Muistaakseni kuulin ensimmäistä kertaa Keravan Kaikkien Kansojen Rukoushuoneesta ajauduttuani tekemisiin tämän Helsingin rautatieasemalla tapahtuvan julistuksen kanssa. Niiden lukuisien kertojen lisäksi, jolloin olen huomannut heidät työtään tekemässä, lienen myös keskustellut yhteisön piirissä olevien kanssa ainakin kaksi kertaa. Etenkin toinen keskustelukumppanini vaikutti hyvinkin kiihkeältä: hän kritisoi kovasti monia asioita ja näki useassa kristillisenä pidetyssä tahossa, kuten TV7:ssa, "oksetushengen". Niitä harvoja paikkoja, joissa hengellinen meno vielä oli tervettä, oli hänen mukaansa Kaikkien Kansojen Rukoushuone. Hän muistaakseni kutsui minut käymään sinne, ja toden totta sainkin siihen intoa. Miltä tarkemmin näyttäisi yksi maamme viimeisistä "tervehenkisistä" paikoista?
Taisi kuitenkin kulua jopa kuukausia ennen kuin lopulta toteutin ekskursion, en vain tullut lähteneeksi, vaikka kerran jo sitä vakavasti suunnittelin. Sitten kuitenkin kävi ilmi, että kaksi ystävääni oli myös kiinnostunut tästä yhteisöstä, joten päätin lopulta matkustaa Keravalle sunnuntaitilaisuuteen yhdessä heidän kanssaan.
Saavuimme Keravalle hyvissä ajoin ja meillä oli aikaa etsiskellä aluksi hiukan hukassa ollutta Rukoushuonetta. Astuimme sisään noin kymmenen minuuttia ennen tilaisuuden alkua, ja meidät toivotettiin tervetulleiksi. Huone oli pienempi kuin mitä olin odottanut. Tilassa oli riveittäin tuoleja, Raamattuja sisältävä kirjahylly, pöytiä, piano, rummut, kaiuttimet, puhujanpönttö ja verhot sen takana. Vapaiden suuntien seurakuntatiloissa on yleensä risti seinällä, täällä en sellaista huomannut. Huoneen takaosassa oli viihtyisämpi kulmaus, josta löytyi muun muassa pehmoleluja.
Paikalla oli hyvin vähän porukkaa, ja vähistä läsnäolevista monet näyttivät ulkomaalaistaustaisilta. Me menimme istumaan takariviin ja mies, joka myöhemmin paljastui tilaisuuden pääpuhujaksi, tuli kättelemään meitä ja sanomaan "Jumalan rauhaa".
Tilaisuuden alun lähetessä rummunsoittaja ja meitä kätellyt mies menivät eteen. Minulle oli hienoinen yllätys, että mies otti käsiinsä sähkökitaran. Alitajunnassani oli ehkä ollut otaksuma, että tämän paikan edustama hengellisyys voi olla niitä harvoja tahoja, joissa rock-musiikkia vielä nykyäänkin pidetään syntinä, ja sähkökitaran yhdistän jossain määrin tähän musiikkityyliin. Varsinaista rock-musiikkia ei tilaisuudessa kylläkään läsnä ollessani kuultu.
Ehdin sinä päivänä olla tilaisuudessa noin kaksi tuntia ja 15 minuuttia, kunnes minun täytyi aikatauluseikkojen vuoksi poistua. Ehdin kuitenkin saada kuvan niin tämän yhteisön musiikkiylistyksestä, rukouksesta kuin puheiden pitämisestäkin.
Tilaisuuden alussa oli pitkähkö musiikkiin keskittyvä osuus. Osa lauluista oli hyvinkin tuttuja, näiden joukossa muun muassa Tulkaa hänen porteillensa ja Juudan leijona. Soitossa olin havaitsevinani pieniä virheitä tai rytmillisiä epätarkkuuksia, mutta se ei tunnelmaa haitannut. Laulujen välissä saattoi tuon tuostakin olla lyhyitä rukouksia, kappaletta voitiin vaihtaa musiikin juurikaan välissä taukoamatta. Sanat heijastettiin perinteisellä piirtoheittimellä, jonka kalvoa käytiin tiuhaan vaihtamassa.
