keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

Hengellinen etsijä


Vene seilaa ulapalla, mutta mistä löytyy satama?

Varmuus on mielenkiintoinen piirre ihmisessä. Itse voin sanoa kovasti rakastavani ja hamuavani sitä tunnetta, jonka vallitessa voin sanoa olevani täysin varma tietystä asiasta: näin se menee ja näin se toimii. Tämä on totuus, ja minä tiedän sen. Tiedonjanoiselle luonteelleni on ominaista haluta ymmärtää sekä yksityiskohtia että kokonaisuuksia, tietää asioita, ja nimenomaan niitä varmoja tosiasioita. Näille asioille minulle on myös luonteenomaista kuvitella perustavani elämäni. Kysymys varmuudesta ja tiedosta on siten omalla kohdallani vahvasti maailmankatsomuksellinen, ja kristittynä se on minulle myös hengellinen kysymys.

Joskus olin paljon varmempi. Löydettyäni uskon seurasi muutamien kuukausien mittainen jakso, jonka aikana tankkasin turbovaihteella lähinnä internetin sisältämiä hengellisiä kirjoituksia. Jos kerran olin alkanut elää uskonelämää, halusin oppia mahdollisimman paljon tästä elämäntavasta. Kohtuullisen pian löysin näkemyksilleni vakiintuneet raamit ja perustan, vastaanotin kasteen ja liityin paikalliseen vapaiden suuntien seurakuntaan. Hengelliset kantani olivat tässä vaiheessa lähes yksi yhteen uuden uskonyhteisöni kanssa.

Tätäkään vaihetta ei kestänyt erityisen kauaa, ehkä noin kaksi vuotta. Täsmällistä aikaa on hankalaa määrittää, sillä tilanteeni alkoi muuttua vähitellen. Kysymys kysymykseltä aloin epäröidä aiempien näkemysteni oikeutusta. Aloin mielestäni löytää aukkoja niistä perusteista ja argumenteista, joihin olin tukeutunut, ja aluksi oli muistaakseni hyvin kauheaa niitä havaita. Rehellisyyden nimissä en kuitenkaan lopulta enää kokenut voivani pitäytyä vanhoihin ajatuksiini – tai ainakaan julistaa niitä julkisesti. Koin epävarmuuteni lisääntyneen niin paljon, että en halunnut ottaa riskiä mahdollisesti johtaa toisia harhaan puhumalla katteettomasti.

Niin minulle pikkuhiljaa muotoutui yhä kokonaisvaltaisempi etsijän identiteetti. Aiempi varmuuteni, jota olin kiihkollakin kanavoinut, on vaihtunut hämmennyksen aikaan, jossa uudelleen testaan uskonkäsitysteni oikeutusta. Kenties jonain päivänä voin rakentaa kantani uudelleen, kestävämmälle pohjalle kuin millä ne joskus seisoivat. Kenties jotkut kantani pysyvät samoina, jotkut toiset taas mahdollisesti muuttuvat. En tiedä tässä vaiheessa.

Ajattelin jonkin aikaa kestäneen harkinnan jälkeen "tulla ulos" etsijyyteni kanssa, vaikkakin olen siitä henkilökohtaisesti monille jo puhunut, ja se on ehkä tässä blogissakin näkynyt. En kuitenkaan halua säikyttää uskovia ystäviäni, joten jo aluksi todettakoon, että en ole missään vaiheessa vakavammin tai pitkäkestoisemmin alkanut epäillä kristinuskon totuudellisuutta ja olen jatkuvasti pitänyt itseäni kristittynä. Epävarmuuteni koskee monia muita kysymyksiä, joista osa tosin on melko suuriakin, toiset taas vähämerkityksisempinäkin pidettyjä.

Koin haluavani tuoda näitä kysymyksiä esille ainakin siksi, että tällaisten etsijöiden olemassaolo tiedettäisiin ja heihin osattaisiin suhtautua tarkoituksenmukaisesti ja kristillisesti. Mielestäni harmillisen usein epävarmoihin kristittyihin saatetaan suhtautua vihamielisesti. Joidenkin omasta kannastaan hyvin varmojen ihmisten kanssa tuntuu olevan lähes mahdotonta keskustella, sillä he vaikuttavat usein ikään kuin loukkaantuvan, jos joku vähänkään uskaltaa epäillä heille rakasta oppikäsitystä. Tällainen reaktio on toistaalta ymmärrettävä, mutta soisin, että ystävällinen ja asiallinen keskustelu voisi olla mahdollista erimielisyyksistäkin huolimatta ilman että kenenkään tarvitsee kiivastua. Se, että joku etsii ja kyselee, ei minun mielestäni tarkoita, että hän haluaisi välttämättä hyökätä tai provosoida.

