Epäilyksen epäilystä intuition uuteen voittoon

Olen ajautunut viime aikoina jälleen miettimään, mitä elämältä loppujen lopuksi haluan. Mikä on lopullinen päämääräni ja kohteeni, jonka haluan saavuttaa? Mikä on se asia, jonka koen minulta aina puuttuneen ja yhä puuttuvan? Kyllä, minulla on vahva tunne siitä, että jokin saavuttamisen arvoinen elämästäni on aina puuttunut. Olen kyllä ehkä luullut, että minulla on se. Mutta myöhemmät oivallukseni ovat saaneet minut kyseenalaistamaan aiemmat vakuuttumiseni.

Olen pohjimmiltani skeptikko ja vuosien varrella minusta on tullut yhä skeptisempi. Olen lapsesta saakka miettinyt inhimillisen tietämisen rajoja, mutta lapsena mietin niitä lähinnä huumorimielessä. Myöhemmin huomasin käyneen niinkin vitsikkäästi, että tällaisesta pohdinnasta oli tullut minulle relevanttia myös arkielämäni kannalta. Onhan nyt ihan ymmärrettävästi koomista kohdata ihminen, joka miettii tosissaan sitä, voimmeko olla varmoja esimerkiksi maailman olemassaolosta sellaisena kuin se meille ilmenee. Saatan välillä huvittuneen kyynis-ironisesti makustella ajatuksella, että ehkä tuossa pöydällä, jolle äskettäin laskin maukkaasta elämän piristysruiskeesta tyhjentämäni Espresso Housen kahvikupin, ei todellisuudessa olekaan mitään luonnehtimani kaltaista astiaa. Ehkä se on vain illuusio tai aistiharha? Valtaosaa tätä lukevista varmasti huvittaa tällainen aivojen rasittaminen, mutta itse huomaan jääneeni tämän ongelmakentän vangiksi. Mistä minä itse asiassa voin tietää? Monille voi tulla yllätyksenä se, että en ole suinkaan tämän pohdintani kanssa yksin. Satojen vuosien aikana lukemattomat filosofit ovat pohdiskelleet samantapaisia kysymyksiä ja ihan tosissaan kyselleet, onko olemassa ihmismielen ulkopuolista maailmaa? Useimmiten tätä sukupolvia kestänyttä keskustelua nimitetään realismi vs. idealismi -kamppailuksi.

Long story short: Metodinen epäilyni johti minut melko pian epävarmuuteen lähes kaikesta. Mitäpä nyt ei voisi hyvällä syyllä kyseenalaistaa, jos sille tielle lähtee. Melkein mikä tahansa voisi olla jotain, miltä se ei näytä. Lauseiden määrä, joita pystyin nimittämään tosiksi ja joiden kuvaamat asiat siis koin voivani tietää, kutistui kouralliseen – tässä kohtaa tulee esiin tiukkuuteni sanojen totuus ja tieto määrittelyssä: totuusteoriani on korrespondenssiteoria, jonka mukaan väittämä on tosi vain, jos se vastaa todellista asiaintilaa. Kutsun tiedoksi vain sellaisia asioita, joiden voidaan sanoa olevan varmasti tosia tämän määritelmän mukaan. Vastustan ankarasti pragmaattista totuusteoriaa, jonka mukaan totta on se, mikä toimii. Olen parantumaton metafyysikko, olevaisen tutkija, joka ei kuitenkaan voi sanoa metafysiikasta juuri mitään. Millainen on maailmankaikkeus, mitä todella on olemassa – jouduin filosofian kannalta lopulta vastaamaan, että en tiedä.

Tämä kamppailu epävarmuuden kanssa sai minut tulemaan epävarmaksi myös sen suhteen, miten vakaumukseni eli kristillinen uskoni jäsentyy. Miellän itseni kristityksi, mutta tunnustan myös, että minulla ei ole tiedollisia syitä tai perusteita olla juuri kristitty. Intuitioni – tämä on hyvin tärkeä sana – siitä, että kristinusko on totta, on vahva, mutta en koe voivani perustella sitä muille. Ja siitä, mikä kirkkokunta minun pitäisi valita, on vaikea sanoa yhtikäs niinkään paljoa: tätä koskeva intuitioni on valitettavasti paljon heikompi ja ailahtelevaisempi, niin kuin intuitiot monesti tuppaavat olemaan. Viime vuodet olen ollut melko avoimesti etsijä, paikan hakija kristillisellä kentällä, käynyt monessa seurakunnassa ja jopa ollut jäsen parissa, vain päätyäkseni lähiaikoina jälleen tunnustuskuntiin sitoutumattomaksi kristityksi.

Palatakseni alkuun, mikä sitten on se jokin, jonka olen kuvitellut auttavan minua saamaan elämästäni tarkoituksenmukaista, sellaista, jollaista sen pitäisi olla? Ajauduttuani hiljattain erääseen merkitsevään keskusteluun tulin pakotetuksi vastaamaan tähän kysymykseen. Vaistomaisesti olin aiemmin vastannut, että kaipasin elämälleni merkitystä, mutta juteltuamme vakuutuin siitä, että merkitys itse asiassa on hyvin subjektiivinen asia: mikä on minulle merkityksellistä, se vain sattuu olemaan. Jollekulle toiselle toiset asiat ovat merkityksellisiä. On jopa absurdia puhua objektiivisesta merkityksellisyydestä, koska merkityksellinen asia mielestäni on aina merkityksellistä nimenomaan jollekulle, siis subjektille. Mutta minä janosin elämältäni jotain objektiivista! Hetken pyöriteltyäni päädyin vastaamaan, että halusin löytää totuuden. Objektiivisen, yleisen, universaalin totuuden kaikesta. Sellaisen totuuden, joka olisi väistämättä totta, ja jonka siten voisin tietää, ja josta voisin johtaa kaiken muun tietoni ja perustaa elämäni sille. Sitten elämäni olisi juuri sellaista, kuin pitää.

Mutta tulin vain yllätetyksi uusilla kysymyksillä: Miksi olin yleensä omaksunut periaatteen siitä, että absoluuttisen totuuden tietäminen tuo elämääni sisällön? Ja vielä: miksi olin omaksunut sen totuusteorian, joka minulla on, ja ne logiikan säännöt, joita sovelsin yrittäessäni löytää etsimäni? Niin siis tulin ulottamaan metodisen epäilyni myös epäilyyni itseensä, ja se jollain mystisellä tavalla dekonstruoi itse itsensä tuloksenaan jonkinlainen paradoksi, jota en itsekään oikein osaa kuvailla. Kaikki alkoi vaikuttaa hyvin, hyvin oudolta: irrationaaliselta, ristiriitaiselta, epäloogiselta.

En tiedä, tuleeko tietämisellä (jälleen tiukasti ymmärrettynä) koskaan olemaan elämässäni mainittavaa tulevaisuutta. Epävarmuuden varjo lankeaa ammottavan mustana kaiken lähes kaiken ylle. Mutta kaiken muun korruptoimansa ohella se varjostaa kuitenkin myös itseään. Epävarmuuden perusta ja syyt ovat yhtä lailla epävarmoja. Joten onko tuloksena varmuus vai entistä suurempi epävarmuus? En tiedä, kuuluu vanhan viisastelijan vastaus. Mutta joka tapauksessa olen kokenut jonkinlaisen oivalluksen, jonka valossa epävarmuuteni ei vaikuta enää aivan niin kamalalta kuin aiemmin.

Kuinka hauska sattuma (vai oliko se lainkaan sattuma), että hengellisessä solussamme – siis eräänlaisessa pienryhmässä tai raamattupiirissä – luetaan tällä hetkellä läpi Saarnaajan kirjaa. Olen tämän Raamatun viisauskirjallisuuteen kuuluvan tekstin kanssa paljon kamppaillut, mutta nyt koen sen viimein hiukan enemmän avautuneen. Se on kuin suoraan omasta elämästäni: kirjan keskushahmo Saarnaaja valittaa kaiken turhuutta, mitä kuvaava heprean sana sananmukaisesti viittaa henkäykseen, mutta omaa myös mielenkiintoisen vertauskuvallisen merkityskentän. Saarnaajan mukaan kaikki on turhuutta, koska se on joko väliaikaista tai jollain lailla salaperäistä tai paradoksaalista: ihmiselämä on lopulta sellaista, että sitä ei voi käsittää, siitä ei voi saada täydellistä otetta. Eli elämän miten tahansa, jo sadan vuoden päästä kuoleman jälkeen se todennäköisesti vaikuttaa hyvin yhdentekevältä. Kuolema kohtaa tyhmän ja viisaan, rikkaan ja köyhän, vanhurskaan ja jumalattoman. Moni asia elämässä muuttuu tämän musertavan tosiasian edessä merkityksettömäksi.

