Olen kuulunut Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon lähes kahden vuoden ajan. Siihen, että aikuisiällä päädyin käymään rippikoulun ja vastaanottamaan konfirmaation kyseisen kirkkokunnan jäseneksi, oli neljä pääasiallista syytä. Ensinnäkin halusin "virallistaa" elämässäni jo pitkään vallinneen todellisuuden, jossa olin päätynyt yhä enemmän pyörimään luterilaisissa piireissä, jotka olivat korvanneet aiemman vapaakristillisen ympäristön. Toiseksi halusin tulla muodollisesti päteväksi ehtoollisvieraaksi luterilaiseen ehtoollispöytään, johon jo kohtuullisen aktiivisesti otin osaa. Kolmanneksi halusin tehdä opiskeluihini liittyvistä osioista, etenkin harjoittelujaksosta, itselleni luontevamman suorittaa. Neljänneksi koin kansankirkkoon liittymällä vieväni täyttymykseen lupauksen, jonka olin antanut Jumalalle jo "ensikohtaamisellamme", katsottiin tuo lupaus moraalisesti sitovaksi tai ei.
Näitä asioita pitkään mietittyäni ratkaisin siis asian ja tulin kirkon jäseneksi 29. tammikuuta 2017. Kaksi päivää myöhemmin, 31. tammikuuta, kaduin päätöstä ensimmäisen kerran. Voidaankin sanoa, että tuosta saakka olen kamppaillut kirkon kanssa. Karkeasti viime keväästä lähtien ongelmani ovat vähitellen kasvaneet, ja nyt ne näyttävät tulleen ratkaisemattomaan suuruuteen. Olen melko varmasti tullut siihen tulokseen, että jätän kansankirkon jäsenyyden tämän vuoden aikana, todennäköisesti jo ennen kesää. On tapahtunut monia asioita, olen joutunut ottamaan useita "askelia", joista haluan kirjoittaa. Kaikki liittyy ulkopuolisuuden tunteeseen, jota ev.-lut. kirkossa olen kokenut noiden liittymiseni jälkeisten euforisten kahden päivän jälkeen. Ulkopuolisuuden tunne, joka on omalla tavallaan koko elämääni keskeisesti määrittävä piirre, on suhteessani kirkkoon ilmennyt kahdella melko erilaisellakin tavalla. Nyt on aika valottaa kokemuksiani näistä ensimmäisen suhteen.
Liberaalit ja konservatiivit
Kaksi sanahirviötä, jotka aina kulkevat mukana kirkon kuohuissa, ovat liberaali ja konservatiivi. Tähdennän jo kärkeen, että nämä sanat ovat tietenkin yleistyksiä, ja muuttuvat edes jossain määrin järkeviksi käyttää ainoastaan yksityiskohtaisemmissa kysymyksissä. Siten ei ole mielestäni kovinkaan mielekästä puhua siitä, että joku on konservatiivi ja joku liberaali. Esimerkiksi itse olen monissa kysymyksissä konservatiiviseksi tulkittavalla kannalla, joissakin kohdin taas liberaalimpi.
Kirkossa on kuitenkin karkeasti havaittavissa ainakin kaksi osapuolta, jotka käyvät eräänlaista taistelua keskenään. Kyllä, ev.-lut. kirkkoa keskeisesti määrittävä piirre on, että se on taistelun kirkko. Siinä kamppaillaan etenkin oikeudesta olla olemassa, mutta myös vallasta ja ihmisten suosiosta. Tämän kamppailun osapuolia nimitän tässä kohtaa epätarkasti liberaaleiksi ja konservatiiveiksi. Oikeastaan kyse on enemmän tietynlaisista nähtävissä olevista suuntauksista kuin yksittäisistä ihmisistä tai edes ihmisjoukoista. Kaksi voimaa kilpailee keskenään.
Liberaalit ovat jossain määrin kansankirkollisempia, mutta eivät kuitenkaan valtavirtaa ainakaan radikaaleimman siipensä osalta. Monet heistä ovat suuria liturgikkoja, vaikka opillisissa ja eettisissä kysymyksissä enemmän poiketaankin kristikunnan perinteisistä kannoista vaihtelevassa määrin. Liberaalit ovat usein aktiivisia vaikuttajia ja yhteiskunnalliset oikeudenmukaisuuteen liittyvät kysymykset korostuvat heidän retoriikassaan.