Seuraavaksi esittelen eräitä minua mietityttäviä asioita.


Pelastuksen dynamiikka


Kenties kaikista suurin ja merkittävin kysymykseni koskee sitä, miten ihminen pelastuu. Onko olemassa niin sanottu Jumalan osuus ja ihmisen osuus, jolloin kummankin täytyy tehdä jotain, jotta ihminen voisi olla osallinen iankaikkiseen elämään? Vai onko pelastus alusta loppuun asti Jumalan työtä, joidenkin kantojen mukaan jopa ennaltamäärätysti niin, että ihminen ei voi mitenkään vaikuttaa omaan iankaikkisuuteensa? Tätä kysymystä olen oikeastaan pohtinut koko uskonelämäni ajan löytämättä selkeää vastausta. Uskonvaellukseni alkuaikoina liikuin piireissä, joissa ihmisen tekoja ja kuuliaisuutta korostettiin paljon. Tulkitsin niiden julistuksen niin, että Jumala on kyllä valmistanut pelastuksen ja Jeesus on sovittanut synnit, mutta ihmisen tulee itse aktiivisesti tahtoa tulla pelastetuksi ja vastaanottaa Jumalan tarjoama armo ja tämän jälkeen vaeltaa koko loppuelämänsä kuuliaisena Jumalalle. Mikäli näin ei käy, ihmisellä on suuri vaara menettää pelastuksensa.

Viimeiset kaksi vuotta olen liikkunut tiiviisti luterilaisissa herätysliikepiireissä, joissa lähestymistapa on mielestäni ollut hyvin toisenlainen. Oikeaa vaellusta ei niissä ole todellakaan laiminlyöty, mutta ihmisen pahuutta ja kyvyttömyyttä muuttaa itseään paremmaksi sekä Jeesusta ainoana turvana pelastuksen tiellä on niissä ehkä korostettu enemmän.

Saatat huomauttaa, että nämä kaksi luonnehtimaani näkökulmaa eivät sulje toisiaan pois. Ehkeivät suljekaan, mutta minun on ollut toisinaan vaikea ymmärtää niiden yhteensopivuutta. Mitä tarkalleen minun on tehtävä, jotta en lakkaisi olemasta pelastuksen tilassa? Minkälaisena Jumalan vaikutus ilmenee teoissani? Millainen on Jumalan ennaltamääräämisen luonne?


Seurakunta

Tässä blogissa olen kirjoittanut seurakuntaa käsitteleviä kiivaahkojakin kirjoituksia – ja myöhemmin hiukan muokkaillut niitä kantojeni muuttuessa epävarmemmiksi. Seurakunnan ykseys oli jossain vaiheessa minulle sydämen asia, ja toivoin kovasti, että kirkkokuntarajat eivät erottaisi kristittyjä toisistaan. Tämän vakaumuksen herättyä jättäydyin myös kirkkokuntien muodollisen jäsenyyden ulkopuolelle enkä ole koskaan liittynyt uudelleen, mutta olen miettinyt asiaa hyvin paljon.

Polttavin kysymys on kysymys paikallisseurakunnasta. Mitkä ovat sen tuntomerkit? Jos paikkakunnalla voi olla useampi todellinen seurakunta, millä kriteereillä erotan nämä "oikeat" "vääristä" (esimerkiksi Jehovan todistajia ja mormoneita eivät useat pidä lainkaan kristillisinä ja siten suositeltavina kotiseurakuntina). Muodostavatko paikallisen seurakunnan paikkakunnan kaikki kristityt (niin kuin Raamatun aikana on mahdollista päätellä laajalti olleen) vai ovatko kaikki paikalliset kristilliset seurakunnat samantasoisia paikallisseurakuntia?

Olen miettinyt myös sitä, että jos päättäisin virallisesti liittyä johonkin hengelliseen yhteisöön, millä perusteella minun tulisi valita se ja miten paljon minun pitäisi uskoa samoin kuin se. Tällä hetkellä tämän suhteen lienee ongelma, että en erityisesti koe omakseni mitään kirkkokuntaa.


