Ecclesia mea: 14 teesiä kirkosta

Johdanto

Kesällä kirjoittamani kirjoitus Ecclesia iterum ecclesia fiat: Kirkon ongelma oli, kuten täällä blogissakin on jo todettu, kovasti kiitelty ja jonkin verran myös kritisoitu teksti. Minulta on valtavasti toivottu jatkoa tuolle ongelmanasetteluni selväksi tekevälle kirjoitukselle, ja vielä sitä kirjoittaessani pohdin tekeväni mahdollisesti neljäkin uutta kirjoitusta, joista kolme ensimmäistä olisivat käsitelleet mielestäni vääriä tapoja vastata ”kirkon ongelmaan” ja neljäs oikeana pitämääni. Nyt tuntuu siltä, että tämä viisiportainen rakenne tulee tuskin koskaan toteutumaan sellaisenaan, sillä en edelleenkään ole täysin varma, mitä muihin osiin (varsinkaan viimeiseen) kirjoittaisin. Koska kuitenkin asetuin lopulta ehdolle seurakuntavaaleissa, antoi tilanne minulle mahdollisuuden pohtia kirkkoa hieman laajemmasta, ei enää niin paljoa mainitun kohukirjoitukseni rajaamasta näkökulmasta. Tein siis vaaleista itselleni muodollisen syyn julkaista kypsyttelemiäni ajatuksia siitä, millaisena näen ideaalisen kirkon.

Seurakuntavaalien teema/slogan on monen kritisoima ”Minun kirkkoni”. En itsekään pidä tuosta muotoilusta ja oikeastaan haluan jo ennen tämän pidemmälle etenemistä tähdentää, että kirkkoa ei pidä nähdä ihmisen omaisuutena, jota voi muokata oman tahtonsa mukaisesti millaiseksi tahtoo. Jos kirkko on jonkun, se on Kristuksen. Olen tässä kirjoituksessa kuitenkin halunnut käyttää slogania mukailevaa ilmausta ”Minun kirkkoni on” retorisena keinona ilmaistakseni ideaaleja, joiden toivoisin olevan kirkossa todellisuutta, ja muotoillut 14 yhtaikaa voimassa olevaa jatkoa tuolle lauseen alulle. Näitä kutsuttakoon luterilaisessa hengessä teeseikseni, vaikka ne aika paljon pidempiä ovatkin kuin Lutherin 95 teesiä. Lukijoita kehotan kuitenkin pitämään mielessä ensinnäkin sen, että nämä teesit eivät ole kaikenkattava esitys kirkko-opillisista ajatuksistani, vaan kontekstisidonnainen ja tiettyjä puolia painottava lista. Toiseksi haluan muistuttaa, että nämä teesini on kirjoittanut rajallinen ja monin tavoin vajavainen ihminen, joka ei välttämättä ole kaikilta osin oikeassa tai vielä hoksannut kaikkia kirkon hienouksia. Jos jonkin ajatuksen siis haluan tästä blogikirjoituksesta jättää, niin tämän: ”Kirkko on Kristuksen.”

14 teesiä kirkosta

Minun kirkkoni on:

1. Hengellinen yhteisö. Kirkko on aina ensisijaisesti ja lähtemättömällä tavalla olemukseltaan hengellinen. On pelkästään oikein nimittää kirkkoa uskonnolliseksi yhdyskunnaksi, koska usko on aina ja kaikkialla kirkkoa keskeisimmin määrittävä tekijä.

2. Ikiaikaiseen uskoon sitoutuva. Kirkon usko ei ole mitä tahansa uskoa, vaan se on uskoa kolmiyhteiseen Jumalaan, Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen, joka uskontunnustuksen mukaisesti on luonut maailmankaikkeuden ja ihmiset siinä; joka meidän ihmisten pelastuksen tähden on tullut ihmiseksi Jeesuksessa Kristuksessa, kärsinyt sovittavan ja lunastavan kuoleman ja noussut ylös kuolleista kuoleman voittaen sekä joka Pyhässä Hengessä pyhittää ja tekee eläväksi Jumalan osallisuuteen päässeet ihmiset. Kirkon virallisten uskontunnustusten osalta kirkko ei koskaan voi tehdä kompromisseja, vaan sen on sitouduttava niihin kaikkina aikoina aina Kristuksen paluuseen saakka. ”Kirkko on rakennettu Jeesuksen Messiaaksi tunnustamiselle.”

3. Uskollinen Raamatun sanalle. Kirkon opin ja elämän perusta on Raamatussa, jota on oikein nimittää Jumalan sanaksi kirjoitetussa muodossa. Raamattu tulisikin huomioida kirkon kaikessa elämässä, toiminnassa ja päätöksenteossa. Raamatuntulkinnassa tulee olla hienovarainen ja välttää ylilyöntejä, kuten kaiken Raamatun tekstin ottamista kirjaimellisesti ja vasavuoroisesti joidenkin kohtien hylkäämistä siksi, koska ne eivät helposti tunnu soveltuvan nykyaikaan. Pyhän kirjan tulkitseminen on mahdollista tekemättä sille väkivaltaa sen enempää yltiöpäisellä kriittisyydellä kuin fundamentalismillakaan, tähän avuksi luterilaisessa kirkossa on virallisestikin hyväksytty luterilaiset tunnustuskirjat. Raamatun ydinsanoma on ilosanoma Kristuksesta, joka on tullut ihmiskuntaa pelastamaan. Tämä ei kuitenkaan anna lupaa hylätä niitä Raamatun kohtia, jotka eivät vaikuta Kristuksesta suoraan puhuvan.

4. Messukeskeinen. Kirkon kaiken toiminnan keskus ja sydän on ehtoollisjumalanpalvelus eli messu, seurakunnan yhteinen juhla, jossa Jumala joka kerta lahjoittaa taivaan aarteet lapsilleen. Ehtoollinen on armon ateria, joka edustaa intiimeintä yhteyden muotoa Kristuksen kanssa tässä ajassa – tällä tavalla kirkko elää uskoaan todeksi. Kirkossa tulee myös järjestää sanajumalanpalveluksia, rukoushetkiä, hartauksia, eri ikäryhmille suunnattua toimintaa ja teematilaisuuksia, mutta mielessä tulee pitää, että messussa kuultu ja saarnattu Jumalan sana sekä ehtoollinen uskoa vahvistavana sakramenttina ovat lähtökohta kaikelle muulle kirkon toiminnalle: kaikki kumpuaa messusta. Kaikki muu toiminta myös omalla tavallaan tähtää tai ohjaa messun lahjojen äärelle. Säännöllinen ehtoollisjumalanpalvelus on kirkon elinehto, jota ilman se ei ole kirkko.

5. Universaali. Eräässä mielessä kirkko on koko maailman laajuinen pelastuvien ihmisten joukko, jollain tapaa syvimmiltään näkymättömissä. On asioita, jotka yhdistävät kaikkia maailman kristittyjä, ja niin on tarkoituskin olla. Kristinusko tulisi nähdä yhtenä kokonaisuutena, jonka on tarkoitus sulkea alleen ihmisiä kaikista maista ja kulttuureista, yhdistää ihmiset yhdeksi Jumalaan uskovaksi kansaksi.

6. Paikallinen. Kirkko on myös paikallinen kirkko. Länsimaat tekivät mielestäni aikanaan harkitsemattomasti yrittäessään tuputtaa länsimaalaisuutta ja omia kirkollisia tapojaan evankelioinnin lomassa kansoille, jotka eivät ole länsimaalaisia. Se, että kristinusko (joka itse asiassa on alun perin lähtöisin Lähi-idästä) on niin hanakasti samaistettu länsimaalaisuuteen, on saanut aikaan paljon haitallisia ajatuksia. On toki kiistatonta, että länsimainen kulttuuri on suurilta osin rakennettu kristillisten arvojen pohjalle, mutta mukana on myös paljon kristillisyyden nimellä kulkevaa epäkristillisyyttä. Vastavuoroisesti nykyään liian vähän huomataan, että ollakseen toimivaa oma suomalainen kristillisyytemme ei edellytä sitä, että varauksetta tuomme omaan kirkkoomme esimerkiksi amerikkalaista kristillistä kulttuuria. Muista kulttuureista saatavat vaikutteet ovat kirkollista elämäämme rikastuttava kokemus, mutta itsestään selvinä itseisarvoina niitä ei tulisi pitää. Myös suomalainen kulttuuri on yhtä arvokas kuin kaikki muutkin, ja suomalainen kristillisyys saakin olla rohkeasti suomalaista.