Konservatiivit puolestaan vaikuttavat selkeimmin tietyissä kirkon herätysliikkeissä, näkyvästi ainakin evankelisuudessa ja viidesläisyydessä. Hiukan lievempää konservatiivisuutta esiintyy monin paikoin myös kansankirkollisuuden piirissä. Konservatiivit korostavat perinteistä, raamatullista ja luterilaista kristinuskoa sekä muuttumattomia totuuksia etenkin opin ja etiikan alueella. Heidän tulokulmansa asioihin on usein korostuneemmin hengellinen.
Kumpi kamppailussa on voitolla? Minun kokemukseni on, että ensimmäinen "voima", liberaalius. Katsottaessa kirkon kehitystä voidaan selkeästi havaita hidas siirtymä vanhoillisuudesta kohti uudistusmielisyyttä, perinteisestä tunnustuskirjaluterilaisuudesta kohti mitä lennokkaimpia tulkintoja melkein mistä tahansa aiheesta, tuonpuoleisuuden korostamisen vähenemisestä tämänpuoleisuuden korostamisen kasvamiseen ja perinteisestä kristillisestä vastakulttuurisesta etiikasta kohti yhä laajempaa mukautumista siihen, millaiset sekularisoituneen länsimaisen yhteiskunnan arvot ovat. Jälleen karkeita yleistyksiä, mutta uskon taustalla olevan pointin, jonka kaikki pystyvät näkemään, jos vain haluavat katsoa.
Kirkko on selkeämmin havaittavissa yhteisöksi, jossa kaikille ei ole tilaa. Niskan päällä oleva liberaali osapuoli nimittäin kyllä sanoo, että kirkko kuuluu kaikille, mutta nämä sanat eivät todellisuudessa tarkoita mitään, sillä samaan aikaan konservatiivien elintilaa kirkossa kavennetaan kaikin voimin. Todellisuudessa liberaalien kuuluisi sanoa, että kirkko kuuluu kaikille, jotka eivät pane vastaan liberaalille ajatusmaailmalle. Konservatiivi saa kyllä ajatuksissaan olla, mutta on tehtävä oman uskonsa kanssa kompromissi ja pyrittävä olemaan antamatta sen näkyä, toimimatta uskonsa mukaisesti. Kaikille kristinuskoa edes vähän tunteville pitäisi olla selvää, että tällaisen kompromissin tekeminen on varsin epäkristillinen teko ja laajemmin sovellettuna itse asiassa vesittää uskontomme uskottavuuden. Siksi on tökeröä vaatiakaan sellaista.
Edellä kirjoittamastani todistavat kirkkaimmin tietysti virkakysymykseen liittyvät väännöt, joista edelleen, 30 vuotta naispastoriuden hyväksymisen jälkeen, saamme lukea. Ei ole tarvetta paneutua tähän kysymykseen sen laajemmin, mutta se todistaa selkeällä tavalla kehityksen, jossa konservatiiveille, tässä tapauksessa perinteisen virkakannan edustajille, on vuosien mittaan tullut yhä tukalammat oltavat. Ensin oli ponsi ja työvuorojärjestelyt, sitten niistä epämääräisesti luovuttiin ja nyt ollaan tilanteessa, jossa retoriikan perustan muodostavat se, että kirkolla on "vain yksi virka" ja että "perinteisen virkakannan edustajat harjoittavat syrjintää". Konservatiiviset herätysliikkeetkin ovat yhä suuremmissa ongelmissa, kun niitä pikkuhiljaa aletaan vaatia mukautumaan kaikessa kirkkokunnan käytäntöihin, ja pastorien ja messutilojen saaminen muuttuu hankalammaksi ja hankalammaksi.
Tässä ei ole kyse kaikkien kirkosta. Tässä on kyse taistelusta, jonka johtoasemassa oleva taho julistaa: Et ole tervetullut. Sinua ei haluta tänne, ei ainakaan omana itsenäsi. Mene pois.