Kaste


Hengellistä heräämistä seuranneella tutkiskelukaudellani perehdyin myös kasteeseen ruvettuani ajattelemaan, että minun varmaankin olisi hyvä käydä tämä toimitus läpi, jos kerran olin tullut uskoon. Luterilaisen vaikutuspiirin vuoksi pidin kaiketi luterilaista oppia aluksi jonkinlaisena itsestäänselvyytenä, mutta kantani muuttui lueskeltuani jonkin aikaa. Omaksuin baptistisen kastenäkemyksen, jossa kastetaan ainoastaan uskoontulleita (ja täten siis ei vauvoja), ja päädyin oikeastaan tämän vuoksi silloiseen kirkkooni.

Innostuin aiheesta siinä määrin, että aloin tehdä siitä jopa omaa tutkimusta. Vielä noin puolitoista vuotta sitten olin melko baptistisella kannalla, mutta erinäiset sattumukset saivat minut tässäkin niin selvältä vaikuttaneessa kysymyksessä ajattelemaan uudelleen. Pääkysymykseni liittyvät kasteen edellytyksiin ja vaikutuksiin. Onko perusteltua kastaa jo vauvana? Tapahtuuko kasteessa esimerkiksi Pyhän Hengen saaminen, vanhurskautuminen ja uudestisyntyminen, niin kuin luterilaisuudessa tavataan ajatella?


Ehtoollinen


"Herran ateria" ei ole ollut minulle koskaan niin suuri kysymys kuin kaste, mutta siihenkin on liittynyt omat ongelmansa. Tähänkin blogiin julkaisin kirjoituksen, jossa toin julki erään ongelmani: tulisiko ehtoollisen ulkonaisen muodon olla täysin sama kuin Raamatussa kuvataan, jotta kyseessä on oikea ehtoollinen? Tähän ongelmaan olen ilokseni löytänyt ainakin jonkinlaisen väliaikaratkaisun. Minua kuitenkin mietityttää yhä niin kutsuttu reaalipreesens: onko Kristus ehtoollisessa todellisella, erityisellä tavalla läsnä? Hän sanoi leipää omaksi ruumiikseen ja viiniä verekseen, mutta puhuiko Hän kirjaimellisesti vai vertauskuvallisesti?


Israel

Kristillisissä piireissä törmää ihmisiin, jotka vaikuttavat suhtautuvan juutalaisiin jopa vihamielisesti, ja toisiin, jotka lähestulkoon vaikuttaisivat itsekin haluavan olla juutalaisia ja noudattaa näiden tapoja. Tässä oli ehkä kaksi ääripäätä, joiden väliin mahtunee vielä paljon erilaisia identiteettejä: esimerkiksi korvausteologeja tai Israelin ystäviä. Itse uskon, että Israel on Jumalan valitsema kansa, mutta minua askarruttaa, mikä rooli Israelin kansalla tarkemmin on tänä kristinuskon olemassaolon aikana. Onko Jumalalla kaksi kansaa (Israel ja kristityt)? Vai onko kaksi "Israelia": juutalaiset Israelina ja kristityt "tosi-Israelina" (ks. Room. 9:6–8)? Entä miten tulisi suhtautua nykyiseen Israelin valtioon: onko sillä Jumalan edessä erityisasema kaikkien maailman poliittisten valtioiden joukossa? Ja mihin Israelia ja Palestiinaa koskevaan uutisointiin sitä oikein uskaltaa luottaa?


Lisäksi minua ovat mietityttäneet ainakin seuraavat kysymykset:

  • Millä tavoin kristityn tulisi vaikuttaa yhteiskunnallisesti?
  • Esivallan käskemä tappaminen. Onko oikein tappaa esimerkiksi sodassa tai osallistua kuolemanrangaistuksen täytäntöönpanoon, jos maallinen hallitus vain määrää? Raamatun mukaan esivallalle tulee olla alamainen, mikäli sen käskyjen noudattaminen ei ole ristiriidassa Jumalan käskyjen kanssa. Raamatussa sanotaan "Älä tapa", mutta toisaalta myös kerrotaan Jumalan käskemistä sodista.
  • Perisynti. Syntyykö ihminen Jumalan edessä syyllisyyden alaisena?
  • Kadotustuomion olemus: iankaikkinen kärsimys vai tyhjiinraukeaminen?

Jossain määrin myös Raamatun luotettavuus, erehtymättömyys, virheettömyys ja ristiriidattomuus ovat minua mietityttäneet, mutta siinä minulla on toistaiseksi ollut niin vähän epävarmuutta, että en lue sitä välttämättä samaan kategoriaan näiden muiden ongelmien kanssa. Silti haluan myös tutkia ahkerasti erilaisia raamattunäkemyksiä.


