sunnuntai 16. kesäkuuta 2019

Epäilyksen epäilystä intuition uuteen voittoon

Olen ajautunut viime aikoina jälleen miettimään, mitä elämältä loppujen lopuksi haluan. Mikä on lopullinen päämääräni ja kohteeni, jonka haluan saavuttaa? Mikä on se asia, jonka koen minulta aina puuttuneen ja yhä puuttuvan? Kyllä, minulla on vahva tunne siitä, että jokin saavuttamisen arvoinen elämästäni on aina puuttunut. Olen kyllä ehkä luullut, että minulla on se. Mutta myöhemmät oivallukseni ovat saaneet minut kyseenalaistamaan aiemmat vakuuttumiseni.

Olen pohjimmiltani skeptikko ja vuosien varrella minusta on tullut yhä skeptisempi. Olen lapsesta saakka miettinyt inhimillisen tietämisen rajoja, mutta lapsena mietin niitä lähinnä huumorimielessä. Myöhemmin huomasin käyneen niinkin vitsikkäästi, että tällaisesta pohdinnasta oli tullut minulle relevanttia myös arkielämäni kannalta. Onhan nyt ihan ymmärrettävästi koomista kohdata ihminen, joka miettii tosissaan sitä, voimmeko olla varmoja esimerkiksi maailman olemassaolosta sellaisena kuin se meille ilmenee. Saatan välillä huvittuneen kyynis-ironisesti makustella ajatuksella, että ehkä tuossa pöydällä, jolle äskettäin laskin maukkaasta elämän piristysruiskeesta tyhjentämäni Espresso Housen kahvikupin, ei todellisuudessa olekaan mitään luonnehtimani kaltaista astiaa. Ehkä se on vain illuusio tai aistiharha? Valtaosaa tätä lukevista varmasti huvittaa tällainen aivojen rasittaminen, mutta itse huomaan jääneeni tämän ongelmakentän vangiksi. Mistä minä itse asiassa voin tietää? Monille voi tulla yllätyksenä se, että en ole suinkaan tämän pohdintani kanssa yksin. Satojen vuosien aikana lukemattomat filosofit ovat pohdiskelleet samantapaisia kysymyksiä ja ihan tosissaan kyselleet, onko olemassa ihmismielen ulkopuolista maailmaa? Useimmiten tätä sukupolvia kestänyttä keskustelua nimitetään realismi vs. idealismi -kamppailuksi.

Long story short: Metodinen epäilyni johti minut melko pian epävarmuuteen lähes kaikesta. Mitäpä nyt ei voisi hyvällä syyllä kyseenalaistaa, jos sille tielle lähtee. Melkein mikä tahansa voisi olla jotain, miltä se ei näytä. Lauseiden määrä, joita pystyin nimittämään tosiksi ja joiden kuvaamat asiat siis koin voivani tietää, kutistui kouralliseen – tässä kohtaa tulee esiin tiukkuuteni sanojen totuus ja tieto määrittelyssä: totuusteoriani on korrespondenssiteoria, jonka mukaan väittämä on tosi vain, jos se vastaa todellista asiaintilaa. Kutsun tiedoksi vain sellaisia asioita, joiden voidaan sanoa olevan varmasti tosia tämän määritelmän mukaan. Vastustan ankarasti pragmaattista totuusteoriaa, jonka mukaan totta on se, mikä toimii. Olen parantumaton metafyysikko, olevaisen tutkija, joka ei kuitenkaan voi sanoa metafysiikasta juuri mitään. Millainen on maailmankaikkeus, mitä todella on olemassa – jouduin filosofian kannalta lopulta vastaamaan, että en tiedä.

Tämä kamppailu epävarmuuden kanssa sai minut tulemaan epävarmaksi myös sen suhteen, miten vakaumukseni eli kristillinen uskoni jäsentyy. Miellän itseni kristityksi, mutta tunnustan myös, että minulla ei ole tiedollisia syitä tai perusteita olla juuri kristitty. Intuitioni – tämä on hyvin tärkeä sana – siitä, että kristinusko on totta, on vahva, mutta en koe voivani perustella sitä muille. Ja siitä, mikä kirkkokunta minun pitäisi valita, on vaikea sanoa yhtikäs niinkään paljoa: tätä koskeva intuitioni on valitettavasti paljon heikompi ja ailahtelevaisempi, niin kuin intuitiot monesti tuppaavat olemaan. Viime vuodet olen ollut melko avoimesti etsijä, paikan hakija kristillisellä kentällä, käynyt monessa seurakunnassa ja jopa ollut jäsen parissa, vain päätyäkseni lähiaikoina jälleen tunnustuskuntiin sitoutumattomaksi kristityksi.

Palatakseni alkuun, mikä sitten on se jokin, jonka olen kuvitellut auttavan minua saamaan elämästäni tarkoituksenmukaista, sellaista, jollaista sen pitäisi olla? Ajauduttuani hiljattain erääseen merkitsevään keskusteluun tulin pakotetuksi vastaamaan tähän kysymykseen. Vaistomaisesti olin aiemmin vastannut, että kaipasin elämälleni merkitystä, mutta juteltuamme vakuutuin siitä, että merkitys itse asiassa on hyvin subjektiivinen asia: mikä on minulle merkityksellistä, se vain sattuu olemaan. Jollekulle toiselle toiset asiat ovat merkityksellisiä. On jopa absurdia puhua objektiivisesta merkityksellisyydestä, koska merkityksellinen asia mielestäni on aina merkityksellistä nimenomaan jollekulle, siis subjektille. Mutta minä janosin elämältäni jotain objektiivista! Hetken pyöriteltyäni päädyin vastaamaan, että halusin löytää totuuden. Objektiivisen, yleisen, universaalin totuuden kaikesta. Sellaisen totuuden, joka olisi väistämättä totta, ja jonka siten voisin tietää, ja josta voisin johtaa kaiken muun tietoni ja perustaa elämäni sille. Sitten elämäni olisi juuri sellaista, kuin pitää.

Mutta tulin vain yllätetyksi uusilla kysymyksillä: Miksi olin yleensä omaksunut periaatteen siitä, että absoluuttisen totuuden tietäminen tuo elämääni sisällön? Ja vielä: miksi olin omaksunut sen totuusteorian, joka minulla on, ja ne logiikan säännöt, joita sovelsin yrittäessäni löytää etsimäni? Niin siis tulin ulottamaan metodisen epäilyni myös epäilyyni itseensä, ja se jollain mystisellä tavalla dekonstruoi itse itsensä tuloksenaan jonkinlainen paradoksi, jota en itsekään oikein osaa kuvailla. Kaikki alkoi vaikuttaa hyvin, hyvin oudolta: irrationaaliselta, ristiriitaiselta, epäloogiselta.

En tiedä, tuleeko tietämisellä (jälleen tiukasti ymmärrettynä) koskaan olemaan elämässäni mainittavaa tulevaisuutta. Epävarmuuden varjo lankeaa ammottavan mustana kaiken lähes kaiken ylle. Mutta kaiken muun korruptoimansa ohella se varjostaa kuitenkin myös itseään. Epävarmuuden perusta ja syyt ovat yhtä lailla epävarmoja. Joten onko tuloksena varmuus vai entistä suurempi epävarmuus? En tiedä, kuuluu vanhan viisastelijan vastaus. Mutta joka tapauksessa olen kokenut jonkinlaisen oivalluksen, jonka valossa epävarmuuteni ei vaikuta enää aivan niin kamalalta kuin aiemmin.

Kuinka hauska sattuma (vai oliko se lainkaan sattuma), että hengellisessä solussamme – siis eräänlaisessa pienryhmässä tai raamattupiirissä – luetaan tällä hetkellä läpi Saarnaajan kirjaa. Olen tämän Raamatun viisauskirjallisuuteen kuuluvan tekstin kanssa paljon kamppaillut, mutta nyt koen sen viimein hiukan enemmän avautuneen. Se on kuin suoraan omasta elämästäni: kirjan keskushahmo Saarnaaja valittaa kaiken turhuutta, mitä kuvaava heprean sana sananmukaisesti viittaa henkäykseen, mutta omaa myös mielenkiintoisen vertauskuvallisen merkityskentän. Saarnaajan mukaan kaikki on turhuutta, koska se on joko väliaikaista tai jollain lailla salaperäistä tai paradoksaalista: ihmiselämä on lopulta sellaista, että sitä ei voi käsittää, siitä ei voi saada täydellistä otetta. Eli elämän miten tahansa, jo sadan vuoden päästä kuoleman jälkeen se todennäköisesti vaikuttaa hyvin yhdentekevältä. Kuolema kohtaa tyhmän ja viisaan, rikkaan ja köyhän, vanhurskaan ja jumalattoman. Moni asia elämässä muuttuu tämän musertavan tosiasian edessä merkityksettömäksi.

Mikä sitten on avain tämän turhuuden keskellä? Sen hyväksyminen, että elämässämme oikeastaan mikään ei ole omissa käsissämme. Minun kohdallani tämä tarkoittaa ennen muuta sen hyväksymistä, että en tiedä, ja tuskin koskaan tulen tietämäänkään. Tässä päästään takaisin intuitioon, josta olen aiemmin jo aatoksiani avannutkin, ja joka vaikuttaa nyt vieläkin tärkeämmältä kuin ennen. Jos en voi perustaa elämääni tietojen varaan, voin perustaa sen kuitenkin intuitiiviselle uskolle, jolla on toki omat ongelmansa, mutta joka on paras etenemisväylä, jota kykenen ajattelemaan. Minulla on vahva intuitio siitä, että aistini suurin piirtein kertovat luotettavaa tietoa maailmasta. Minulla on samoin vahva intuitio siitä, että Jumala on olemassa. Jos jonain päivänä nämä voimakkaat intuitiot katoavat tai muuttuvat minun tilanteeni pysyessä samanlaisena, lienee minun mukauduttava näihin muutoksiin. Koen, että voin tehdä tämän täysin puhtaalla omallatunnolla, sillä en katso minulla olevan tarpeellisia kykyjä mihinkään hyveellisempään ratkaisuun.

Mitä absoluuttisen totuuden tuntemisella oikeastaan hainkaan? Enkö itse asiassa halunnut elämältäni jotain muutakin kuin tuon totuuden, koska mitä ilmeisimmin tavoittelin itse asiassa sitä, mitä kuvittelin tuon totuuden voivan elämääni tuoda: onnellisuutta, tasapainoa, perustaa? Mitä jos minulla jo on ne, ainakin jossain määrin? Ehkä voin saavuttaa todella haluamani asiat muutenkin kuin tuon absoluuttisen totuuden kautta (jonka löytäminen filosofian avulla vaikuttaa käytännöllisesti katsottuna silkalta mahdottomuudelta)?

Saarnaajan kirjassa korotetaan suureen arvoon elämän yksinkertaisista iloista nauttiminen kaiken turhuuden keskellä. Nyt ymmärrän, mikä vinha perä tässä on: kun on luovuttu epärealististen ideaalien (nyt käytän näitä termejä arkimerkityksissään!) tavoittelusta ja niihin kiinnittymisestä, aletaankin nähdä, mitä ilon ja onnen lähteitä elämässä voi olla ja on ilmankin noita ideaaleja.

Mikä siis on loppusanani tästä kaikesta? En väitä kaikkien tai edes keskeisimpien tieto- ja totuusteoreettisten ongelmieni tulleen ratkaistuiksi. Ne pysyvät yhä suurina salaisuuksina minulle. Tulen todennäköisesti tulevaisuudessakin kyseenalaistamaan liian varmojen ihmisten varmuuden perustaa kysymällä, tietävätkö nämä todella sen, minkä väittävät tietävänsä. Olen kuitenkin löytänyt tai löytämässä tavan elää näiden ongelmien kanssa ilman, että mielenrauhani suuresti järkkyy. Saattaa tuntua oudolta, että minun kohdallani vaadittiin näinkin suuri prosessi, että pystyn olemaan rauhassa tilanteessa, jossa suurin osa maailman ihmisistä on. Tämä oli kuitenkin minun tieni, oma, ainutlaatuinen vaelluksensa.

tiistai 4. kesäkuuta 2019

Kokemuksia teologian opiskelusta 20: Joutaisihan täältä jo pois!

Viidennen vuoden toinen lukukausi.

Kesä on alkanut. Tässä kohtaa on minulla perinteisesti ollut tapana reflektoida vaiheitani teologian opintojen parissa. Tämä on jo kahdeskymmenes kirjoitukseni monumentaalisessa sarjassa, jonka viisivuotisen historian aikana olen saanut kokea ylä- ja alamäkiä, odotettuja ja odottamattomia muutoksia. Mikä ilo, että päätin kirjoittaa kokemuksiani ylös: alun perinhän tarkoitukseni oli olla avuksi erityisesti niille, jotka pohtivat teologian opintoja omalle kohdalleen, mutta näiden monien vuosien jälkeen huomaan yhä enemmän kirjoitussarjan hyödyn myös itselleni. Näiden tekstien äärellä voi viipyillä samaan tapaan kuin päiväkirjan, palauttaa mieleensä jo unohtuneitakin asioita.

Hyvin harvakseltaanhan tätä sarjaa nykyään teen, eikä minulla tällä kertaa totta puhuen ole paljoa kerrottavaa opinnoistani tai oppimistani asioista. Koko kevätlukukausi on oikeastaan koostunut gradun tekemisestä ja muutamille luennoille osallistumisesta. En koekaan luontevaksi tämänkertaisessa postauksessani käsitellä opintojani tuttuun tapaan kurssi kurssilta, vaan valitsen toisenlaisen lähestymistavan.

Neljännen vuoteni jälkeen yllätin monet kertomalla tämän sarjan osassa 18 siitä, kuinka pappiskutsumukseni oli hiipunut. Viidennen vuoden syyslukukaudesta kertovassa osassa 19 syvensin tätä kipuiluani lisää. Viidennen vuoden kevätlukukausi on tuonut eteeni vielä yhden yllätyksen, jota en olisi rehellisesti sanottuna voinut uskoa kokevani. Aloin ensimmäistä kertaa opintojeni aloittamisen jälkeen haluta pois yliopistosta.

Sen ei pitänyt olla mahdollista. Olen aina pitänyt itseäni perin juurin akateemisena ihmisenä. Jo pikkulapsena kulutin aikaani tietokirjojen parissa opiskellen kaikkea mahdollista. Menestyin koulussa ja lukiossa hyvin, olin luokkatasoni parhaiden joukossa. Olen aina arvottanut erityisen korkealle kulttuurimme sivistyksen ja uurastuksen tieteellisen työn parissa. Pohtijaluonteena minun on ollut välillä hyvinkin vaikeaa saada käytännön asioita ja askareita tehtyä, mutta yliopistomaailmasta löysin pitkäksi aikaa paikan, johon koin henkisesti kuuluvani. Aina tähän kevääseen asti.

