Pyhän Sydämen kappelissa 4.11.2018 pitämäni saarna. Raamatunlainaukset ovat tässä versiossa 33/38-käännöksestä.
***
Pyhän nimi:
Kahdeskymmenesneljäs sunnuntai helluntaista
Saarnateksti (3. vuosikerran evankeliumi):
Matt. 17:24-27
Ja kun he saapuivat Kapernaumiin, tulivat temppeliveron kantajat Pietarin luo ja sanoivat: "Eikö teidän opettajanne maksa temppeliveroa?" Hän sanoi: "Maksaa". Ja kun hän tuli huoneeseen, kysyi Jeesus häneltä ensi sanaksi: "Mitä arvelet, Simon? Keiltä maan kuninkaat ottavat tullia tai veroa? Lapsiltaanko vai vierailta?" Ja kun hän vastasi: "Vierailta", sanoi Jeesus hänelle: "Lapset ovat siis vapaat. Mutta ettemme heitä loukkaisi, niin mene ja heitä onki järveen. Ota sitten ensiksi saamasi kala, ja kun avaat sen suun, löydät hopearahan. Ota se ja anna heille minun puolestani ja omasta puolestasi."
***
Armoa ja rauhaa meidän Herraltamme, Jeesukselta Kristukselta!
Rakkaat kristityt,
Tämänpäiväinen evankeliumitekstimme vie meidät Kapernaumin
kaupunkiin Gennesaretinjärven rannalle nykyisessä Pohjois-Israelissa. Uuden
testamentin tapahtumien aikaan kaupunki kuului Galileaan ja se toimi myös
jonkin aikaa Jeesuksen kotikaupunkina hänen palvelutyönsä aikana. Siellä hän
saarnasi ja toteutti monia ihmeteoistaan. Nyt, Jeesuksen asuessa lähimmän
opetuslapsensa Pietarin talossa, noin kuukautta ennen juutalaisten suurinta
juhlaa, pääsiäistä, todennäköisesti jopa sitä samaa pääsiäistä, joka olisi
mullistava maailmanhistorian, paikkakunnalle ilmaantuu temppeliveron kerääjiä.
Jos Jeesus ja verojen maksaminen mainitaan samassa
yhteydessä, ainakin minulle tulee ensiksi mieleen useammankin evankelistan
tallettama kertomus, jossa lainopettajat koettavat Jerusalemissa saada
Jeesuksen puhumaan itsensä pussiin verojen maksamisesta keisarille. Tässä
yhteydessä oli puhe sen aikaisesta Rooman valtakunnan verosta, siis jollain
tapaa oman valtiomme verojärjestelmään verrattavasta ilmiöstä. Nyt kuultu Kapernaumin
tapaus, jonka vain tullimies Matteus on kuvannut, kuitenkin käsittelee veroja
toisesta näkökulmasta, ehkäpä tässä kohtaa meitä auttaa enemmän
”kirkollisveron” kuin maallisen veron ajatteleminen.
Temppeliveron on nähty perustuvan Toisessa Mooseksen
kirjassa, sen kolmannessakymmenennessä luvussa olevaan käskyyn sovitusmaksusta.
Jumala määräsi Israelin sotakuntoiset miehet, kaksikymmentävuotiaat ja
vanhemmat, maksamaan puoli sekeliä henkensä sovitukseksi, etteivät vitsaukset
kohtaisi heitä tarkastuksen vuoksi. Noina muinaisina aikoina nimittäin
ajateltiin, että sotaväenkatselmukset olivat vaarallisia tilanteita, joissa
henkivallat olivat jollain tapaa aktiivisia tuottaakseen tuhoa. Lunastusmaksu
oli sovitusuhri, joka muistutti, että Jumala oli ainoa, johon viime kädessä
tuli turvautua. Tuosta maksusta saadut varat käytettiinkin temppelin, Herran
huoneen, jumalanpalvelusmenojen rahoittamiseen.
Jeesuksen aikana temppeliveron kerääminen alkoi noin
kuukautta ennen pääsiäistä, ja se vastasi ehkä noin kahden päivän palkkaa. Vero
oli muodostunut juutalaisille kansallisen ylpeyden aiheeksi, mutta eri ryhmät
kuitenkin suhtautuivat maksuun hyvinkin vaihtelevasti. Saddukeukset eivät
hyväksyneet maksua, ja essealaisen liikkeen kannattajat maksoivat maksun vain
kerran elämässään, ehkeivät jopa ollenkaan. Sen sijaan fariseusten sanotaan
pitäneen maksua hyvin tärkeänä, ja todennäköisesti Kapernaumiin saapuneet
veronkerääjät olivat sidoksissa heihin. Niin kuin usein muutenkin, nämä ihmiset
haluavat asettaa Jeesuksen seuraajineen koetukselle. Vastaajaksi joutuu
apostoli Pietari, jonka asunnossa Jeesus majailee.
”Eikö teidän opettajanne maksa temppeliveroa?” veronkerääjät
kysyvät. ”Maksaa”, vastaa Pietari nopeasti, ehkä edes ajattelematta asiaa
kovinkaan paljoa. Vero oli kunniallista maksaa, ja Jeesushan oli mitä
esimerkillisin mies. Kyllä kai hän nyt osoittaisi arvokkuutta tälläkin tavalla!
Toisinaan itsekin huomaan tekeväni samankaltaisia nopeita
päätelmiä kuin Pietari. Olen esimerkiksi joskus paheksunut jonkun käytöstä
tietämättä, että hän kamppaili suurten mielenterveysongelmien kanssa, toisen
kerran taas harkitsemattomasti pidin toista ihmistä epäkohteliaana, kun tämä ei
katso silmiin, vain ymmärtääkseni vähän myöhemmin, että hän oli sokea. Saatamme
pitää aluksi itsestäänselvyyksinä asioita, jotka eivät niitä myöhemmän
tarkastelun jälkeen ole. Sidomme itseämme asioihin, joita olemme liian
hätäisesti tulkinneet tarpeellisiksi tai joista emme ole tienneet tarpeeksi
voidaksemme sanoa niistä jotain tärkeää. Niin teki evankeliumikertomuksessamme
myös Pietari.
Kun tämä Jeesuksen läheinen oppilas saapui takaisin
taloonsa, hän kohtasi – näin arvelen – suuren yllätyksen. Ensi sanat, jotka
Jeesus hänelle sanoi, käsittelivät hänen kohtaamistaan veronkerääjien kanssa,
ja ne myös heti osoittivat hänelle, että hänen kiireinen vastauksensa ei ehkä
kestänytkään täysin koettelua. Itse ajattelen, että tässä hetkessä, jossa
Jeesuksen jumalallinen luonto ihmeellisen tietävyyden kautta tulee hiukan
näkyvämmäksi, hänen rakkautensa Pietaria kohtaan ilmenee hienolla tavalla. Hän
esittää ystävälleen kysymyksen saadakseen hänet itse tajuamaan tarkentamisen
tarpeen. Ei niinkään Pietarin vastaus veronkerääjille ollut ongelmallinen, vaan
hänen päättelynsä tämän vastauksen taustalla. Jeesus paljastaa syyn.
"Mitä arvelet, Simon?” – Jeesus käyttää Pietarin
juutalaista nimeä – ”Keiltä maan kuninkaat ottavat tullia tai veroa?
Lapsiltaanko vai vierailta?" Niin. Onko kuninkaan loogisempaa verottaa
omia lapsiaan, oman perheensä jäseniä, vai vieraita ja jollakin tavoin
tuntemattomampia ihmisiä? Rooman valtakunnassa vieraat kansat olivat ne, jotka
olivat verotuksen kohteena. Nykypäivänä kansat ehkä harvemmin suoraan
verottavat toisiaan, mutta esimerkiksi vielä olemassa olevista
kuningasperheistä Yhdistyneessä kuningaskunnassa kuninkaallinen perhe nauttii
suurtakin verovapautta.
Vastaus Jeesuksen kysymykseen vaikuttaa ilmeiseltä, niin
kuin veronkerääjienkin kysymykseen – mutta mielenkiintosta on, että nämä kaksi
vastausta ovat jännitteessä keskenään. Ehkä jo vastatessaan Jeesukselle, että
kuninkaat perivät veroa lasten sijaan vierailta, hän on ymmärtänyt tämän.
Viimeistään Jeesuksen kiteytys: ”Lapset ovat siis vapaat.” kuitenkin paljastaa
asian. Hän itse, Jeesus, on Jumalan, taivaallisen kuninkaan, rakas ainoa Poika.
Kuinka hänellä siis voisi olla mitään velvoitetta maksaa veroa oman isänsä
temppeliin?
Vanhan testamentin aikana Israelin kansaa kutsuttiin Jumalan
esikoispojaksi. Tämä tulee kuitenkin ymmärtää, niin kuin lukemattomat Vanhan
testamentin kohdat, viittauksena Kristukseen, joka on Esikoispoika isolla
E:llä, kaiken sen täydellinen täyttymys, johon Vanhan testamentin monet kuvat
epätäydellisinä, ikään kuin varjoina, viittasivat. Tämä epätäydellisyys näkyy
myös siinä, että Israelin kansan oli maksettava temppeliveroa ja uhrattava yhä
uudelleen monia muitakin uhreja syntiensä sovitukseksi tulematta kuitenkaan
koskaan niistä täysin vapaiksi. Ihminen ei kyennyt eikä kykene vieläkään
tekemään itse itseään Jumalan lapseksi. Mutta uuden liiton astuessa voimaan
maailmaan saapui Jumalan Poika, jossa Jumalan lapseus toteutuu kaikissa
suhteissa täydellisesti.
Mutta kiinnitittekö huomiota Jeesuksen käyttämään
sanamuotoon? Hän puhui lapsista, monikossa. Jeesus on ja pysyy täydellisimpänä
Jumalan lapseuden ilmentymänä, mutta on muitakin, joita voidaan täysin oikein
kutsua Jumalan lapsiksi. Raamattu sanoo Jeesuksesta: ”Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat hänen nimeensä” (Joh. 1:12). Israelin kansa oli esikuva Jeesuksesta,
mutta se on esikuva myös meistä kristityistä, jotka uskomme häneen. Israelin
kansa oli Jumalan lapsi maallisen syntymän perusteella, kristityt taas
hengellisen syntymän kautta. Se lapseus, joka kuuluu Jeesukselle, tulee
meidänkin osaksemme uskon ja kasteen kautta mitä todellisimmalla tavalla.
Meidänkään ei siis tarvitse määräyksenomaisesti maksaa veroa
hengellisen toiminnan järjestämiseksi, jotta tulisimme Jumalan edessä sovitetuiksi
ja että olisimme hengiltä turvassa. Sillä Jeesus on jo omalla verellään
maksanut meistä kertakaikkisen sovitusuhrin ja lunastanut meidän henkemme. Hän
on samalla kertaa uhri ja uhria toimittava ylimmäinen pappi, joka on saattanut
täyttymykseen kaiken sen, mihin temppelipalvelus tähtäsi. Tuo täyttymys on
voimassa ikuisesti, ja siksi me saamme olla vapaat. Meidän suhde kuninkaaseemme
ei perustu verojen maksamiseen muukalaisten lailla, vaan yksin Kristuksen
meidän puolestamme tekemään sovitustyöhön. Kristuksen veressä meillä on syntien
anteeksiantamus, rauha Jumalan kanssa ja ikuinen elämä.
Jumala on siis sellainen kuningas, joka ei verota omia
lapsiaan: me olemme niitä prinsessoja ja prinssejä, jotka ovat verovapaita. Jeesuksen
ja Pietarin keskustelu kuitenkin jatkui vielä, sillä asiaan liittyi vielä eräs
tuiki tärkeä näkökulma. ”Mutta ettemme heitä loukkaisi, niin mene...” Jeesus sanoo. Hetken vaikuttaa siltä, että aiemmin sanotulta vertaukselta lähtisi
pohja pois. Näin ei kuitenkaan ole asia. Sillä kristityn vapaudessa ei koskaan
ole ollut kyse vapaudesta tehdä, mitä huvittaa. Kristityn vapaus on todellista
vapautta tehdä oikein.
Jeesuksella oli täysi vapaus olla maksamatta temppeliveroa,
mutta hän päätti kuitenkin tehdä sen. Miksi? Jotta ei suututtaisi tai loukkaisi
veronkerääjiä. Tässä tulee esille tärkeä periaate, josta apostoli Paavalikin
paljon kirjoittaa. Esimerkiksi Roomalaiskirjeessä hän kehottaa: ”Jos mahdollista on ja mikäli teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien ihmisten kanssa.” (Room.
12:18.) Veronkerääjät olisivat varmaankin pitäneet Jeesusta ylimielisenä ja
loukkaantuneet, jos hän ei olisi antanut maksua. Jeesuksella ei ollut sinänsä
mitään syytä tahallaan näin suututtaa veronkerääjiä, koska vaikka hänellä ei todellisuudessa
ollut velvoitetta veron maksuun, ei mikään velvoittanut häntä myöskään olemaan
tekemättä sitä. Elettiin tietynlaista siirtymäkautta vanhan ja uuden liiton
välillä, ja Jumalan valtakunta oli vasta paljastumassa, temppelikin oli vielä
normaalisti toiminnassa. Koska siis Jeesuksen oli mahdollista valita
rauhanomainen ratkaisu, hän teki sen, ja ohjeisti Pietaria sen suhteen, miten
raha löytyisi.
Jeesuksen tapaan meilläkin on vapaus, mutta meidät on myös
kutsuttu hänen esimerkkiään seuraten käyttämään tätä vapauttamme oikein ja jopa
luopumaan vapaaehtoisesti joistakin oikeuksistamme, jotta emme aiheuttaisi
pahennusta tai esimerkiksi vaikeuttaisi jonkun hengellistä etsintää. Mietitäänpä
vaikka jo mainittuja brittikuninkaallisia. Vaikka he nauttivatkin verovapautta,
ovat he silti päättäneet vapaaehtoisesti antaa osan tuloistaan ikään kuin
veroiksi. Tällaisen toiminnan voisi kuvitella jonkin verran vähentävän
vastakkainasettelua kuninkaallisten ja monarkiaan kielteisemmin suhtautuvien
välillä.
Meille ensisijainen isänmaa on aina Jumalan valtakunta,
mutta tämä ei suinkaan tee tyhjäksi sitä, että maallinen esivalta on myös Jumalan
asettama auktoriteetti ja on kohtuullista, että maksamme veroja sille ja
noudatamme lakeja ja säädöksiä, jotka se on asettanut. Kristittyjä ei ole
kutsuttu olemaan piittaamattomia järjestäytyneestä yhteiskunnasta, vaan Jumalan
valtakunnan lisäksi olemme myös osa tätä maailmaa. Kuten parikin laulua sanoo,
olemme kahden maan kansalaisia. Olemme saaneet ainutkertaisen mahdollisuuden
vaikuttaa tässä maailmassa, joka on kerran päättyvä. Tämä mahdollisuus meidät
on kutsuttu käyttämään viisaasti. Niin kauan kuin on mahdollista olla
loukkaamatta ketään, on tähän mahdollisuuteen syytä tarttua. Ainoastaan jos
jokin maailman auktoriteetti irtautuu Jumalan tahdosta siinä määrin, että se
alkaa kehottaa toimimaan evankeliumin tai ihmisarvon vastaisesti, on kristityn
velvollisuus seurata Jumalan sanaan sidotun omantunnon ääntä ja kieltäydyttävä.
Saamme olla kiitollisia siitä, että Suomen oloissa tällaisia tilanteita ei
toistaiseksi juurikaan synny.
Jos on Jeesuksen ansiota, että olemme päässeet täydelliseen
vapauteen, on tärkeää muistaa, että Jeesus on meidän kanssamme kulkemassa myös
rakkauden teoissa. Se oli juuri Jeesus, joka ihmeellisellä tavalla kertoi
Pietarille, millä tavalla temppeliveroon tarvittava raha saataisiin: kalan
suusta. Tuo raha oli sen arvoinen, että se riitti maksamaan myös Pietarin
temppeliveron. Samoin mekin saamme kalastellessamme muistaa Pietarin kanssa,
että saalis on saatavissa vain Herran ansiosta. Jumala on se, joka meissä
vaikuttaa tahtomisen ja tekemisen, myös sen, kun rakastamme toista luopumalla
omastamme.
Kahden valtakunnan kansalaisina meidän ei siis tule
toisaalta unohtaa Kristuksen meille tuomaa vapautta ja jättää Jumalaa sivuun
keskittyäksemme vain maallisiin asioihin mutta ei toisaalta myöskään paeta tätä
maailmaa vaan muistaa tehtävämme ja sen toteuttaminen mahdollisimman pitkälti
rauhanomaisin keinoin. Kirjassaan Kristityn vapaudesta Martti Luther tiivistää
asian tyylikkäästi sanoen: ”Kristitty ihminen on kaikkien asioiden herra,
täysin vapaa eikä kenenkään alamainen. Kristitty ihminen on kaikkien palvelija,
itsensä täysin toisille antava, kaikkien alamainen.”