Kuten kerroin, en ole mikään tyyppiesimerkki konservatiivisesta kristitystä, koska olen monissa kohtaa myös selkeästi oman vähemmän konservatiivisen polkuni kulkija. Minua on viime aikoina luonnehtinut erityisesti etsijyys: en ole tästä syystä tehnyt kovinkaan vahvoja kannanottoja. Sillanrakentajatyyppi olen ollut jo pitkään, minulle on ollut tärkeää olla sovitteleva ja yrittää löytää yhteyttä ihmisten välille. Olen pyrkinyt ymmärtämään sekä liberaaleja että konservatiiveja ja onnistunut tässä, olen kokenut merkittävää hengellistä yhteyttä kumpienkin kanssa ja molempien joukossa on ihmisiä ja kristittyjä, joita arvostan suunnattomasti.
Tästä huolimatta koen kirkon saaman suunnan henkilökohtaisesti satuttavaksi. Koen torjuvan sanoman kohdistuvan suoraan myös minuun, kun katson minua konservatiivisempien veljieni ja sisarteni kärsimystä. Sitä paitsi, jos tänään he ottavat osumaa, ehkä jo huomenna minäkin. Kaiken kukkuraksi minua vaivaa suunnattomasti se epäjohdonmukaisuus, joka liberaalin kirkon sanojen (tulkaa kaikki) ja käytännön toiminnan (tulkaa melkein kaikki) välillä on. Samantyyppisestä aiheesta laajemmassa mittakaavassa olen kirjoittanut kesällä jopa pienimuotoista kohua herättäneen kirjoituksen "Ecclesia iterum ecclesia fiat: Kirkon ongelma", jonka jälkipyykissä loitonnuin kirkosta merkittävällä tavalla. Minun alkoi yhä vähemmän tehdä mieli olla osa tätä kirkkoa, joka vaikutti olevan kiinnostumaton jäsentensä sekularisoitumisesta ja vain jatkavan jonkinlaisessa ideaalimaailmassa. Pääongelmani kiteytettynä on siis torjuva suhtautuminen kirkon perinteistä uskoa tunnustaviin sekä välinpitämättömyys jäsenkunnan maallistumisen edessä. En voi välttää ajatusta, että mitä jos kirkko on näiden asioiden vuoksi vähemmän kirkko kuin mitä sen pitäisi olla. Tai ainakin se yhä enemmän näyttää toimivan oman identiteettinsä vastaisesti.
Mutta sanotaan: "Ole itse se muutos. Vaikuta kirkon parhaaksi!" Ja onkin monia väyliä yrittää vaikuttaa asioihin. Tunnen monia ihmisiä, erityisesti konservatiivisemmin orientoituneita, joiden sydämen asiana on puolustaa hyvin samanlaisia ideaaleja, joihin itsekin uskon. He haluavat rehkiä sen puolesta, että kirkko aidosti kuuluisi kaikille ja että se ei koskaan unohtaisi hengellisyyttään. Todella merkittäviä avauksia ja toimia tehdään näiden konservatiivisemmin orientoituneiden yhteydenrakentajien toimesta jatkuvasti - toki yhteydenrakentajia on myös liberaalimmalla puolella, vaikka heistä minulla ei juuri olekaan läheistä kokemusta enkä siksi heistä juuri tämän enempää osaa kirjoittaakaan. Mutta summaten: yrityksen puutteesta kirkon jäseniä ei siis ainakaan voida moittia pyrkimyksessä saavuttaa ykseys. Itsekin olen kantanut korteni kekoon lähinnä olemalla aktiivinen somessa, kirjoitinpa myös arkkipiispalle ja olinhan toki ehdolla seurakuntavaaleissakin.
En silti voi kieltää sitä, että olen hyvin kyllästynyt tähän jatkuvaan kamppailuun. Keskustelut junnaavat paikallaan tilanteiden kärjistyessä uusien kohujen myötä hetkellisesti ja kaiken sitten taas palatessa "asemasotavaiheeseen". Jatkuvasti puhutaan avioliittokysymyksestä ja naispappeudesta, Raamatun auktoriteetista, suvaitsevaisuudesta ja kaikkien oikeudesta olla sitä, mitä ovat. Sama tuntuu jatkuvan loputtomasti ilman, että koskaan päästäisiin lopputulokseen, joka jollain tavalla tyydyttäisi ainakaan minua.