Hauskasti eräänlainen kulminaatiopiste itse asiassa on vappu, joka usein mielletään juuri työläisten ja opiskelijoiden juhlaksi. Itse vapussa ei sinänsä ollut mitään erikoista, joka olisi käynnistänyt pohdintojani akateemisesta identiteetistäni, mutta tämän railakkaan ilojuhlan tuoksinassa joka tapauksessa tulin ajatelleeksi, että en osaa enää nähdä itseäni osana opiskelijamaailmaa. En pohjimmiltani koe yhteenkuuluvuutta opiskelijaelämän kanssa - en sen paremmin opiskelijabileiden kuin itse opiskelunkaan kanssa. Ehkä eräs tapa sanoa asia on, että huomasin yhden elämänvaiheeni olevan ehtoopuolella. Olin vain kuvitellut, että opintojeni väistämättä kääntyessä kohti päätöstään minun olisi vaikea päästää irti yliopistosta.

Mikä sitten aiheutti yhteenkuulumattomuuden tunteen? Olen luullakseni löytänyt monia syitä. Eräs on intoni lasku. En enää jaksa uusien fuksien lailla hehkuttaa sitä, kuinka hieno ala teologia on, en enää osaa innostua uusista oivalluksista, ja suhtaudun moneen seikkaan alassani enemmänkin ironisesti hymähdellen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö enää olisi teologiasta kiinnostunut. Sen uutuudenviehätys on vain kadonnut.

On tietenkin luonnollista, että ensimmäisten vuosien jälkeen tapahtuu tietynlainen rutinoituminen eikä lapsekasta intoa enää ole samalla tavalla kuin alussa. Akateemisen maailman vierastamiseni ei kuitenkaan johdu pelkästään tästä. Olen jossain määrin myös tympääntynyt yliopisto-opiskelun työskentelytapoihin. Ilmoittauduin keväällä muutamalle luentosarjalle nostalgisoidakseni, voidakseni kokea jotain alkuvuosien ihanuudesta vielä kerran uudelleen. Luennot sinänsä olivatkin hauskoja, vaikka minulle ei niistä jäänytkään paljoa mieleen - tästä lisää tuonnempana. Kursseille osallistuminen kuitenkin muistutti minua siitä, miten inhoankaan esseiden ja oppimispäiväkirjojen kirjoittamista. Nämä oppimistavat ovat varmaankin monilta osin perusteltuja, mutta minulle niistä on tullut tuskastuttavan työläitä, olen niihin totaalisen kyllästynyt. Myöskään graduseminaarin työskentelytapa, jossa joka kerraksi tuodaan lisää tuotettua tekstiä opponoitavaksi, ei minulle juuri mitään antanut. Minulle sopivin tapa työskennellä on itsenäinen: tekisin mielelläni kirjatenttejä, joissa suoriutuminen on yksinkertaista: lue kirja ja vastaa hyvin kysymykseen. Gradunkin kanssa voin nyt huokaista helpotuksesta, koska saan nyt seminaarin päätyttyä työstää sitä yksin juuri sillä aikataululla kuin haluan, ja tarvittaessa kysyä seminaarin vetäjältä tai muilta asiantuntijoilta kommentteja.

Olen jossain määrin väsynyt myös yliopiston tutkimukselliseen puoleen, sillä niin kutsuttu tiedollinen kriisini on saanut minut jonkin verran kyseenalaistamaan myös niitä periaatteita, joiden mukaan yliopistossa tutkimusta tehdään. Olen myös ehkä tavallista kriittisempi tutkimustuloksia kohtaan. Tämä ei kuitenkaan ole ongelmistani suurimmasta päästä, ja näen yliopiston ja tieteen yhä sinänsä melko pätevinä tiedon hankkimisen paikkoina.

Kaikista merkittävin syy, miksi en osaa tällä hetkellä nähdä paikkaani akateemisessa maailmassa, on, että en pidä itseäni hyvänä teologina. Tämä varmaan jälleen yllättää monet lukijani, joille en ole aiheesta vielä suullisesti avautunut. Se on kuitenkin hyvin vahva kokemukseni. Minusta on hiljalleen tullut eräänlainen alisuoriutuja, ja en voi välttyä usein kokemasta alemmuutta ollessani läsnä muiden teologien parissa. Tämä ei harmita minua niin paljon kuin ehkä luulisi, mutta sitäkin enemmän olen miettinyt tätä seikkaa oman tulevaisuuteni kannalta.

Luennoilla saan jatkuvasti hämmästyä, miten kehittyneitä ajattelijoita ympärilläni on, miten ansiokkaita puheenvuoroja opiskelutoverini käyttävät samalla kun itselleni on vaikeaa jäsentää luennon aihetta kokonaisuudeksi tai sidostaa sitä aiemmin oppimaani. Luentojen ryhmäkeskustelut ovat kamalia, koska minulla ei lähtökohtaisesti koskaan ole sanottavaa mistään aiheesta. Yritän sitten mutista jotain ylimalkaista, geneeristä hölynpölyä, jonka kaikki jo tietävät ja jonka voisi yhtä hyvin jättää sanomatta. Kun luen kirjoja, saatan niiden äärellä kokea ahaa-elämyksiä ja vaikuttua syvästi lukemastani vain huomatakseni kirjan suljettuani, että en muista mitään lukemastani. Tieto, minkä saan, unohtuu todella nopeasti. En ole enää vähään aikaan kyennyt oikeastaan oppimaan mitään, koska en muista. Jo yksin tämä riittää asettamaan minut parhaiden teologien joukkoa alemmalle tasolle. En voi pitää itseäni hyvänä teologina, jos en oikeasti hallitse ulkoa opittuna perusteita teologian eri osa-alueista ja oikeasti tunne kristinuskoa, sen eri haaroja ja ajattelijoita, keskeisiä kehityskulkuja ja kaikkea näiden tapaista. Nyt viimein uskallan myöntää, että en näitä asioita hallitse, ja tyytyä olemaan, mitä olen. Jonkun toisen kriteerit hyvälle teologiudelle voivat olla toiset, ja kunnioitan tässä mielipiteenvapautta, mutta itse voin edellä mainituista syistä pitää itseäni korkeintaan keskinkertaisena. Toki on varmasti monia minua vähemmän ansioituneita teologeja, mutta en minä itsekään pääse silti edukseni erottumaan.

Opiskelu- ja oppimisvaikeuteni eivät liene salassa keneltäkään, joka kyllin tarkasti on lukenut muutamat viime kirjoitukseni tässä sarjassa. Viimeiset kolme vuotta ovat olleet opinnoissani haastavaa aikaa, ja suunta on valitettavasti ollut alaspäin. Oli melko erikoista istua koneeni ääressä valmiina aloittamaan gradun tekemistä mutta olla kuitenkin kykenemätön klikkaamaan gradua pikakuvakkeesta auki. Milloinkaan ei ole opiskelujen aloittaminen tuntunut yhtä musertavan työläältä. Mutta viimeistä sanaa ei toki ole vielä sanottu, ja aion edelleen yrittää valmistua ensi lukuvuoden aikana. Se tulee vain vaatimaan erityisen paljon ponnisteluja.

Kun opiskelu on ollut vaikeaa, on keväässäni ollut sitten paljon kaikkea muuta sisältöä. Olen muun muassa katsonut noin kuukaudessa läpi Game of Thronesin seitsemän tuotantokautta ja fiilistellyt yhdessä pitkäaikaisempien fanien kanssa kahdeksatta kautta. Olen erityisen antaumuksella juhlinut vappua, pääsiäistä ja muitakin merkkihetkiä ja katsonut Euroviisuja ja Jääkiekon MM-kisoja, toteutuipa pitkäaikainen unelmani torille pääsystäkin. Olen ollut töissä vaalitoimitsijana sekä eduskunta- että europarlamenttivaaleissa ynnä yliopistolla valintakoevalvojana, ja valtavaksi yllätyksekseni huomasin pitäväni näistä töistä, vaikka alkuun jännitin niitä todella paljon. Olen myös rentoutunut tapaamalla sukulaisiani ja matkailemalla, nytkin äskettäin idyllisellä Ahvenanmaalla ja aiemmin Norjassa. Olen onnistunut jossain kiitettävän hyvin, nimittäin sanonnan carpe diem toteuttamisessa. Aikani täällä Helsingissä ei varmaankaan kestä loputtomiin, joten olen halunnut viettää aikaani täällä merkityksellisesti. Ja olen saanut tehdä sitä seurassa, jota parempaa en olisi voinut kuvitella. Olen siitä kiitollinen.

Millainen on sitten tulevaisuuteni teologina, sitä en osaa sanoa. Kesällä yritän edistää graduani edes jotenkin ja muutoinkin kääntää kurssini suuntaa niin, että löytäisin jostain voiman viimeisiin, vähiin opintoihini. Jotkut ovat ehdottaneet minulle jatko-opintoja, jotka nyt akateemisuuteni kaikkoamisen takia tuntuvat melko kaukaiselta vaihtoehdolta, ja olenkin tavannut näihin ehdotuksiin vastata, että katsotaan nyt se gradu kuitenkin ensin. Aion vielä yrittää tehdä hyvän gradun, tämänhetkistä 23 sivun tekelettäni ei kyllä kannata kutsua edes hyväksi aluksi.

Löysinpä akateemisuuttani uudestaan tai en, luulen, että jossakin muodossa teologia tulee aina pysymään osana minua. Ei ehkä oppikeskustelujen tai väittelyiden muodossa, ei ehkä akateemisten tutkimusten tai tohtoriluentojen muodossa, mutta ehkä jollakin mystisemmällä tasolla. Voisin hyvin nähdä itseni jossain autiossa, kauniissa paikassa luonnon keskellä, lukemassa Raamattua ja jonkun erämaaisän tai entisaikojen suuren kristityn viisaan ajatuksia, lukemassa niitä ikään kuin rukouksena Jumalalle, siten, että hengellinen ulottuvuus on koko ajan intiimillä tavalla läsnä. Silloin ei haittaisi, vaikka muisti olisi huono, sillä tarkoitukseni teologialle ei olisi niinkään iskostaa sen sisältöä päähäni, vaan tehdä siitä palvelijani, jotta yhteys Jumalaan olisi minulle ikuinen nykyisyys.

Näihin tunnelmiin jätän arvoisat lukijani tällä kertaa. Palannemme vielä n:nnen vuoden merkeissä. Nyt, hyvää kesää!





tiistai 22. tammikuuta 2019

Ecclesia sine me 2: Ulkopuolisuus kirkon uskonelämässä

Olen elämässäni tullut siihen tulokseen, että joskus voi olla hetkiä, jolloin on syytä päästää irti, vaikka ei täsmällisesti tietäisikään, mihin päätyy.

Edellisessä kirjoituksessani käsittelin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kanssa kokemiani ongelmia, jotka liittyivät "liberaaliuden" ja "konservatiivisuuden" taisteluun kirkon sisällä. Sanoitin moninaisin tavoin kriiseilyäni kirkon käytäntöjen kanssa ja suruani tämän yhdyskunnan sekularisoitumisesta ilman, että asia tuntuu kiinnostavan monia. Puhuin myös vahvaan sävyyn siitä, että todennäköisesti ennemmin tai myöhemmin päädyn luopumaan kansankirkon jäsenyydestä, minkä syiden kertominen minut tunteville on edellisen ja tämän kirjoituksen tavoite.

On kuitenkin syytä tähdentää, että edellisen kirjoitukseni kaikki syyt yhteen liitettyinäkään eivät välttämättä silti olisi minulle aukoton peruste lähteä kirkosta. Kuten ensimmäisen osan loppupuolella tähdensin, on hyvin vaikeaa piirtää rajaa, joka kertoisi, missä kohtaa kirkosta on oikeutettua lähteä ja milloin on velvollisuus pysyä jäsenenä. Itselläni tuo raja tietenkin on olemassa, mutta se kulkee määrittämättömässä kohdassa, mistä johtuen en välttämättä koskaan voisi puhtaalla sydämellä erota kirkosta minkään sen läpikäymän kriisin aikana. Vaikka kirkko maallistuisi yhä täydellisemmin, vaikka ihmisiä sen sisällä vainottaisiin ja ajettaisiin pois, vaikka olisin mielestäni ainoa uskovainen koko tässä valtavassa struktuurissa, en välttämättä pystyisi lähtemään, mikäli vain tietäisin, että kyseessä on todellinen kirkko. Tässä Ecclesia sine me -kirjoitussarjan toisessa osassa käsittelen hengellistä elämääni hyvin henkilökohtaisesti ja kerron sen toisen ulkopuolisuuden tavan, mikä lopulta hyvin todennäköisesti on minulle se varsinainen ylittämätön syy jättää ev.-lut. kirkko.

Uskon taival väärien varmuuksien kautta yleiseen epävarmuuteen

Heräsin hengellisesti syksyllä 2011, mistä noin puolen vuoden kuluttua päädyin mukaan paikallisen vapaaseurakunnan toimintaan. Sain kasteen helluntaina 2012 ja liityin Vapaakirkkoon seuraavana syksynä. Suomen Vapaakirkko on edelleen ainoa kirkkokunta, johon kuuluessani olen kokosydämisellä varmuudella pystynyt yhtymään yhteisöni oppiin. Olin kaikesta tai ainakin kaikesta merkittävästä samaa mieltä kirkkoni kanssa ja koin sen hengelliseksi kodikseni. Yhdyin yksityiselämäni vaikeuksista huolimatta vapaakristilliseen uskoon, jonka olin suhteellisen nopeasti omaksunut lähinnä internetin erilaisia raamatunopetussivustoja opiskelemalla. En osaa näin jälkikäteen tarkasti selittää, miksi päädyin juuri vapaisiin suuntiin, ehkä se osin johtui ainakin baptistisesta kastekäsityksestä, jonka otin omakseni pohtiessani, mistä ja millaisen kasteen haluaisin. Heti päästyäni ensi kertaa hengellisen heräämiseni jälkeen oikeasti kosketuksiin vapaakristillisten uskovien kanssa tiesin kuuluvani heidän joukkoonsa.

Tämä tilanne ei kuitenkaan ollut ikuinen. Varsinainen jäsenyyteni Vapaakirkossa kesti laskujeni mukaan vain 236 päivää. Erosin tuosta kirkosta loppukeväästä 2013, koska seurakuntakäsitykseni oli muuttunut mielestäni ratkaisevassa määrin: en enää uskonut kirkkokuntiin, vaan aloin unelmoida kristittyjen täydellisestä maanpäällisestä ykseydestä, joka toteutuisi - nykyään naiivin kuuloinen ajatus - uskovien alkaessa erota kirkkokunnistaan ja Jumalan päästessä sitten luomaan heidän välilleen ykseyttä. Olin muotoillut tämän vision itse, mutta merkittävinä tekijöinä sen muodostumisessa olivat olleet muun muassa suoraan eräs kaverini ja epäsuoremmin tekstien välityksellä kiinalainen julistaja Watchman Nee sekä eräs tunnettu internet-vaikuttaja, jonka seurakuntaopetuksessa edelleen on ymmärtääkseni havaittavissa joitakin samoja piirteitä. Minä siis epäkirkollistuin, mutta säilyin opiltani muuten hyvin vapaakristillisenä aina teologian opiskeluni aloittamiseen saakka vuoden 2014 syksyllä.

Mielenkiintoisesti juuri tämän erikoisen seurakuntaopin omaksuminen oli tärkeä vaikutin sille, että myöhemmin hylkäsin sen ja liityin luterilaiseen kirkkoon! Jätettyäni Vapaakirkon jäsenyyden aloin nimittäin yhä enenevässä määrin käydä eri kirkkokuntien tilaisuuksissa - blogini ekskursioraporttien aloittaminen liittyy tähän kauteen. Minulla oli periaatteessa missio: tutustua paikkakuntani kristittyihin kaikista eri kirkkokunnista ja vaikuttaa heidän tulemiseensa näkyvästi yhdeksi seurakunnaksi. Jokseenkin ujosta luonteestani johtuen en kuitenkaan kovin paljoa saanut käytettyä aikaa ihmisten käännyttämiseen pois kirkoistaan (Luojan kiitos!), sen sijaan minua alkoivatkin kiinnostaa noiden muiden kirkkojen opit ja elämä. Noiden samojen ei-vapaakristillisten kirkkojen, joita olin niin hanakasti pitänyt harhaoppisina.

Eipä aikaakaan, kun yhteiskristillisyys vei minut mukanaan. Kävin paikkakunnallani pääasiassa helluntaiseurakunnan tilaisuuksissa, mutta välillä myös vapaaseurakunnassa ja adventtiseurakunnassa, unohtamatta myöskään ortodoksiliturgioita. Heti helluntaiveljieni jälkeen läheisimmiksi minulle muodostuivat kuitenkin luterilaiset. Aloin käydä paikallisissa tunnustuksellisissa luterilaisissa opiskelijailloissa, vierailin useaan otteeseen Lähetyshiippakunnan messuissa ja löysin kansankirkosta ystäviä, jollaisia en vielä vähän aikaa aiemmin olisi voinut kuvitella saavani. Hyvänen aika, näiden lapsikasteeseen uskovien muotomenomessuajien joukossahan oli ihan oikeita uskovaisia - ja sitä paitsi aivan huikeita tyyppejä. Tässä kohtaa ihastuin luterilaisiin piireihin ja koin siitä kai hienoista identiteettikriisiäkin, oppini kun yhä oli tiukan vapaakristillinen. Mutta se totuuden torvi -asenne, jolla olin julistanut omia opillisia mielipiteitäni, teki hiljalleen tilaa hienotunteisemmalle lähestymistavalle.

Merkittävä askel otettiin, kun teologisen fuksivuonna ajauduin ystäväni avittamana kyseenalaistamaan jo mainitun internet-vaikuttajan, tietynlaisen oppi-isämme, opetuksia - hän ei tosin itse varmastikaan sanoisi itseään oppi-isäksi eikä millään tavalla itseään minulle edes tyrkyttänyt, ennemminkin minä vakuututtuani hänen opetustensa tasosta valitsin hänet. Tuona fuksivuonna silmäni avautuivat sille lähdekriittisyyden puutteelle ja argumentaation heikkoudelle, jonka hän oli jotenkin onnistunut peittämään asiantuntevan imagon alle. Kyseenalaistaminen lähti niinkin pienestä seikasta kuin Uuden testamentin kreikankielisten tekstilaitosten vertailusta ja päätymisestä vastakkaiselle kannalle tämän opettajan kanssa, mutta pian aloin huomata virheitä ympäriinsä ja kaikkialla. Joku, joka oli ollut minulle merkittävä auktoriteetti, ei sitä enää ollutkaan.

Helsinkiin muuttaessani olin aluksi käynyt paikallisissa helluntai- ja vapaaseurakunnissa, mutta jatkoin silti jo edelliseltä paikkakunnaltani alkanutta luterilaiseen opiskelijatoimintaan osallistumista vieläkin laajemmin. Aloin myös säännöllisesti käydä messuissa, ja teologian opiskelun myötä ajatusmaailmani koki suuren muutoksen. Kutsun sitä näkökulman avartumiseksi: aloin ensi kertaa todella ymmärtää, miksi erilaiset kristityt ajattelevat niin kuin ajattelevat, ja janosin ymmärtää lisää! Samaan aikaan huomasin, kuinka vapaakristillisyys (tai ainakin kokemani versiot siitä) eivät enää kyenneet vastaamaan kaikkiin teologisiin vaatimuksiini. Tajusin, että monet aiemmat mielipiteeni oli rakennettu yhtä heppoisen argumentaation varaan kuin ex-oppi-isälläni. Aloin suhtautua uudenlaisella kritiikillä myös omiin ajatuksiini. Mylleryksen alle joutui yhä useampi kysymys. Huomasin, että lähes kaikissa kohden on mahdollista perustella erilaisia ratkaisuja.

Löysin luterilaisista herätysliikepiireistä itselleni uuden kodin. Luterilaiset etenkin evankelisessa herätysliikkeessä tuppasivat rakastamaan teologiaa, jota monin paikoin vapaissa suunnissa jopa kauhisteltiin. Toisaalta varsinkin viidesläisyyden piirissä sain itse tärkeäksi kokemaani kokemuksellista puolta kristillisyydestä. Näissä paikoissa oltiin mielestäni jotenkin terveellä pohjalla: jalat maassa vailla monenlaisia ylilyöntejä, joita olin aiemmin joutunut todistamaan mitä moninaisimmissa vapaakristillisissä kokouksissa. Kaikista ihaninta oli kuitenkin armon korostaminen tavalla, joka toi aivan uudenlaisen lähestymistavan hengellisen elämän haasteisiin. Lopulta uskalsin yhä enemmän olla sairaalloisesti pelkäämättä Jumalan tuomiota, mikä oli pitkään ollut liian suuri motivaattori elämässäni. Pitkällisen pohdinnan jälkeen viimein liityin ev.-lut. kirkon jäseneksi oltuani melkein neljä vuotta ilman kirkkokuntaa.

Tämäkään ei kuitenkaan ollut "the happy ending" - itse asiassa eräässä mielessä se oli sellaiseksi jopa vähemmän pätevä ehdokas kuin liittymiseni Vapaakirkkoon. Melkein alusta asti nimittäin ev.-lut. kirkon jäsenyyttäni on siivittänyt epävarmuus. Eikä pelkästään kipuilu kirkon arvomaailman kanssa (mitä edellinen kirjoitukseni koski), vaan myös sen opin kanssa. Alussa epäröintini oli helpohkosti voitettavissa, vaikutin aktiivisesti seurakunnassa ja kuljin määrätietoisesti kohti tulevaisuutta tässä kirkossa, etenkin tunteeni pappiskutsumuksesta herättyä kirkkoon liittymistä seuraavana kesänä. Kerran avattu kyseenalaistamisen pandoran lipas ei kuitenkaan enää mennyt kokonaan kiinni. Nettiopettajan kritisoinnin oppiminen ja hänestä luopuminen oli kyllä ollut tervehdyttävää hengelliselle elämälleni, mutta en enää siitä alkaneen kyselyn ja pohdinnan jälkeen kyennyt omaksumaan mitään yhtä määrittävää tilalle. Monet kerrat kyllä sain tilanteen aisoihin miettimällä tiettyjä asioita, mutta epäröinti palasi aina aika ajoin, piti pintansa tullen pikkuhiljaa yhä voimakkaammaksi.  

Jatkoin seurakunnan (tai oikeastaan messuyhteisön) toimintaan osallistumista aktiivisesti melko pitkään, minut buukattiin viime keväänä useampaan paikkaan puhumaankin. Mikäli olisin tiennyt tasosta, jolle uskonkriisini syvenee, en välttämättä olisi näitä puhujakeikkoja ottanut vastaan. Päädyin kuitenkin vetämään saamani keikat, koska koin pystyväni tarjoamaan buukkaajilleni tismalleen sen, mitä he halusivatkin, enkä halunnut aiheuttaa heille harmia pyytämällä etsimään joitakuita toisia. Puheeni olivat kiiteltyjä ja tulevaisuuden varallekin toivottiin samantyyppistä toimintaa, mutta olen alkanut järjestelmällisesti kieltäytyä pyynnöistä. En vain yksinkertaisesti ole uskossani enää kyllin vahva, jotta voisin pitää julkisia selkeän linjaavia puheenvuoroja hengellisissä tilaisuuksissa.

Nyttemmin tilanne on mennyt siihen, että minun on yhä vaikeampaa tuntea oloani kotoisaksi minkääntyyppisessä kirkkoni hengellisessä toiminnassa. Monen asian summana minusta on tullut ulkopuolinen suhteessa kirkon uskonelämään, ja aina jo pienimuotoisesti olemassa ollut ulkopuolisuus on kasvanut. Mistä oikein puhun, sitä koetan seuraavaksi valottaa.

Sola scriptura ja tunnustuskirjat

Protestanttisessa maailmassa erityisen tärkeään asemaan on noussut niin sanottu sola scriptura -periaate, jonka mukaan Raamattu ollen ainoa Jumalan inspiroima sanallinen ilmoitus on yksin viimeinen auktoriteetti uskoa ja moraalia koskevissa asioissa. Kaikki tulee siis koetella yksin Raamatulla. Monet suuntaukset menevät vielä pidemmälle sanoen Raamattua kaiken teologian ainoaksi lähteeksi tai jopa vastustaen kaikkea sellaista, mitä Raamatussa ei ole mainittu.

Minun on jo vuosikausia ollut vaikeaa hyväksyä sola scripturaa: jo kauan aikaa ennen "luterilaistumistani" aloin miettiä, onko tällaista rajoitusta tarpeen tehdä. Minulla ei ole koskaan ollut esittää filosofisesti perusteltua vaihtoehtoa, mutta jo se, että en mielestäni löydä yksin Raamatusta sola scripturaa puoltavaa kohtaa, asettaa periaatteen mielessäni vakavan mietinnän alaiseksi. Näen periaatteen sinänsä ymmärrettävänä käytännön ratkaisuna - se selventää asioita ainakin ensisilmäyksellä - mutta en osaa pitää sitä minään Jumalan säätämänä asiana. Minusta toisaalta kyllä tuntuu, että sola scriptura on osaltaan luonut myös uuden ongelman: kun Raamatusta tulee ainoa auktoriteetti, jolla asioita perustellaan, herää erittäin merkittävä kysymys Raamatun tulkinnasta. Suhtaudun skeptisesti siihen, että Raamattu sinänsä olisi niin selkeä, että kaikki helposti päätyvät sen tulkinnasta samanlaiseen mielipiteeseen. Päinvastoin kokemukseni todistaa hyvin toisenlaisesta todellisuudesta. Monin paikoin protestanttien keskuudessa vannotaan yksin Raamatun nimeen ja opetetaan kaikenlaisia oppeja siten, että kaikki keskenään ristiriitaisetkin opettajat väittävät Raamatun opettavan juuri sitä, mitä he itse. Kun raamatuntulkinta on monissa paikoissa käytännössä laskettu yksilön harteille, on tuloksena ollut ennenäkemätön määrä hajaannusta kristikunnassa.

Luterilaisuus ei syyllisty tällaiseen, sillä Raamattua tulkitaan tässä liikkeessä luterilaisten tunnustuskirjojen valossa. Tämä ratkaisu on mielestäni huomattavasti parempi kuin jääräpäisesti kieltäytyä hyväksymästä sitä, että jokainen tulkitsee Raamattua jollakin tavalla. Tunnustuskirjojen kanssa minulla ei sinänsä ole kuin yksi ongelma, joka on samalla kuitenkin kaikkein ratkaisevin. Minulta puuttuu usko niiden asemaan oikeina Raamatun tulkitsijoina. Tämä ei ehkä loppujen lopuksi edes johdu siitä, että nimenomaisen vakaumuksellisesti uskoisin tunnustuskirjojen olevan väärässä, vaikka niitä lukiessani minulla on kyllä herännyt valtavasti kysymyksiä. En vain huomaa itsessäni kykyä ymmärtää Raamattua siten kuin tunnustuskirjat opettavat. En osaa nähdä monia tunnustuskirjojen tulkintoja ainoina mahdollisina, vaikka ne sellaisia esittäisivät olevansa. Monessa kohtaa Raamattu ei minusta näytä yksiselitteisesti opettavan sitä, miten tunnustuskirjat asian ymmärtävät. Siten yleinen luterilainen periaate, että tunnustuskirjoihin tulee uskoa, ei siltä osin kuin, vaan koska ne tulkitsevat Raamattua oikein, on minusta aina vaikuttanut hieman erikoiselta siksi, että siinä tavallaan väistetään syvempi keskustelu tunnustuskirjojen tulkinnasta. Toki samantyyppiseen retoriikkaan päätynevät myös monet muut kirkkokunnat tavalla tai toisella, ja tulkitsijoiden (sekä tulkitsijoiden tulkitsijoiden) ketjut paisuvat välillä melkoisiin lopputuloksiin. Silti toivoisin luterilaisuuden myös hämmentävyyden välttämiseksi sanovan suoraan auki, että suuntauksen uskon mukaan tunnustuskirjat voivat kyllä erehtyä teoriassa, mutta eivät koskaan käytännössä.

Laki ja evankeliumi

Ongelmani sola scripturan ja tunnustuskirjojen kanssa ei siis ollut mikään sen kummempi kuin uskon puute niiden oikeellisuuteen. Samoin pätee erääseen toiseen luterilaisuudessa tärkeään piirteeseen, nimittäin lain ja evankeliumin erottamiseen. Tämän erotuksen tekeminen vaatimusten ja lahjan välillä on luterilaisuuden keskeisiä oivalluksia ja se parhaimmillaan voi määrittää jopa suhtautumista kaikkiin maailman ilmiöihin. Tyypillisesti erotus lain ja evankeliumin välillä on kuitenkin raamatuntulkinnan työkalu, jossa Raamatun nähdään koostuvan näistä kahdesta osasta. Toisaalta ovat vaatimukset, joita Jumala ihmiselle esittää, ja toisaalta Hänen antamansa lupaukset. Ensimmäiset eivät ihmistä voi pelastaa, vaan ainoa keino on Jumalan antamalla uskolla turvata jälkimmäisiin, tarkemmin sanottuna Kristukseen. Laki ja evankeliumi tulee erottaa toisistaan oikealla tavalla Raamatussa, saarnassa, sielunhoidossa ja yleensä ottaen hengellisessä elämässä.

