, jonka tuotantoa lukemalla tuli yrittää löytää vastaus väljään kysymykseen: mitä on teologia ja teologian metodi kyseisen kirjoittajan mukaan. Meidän teologimme oli Calvin, ja soveltaen keskityimme lähinnä siihen, miten Jumala voidaan Calvinin mukaan tuntea. Aineistona meillä oli Institutio Christianae Religioniksen (käsittääkseni pidetään Calvinin pääteoksena) ensimmäisen kirjan luvut 1–10. Luin englanninkielistä käännöstä, joka oli suhteellisen vaikeaselkoinen sanastollisesti, mutta itse väitteet oli helpohkoa ymmärtää. Myös essee tehtiin parityönä loppuun saakka, ja sen tehtävänanto ja aihe oli aika lailla sama kuin esitelmänkin.


Kreikka: Kreikankielinen Uusi testamentti: Kirjeet

Kielirakkaana ihmisenä ja kreikkaan sangen viehtyneenä valitsin myös niin sanotun jatkokurssin B-osan (A-osan oli suorittanut toisen vuoden alussa). Tämä osio oli luentojen osalta intensiivinen: näitä noin kaksoistunnin mittaisia luentoja oli vain viisi. Niillä käsiteltiin hyvin tarkasti jae jakeelta läpi Efesolaiskirje ja Ensimmäinen Pietarin kirje, kreikaksi totta kai. Tenttiin tulisi näiden kirjeiden lisäksi myös joukko muita Uuden testamentin kirjeitä, joihin oli tarkoitus tutustua itsenäisesti.

Oli hyvin miellyttävää päästä syvällisesti Raamatun äärelle ja oppia paljon lisää kielellisiä seikkoja käsittelemistämme kirjeistä. Tällainen työskentely on kenties asia, jossa koen olevani kaikkein vahvimmillani teologiassa.

Oma huolimattomuuteni maksoi minulle sen, että en ole vieläkään saanut kurssia täysin suoritettua. Unohdin nimittäin ilmoittautua tenttiin, minkä vuoksi joudun suorittamaan sen myöhemmin. Tämä ei muistaakseni ollut ensimmäinen vastaava unohdus, ja tiesin toki, että neuvottelemalla opettajan kanssa olisin voinut päästä osallistumaan. En kuitenkaan tällä kertaa kehdannut asettua kiusalliseen tilanteeseen, ja yritän nyt sitten muistaa ilmoittautua kohtapuoliin kesätenttiin.

　

Tässä oli kuvaus opintojaksoista, seuraavassa postauksessa sitten aion jälleen analysoida kulunutta vuotta teologian opinnoissa.