Välistä mietin myös sitä, miksi konservatiivisemmat yhteydenrakentajat monesti niin kovin haluavat säilyttää kirkon yhtenä siten, että he ovat valmiita ehdottamaan aika merkittäviäkin opillisia kompromisseja vain ykseyden tähden. Ikään kuin koskaan ei voisi tulla vastaan se raja, jonka jälkeen erottautuminen on perustellumpaa kuin yhdessä pysyminen. Lisäksi usein nämä yhteydenrakentajat puhuessaan yhdestä kaikkien kirkosta tuntuvat ajautuvan vaarallisen lähelle samanlaista ongelmaa, johon liberaali osapuoli syyllistyy. Kun puhutaan jatkuvasti konservatiivien oikeuksista kirkossa, ei usein osata ottaa huomioon liberaalimmin orientoituneiden kirkon jäsenten katsantokantaa. Tuntuu ikään kuin siltä, että paitsi konservatiivit, myös konservatiiviset yhteydenrakentajat usein tuntuvat lopulta ehkä tiedostamattaankin tavoittelevan samantyyppistä hegemoniaa kirkossa kuin liberaalit - vain konservatiivista. Minun kokemukseni mukaan valtaosan konservatiiveista ideaalikirkko olisi sellainen, jossa perinteinen kristillisyys kukoistaisi ja liberaaleille ajatuksille ei juurikaan annettaisi tilaa. Ehkä monen mielestä kaunis ajatus, mutta se tekee mahdolliseksi todella käyttää syrjintäargumenttia konservatiiveja vastaan ihan samoin kuin sitä voidaan käyttää liberaalejakin vastaan. Kumpikin kyllä haluaa kutsua mukaan kaikkia, mutta uskoakseni kumpikaan ei halua antaa kaikkien kukkien kukkia. Siihen "kaikkien kirkkoon" taitavat lopulta uskoa aika harvat, mikä on minusta ihan ymmärrettävää! Se vain olisi hyvä osata sanoa myös ääneen.
Niin, vaikka olen tässä kirjoituksessa kieltämättä melko aiheellisestikin antanut itsestäni konservatiiveja puolustelevan kuvan, en suhtaudu heidänkään kaikkiin toimintatapoihinsa kritiikittömästi. Mutta tässä kirjoituksessa ei tarkoitukseni ole puuttua sen suuremmin tähän kritiikkiin. Sen sijaan haluan tunnustaa epätoivoni kirkossa käytävän kamppailun ääressä. Minusta nimittäin vakavasti näyttää siltä, että melko pian, ellei jo nyt, on kummallekin osapuolelle, sekä liberaaleille että konservatiiveille, johdonmukaisempaa olla enää jakamatta yhtä ja samaa kirkkoa. Yhteys aiheuttaa yhä enemmän kompromissipaineita, jotka uhatessaan kummankin osapuolen tärkeimpiä arvoja voivat koitua hyvinkin tuhoisiksi. Ykseyden haitat kasvavat niin suuriksi, että täytyy yhä vakavammin kysyä, kannattaako se. Itseni on tässä raastavassa tilanteessa vaikeaa enää keksiä, mikä voisi olla hyvä ratkaisu, jos kirkon on oltava yksi.
Ensimmäinen syy haluuni lähteä kirkosta on siis täydellinen turhautumiseni siihen, että kirkossa on meneillään tällainen sota, jolle ei ole loppua näkyvissä. Jotkut voivat sanoa, että tämä on peräti kepeä syy, aivan liian heppoinen peruste lähteä. Mutta haluan ensinnäkin kiinnittää huomiota siihen, että tuo jo mainittu raja ykseyden ja totuuden varjelemisen välillä näyttää olevan häilyvä: melkein jokainen määrittelee sen vähän eri tavalla enkä ole kuullut mistään täydellisesti tyydyttävästä ratkaisusta. Minä pystyn tavallaan hyväksymään jo vaikkapa sellaisenkin eroamissyyn, että ei haluta allekirjoittaa tai tukea kirkon nykylinjaa. Omakin syyni yksinkertaisesti ilmaistuna on se, että en omassatunnossani huomaa olevani kykenevä sitoutumaan tällaiseen kirkkoon. Mutta en halua tehdä tästä kysymyksestä mitenkään helppoa, se on päinvastoin erityisen mutkikas.