7. Suhteiden kirkko. Organisaationa kirkko ei ole maailmassa yksin, vaan se huomaa ympärillään olevan monia tahoja ja toimijoita omine pyrkimyksineen. Joskus nämä pyrkimykset ovat yhteisiä kirkon kanssa, joskus taas sitä vastaan. Yhteiset päämäärät kirkon joidenkin työmuotojen kanssa jakavat tahot on luontevaa nähdä myös tietynasteisina yhteistyökumppaneina. Harkintansa mukaan kirkko voi varmasti erinäisissä asioissa tehdä yhteistyötä esimerkiksi valtiovallan kanssa erikseen sovittaessa, mutta poliittinen yhteisö kirkko ei voi olla eikä valtiokirkkoajatuskaan ole enää nykyaikana mielekäs. Yhteistyö on mielekästä samaten tiettyjen humanitääristen järjestöjen kanssa. Maailmaa katsomalla ajatteleva ihminen havaitsee helposti senkin, että kirkkokuntia on maailmassa useita. Mikäli kirkkokunnat tunnustavat toisensa eroistaan huolimatta saman Paimenen lampaiksi, on yhteistyö niiden välillä suotavaa niin virallisten oppineuvottelujen kuin ruohonjuuritason toiminnankin kautta. Siitä täytyy kuitenkin pitää huoli, että kaikenlainen yhteistyön ja yhteyden harjoittaminen tapahtuu kirkkojen yhdessä sopimien käytäntöjen mukaisesti.

8. Yhteisöllinen. Kristuksen kirkossa, Jumalan seurakunnassa, ei ole kyse sooloilusta, vaikka Jumalalla onkin henkilökohtainen suhde kaikkiin lapsiinsa. Kristityt on kutsuttu olemaan yhteydessä paitsi Jumalaan myös toisiinsa. Kirkko on hyvä hahmottaa ikään kuin joukkueena: sen elämässä on kyse eräänlaisesta tiimipelistä. Kirkon tulee huomioida jäsentensä lahjat ja suoda heille mahdollisuuksia käyttää niitä. Maallikkoaktiivisuus ja vapaaehtoistoiminnan kynnyksen madaltaminen sekä kaikkien ikäryhmien, erityisesti nuorten, osallistaminen ovat nykyajan valtteja, jotka kirkon kannattaa ottaa erittäin vakavasti. Sanan ja sakramenttien virka eli pastorinvirka on kuitenkin myös Jumalan asettama, eikä kirkko voi tästä virasta luopua lakkaamatta olemasta kirkko.

9. Erilaisuuden hyväksyvä. Kaikki ihmiset ovat uniikkeja yksilöitä, jotka kirkon on nähtävä rikkautena. Jumalan ainutlaatuinen luomistyö näkyy kauniilla tavalla siinä, että kukaan ihminen ei ole samanlainen ja että kaikilla on oma erityinen tehtävänsä Hänen valtakunnassaan. On totta, että kirkon on asetettava myös rajoja eikä se voi hyväksyä kaikkea. Nykymaailmassa erityisenä haasteena onkin tulla johonkin kestävään tulokseen sen suhteen, mikä kirkossa voidaan sen ykseyden ylläpidon tähden hyväksyä ja mikä vastavuoroisesti ylittää opin puhtauden rajan. Tästäkin huolimatta kirkon olisi kyettävä kohtaamaan jokainen ihminen arvokkaana yksilönä ja oltava valmis myös keskustelemaan siitä, olisiko sen käytännöissä joissain tilanteissa myös parantamisen varaa.

10. Ihmisten parissa. Kirkon jäsenten ei tule jäädä vain omiin kupliinsa, vaan harjoittaa ”liturgiaa liturgian jälkeen”: elää maailmassa ihmisten keskellä loistaen Kristuksen valoa. Kirkolle on vahingollista, jos se jää liiaksi omiin ympyröihinsä ja unohtaa keskeisen tavoittavan tehtävänsä: rakastaa ja palvella ihmisiä sekä julistaa heille evankeliumia ja kutsua Jumalan ja kirkon yhteyteen. Tässä tehtävässä kirkko on Kristuksen työväline eikä sen tule laiminlyödä niitä monia puolia, joita tähän missioon liittyy. Yhtäältä on harjoitettava diakoniaa ja autettava ihmisiä, jotka apua kaipaavat, oli sitten kyse köyhistä, sairaista, yksinäisistä, kodittomista, työttömistä tai vähäosaisista, unohtamatta myöskään paremmin toimeen tulevia. Toisaalta on myös aina muistettava kohdata ihmiset ilosanoman kautta ja kerrottava heille Jeesuksesta. Kirkolla on maailman paras ja tärkein sanoma, jolla on potentiaali luoda todellista muutosta. Sanoma Jeesuksesta on myös viime kädessä oleellisin, sillä se tähtää iankaikkiseen elämään. Sitä ei myöskään mikään muu taho voi kertoa, kun taas avustustyötä tekevät monet muutkin toimijat. Tasapaino tässä kohtaa on kirkon missiossa tärkeä. Käytännön tasolla kirkon kannattaa panostaa kanaviin, joiden kautta ihmiset on helppo tavoittaa, esimerkiksi monipuolinen toiminta sosiaalisessa mediassa on hyväksi havaittu taktiikka. Samalla kirkon on suotavaa jatkaa mukanaoloa ihmisten arjessa esimerkiksi pyhien toimitusten kautta jatkuvasti keskeistä sanomaansa esillä pitäen.

11. Omat jäsenensä ja ulkopuoliset huomioiva. Kirkon ei tule missionsa kannalta asettaa vastakkain omia jäseniään ja ulkopuolisia sillä tavalla, että se pitäisi toista ryhmää tärkeämpänä kuin toista. Kirkon tulee panostaa ulkopuolisten tavoittamiseen, mutta oikeastaan tämän tavoitteen saavuttamiseksi on hyvä panostaa jo olemassa oleviin aktiivijäseniin. Kirkon varustamina nämä aktiivit ovat juuri niitä, jotka ovat omiaan tavoittamaan ulkopuoliset. Ulkopuolisiin kirkon tulee suhtautua rakkaudella ja pyrkiä resurssinsa huomioiden auttamaan heitä, vaikka he eivät tahtoisikaan tulla kirkon yhteyteen.

12. Ajassa ja kulttuurissa elävä. Kirkon on oltava ”etsijäystävällinen” siten, että sen on tultava lähelle ihmisiä ja heidän jokapäiväistä elämäänsä. Kirkon on tehtävä kynnyksensä matalaksi niin, että mahdollisimman monen olisi luontevaa hakeutua mukaan kirkon toimintaan. Kirkossa on oltava tietoisia niistä kysymyksistä ja teemoista, jotka nykyajan ihmistä puhuttavat ja mietityttävät, ja osattava reagoida niihin soveltaen muuttumatonta oppiaan uusin tavoin. Kirkon ei tule pelätä kulttuurillisia ilmaisuja tai tieteen löytöjä, jotka eivät ole ristiriidassa sen arvomaailman kanssa, vaan niitä on lupa rohkeasti hyödyntää mission toteuttamisessa.