Jälleen minulla ei ole esittää juurikaan muunlaista kritiikkiä tätä periaatetta kohtaan kuin että en näe Raamattua niin yksinkertaisena. Lukiessani pyhää kirjaa en vain pysty näkemään siellä niin selkeää erotusta näiden kahden asian välillä kuin laki-evankeliumi-teologiassa nähdään. En osaa nähdä, miksi näin tiukka rajaus on ollut tarpeen tehdä ja missä se yksiselitteisesti esiintyy Raamatussa. Ehkä olen liian yksinkertainen ymmärtämään tätä asiaa, mutta en löydä itsestäni uskoa myöskään kyseiseen periaatteeseen sen kaikenkattavassa eksklusiivisessa muodossa.

Tässä kohtaa en osaa välttää mainitsemasta minuun yllättävänkin syvällisesti vaikuttanutta tapahtumaa, jossa en itse ollut osallisena, mutta jota olin kyllä melko läheiseltä etäisyydeltä seuraamassa. Jokin aika sitten eräs piireilleni kohtuullisen tunnettu luterilainen vaikuttaja kääntyi pois tästä uskonsuunnasta antaen ratkaisulleen myös selityksiä. Hän mainitsi muun muassa ajatuksen, jonka voisi nimetä luterilaisuuden kapeaksi perspektiiviksi. Etenkin lain ja evankeliumin erottelun periaatteen soveltaminen pääsee ajoittain niin valtavassa määrin keskiöön, että se alkaa vaikuttaa ainoalta hyväksytyltä tavalta hahmottaa kristinusko. Sanat "kapea perspektiivi" ovat palanneet mieleeni tuosta tapauksesta lähtien aina silloin tällöin, eikä minulla ole ollut tarvetta kieltää niihin sisältyvää huomiota. Luterilaisuus - ainakin tunnustuksellinen - todella vaikuttaa katsovan asioita hyvin korostuneesti tämän yhden näkökulman läpi. Mutta minulla on herännyt kysymys, miksi näin on tarpeen tehdä.

Ehtoollinen - ikiaikainen ongelmani

Tuskin minkään kristillisen uskon osa-alueen kanssa minulla on ollut niin kirjavasti erilaisia painiskeluja kuin ehtoollisen. Aikanaan jopa numeroin ehtoolliskriisejäni, mutta nyt olen jo pudonnut laskuista: ehkä parhaillaan on menossa neljäs suuri ehtoolliskriisini... Ensimmäisen kriisin vuoksi olin ilman ehtoollista varmaan suunnilleen kaksi vuotta, kun mietin ehtoollisen ulkonaisen muodon raamatullisuutta ja sen osuutta ehtoollisen pätevyydessä. Toinen kriiseilyni liittyi muistaakseni siihen, onko minun reaalipreesensiin uskovana oikeutettua osallistua ehtoolliselle ev.-lut. kirkossa "hätätapaussääntöä" soveltaen, vaikka en ollut kirkon virallinen jäsen. Kirkkoon liittymiseni jälkeen olen pohtinut, onko minun ja ehtoollista jakavan yhteisön välillä tarvittavaa uskon yhteyttä. Nykyinenkin kriisini liittyy ennen muuta tähän, mutta lisäksi pohdin myös ehtoollisen olemusta. Jälleen joudun huomaamaan, että vaikka haluaisin uskoa siihen, että ehtoollinen, jolle menen, on todella ehtoollinen, löydän itsestäni merkittävän vajauksen tuossa uskossa. Mietin liiaksi dogmaattisia kysymyksiä, kuten seurakuntaviran suhdetta tähän pyhään toimitukseen, ja sitä, missä tämä virka on. Olen kuitenkin pitkään pystynyt käymään ehtoollisella ottamalla "uskon hypyn" ajattelemalla, että Raamatussa ehtoollinen on lopulta aika simppeli juttu, ja vain päättämällä uskoa. Omatuntoni ei kuitenkaan ole jättänyt minua rauhaan, minkä vuoksi en ole nyt taas vähään aikaan osallistunut ehtoolliselle. Epäröin yksinkertaisesti liikaa sitä, nautinko todella ehtoollisen, joten katson olevani ihan vastuullinen itseäni ja muita kohtaan, kun jätän menemättä. Tällainen "autoekskommunikaatio" ei tietenkään ole mikään ideaalitilanne, mutta katson, että tilani tietäessään jokaisen pastorinkin tulisi olla jakamatta ehtoollista minulle.

Pelastusvarmuus ja suhde Jumalaan

Käsittelemättä on vielä oppi, jonka mukana kirkko luterilaisuuden mukaan seisoo tai kaatuu, nimittäin vanhurskauttamisoppi. Luterilaisuudessa ihminen pelastuu yksin armosta, yksin uskosta ja yksin Kristuksen tähden. Kun ihmiselle lahjoitetaan usko, hänet luetaan uskosta vanhurskaaksi. Ihmistä siis tarkastellaan Kristuksen vanhurskauden lävitse kun taas ihmisen synnit annetaan anteeksi Kristuksen uhrin tähden. Ihminen ei voi ansaita pelastusta teoilla, vaan pelastus on yksin Jumalan työ. Luterilaisuudessa on tärkeällä sijalla myös pelastusvarmuuden käsite, joka tarkoittaa ihmisen vakuuttuneisuutta siitä, että jos hän nyt kuolisi, hän pääsisi taivaaseen. Tämä vakuuttuneisuus nähdään ymmärtääkseni uskovalle ihmiselle tarkoitettuna ja mahdollisena, mutta ei millään tavoin pelastukseen välttämättömänä.

En muista uskonelämäni varrelta varmasti yhtäkään hetkeä, jolloin minulla olisi ollut pelastusvarmuus. Se on eri syistä ollut aina poissa. Alkuaikoina pelkäsin jatkuvasti tehneeni Pyhän Hengen pilkan eli anteeksiantamattoman synnin, myöhemmin olen lähinnä miettinyt syntien anteeksiantamisen tapoja ja sitä, olenko minä oikealla tavalla saanut syntini anteeksi. Tämä voi vaikuttaa oudolta, mutta selkeämmin ilmaistuna minulta puuttuu varmuus ja vakuuttuneisuus siitä, että syntini todella on annettu anteeksi. Siksi olen erityisesti viime kuukaudet elänyt myös melkoisen epäharrasta elämää, niin surullista kuin sitä onkin myöntää. Jumala näyttäytyy minulle tällä hetkellä hyvin kaukaisena, koska en osaa omistaa omalle kohdalleni juuri mitään konkreettista hänen armolupauksistaan. Epäröin sitä, onko minulla ja Jumalalla suhdetta lainkaan tällä hetkellä, ja oman elämäni synnit aiheuttavat minulle tuon tuostakin tuskaa yrittäessäni harjoittaa hartautta.

Eräs askel, joka havahdutti minut kriisini syvyyteen, otettiin viime syksynä. Minua pyydettiin keskustelijaksi paneelikeskusteluun, jonka aiheena oli Jeesuksen merkitys minulle. Tarkempina näkökulmina keskustelussa olisivat olleet kysymykset, miten usko vaikuttaa elämässäni, miten se on lohduttanut, ja miten evankeliumi suhtautuu uskonnolliseen suorittamiseen. Aioin jo suostua mukaan, mutta rupesin miettimään, mitä sanottavaa oikein keksisin. Totta kai osaisin ladella abstraktit dogmaattiset lauselmat siitä, kuka Jeesus kristinuskon mukaan on. Mutta ongelmana oli henkilökohtainen näkökulma. En keksinyt tapoja, joilla usko selkeästi elämässäni näkyy, en kokenut varsinaisesti saavani uskostani lohdutusta ainakaan siten että sen voisi konkreettisesti sanoittaa enkä varsinkaan osannut - kuten ehkä on jo käynyt ilmi - nähdä niin selkeää eroa evankeliumin ja suorittamisen välillä kuin paneelin järjestäjät ehkä olettivat. Olin ajautunut suhteessani Jumalaan hyvin suureen usvaan, hämäryyteen, jossa voin vain hapuilla jotain suuntaa tietämättä lainkaan, kuljenko oikeaa paikaa kohti.

Olen paljon miettinyt sitä, minkä takia luterilainen armon ja evankeliumin julistus ei ole koskaan kunnolla saanut vaikuttaa elämässäni. Aikana ennen näitä epäilyksiä mielestäni todella halusin elää armon alla ja tehdä evankeliumista sen lähteen, josta elämäni hyvät teot kumpuavat. Ikävä realiteetti vain on se, että armo ei vaikuta koskaan saaneen tehtyä minusta pyhempää ihmistä, ainakaan omissa silmissäni. Ehkä syy on siinä, että en ole koskaan ymmärtänyt, mitä armo on. Tai sitten minulle olisi pitänyt julistaa lakia, mikä toki tuntuu mieluisalta vain siksi, että tähän mennessä pelko (tarkemmin sanottuna helvetinpelko) on aikoinaan ollut ainoa voima, joka on todella saanut elämäni selkeästi muuttumaan. On vaikea pitää tätä minään ideaalitilanteena, mutta se saa kuitenkin kysymään, mikä minun suhteessani armoon on vialla. Miksi pelko on "toiminut" paremmin kuin armo?

Mitä sitten?

Kärsin siis uskon puutteesta merkittäviin kohtiin luterilaisen kirkkoni opissa. Epäröin, menevätkö asiat todella niin. En huomaa uskovani näihin opinkohtiin, ja samoin minulta puuttuu lopulta uskoa myös siihen, että ev.-lut. kirkko rakenteena on niin sanottu näkyvä kirkko ainakaan täydellisenä. Siten, kun olen oman kirkkokuntani kanssa näin perustavanlaatuisessa uskonkriisissä ja koen merkittävää ulkopuolisuutta lähes joka kerta sen tilaisuuksissa vieraillessani, olen katsonut rehelliseksi, aidoksi ja omaatuntoani kunnioittavaksi erota sen jäsenyydestä. Olen yksinkertaisesti liian kaukana siitä, mihin katson jäsenyydelläni (varsinkin aikoinaan itse valitsemallani jäsenyydellä) sitoutuvani. Tätä periaatetta toki voidaan kritisoida, mutta vaikka minusta on tullut jonkin verran joustavampi vuosien saatossa, omassatunnossani koen edelleen vaivaannuttavaksi kuulua johonkin sellaiseen, mihin en usko. Jotkut toiset varmasti ajattelevat toisin, ja kunnioitan heidän vapauttaan tässä asiassa. En edelleenkään halua saattaa ketään epäilyksiin sen suhteen tulisiko heidän kirkkoon kuulua vai ei.

Valintaani voitaisiin myös varmaankin kritisoida kirkollisen yhteyden rikkomisena ja uudenlaisen skisman luomisena jo muutenkin pirstoutuneeseen kristikuntaan. Mutta tosiasia on mielestäni se, että kirkollinen yhteyteni omaan kirkkooni on ehtoollisyhteyden myötä jo rikkoutunut. Ev.-lut. kirkosta itse asiassa luulisi tulevan sisäisesti vähemmän skismaattisen, kun minä lähden siitä.

Intuitio

Vielä tulee mainita eräs tekijä, joka myös on ratkaisevassa roolissa. Olen edellä esitellyt tiettyjä opin osa-alueita, joita epäröin, mutta joita en suoraan kuitenkaan julista vääriksi. Miksi näin, siihen löytyy syy pitkällisestä filosofisesta kriisistäni, jossa lopulta lähes kaikki maailmassa on alkanut näyttäytyä minulle enemmän tai vähemmän epävarmana. Monet ihmiset puhuvat, että he tietävät monia asioita, heillä on varmuus jostakin, he ovat vakuuttuneita siitä, siitä ja siitä. Itselleni on jatkuvan, jopa metodisen epäilyni vuoksi kuitenkin tullut paljon suurempi kynnys sille, että voin nimittää jotakin tietämiseksi. Tapani katsoa maailmaa on kovasti suhteellistunut: lähes mistään en voi olla varma, koska voin kuvitella myös toisen tavan nähdä asiat ja toisenlaisen selityksen. Haastavinta on, että en enää osaa järkeni avulla ryhmitellä esimerkiksi erilaisia maailmankatsomuksia keskinäiseen paremmuusjärjestykseen. Tämä sama pätee myös suoraan hengelliseen elämääni: en osaa sanoa, mikä tulkinta milloinkin olisi paras ja tulisi uskoa.

Tässä tiedollisessa tyhjiössä ainoa suunnistamistani jollain tavalla auttava asia on intuitio. Olen kristitty vain ja ainoastaan siitä syystä, että intuitiivisesti "tiedän" sen olevan totuus (nyt en siis puhu tietämisestä varsinaisessa mielessä). Se on jonkinlainen sisäinen kokemus, samantyyppinen ilmiö kuin kokemukseni maailman olemassaolosta sellaisena kuin sen aistin. En sitäkään voi sanoa tietäväni tiukasti määriteltynä, mutta intuitioni valaa minuun luottamusta siihen. Samoin intuitioni viittaa siihen suuntaan, että kristinusko on totuudellinen uskonto, ja intuitiivisesti voin myös arvioida erilaisia oppeja. Valitettavasti intuitioni johdattaa tällä hetkellä poispäin luterilaisesta kirkosta. En tiedä, onko se oikeassa, mutta minulla ei ole oikein mitään muuta jäljellä kuin se. Sydämeni on ottanut aiheen kaikista oppiin liittyvistä epäilyistäni aiheuttaen vahvan kokemuksen, että en kuulu tänne, enkä voi kovin kauaa elää tällaisen sisäisen ristiriidan kuormittamana. Tavallaan jokin osa minusta kärsii joka hetkenä, jonka vielä jäsenenä olen, niin murheellista kuin se onkin auki kirjoittaa.

Mihin sitten intuitioni johtaa, sitä on vaikea vielä sanoa. Minulla on korkeintaan arvauksia. Ja saattaahan olla, että intuitio muuttuu ajan myötä, mihin sitten tietenkin on asianmukaisella tavalla reagoitava. Kenties palaan tähän kirkkoon joskus, ei sekään ole pois suljettua. Nyt koen kuitenkin, että minun sydämeni johdattaa toisaalle.

Jälkisanat

Kaikesta huolimatta elämäni ev.-lut. kirkon parissa ennen ja jälkeen siihen liittymiseni on ollut hyvää aikaa. Olen saanut lukemattomia ystäviä, oppinut paljon ja kasvanut ihmisenä, eikä mahdollinen eroni kirkkokunnasta missään tapauksessa tarkoitakaan sitä, että jättäisin näissä piireissä liikkumisen. En ole koskaan luterilaisuuden taholta kokenut hengellistä väkivaltaa (jonka esiasteita lienen joissakin muissa kirkoissa, seurakunnissa ja yhteisöissä kyllä kohdannut). Päinvastoin on tämä aika ollut sosiaalisesti erittäin rikasta, minut on hyväksytty omana itsenäni ja minua on ymmärretty uniikilla tavalla. Monet eivät ehkä haluaisi minun kirjoittavan tätä, mutta etenkin SLEYllä, jossa olen viime aikoina paljon käynyt, on hengellisyys minun havainnointini perusteella ollut tervettä, iloista ja eloisaa, ja koko yhdistys ansaitsisikin monissa ilmeisen kokemusta omaamattomissa piireissä maineenpalautuksen yhtenä suurimmista kirkon hengellisistä moottoreista.

Minulla olisi kaikki syyt olla harmissani siitä, että aikanaan liityin ev.-lut. kirkkoon lopulta niin pinnallisista syistä. Toki kirkkokin teki tämän hyvin helpoksi eikä liittymisvaiheessani vaikuttanut asettavan merkittäviä luovuttamattomia vaatimuksia liittymiselle, mikä ehkä minun mielestäni olisi kuitenkin hyvä tehdä. Yhtä kaikki en osaa olla liittymisestäni hirmuisen pettynyt jälkeenpäin, koska nyt voin sanoa kokeilleeni useita eri ovia tässä kirkossa, yrittäneeni todella olla elää sen hengellisyydessä mukana ja valpastuneeni siitä, että tämä ei tainnut sittenkään olla minun tieni. Ei ehkä sitten kuitenkaan tässä todellisuudessa.

Pystyn kyllä helposti kuvittelemaan jonkin toisen todellisuuden ja toisen ajan. Jossain päin raamattuvyöhykettä, ehkä Pohjanmaalla on varhainen aamu. Aurinko pilkistää puiden katveesta, luo pitkiä varjoja autiolle, vielä viileälle ja kasteesta märälle pellolle. Aukean päässä häämöttää pirtti, joka on juuri havahtunut unestaan. Kirkonkellojen kumina alkaa kuulua jostain matkan päästä, on sunnuntai. Talon ovi aukeaa ja ulos astuu isäntä parhaissa pyhävaatteissaan, renki valmistelee hevosen ja pian voi perheen matka sanankuuloon alkaa, tuon ikiaikaisen tien kulkeminen, jota lukemattomat sukupolvet jo muutaman sadan vuoden ajan ovat taivaltaneet. Kirkko on kylän keskellä ja harvassa ovat ne, jotka jäävät pois. Jumalanpalvelus on yhteisön yhteinen juhla, kohtaamispaikka tälle kansalle, joka on omaksunut Lutheruksesta lähteneen uskontulkinnan. Pastori saarnaa taitavasti pyhää kirjaa kirkkoväelle: ensin suuriakin lain vaatimuksia mutta sitten sitäkin ylenpalttisempia evankeliumin sanoja. Kirkosta ulos astuessaan isännällä on levännyt ja raukea olo: kuinka ihana onkaan tämä vapautuksen sanoma sielulle annettavasta autuudesta ja lahjavanhurskaudesta. Kuinka helpottavaa onkaan ymmärtää, että pelastus ei riipu itsestä, vaan voi turvallisin mielin jättäytyä Jumalan rakastavan käden alle. Suurin mahdollinen rauha, jota ihminen voi koskaan saada, isäntä pohtii ja aikoo viettää lopun tästä armon päivästä perheensä lähellä ja yhdessä Jumalan sanan ihmeellisiä lupauksia tutkaillen.

Niin, jossain toisessa todellisuudessa se olisi hyvinkin voinut mennä esimerkiksi näin. Mutta vaikka tämä näky ei nyt näyttänytkään toteutuvan, on minussa vielä uskoa toivoon, että jokin toinen toteutuu. Ja, jos se on Jumalan tahto, yhtä ihana kuin juuri kuvailemani.

Jumalan siunausta.


sunnuntai 20. tammikuuta 2019

Ecclesia sine me 1: Ulkopuolisuus taisteluiden kirkossa

Olen usein sanonut pyrkiväni elämässäni tilaan, jossa minulla ei ole mitään salattavaa. Minulle on näyttänyt jonkinlaisena ihanteena mutta myös voimavarana olla aito ja rehellinen ja välttää teeskentelyä. Kun katson elämääni, on minun kuitenkin todettava, että en ole tämän ihanteeni mukaisesti täysin elänyt. Enkä tosiaankaan soimaa itseäni siitä, että minulla on henkilökohtaisia asioita, niitä lienee jokaisella ja saakin olla. Mutta elämässäni on ollut enemmän tai vähemmän salattuja asioita, jotka ovat vaikuttaneet myös toisiin ihmisiin. Korostan, että arvioni mukaan nämä vaikutukset eivät ole olleet erityisen negatiivisia, mutta nykyisen tilanteen pitkittyessä ne voisivat mahdollisesti sellaisiksi paisua. Siksi, pitkällisen pohdiskelun jälkeen, olen päättänyt avata blogissani sitä, mitä hengelliseen elämääni tällä hetkellä kuuluu. Tarkoitukseni on ihan vain selventää asioita yleisluontoisella tasolla, jotta verkostooni kuuluvat ihmiset tätä lukiessaan voisivat paremmin ymmärtää, missä menen tällä hetkellä, mitä olen jossain määrin pitänyt salassa ja mitä olen tarpeellisilta osin kokenut tarpeelliseksi avata. En siis kirjoita ensisijaisesti purkaakseni sieluani, sillä omalla kohdallani puhumisen en ole enää juurikaan havainnut auttavan ongelmissani. Tällä tekstillä on selkeän informatiivinen ja tiedottava päämäärä.

Olen kuulunut Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon lähes kahden vuoden ajan. Siihen, että aikuisiällä päädyin käymään rippikoulun ja vastaanottamaan konfirmaation kyseisen kirkkokunnan jäseneksi, oli neljä pääasiallista syytä. Ensinnäkin halusin "virallistaa" elämässäni jo pitkään vallinneen todellisuuden, jossa olin päätynyt yhä enemmän pyörimään luterilaisissa piireissä, jotka olivat korvanneet aiemman vapaakristillisen ympäristön. Toiseksi halusin tulla muodollisesti päteväksi ehtoollisvieraaksi luterilaiseen ehtoollispöytään, johon jo kohtuullisen aktiivisesti otin osaa. Kolmanneksi halusin tehdä opiskeluihini liittyvistä osioista, etenkin harjoittelujaksosta, itselleni luontevamman suorittaa. Neljänneksi koin kansankirkkoon liittymällä vieväni täyttymykseen lupauksen, jonka olin antanut Jumalalle jo "ensikohtaamisellamme", katsottiin tuo lupaus moraalisesti sitovaksi tai ei.

Näitä asioita pitkään mietittyäni ratkaisin siis asian ja tulin kirkon jäseneksi 29. tammikuuta 2017. Kaksi päivää myöhemmin, 31. tammikuuta, kaduin päätöstä ensimmäisen kerran. Voidaankin sanoa, että tuosta saakka olen kamppaillut kirkon kanssa. Karkeasti viime keväästä lähtien ongelmani ovat vähitellen kasvaneet, ja nyt ne näyttävät tulleen ratkaisemattomaan suuruuteen. Olen melko varmasti tullut siihen tulokseen, että jätän kansankirkon jäsenyyden tämän vuoden aikana, todennäköisesti jo ennen kesää. On tapahtunut monia asioita, olen joutunut ottamaan useita "askelia", joista haluan kirjoittaa. Kaikki liittyy ulkopuolisuuden tunteeseen, jota ev.-lut. kirkossa olen kokenut noiden liittymiseni jälkeisten euforisten kahden päivän jälkeen. Ulkopuolisuuden tunne, joka on omalla tavallaan koko elämääni keskeisesti määrittävä piirre, on suhteessani kirkkoon ilmennyt kahdella melko erilaisellakin tavalla. Nyt on aika valottaa kokemuksiani näistä ensimmäisen suhteen.

Liberaalit ja konservatiivit

Kaksi sanahirviötä, jotka aina kulkevat mukana kirkon kuohuissa, ovat liberaali ja konservatiivi. Tähdennän jo kärkeen, että nämä sanat ovat tietenkin yleistyksiä, ja muuttuvat edes jossain määrin järkeviksi käyttää ainoastaan yksityiskohtaisemmissa kysymyksissä. Siten ei ole mielestäni kovinkaan mielekästä puhua siitä, että joku on konservatiivi ja joku liberaali. Esimerkiksi itse olen monissa kysymyksissä konservatiiviseksi tulkittavalla kannalla, joissakin kohdin taas liberaalimpi.

Kirkossa on kuitenkin karkeasti havaittavissa ainakin kaksi osapuolta, jotka käyvät eräänlaista taistelua keskenään. Kyllä, ev.-lut. kirkkoa keskeisesti määrittävä piirre on, että se on taistelun kirkko. Siinä kamppaillaan etenkin oikeudesta olla olemassa, mutta myös vallasta ja ihmisten suosiosta. Tämän kamppailun osapuolia nimitän tässä kohtaa epätarkasti liberaaleiksi ja konservatiiveiksi. Oikeastaan kyse on enemmän tietynlaisista nähtävissä olevista suuntauksista kuin yksittäisistä ihmisistä tai edes ihmisjoukoista. Kaksi voimaa kilpailee keskenään.

Liberaalit ovat jossain määrin kansankirkollisempia, mutta eivät kuitenkaan valtavirtaa ainakaan radikaaleimman siipensä osalta. Monet heistä ovat suuria liturgikkoja, vaikka opillisissa ja eettisissä kysymyksissä enemmän poiketaankin kristikunnan perinteisistä kannoista vaihtelevassa määrin. Liberaalit ovat usein aktiivisia vaikuttajia ja yhteiskunnalliset oikeudenmukaisuuteen liittyvät kysymykset korostuvat heidän retoriikassaan.

Konservatiivit puolestaan vaikuttavat selkeimmin tietyissä kirkon herätysliikkeissä, näkyvästi ainakin evankelisuudessa ja viidesläisyydessä. Hiukan lievempää konservatiivisuutta esiintyy monin paikoin myös kansankirkollisuuden piirissä. Konservatiivit korostavat perinteistä, raamatullista ja luterilaista kristinuskoa sekä muuttumattomia totuuksia etenkin opin ja etiikan alueella. Heidän tulokulmansa asioihin on usein korostuneemmin hengellinen.

Kumpi kamppailussa on voitolla? Minun kokemukseni on, että ensimmäinen "voima", liberaalius. Katsottaessa kirkon kehitystä voidaan selkeästi havaita hidas siirtymä vanhoillisuudesta kohti uudistusmielisyyttä, perinteisestä tunnustuskirjaluterilaisuudesta kohti mitä lennokkaimpia tulkintoja melkein mistä tahansa aiheesta, tuonpuoleisuuden korostamisen vähenemisestä tämänpuoleisuuden korostamisen kasvamiseen ja perinteisestä kristillisestä vastakulttuurisesta etiikasta kohti yhä laajempaa mukautumista siihen, millaiset sekularisoituneen länsimaisen yhteiskunnan arvot ovat. Jälleen karkeita yleistyksiä, mutta uskon taustalla olevan pointin, jonka kaikki pystyvät näkemään, jos vain haluavat katsoa.

Kirkko on selkeämmin havaittavissa yhteisöksi, jossa kaikille ei ole tilaa. Niskan päällä oleva liberaali osapuoli nimittäin kyllä sanoo, että kirkko kuuluu kaikille, mutta nämä sanat eivät todellisuudessa tarkoita mitään, sillä samaan aikaan konservatiivien elintilaa kirkossa kavennetaan kaikin voimin. Todellisuudessa liberaalien kuuluisi sanoa, että kirkko kuuluu kaikille, jotka eivät pane vastaan liberaalille ajatusmaailmalle. Konservatiivi saa kyllä ajatuksissaan olla, mutta on tehtävä oman uskonsa kanssa kompromissi ja pyrittävä olemaan antamatta sen näkyä, toimimatta uskonsa mukaisesti. Kaikille kristinuskoa edes vähän tunteville pitäisi olla selvää, että tällaisen kompromissin tekeminen on varsin epäkristillinen teko ja laajemmin sovellettuna itse asiassa vesittää uskontomme uskottavuuden. Siksi on tökeröä vaatiakaan sellaista.

Edellä kirjoittamastani todistavat kirkkaimmin tietysti virkakysymykseen liittyvät väännöt, joista edelleen, 30 vuotta naispastoriuden hyväksymisen jälkeen, saamme lukea. Ei ole tarvetta paneutua tähän kysymykseen sen laajemmin, mutta se todistaa selkeällä tavalla kehityksen, jossa konservatiiveille, tässä tapauksessa perinteisen virkakannan edustajille, on vuosien mittaan tullut yhä tukalammat oltavat. Ensin oli ponsi ja työvuorojärjestelyt, sitten niistä epämääräisesti luovuttiin ja nyt ollaan tilanteessa, jossa retoriikan perustan muodostavat se, että kirkolla on "vain yksi virka" ja että "perinteisen virkakannan edustajat harjoittavat syrjintää". Konservatiiviset herätysliikkeetkin ovat yhä suuremmissa ongelmissa, kun niitä pikkuhiljaa aletaan vaatia mukautumaan kaikessa kirkkokunnan käytäntöihin, ja pastorien ja messutilojen saaminen muuttuu hankalammaksi ja hankalammaksi.

Tässä ei ole kyse kaikkien kirkosta. Tässä on kyse taistelusta, jonka johtoasemassa oleva taho julistaa: Et ole tervetullut. Sinua ei haluta tänne, ei ainakaan omana itsenäsi. Mene pois.

Kuten kerroin, en ole mikään tyyppiesimerkki konservatiivisesta kristitystä, koska olen monissa kohtaa myös selkeästi oman vähemmän konservatiivisen polkuni kulkija. Minua on viime aikoina luonnehtinut erityisesti etsijyys: en ole tästä syystä tehnyt kovinkaan vahvoja kannanottoja. Sillanrakentajatyyppi olen ollut jo pitkään, minulle on ollut tärkeää olla sovitteleva ja yrittää löytää yhteyttä ihmisten välille. Olen pyrkinyt ymmärtämään sekä liberaaleja että konservatiiveja ja onnistunut tässä, olen kokenut merkittävää hengellistä yhteyttä kumpienkin kanssa ja molempien joukossa on ihmisiä ja kristittyjä, joita arvostan suunnattomasti.

Tästä huolimatta koen kirkon saaman suunnan henkilökohtaisesti satuttavaksi. Koen torjuvan sanoman kohdistuvan suoraan myös minuun, kun katson minua konservatiivisempien veljieni ja sisarteni kärsimystä. Sitä paitsi, jos tänään he ottavat osumaa, ehkä jo huomenna minäkin. Kaiken kukkuraksi minua vaivaa suunnattomasti se epäjohdonmukaisuus, joka liberaalin kirkon sanojen (tulkaa kaikki) ja käytännön toiminnan (tulkaa melkein kaikki) välillä on. Samantyyppisestä aiheesta laajemmassa mittakaavassa olen kirjoittanut kesällä jopa pienimuotoista kohua herättäneen kirjoituksen "Ecclesia iterum ecclesia fiat: Kirkon ongelma", jonka jälkipyykissä loitonnuin kirkosta merkittävällä tavalla. Minun alkoi yhä vähemmän tehdä mieli olla osa tätä kirkkoa, joka vaikutti olevan kiinnostumaton jäsentensä sekularisoitumisesta ja vain jatkavan jonkinlaisessa ideaalimaailmassa. Pääongelmani kiteytettynä on siis torjuva suhtautuminen kirkon perinteistä uskoa tunnustaviin sekä välinpitämättömyys jäsenkunnan maallistumisen edessä. En voi välttää ajatusta, että mitä jos kirkko on näiden asioiden vuoksi vähemmän kirkko kuin mitä sen pitäisi olla. Tai ainakin se yhä enemmän näyttää toimivan oman identiteettinsä vastaisesti.

Mutta sanotaan: "Ole itse se muutos. Vaikuta kirkon parhaaksi!" Ja onkin monia väyliä yrittää vaikuttaa asioihin. Tunnen monia ihmisiä, erityisesti konservatiivisemmin orientoituneita, joiden sydämen asiana on puolustaa hyvin samanlaisia ideaaleja, joihin itsekin uskon. He haluavat rehkiä sen puolesta, että kirkko aidosti kuuluisi kaikille ja että se ei koskaan unohtaisi hengellisyyttään. Todella merkittäviä avauksia ja toimia tehdään näiden konservatiivisemmin orientoituneiden yhteydenrakentajien toimesta jatkuvasti - toki yhteydenrakentajia on myös liberaalimmalla puolella, vaikka heistä minulla ei juuri olekaan läheistä kokemusta enkä siksi heistä juuri tämän enempää osaa kirjoittaakaan. Mutta summaten: yrityksen puutteesta kirkon jäseniä ei siis ainakaan voida moittia pyrkimyksessä saavuttaa ykseys. Itsekin olen kantanut korteni kekoon lähinnä olemalla aktiivinen somessa, kirjoitinpa myös arkkipiispalle ja olinhan toki ehdolla seurakuntavaaleissakin.

En silti voi kieltää sitä, että olen hyvin kyllästynyt tähän jatkuvaan kamppailuun. Keskustelut junnaavat paikallaan tilanteiden kärjistyessä uusien kohujen myötä hetkellisesti ja kaiken sitten taas palatessa "asemasotavaiheeseen". Jatkuvasti puhutaan avioliittokysymyksestä ja naispappeudesta, Raamatun auktoriteetista, suvaitsevaisuudesta ja kaikkien oikeudesta olla sitä, mitä ovat. Sama tuntuu jatkuvan loputtomasti ilman, että koskaan päästäisiin lopputulokseen, joka jollain tavalla tyydyttäisi ainakaan minua.

Välistä mietin myös sitä, miksi konservatiivisemmat yhteydenrakentajat monesti niin kovin haluavat säilyttää kirkon yhtenä siten, että he ovat valmiita ehdottamaan aika merkittäviäkin opillisia kompromisseja vain ykseyden tähden. Ikään kuin koskaan ei voisi tulla vastaan se raja, jonka jälkeen erottautuminen on perustellumpaa kuin yhdessä pysyminen. Lisäksi usein nämä yhteydenrakentajat puhuessaan yhdestä kaikkien kirkosta tuntuvat ajautuvan vaarallisen lähelle samanlaista ongelmaa, johon liberaali osapuoli syyllistyy. Kun puhutaan jatkuvasti konservatiivien oikeuksista kirkossa, ei usein osata ottaa huomioon liberaalimmin orientoituneiden kirkon jäsenten katsantokantaa. Tuntuu ikään kuin siltä, että paitsi konservatiivit, myös konservatiiviset yhteydenrakentajat usein tuntuvat lopulta ehkä tiedostamattaankin tavoittelevan samantyyppistä hegemoniaa kirkossa kuin liberaalit - vain konservatiivista. Minun kokemukseni mukaan valtaosan konservatiiveista ideaalikirkko olisi sellainen, jossa perinteinen kristillisyys kukoistaisi ja liberaaleille ajatuksille ei juurikaan annettaisi tilaa. Ehkä monen mielestä kaunis ajatus, mutta se tekee mahdolliseksi todella käyttää syrjintäargumenttia konservatiiveja vastaan ihan samoin kuin sitä voidaan käyttää liberaalejakin vastaan. Kumpikin kyllä haluaa kutsua mukaan kaikkia, mutta uskoakseni kumpikaan ei halua antaa kaikkien kukkien kukkia. Siihen "kaikkien kirkkoon" taitavat lopulta uskoa aika harvat, mikä on minusta ihan ymmärrettävää! Se vain olisi hyvä osata sanoa myös ääneen.

Niin, vaikka olen tässä kirjoituksessa kieltämättä melko aiheellisestikin antanut itsestäni konservatiiveja puolustelevan kuvan, en suhtaudu heidänkään kaikkiin toimintatapoihinsa kritiikittömästi. Mutta tässä kirjoituksessa ei tarkoitukseni ole puuttua sen suuremmin tähän kritiikkiin. Sen sijaan haluan tunnustaa epätoivoni kirkossa käytävän kamppailun ääressä. Minusta nimittäin vakavasti näyttää siltä, että melko pian, ellei jo nyt, on kummallekin osapuolelle, sekä liberaaleille että konservatiiveille, johdonmukaisempaa olla enää jakamatta yhtä ja samaa kirkkoa. Yhteys aiheuttaa yhä enemmän kompromissipaineita, jotka uhatessaan kummankin osapuolen tärkeimpiä arvoja voivat koitua hyvinkin tuhoisiksi. Ykseyden haitat kasvavat niin suuriksi, että täytyy yhä vakavammin kysyä, kannattaako se. Itseni on tässä raastavassa tilanteessa vaikeaa enää keksiä, mikä voisi olla hyvä ratkaisu, jos kirkon on oltava yksi.

Ensimmäinen syy haluuni lähteä kirkosta on siis täydellinen turhautumiseni siihen, että kirkossa on meneillään tällainen sota, jolle ei ole loppua näkyvissä. Jotkut voivat sanoa, että tämä on peräti kepeä syy, aivan liian heppoinen peruste lähteä. Mutta haluan ensinnäkin kiinnittää huomiota siihen, että tuo jo mainittu raja ykseyden ja totuuden varjelemisen välillä näyttää olevan häilyvä: melkein jokainen määrittelee sen vähän eri tavalla enkä ole kuullut mistään täydellisesti tyydyttävästä ratkaisusta. Minä pystyn tavallaan hyväksymään jo vaikkapa sellaisenkin eroamissyyn, että ei haluta allekirjoittaa tai tukea kirkon nykylinjaa. Omakin syyni yksinkertaisesti ilmaistuna on se, että en omassatunnossani huomaa olevani kykenevä sitoutumaan tällaiseen kirkkoon. Mutta en halua tehdä tästä kysymyksestä mitenkään helppoa, se on päinvastoin erityisen mutkikas.

Miksi pysyä kirkossa?

Satuin alkuvuodesta Perustan teologisilla opintopäivillä Timo Junkkaalan pitämään kanavaan, jossa pohdittiin sitä, miksi edelleen tulisi pysyä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenenä. Junkkaalan jäsenyyden säilyttämistä perusteleva alustus ja sitä seurannut värikäs keskustelu olivat mielenkiintoisia. Junkkaala itse esitti monia syitä pysyä kirkon jäsenenä, mutta kaiken kaikkiaan en tullut näistä syistä vakuutetuksi suuntaan tai toiseen. Koen tarpeelliseksi jo tässä kohtaa hiukan käsitellä kanavassa esitettyjä kirkossa pysymistä puoltavia syitä, koska niihin vetoamista kuulee usein ja olen itsekin näitä seikkoja joutunut miettimään. Referenssimateriaalinani on lehtijuttu, joka mielestäni kiteytti kanavan keskustelua hyvin - pyydän anteeksi, jos siinä jokin on kuvailtu epätarkasti tai jos oma muistini pettää!

Junkkaala esitti kirkossa pysymiseen ymmärtääkseni ainakin seuraavat syyt:
  • Kirkon perusta on edelleen virallisesti Jumalan sana
  • Jumalalla on vieläkin paljon kansaa tässä kirkossa
  • Kirkon kautta on mahdollista vaikuttaa Jumalan valtakunnan hyväksi ainutlaatuisella tavalla
  • Kirkko voi vielä muuttua paremmaksi
  • Historia tarjoaa kosolti esimerkkejä siitä, kuinka suurinakin lankeemuksen aikoina Jumalan ihmiset ovat valinneet pysyä kirkossa, ja lopulta on tullut uusi kulta-aika
  • "Meidät on kastettu tähän kirkkoon"
  • Hajaannus on kirkolle vahingollista
Pitkään välttelin itse ajattelemasta kirkon jättämistä sen vuoksi, että se edelleen muodollisesti on varsin perinteinen ja klassisen kristillinen laitos. Aika ajoin kuitenkin olen kuullut mielipiteitä, joiden mukaan kirkko on todellisuudessa sitä, mitä se on käytännössä, ei niinkään sitä, mitä se on paperilla. Jo aiemmin mainitussa kirjoituksessani "Kirkon ongelma" käsittelin sitä epäsuhtaa, joka mielestäni kirkon virallisen ja käytännön todellisuuden välillä on. Se on mielestäni valtava ja alati kasvava.

Kirkossa ilman muuta on paljon kristittyjä, ja etenkin tähän kirkkoon paimeniksi asetettujen tulisi mielestäni erittäin tarkasti pohdinnoissaan harkita, mikä on todella aiheellinen syy jättää lauma. Sellaista on hankala äkkiseltään keksiä. Toisaalta maallikolla kysymys ei liene niin vaikea, sillä pelkän muodollisen jäsenyyden jättämisen tuskin tarvitsee tarkoittaa, että ei hyväksyisi kirkkoon jääviä ihmisiä kristityiksi. On kuitenkin sinänsä aiheellista pohtia, mikä voi olla niin iso ongelma kirkossa, että sen takia on valmis luomaan hajaannuksen itsensä ja toisten kristittyjen välille. Tällainen raja eittämättä jossain kohtaa on, mutta sen löytäminen jälleen kerran erittäin vaikeaa.

Kirkko on todella hyvä vaikuttamisen väline, etenkin rippikoululla on melkoinen potentiaali tavoittaa valtaosa kansamme nuorista evankeliumilla. Kaikkea pohdintaa ei kuitenkaan mielestäni voi rakentaa hyötynäkökohtien varaan, vaan joskus ihan oikeutetustikin periaatekysymykset voivat ajaa edelle. Vaikka näiden periaatteiden noudattamisesta pitäisikin maksaa korkea hinta.

On totta, että kirkko voi vielä muuttua paremmaksi. Olen itse paljon miettinyt sitä, että mitä jos lähtöni jälkeen näin käykin? Silloinhan kirkossa pysyneet voisivat sanoa minulle, että minä luovutin taistelun, mutta he veivät sen suotuisaan päätökseen. Olisin siis ikään kuin rintamakarkuri. Silti on hyvä muistaa myös, että tulevaisuutta on lupa myös arvioida ja ennakoida. Jos kirkon negatiivinen kehitys jatkuu eikä mikään tunnu tepsivän ja tilanne tuntuu muuttuvan mahdottomaksi, en soimaisi kovinkaan paljoa niitä, jotka tällaisesta kirkosta haluavat lähteä. Toki haluan muistaa, että kristittyjä ei ole kutsuttu luovuttamaan suurienkaan haasteiden edessä, vaan niiden keskellä luottamaan Jumalaan.

Monet historian esimerkit todistavat siitä, kuinka kirkon sisällä pysyminen on hyödyttänyt ja lopulta ovat koittaneet taas paremmat ajat. Ja onkin sinänsä vaikeaa keksiä syytä sille, että kristitty jättäisi Kristuksen kirkon näkyvän rakenteen. Herää kuitenkin kysymys, voiko näkyvä kirkko muuttua siten, että se on vähemmän kirkko, tai jopa kokonaan lakata olemasta kirkko teologisessa mielessä? Onko kiveen kirjoitettu, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko tulee pysymään kirkkona ikuisesti? Vaikka paremmat ajat lankeemuksen jälkeen koittaisivatkin, voidaanko asettaa mielekästä aikaa, jonka verran kristityn tulee kärsiä identiteettikriisin kourissa vellovan kirkon osana ennen kuin hänen on oikeutettua paeta?

Argumentti "meidät on kastettu tähän kirkkoon" tuntuu kummalliselta useastakin syystä, ennen muuta siksi, että jos olisin itse noudattanut sen tausta-ajatusta, minä en olisi koskaan luterilaiseksi tullutkaan! Sain kasteen Suomen Vapaakirkossa, mistä olen tietenkin kiitollinen. Mutta enkö olisi saanut kuunnella sydämeni ääntä ja liittyä luterilaiseen kirkkoon näkemysteni muututtua vain, koska minut on kastettu Vapaakirkossa? En usko, että kovinkaan moni luterilainen kirkossa pysymisen puolustaja ihan loppuun asti haluaa pitää tästä argumentista kiinni.

Viimeisenä kohtaamme ajatuksen, että hajaannus on kirkolle vahingollista, mikä on tietenkin totta. Kristus rukoili, että hänen omansa olisivat yksi. Mutta läpi kirkkohistorian on jatkuvasti jouduttu päätymään päätelmään, että täytyy olla jokin raja, jonka jälkeen eron tekeminen on pienempi paha kuin yhtenä pysyminen. Kristuksen kirkon jakautuminen on tragedia, ja monet jaot on varmasti tehty ilman todellisesti hyväksyttävää syytä, mutta siitäkin huolimatta eron tekemisen mahdollisuus kristillisten tahojen välillä on mielestäni raamatullisesti ja muutenkin teologisesti joskus perusteltu.

Kuten kirjoitin, en ole näistä argumenteista sinänsä vakuuttunut suuntaan taikka toiseen, vaikka jotkin niistä vaikuttavatkin paremmilta ja jotkin huonommilta. Näitä asioita voisi pohdiskella iäisyyksiin, monet ovat paljon niitä pyöritelleetkin, mutta selkeää ratkaisua ei ole löydetty. En näe tässä monimutkaisessa sekamelskassa tällä hetkellä muuta mahdollisuutta kuin olla tuomitsematta ihmisiä, päätyivät he mihin ratkaisuun tahansa. En siis myöskään ole tällä kirjoituksella halunnut lietsoa ketään eroamaan kirkosta, en tosiaankaan! Olen halunnut vain valottaa omaa kamppailuani aiheen kanssa ja sen vääjäämättömältä näyttävää lopputulosta.

Tämä kirjoitus esitteli ensimmäisen ulkopuolisuuteen liittyvän ongelmani kirkon kanssa. Olen aikeissa julkaista myös toisen, joka käsittelee aihetta hyvin toisenlaiselta, henkilökohtaisemmalta kannalta.

Siihen asti, Jumalan siunausta.

perjantai 28. joulukuuta 2018

Kokemuksia teologian opiskelusta 19: Gradua, soveltavia ja erinäisiä tutkiskeluja

Viidennen vuoden ensimmäinen lukukausi.

Totuttuun tapaan jatkan teologian opiskeluistani kirjoittamista, nyt jo viidettä vuotta! Huh! Onko siitä tosiaan niin kauan, kun tämän aloitin? Vuorossa on sarjan yhdeksästoista osa - neljäntenä vuotena alkaneen tapani mukaan julkaisen näitä postauksia enää lukukausien opintojen jälkeen periodien sijaan.

Taas olen opinnoissani elänyt läpi mielenkiintoisia vaiheita. Alan olla teologina aika rutinoitunut: uutuudenviehätys on monessa kohtaa kaikonnut, ja keskityn hankkimaan tarvitsemiani kurssimerkintöjä panostamatta mihinkään erityisen paljon. Monet tehtäväni palautan hyvin lähellä deadlinea, sillä oikeastaan vain viimeisen palautuspäivän läheisyys kykenee sähköistämään minua sen verran, että minusta tulee oikeasti aikaansaava. Elämässäni vuorottelevat siis kaksi kautta ikään kuin vuodenaikoina: toisaalta pitkähköt lepojaksot, jolloin rentoudun ja vien opintojani vain vähän eteenpäin, ja sitten useiden päivien mittaiset stressaavat kaudet, jolloin minun on työskenneltävä aikamoisella kiireellä. En voi sanoa opiskelun tai oppimisenkaan olevan minulle yleensä ottaen mitenkään helppoa - ne eivät ole olleet sitä enää pitkään aikaan, kuten olette tämän sarjan kirjoituksistakin varmaan voineet päätellä.

Tällä lukukaudella suoritin metodikurssin ja aloitin graduseminaarin. Myös soveltavien opintojen alueelta tein opintoja, jotka nykyään praktikumin sijaan kulkevat nimellä työelämään syventävät opinnot. Lisäksi sain viimeinkin mentyä Kielikeskuksen kurssille, mikä mahdollisuus oli ihmeen pitkään ollut minulta hyödyntämättä. Kielten saralta päädyin myös humanistisen tiedekunnan muinaiskreikan kurssille, joka kuuluu vähemmän menestyksekkäämpiin kokemuksiini. Varsinaisten opintojen ulkopuolella mutta kuitenkin niihin kiinteästi liittyen kävin myös psykologisessa soveltuvuustutkimuksessa, jossa soveltuvuuttani papiksi arvioitiin.

Systemaattinen teologia: metodikurssi ja dogmatiikan graduseminaari

Metodikurssimme koostui kolmesta tapaamiskerrasta, joista eräälle en päässyt lainkaan osallistumaan (olin silloin tapaamassa paavia). Kurssille oli kesällä pitänyt tehdä referaatti graduun liittyvästä kirjasta, mutta muuten kyseinen opintojakso oli aika heittämällä läpi -tyyppinen. Tulipa kuitenkin perehdyttyä systemaattiseen analyysiin metodina ja saatua graduun lisää selkeyttä.

Itse graduseminaarimme piti alun perin alkaa ensimmäisessä periodissa, mutta asiat eivät lopulta menneet lainkaan odotetusti. Ilmoitettuna alkamispäivänä seminaarimme jäsenet olivat kokoontuneet netissä mainittuun tilaan. Istuimme siellä jutustellen vaiheistamme ja aiheistamme sekä muuten vain tutustuen toisiimme. Kello kävi ja aikaa kului. Ensin viisi, sitten kymmenen ja sitten viisitoista minuuttia alkamisajankohdasta. Seminaarin vetäjää ei näkynyt. Kun oli kulunut muistaakseni kaksikymmentä minuuttia, päätimme tavoitella vetäjää puhelimitse. Emme kuitenkaan saaneet häntä kiinni. Sitten ajattelimme kokeilla soittaa vielä metodikurssimme opettajalle. Hän vastasi, ja pian selvisi, että seminaarimme ei alkaisikaan vielä tässä periodissa ja että alkuperäinen vetäjämme ei tulisi olemaan mukana. Toisin sanoen seminaarimme viivästyi ja se oli hetken aikaa täysin ilman vetäjää! No, tuosta tilanteesta lähdin itse hieman huvittuneena sattumuksesta ja odottavaisin mielin sen suhteen, mitä tuleman piti. Tuntui kuitenkin ikävältä, että yliopisto ei jälleen kerran ollut onnistunut tiedotuksessa, ja olihan tällainen tapaus omiaan aiheuttamaan hankalia uudelleenjärjestelyjä opinnoissamme.

Paitsi ilman vetäjää oli seminaarimme myös ilman aihetta. Aiemmin ilmoitettu Missio Dei ei siis enää rajoittanut aihevalinnoissa, ja huomasin olevani tilanteessa, jossa saisin halutessani täysin vapaasti tehdä gradun ihan mistä tahansa aihepiiristä. Olin kuitenkin koko kesän varautunut tutkimaan Missio Deitä Vatikaanin toisessa kirkolliskokouksessa - aihe, jonka entinen vetäjämme oli antanut. Vaikka sain vielä yhden tilaisuuden ruveta patristikoksi eli kirkkoisien ajan tutkijaksi (pitkäaikainen unelmani), tein vaikean päätöksen jatkaa Vatikaani II:n parissa. Pohjatietoni tuosta kirkolliskokouksesta ovat kelvolliset ja myös se kiinnostaa minua. Sen sijaan Missio Dein jätin pois ottaen tilalle pelastusopin ja sen mahdollisen muuttumisen tutkimisen. Tämänhetkinen tavoitteeni siis on tutkia Vatikaani II:ta soteriologisesta, pelastusopillisesta näkökulmasta. Gradussani on tällä hetkellä n. 12 sivua, lähinnä johdantolukua. Minulla on jonkinlaiset sävelet etenemisen suhteen, mutta täysin minulle ei vielä ole selkiintynyt, miten tutkielmani oikein rakennan ja mitkä ovat keskeiset pointtini. Aika näyttäköön.

Työelämään syventävät opinnot

Tutkintorakenteen muuttumisen aiheuttaman siirtymäkauden opiskelijat joutuvat toisinaan suorittamaan opintojaan mitä erilaisimmin tavoin. Mahdollisia tapauksia on niin monia että hyvin vähästäkin jo sekoaa. Pitääkö jotain kurssia täydentää 1, 1,5 vai 2 opintopistettä, pitääkö jotain kurssia lainkaan suorittaa, oliko harjoittelujakso neljä vai kuusi viikkoa pitkä ja pitääkö tehdä extra-harjoittelua ja mitä muuta pitää ottaa huomioon tämän johdosta...

Omalla kohdallani kävi niin, että minun piti maisterivaiheessa suorittaa hyvin samankaltainen soveltava opintojakso kuin praktikum oli ollut kandivaiheessa. Kurssit olivat hämmästyttävän samankaltaiset: ne oli jaoteltu jumalanpalveluselämään, opetukseen ja kasvatukseen sekä auttavaan kohtaamiseen. Järjestettiin harjoitusmessuja, annettiin opetusnäytteitä, näyteltiin draamallisesti jotain sielunhoitotapauksia. Melko pitkälti minun siis piti toistaa sama, minkä olin jo vanhanmallisessa I praktikumissa tehnyt. Toisaalta samasta opintopistemäärästä huolimatta nämä maisterivaiheen soveltavat opinnot olivat vielä työläämpiä ja haastavampia. En siis tällä opintojaksolla tavoittanut sitä samaa tunnelmaa, joka oli tehnyt I praktikumista niin miellyttävän kokemuksen. Ei kokemukseni mikään kauheakaan ollut, mutta suoritin kurssin sillä mentaliteetilla, että mennään tästä nyt mahdollisimman nopeasti läpi, että päästään taas merkitsevämpien aiheiden pariin.

Jumalanpalveluselämän osio oli kolmesta laajin ja koostui pienryhmissä toteutettavista neljästä harjoitusjumalanpalveluksesta (saarnaajan ja liturgin tehtävät vuorottelivat), harjoitusten opponoinneista, yleisistä palautekierroksista, kirjallisuuden lukemisesta ja kirjallisuusreferaattien esittämisistä, suunnittelupalavereista ja itsenäisistä kirjallisista töistä - unohtamatta erittäin tiukkaa läsnäolopakkoa. Liturgiat, saarnat, näiden raportit ja perustelut sekä opponoinnit tuli tuottaa myös kirjallisina ja ne tuli palauttaa asianosaisille. Harjoitusjumalanpalveluksissa oli määrätyn kirkkovuoden pyhän lisäksi myös usein jonkinlainen erityisteema, jonka myös tuli tilaisuudessa näkyä (esimerkiksi yhteisöllisyys, pyhä tila jne.). Pidimme harjoitukset yhtä kertaa lukuunottamatta Töölön kirkossa, jossa emme kuitenkaan saaneet juurikaan käyttää liturgisia vaatteita tai välineitä. Autenttisuuden tuntu oli kauempana kuin I praktikumissa, mutta tällä kertaa päästiin sentään kuulemaan oikeita kirkkourkuja, joita yhdessä meidän kanssamme opiskelevat kirkollisen musiikin alan ihmiset soittivat.

Harjoitusjumalanpalveluksissa näin mitä moninaisimpia erilaisia ratkaisuja, ja kuvani erilaisista toteuttamisvaihtoehdoista avartui vielä vähän lisää. Omassa pienryhmässäni oli mielestäni hyvä henki ja onnistunut työskentelyilmapiiri, saimme vaivattomasti sovittua tapaamisia, joihin kanttorimmekin pääsivät. Erityisesti panostimme simuloimaamme jouluaaton sanajumalanpalvelukseen, joka jätti mukavat muistot. Kurssilla oli kuitenkin paljon myös sellaista, mitä en jää kaipaamaan. Eräs seikka oli se, että opintojakso oli aikataulutettu sangen kehnosti, niin että huomattavan monena kertana jälkipuheet Töölön kirkossa pitkittyivät yli ilmoitetun päättymisajan. Omalla kohdallani tämä haittasi selvästi ehtimistäni seuraavalle luennolle. Tapaamiskerrat olivat pahimmillaan myös niin täyteen ahdettuja, että varsinainen oppiminen jäi ähkyn takia melko vähäiseksi. Pahimmillaan samalla kertaa oli yksi suuri messuharjoitus, sen palautteiden kirjallinen kirjoittaminen, palautekeskustelu, varsinaisen opponentin puheenvuoro, toisen ryhmän pieni harjoitusrukoushetki, sen palautekeskustelu ja opponointi sekä vielä ensi kerran suuren harjoituksen kirjallisuusreferaatti - mukaan lukien keskustelujen rönsyilyt monissa näistä.

Kurssilla ei kenties pyritty siihen, mutta merkittävin oppimani asia kuitenkin oli, että monesti - ellei jopa aina - useampi kuin vain yksi liturginen ratkaisu voi olla perusteltu. Käytetäänkö ulkomaalaisille suunnatussa messussa englannin kieltä vai ei, tulostetaanko käsiohjelmaa vai ei, käytetäänkö liturgisia eleitä vai ei... Kurssilla kuulin kritiikkiä mainitunlaisia kysymyksiä koskevista ratkaisuista, mutta en oikeastaan ottanut sitä vastaan, koska hoksasin, että jos olisin tehnyt kritiikin mukaisesti, olisi minua voitu taas kritisoida tästä ratkaisusta. Hyvä esimerkki on Enkeli taivaan -virsi, jota perusteellisen pohdinnan jälkeen emme päätyneet ottamaan mukaan jouluaaton sanajumalanpalvelukseemme. Tästä tuli palautetta, että se olisi ollut hyvä olla, koska ihmiset haluavat kirkossa vuosittain eniten vieraillussa tilaisuudessa kuulla juuri tuon virren. Vastaperustelut on kuitenkin helppo keksiä. Mitä jos liturgialle on tietoisesti annettu pedagoginen funktio, jossa kirkkokansalle pyritään opettamaan uusia virsiä? Mitä jos heille halutaan opettaa, että joulu ei suinkaan mene pieleen, jos yhtä virttä ei lauletakaan? Mitä jos kirkkokansa on kiintynyt yhteen tiettyyn virteen liian paljon? Joulussa on jotain paljon, paljon syvällisempää, ja tämä kirkkokansan on aina syytä muistaa.

Huh, innostuinpa vuodattamaan! No, opetuksen ja kasvatuksen sekä auttavan kohtaamisen suhteen en kokenut samanlaisia ongelmia. Näistä ensimmäisessä meitä oli pieni ryhmä, joka oli vielä jaettu kolmeen pienempään yksikköön. Jokaisen pienryhmän tuli valmistella posteri tietystä opetuksen kohderyhmästä ja esitellä se, sekä lisäksi pitää kaksi 15-20 minuutin mittaista opetusnäytettä. Mukana oli myös kirjallisia tehtäviä ja palautekeskustelua, jokusen opetuksen opettaja piti itsekin. Tässä osiossa oli itse asiassa ihan kivaa, vaikka monilta osin jäätiinkin ymmärrettävästi vain pintaraapaisun tasolle. Merkittävin osion lietsoma ajatus mielessäni liittyi oppimismenetelmiin. Opin pedagogisten metodien historiasta, jossa on edetty behavioristisesta passiivisen oppimisen mallista interaktiivisuutta kohti. Toisin sanoen jos ennen opetuksen asetelma oli se, että opettaja välittää tietoa oppijalle, passiiviselle vastaanottajalle, niin nykyaikana trendi on, että opettaja on opastaja ja kehityksen alullepanija, kun taas oppija itse osallistuu oppimisen sisällön ja oppimiskokemuksen tuottamiseen. Löysin tämän opittuani sanat sille, mitä olin jo kauan miettinyt: minä olen passiivinen oppija. Vanha behavioristinen malli on kuin suoraan unelmastani! Kaikkein parhaiten opin, kun saan rauhassa seurata luentoa tehden muistiinpanoja tai käyttäen keskittymisvälineitäni. Interaktiivisuus ja yhteinen jakaminen puolestaan ovat aina minulle stressaava tekijä, enkä oikeastaan voi sanoa koskaan nauttivani niistä, vaikka jotenkuten niistä yleensä suoriudunkin. Tiedostan kuitenkin, että osallistavat elementit tuntuvat olevan monelle tärkeitä, ja siksi ymmärrän nykyajan kehityksen. Haluaisin kuitenkin, että introvertit oppijat voitaisiin ottaa paremmin huomioon. Jonkinlainen synteesi behavioristisesta ja interaktiivisesta mallista voisi olla yleensä ottaen toimivin.

Auttavan kohtaamisen osiossa tuli kirjoittaa tapausesimerkki omasta auttavan kohtaamisen kokemuksesta. Näiden perusteella opettaja jakoi meidät opiskelijat pienryhmiin, joiden kohtaamisissa oli ollut suurin piirtein samanlaiset aiheet. Sitten jokaisen pienryhmäläisen piti kirjoittaa tutkimuskirjallisuuteen perustuva essee tuosta aiheesta, tarpeellisen erilaisista näkökulmista. Lopulta tuli vielä pitää 45-60 minuutin mittainen esitys aiheesta muille. Näiden lisäksi oli muita tehtäviä ja luento-opetusta, sinänsä ihan kiinnostavia näkökulmia auttavaan kohtaamiseen ja sielunhoitoon, vaikka näiden alueella koen olevani kohtuullisen taitava jo ennestään. Osiossa oli omana mielenkiintoisena lisänään myös rentoutumisharjoituksia, joita opettaja veti tuntien lopuksi. En tiedä, olenko kuinka monen kanssa samaa mieltä, mutta minä pidin näistä mielikuvitusmatkoista "salaiseen puutarhaan"! Merkittävin oppimani asia osiosta lienee eräänlainen "korjausliike" I praktikumin jättämälle fiilikselle siitä, että on miljoona tapaa mokata sielunhoito ja että kuuntelu on tärkein asia, jonka sielunhoitaja voi tehdä. Nyt sain uudelleen rohkaisua, joka auttoi ymmärtämään, että neuvominenkin voi oikein tehtynä olla sielunhoitajalta kultaakin kalliimpi apu.

Kreikka: Plutarkhos

Minut saatiin houkuteltua kreikan kurssille humanistiseen tiedekuntaan, mistä kuitenkin seurasi opiskelijaelämässäni melkoinen murheenkryyni ja pohjanoteeraus. Olen kuullut kyseisen tiedekunnan kreikan opetuksesta yhtä ja toista hauskaa, ja oli sinänsä kiva päästä kokeilemaan itsekin. Opetuksesta ja kasvatuksesta edellä kirjoittamani huomioiden kurssin opetusmetodi oli minulle täydellisen sopiva: opettaja luki Plutarkhoksen historiateoksesta virkkeen kerrallaan, sitten suomensi sen kommentoiden tarpeen mukaan. Sitten taas seuraava virke, ja tätä jatkui puolitoista tuntia. Työläyttä toki toi se, että tahti ei ollut erityisen hidas, ja jos halusi oikeasti pysyä mukana, kannatti kirjoittaa omaan kappaleeseensa tekstistä jatkuvasti muistiinpanoja, sanojen suomennoksia ja kieliopillisia määrittelyjä. Lopulta koealueen tekstien osaaminen mitattaisiin tentissä, joka oli samanlaista kappaleiden kääntämistä ja sanojen määrittelyä kuin teologisessa tiedekunnassakin.

En kuitenkaan päässyt tentistä läpi. Tähän vaikutti monikin asia, kuten se, että en ehtinyt (edellä kertomastani syystä) läheskään aina luennolle, joilla ei ollut läsnäolopakkoa, mutta joilla istuminen olisi ollut oleellista tentin kannalta. En myöskään ehtinyt muista opinnoista johtuen kertaamaan tenttiin paljoakaan. Lisäksi kyseessä oli ilmeisesti sangen harjaantuneille kreikan osaajille suunnattu kurssi, mistä en kylläkään tiennyt mitään ilmoittautuessani. Hylsyni on näistä syistä ymmärrettävä, mutta siitä huolimatta päätin, että en aio uusia tenttiä enkä enää mennä muille humanistisen kreikan kursseille. Kokeiluna se oli ihan mukava, mutta ei ehkä kuitenkaan minun juttuni.

Kielikeskus: Ranska

Toisenlaisen kokemuksen kielten opiskelusta sain ranskan alkeiskurssilla, jolle innostuin osallistumaan huomatessani, että opintoni ovat jo loppuvaiheessa enkä ole vielä hyödyntänyt kielikeskusta. Minulla on päässäni lista kielistä, joita elämäni aikana haluaisin opetella, ja eräs niistä on ranska (muihin lukeutuvat espanja, nykyheprea, kiina ja ehkä myös arabia, lisäksi haluaisin parantaa taitojani ruotsissa, venäjässä, latinassa ja muinaiskreikassa).

Kurssi oli sangen kevyt suorittaa. Läksyjä annettiin joka kerta, mutta niiden tekemistä ei kontrolloitu, kurssin keskivaiheilla oli lyhyt kirjallinen tehtävä ja lopussa tentti. Kurssi kesti yhden lukukauden, luentoja oli kaksi kertaa viikossa. Oppikirjaa käytettiin paljon, itselläni se oli sähköisenä. Ryhmässämme oli mielenkiintoinen porukka eri alojen ihmisiä, ja kurssilla käytiin paljon parikeskusteluja. Lisäksi olivat yleiset kierrokset, joilla opettaja kysyi jotain jokaiselta ryhmän opiskelijalta ja vastailimme sitten parhaamme mukaan. Poissaoloa sallittiin muistaakseni jonkin verran, mutta yksittäisen poissaolon jälkeen ei vielä pudonnyt kärryiltä.

Ranskan kielessä on melkoisia erikoisuuksia! Ehkä jotkut ovat jo kuulleet numerosanoista välillä 70-99 - ne ovat mielenkiintoisia. Lisäksi kieltolauseissa useimmiten vaikutetaan käytettävän kahta kieltosanaa. Epämääräiselle monikolle on oma artikkelinsa. Eräs yleinen tapa kysyä kysymyksiä tapahtuu käyttämällä muotoiluja: "Onko niin, että..." ja "Mikä on se, joka...". Ja se ääntämys! Haastavampi kuin luulin, vaikka aika hyvin olin jo ennestään asiasta perillä! Kieli on kuitenkin hauska, ja aion, jos aikaa riittää, palata sen pariin joskus.

Psykologinen soveltuvuustutkimus

Jos haluaa ev.-lut. kirkon pastoriksi, tulee varsinaisen yliopistotutkinnon lisäksi ymmärtääkseni osallistua tiettyihin erikoistilaisuuksiin, joista eräs on nimeltään psykologinen soveltuvuustutkimus. Tutkimuksen avulla pyritään kartoittamaan vahvuuksia ja heikkouksia, joita henkilöllä on mahdolliseen hengellisen viran harjoittamiseen liittyen. Tutkimus ei huonot tulokset tuottaessaan tuhoa kenenkään mahdollisuuksia päästä pastoriksi, mutta se toimii ikään kuin keskustelun pohjana työnhakutilanteessa (mitä vahvuuksia, mitä kehitettävää, mitä tulisi tehdä, että mahdollisista haasteista selvittäisiin). On hyvä myös ottaa huomioon, että tutkimuksen laatijatkin ovat vain ihmisiä eikä heillä ole todennäköisesti aukotonta tietämystä siitä, millaista pastorin työ on ja miten siinä pärjätään.

Osallistuin tutkimukseen muistaakseni kesän ollessa lopuillaan. Paikkana oli Helsingin tuomiokapituli - minulle hyvinkin tutun rakennuksen ylimmässä kerroksessa sijaitseva komea huoneisto. Monivaiheisen tutkimuksen aikana sai ottaa kahvia ja syömäänkin tietyssä vaiheessa pääsi omakustanteisesti. Kerralla sinä päivänä tutkittiin noin kymmentä ihmistä.

Tutkimus oli monivaiheinen, ja täytyy myöntää, melko tehokkaasti porrastettu niin, että teimme asioita hieman eri järjestyksessä ollen silti aika lailla tehokkaita. Oli kolmisensataa väittämää, joiden kohdalla piti mustata vaihtoehto, joka eniten sopi; piti myös keksiä sarjakuvaan puhekuplarepliikkejä; kirjoittaa nelikenttään vahvuuksia, heikkouksia, uhkia ja mahdollisuuksia; kirjoittaa essee omasta ammatillisesta kasvusta tai jostain sen tapaisesta; ja hauskimpana osiona kielellisen ja avaruudellisen hahmotuskyvyn mittaavat aikarajoitetut testit. Erillisissä huoneissa tuli myös pitää annetusta aiheesta kameralle lyhyt puhe sekä osallistua haastatteluun. Kaiken kaikkiaan hilpeä päivä, josta en viitsinyt stressata läheskään niin paljoa kuin ymmärtääkseni monet muut. Ja kapitulin huone, jossa seinillä olivat Helsingin piispojen muotokuvat, oli huisin upea!

Tuloksia saatiin odotella pitkään. Mutta sitten ne lopulta tulivat paksussa kirjekuoressa. Soveltuvuuden kuvaaminen oli kiteytetty kolmeen nuoleen, jotka eri aihealueita kuvaavina pituudellaan kertoivat soveltuvuuden tasosta: mitä pidempi nuoli, sitä soveltuvampi. Neljäs nuoli, kokonaisnuoli, kiteytti kaiken vielä ytimekkäämmin. Siinä paperin osassa, johon nuolet oli allekkain piirretty, oli keskivaiheilla harmaa nelikulmio, johon yltäminen kuvasi keskitasoa. Nelikulmio oli mahdollista myös ylittää tai alittaa.

Millaiset sitten olivat tulokseni? Eivät mitenkään erityisen hyvät. Kokonaisnuoleni oli nipin napin nelikulmion sisällä, lähes jääden sitä koskettamatta. Tulos ei yllättänyt minua enkä kokenut suuren suuria tunnereaktioita myöskään lukiessani minusta kirjoitettua tarkempaa kuvausta ja katsellessani tuloksiani, joista monilta osin tunnistin itseni. Tämä paperinivaska oli minulle jopa huojennus, sillä se oli ensimmäinen ulkopuolinen arvio minusta, joka tuki omaa kokemustani. Kokemustani siitä, että en soveltuisi ev.-lut. kirkon pastorin ammattiin kovinkaan hyvin. Valtaosa ihmisistä ympärilläni on aina sanonut, että olen kuin ilmetty pappi, olemukseltani papillinen, ja jopa että olisin ensiluokkainen ihminen kirkon virkaan. Tätä on jatkunut jo vuosia, ja olen siihen tottunut enkä vastusta sitä, että ihmiset kertovat rehellisen mielipiteensä. Joskus oma kokemukseni tavallaan mukaili näitä arvioita, ja aloinkin hyvin vakavasti miettiä, olisiko minulla pappiskutsumus. Aloin orientoitua siihen suuntaan selkeästi. Mutta sitten jokin muuttui ja aloin nähdä asiat hyvin toiselta, mielestäni objektiivisemmalta kantilta. Kävin pitkiä ja sangen mielenkiintoisia keskusteluja ihmisten kanssa, jotka halusivat rohkaista minua papiksi. Mutta kokemukseni soveltumattomuudestani pysyi ja vahvistui. Soveltuvuustutkimus - vaikka sen metodeja ja taustaoletuksia voidaankin perustellusti myös kritisoida - vaikutti ainoalta tekijältä, joka viesti minulle siitä, että jokin jossain ymmärtää minua. Joku taho on päätynyt samaan arvioon kuin minä pääni sisällä. Kaikki ei ehkä sittenkään johdu vain itsekriittisyydestä.

Tutkimustuloksen saaminen oli ehkä siinä määrin merkittävä rajapyykki, että en enää ole sen jälkeen pitänyt ev.-lut. kirkon pappeutta yhtenä varsinaisista tulevaisuuden vaihtoehdoistani. Aiemmin se ehkä vielä periaatteessa oli mukana, mutta on jatkanut hiipumistaan niin, että sitä on vaikeaa enää havaita. Jos ihme tapahtuu, sen kutsumuksen paluu on mahdollinen, mutta en enää oikein usko muihin mahdollisuuksiin.

Soveltuvuustutkimuksen tulosten saamisen jälkeen järjestettiin vielä reflektiopäivä, jossa tutkimustuloksia purettiin yhdessä. Päivä sinänsä oli ehkä hiukan pitkästyttävä, mutta seura oli mukavaa, ja oli ilo päästä myös yhdessä lounastamaan. Kaikista mieleenpainuvin hetki tuona päivänä oli aivan sen lopuksi. Hiippakuntien edustajat halusivat jutella heillä harjoittelun tehneiden kanssa, ja odotinkin vuoroani, kunnes harjoitteluhiippakuntaani edustava rovasti vapautui. Tuttu ihminen aiemmista vastaavista tilaisuuksista. Astuin siihen samaiseen huoneeseen, jossa piispojen muotokuvat katsoivat meitä seiniltä, ja kävimme miellyttävän keskustelun tulevaisuudestani ja siihen liittyvistä suuristakin epävarmuuksista. Lopuksi hän yllättäen kysyi, sopisiko minulle, että rukoilisimme hetken. Niin me teimme. Hän hoiti ääneen sanotut sanat - parempi niin päin. Lyhyen rukouksen jälkeen oli aika sanoa hyvästit. Lähdettyäni kulkemaan kapitulin käytävälle mietin, että tilanne oli rukoushetkessä saanut jotenkin henkilökohtaisemman sävyn. Koko tähän päivään, joka oli vaikuttanut jopa hiukan tarkoituksettomalta, oli tullut jonkinlainen merkitys.