Miksi pysyä kirkossa?
Satuin alkuvuodesta Perustan teologisilla opintopäivillä Timo Junkkaalan pitämään kanavaan, jossa pohdittiin sitä, miksi edelleen tulisi pysyä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenenä. Junkkaalan jäsenyyden säilyttämistä perusteleva alustus ja sitä seurannut värikäs keskustelu olivat mielenkiintoisia. Junkkaala itse esitti monia syitä pysyä kirkon jäsenenä, mutta kaiken kaikkiaan en tullut näistä syistä vakuutetuksi suuntaan tai toiseen. Koen tarpeelliseksi jo tässä kohtaa hiukan käsitellä kanavassa esitettyjä kirkossa pysymistä puoltavia syitä, koska niihin vetoamista kuulee usein ja olen itsekin näitä seikkoja joutunut miettimään. Referenssimateriaalinani on lehtijuttu, joka mielestäni kiteytti kanavan keskustelua hyvin - pyydän anteeksi, jos siinä jokin on kuvailtu epätarkasti tai jos oma muistini pettää!
Junkkaala esitti kirkossa pysymiseen ymmärtääkseni ainakin seuraavat syyt:
- Kirkon perusta on edelleen virallisesti Jumalan sana
- Jumalalla on vieläkin paljon kansaa tässä kirkossa
- Kirkon kautta on mahdollista vaikuttaa Jumalan valtakunnan hyväksi ainutlaatuisella tavalla
- Kirkko voi vielä muuttua paremmaksi
- Historia tarjoaa kosolti esimerkkejä siitä, kuinka suurinakin lankeemuksen aikoina Jumalan ihmiset ovat valinneet pysyä kirkossa, ja lopulta on tullut uusi kulta-aika
- "Meidät on kastettu tähän kirkkoon"
- Hajaannus on kirkolle vahingollista
Pitkään välttelin itse ajattelemasta kirkon jättämistä sen vuoksi, että se edelleen muodollisesti on varsin perinteinen ja klassisen kristillinen laitos. Aika ajoin kuitenkin olen kuullut mielipiteitä, joiden mukaan kirkko on todellisuudessa sitä, mitä se on käytännössä, ei niinkään sitä, mitä se on paperilla. Jo aiemmin mainitussa kirjoituksessani "Kirkon ongelma" käsittelin sitä epäsuhtaa, joka mielestäni kirkon virallisen ja käytännön todellisuuden välillä on. Se on mielestäni valtava ja alati kasvava.
Kirkossa ilman muuta on paljon kristittyjä, ja etenkin tähän kirkkoon paimeniksi asetettujen tulisi mielestäni erittäin tarkasti pohdinnoissaan harkita, mikä on todella aiheellinen syy jättää lauma. Sellaista on hankala äkkiseltään keksiä. Toisaalta maallikolla kysymys ei liene niin vaikea, sillä pelkän muodollisen jäsenyyden jättämisen tuskin tarvitsee tarkoittaa, että ei hyväksyisi kirkkoon jääviä ihmisiä kristityiksi. On kuitenkin sinänsä aiheellista pohtia, mikä voi olla niin iso ongelma kirkossa, että sen takia on valmis luomaan hajaannuksen itsensä ja toisten kristittyjen välille. Tällainen raja eittämättä jossain kohtaa on, mutta sen löytäminen jälleen kerran erittäin vaikeaa.
Kirkko on todella hyvä vaikuttamisen väline, etenkin rippikoululla on melkoinen potentiaali tavoittaa valtaosa kansamme nuorista evankeliumilla. Kaikkea pohdintaa ei kuitenkaan mielestäni voi rakentaa hyötynäkökohtien varaan, vaan joskus ihan oikeutetustikin periaatekysymykset voivat ajaa edelle. Vaikka näiden periaatteiden noudattamisesta pitäisikin maksaa korkea hinta.