Keskeiset ja vähemmän keskeiset asiat


Luettuaan edellä esitetyt lyhyet kuvaukseni ongelmista joku saattaa ajatella, että ei näistä monikaan ole niitä ydinasioita: kyse ei ehkä ensimmäistä ongelmaa lukuunottamatta ole kristinuskon kaikista keskeisimmästä sisällöstä, Jeesuksesta ja Hänen sovitustyöstään. Tämä jako kristinuskon keskeisiin ja vähemmän keskeisiin asioihin on kuitenkin sellaisenaan eräs ongelmistani. Millä perusteella monet ihmiset tekevät tuon erottelun? Ja jos asia on heidän mielestään niin selvä, miksi monet antavat keskenään ristiriitaisia jaotteluja?

Joillekin esimerkiksi kaste tai ehtoollinen saattavat sisältyä kaikista tärkeimpään ytimeen: useille ne ovat Jumalan armon välittäjiä, sakramentteja. Toiset taas saattavat pitää niitä tärkeinä, mutta vähemmässä määrin.

Mielestäni tämä asia ei ole kovinkaan yksinkertainen ja köykäisesti sivuutettava. Eikö kristikunnan hajanaisuus olisi aika paljon vähäisempää, jos kyettäisiin objektiivisesti ja valtaosaa tyydyttävästi määrittelemään, mitkä asiat uskossa ovat luovuttamattomia perustotuuksia ja missä taas mielipide-erot voidaan sallia?


Henkinen kramppitila


Sinänsä on iloinen asia, että huolimatta kaikesta tästä epävarmuudesta tunnen syvää rauhaa tilanteessani. Valtaosan ajastani koen voivani elää hengellistä elämää melko normaalisti ja olen kohtalaisen vakuuttunut siitä, että Jumala on kanssani minua auttamassa ja johdattamassa. Asiat voisivat siis olla pahemminkin: voisin olla jatkuvasti hirvittävän ahdistunut ja potea hengellistä kriisiä näkemättä mitään muuta kuin synkkyyttä ja löytämättä ulospääsyä. Toki hetkittäin olen myös tämäntyyppistä kokenut, mutta useimmiten minulla on rauha. En tietysti osaa aukottomasti sanoa tästä rauhantunteestakaan sitä, onko se oikeaa vai väärää rauhaa, mutta jotenkin koen, että uskonelämän elämiseen ei tarvita joka aika täydellistä tietoa ihan kaikesta.

Vaikka olenkin uskovainen, pidän itseäni kuitenkin myös melko skeptisenä. Tämä saattaa yllättää, mutta joskus jopa pelkään heittäytyä mukaan sellaiseen näkemykseen, joka ei täytä tiettyä mieleni asettamaa varmuuden rajaa. Ja tuo raja on ehkä minulla korkeampi kuin monella muulla ihmisellä.

Onko se jopa liian korkea? Olen lukenut Olli-Pekka Vainion kirjaa Hitaan järjen kritiikki, joka pureutuu monipuolisesti ihmisen ajatteluun ja järjen käyttöön. Erehtymistä käsitellessään (s. 80) Vainio kirjoittaa:

"Virheet voidaan jakaa myös kahteen luokkaan siten, että onko kyseessä aktiivinen teko vai huomiotta jättäminen. Se, kuinka suhtaudumme näihin kahteen virheen luokkaan, vaikuttaa paljolti siihen, millaisia tiedonhankkijoita meistä tulee. Voimme esimerkiksi pyrkiä välttämään kaikki väärät uskomukset. Kuitenkin samalla kykymme sitoutua mihinkään kantaan pienenee, koska meillä ei ole pääsyä ideaaliseen tietoon, jolloin voisimme välttää kaikki kognitiiviset virheet. Seurauksena on henkinen kramppitila."

Väärässä oleminen. Sitähän minä pelkään. Niin paljon, että se estää minua ottamasta kantaa, jos epävarmuus kasvaa vähänkään suuremmaksi. Tulisiko minun olla herkkäuskoisempi? Tähän en osaa ainakaan vielä antaa sen selkeämpää vastausta.


Mistä ratkaisu?


Kuten ehtoollisen ulkonaista muotoa koskeva tapaus osoittaa, on epävarmuus myös mahdollista selättää. Mielessäni pyörii useitakin tapoja, joiden avulla tämä voi onnistua.