Väkeä valui saliin lisää pikkuhiljaa, edelleen pääosa oli ulkomaalaistaustaisia. Laulujakin lauloimme monella eri kielellä: suomen lisäksi hepreaksi ja espanjaksi ja ilmeisesti myös romaniaksi.
Jossain vaiheessa nähtävästi koitti jonkinlainen rukoushetki. Eräs rukoili ääneen espanjan kuuloisella kielellä, pian eräs toinen alkoi rukoilla tämän päälle ja vielä kolmaskin ääni taisi liittyä lausumaan omaa rukoustaan. Tänä aikana musiikkia ei muistaakseni soitettu taustalla, mutta se alkoi ilmeisesti uudelleen sinä aikana, kun eräs yleisössä oleva vielä rukoili. Tästä rukouksesta panin merkille sen, että melkein joka toinen sana oli "Herra" – piirre, johon olen törmännyt joskus myös esimerkiksi helluntailaisuudessa. Rukous vaikuutti antaumukselliselta ja vilpittömältä, Herran läsnäolo oli muistaakseni keskeinen teema.
Sitten laulettiin Pyhästä Hengestä, myös pianisti oli saatu paikalle. Pari ihmistä seisoi pitäen käsiään kohotettuina.
Pian oli jo ensimmäisen puheosion vuoro. Kyseessä oli pienimuotoisempi, muutaman raamatunkohdan sisältävä puhe, vaikkakin sitä olisi jo voinut erehtyä luulemaan varsinaiseksi saarnaksi. Tulkkaus kuultiin sekä espanjaksi että romaniaksi. Puheen keskeinen ajatus lienee ollut, että ihmiset kyllä kuulevat Jumalan sanat, mutta eivät tee niiden mukaan. Vilpittömyyttä korostettiin, samoin oikeaa motiivia tulla seurakuntaan. Jumalaa ei tullut palvella opettaen ihmiskäskyjä. Parannuksen tekeminen synneistä oli myös tärkeä teema.
Puheen jälkeen rukoilimme seisten, minkä jälkeen oli mahdollisuus antaa uhrilahja eli rahalahjoitus. Se tapahtui laulun aikana siten, että lahjoituksen sai käydä viemässä eteen. Tässä vaiheessa kuultiin minusta ehkä kaikista paras musiikillinen osio, joka taisi itse asiassa olla monesta laulusta koostuva sikermä. Soitossa olin huomaavinani heprealaisia vaikutteita, se oli menevän kuuloista ja ihmiset taputtivat käsiään. Laulu kesti pitkään.
Vasta kaiken tämän jälkeen oli varsinaisen "saarnan" vuoro, ja tulin huomaamaan, että sitäkään ei kovin lyhyeksi jätetty. Tilaisuus oli hyvin pitkän kaavan mukainen, niin että koko loppuaikani Rukoushuoneella kului saarnaajan puheen kuunteluun enkä ehtinyt kuulla sitä loppuun.
Saarnaajana oli kitaraa soittanut ulkomaalaistaustainen mies. Hän puhui suomeksi, mutta aksentilla niin, että hänen puheestaan oli välillä vaikeaa saada selvää. Minusta tuntui siltä, että ennen kuin hän aloitti varsinaista saarnaansa, hän puhui suoraan yleisölle muistuttaen, että tänne ei olla tultu pelaamaan jalkapalloa, ja että tämä on seurakunta. Ehkä joku paikalla oleva oli käyttäytynyt kurittoman näköisesti, en tiedä.
Mies korotti ääntään heti alussa ja itse asiassa valtaosa kuulemastani saarnasta tuli puolihuudolla. Miehen tyyli oli aggressiivinen, välillä minusta jopa vihainen. Lyhyeksi aikaa hän saattoi hiljentää ääntään, mutta pian taas jatkoi lujemmin. Puhe sisälsi paljon vertauskuvia arkielämästä, monia asioita toistettiin. Kuten ystäväni tokaisi, olisi saarnan varmaan voinut tiivistää paljon lyhyempäänkin aikaan.
