Suvivirsikeskustelun innoittamana

Päätin heittää hieman ajatuksiani ja teen sen pilke silmäkulmassa. Seuraavaa kirjoitusta ei kannata ottaa liian vakavasti, mutta tausta-ajatuksen suhteen olen tosissani.

___________________________________________

Entä uskomattomat? Miten yhteiskunnassa otetaan huomioon ne, jotka eivät usko? Annetaanko heille vapaus olla uskomatta vai painostetaanko heitä uskomaan muiden mukana?

Suomessa on oppivelvollisuus. 7- sekä jopa 6-vuotiaiden lasten on lähdettävä koulutielle. Koulussa heille opetetaan erilaisia tieteitä ja tieteellistä tietoa. Matematiikkaa, lukemista ja kirjoittamista, biologiaa, maantiedettä, historiaa, yhteiskuntaoppia, fysiikkaa, kemiaa... Näiden aineiden kautta ainakin itse omaksuin kasapäin tietoa ja informaatiota. Jos sitä nyt tiedoksi voi kutsua.

Voisin paremminkin nimittää sitä uskoksi. Uskoksi, jota tuputetaan lapsille nuoresta iästä lähtien. Uskoa tieteeseen, aisteilla havaittaviin asioihin ja siihen, että tieteellinen menetelmä on ainoa, jolla saa luotettavaa tietoa.

Mutta tämä on uskoa. Me uskomme, luotamme tieteeseen. Luotamme siihen, että tieteellisellä menetelmällä voidaan selvittää tosiasioita. Luotamme lähtöoletukseen. Viimeistään oletamme, että se maailma, jota tieteellä tutkimme, on olemassa. Luotamme siihen, että lentokone vie kohteeseensa. Luotamme siihen, että 1 + 1 = 2. Luotamme siihen, että tietyt sanat loogisesti merkitsevät jotain. Luotamme siihen, että norsuja on olemassa. Luotamme siihen, että Suomi on olemassa. Luotamme siihen, että Napoleon Bonaparte on joskus elänyt. Luotamme siihen, että tietyt asiat ovat väärin ja tietyt oikein. Luotamme siihen, että aineet koostuvat atomeista.

Nämä ovat yleisiä uskomuksia. Mutta entä jos joku ei usko niihin, eikä edes halua uskoa? Miksi hänet pakotetaan senkaltaiseen kouluun, jossa hänelle tuputetaan tätä uskoa? Eikö tätä voida kutsua manipulaatioksi? Uskonnon harjoittamiseen painostamiseksi?

Miksi skeptikot eivät saisi olla vapaasti skeptikoita? Miksi ne, jotka eivät halua uskoa kertakaikkiaan mihinkään (vaikka mitä luultavammin he kuitenkin uskovat) eivät saisi olla sitä, mitä ovat?

Miksi koulumaailmassa ja yhteiskunnassa pitäisi mennä yhtään sen enemmän tieteellisen maailmankuvan ehdoilla kuin vaikkapa kristinuskon? Eivätkö kumpikin ole skeptikon näkökulmasta uskomusjärjestelmiä? Miksi neitseestäsyntyminen ja vaikkapa ihmeiden tapahtuminen olisivat huuhaauskomuksia, joihin uskominen ja niiden mukainen uskonelämä eivät kuulu kouluun, mutta tiettyjen historiankirjoissa esiintyvien henkilöiden, kuten vaikka Napoleonin, olemassaolo otetaan tosiasiana?

Mikä määrittää sen, kenen uskomuksien mukaan yhteiskunnan pitäisi pyöriä? Vai pitäisikö kenenkään? Miksi olla epäloogisia siten, että vastustetaan toisia uskomuksia mutta tuetaan toisia? Eikö loogisesti pitäisi pyrkiä olemaan uskomatta mihinkään, jos sen tien haluaa valita?

Yhteiskunnasta on todella vaikeaa tehdä uskoton tai uskonnoton. Uskallan väittää (tai oikeastaan USKON), että ihminen tarvitsee uskoa elämässään ja että lähes kaikki uskovat johonkin. On mielestäni hyvä välillä herätä ymmärtämään, että saatan itse tehdä samaa, mistä toisia syytän.

(P. S. USKON, että lentokoneella voi päästä kohteeseen; että 1 + 1 =2; että sanoilla on merkityksensä; uskon norsuihin ja Suomeen ja atomeihin ja siihen, että on oikeaa ja väärää ja siihen että Napoleon on elänyt; uskon myös Kristuksen neitseestäsyntymiseen, ihmeisiin ja Jumalaan.)

Ekskursio ekumeeniseen juhlaan

Olin keskustassa jo ennestään, joten ehdin hyvissä ajoin tähän tilaisuuteen. Kierreltyäni hetken suuren evankelis-luterilaisen kirkkorakennuksen ympärillä astuin sisään.

Kirkossa harjoitteli kuoro, joka esiintyisi tilaisuudessa. Menin istumaan kohtalaisen eteen lähelle keskikäytävää. Totesin mielessäni, että tässä tilaisuudessa kirkon tunnelma vaikutti jotenkin toiselta kuin aiemmin samana päivänä olleessa messussa.

Rukoilin, että asennoitumiseni tähän tilaisuuteen ei olisi liian negatiivinen, mutta ei liian positiivinenkaan. En ole ekumenian suuri ystävä, vaikka tosin myönnän, että en edes tiedä siitä valtavasti. Jotenkin olen kuitenkin saanut siitä tietyssä mielessä kielteisen kuvan. En itse halua edistää sitä, että eri kirkkokunnat lähentyisivät toisiaan ja ehkä fuusioituisivat, vaan yksinkertaisesti haluan tukea kristittyjen yhteyttä ja ykseyttä, johon päästäisiin mielestäni hyvin ilman kirkkokuntia. Tavallaan ajattelen, että meidän ei tarvitse ponnistella yhteyden synnyttämiseksi, vaan voimme hyväksyä sen tosiasian, että on yksi seurakunta, ja elää sen mukaisesti.

Näin paljon tuttaviani eri suuntauksista. Koin ilon tunnetta siitä, että kristityt olivat yhdessä.

Pian urut alkoivat soida vaikuttavan kuuloisesti. Evankelis-luterilainen kirkkoherra Sammeli Juntunen puhui ensin. Hän kertoi piispantarkastuksesta ja sen yhteydessä olevasta ekumeenisesta juhlasta. Hän mainitsi odotetusti Johanneksen evankeliumin 17. luvun ja kertoi kristityistä saadusta julkisuuskuvasta: keskenään riitelevä joukko. Hän esitti ajatuksen, että tämä kuva voi olla virheellinen ja puhui kristittyjä yhdistävistä tekijöistä.

Itse olen kuitenkin hieman eri mieltä. Kielteisessä julkisuuskuvassa voi olla perääkin. Jos meillä on niin paljon yhteistä ja tunnustamme toisemme uskoviksi, miksi emme aina kokoontuisi samalla tavalla kuin tässä juhlassa, erilaisina yhteen? Ovatko eromme kuitenkin niin suuria, että kristittyjen on oltava eri puolta keskenään?

Apostolinen uskontunnustus oli keskeinen teema juhlassa. Ihmiset tunnustivat uskontunnustuksen kolmeen kohtaan jaettuna, ja välissä eri suuntausten pastorit tulivat kertomaan lyhyesti uskonkohdista.

Ennen ensimmäistä kohtaa oli rukousta ja laulua. Ensimmäisessä kohdassa tunnustettiin usko Jumalaan, Luojaan. Helluntaiseurakunnan pastori Timo Ala-Vainio kertoi luomisesta ja siitä, että minkä Jumala on tehnyt, se on hyvää. Myös evankelis-luterilainen, ortodoksinen ja vapaakirkollinen pastori puhuivat. Ortodoksinen kirkkoherra Bogdan Grosu kertoi Jumalan luoneen maailman tyhjästä, mutta ei pahuutta. Vapaaseurakunnan pastori Antti Kautto puolestaan puhui näkyvästä ja näkymättömästä.

Välissä kuultiin aiheeseen sopivasti Ludwig van Beethovenin sävellys Jumalan kunnia luonnossa.

Toinen uskonkohta keskittyi Jeesukseen. Kautto kertoi siitä, miten Jeesus alensi itsensä, Ala-Vainio taas siitä, että Jeesus istuu Jumalan oikealla puolella ja on suurempi kuin enkelit. Evankelis-luterilainen kappalainen Marjaana Härkönen kertoi kuvailevia sanoja Jeesuksesta mainiten muun muassa nimitykset uskon keskus, elämän ja kuoleman Herra ja ainoa toivo. Grosu puhui Kuninkaasta ja entiseen kunniaan palauttamisesta. Jeesuksesta tuotiin paljon eri puolia esiin ja totisesti meillä on Suuri Herra, joka on yksi ja pysyvä, mutta silti monenlainen samalla kertaa.

Tämän jälkeen seurasi kuorolaulua kahden laulun verran, minkä jälkeen oli vuorossa kolmas uskonkohta Pyhästä Hengestä, seurakunnasta, yhteydestä, syntien anteeksiantamisesta ja ruumiin ylösnousemisesta ja iankaikkisesta elämästä. Ala-Vainio selitti meille luvatusta Puolustajasta, jolla viitataan yleensä Pyhään Henkeen, Kautto kertoi syntisyyden tiedostamisesta ja että samalle tielle on monia teitä. Grosu sanoi, että Kristus ja kirkko ovat molemmat yksi, ja kertoi Taivaan valtakunnan astumisesta maan päälle. Kun vielä oltiin kuultu luterilaisen sanoja, sai vuoron myös baptisti, joka puhui englanniksi kirkkoherra Juntusen tulkatessa. Tämän jälkeen baptistisen seurakunnan ihmiset lauloivat omalla kielellään laulun siitä, kuinka Jumalaa tulee seurata heti, kun Hänen äänensä kuulee.

Lauloimme yhteislaulun, jonka jälkeen sai vuoron evankelis-luterilainen piispa Seppo Häkkinen. Hän puhui mielestäni todella hyvin siitä, että emme ole välttämättä ottaneet yhteyttä riittävän vakavasti. Yhteyden tarkoitus on Raamatun mukaan se, että maailma uskoisi Jeesuksen olevan Jumalan lähettämä. Piispa puhui siitä, että kyseessä on sanomamme uskottavuus. Yhteys ei ole piispojen yksinoikeus eikä ekumeenista elitismiä, vaan jokaisen kristityn tehtävä.

Tunnelmani oli tapahtuman jälkeen hyvä. Toivon, että piispan hyvät sanat voisivat myös ilmetä mahdollisimman konkreettisesti niin hänen kuin muidenkin kristittyjen elämissä. Soisin että ykseys ei rajoittuisi vain yhteiskristillisiin tapahtumiin vaan että se voisi olla aina vain konkreettisempaa ja kokonaisvaltaisempaa. Niinkuin, näin uskon, se on ollut ja tulee olemaan.

Voin tästä tilaisuudesta sanoa sen, että koin olevani koolla sen paikallisseurakunnan kanssa, jonka jäsen olen.