Mikä sitten on avain tämän turhuuden keskellä? Sen hyväksyminen, että elämässämme oikeastaan mikään ei ole omissa käsissämme. Minun kohdallani tämä tarkoittaa ennen muuta sen hyväksymistä, että en tiedä, ja tuskin koskaan tulen tietämäänkään. Tässä päästään takaisin intuitioon, josta olen aiemmin jo aatoksiani avannutkin, ja joka vaikuttaa nyt vieläkin tärkeämmältä kuin ennen. Jos en voi perustaa elämääni tietojen varaan, voin perustaa sen kuitenkin intuitiiviselle uskolle, jolla on toki omat ongelmansa, mutta joka on paras etenemisväylä, jota kykenen ajattelemaan. Minulla on vahva intuitio siitä, että aistini suurin piirtein kertovat luotettavaa tietoa maailmasta. Minulla on samoin vahva intuitio siitä, että Jumala on olemassa. Jos jonain päivänä nämä voimakkaat intuitiot katoavat tai muuttuvat minun tilanteeni pysyessä samanlaisena, lienee minun mukauduttava näihin muutoksiin. Koen, että voin tehdä tämän täysin puhtaalla omallatunnolla, sillä en katso minulla olevan tarpeellisia kykyjä mihinkään hyveellisempään ratkaisuun.

Mitä absoluuttisen totuuden tuntemisella oikeastaan hainkaan? Enkö itse asiassa halunnut elämältäni jotain muutakin kuin tuon totuuden, koska mitä ilmeisimmin tavoittelin itse asiassa sitä, mitä kuvittelin tuon totuuden voivan elämääni tuoda: onnellisuutta, tasapainoa, perustaa? Mitä jos minulla jo on ne, ainakin jossain määrin? Ehkä voin saavuttaa todella haluamani asiat muutenkin kuin tuon absoluuttisen totuuden kautta (jonka löytäminen filosofian avulla vaikuttaa käytännöllisesti katsottuna silkalta mahdottomuudelta)?

Saarnaajan kirjassa korotetaan suureen arvoon elämän yksinkertaisista iloista nauttiminen kaiken turhuuden keskellä. Nyt ymmärrän, mikä vinha perä tässä on: kun on luovuttu epärealististen ideaalien (nyt käytän näitä termejä arkimerkityksissään!) tavoittelusta ja niihin kiinnittymisestä, aletaankin nähdä, mitä ilon ja onnen lähteitä elämässä voi olla ja on ilmankin noita ideaaleja.

Mikä siis on loppusanani tästä kaikesta? En väitä kaikkien tai edes keskeisimpien tieto- ja totuusteoreettisten ongelmieni tulleen ratkaistuiksi. Ne pysyvät yhä suurina salaisuuksina minulle. Tulen todennäköisesti tulevaisuudessakin kyseenalaistamaan liian varmojen ihmisten varmuuden perustaa kysymällä, tietävätkö nämä todella sen, minkä väittävät tietävänsä. Olen kuitenkin löytänyt tai löytämässä tavan elää näiden ongelmien kanssa ilman, että mielenrauhani suuresti järkkyy. Saattaa tuntua oudolta, että minun kohdallani vaadittiin näinkin suuri prosessi, että pystyn olemaan rauhassa tilanteessa, jossa suurin osa maailman ihmisistä on. Tämä oli kuitenkin minun tieni, oma, ainutlaatuinen vaelluksensa.

Kokemuksia teologian opiskelusta 20: Joutaisihan täältä jo pois!

Viidennen vuoden toinen lukukausi.

Kesä on alkanut. Tässä kohtaa on minulla perinteisesti ollut tapana reflektoida vaiheitani teologian opintojen parissa. Tämä on jo kahdeskymmenes kirjoitukseni monumentaalisessa sarjassa, jonka viisivuotisen historian aikana olen saanut kokea ylä- ja alamäkiä, odotettuja ja odottamattomia muutoksia. Mikä ilo, että päätin kirjoittaa kokemuksiani ylös: alun perinhän tarkoitukseni oli olla avuksi erityisesti niille, jotka pohtivat teologian opintoja omalle kohdalleen, mutta näiden monien vuosien jälkeen huomaan yhä enemmän kirjoitussarjan hyödyn myös itselleni. Näiden tekstien äärellä voi viipyillä samaan tapaan kuin päiväkirjan, palauttaa mieleensä jo unohtuneitakin asioita.

Hyvin harvakseltaanhan tätä sarjaa nykyään teen, eikä minulla tällä kertaa totta puhuen ole paljoa kerrottavaa opinnoistani tai oppimistani asioista. Koko kevätlukukausi on oikeastaan koostunut gradun tekemisestä ja muutamille luennoille osallistumisesta. En koekaan luontevaksi tämänkertaisessa postauksessani käsitellä opintojani tuttuun tapaan kurssi kurssilta, vaan valitsen toisenlaisen lähestymistavan.

Neljännen vuoteni jälkeen yllätin monet kertomalla tämän sarjan osassa 18 siitä, kuinka pappiskutsumukseni oli hiipunut. Viidennen vuoden syyslukukaudesta kertovassa osassa 19 syvensin tätä kipuiluani lisää. Viidennen vuoden kevätlukukausi on tuonut eteeni vielä yhden yllätyksen, jota en olisi rehellisesti sanottuna voinut uskoa kokevani. Aloin ensimmäistä kertaa opintojeni aloittamisen jälkeen haluta pois yliopistosta.

Sen ei pitänyt olla mahdollista. Olen aina pitänyt itseäni perin juurin akateemisena ihmisenä. Jo pikkulapsena kulutin aikaani tietokirjojen parissa opiskellen kaikkea mahdollista. Menestyin koulussa ja lukiossa hyvin, olin luokkatasoni parhaiden joukossa. Olen aina arvottanut erityisen korkealle kulttuurimme sivistyksen ja uurastuksen tieteellisen työn parissa. Pohtijaluonteena minun on ollut välillä hyvinkin vaikeaa saada käytännön asioita ja askareita tehtyä, mutta yliopistomaailmasta löysin pitkäksi aikaa paikan, johon koin henkisesti kuuluvani. Aina tähän kevääseen asti.

Hauskasti eräänlainen kulminaatiopiste itse asiassa on vappu, joka usein mielletään juuri työläisten ja opiskelijoiden juhlaksi. Itse vapussa ei sinänsä ollut mitään erikoista, joka olisi käynnistänyt pohdintojani akateemisesta identiteetistäni, mutta tämän railakkaan ilojuhlan tuoksinassa joka tapauksessa tulin ajatelleeksi, että en osaa enää nähdä itseäni osana opiskelijamaailmaa. En pohjimmiltani koe yhteenkuuluvuutta opiskelijaelämän kanssa - en sen paremmin opiskelijabileiden kuin itse opiskelunkaan kanssa. Ehkä eräs tapa sanoa asia on, että huomasin yhden elämänvaiheeni olevan ehtoopuolella. Olin vain kuvitellut, että opintojeni väistämättä kääntyessä kohti päätöstään minun olisi vaikea päästää irti yliopistosta.

Mikä sitten aiheutti yhteenkuulumattomuuden tunteen? Olen luullakseni löytänyt monia syitä. Eräs on intoni lasku. En enää jaksa uusien fuksien lailla hehkuttaa sitä, kuinka hieno ala teologia on, en enää osaa innostua uusista oivalluksista, ja suhtaudun moneen seikkaan alassani enemmänkin ironisesti hymähdellen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö enää olisi teologiasta kiinnostunut. Sen uutuudenviehätys on vain kadonnut.

On tietenkin luonnollista, että ensimmäisten vuosien jälkeen tapahtuu tietynlainen rutinoituminen eikä lapsekasta intoa enää ole samalla tavalla kuin alussa. Akateemisen maailman vierastamiseni ei kuitenkaan johdu pelkästään tästä. Olen jossain määrin myös tympääntynyt yliopisto-opiskelun työskentelytapoihin. Ilmoittauduin keväällä muutamalle luentosarjalle nostalgisoidakseni, voidakseni kokea jotain alkuvuosien ihanuudesta vielä kerran uudelleen. Luennot sinänsä olivatkin hauskoja, vaikka minulle ei niistä jäänytkään paljoa mieleen - tästä lisää tuonnempana. Kursseille osallistuminen kuitenkin muistutti minua siitä, miten inhoankaan esseiden ja oppimispäiväkirjojen kirjoittamista. Nämä oppimistavat ovat varmaankin monilta osin perusteltuja, mutta minulle niistä on tullut tuskastuttavan työläitä, olen niihin totaalisen kyllästynyt. Myöskään graduseminaarin työskentelytapa, jossa joka kerraksi tuodaan lisää tuotettua tekstiä opponoitavaksi, ei minulle juuri mitään antanut. Minulle sopivin tapa työskennellä on itsenäinen: tekisin mielelläni kirjatenttejä, joissa suoriutuminen on yksinkertaista: lue kirja ja vastaa hyvin kysymykseen. Gradunkin kanssa voin nyt huokaista helpotuksesta, koska saan nyt seminaarin päätyttyä työstää sitä yksin juuri sillä aikataululla kuin haluan, ja tarvittaessa kysyä seminaarin vetäjältä tai muilta asiantuntijoilta kommentteja.

Olen jossain määrin väsynyt myös yliopiston tutkimukselliseen puoleen, sillä niin kutsuttu tiedollinen kriisini on saanut minut jonkin verran kyseenalaistamaan myös niitä periaatteita, joiden mukaan yliopistossa tutkimusta tehdään. Olen myös ehkä tavallista kriittisempi tutkimustuloksia kohtaan. Tämä ei kuitenkaan ole ongelmistani suurimmasta päästä, ja näen yliopiston ja tieteen yhä sinänsä melko pätevinä tiedon hankkimisen paikkoina.

Kaikista merkittävin syy, miksi en osaa tällä hetkellä nähdä paikkaani akateemisessa maailmassa, on, että en pidä itseäni hyvänä teologina. Tämä varmaan jälleen yllättää monet lukijani, joille en ole aiheesta vielä suullisesti avautunut. Se on kuitenkin hyvin vahva kokemukseni. Minusta on hiljalleen tullut eräänlainen alisuoriutuja, ja en voi välttyä usein kokemasta alemmuutta ollessani läsnä muiden teologien parissa. Tämä ei harmita minua niin paljon kuin ehkä luulisi, mutta sitäkin enemmän olen miettinyt tätä seikkaa oman tulevaisuuteni kannalta.

Luennoilla saan jatkuvasti hämmästyä, miten kehittyneitä ajattelijoita ympärilläni on, miten ansiokkaita puheenvuoroja opiskelutoverini käyttävät samalla kun itselleni on vaikeaa jäsentää luennon aihetta kokonaisuudeksi tai sidostaa sitä aiemmin oppimaani. Luentojen ryhmäkeskustelut ovat kamalia, koska minulla ei lähtökohtaisesti koskaan ole sanottavaa mistään aiheesta. Yritän sitten mutista jotain ylimalkaista, geneeristä hölynpölyä, jonka kaikki jo tietävät ja jonka voisi yhtä hyvin jättää sanomatta. Kun luen kirjoja, saatan niiden äärellä kokea ahaa-elämyksiä ja vaikuttua syvästi lukemastani vain huomatakseni kirjan suljettuani, että en muista mitään lukemastani. Tieto, minkä saan, unohtuu todella nopeasti. En ole enää vähään aikaan kyennyt oikeastaan oppimaan mitään, koska en muista. Jo yksin tämä riittää asettamaan minut parhaiden teologien joukkoa alemmalle tasolle. En voi pitää itseäni hyvänä teologina, jos en oikeasti hallitse ulkoa opittuna perusteita teologian eri osa-alueista ja oikeasti tunne kristinuskoa, sen eri haaroja ja ajattelijoita, keskeisiä kehityskulkuja ja kaikkea näiden tapaista. Nyt viimein uskallan myöntää, että en näitä asioita hallitse, ja tyytyä olemaan, mitä olen. Jonkun toisen kriteerit hyvälle teologiudelle voivat olla toiset, ja kunnioitan tässä mielipiteenvapautta, mutta itse voin edellä mainituista syistä pitää itseäni korkeintaan keskinkertaisena. Toki on varmasti monia minua vähemmän ansioituneita teologeja, mutta en minä itsekään pääse silti edukseni erottumaan.

Opiskelu- ja oppimisvaikeuteni eivät liene salassa keneltäkään, joka kyllin tarkasti on lukenut muutamat viime kirjoitukseni tässä sarjassa. Viimeiset kolme vuotta ovat olleet opinnoissani haastavaa aikaa, ja suunta on valitettavasti ollut alaspäin. Oli melko erikoista istua koneeni ääressä valmiina aloittamaan gradun tekemistä mutta olla kuitenkin kykenemätön klikkaamaan gradua pikakuvakkeesta auki. Milloinkaan ei ole opiskelujen aloittaminen tuntunut yhtä musertavan työläältä. Mutta viimeistä sanaa ei toki ole vielä sanottu, ja aion edelleen yrittää valmistua ensi lukuvuoden aikana. Se tulee vain vaatimaan erityisen paljon ponnisteluja.

Kun opiskelu on ollut vaikeaa, on keväässäni ollut sitten paljon kaikkea muuta sisältöä. Olen muun muassa katsonut noin kuukaudessa läpi Game of Thronesin seitsemän tuotantokautta ja fiilistellyt yhdessä pitkäaikaisempien fanien kanssa kahdeksatta kautta. Olen erityisen antaumuksella juhlinut vappua, pääsiäistä ja muitakin merkkihetkiä ja katsonut Euroviisuja ja Jääkiekon MM-kisoja, toteutuipa pitkäaikainen unelmani torille pääsystäkin. Olen ollut töissä vaalitoimitsijana sekä eduskunta- että europarlamenttivaaleissa ynnä yliopistolla valintakoevalvojana, ja valtavaksi yllätyksekseni huomasin pitäväni näistä töistä, vaikka alkuun jännitin niitä todella paljon. Olen myös rentoutunut tapaamalla sukulaisiani ja matkailemalla, nytkin äskettäin idyllisellä Ahvenanmaalla ja aiemmin Norjassa. Olen onnistunut jossain kiitettävän hyvin, nimittäin sanonnan carpe diem toteuttamisessa. Aikani täällä Helsingissä ei varmaankaan kestä loputtomiin, joten olen halunnut viettää aikaani täällä merkityksellisesti. Ja olen saanut tehdä sitä seurassa, jota parempaa en olisi voinut kuvitella. Olen siitä kiitollinen.

Millainen on sitten tulevaisuuteni teologina, sitä en osaa sanoa. Kesällä yritän edistää graduani edes jotenkin ja muutoinkin kääntää kurssini suuntaa niin, että löytäisin jostain voiman viimeisiin, vähiin opintoihini. Jotkut ovat ehdottaneet minulle jatko-opintoja, jotka nyt akateemisuuteni kaikkoamisen takia tuntuvat melko kaukaiselta vaihtoehdolta, ja olenkin tavannut näihin ehdotuksiin vastata, että katsotaan nyt se gradu kuitenkin ensin. Aion vielä yrittää tehdä hyvän gradun, tämänhetkistä 23 sivun tekelettäni ei kyllä kannata kutsua edes hyväksi aluksi.

Löysinpä akateemisuuttani uudestaan tai en, luulen, että jossakin muodossa teologia tulee aina pysymään osana minua. Ei ehkä oppikeskustelujen tai väittelyiden muodossa, ei ehkä akateemisten tutkimusten tai tohtoriluentojen muodossa, mutta ehkä jollakin mystisemmällä tasolla. Voisin hyvin nähdä itseni jossain autiossa, kauniissa paikassa luonnon keskellä, lukemassa Raamattua ja jonkun erämaaisän tai entisaikojen suuren kristityn viisaan ajatuksia, lukemassa niitä ikään kuin rukouksena Jumalalle, siten, että hengellinen ulottuvuus on koko ajan intiimillä tavalla läsnä. Silloin ei haittaisi, vaikka muisti olisi huono, sillä tarkoitukseni teologialle ei olisi niinkään iskostaa sen sisältöä päähäni, vaan tehdä siitä palvelijani, jotta yhteys Jumalaan olisi minulle ikuinen nykyisyys.

Näihin tunnelmiin jätän arvoisat lukijani tällä kertaa. Palannemme vielä n:nnen vuoden merkeissä. Nyt, hyvää kesää!