On totta, että kirkko voi vielä muuttua paremmaksi. Olen itse paljon miettinyt sitä, että mitä jos lähtöni jälkeen näin käykin? Silloinhan kirkossa pysyneet voisivat sanoa minulle, että minä luovutin taistelun, mutta he veivät sen suotuisaan päätökseen. Olisin siis ikään kuin rintamakarkuri. Silti on hyvä muistaa myös, että tulevaisuutta on lupa myös arvioida ja ennakoida. Jos kirkon negatiivinen kehitys jatkuu eikä mikään tunnu tepsivän ja tilanne tuntuu muuttuvan mahdottomaksi, en soimaisi kovinkaan paljoa niitä, jotka tällaisesta kirkosta haluavat lähteä. Toki haluan muistaa, että kristittyjä ei ole kutsuttu luovuttamaan suurienkaan haasteiden edessä, vaan niiden keskellä luottamaan Jumalaan.
Monet historian esimerkit todistavat siitä, kuinka kirkon sisällä pysyminen on hyödyttänyt ja lopulta ovat koittaneet taas paremmat ajat. Ja onkin sinänsä vaikeaa keksiä syytä sille, että kristitty jättäisi Kristuksen kirkon näkyvän rakenteen. Herää kuitenkin kysymys, voiko näkyvä kirkko muuttua siten, että se on vähemmän kirkko, tai jopa kokonaan lakata olemasta kirkko teologisessa mielessä? Onko kiveen kirjoitettu, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko tulee pysymään kirkkona ikuisesti? Vaikka paremmat ajat lankeemuksen jälkeen koittaisivatkin, voidaanko asettaa mielekästä aikaa, jonka verran kristityn tulee kärsiä identiteettikriisin kourissa vellovan kirkon osana ennen kuin hänen on oikeutettua paeta?
Argumentti "meidät on kastettu tähän kirkkoon" tuntuu kummalliselta useastakin syystä, ennen muuta siksi, että jos olisin itse noudattanut sen tausta-ajatusta, minä en olisi koskaan luterilaiseksi tullutkaan! Sain kasteen Suomen Vapaakirkossa, mistä olen tietenkin kiitollinen. Mutta enkö olisi saanut kuunnella sydämeni ääntä ja liittyä luterilaiseen kirkkoon näkemysteni muututtua vain, koska minut on kastettu Vapaakirkossa? En usko, että kovinkaan moni luterilainen kirkossa pysymisen puolustaja ihan loppuun asti haluaa pitää tästä argumentista kiinni.
Viimeisenä kohtaamme ajatuksen, että hajaannus on kirkolle vahingollista, mikä on tietenkin totta. Kristus rukoili, että hänen omansa olisivat yksi. Mutta läpi kirkkohistorian on jatkuvasti jouduttu päätymään päätelmään, että täytyy olla jokin raja, jonka jälkeen eron tekeminen on pienempi paha kuin yhtenä pysyminen. Kristuksen kirkon jakautuminen on tragedia, ja monet jaot on varmasti tehty ilman todellisesti hyväksyttävää syytä, mutta siitäkin huolimatta eron tekemisen mahdollisuus kristillisten tahojen välillä on mielestäni raamatullisesti ja muutenkin teologisesti joskus perusteltu.
Kuten kirjoitin, en ole näistä argumenteista sinänsä vakuuttunut suuntaan taikka toiseen, vaikka jotkin niistä vaikuttavatkin paremmilta ja jotkin huonommilta. Näitä asioita voisi pohdiskella iäisyyksiin, monet ovat paljon niitä pyöritelleetkin, mutta selkeää ratkaisua ei ole löydetty. En näe tässä monimutkaisessa sekamelskassa tällä hetkellä muuta mahdollisuutta kuin olla tuomitsematta ihmisiä, päätyivät he mihin ratkaisuun tahansa. En siis myöskään ole tällä kirjoituksella halunnut lietsoa ketään eroamaan kirkosta, en tosiaankaan! Olen halunnut vain valottaa omaa kamppailuani aiheen kanssa ja sen vääjäämättömältä näyttävää lopputulosta.
Tämä kirjoitus esitteli ensimmäisen ulkopuolisuuteen liittyvän ongelmani kirkon kanssa. Olen aikeissa julkaista myös toisen, joka käsittelee aihetta hyvin toisenlaiselta, henkilökohtaisemmalta kannalta.
Siihen asti, Jumalan siunausta.
Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoista