Ekskursio orientaaliseen syyrialais-ortodoksiseen liturgiaan

Itä on aina näyttäytynyt minulle salaperäisenä, utuun verhottuna ilmansuuntana. Tätä se on paitsi maallisessa ja uskonnollisessa, myös jo pelkästään kristillisessä viitekehyksessä. Olen läpeensä kyllästetty läntisellä tavalla ajatella kristinuskoa – kysyn kysymyksiä, joita kyselevät myös vapaat suunnat, luterilaiset ja katolilaiset. Näitä ryhmittymiä ymmärrän huomattavan paljon, koska eräällä tavalla puhun samaa kieltä heidän kanssaan.

Toisin on laita itäisten kristittyjen suhteen. On yllättävän rankka urakka koettaa päästä edes vähän sisälle ortodoksiseen ajatteluun! Siinä kun pitäisi kokemukseni mukaan purkaa ensin oma läntinen rakenne ja kysymyksenasettelut lähestulkoon täysin, ja sitten rakentaa monella tapaa hyvin erilainen systeemi, jonka logiikka pelaa uskomattoman eri lailla. Ortodoksisuus on oma kiinnostava aihepiirinsä, mutta tällä kertaa se ei ole aiheenani. Olen aikeissa matkata vieläkin kauemmas itään ja vieläkin muinaisempina aikoina kristinuskon valtauomasta erkautuneeseen haaraan. Vuorossa on ensimmäinen ekskursioni niin kutsuttujen orientaaliortodoksien pariin.

Monet ovat vieläkin siinä virheellisessä käsityksessä, että kristikunta säilyi jakamattomana tuhat vuotta aina vuoteen 1054 asti, jolloin katolisen ja ortodoksisen kirkon yhteys särkyi. Tosiasiassa kirkosta kuitenkin oli joutunut erilleen kristittyjä jo ainakin niin aikaisin kuin vuonna 431 pidetyn kolmannen ekumeenisen kirkolliskokouksen jälkeen. Tässä Efesoksen kirkolliskokouksessa käsiteltiin oppia Kristuksesta ja tuomittiin harhaopiksi nestoriolaisuus eli käsitys, jossa Kristuksen jumalallisuus ja inhimillisyys erotettiin toisistaan niin suuressa määrin, että hänen ykseytensä vaarantui. Harhaoppi on nimetty Konstantinopolin arkkipiispa Nestorioksen mukaan, joka joutui sittemmin maanpakoon. Konsiiliin ei päästy osallistumaan silloisen Rooman valtakunnan itänaapurista, jossa sielläkin oli jo kukoistavaa kristillisyyttä. Tuo Idän kirkkona sittemmin tunnetuksi tullut kristillinen yhteisö jatkoi elämäänsä suurin piirtein samoin kuin ennenkin, mutta koska he kunnioittivat edelleen Nestorioksen oppi-isää, heitä alettiin pitää nestoriolaisina.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Khalkedonin kirkolliskokouksessa vuonna 451 tuomittiin eräänlainen liian radikaali vastaliike nestoriolaisuudelle, nimittäin monofysitismi, jonka käsitys Kristuksen yhdestä ainoasta luonnosta uhkasi sitä uskonkohtaa, että Kristus on täydellisesti sekä Jumala että ihminen. Khalkedon määritti oikean opin ääripäiden keskelle julistamalla, että Kristus tunnetaan kahdessa luonnossa sekoittamatta, erottamatta, muuttamatta ja jakamatta. Lännessä kirkolliskokouksen päätös hyväksyttiin suhteellisen vaivattomasti, mutta itäisessä kirkossa suhtautuminen oli varauksellisempaa, ja se omaksuttiin vain osassa paikoista. Esimerkiksi Egyptin Aleksandria valtaosin torjui Khalkedonin pitäen sen muotoiluja liiallisina. Vastustusta esiintyi myös Pyhällä maalla sekä Antiokiassa, joka pitkään jatkuneen kamppailun jälkeen jakaantui vuonna 518 khalkedonilaiseen ja ei-khalkedonilaiseen haaraan. Juuri tämä ei-khalkedonilainen haara oli tämänkertaisen ekskursioni kohteena – se tunnetaan tänä päivänä Antiokian syyrialais-ortodoksisena kirkkona, joka lukeutuu Khalkedonin torjuneisiin orientaaliortodoksisiin kirkkoihin.

Jotkut ehkä muistavat Etiopian ikivanhan kristillisyyden, Egyptin koptikristityt ja Armenian apostolisen kirkon huppupäisine pappeineen, mutta itselleni aikoinaan tuli yllätyksenä, että niillä on ehtoollisyhteyttä myöten täydellinen ykseys toistensa kanssa! Orientaaliortodoksiseen kommuunioon kuuluvat näiden lisäksi Etiopian kirkosta itsenäistynyt Eritrean vastaava kirkkokunta, jo mainittu syyrialais-ortodoksinen kirkko sekä Intian ortodoksinen kirkko, joka kuuluu niin sanottuihin Tuomas-kristittyihin. Tässä noin 70 miljoonan ihmisen yhteisössä on siis melkoista kirjavuutta!

Lienee paikallaan huomauttaa, että sen paremmin vuonna 431 skismaan joutunutta Idän kirkkoa kuin vuodesta 451 eteenpäin eroon ajautunutta orientaaliortodoksisuutta tuskin tarvitsee enää tänä päivänä pitää harhaoppisina. On kyseenalaista, oliko kukaan todella nestoriolainen (edes Nestorios itse!), ja orientaaliortodoksien leimaaminen monofysiiteiksi on sekin liian yksinkertaistavaa, sillä todellisuudessa he edustavat niin kutsuttua miafysitismiä, joka paljon selkeämmin ottaa huomioon Kristuksen kaksinaisuuden. Viime aikoina ekumeniassa näiden kirkkojen kanssa on päästy hyvin huomattaviin tuloksiin, ja olenpa minäkin nähnyt itsensä Antiokian syyrialais-ortodoksisen patriarkan Euroopan kirkkojen konferenssin yleiskokouksessa toissa vuonna. En voi olla muuta kuin iloissani siitä, että itä ja länsi ovat yhä enemmän saaneet löytää toisiaan ja voivat aina vain enemmän ammentaa toistensa rikkauksia.

Hänen pyhyytensä Moran Mor Ignatius Aphrem II, Antiokian ja koko Idän patriarkka, Serbian Novi Sadissa järjestetyssä Euroopan kirkkojen konferenssin yleiskokouksessa vuonna 2018. Patriarkka johtaa syyrialais-ortodoksista kirkkoa alaisuudessaan Lähi-idän syyrialaisten kristittyjen lisäksi myös suuri intialainen autonominen kirkko sekä lukuisia diasporayhdyskuntia ympäri maailman. Antiokian patriarkan titteliä kantaa historiallisten hajaannusten vuoksi myös neljä muuta miestä, joista peräti kolme on kirkkoineen täydessä yhteydessä paavin kanssa. Kuva: Albin Hillert/CEC.

Orientaaliortodoksien määrästä Suomessa en lainkaan tiedä, mutta oletan, että heidän lukunsa on hyvin pieni. En ole tietoinen mistään jatkuvasta liturgisesta elämästä, mutta nyt onnistuin kuitenkin pääsemään syyrialais-ortodoksiseen liturgiaan ystävieni vinkattua minulle siitä Facebookissa. Tämä liturgia järjestettiin ortodoksisessa kirkossa, ja sitä viettämään saapui metropoliitta Mor Polycarpus, syyrialais-ortodoksisen kirkon Alankomaiden arkkihiippakunnasta. (Mor tai Mar merkitsee ’herrani’ ja on yleinen piispojen kunnioittava titteli syyrialaisessa kristillisyydessä).

Kello läheni kymmentä sunnuntaiaamupäivänä kompuroidessani kohti kirkkoa. Liturgia oli merkitty alkavaksi kymmeneltä, mutta kuten olin jotenkin osannut odottaa, sisällä oltiin jo vauhdissa saapuessani. Ortodoksisessa kirkossa liturgiaa edeltää proskomidi ja erinäisiä rukouksia, ja siirtymä itse liturgiaan voi ulkopuolisesta vaikuttaa sangen liukuvalta. Näin oletan varovasti olevan myös syyrialais-ortodoksisuudessa. Tällä kertaa tietoisuuteeni siitä, mikä liturgian osa oli menossa, vaikutti erityisellä tavalla myös se, että en ymmärtänyt kieltä. Kyseisen kirkon liturginen kieli on nimittäin syyria, joka itse asiassa on sama arameanakin tunnettu kieli, mitä Jeesuskin puhui.

Kuten ortodokseilla, myös täällä laulettiin tai resitoitiin lähes kaikki. Musiikillinen tunnelma oli kuitenkin täysin erilainen. Sävelkulut eivät suinkaan noudattaneet länsimaisen korvan tottumia ratoja, intervalleja ja harmonioita, vaan ne toivat todellakin mieleen Lähi-idän. Jos minulle olisi vain soitettu tätä liturgiaa äänitteenä, olisin veikannut sen olevan islamilaista Koraanin resitaatiota. Ajoittain olin kuulevinani useammankin äänen, ehkä jonkinlaisissa stemmoissakin, mutta iso osa palveluksesta oli yksiäänistä.

Muita merkille panemiani asioita olivat suitsutus, joka tapahtui lähinnä alttariovien edessä metropoliitan ollessa alttarissa selin kirkkokansaan, sekä metropoliitan siunaukset käsiristillä, jotka kumpikin toistuivat useassa kohtaa. Sisään tulin ilmeisesti laulettaessa Pyhä Jumala, Pyhä Väkevä, Pyhä Kuolematon -veisua, joka tässä kirkkokunnassa on saanut lisäyksen ”joka ristiinnaulittiin puolestamme”, mikä saa koko tämän vanhan Trishagionina tunnetun hymnin viittaamaan selkeämmin juuri Jeesukseen.

Liturgiassa luettiin myös Raamattua, mikä oli selkeästi ymmärrettävämpi osuus, koska lukeminen tapahtui useammalla kielellä. Muistaakseni epistola tuli myös ruotsiksi ja evankeliumi peräti kolmella kielellä, näiden joukossa suomi ja englanti. Tekstinä oli Tuhlaajapoika-kertomus, ja sen jälkeen Mor Polycarpus saarnasi, niinikään englanniksi. Puheessaan hän käsitteli armollisuuden ja oikeudenmukaisuuden dynamiikkaa, niin Jumalan kuin meidän ihmistenkin toiminnassa. Ihmiset usein unohtavat armollisuuden ja vaativat vain oikeutta, ja ihmissydämiä ja yhteisöjä luonnehtii haavoittuvuus. Asiamme tuli kuitenkin korjaamaan Kristus, jonka talon kyllä voimme jättää tuhlaajapojan lailla, mutta emme koskaan hänen sydäntään. Hän tietää heikkoutemme ja hänen ehdoton rakkautensa parantaa haavamme.

Mor Polycarpus

Saarnan jälkeen liturgia jatkui taas enkä suurilta osin kyennyt sitä ymmärtämään. Huomioni kiinnittyikin visuaalisiin yksityiskohtiin, kuten siihen, että metropoliitta jossain vaiheessa laittoi lusikalla jotain suitsutusastiaan. Nikean uskontunnustus sanottiin jälleen ainakin suomeksi, ja sen aikana kirkkokansaa suitsutettiin. Sen jälkeen eräs nainen tuli kiertelemään väen parissa toivottaen rauhaa laittamalla kätensä toisten käsien ympärille. En ole varma, oliko tämä varsinaisesti osa jumalanpalvelusta.

Lähestyttäessä ehtoollisosiota tapahtui eräs erikoisimmista merkille panemistani asioista: metropoliitta nimittäin – ollen selin alttaripöydän ääressä – heilutteli jotakin kangasta ja parissakin kohtaa teki käsillään pyörivää liikettä, molempia perin näkyvästi pöydän yllä. Näiden liikkeiden merkitys jäi minulta tyystin hämärän peittoon.

Jossain vaiheessa ikonostaasissa olevat kuninkaan ovet suljettiin joksikin aikaa, ja vaiheessa, jota en tarkemmin pysty määrittelemään, ehtoollinen tuli asetetuksi. Sakramentin jakaminen tapahtui hyvin samantapaisesti kuin ortodokseillakin: jakaja antoi siis ehtoollisen lusikalla. Paikalla oli koko ajan ollut myös ortodoksisen kirkon viranhaltijoita, jotka olivat myös hoitaneet joitain liturgisia tehtäviä ja kertoneet joissakin väleissä ilmoituksia liturgian kulusta. Nytkin eräs heistä tuli ilmoittamaan, että arkkipiispan siunauksella ja jonkinlaisen keskinäisen sopimuksen nojalla kansa voi ottaa vastaan ehtoollisen, ”vaikka emme toimita yhdessä”. Arvatenkin siis ehtoollisen saivat orientaaliortodoksien lisäksi mennä ottamaan myös ortodoksit, mutta minulle jäi mysteeriksi, miten sen toimittaminen oli käytännössä hoidettu.

Palveluksen loppu sujui sutjakkaasti ja kuten ortodokseilla, myös täällä liturgian lopuksi sai käydä suutelemassa ristiä ja ottamassa leivänpalasia, jotka eivät olleet ehtoollista vaan enemmänkin vieraanvaraisuuden osoitusta. Suudeltavaa ristiä piteli itse Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispa Leo.

Vaikka montaa kohtaa jumalanpalveluksesta en voinut kielen tasolla ymmärtää, koin kuitenkin sen koskettaneen minua. Eteenpäin soljuva resitatiivi ja suitsutus loivat rauhallisen, hartaan tunnelman, jossa ”virtaan” mukaan pääseminen oli hyvin helppoa. Virta. Suhteellisen kokeneena ekskursionistina voin sanoa, että juuri se voi olla avain syvään hengelliseen kokemukseen. Oli kyse sitten vapaiden suuntien ylistyksestä, luterilaisesta messusta tai idän laulavasta kristillisyydestä, juuri kunkin perinteen omintakeisen virran löytäminen ja siihen mukaan heittäytyminen monesti saa minut heitetyksi mystisiin sfääreihin.

Jonkinasteisena orientaaliortodoksien ja idän kirkkojen fanina olen aivan haltioissani, että pääsin ensi kertaa kokemaan aidon länsisyyrialaisen liturgian! Itäsyyrialainen perinnehän on minulle jo raottanut oveaan vajaat kolme vuotta sitten vieraillessani kaldealaiskatolisessa pitkäperjantain liturgiassa. Tavoitteenani on elämäni aikana päästä tutustumaan lähemmin myös muihin orientaaliortodoksisiin kirkkoihin, joten jos joku on tietoinen näiden perinteiden mukaisista tilaisuuksista Suomessa, minulle saa vinkata! Mutta en toki pistäisi pahitteeksi sitäkään, että pääsisin joskus vierailemaan orientaaliortodoksisten kristittyjen luona niiden omimmilla paikoilla Etiopiassa, Egyptissä, Armeniassa ja Intiassa. Perehtyminen jatkukoon!

Syyrialais-ortodoksisen kirkon päämaja, Pyhän Yrjön katedraali Damaskoksessa. Kuva: krebsmaus07.

"Joka voi sen itseensä sovittaa" - valintani on selvä

Minun kuulee usein puhuvan luostariin menemisestä, ja vaikka näissä puheissa eittämättä on mukana aimo annos vitsiä, eivät ne ole aivan tuulestakaan temmattuja. Olen jo vuosien ajan hyvin syvällisesti pohdiskellut elämänkutsumustani: mikä on se suunta, joka juuri minun on tarkoitus ottaa, ja mikä tehtävä on annettu minulle täytettäväksi? Välillä tämä kokonaisvaltaisempi pähkäily konkretisoituu myös yksittäisten kysymysten mietiskelemisenä. Niistä eräs on kysymys naimattomuudesta tai avioitumisesta.

On sanomattakin selvää, että puhuessamme parisuhteesta, ihastumisesta, rakastumisesta ja seksuaalisuudesta, puhumme eräästä ihmiselämän herkimmistä alueista. Tällä alueella koetaan suuria tunteita laidasta laitaan ja eletään elämämme kokemuksista ne kenties kaikista ihanimmat ja kamalimmat. Näistä ja monista muistakin syistä olen usein pidättäytynyt sanomasta paljoakaan kyseisestä aihepiiristä varsinkaan julkisesti – en ole nimittäin kokenut osaavani käsitellä sitä tarpeellisella hienovaraisuudella. Nytkään tarkoitukseni ei ole luoda aiheeseen objektiivista katsausta, vaan kertoa omia kokemuksiani ja mielipiteitäni hyvin subjektiivisen näkökulman kautta. Tällaisen kirjoitustyylin olen viime aikoina kokenut itselleni erityisen toimivaksi, ehkäpä jopa ainoaksi mahdollisuudekseni kirjoittaa tekstiä, johon voin olla täysin tyytyväinen. Jotain yleisen tason sanottavaakin minulla kyllä olisi, mutta haluan vielä muotoilla sanojani paremmiksi.

Olen ehtinyt kokea yhtä ja toista hyvin tavallista liittyen elämän romanttiseen puoleen. Minulla on omakohtaista kokemusta parisuhteesta, ”säädöistä” ja ihastumisista toisensa perään. Lisäksi olen seurannut vuosikausien ajan eri etäisyyksiltä lukemattomien miesten ja naisten parinmuodostusta menestyksineen ja kamppailuineen ollen monille myös jonkinasteinen neuvonantaja. En missään tapauksessa ole mikään parisuhde-ekspertti, mutta jonkin verran kokemusta ja sanottavaa katson aiheesta omaavani, koska olen siitä hyvin kiinnostunut. Muun muassa kaiken karttuneen tietoni perusteella minulle on kehittynyt jokseenkin vahva taju siitä, että parisuhde-elämä ei välttämättä ole minun juttuni ensinkään.

Minulta tuntuu puuttuvan jotain, mitä havaitsen valtaosalla muista ihmisistä, nimittäin kaipuu parisuhteeseen. Joskus minulla sellainen kyllä oli: läpi yläasteen ja lukion unelmoin seurustelukumppanista ja tuskailin paljon sen kanssa, että minulla ei sellaista ollut. Kun sitten aikuisuuden koitettua tilaisuus tarjoutui ja yksi tapahtuma johti toiseen, huomasin äkkiä olevani parisuhteessa. Tuo suhde kesti vain muutaman kuukauden, mutta se oli silti elämäni opettavaisimpia kokemuksia! Opin paljon sitoutumisesta, sosiaalisesta vuorovaikutuksesta ja siitä, mitä itse elämältä haen. Lopulta ero tapahtui yhteisymmärryksessä molempien sitä toivottua, ja väistämättömän tunnemyrskyn laannuttua uskalsin olla ratkaisusta onnellinen. Seurusteluajan lopulla en ollut enää tuntenut oloani erityisen luontevaksi, ja uskallan sanoa, että tämä ei johtunut seurustelukumppanistani, vaan erikoista kyllä parisuhteen konseptista itsestään.

Etsin kyllä taas pian uudestaan parisuhdetta, mutta muutamat tapaukset eivät edenneet seurusteluksi asti. Mielessäni alkoi pyöriä yhä enemmän ajatus siitä, että en tahdo tätä oikeasti. Alle vuodessa elämäni oli kokenut suuren muutoksen: vielä edellisvuoden syksyllä olin kuumeisesti haaveillut parisuhteesta, seuraavana syksynä olin ajautunut suunnilleen siihen pisteeseen, jossa edelleen olen: parisuhdetta kaipaamattomaan tilaan.

Toki olen sittemmin ollut ihastunut monta kertaa ja tämän johdosta toisinaan horjunut paljonkin vakaumuksellisessa sinkkuudessani. Tämä vakaumus elämässäni on kuitenkin aina säilynyt ja hiljalleen voimistunut ihastusten tullessa ja mennessä. Viime vuonna otettiin erityisen merkittäviä askelia, joista eräs aiheutui aivan yllättäen osallistuttuani erääseen hengelliseen kesätapahtumaan.

Se oli New Wine, Himoksella vuosittain pidettävä yhteiskristillinen (mutta kuitenkin selkeän karismaattisen pohjavireen omaava) tapahtuma. Lähdin mukaan lähinnä sosiaalisista syistä odottamatta hengellisesti mitään sen kummempaa, mutta eräs ulkomainen puhujavieras teki minuun vaikutuksen. Kyseessä oli Kate Wharton, joka toimii kirkkoherrana anglikaanisessa kirkossa. Hän kertoi vihkiytyneensä sinkkuuteen, toisin sanoen hän ymmärtääkseni oli tehnyt virallisen lupauksen, että ei aio mennä naimisiin. Mitä kiinteimmin tässä lupauksessa vaikutti olevan läsnä hengellinen ulottuvuus. Etenkään protestanttisessa maailmassa ei kuule juuri koskaan opetusta tai todistusta naimattomuuden armolahjasta (1. Kor. 7:7), vaan painopiste on yleensä aina hyvin vahvasti avioliitossa, ja kaikki sinkkuutta käsittelevät opetukset keskittyvät yleensä lähinnä siihen, miten päästä parisuhteeseen ja selvitä sinkkuna siihen asti, että on naimisissa. Tästä syystä olin positiivisesti yllättynyt kuunnellessani, kuinka Wharton puhui vapaaehtoisen sinkkuuden yhtäläisestä arvokkuudesta avioliiton rinnalla. Tämän harvinaisen aihepiirin tultua esiin koin jopa lähes jotain johdatuksen kaltaista omassa pohdinnassani ja aloin entistä vakavammin miettiä, voisinko minäkin joskus ainakin määräajaksi sitoutua siihen elämäntapaan, jota olen jo viisi vuotta tosiasiallisesti harjoittanut. Voisiko se olla minun kutsumukseni? Monet seikat puoltavat myönteistä vastausta tähän kysymykseen.

Ensinnäkään, kuten jo sanottua, en huomaa itsessäni samanlaista kaipuuta, joka valtaosalla näyttää olevan. En pääsääntöisesti osaa nähdä parisuhdetta itselleni tavoittelemisen arvoisena asiana. Havaitsen parisuhde-elämässä kyllä joitain eduiksi katsomiani puolia, mutta paljon enemmän näen siellä sellaista, joka ei kiinnosta minua laisinkaan.

Minua ei kiehdo ajatus ”aloilleni asettumisesta”, perheen perustamisesta ja ”normaalin” arjen elämisestä. Jos minulla olisi puoliso ja tämän seurauksena todennäköisesti myös lapsia ja näiden päälle vielä työ, en kokisi saavani itselleni tarpeeksi sellaista aikaa, jota pidän tuiki tärkeänä hyvinvointini kannalta. Kaltaiselleni introvertille, yksinkertaisuutta rakastavalle ja helposti stressaantuvalle persoonalle tuntuu uuvuttavalta ajatellakin, kuinka paljon aikaa ja voimavaroja kuluisi pelkän perusarjen pyörittämiseen. Minulle tällainen näyttäytyy vapauteni tarpeettoman laajuisena rajoitteena ja edellä mainituista syistä kannattamattomana sijoituksena. Korostan, että tässä puhun pelkästään subjektiivisesta näkökulmastani käsin – uskon, että valtaosalle ihmisistä mainitsemani seikat eivät ole missään määrin ongelmia. Mutta itse koen parisuhde- ja perhe-elämässä huomattavan suurta luotaantyöntävyyttä, jonka vuoksi ei tunnu kovinkaan vaikealta valita sinkkuutta sen sijaan.

Koska seurustelu seurauksineen ei kiinnosta minua, en näe myöskään syytä osallistua niin kutsuttuun ”peliin”, jota pariutumista yrittävät ihmiset lähes pakosta joutuvat pelaamaan. Jos palavasti tahtoisin saada seurustelukumppanin, ehkä jotenkin kykenisin lähtemään samoamaan siihen armottomaan piiloviestien, uskaliaiden aloitteiden ja toinen toistaan seuraavien pettymysten viidakkoon, jossa tuloksia saadakseen pitää pikkutarkasti hioa omia sanojaan, liikkeitään ja itseään kohti täydellisyyttä ihastuksen liekkien jatkuvasti korventaessa sisintä. Tämä epämiellyttävä peli voisi niukin naukin olla järkevää, jos tahtoisin saavuttaa sillä jotain, mutta koska en tahdo, muuttuu se täysin järjettömäksi kohdallani. Oikeastaan huokaisen usein helpotuksesta muistaessani, että minun ei tarvitse ottaa siihen osaa.

Pitkään sanoin, että jos joku ilmaisisi minulle olevansa minusta kiinnostunut, niin voisin lähteä kyllä yrittämään, mutta niin paljon en parisuhdetta yleisellä tasolla halua, että viitsisin lähteä itse ottamaan aloitteen tekemisen riskiä. No, vuosien kuluessa ei ole ollut syytä kertaakaan ajatella kenenkään olevan minuun ihastunut. Viimeistään New Winen tienoilla alkoi kyllä olla jo myöhäistäkin, eikä välttämättä mikään enää silloin olisi saanut päätäni kääntymään. Kuten sanottua, kaipuuta ei enää ole.

Tämä kaipuun puute on ensimmäinen ja painavin syy elämäntavalleni. Se riittäisi jo yksinään, mutta koen sen muodostavan ikään kuin perustan, jolla toimien voin saavuttaa muitakin hyötyjä. Eräs niistä on oman pienen protestini esittäminen. Se on protesti luonnollisesti sellaista maailmaa ja ajattelua vastaan, jossa ajatellaan avioliiton tai parisuhteen olevan kaikkia varten ja jokin itsestään selvä tavoite kenelle tahansa. Se on protesti kohdistuen sellaiseen kristillisyyteen, jossa unohdetaan naimattomuuskutsumuksen olevan luonnollinen ja tärkeä osa uskontoamme. Se on protesti sellaista laajemminkin yhteiskuntaamme pesiytynyttä ajatusta vastaan, jossa kuvitellaan sinkkujen ja sellaisiksi jäävien olevan alempiarvoisia, elämässään epäonnistuneita tai luusereita. Tällainen ajattelu on mielestäni tuhoisaa, ja haluan olla omalta osaltani tässä kohtaa luomassa kulttuuriimme muutosta.

Oma protestinsa kohdistuu myös tietyissä piireissä hyvin vahvana vaikuttavaa pariutumiskulttuuria vastaan, jonka koen olevan pohjimmiltaan kestämätön suhteessa kumpaankin sukupuoleen, mutta aivan erityisesti suhteessa miehiin. Lyhyesti ilmaistuna näen siirtymän, joka on tapahtunut perinteisistä sukupuolirooleista kohti modernia ”roolittomuutta”, paikoin jämähtäneen ristiriitaiseen välimaastoon, jossa etenkin miehiin kohdistuu kohtuuttoman absurdeja suorituspaineita. Jos Jumala suo, juuri tästä kirjoitan vielä pidemmin, mikäli saan ajatukseni sopivalla tavalla muotoiltua.

Jeesus opetti naimattomuudesta, että kuka voi sen ratkaisun valita tai sen itseensä sovittaa, tehköön näin (Matt. 19:12). Hän näyttää tunnustavan kolmenlaista naimattomuutta tai ”avioliittoon kelpaamattomuutta”: ensinnäkin sellaista, joka johtuu synnynnäisistä tekijöistä; toiseksi sellaista, jonka ihmiset ovat aiheuttaneet; ja kolmanneksi sellaista, joka on itse otettu osaksi taivasten valtakunnan tähden. Huomionarvoista listassa on se, että siellä ei esiinny naimattomuutta, joka on valittu siksi, että avioliitto ei kiinnosta. Tämän kanssa olen saanut aika paljon painiskella.

Kristillinen seksuaalietiikka on kokemukseni mukaan ennen muuta sitoutumiskeskeistä. Avioliitto on eräs elämän suurimpia sitoutumisia: tämä elinikäiseksi tarkoitettu yhteys kahden ihmisen välillä on ainoa tarkoituksenmukainen paikka seksuaalisuuden toteuttamiselle. Vastaavasti selibaattiin on kristillisessä teologiassa aina liittynyt ajatus sitoutumisesta: usein selibaattiinkin vihkiydytään eliniäksi, jotta voitaisiin Jeesuksen opetuksen mukaisesti omistautua täysin taivasten valtakunnalle. Kysymys kuuluu: jääkö näiden kahden toisensa poissulkevan kutsumuksen väliin mitään? Onko olemassa kolmatta tietä? Onko kristillisessä viitekehyksessä lainkaan oikein pysytellä koko elämänsä tilanteessa, jossa ei pyri avioliittoon mutta jossa ei myöskään aktiivisesti vihkiydytä selibaattiin? Lopullista vastausta ei minulla tähän ole, mutta jokin vie minua siihen suuntaan, että sitoutuminen suuntaan tai toiseen olisi hyvä tehdä. Minun kohdallani se luonnollisesti tarkoittaisi sitoutumista naimattomuuteen.

Suuri pulma tässä ja itse asiassa koko elämässäni nousee siitä, että en pidä sitoutumisesta. Ainakaan kovin pitkäksi aikaa. Monet minut tuntevat ovat saattaneet ihmetellä, miksi minua ei ole juuri koskaan näkynyt missään hallitustehtävissä tai vapaaehtoispesteissä, vaikka olen ollut sisäpiiriläinen hyvinkin monissa paikoissa. Eräs syy on sitoutumiskammoni. Minusta tuntuu ahdistavalta luvata, että tulevaisuuteni tulee joko määräajan tai toistaiseksi olemaan tietynlainen. Luonnolliselta kannalta katsottuna en näe siinä suuremmin edes mitään järkeä, koska tulevaisuus on meiltä kuitenkin enemmän tai vähemmän salattu. Kaikista käsittämättömimpiä ovat elämänmittaiset sitoumukset, kuten avioliitto ja vihkiytyminen naimattomuuteen. Minusta ne osaltaan vaikuttavat jopa lyhytnäköisiltä valinnoilta, koska mistä sitä kukaan voi tietää, muuttuvatko elämä ja olosuhteet joskus niin, että noita lupauksia joutuu joskus katumaan? Jos sitoumusten toteuttaminen muuttuu aivan sietämättömäksi, näyttäytyy ammoinen valinta kiinnittyä niihin sangen kannattamattomana. On ikävä välikäsi joutua kamppailemaan lupauksen rikkomisen ja sen tuskastuttavan toteuttamisen välillä, joten ainakin minun luonnollinen järkeni pitää paljon viisaampana luvata (lue: sitoutua) elämässä niin vähän kuin mahdollista.

Tiedän kuitenkin, että nämä ajatukset eivät osu yksiin sen uskonnon kanssa, jota kannatan. Kristinusko on sitoutumisen uskonto, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Siksi olen tässä kohtaa halunnut nöyrtyä ja ajatella, että kenties en vielä ole oivaltanut aivan kaikkea. Olen tyytynyt allekirjoittamaan kaiken sen, mitä kirkon usko lausuu avioliitosta ja selibaatista opettamatta missään tätä vastaan. Tämä on eräs niistä muutamasta kohdasta, joissa ajattelisin lähes päinvastoin, jos en olisi kristitty. Luonnollinen järkeni ei voi tätä asiaa käsittää, mutta haluan silti uskossa asettua sen taakse, sillä koen sen omalta osaltaan edustavan totuutta.

Ja näen toki sitoutumisessa hyviäkin puolia. Johonkin sitoutuminen voinee parhaimmillaan antaa suurta rauhaa, vakautta ja voimaa elämään. Ongelmassani on kyse ennen muuta ikävästä tunteesta, jonka elinikäisen sitoutumisen lopullisuus aiheuttaa, mutta tiedon tasolla kyllä näen sitoutumisessa merkittäviä etujakin. Tiedän sen olevan oikein. Näistä ja uskonnollisista syistä siis minunkin ehkä nähdään jonain päivänä julkisesti sitoutuvan ratkaisuun pysyä naimattomana. Mahdollisesti ensin lyhyemmäksi aikaa, sitten kenties loppuelämäksi.

En voi kieltää sitä, että naimattomana pysyttelemisessä jokin kiehtoo minua valtavan paljon. Paitsi että se on mielestäni hauskempaa, näen sen myös aivan ainutlaatuisena tapana palvella Jumalan valtakuntaa ja edistyä hengellisesti. On itsestään selvää, että jos kaikki se aika säästyy, joka normaalisti kuluisi perheen asioista huolehtimiseen, jää todella paljon enemmän aikaa rukoukselle, Raamatun lukemiselle ja toisenlaiselle lähimmäisen rakastamiselle. Siis jos itseään saa oikeasti otettua niskasta kiinni ja todella käyttää ylimenevän ajan oikein.

Tässä kirjoituksessa olen esittänyt monia syitä sille, miksi naimattomuus hyvin suurella todennäköisyydellä tulee olemaan valintani. Silti ehkä vain yksi näistä syistä lopulta on todella painava syy. Ei avioliittokaipuun puute, ei protesti, vaan se hyvä, mikä on tämän kutsumuksen kautta mahdollista saavuttaa. Nuo muut vahvistavat ja tukevat kyllä valintaani oleellisesti, mutta todella täyteläistä ja merkitsevää elämä ilman avioliittoa voi mielestäni olla vain silloin, jos Jumala saa olla sen keskiössä ja jos tästä valinnasta seuraavan vapauden käyttää Hänen valtakuntansa levittämiseen.