Itse haluan perustaa hengelliset käsitykseni Jumalan sanaan, jollaisena Raamattua pidän. Siten itselleni kaikista toimivin keino löytää tarpeeksi pitävä peruste kannalleni on varmaankin vakuuttua Raamatun kautta. Haasteena on se, että Raamatusta on olemassa monenlaisia tulkintoja, joiden paremmuuden vertailemiseen minulla ei aina ole kapasiteettia. Näin ollen lukeminen ja asiaan perehtyminen raamatunselittäjien töiden kautta tulee itselleni myös tarpeeseen. Tämä toki täytyy tehdä sopivalla kriittisyydellä.

Haluan nostaa esille myös keskustelun toisten uskovien kanssa. Itse olen "vaivannut" monia eri tavoinkin ajattelevia omilla kysymyksilläni yrittäessäni pyrkiä saamaan lisää ymmärrystä. Omaan kontakteja lukuisiin eri kirkkokuntiin, joiden jäsenten parissa olemisessa on omat voittopuolensa. Tästä kuitenkin lienee seurannut myös se, että olen jatkuvasti eräänlaisessa "kirkkokuntien ristipaineessa": altistun erilaisten tunnustusten vaikutuksille ja opeille kuulumatta itse selkeästi mihinkään yhteisöön. Nykyisissä käsityksissäni on vastavuoroisesti yhteisiä piirteitä monien eri kirkkokuntien kanssa. Esimerkiksi tämänhetkiset kaste- ja ehtoolliskäsitykseni ovat – niin erikoiselta kuin se saattaa kuulostaakin – jossain vapaakristillisyyden ja luterilaisuuden välillä. Mutta prosessissa ollaan ja Jumala johdattakoon minua.

Tahdon rohkaista itseäni ja muita Raamatun henkilökohtaiseen lukemiseen. Ihmiset ovat eri mieltä keskenään, mutta uskon, että Raamatussa on vain yksi sanoma. Toisaalta mielestäni ei pidä jättäytyä myöskään täysin oman raamatuntulkintansa varaan, vaan olla jatkuvasti dynaamisessa yhteydessä toisiin ja antaa omat tulkintansa seurakunnan arvioitavaksi.

Raamattu siis on itselleni kenties merkittävin ja toistaiseksi käytännön tasolla aika lailla ainoa opin lähde, mutta en toisaalta väitä, että sen välttämättä tulisi olla sellainen kaikkien ihmisten vakaumuksissa. Ehkä en tämän enempää tässä kohtaa ota kantaa niin kutsuttuun Yksin Raamattu -oppiin tai pyri johdattelemaan ketään oppiperustansa suhteen.

On varmaankin hyvä ellei jopa tärkein asia muistaa rukoilla Jumalalta johdatusta oikeaan suuntaan ja turvata Häneen etsiskelyprosessin aikana. Ihminen on mestari erehtymään ja jopa pettämään itsensä moninaisin tavoin (tästäkin taipumuksesta Vainion kirjassa kerrotaan). Uskon, että ilman Jumalaa emme voi päästä kovinkaan pitkälle.

Mieleeni tulevat Jeesuksen sanat: "Minä olen tie ja totuus ja elämä" (Joh. 14:6). Herra auttakoon, että saisin juuri tämän totuuden tuntea!

lauantai 9. heinäkuuta 2016

Runoutta ja muuta sanailua

Päätin jakaa blogissani joukon omia taiteellisia kirjoituksiani, joita olen eri aikoina kirjoitellut. Olen huomannut etenkin runot toisinaan toimivaksi keinoksi purkaa sisälläni olevaa luomisen tuskaa, päässäni vellovia ajatuksiani ja mielipiteitäni tai jonkin sortin ahdistusta. Tässä julkituomissani kahdeksassa eripituisessa ja -tyylisessä kirjoituksessa on vain pienehkö osa siitä, mitä olen tuottanut, sillä jotkin olen huomannut edelleen niin henkilökohtaisiksi, että en halua ainakaan toistaiseksi tuoda niitä julki. Jätän näiden julkaistavienkin kirjoitusten suhteen kertomatta tarkemmin, mitkä asiat ovat olleet niiden taustalla ja liittyvätkö ne elämääni suorasti vai eivät. En paljasta myöskään niiden ajoitusta, ja tässäkin ne ovat ei-kronologisessa järjestyksessä.

Jos kaiken tämän salamyhkäisyyden jälkeen runoistani ja muista teoksista kykenee saamaan jotain hyvää irti, olen erittäin iloinen!




***




POINTTI HUKASSA


Istun niin kuin ennen,
on kulissit kohdillaan
Seurassa oon ystävien
Pilailen, äidyn nauramaan



Mutta sisällä on tyhjyys,
kummaa taas meneillä mussa
Ilon kämppikseksi pyrkii synkkyys
On taas pointti hukassa



Vanha ei tunnu riittävän,
uutta taas en halua
Taas kaverien luo riennän
Vaikka jokin kyllästyttää mua



"Ei minusta kukaan välitä."
"Kylläpäs!" huudahdat
Mutta myös sanomalla tätä
minua odottamatta satutat!



Sitä en tiedä, miksi
sisimpäin näin kapinaan tuli
Kaikkihan voisi jäädä siksi,
mitä se joskus oli?



Piilee ongelma jossakin
Sisääni on se tullut
Mellastanee silti vain päässäin
Sen lienen itse luonut





FRIGHTS


Joinakin päivinä naurat niinkuin
koko maailma olisi tyhmempi
Joinakin päivinä elät vailla
tuntoa siit mikä on huonommin



Et ole mitään
Et ole mitään



Joinakin iltoina huokaat, vaikka
elämä vois olla paremmin
Joinakin outoina iltoina etsit
sitä mikä voisi lievittää
tätä tuskaa tuskaa kauheampaa
tätä pelkoa kuviosi romuttavaa
Ja kun vain eksytät itseäs, huudahdat



En ole mitään
En ole mitään



Joinakin öinä sä näät vastauksen, salaisuuden, joka oottaa selkeänä!
Mut et tiedä,
uskallatko omistaa sen!
Onko pelko rakkaampi kuin
vapautuminen?



Et ole mitään


Joinakin aamuina katsot tulta
Kuinka se leiskuu, loimuaa
Kuluttaa



Sytytä sytytä minutkin paloon!
Sytytä sytytä, polta pois
kaikki kuona kaikkine likoineen
Että uusi korvaa vanhan



Ja joka päivä, joka ilta
Joka yö, joka aamu
Anna totuuden elää
Niin että huokaan



Sinussa olen
Sinussa olen





JÄNNITTEINEN HETKI


Jännitteinen hetki
On hiljaista kuin aika itse odottaisi
Tapahtumien väistämätön vyöry, tunnen sen lähenevän
Ihan kuin se olisi jo aivan kulman takana
Se kihelmöi minua



Ei siksi,
etten tietäisi mitä tehdä
Kyllä minä tiedän, kerrankin, varsin tarkkaan
Isku olisi helppo, kuin määrätietoisen sotilaan
Jos se on välttämätön,
minä pystyn siihen
Ja merkit eivät ole järin hyvät



Ne hymyt, jotka voivat olla viimeisiä,
ne sanat niin kuin aina!
Ne keväiset riemut jotka kesä karaisi
Joudun ehkä, ehkä menettämään



Joka aistini herkistyy
kuulemaan risahduksen
Niin, vain niin vähän tarvitaan, että syöksyisin
tuntemattomaan
Vain niin vähän, se, mihin enteet tuntuvat viittaavan
Ikään kuin se olisi jo totta
Vaikka toivonkin, vaikka toivonkin



On raskas mieleni
valmistautuen siihen, että
vielä pienen hetken on kaikki ennallaan
Ahmin tätä hetkeä, pelkään ja haistan ilmaa
Se on kuulasta, kylmää
Se on tyyntä
Se on tyyntä.

 

 

KAIKILLE KAPULAKIELEN KÄYTTÄJILLE


Johtuen potentiaalisesta sidosryhmäyhteistyöstä huomautettakoon, että viimeaikaiset suhdannenäkymät ovat oleellisessa määrin vieneet pohjaa prosessikeskeisyydeltä, ja todennäköisiin syihin vedoten voidaankin sanoa, että tässä on havaittavissa huolestuttava kehitys kohti seurauksia, jotka yksilötasolla voivat aiheuttaa painopisteen siirtymisen osaamisalueemme ytimestä kokonaisvaltaisiin haasteisiin. Virhemarginaali huomioon ottaen voidaan turvallisesti linjata, että tämä ongelmakenttä on teoriassa omiaan aiheuttamaan myös pitkäaikaisvaikutuksia organisaatiomallimme keskeisiin päämääriin, ja niin muodoin myös synergiaetumme ollessa kyseessä on syytä panostaa käytäntöihin, jotka näyttelevät keskeistä osaa uusien resurssiemme käyttökohteiden muodostamisessa. Pääsääntöisesti osavuosikatsauksemme puitteissa voidaan sanoa rahoitussektorin kamppailevan suuressa mittakaavassa yleispätevien toimintaohjeiden sovellutusten kanssa, minkä vuoksi tavanomaiset tahtotilamme ovat jo lähtökohtaisesti suuruusluokaltaan keskeisessä murroksessa. Kaikesta huolimatta voidaan todeta, että sopimusneuvottelijoiden toimesta laaditussa ratkaisumallissa havainnollistetaan erinomaisesti tahoomme kohdistuvia katsantokantoja, jotka olennaisilta osin heijastelevat kyseistä asenneilmapiiriä, ja näin ollen lienee siis kaikin puolin edelleen mahdollista toteuttaa pyrkimyksiämme periaatteidemme suhteen kriittisessä viitekehyksessä.

 

 

UNI


Näin unen maailmasta.


Se oli maailma, jossa sanat olivat lyömäaseita, joita mielivaltaisesti lauottiin.
Vastakohtien ja nokkelan sanailun mielikuvituksellinen maailma.



Se oli maailma, jossa kaikki eri mieltä olevat ovat rasisteja tai suvakkeja.
Fundamentalisteja tai välinpitämättömiä.
Äärioikeistolaisia tai punavihreitä humanisteja.
Itsensä tai toiseuden palvojia.
Ultranationalisteja tai paapojia.
Vihapuhujia tai pettureita.
Ennakkoluulojen ja sorron tukijoita.
Tai sitten elintasosurffauksen ja terrorismin.



Maailma, jossa kaikki väittävät puolustavansa itsenäisyyttä ja suvereeniutta.
Demokratiaa ja tavallista kansaa.
Isänmaallisuutta.
Tai sitten ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa.
Suvaitsevaisuutta ja rakkautta.
Syrjimättömyyttä.
Maailma, jossa vastustajien aina väitetään romuttaneen ne.



Se oli provosoitumisen ja leimaamisen mieletön maailma, jossa kaikki tyynni itseään väsyttää syytösten perään kuolaten.
Maailma jossa todellinen keskustelu päivästä päivään uhrataan turhuuden alttarille ja sielu tyytyy vähään,
niin vähään.
Maailma, jossa tosiasiat eivät merkitse.



Se uni taisi olla painajainen.

 

 

ERÄMAAVAELTAJAN KAMPPAILUT


Auringon aika toi minut suureen autiomaahan, jonka sijainnin ovat monet tulleet tuntemaan mutta harvat välttämään. Omakaan vierailuni ei ensimmäinen ollut, nämä dyynit ovat kyllä jo tutut. Mutta voi, kuinka suuri ja raskas taakka minulla on silti kannettavanani täällä himojen temmellyskentällä.


Demonit loikkaavat eteeni rumine herjauksineen, omat ajatukseni huutavat vapautusta, edes pienen pientä pisaraa. Joudun katsomaan, kuinka päivästä päivään kohtaan haasteita ja ahdistusta kuin veitsiä, jotka lentävät kaikista ilmansuunnista. Valo porottaa, ja minä uuvun.


Kuten edellisellä vaelluksella, on nytkin mielessäni saavuttamaton kaunotar, joka tuntuu kangastuksen lailla olevan niin lähellä ja niin kaukana. Tietämättömyyden kiviset kumparemaat erottavat minut hänestä ollessani vajonnut syvään ja ankeaan loukkoon. Tosi tästä kaikesta lienee vielä talletettuna ajattomissa avaruuksissa, mystisillä mailla. Olen selvillä siitä, että hän on jo lähtemätön osa omaa sisäisyyttäni ja kaiketi jopa mielettömyyteen asti mietin häntä ja sitä, mitä hän mahtaa toimittaa. On voima, joka puskee minua halajamaan hänen läsnäoloaan, ja on toinen, joka jo ennalta kertoo minulle, että hänen seuransa ei tyydyttäisi janoani. Tarvon nilkat hiekassa ja yritän selvittää tämän niin kuin kohtuus on.


Alkavat jo varani huveta, kultani kilisee kinuten erinäisiä tuotteita ja turmelen itseäni loputtomilla huolilla. Elämäni vaiheet ovat estäneet aherrukseni ja siten ymmärrän olevani omaisuusasioissa matkalla kohti suurta tuntematonta. En uskalla hellittääkään, sillä toivon niin kovasti rehkintäni vielä tuottavan tulosta. Mutta voi, kun en antaisi mammonan vallita!


Toki tarkoitusperäni käsittävät myös opinnot, nuo ylevinä pitämäni tutkistelut, jotka suuntautuvat kaikista pyhimpinä pitämiini asioihin. Tälläkin tasangolla on kuitenkin soppensa huolille, nimittäin olen sangen epävarma sekä jaksamisestani että tulevaisuudestani.


Suurten ajattelijain kaunopuheet ovat kohde sielulleni. Joskus hautaudun niihin hakien helpotusta, mutta huomaanko ne kuitenkin hiekaksi? Etsin apua soiton sulosävelistä ja suureellisista tarinoista, mutta mitä ne ovat, jos niissä on toivoni? Tieni vie eteenpäin, salaperäisille ja pelottaville maille.


Kauheimpina kausina viettelysten kirot kiusaavat ja valtaavat ruumispoloni: vapisen kuin horkassa hokien lauseita, joiden toivon noilta varjoilta suojelevan. "Taistele, taistele!" jaksan joskus itseäni kohden huutaa ja yritän muistaa kehoitukselleni myös syitä. Mutta häpeällisen usein muurini murenevat mahtavain tekosyiden edessä ja pakenen pimeyden helpottavaan kauhistavuuteen. Minä, joka olen elätellyt kuvitelmia erämaaisistä pyhässä vastarinnassaan omina esimerkkeinäni, minä kaadun yhä uudelleen tukemattoman talon tavoin. Ja täten tulen – näin luulen – lisänneeksi tuskallista taivaltani kohti vapautta.


Joskus, hyvin harvoin, saan tämän pöllyävän erämaan keskellä löytää keitaan, jonka suojassa hetkisen ajaksi kuormani unohtuu. Ilo ja keveys valtaavat sisimpäni, elän alati kestävää nykyisyyttä nauttien, kyeten hellittämään huolistani.


Silloin on kuin olisin jo arvollinen kantamaan aavikon selättäjän arvonimeä – vai palaanko noina hetkinä sittenkin aikaan ennen kuin mitään näistä hiekoista tiesinkään?


Mitä ovat kaikki hätä ja levottomuus, jotka jatkuvasti piinaavat minua? Miksi en anna taivaallisen rauhan kietoa minua syleilyynsä niin, että kaikki, mikä mieltäni on haitannut, olisi pian vain naurettavaa varjoa?


Jokaisella on omat autiomaansa, kuuluu sanonta. Ja kyllä minä senkin tietää taidan, että niistä voi löytää suuria aarteita, joille ei mikään rehevillä mailla kasvava taida vetää vertoja. Kaikesta huolimatta haluni on jatkaa, taistella, kilvoitella tämä taival päätökseensä ja vielä jonain päivänä tavata toiset maat.


Katso! Joko tuolla siintää reuna ylitse rientää!

 

 

KIITETTY OLKOON HERRAN NIMI


Ylistys Herran! Hän maailman loi
ja meille Hän uhrillaan elämän toi.
Niin suuri on armonsa, kestää se ain'!
On onneni suuri, armon kun sain.



Suonut Hän kaiken on hyvyydessään:
Niin elannon, vaatteet kuin kaunihin sään.
Ja vallassaan Hän ne myös ottaa pois voi.
Oi silloinkin, kiitosvirtein, sä soi!



Myrskyt ne iskee ja pimeä yö.
On tuska ja vaino ja aallotkin lyö.
Mutt' pelkojen keskellä luottaa mä saan,
ett' Jumala kyllä kantaa lastaan.



Katso siis Siion nyt Vapahtajaa!
Ja avukses' huuda sä Pelastajaa!
Niin riemuun pääs' nosta ja raikukoon vain:
"Mä Herraani tahdon seurata ain'!"

 

 

I STILL HAVE YOU, GOD


Tears in my eyes
Tell the tale so hard
Roads of our lives
Are destined to part



So precious are you
So precious the time we've shared
I'm blessed to know
Such an unbelievable friend



Now I must go
And leave you for a while
I believe you'll cope
During this exile



Still I am sad
In the middle of feelings I lie
But I'm grateful, not mad
Because I can say:



I still have You, God
To be on my side
And I'm never alone
I have a hopeful mind



I thank you for her
Such a miracle you've made
But as my ground and shelter
You will abide



And there're thoughts so confusing
Trying to undermine
What if it's different, is something changing
During this time



I hope we'll meet again
And soon I'll see you
Let us rejoice when
My song is not new:



I still have You, God
To be on my side
And I'm never alone
I have a hopeful mind



I thank you for her
Such a miracle you've made
But as my ground and shelter
You will abide