Saarna oli hyvin pyhyyshenkinen, se keskittyi ihmisen oikeaan vaellukseen Jumalan edessä. Tarkempaa keskeistä perusajatusta minun oli vaikea löytää. Mies puhui siitä, kuinka saastainen sydän pitää puhdistaa Jeesuksen verellä, kuinka ihmisiä pitää kehoittaa lopettamaan synnintekeminen, kuinka Jumalaa tulee kunnoittaa. Hän korosti useamman kerran sitä, että ihmiset koettavat salailla syntejään sanomalla, että "Jumala on rakkaus" ja että "Jumala on armollinen", mikä pitänee todella paikkansa, mutta en itse pitänyt siitä pilkallisesta sävystä, joka hänen ääneensä tuli hänen lausuessaan nuo yleiset väitteet. Sisällöllisesti olin saarnan kanssa aika monessa kohtaa ihan samaa mieltä, mutta oma ilmaisu- ja lähestymistapani teemaan olisi luultavasti ollut hyvin toisenlainen.
Erikoiselta minusta vaikutti miehen esittämä kysymys, kuinka monta tuntia annamme aikaamme Jumalalle. Itse olen aika lailla sitä mieltä, että hengellisessä elämässä kaikki on tavallaan hengellistä: elämme jatkuvasti Jumalan lapsina ja Hänen yhteydessään. Millä tavalla voisimme erottaa "Jumalan ajan" ja "oman ajan"? Mies vaikutti ajattelevan, että esimerkiksi seurakunnassa vietetty aika oli "Jumalan aikaa". Mutta riittääkö Jumalalle tosiaan vain osa meidän ajastamme? Loputko saisimme käyttää niin kuin meitä huvittaa?
Jotkin miehen oppikäsitykset, jotka mahdollisesti edustavat myös tätä yhteisöä, tulivat puheen aikana epäsuorasti esille, näistä mainittakoon lapsikasteen torjuminen – kuten arvata voi – ja kielteinen suhtautuminen esimerkiksi tatuointeihin. Myös odotettu kielteisyys katolista kirkkoa kohtaan ilmeni, jos ymmärsin oikein, väitteessä, että katolinen kirkko on manipuloinut Raamattua. Mies myös sanoi jotain, että jokainen, joka kuuluu kirkkoon, sanoo sen olevan oikea, koska ei halua tehdä parannusta. Kirkon tai uskonnon kautta yritetään puolustaa syntiä.
Eräässä vaiheessa yhtäkkiä mies vaikutti ikään kuin keskeyttävän saarnaamisensa ja huomauttavan luultavasti joillekin ovesta käyneille, että täällä joko ollaan tai ei olla. Sain sellaisen kuvan, että ovessa ramppaaminen ei ollut sopivaa, samoin ei myöskään puhelimeen ollut suotavaa mennä Jumalan aikana.
Saarnaaja alkoi käydä läpi evankeliointityössä kohdattuja väitteitä, joilla yritetään vastustaa julistusta, myös kuuntelijat heittelivät joitain kokemuksiaan ilmoille. Meidän aikamme tuli kuitenkin lähteä niillä main. Kun olimme nousseet, saarnaaja toivotti meille siunausta ja voimia, jälleen lempeämmällä äänellä.
Olisi ollut mielenkiintoista jäädä tilaisuuden loppuun saakka, mahdollisesti käymään keskusteluja yhteisön ihmisten kanssa ja ehkä vastaamaan myös heidän kysymyksiinsä. Toisaalta epäilen, että nuo keskustelut olisivat voineet äkkiä yltyä riidoiksikin. Kaikkien Kansojen Rukoushuone vaikutti omalla tavallaan hyvin "ehdottomalta" paikalta.
Käynti ei ollut ollut ehkä ihan niin "hurja" kuin mitä olin ehkä odottanut rautatieasemalla kuulemani perusteella. Olin osannut odottaa sitä, että paikassa puhuttaisiin paljon synnistä, joten se ei suuremmin minua hetkauttanut. En myöskään joutunut minkäänlaiseen konfliktitilanteeseen kuten joskus jossain toisaalla olen joutunut.
Tilaisuus ei siis aiheuttanut minussa juurikaan suuria tuntemuksia, se soljui läpi hyvin odotetusti. Ehkä saisin yleisesti pätevämmän kuvan tästä yhteisöstä, jos kävisin vierailulla vielä pari kolme kertaa. Aika näyttänee, tulenko sitä tekemään.
Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoista