sunnuntai 15. joulukuuta 2019

Interrail - junalla Euroopan halki!


Interrail, mahdollisuus matkustaa yhdellä ainoalla junalipulla halki Euroopan, on minulle tuttu jo lapsuudesta. Ennen kuluvaa vuotta en kuitenkaan osannut kuvitella joskus itse lähteväni reilaamaan. Sitten asiat järjestyivätkin yllättäen niin, että ennen kuin huomasinkaan, olin jo kolmen kaverini kanssa kiitämässä pitkin maanosamme ratoja, kohti lukuisia uusia ja monia ennestään tuttuja kohteita. Tämä on kertomus tuosta matkasta, joka antoi minulle paljon elämyksiä ja kirvoitti myös jonkin verran pohdintaa.

Käytännön järjestelyistä kerron sen verran, että päädyimme tällä matkalla suunnittelemaan melko tarkasti kaiken etukäteen. Oma hohtonsa on sellaisissakin reissuissa, joissa mennään spontaanisti ja tunteen mukaan, mutta nyt oli yksityiskohtainen suunnittelu perusteltua jo siitäkin syystä, että se loi tiettyä turvallisuuden tunnetta ja vähensi stressiä. Kaiken lisäksi kävi ilmi, että reilatessa moniin juniin ei pelkkä Interrail-passi riittänyt, vaan lisäksi piti olla paikkavaraus, joka lähes aina oli maksullinen. Emme aluksi olleet täysin selvillä kaikesta, ja matkareittimme menikin muutamassa kohtaa hyvin uusiksi, kun alkuperäisten suunnitelmiemme mukaisiin juniin ei enää ollut vapaita paikkoja. Lopulta Rail Planner Appia hyödyntäen ja junayhtiöiden sivuilla tuntikaupalla seikkailtuamme kuitenkin saimme kasaan reitin, jossa draaman kaari toteutui hyvinkin täydellisyyttä hipoen (tämän voin jo entisenä matkailun opiskelijanakin sanoa).

Päivä 1: Oslo, Göteborg ja Kööpenhamina

Matka alkoi Helsinki-Vantaan lentokentältä, josta varhain aamulla liihoittelimme Norjan pääkaupunkiin Osloon. Hauskaahan tässä oli se, että olin käynyt siellä viimeksi reilut neljä kuukautta aiemmin. Oslo vain vaikutti juuri sopivalta paikalta aloittaa matka, sieltä pääsisi vuorokaudessa jo huomattavan pitkälle etelään.

Meillä oli muutama tunti aikaa katsella kaupunkia, ja ehdimmekin nähdä melko paljon: muun muassa kuulun oopperatalon (jonka katolle pääsee kävelemään), Karl Johanin kadun, Kuninkaanlinnan ja Akershusin linnoituksen. Lisäksi kävimme syömässä Maxissa, joka on kuulemma kuin ruotsalainen versio Hesburgerista. Täytyy sanoa, että maku oli erinomainen!







Oslo S -asemalta aloitimme päivän varsinaisen suuremman rataosuuden, jonka päätteeksi illan suussa meidän oli tarkoitus olla Kööpenhaminassa. Junaan ei tarvinnut paikkavarauksia, mutta se olikin sitten niin täynnä, että alkumatkasta osa meistä ei saanut istumapaikkoja lainkaan. Juna oli kuitenkin sangen viihtyisä ilmapiiriltään. Maisemiakin oli kiva katsella, näimme monen monta hienoa pitäjää.

Välipysähdys oli Göteborgissa, jossa ehdimme junan myöhästymisestä johtuen hengailla vain puolisen tuntia. Ehti siinä kuitenkin sujuvalla ruotsilla ostaa eväitä seuraavaa osuutta varten. Göteborgissa olin käynyt viimeksi kuusitoista vuotta aiemmin enkä kyllä muistanut kaupungin ulkonäöstä yhtäkään asiaa. Ihan kiva oli pistäytyä luomassa silmäys tähän aurinkoiseen asutuskeskukseen.


Juna puksutti seuraavaksi monta tuntia muun muassa Lundin ja Malmön kautta Juutinrauman sillalle ja sieltä lopulta Kööpenhaminaan. Kaupungissa oli maanantai-iltana saapuessamme vielä meno päällä, mutta se hiljeni hyvin nopeasti. Meillä kuitenkin oli jälleen kosolti aikaa ennen jatkoyhteyden lähtemistä pikkutunneilla. Kävimme Tivolin porteilla, mutta itse huvipuiston kokeminen sai jäädä vieläkin odottamaan. Itselläni tämä oli jo kolmas kerta Tanskan pääkaupungin sykkeessä, mutta koskaan en ole vielä tuohon perinteikkääseen puistoon eksynyt.


Jatkoimme kävelykatu Strøgetille ja katselimme pimeää keskustaa. Onnistuimme löytämään muun muassa paikallisen teologisen tiedekunnan (jossa paikat olivat melkoisen rempallaan), ja Köpiksen yliopistokin oli melkoisen vanhanaikaisen näköinen. Merkillepantavaa tässä kaupungissa oli se, että Keski-Euroopan läheisyys oli aistittavissa paljon selkeämmin kuin missään siihen asti. Tämä oli ikään kuin portti Pohjoismaiden ja Keski-Euroopan välillä, mukava sekoitus näitä kahta.


Teologinen tiedekunta

Päivä 2: Hampuri ja Berliini

Kävimme jälleen Maxissa jossain vaiheessa ja lopulta etsiydyimme rautatieasemalle. Minulla alkoi väsymys jo painaa melkoisesti enkä kovin tarkasti muistakaan kyseisen yön tapahtumia. Tiesimme jo ennalta, että ensimmäinen yö tulisi olemaan matkan haastavin (tai ehkä näin jälkikäteen voin sanoa, että toisiksi haastavin, odottakaapas vain!). Emme olleet saaneet varattua paikkoja yöjunasta emmekä lopulta päätyneet varaamaan myöskään hostellia, joten yö koostui monista peräkkäisistä junayhteyksistä ja muutaman tunnin välinokosista. Muistan, että jossain vaiheessa päädyimme tanskalaiseen Fredericiaan, jonka juna-aseman lattialla nukuin makeasti parisen tuntia, kunnes joku työntekijä tuli herättämään. Nytpähän on sekin koettu! Hyppäsimme junaan ja jossain vaiheessa päädyimme Saksan puolelle Flensburgiin. Aloin tulla tokkurastani tolkkuihin jossain ennen Hampuria. Pian huomasin olevani valtavan kokoisella steampunk-vibat omaavalla rautatieasemalla. Tuntui siltä, että olimme tulleet paikkaan, jossa kaikki viestii siitä, että ollaan Euroopan ytimessä ja tapahtumien solmukohtana. Kaikkialla oli paljon ihmisiä ja niin rahavirrat kuin junatkin liikennöivät lakkaamatta.


Syötyämme hampurilaiset hampurilaiset menimme ulos häkellyttävän helteiseen paisteeseen katsomaan kaupunkia järven ylitse (olimme bonganneet tämän kuvauksellisen näkymän Binnenalsterin altaan yli jo junasta, ja se oli aivan aseman läheisyydessä).


Kauaa emme kuitenkaan Hampurissa oleilleet, vaan olimme päätyneet lopulta ratkaisuun käydä päiväseltään Berliinissä, joka oli vain parin tunnin päässä – eikä junaan tarvinnut paikkavarauksia. Niinpä singahdimme paljon kokeneeseen pääkaupunkiin, osa opetellen saksaa Duolingo-sovelluksella ja osa (ainakin minä) muistellen täällä muinoin sijainneen Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan aikoja. Englanniksi kyseisen keisarikunnan nimi on Holy Roman Empire, ja osuvasti joku vitsiniekka on joskus veistellyt tuosta epämääräisestä valtiollisesta kyhäelmästä: ”It was neither holy, nor Roman, nor an empire.”

Berliinissäkin olin käynyt aiemmin, tarkemmin sanoen vuonna 2011. Silloin oli ollut sateinen syksy, mutta nyt sää oli suorastaan paahteinen: mittarissa oli yli 30 astetta. Meillä oli aikaa useampi tunti ennen paluutamme Hampuriin, joten ehdimme hyvin tarkastella pääattraktioita, kuten Brandenburgin porttia, Holokaustin muistomerkkiä ja kappaleita Berliinin muurista. Myös Saksan liittopäivien edessä tuli mahdikkaasti poseerattua ja valtaisassa kauppakeskuksessa samoiltua. Huomattavan kauan saimme tästä paikasta etsiä jotain edes etäisesti berliininmunkkia muistuttavaa, mutta lopulta löysimme. Ilmeisesti tuon leivonnaisen tarina on jommoisenkin verran saanut kehittyä Saksan ulkopuolella, en ole tosin syytä sen suhteelliselle harvinaisuudelle nimikkokaupungissaan tarkemmin selvittänyt. Munkki oli erinomaisen makuinen ja vieläpä vegaaninen.




Kuljimme sisään Brandenburgin portista vanhaan Itä-Berliiniin kävelläksemme Fernsehturmille, korkealle TV-tornille, joka on eräänlainen kaupungin ikoni. Mutta en muistanutkaan, että matkaa oli vajaat kaksi ja puoli kilometriä! Ei siinä voinut kuin ihmetellä kaiken kokoa ja etäisyyksien valtavuutta. Näimme matkalla muun muassa Berliinin tuomiokirkon ja Museosaaren, jonka uumenissa säilytetään muun muassa ennallistusta Babylonialaisesta Ishtarin portista. Harmi, että tämän muistin liian myöhään nähdäksemme sitä.



Emme myöskään ehtineet nousta TV-torniin saakka jonojen ollessa liian pitkät, mutta löysimmepä kolossin juurelta erään tuttuakin tutumman hahmon patsaan. Käännyimme palataksemme rautatieasemalle, ja matkalla näimme hiukan korkealaatuisemman näköisen teologisen fakulteetin kuin Kööpenhaminassa.

Martti Luther, St. Marienkirche ja Berliner Fernsehturm

Palattuamme Hampuriin oli aika nousta ensimmäiseen yöjunaan. Yllätyin toden teolla nähdessäni sen. Juna oli kuin antiikkinen, kellertävät seinät ja vanhanaikaiset tuolit, jotka oli kummallisesti numeroitu siten, että suunnilleen puolet numeroista jäi käyttämättä. Emme löytäneet omiakaan varattuja paikkojamme, ja tiedusteltuamme asiaa selvisi, että tämä oli ”korvaava juna”, ja paikat sai valita vapaasti. Vaunuosastot olivat jo ehtineet täyttyä, ja hetken aikaa näytti siltä, että joutuisimme jäämään junavaunun ”aulaan” monien epäilyttävän näköisten ihmisten kanssa ikkunoiden lepattaessa auki ja tuottaessa vaunuun korviin käyvää painetta. Mutta tutkiskelimme junaa ja aivan perältä löysimme pyörävaunun, jossa oli eräs lukittu ja siten tyhjä vaunuosasto. Eräs meistä oli kyllin rohkea konduktöörin nähdessään kysyäkseen, voisiko tämä avata osaston meidän päästäksemme sinne. Ja kuinka ollakaan, siihen suostuttiin! Niin saimme periaatteessa täysin ilmaiseksi oman rauhaisan yksityistilan, eikä se yö lopulta ollutkaan niin kamala kuin aluksi oli vaikuttanut. Makuupaikkoja ei ollut, mutta kuuden hengen kopissa sentään oli jonkin verran liikkumavaraa. Niin sitten junan juostessa läpi öisen Saksan kävimme yöpuulle minun ensin kerrottuani tarinan Bremenin musikanteista, kuljimmehan myös tuon vanhan kaupungin kautta.


Päivä 3: Basel ja Pariisi

Yöjuna vei meidät jonnekin päin Lounais-Saksaa (muistissani alkavat jo puuroutua sen aamun junanvaihdokset). Kenties koko reissun laadukkaimmissa junissa kahvia siemaillen oli kiva katsella laaksoja ja kukkuloita ulkosalla. Tänään tulisimme Pariisiin. Päivän reitti oli sangen lennokas, sillä alkuperäiset suunnitelmamme olivat menneet uusiksi. Pariisiin meidän piti kuitenkin saapua kolmantena matkapäivänämme, sillä siellä odottaisi ennakkoon varattuna ensimmäinen varsinainen majoittautuminen. Niinpä olimme päätyneet ehkäpä reissun monimutkaisimman pähkäilyn jälkeen yhteyteen, joka veisi Sveitsin Baselin kautta. Alun perin oli ollut tarkoitus viettää Sveitsissä pidempikin aika myöhemmin ja käydä myös Itävallassa, mutta tästä suunnitelmasta jouduimme luopumaan. Hauskaa silti oli, että pääsimme kuitenkin käymään Sveitsissä, joka oli minulle matkan ensimmäinen kokonaan uusi tuttavuus.

Baselin kaupunki sijaitsee Pohjois-Sveitsissä samannimisessä kantonissa Saksan ja Ranskan rajojen tuntumassa. Kanton on siis Sveitsin valaliiton niin sanottu osavaltio. Sveitsi on valtiona eriskummallinen kokonaisuus. Sinne mahtuu kaikkea: alppijodlaajia hiihtokylineen ja bisnesmaailman keskuksia. Edistyksellisyyttä ja vanhanaikaisuutta. Puhumattakaan neljästä eri kieliryhmästä. Kysymys kuuluu: mikä tämän maan pitää koossa, mikä sen asukkaita yhdistää? Olen ollut jonkinasteinen Sveitsi-fani niin kauan kuin jaksan muistaa. Ihanaa, että nyt pääsin viimein käymään tässä kiehtovassa maassa.

Myöskään Basel ei ollut yleisilmeeltään yksipuolinen: monien vanhempien pikkutalojen seassa kiemurteli moderni raitiovaunu ja kaupungin ulkopuolella näytti olevan merkittävän paljon teollisuusaluetta. Vaikka kyseessä oli Sveitsin kolmanneksi suurin kaupunki, ei siellä tullut vähääkään sitä tunnetta, joka armottoman kokoisten välimatkojen Berliinissä oli kaikkea dominoinut. Yhdessä vaiheessa katsoimme Rein-jokea ja näimme sen yli kulkevan, niin kaukaiselta tuntuneen sillan, mutta sitten otimme pari askelta ja olimme aivan sen vieressä.





Aikaa Baselissa oleiluun ei ollut paljoa, mutta ehdimme sentään nähdä sitä Göteborgia enemmän. Kävimme parissa eri kirkossa ja lisäksi ruokakaupassa täydentämässä eväsvarastoja. Kovasti tulin ostoksilla miettineeksi, mikä Sveitsin frangin kurssi mahtoi olla, että tulikohan tässä nyt huomaamatta törsättyä paljonkin. Nettiin en näet tässä maassa päässyt asiaa tarkistamaan ilman lisämaksuja, minkä vuoksi olin lyhyen aikaa täysin offlinessa.




Seuraava juna vei meidät yli rajan Ranskan viidenteen tasavaltaan. Myöskään tässä maailmanhistorian kannalta aivan keskeisessä maassa en ollut koskaan käynyt. Minulle oli moneen otteeseen kehuttu Ranskan maaseutua kauniiksi, enkä voinut olla kuin yhtymättä tähän arvioon. Kesä vaikutti olevan vielä täydessä vauhdissa, vaikka elettiin elokuun loppua, ja kenties koko reilauksen nopein juna vei meitä tasankojen ja metsien halki.

Muutaman tunnin kuluttua olimme siellä. Pariisissa. Tuossa romantiikan ja charmikkuuden pääkaupungissa, kulttuurin tyyssijassa ja eräässä ranskalaisuuden ikonisimmista ytimistä. Jo tässä vaiheessa viiden maan läpi lyhyessä ajassa kulkeneena alkoi pää olla jo aika pyörällä. Siinä sitä oltiin Gare de Lyonin asemalla töllistelemässä kuin Mr. Bean konsanaan. Täällä ensi kertaa Israelin matkan jälkeen todistin sittemmin erittäin tutuksi tullutta ilmiötä: pianonsoittoa asemilla. Ympäri Ranskan ja Italian juna-asemilla oli pianoja, joita sai periaatteessa mennä täysin vapaasti soittamaan. Vielä tässä vaiheessa en kuitenkaan itse ehtinyt tätä tehdä. Kuriositeettina mainittakoon, että Myyrmäen juna-asemalla Suomessakin on ainakin vielä kuluvana vuonna ollut vastaavanlaisia instrumentteja.