13. Vastakulttuurinen ja suoraselkäinen. Kirkon on oltava myös ”löytäjäystävällinen” eli tarjottava mahdollisuuksia kehittymiseen myös ihmisille, jotka ovat jo tulleet sen yhteyteen. Kristittyjen pitää tiedostaa, että heidän elämäntapansa ja todellisuutensa on lopulta ”jotain muuta”, sitä ei voi pelkistää täysin ihmisten käsityksiä ja toiveita vastaavaksi. Jeesus sanoi: ”Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta.” Kirkolla ei ole tästä syystä tarvetta pyrkiä eroon omaleimaisuudestaan ja esimerkiksi kaikesta niin sanotusta ”kaanaankielestä”, vaan kirkon yhteyteen tulleita ihmisiä voidaan pyrkiä ottamaan mahdollisimman pitkälti sisään tähän kielipeliin. Kirkon on maailmassa edustettava vastakulttuuria, vaihtoehtoista tapaa nähdä maailma. Sen tulisi kaikessa toiminnassaan ja kaikissa kannanotoissaan olla johdonmukainen ja uskollinen sanomalleen. Siten useamman ristiriitaisen opin hyväksymistä kirkossa ei tule sallia, vaan kirkon on osoitettava selkärankaa pysymällä ajattomien totuuksiensa takana yhteiskunnan mahdollisesta painostuksesta huolimatta. Kirkkokuri olisi kirkkoon jossain määrin taas tervetullutta, ja esimerkiksi selkeästi kirkon tunnustusta vastaan opettaville vastuunkantajille tulisi voida sujuvammin ja rohkeammin antaa oikaisua. Kirkon imago ja luonne vaativat tätä, ja myös Kirkkojärjestys puoltaa kyseistä menettelyä.

14. Vastuullinen ja esimerkillinen. Kirkon on tarkoitus oman maailman parhaaksi tapahtuvan toimintansa kautta antaa ihmisille myös kuva esimerkillisestä toiminnasta. Kaikessa on hyvä pyrkiä moitteettomaan toimintaan maailman silmissä, jos se vain suinkin on kirkon sanomaa kunnioittaen mahdollista. Kirkon on oltava vastuullinen omassa taloudenhoidossaan ja huolehdittava, että kaikenlaisiin väärinkäytöksiin puututaan. Kirkon tulee nykyisenä hektisenä, erilleen heittämisen jaksona auttaa muun muassa sodan jalkoihin joutuneita ja sotaa pakenevia ihmisiä. Kenties kirkolle tällä hetkellä kaikista näkyvin tapa olla vastuullinen liittyy siihen, miten paljon se panostaa Jumalan käskemään luomakunnan varjelemiseen aikana, jolloin ilmastonmuutos uhkaa koko mittaamattoman arvokasta, Jumalan luomaa planeettaamme. Kirkon tulee näyttää esimerkkiä paitsi omilla teoillaan myös sanoillaan. Niinpä on kirkolta oikein ilmaista ilonsa oikeudenmukaisuuden toteutuessa ja tukea pyrkimyksiä tehdä maailmasta parempi paikka. Vastavuoroisesti kirkko saa äänekkäästikin arvostella sellaisia tahoja, jotka maailmassa toimivat moraalittomasti, etenkin jos ne uhkaavat ihmisen perusoikeuksia tai sielujen pelastamista.

Monarkiat ja minä

Perinnöllistä pseudovaltaa, menneen ajan jäykkyyttä, kaavamaisia seremonioita, pukuloistoa ja skandaaleja – niistäkö on monarkia tänä päivänä tehty? Ikiaikaisen valtiomuodon, joka sananmukaisesti merkitsee yksinvaltaa, ajateltiin ei niin kauan aikaa sitten katoavan hiljaa maailmasta kansanvallan kasvaessa. Silti tänä päivänä maailmassa on yhä laskutavasta riippuen 29 tai jopa 44 monarkiaa.

Tunnustaudun avoimesti kuninkaallisfaniksi, joka olen ollut niin kauan kuin muistan. Kuten itselleni tavallista on, olen kiinnostunut erityisesti ilmiön esteettisestä, kulttuurillisesta ja ”tarinallisesta” puolesta enkä niinkään poliittisesta. Kuninkaallisten asemaan en itse ota kantaa, mutta joka tapauksessa heidän olemassaolonsa tuottaa minulle jostain osin sanojenkin tavoittamattomissa olevasta syystä suurta mielihyvää.

Tämä kirjoitus liittyy jatkoksi ”aiheen vierestä” -blogikirjoitusten joukkoon. Aiempina vuosina olen kertonut matkastani Madeiralle sekä julkaissut valokuviani ja kirjoittamiani runoja, jotka eivät suoraan liity blogin teemaan. Tällä kertaa aion valottaa elämääni kruunupäihin kohdistuvan harrastukseni suhteen. Kirjoitus lienee muodoltaan hyvin sekalainen, mutta jospa se olisi myös mielenkiintoinen tutkimusmatka?

Erilaiset monarkiat

On jopa hankalaa löytää yhtä yhdistävää tekijää, joka pätisi kaikkien maailman monarkioiden kohdalla. Äkkiseltään voitaisiin ajatella vaikkapa periytyvää ja elinikäistä kuninkuutta, mutta maailmassa itse asiassa on montakin vaaleilla valittavaa monarkkia. Myös valtionpäämiehen asema vaihtelee hyvinkin seremoniallisesta maan keulakuvasta lähelle vanhaa kunnon diktatuuria. Kaiken kukkuraksi monarkkeja nimitetään eri tavoin.

Titteli kuningas/kuningatar on yleisin, sitä tai sille hyvin läheistä nimitystä käytetään seuraavien 18 maan monarkeista:

· Yhdistynyt kuningaskunta

· Ruotsi

· Norja

· Tanska

· Belgia

· Alankomaat

· Espanja

· Marokko

· Lesotho

· Swazimaa (oikeastaan Ngwenyama, joka viittaa leijonan kunnioittavaan nimitykseen)

· Jordania

· Bahrain

· Saudi-Arabia

· Bhutan (oikeastaan Druk Gyalpo eli Lohikäärmekuningas!)

· Thaimaa

· Kambodža

· Malesia

· Tonga

Näistä maista hieman omalaatuisempi järjestelmä monarkin valintaan on Kambodžassa ja Malesiassa. Kambodžassa neuvosto valitsee monarkin kuninkaan miespuolisten jälkeläisten joukosta, ja Malesiassa puolestaan kuninkaaksi valitaan vuorotellen viisivuotiskaudelle yksi maan yhdeksästä perinnöllisestä sulttaanista.

Myös seuraavien 15 Kansainyhteisön maan valtionpäämiehellä (eli Yhdistyneen kuningaskunnan monarkilla) on tuo titteli:

· Australia

· Uusi-Seelanti

· Papua-Uusi-Guinea

· Salomonsaaret

· Tuvalu

· Kanada

· Antigua ja Barbuda

· Bahama

· Barbados

· Belize

· Grenada

· Jamaika

· Saint Kitts ja Nevis

· Saint Lucia

· Saint Vincent ja Grenadiinit

Titteli ruhtinas sijoittuu perinteisesti arvoasteikossa kuningasta hieman alemmas. Maailmassa on tällä hetkellä kolme ruhtinaskuntaa, jotka kaikki ovat Euroopan pikkuvaltioita:

· Monaco

· Liechtenstein

· Andorra

Näistä Monaco ja Liechtenstein tunnetaan rikkauksistaan, kun taas Pyreneiden Andorrassa vallitsee mielenkiintoinen järjestely: maalla on kaksi ruhtinaskumppaneiksi kutsuttua monarkkia, joista toinen on Ranskan presidentti ja toinen espanjalaisen Urgellin hiippakunnan piispa.

Nimellä emiiri kutsutaan kahden maan hallitsijoita:

· Kuwait

· Qatar

Arvonimenä kummallakin on käytössä šeikki. Myös Yhdistyneet arabiemiirikunnat koostuu seitsemästä emiirikunnasta, joilla kullakin on omat johtajansa. Koko valtion johtajaksi valitaan yksi emiireistä, ja häntä kutsutaan myös presidentiksi. Mikäli olen ymmärtänyt oikein, on hän maan johtajana nimenomaisesti presidentti ja emiiri oman emiraattinsa johtajana.

Itsenäisiä sulttaanikuntia on kaksi: uskonnollisesti omintakeinen Oman Arabian niemimaalla ja rikas Brunei Borneolla. Vailla kollegaa itsenäisen valtion johtajina joutuvat olemaan Japanin keisari, Luxemburgin suurherttua sekä tietenkin paavi, joka myös lasketaan monarkkien joukkoon: onhan hän hengellisen tehtävänsä ohella maailman pienimmän valtion suvereeni valtias. Luxemburg luetaan joskus ruhtinaskuntiin, mutta itse asiassa suurherttua on perinteisesti hieman korkeampi arvo kuin ruhtinas, kuitenkin kuningasta alempi. Kuningasta ylemmäksi puolestaan luetaan keisari, joten leikkimielisesti voisi ajatella Japanin keisarin olevan maailman korkein monarkki, vaikka keisarius Aasiassa yhteisestä nimityksestä huolimatta onkin hyvin eri tyyppistä kuin lännen keisarikunnissa, joita esimerkiksi ennen ensimmäistä maailmansotaa olivat Saksa, Itävalta-Unkari ja Venäjä. Joku voisi tietysti vielä kysyä, että eikö paavi kuitenkin ole kaikkein korkein, hänhän pitkään kruunasi Euroopassa keisareita Pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan unohtamatta itseään Kaarle Suurta. Mutta kyseinen spekulaatio mennee jo sangen irrelevantiksi.

Menneisyydessä erilaisten monarkioiden kirjo on ollut vielä paljon suurempaa. Historian havinoista tunnetaan käsittääkseni myös itsenäisiä herttua-, markiisi- ja kreivikuntiakin. Niin, jos joku ei tiennyt tätä enemmän tai vähemmän seremoniallista kuninkaallisten ja aatelisten arvoasteikkoa, niin tässä sellainen tulee tiivistetyssä muodossa korkeimmasta alimpaan (en tosin ole aivan varma, onko listalla esim. maakohtaista vaihtelua välillä arkkiherttua-ruhtinas, ja millaista se on):

· Keisari

· Kuningas

· Arkkiherttua

· Suurherttua/suuriruhtinas

· Prinssi

· Herttua

· Ruhtinas

· Markiisi

· Kreivi/jaarli

· Varakreivi

· Paroni/vapaaherra

· Baronetti

· Ritari

Kuninkaallisten puhuttelu

Kuninkaallisten nimityksistä päästään luontevasti siihen kysymykseen, miten heitä tulee puhutella. Ei nimittäin useinkaan sovi, että esimerkiksi kuningasta puhutellaan ”kuninkaaksi” tai varsinkaan ”herra kuninkaaksi”: näihinkin tilanteisiin on omat protokollansa. Siltä varalta, että joskus kohtaat kuninkaallisen, annan tässä hiukan perustietoa puhuttelun ihmeellisestä maailmasta.

Yleensä kuninkaita ja kuningattaria puhutellaan sanomalla ”teidän majesteettinne” (samoin muuten myös kumpaakin maailman sulttaanimonarkkia). Ei siis ole yksi hailee nimittää kuningasta tai kuningatarta vaikkapa ”teidän korkeudeksenne”, ”teidän armoksenne” tai edes ”teidän kuninkaalliseksi korkeudeksenne”. Kaikkia näitäkin käytetään tai on käytetty joistakin kuninkaallisista, mutta kuninkaallisen monarkin kohdalla näitä käyttämällä voi tehdä etikettivirheen. Nyrkkisääntönä kuninkaan ja kuningattaren kohdalla voi siis pitää majesteettipuhuttelua, tosin esimerkiksi Yhdistyneessä kuningaskunnassa on myös olemassa vaihtoehtoinen puhuttelu sire kuninkaalle ja ma’am kuningattarelle, yleensä näihin voidaan siirtyä, kun on jo kerran keskustelun aluksi puhuteltu muodolla ”teidän majesteettinne”.

Muut kuningasperheiden jäsenet saavat yleensä puhuttelun ”teidän kuninkaallinen korkeutenne” tai ”teidän korkeutenne”. Jollei ensimmäistä näistä käytetä kaikista kuningasperheen jäsenistä, se on yleensä varattu monarkin läheisimmille tai merkittävimmille sukulaisille. Esimerkiksi Tanskan kruununprinssi Frederik lapsineen ja kruununprinssin nuorempi veli, prinssi Joachim, ovat kaikki ”heidän kuninkaallisia korkeuksiaan” mutta prinssi Joachimin lapset vain ”heidän korkeuksiaan”. Yhdistyneessä kuningaskunnassa kuninkaallinen korkeus voi periytyä aina monarkin lapsenlapsille, joiden lapsia ei muistaakseni enää puhutella niin korkea-arvoisesti. Poikkeuksia ovat Walesin prinssin vanhimman pojan lapset: prinssi Georgea, prinsessa Charlottea ja prinssi Louisia siis puhutellaan heidän kuninkaallisiksi korkeuksikseen, vaikka he ovatkin kuningattaren jälkeläisiä jo kolmannessa polvessa.

Keisareista, esimerkiksi Venäjän Nikolai II:sta, käytettiin usein puhuttelua ”teidän keisarillinen majesteettinne”. Saksan keisarikunnassa käytettiin muotoa ”teidän keisarillinen ja kuninkaallinen majesteettinne” (”kuninkaallinen” arvatenkin viittaamassa Preussin kuningaskuntaan, jonka hallitsijoista oli tullut Saksan keisareita) ja Itävalta-Unkarin kaksoismonarkiassa puhuttelu kuului ”teidän keisarillinen ja kuninkaallinen apostolinen majesteettinne”. Nykyisin maailman ainoaa keisaria ei kuitenkaan juurikaan puhutella keisarilliseksi majesteetiksi, vaikka hän se periaatteessa olisikin, ei myöskään keisarinnaa. Sen sijaan Japanin keisarillisen perheen muiden jäsenten keskuudessa kyllä käytetään puhuttelua ”teidän keisarillinen korkeutenne”. Keisarillinen majesteettikin maailmasta edelleen löytyy, nimittäin Iranin viimeisen šaahin leski Farah Pahlavi. Šaahia itseään puhuteltiin keisarilliseksi majesteetiksi, ja kuten usein on tapana, puoliso sai saman puhuttelun.

Liechtensteinin ja Monacon ruhtinaita puhutellaan englanniksi sanoilla ”His Serene Highness”. En tiedä, mikä on virallinen suomennos vai onko sellaista lainkaan, mutta hauskalta kuulostava ”hänen seesteinen korkeutensa” taitaa osua sanasanaisesti aika lähelle. Luxemburgin suurherttuaa puhutellaan hänen kuninkaalliseksi korkeudekseen. Vaikka kyseessä ei olekaan kuningaskunta, on Luxemburgissa kuitenkin tällainen käytäntö ilmeisesti historiallisista syistä. Ja kuulostaahan se toki ainakin minusta paremmalta kuin ”suurherttuallinen korkeus”, joka sekin on jossain päin ollut käytössä.

Islamilaisessa maailmassa Brunein ja Omanin sulttaaneja sekä Bahrainin kuningasta puhutellaan majesteeteiksi, kun taas Kuwaitin ja Qatarin emiirejä ”heidän korkeuksikseen”. Ehkä kaikkein erikoisin tyyli on Saudi-Arabian kuninkaalla, joka englanniksi on ”Custodian of the Two Holy Mosques” eli ”kahden pyhän moskeijan vartija”, mikä eittämättä viittaa Mekan ja Medinan muslimeille kaikkein pyhimpiin moskeijoihin.

Sukupuut

Monarkkien sukupuut ovat olleet minulle jo vuosien ajan suuri mielenkiinnon kohde. En osaa täysin sanoittaa syytä tähän. On vain huisin jännää tutkia hallitsijaluetteloita, perehtyä kunakin aikana vallassa oleviin ihmisiin ja selvittää, mitä sukua seuraava hallitsija on ollut edelliselle. Vielä kiintoisammaksi ja samalla kaoottisemmaksi homma muuttuu, kun aletaan selvittää, mitä sukua eri maiden kuninkaalliset ovat toisilleen. Esimerkiksi Euroopassa kaikki kuningassuvut ovat keskenään sukua. Olen kai parikin kertaa lähtenyt tekemään tätä kunnianhimoista projektia mutta joutunut keskeyttämään. Yhteissukupuun tulisi sisältää tuhansittain henkilöitä, ja se vaatisi aivan liikaa aikaa.

Olen kuitenkin piirtänyt sukupuita keskittyen selkeästi yhteen maahan ja siihen linjaan, jossa kruunu on tuon maan kuningashuoneessa periytynyt vuosisatojen ajan. Esimerkiksi Yhdistyneen kuningaskunnan hallitsija on vuonna 1066 Englannissa valtaan tulleen Vilhelm I Valloittajan jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa, ja jollain tavalla sukua kaikille heidän välillään olleille Englannin ja Ison-Britannian hallitsijoille. Dynastiat ovat tällä välillä toki maassa monta kertaa vaihtuneet, mutta eivät koskaan ole ainakaan loppujen lopuksi olleet toisistaan täysin erillisiä. Ruotsissa hallitsijasuku on katkennut hiukan selvemmin Bernadotten suvun noustessa valtaan, mutta sittemmin aiempi suku yhdistyi nykyiseen, ja nykyään valtaistuimella istuu jälleen Kustaa I Vaasan jälkeläinen.

Tanskassa linja on ihailtavan pitkä. Kuningatar Margareeta II on noin vuosina 936–958 Tanskaa hallinneen Gorm Vanhan jälkeläinen. Gormia pidetään ensimmäisenä historiallisena kuninkaana, mutta kulkemalla ajassa taaksepäin seuraten hänen semi-legendaarisia ja legendaarisia esivanhempiaan päästään lopulta viikinkijumala Odiniin saakka!

Jumalallisesta olennosta on nähty alkunsa saaneen myös Japanin Yamaton dynastian. Japanissa edes dynastian nimi ei ole koskaan vaihtunut, ja sen ikänä on pidetty noin 2600 vuotta (vaikkakin legendaariselle tasolle on alkupäässä jälleen siirryttävä). Keisari Jimmun – jota pidettiin jumalatar Amaterasun viidennen polven jälkeläisenä – uskotaan aloittaneen hallituskautensa vuonna 660 eaa. Historiallisina keisareita pidetään noin 500-luvulta jaa. alkaen.

Ja tässä pääsette ihailemaan itse piirtämiäni Venäjän hallitsijoita vuodesta 1462 eteenpäin, mukana myös neuvostoaika ja Nyky-Venäjä! Ensimmäisen ruudun henkilöstä ehti kulua aika paljon aikaa ennen kuin pääsin Putiniin, ehkä kehittymiseni piirtäjänä edes jotenkin näkyy. Klikkaa kuvaa isommaksi!

Nopeita nippelifaktoja

·    Kristittyjen kuninkaallisten tunnustuskunnaksi mieltää useimmiten luonnostaan joko katolisuuden tai luterilaisuuden, mutta esimerkiksi Alankomaissa kuninkaalliset taitavat (kummallista kyllä) teknisesti olla samalla sekä reformoituja että luterilaisia - osa myös katolilaisia. Maailmasta löytyy myös niin sanottuihin vapaisiin suuntiin kuuluva monarkia, nimittäin Tongalta, jonka kuningasperhe on metodistinen.

·    Alankomaissa on muuten pitkään ollut tapana, että tultuaan korkeaan ikään hallitsija luopuu kruunusta perillisensä hyväksi: kuninkaan tai kuningattaren ei ole siis tarvinnut hoitaa monarkin tehtäviä kuolemaansa saakka. Kruunusta ovat luopuneet nykyistä kuningasta edeltäneet kolme kuningatarta, Vilhelmiina, Juliana ja Beatrix. Myös Alankomaiden ensimmäinen kuningas Vilhelm I luopui kruunusta vuonna 1840, minkä vuoksi tähän mennessä vain kaksi kuningasta – Vilhelm II ja Vilhelm III ovat kuolleet monarkkeina.

·    Monet muistavat aikoinaan suurta osaa Euroopasta ja maailmasta hallinneen Habsburg-suvun. Mitä tuolle suvulle kuuluu nyt? Itävalta-Unkarin viimeisen keisarin, Kaarle I:n poika Otto von Habsburg (1912–2011), joka syntyi keisarilliseksi ja kuninkaalliseksi prinssiksi, toimi keisarikunnan lakkauttamisen jälkeen merkittävänä eurooppalaisena vaikuttajana mm. paneurooppalaisessa liikkeessä ja Euroopan parlamentissa. Otto ei aivan ehtinyt sadan vuoden ikään, ja hänen kuoltuaan Habsburg-Lothringenin suvun päämies on hänen poikansa Karl von Habsburg.

·    Espanja on ymmärtääkseni viimeisimpiä maita (ellei jopa viimeisin), joka on omaksunut valtiomuodokseen monarkian oltuaan aiemmin tasavalta. Espanjan toisen tasavallan kaaduttua otettiin sisällissodan jälkeen Francon Espanjassa ajan myötä käyttöön jälleen monarkia, mutta maa oli ilman kuningasta Francon kuolemaan asti. Tämän jälkeen maata 1930-luvulla hallinneen Alfonso XIII:n lapsenlapsi Juan Carlos I kruunattiin kuninkaaksi.

·    Euroopan perinnöllisten monarkkien läheisimmät yhteiset esivanhemmat ovat Oranjen prinssi Johan Willem Friso (1687–1711) ja tämän puoliso Hesse-Kasselin Marie Louise (1688–1765). Kaikki nykyiset Euroopan perinnölliset monarkit siis polveutuvat heistä.

·    Kaikki Saudi-Arabian ensimmäisen kuninkaan Ibn Sa’udin (1876–1953) seuraajat – kuusi kappaletta – ovat ovat olleet hänen poikiaan.

·    Nepal on käsittääkseni viimeisin valtio, jossa kuningaskunta on lakkautettu. Vuonna 2001 kruununprinssi Dipendra murhasi kuninkaan ja kuningattaren sekä muita kuningasperheen jäseniä ja itsensä. Vallan peri lopulta murhatun kuningas Birendran veli Gyanendra, jonka valtakausi ei kuitenkaan ollut rauhallinen. Maa julistettiin tasavallaksi vuonna 2008.

·    Japanin keisaria kutsutaan useimmiten Akihitoksi, mutta Japanissa hän on periaatteessa vain ”nykyinen keisari”. Kuoltuaan keisareita aletaan kutsua postuumeilla nimillään, nykyisestä keisarista arvatenkin tulee Heisei tai oikeammin Heisei-keisari. Lännessä Hirohitona tunnettu nykyisen keisarin isä on puolestaan Shōwa-keisari ja tämän isä Taishō-keisari (”Yoshihito”). Taishō-keisarin isää nimitetään välillä Mutsuhitoksi mutta ehkä useammin Meijiksi, ja häntä edeltäneet tunnetaankin myös meillä postuumeilla nimillään.

·    Thaimaassa kuningas nauttii suurta arvostusta jopa puolijumalaan verrattavassa asemassa. Majesteettirikosta pidetään vakavana asiana, ja kunnioitus on jopa sillä tasolla, että kuulemani mukaan maassa lojuvan kolikonkaan yli ei saisi kävellä, mikäli siinä on kuninkaan kuva. Nykyistä edellinen kuningas Bhumibol Adulyadej oli käsittääkseni hyvin suosittu, ja hän ehti olla vallassa uskomattomat 70 vuotta (1946–2016), mikä vie hänet maailman kaikista pisimpään hallinneiden valtionpäämiesten joukkoon.

·    Afrikassa on tänä päivänä kolme itsenäistä monarkiaa: Marokko, Lesotho ja Swazimaa (heimopäällikkökulttuuri on oma lukunsa). Kaksi ensin mainittua ovat perustuslaillisia monarkioita, joissa kuninkaan valtaoikeudet eivät ole mainittavan suuret, mutta Swazimaassa on kuninkaalla perinteisesti ollut suuri valta. Maa on ollut ilman perustuslakiakin ja poliittisten puolueiden asema Swazimaassa on ollut vähintäänkin epäselvä. Niin, ja tiesittekö, että pisin yleisesti varmistettuna pidetty monarkin hallituskausi on 82 vuotta ja 254 päivää? Tätä ennätystä hallussaan pitää Swazimaan entinen kuningas Sobhuza II, joka tuli valtaan neljän kuukauden iässä vuonna 1899.

Lopuksi: Kuninkaallisbongaus

Niin kuin en osaa sanoa sitä, mikä kuninkaallisten sukupuissa tarkkaan ottaen kiinnostaa, en myöskään osaa tarkkaan sanoa, miksi tykkään käydä katsomassa heitä. Tällaista toimintaa olen kuitenkin harjoittanut siinä määrin, että voidaan puhua jo harrastuksesta. Koska listani on vielä melko lyhyt, en ole koskaan kirjoittanut sitä ennen tätä. Tässä se kuitenkin tulee, luettelo bongaamistani monarkeista ja kuninkaallisten perheiden jäsenistä:

· Epävarma: Alankomaiden kuningatar Beatrix

· Ruotsin kuningas Kaarle XVI Kustaa ja kuningatar Silvia (kahdesti)

· Tanskan kuningatar Margareeta II

· Norjan kuningas Harald V ja kuningatar Sonja

· Ruotsin kruununprinsessa Victoria

· Yhdistyneen kuningaskunnan prinssi William

· Tanskan kruununprinsessa Mary

· Paavi Franciscus

Norjan ja Ruotsin kuningasparit Helsingissä kesäkuussa 2017.

Cambridgen herttua, prinssi William Esplanadin puistossa marraskuussa 2017.

Tanskan kruununprinsessa Mary saapuu Helsingin kaupungintalolle syyskuussa 2018.

Usein bongauksissa on täytynyt ensin ottaa selville arvovieraiden ohjelma ja aikataulut, ja suurissa tapaamisissa (kuten pohjoismaisten valtionpäämiesten vierailulla vuonna 2017) on paikalle täytynyt mennä erittäin hyvissä ajoin varmistaakseen hyvän paikan ihmismassojen keskellä. Prinssi Williamia oli myös aikanaan katsomassa paljon ihmisiä Esplanadin puistossa, mutta kruununprinsessoja bongatessani paikalla oli vähemmän väkeä – itse tilaisuudetkin olivat vähemmän muodollisia. Victoriaa odotin aikoinaan Helsingin oopperatalolla sateenvarjon kanssa parinkymmenen muun ohella, Marya taas vastikään pääsin näkemään uskomattoman läheltä Helsingin kaupungintalolla. Välimatka todella oli vain muutamia metrejä. Vilkutukset olen saanut lähes kaikilta mainituilta kruunupäiltä. Myös paavi luonnollisesti on mukana luettelossa, vierailustani häntä katsomaan voi lukea edellisestä blogipostauksestani.

Mikä kuninkaallisissa viehättää? En taida vieläkään osata tyhjentävästi vastata. Voisin sanoa syyksi vaikka suoran kytkeytymisen minulle rakkaaseen historiaharrastukseen, majesteettisuuden ja loiston tai sen, että monarkian instituutio tavoittaa oman jossain määrin vanhanaikaisen luonteeni. Kuninkaallisissa minulla on joitakuita, joita fanittaa – ehkä siksi, että he tuovat jonkinlaista jatkuvuuden ja turvallisuuden tuntua minulle, jonka on alati muuttuvassa maailmassa ajoittain hankala sopeutua kaikkeen uuteen, jota ilmestyy jatkuvasti lisää ja lisää. Kuninkaalliset, vaikka vain muodollisessakin roolissa, ovat muistutus kansakuntien historiasta. Mutta he eivät siltikään ole pelkkiä muistomerkkejä, vaan eläviä ja aktiivisia ihmisiä, joista monesta myös henkilöinä paljon pidän.

Mutta tämäkään pohdinta ei kerro kaikkea. Tietty salaperäisyyden huntu tuntuu lepäävän kuninkaallisten yllä. Se myös on minulle kipinä jatkaa harrastustani.

Tallinnassa paavia tapaamassa

Seisoin Tallinnan Kaarlen kirkossa virolaisen kansansävelmän Mu süda ärka üles kajahdellessa urkujen ja kuoron saattelemana. Ilmassa oli pitkään kasvaneen jännityksen purkautumisen tuntu: pääosin nuoria ihmisiä täynnä oleva kirkko kaikui innostuneista äänistä ja joukko yltyi hetkittäin aplodeihin. Kirkkoon oli aiemmin saapunut lukuisia violettiin ja mustaan pukeutuneita piispoja sekä eräs kardinaali unohtamatta presidentti Kaljulaidia vain hetkeä aiemmin. Suuri näyttö kirkon etuosassa kertoi, mitä oven ulkopuolella tapahtui - kuinka valkoisiin pukeutunut mies tervehti vastaanottajiaan ja suurta lapsikatrasta, joka oli tullut hänelle laulamaan ja sitten alkoi kävellä sisään.

Paikkani oli lähellä kirkon keskikäytävää, joten havaitsin erinomaisesti, kuinka äänen kasvaessa ja kameramiesten selkien ensin ilmestyttyä näköpiiriini hän - paavi - lopulta käveli ohitseni. Vain parin kolmen metrin päästä. Hän vieläpä pysähtyi ihan lähelle tervehtimään erikseen pyörätuolissa istuvia ihmisiä. Itse laulun loputtua kanttori soitti vielä hiljaisemmin sävelmän teemaa, ja püha isa haki paikkansa keskimmäiseltä edessä odottavalta tuolilta. Hänen toisella puolellaan oli katolinen piispa ja toisella puolen luterilainen, ymmärtääkseni Viron evankelis-luterilaisen kirkon arkkipiispa Urmas Viilma.

Tätä paavi Franciscuksen ekumeenista tapaamista eri maista tulevien nuorten kanssa sävyttivät monet puheenvuorot ja musiikkiesitykset. Kuultiin paikallisia piispoja, eri kirkkoihin kuuluvien nuorten todistuksia ja yhtyettä, joka esiintyi venäjäksi ja oli käsittääkseni helluntailaistaustainen. Itse paavi - iloittuaan tästä yhteisestä ekumeenisesta tapaamisesta - käsitteli puheessaan ennen kaikkea nuorten ja aikuisten väliin toisinaan muodostuvaa kuilua ja aikuisten vaikeutta ottaa nuoret oikealla tavalla huomioon ja kohdata heidät heidän ansaitsemallaan tavalla. Esimerkin hän otti Raamatusta hyödyntäen kekseliäästi kirkon apsikseen maalattua kuvaa Kristuksesta ja tekstiä: "Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon." Paavi huomautti, että vähän ennen kyseisten sanojen sanomista Jeesus on surullinen, koska hänen kuulijansa eivät ymmärrä häntä. Jeesus myös ylistää lapsenmielisyyttä juuri ennen kyseisiä sanoja. Paavi siis samaisti Jeesuksen tässä kohtaa nuoriin, joita aikuiset eivät monesti ymmärrä tai edes halua ymmärtää. Franciscus vakuutti, että hän ja muut aikuiset halusivat jakaa nuorten kanssa heidän surunsa ja ilonsa sekä tukea heitä ja auttaa Herran seuraajina vaeltamisessa. Kirkon tulee olla "läpinäkyvä, tervetulleeksi toivottava, rehellinen, kutsuva, kommunikatiivinen, saavutettava, iloitseva ja interaktiivinen yhteisö".

Paavin puheessa oli myös missionaarinen korostus. Jeesus on se, joka antaa levon maailman uupuneille ihmisille. Monet eivät kuitenkaan tunne häntä vaan ovat vaipuneet epätoivoon. Kuten virolainen Kerli Kõiv laulussaan toteaa: "Rakkaus on kuollut." Franciscus kuitenkin kielsi tämän jyrkästi ja sanoi: "L'amore non è morto", "Rakkaus ei ole kuollut".

"Voi näyttää siltä, että rakkaus on kuollut, niin kuin Kerli Kõiv sanoi, mutta me tiedämme, että se ei ole, ja että meillä on sana sanottavanamme, viesti tuotavanamme, vähin sanoin ja monin teoin. Sillä te olette kuvien sukupolvi, toiminnan sukupolvi, enemmän kuin spekulaation ja teorian." (Oma suomennos englanninkielisestä puheesta.)

Rakkaus lähettää meidät eteenpäin, eikä meidän tarvitse pelätä matkan haavoja, sillä niissäkin Jeesus on. Meidän ei tarvitse koskaan olla yksin. Paavi rohkaisi lopuksi kulkemaan eteenpäin, niin että kirkko ei ole muistojen museo vaan valmiina toivottamaan ne yllätykset, jotka Herra sille antaa.

Paavin puhe sai pitkät aplodit. Tilaisuudessa oli vielä lyhyitä puheenvuoroja ja musiikkia, jonka aikana kirkolliset johtajat kävivät tervehtimässä paavia. Lopuksi Rooman piispa poistui kulkueessa niin kuin oli tullutkin, tällä kertaa musiikkina soi "Ma tänan Sind".

Niin se siis tapahtui: paavin ja minun teiden kohtaaminen ensi kertaa.

Miksi paavia tapaamaan?

Facebookin kautta kesällä tietooni kantautui sanoma helsinkiläisen katolisen Pyhän Henrikin katedraaliseurakunnan järjestämästä matkasta Tallinnaan paavin vierailun yhteydessä syyskuussa. Ekumeenisessa hengessä mukaan kutsuttiin ikäryhmään mahtuvia myös muista kirkoista. Näin tilaisuuteni, ja ilmoittauduin mukaan selvitettyäni vieläpä erikseen, että minun olisi mahdollista olla poissa päällekkäin menevistä opinnoistani. Mutta miksi?

Syitä lienee moniakin. Tekisi mieli kertoa päällimmäiseksi jokin ylevä syy, kuten itseni etsiminen tai jonkin hengellisen oivalluksen halajaminen paavin sanoista, jotka hän suoraan minulle puhuisi. Hauskoja syitä varmaan olisivat myös vaikkapa kyseisen paavin tai katolisuuden fanittaminen. Mutta todellisuudessa pääsyyni lienee ollut niinkin yksinkertainen kuin saada nähdä omin silmin tämä yhden maapallon merkittävimmän viran harjoittaja, joka on paitsi piispa myös mielipidevaikuttaja, arvojohtaja ja poliitikko. Tämä oli mahdollisuuteni saada ruksattua eräs asia pois elämäni "To do" -listalta. Asialla on ehkä jotain yhteistä kuninkaallisbongausharrastukseni kanssa (tästä eriskummallisesta aiheesta muuten saattaa tulla blogiini postaus jossain vaiheessa). Ehkä halusin myös vielä korottaa panoksia nähtyäni jo useita kardinaaleja ja tavattuani henkilökohtaisesti Canterburyn arkkipiispan Serbian Novi Sadissa. Tuolloin kyseessä oli Euroopan kirkkojen konferenssin yleiskokous, josta en koskaan tullut kirjoittaneeksi, sillä kokemus oli oikeastaan niin valtava, että en enää löytänyt sanoja. Mutta se vaikutti minuun hyvin syvällisellä tavalla, ja tapahtuman muistelu koskettaa minua. Ehkä joskus voin palata siihen.

No, turha sitä on kieltääkään, että kaikki elämässäni viime vuodet ilmennyt korkea- ja vanhakirkollisuuteni on osittain kummunnut katoliseen kirkkoon perehtymisestä - on minua pitkään sanottu salakatolilaiseksikin ja ihmiset ovat pohtineet, milloin vaihdan kirkkoa. Mutta on ehkä paikallaan sanoa, että kesällä elämässäni tapahtui asioita, jotka ovat saaneet nämä piirteet elämässäni jokseenkin pienemmäksi. Asia ei juurikaan johdu itse katolisesta kirkosta, ei monessakaan kohtaa opillisista kysymyksistä, vaan kyse on ennen muuta kokemuksellisesta puolesta. Koen vähemmän yhteenkuuluvuutta ylipäätänsä yhtään mihinkään, tämän mukana myös katolinen kirkko saa osansa. Tämä tilanne puolestaan liittyy etsiskelyvaiheeseen tai jopa tietynlaiseen elämänkriisiin, joka on tällä hetkellä minulla meneillään. Joten ei huolta, katoliset lukijani, mitään mokaa ei ole tapahtunut teillä tai teidän kirkossanne. Jos joku on hakoteillä, se olen minä. Mutta lopputulemana on, että ei enää liene loogista nimittää minua salakatolilaiseksi. Pohdin kyllä kauan niin kutsutulle johdantokurssille menemistä - kyseessä on katolista uskoa esittelevä kurssi, joka Helsingissä kaiketi vuosittain järjestetään ja joka on ilmeisesti myös jonkinlainen edellytys katoliseen kirkkoon liittymiselle pääkaupungissa. Kurssin saa kuitenkin suorittaa myös ilman aikomusta liittyä - näin olisin itsekin tehnyt - mutta en kuitenkaan lopulta rohjennut.

Olen kuitenkin jo vuosikaudet halunnut verkostoitua katoliseen suuntaan, saanut ystäviä ja kontakteja kyseisestä kirkosta ja käynyt sen tilaisuuksissa varmaan useammin kuin on tavanomaista protestantille. Ei käy kieltäminen, että ekumeeninen toiminta on jossain määrin tullut minulle rakkaaksi viimeistään Helsingissä vuosina 2016-2017 käymäni Suomen Ekumeenisen Neuvoston Ketko-kurssin jälkeen. Olen ollut mukana kaikenlaisessa ekumeenisessa toiminnassa ja harrastukseni kirjoittaa ekskursioraportteja (anteeksi niiden poissaolo viime aikoina) on selkeä ilmaus kiinnostuneisuudestani. Tästäkin syystä oli luontevaa lähteä paavia katsomaan ekumeenisessa hengessä. Ja toki minua myös kiinnosti kuulla, millaisen sanoman paavi halusi meille pohjoiseurooppalaisille nuorille kertoa.

Mikäli vielä etsin syitä lähteä Tallinnaan paavia tapaamaan, on paikallaan nostaa esille seuraavat seikat: 1) pidän ulkomaanmatkailusta, 2) viime käynnistäni Tallinnassa oli kolme vuotta, 3) matkaseura vaikutti mielenkiintoiselta.

Nostoja matkan varrelta

Lähdimme matkaan Länsisatamasta varhain aamulla 24.9.2018. Nuorten joukossamme oli kymmeniä katolilaisia ja vajaat parikymmentä ei-katolilaista. Matkaseurueestamme tunsin tai tiesin kiitettävässä määrin ihmisiä jo ennestään, mutta oli kivaa saada tutustua myös uusiin ihmisiin.

Sää oli merellä hyvä niin kuin myös Tallinnassa kumpanakin vierailupäivänä. Saavuttuamme perille oli aluksi vuorossa majoittuminen sataman ja vanhan kaupungin läheisyydessä sijaitsevaan hostelliin. Lienemme olleet aikataulusta edellä, sillä ennen yhteistä, matkan hintaan sisältyvää lounasta oli jonkin verran aikaa kuljeskella ympäriinsä. Näin siinä hulinassa Tallinnastakin alueen, jolla en ole vielä aiemmin käynyt.

Ruuaksi söimme luullakseni kanaa ja linssimuhennosta, tosin en koskaan kuullut tarkalleen ruokien nimiä. Lounaan jälkeen sai osallistua joko järjestettyyn ohjelmaan tai viettää vapaa-aikaa. Valitsin jälkimmäisen muutaman kaverin kanssa, sillä eräs meistä oli hajulla kaupasta, joka möi ikoneita edulliseen hintaan. Kiinnostuin oitis, ja otimme suunnaksi Aleksanteri Nevalaisen kirkon, joka kuului Moskovan patriarkaatin alaisuuteen.

Matka kulki vanhan kaupungin läpi, ja vaikka viime käynnistäni oli tosiaan se kolme vuotta ja vaikka olin silloinkin samoilla seuduilla käyskennellyt, teki tämä kaupunki taas vaikutuksen. Ehkä sen teki syksy, ehkä kaunis ja kuulas ilma, mutta oli oikeasti todella kaunista. Vanhana matkailun opiskelijana on sanottava, että tätä kaupunkia on kyllä Helsinkiä helpompi suositella matkakohteeksi. Ne lukemattomat kirkot, vanhanaikaiset mukulakivikadut, keskiaikaissävytteinen tunnelma, kauniit näkymät ja meren läheisyys, helppous matkata Suomesta... Helsinkikin on hyvä, mutta vain haasteellisempi suunnitella.

Nevskin kirkko oli osin remontissa mutta rakennuksen eräs hyvä puoli oli myös työtelineistä vapaa. Sisällä oli koreaa kuin ortodoksikirkossa yleensäkin. Kauppa oli eräässä sisähuoneessa, ja toden totta: kauniita painokuvaikoneita sai hintaan 2,60 kappale. Koska omalta pyhien kuvien seinältäni (en kutsu sitä ikonostaasiksi, koska kaikki sen kuvat eivät ole varsinaisia ikoneita enkä muutenkaan ole tarkin mahdollinen ikoneiden käyttäjä) puuttuivat ennen muuta Pyhän Kolminaisuuden, Jumalanäidin ja arkkienkeli Mikaelin kuvat, ostin nämä itselleni tuliaisiksi.

Kiertelimme lähistöllä muun muassa näköalapaikalla ja katselimme kauniita rakennuksia kuten parlamenttia, Viron tiedeakatemiaa ja tuomiokirkkoa. Lähdimme lopulta laskeutumaan takaisin vanhan kaupungin keskustaan, jossa kohtasimme myös muuta matkaseuruetta ja shoppailtuamme hiukan menimme syömään. Sitten oli vuorossa iltamessu Pyhän Hengen kirkossa, joka oli mielenkiintoisen epäsymmetrinen. Messu oli suomenkielinen ja samantyyppinen kuin monet muut katoliset messut, joissa olin vieraillut. Sitä seurasi vielä adoraatio, joka ymmärtääkseni tällä kertaa toteutettiin pitkälti ruusukkorukouksena. Tämä oli minulle uutta. En myöskään ole koskaan tainnut olla ohjatussa ruusukkorukoustilaisuudessa.

Illan aikana tuli käytyä vielä hiukan seikkailemassa kaupungilla, mutta unten maillekin oli hyvä pian laskeutua, sillä seuraavana päivänä oli aikainen herätys. Aamun koitettua lähdimme aloittamaan aamiaisella samassa paikassa, jossa edellisen päivän lounas oli ollut. Tarjolla oli muistaakseni vähän croissantin tyyppistä leipätuotetta sekä pekonia ja tietenkin kahvia. Aamiaispöydässä oli hyvät keskustelut. Ilmapiiri oli odottavainen: pian lähtisimme Kaarlen kirkkoon odottamaan paavin saapumista.

Kun katolinen joukko jo lähti matkaan, sain minä hyvän aikaa myöhemmin vastuulleni suunnistaa meitä loppuja kohti määränpäätä. Eräässä kohdassa sekosin, mutta muurinvierustalla kulkevaa pikkupolkua pitkin onnistuin lopulta johdattamaan seurueemme katolilaisten edelle! Saavuttuamme kirkolle odotimme kuitenkin tovereitamme ja lopulta ryhmityimme yhdeksi joukoksi kirkon vieressä olevien telttojen luo odottamaan sisäänpääsyä. Odottelussa kului toinenkin tovi, ja jo edellisiltana ilmestyneet toimittajat tulivat nyt haastattelemaan laajemmin meidänkin joukkoamme. Ennalta saamamme liput oikeuttivat sisäänpääsyyn kirkkoon, ja lopulta astelimme sisään punaista mattoa pitkin. Seurasi uusi, varmaan ainakin puolentoista tunnin odotus, mutta onnistuimme saamaan hyvät paikat vielä melko tyhjässä kirkossa. Ennen saapumistaan luoksemme paavi tapasi vielä lyhyesti Viron presidentin, ja sitten oli meidän vuoromme.

Ekumeeninen nuorten tapaaminen ei kuitenkaan ollut ainoa kohtaaminen paavin kanssa - hän nimittäin piti vielä messun Vapauden aukiolla muutamaa tuntia myöhemmin. Päästyämme Kaarlen kirkosta oli aika pistäytyä syömässä (Hesburger osoittautui toimivaksi valinnaksi) ja sitten kutsui taas jono, tällä kertaa aukiolle. Tässä kohtaa ollut jonotus ei ollut mitenkään kovin toimivasti järjestetty: ihmismäärä paisui niin suureksi, että oli välillä vaikea hahmottaa, missä jono tai sen eri haarat kulkivat. Siinä oli kuitenkin hyvää aikaa jatkaa henkeviä keskusteluja. Aukiolle pääsimme itse asiassa lopulta juuri parahiksi näkemään, kun paavi liikkui autolla yleisön seassa ihmisiä tervehtien. Tässä kohtaa näin tilaisuuteni selfien nappaamiseen, vaikkakaan vaikutelma ei toki ole sama kuin Canterburyn arkkipiispan kanssa luvan kanssa napatussa kuvassa.

Messukaava oli painettu hienoon kirjaseen, jonka alku- ja loppulaulut olivat ne samat veisut kuin Kaarlen kirkossa. Täytyy sanoa, että miellyin suuresti näihin sävelmiin ja olen hyräillyt niitä pitkin viikkoa. Ne olivat juuri sopivat tunnuskappaleet tälle reissulle muistojeni arkistoon.

Muuten messu oli pääosin latinankielinen, välillä oli tosin kohtia viroksi ja parissa paikkaa muutamalla muullakin kielellä. Paavi piti saarnansa italiaksi, ja tällä kertaa käännöstä englanniksi ei näytetty missään, joten pystyin suureksi osaksi vain arvailemaan, mistä paavi puhui. Itse messukaavan lukeminen oli kohtuullisen helppoa, koska latinaa olen opiskellut, ja missä kohtaa en sitä ymmärtänyt, auttoi viro hyvin.

Saarna on luettavissa netissä, nyt riittäköön lainaus sen lopusta:

"Historiassanne olette osoittaneet ylpeytenne virolaisuudestanne. Laulatte sitä sanoen: 'Minä olen virolainen, tulen aina olemaan virolainen, on hyvä olla virolainen, me olemme virolaisia'. Kuinka hyvä onkaan tuntea olevansa osa kansaa; kuinka hyvä on olla itsenäinen ja vapaa. Menkäämme pyhälle vuorelle, Mooseksen vuorelle, Jeesuksen vuorelle. Pyytäkäämme häntä - niin kuin tämän Vierailun motto sanoo - avaamaan sydämemme ja antamaan meille Hengen lahjan. Tällä tavoin, historian joka hetkellä, saakaamme huomata, kuinka olla vapaa, kuinka omaksua hyvyys ja tuntea itsensä valituksi, ja kuinka antaa Jumalan kasvattaa, täällä Virossa ja koko maailmassa, hänen pyhää kansaansa, hänen papillista kansaansa." (Oma suomennos englanninkielisestä saarnasta.)

Messun jälkeen oli aika hakea kamppeet hostellin säilytyshuoneesta, ja sitten oli vielä aikaa käydä syömässä. Illasta tuli hauska, ja lopulta lähdimme yölaivalla takaisin kohti Suomea monta kokemusta rikkaampina.

Mitkä on fiilikset?

Tämä matka kannatti tehdä. Se oli erinomainen irtiotto, ja syksyn alussa oli jotain, johon tähdätä: kiintopiste, jota kohti pyrkiä. Paavin näkeminen oli mahtavaa, hänen sanomansa hyvää kuultavaa ja matkan aikana käydyt keskustelut miellyttäviä. Silti en kokenut valtaisaa oivallusta sen paremmin hengellisessä kuin maallisessa mielessä. Usein toki löydän matkoilleni syvemmän merkityksen vasta jälkeenpäin, mutta tämä matka jäänee mieleeni ennen kaikkea valonpilkahduksena arjen keskellä ja laatuaikana hyvin järjestetyllä matkalla hyvässä seurassa, onnellisena muistona, joita elämässäni voisi kieltämättä olla enemmänkin.


Kiitos, Jumala!
Pyhän Henrikin katedraaliseurakunta, kiitos, SEN!
Ja kiitos, paavi!

***

Paavin puhe ekumeenisessa nuorten tapaamisessa:
http://w2.vatican.va/content/francesco/en/speeches/2018/september/documents/papa-francesco_20180925_giovani-tallinn-estonia.html

Paavin saarna messussa Vapauden aukiolla:
http://w2.vatican.va/content/francesco/en/homilies/2018/documents/papa-francesco_20180925_omelia-estonia-tallin.html