Tulimme siihen tulokseen, että ylivoimaisesti kannattavinta Pariisissa oli liikkua metrolla. Tämä oli nimittäin taas sitä Berliinin kokoluokkaa. Säästimmepä siis jalkojamme ja hurautimme maanalaisella lähes suoraan hostellimme ovelle kahdeksanteentoista kaupunginosaan aivan Montmartren kukkulan viereen. Siellä hoidimme majoittautumisen, mikä kävi aika näppärästi englanniksi – vaikka olisimmehan me toki ranskaksikin osanneet asian ainakin jotenkuten hoitaa. Pienen virkistäytymisen jälkeen lähdimme ainoalle merkittävämmälle kävelyreissullemme Pariisissa. Poistuisimme kaupungista vasta seuraavan päivän iltana, mutta jos aikoi päästä näkemään paikkoja, ei kannattanut turhia aikailla.

Kävelimme Seine-joelle, jonka rannassa näin ensi kertaa sekä Pariisin Notre-Damen katedraalin tornit että Eiffel-tornin. Suuntasimme ensiksi kirkolle, joka tällä hetkellä muistettaneen ennen muuta traagisesta keväisestä tulipalostaan. Lähelle katedraalia ei tietenkään katastrofin vuoksi vieläkään päässyt ja se oli osin rakennustelineiden peitossa, mutta tulipahan se nyt kuitenkin nähtyä. Hiukan pienempi oli kuin miksi olin sen kuvitellut. Toivottavasti tuo upea pyhäkkö saadaan pian kunnostettua!

Bongaa Eiffel-torni!




Jatkoimme sitä Seinen kuuluisaa vasenta rantaa kohti Eiffel-tornia ja näimme toinen toistaan majesteettisempia rakennuksia, niiden joukossa Louvre ja Hôtel des Invalides -rakennuskompleksi, johon on haudattu itse Napoleon. Joen toisella puolen hiukan Louvren jälkeen kohosi myös suuri lasihalli, joka jälkiselvittelyn mukaan oli Grand Palais, rakennettu Pariisin vuoden 1900 maailmannäyttelyä varten. Mitkä steampunk-värinät jälleen!



Maailmannäyttelyyn oli rakennettu myös Pariisin merkittävin attraktio Eiffel-torni (tosin tuo maailmannäyttely oli 11 vuotta aiemmin). Poikkesimme joen rannasta Les Invalidesin kohdalla ja lähestyimme tornia tunnelmallisia ravintoloita pursuavaa Avenue de la Motte-Picquet’ä pitkin ikään kuin ”takaa”. Niinpä emme saaneet näköhavaintoa ennen kuin jo kävelimme siinä kuuluisassa puistossa, joka kolossia vierustaa.

Se oli toden totta vavahduttava näky. Ikonisimpia maisemia, joita ihmissilmä voi nähdä. Nyt viimein katselin tornia, jonka jo lapsena olin oppinut tuntemaan. Nyt viimein itse olin täällä. Vaikutelmaa korostivat entisestään illan hämärtyessä syttyneet valot, joista osa välkkyi tornin pinnassa ja osa heijasti pitkiä liikkuvia keiloja taivaan sineen. Tämä ilmestys jotenkin sanomattomalla tavalla kiteytti Pariisin luonteen. Harmillista kyllä en voi julkaista näystä kuvaa, sillä käsittääkseni Eiffel-tornin iltavalaistus on tekijänoikeuksin suojattu.

Alkoi tulla myöhä ja nälkäkin kurni, joten emme vielä menneet lähemmäs tornia, vaan sen sijaan poikkesimme yhteen edellä mainitun kadun ravintoloista. Suunnilleen tässä kohtaa matkaa huomasin aterioissani muutoksen: ne alkoivat hampurilaisten sijaan painottua pizzoihin. Ja hyvää pizzaa osaavat ranskalaisetkin tehdä!

Palasimme hostellille muistaakseni metroitse, mikä kulkutapana siinä vaiheessa alkoi olla järkevä myös siitä syystä, että jalkani alkoivat viimeistään Pariisissa oirehtia aika pahasti. Tähän liittyy matkani kenties suurin varjopuoli: olin luullut valinneeni hyvät kengät, mutta totuus paljastui kaikeksi muuksi, ja sain elämäni tuskallisimmat rakot, jotka tekivät pahimmillaan joka askelesta kivuliaan.

Päivä 4: Pariisi

Miten ihanaa olikaan päästä nukkumaan sängyssä! Tällaista mahdollisuutta oppii arvostamaan ihan eri tavalla, kun on tovin aikaa siitä erossa. Aamiaista nautimme Burger Kingissä, joka oli lähellä hostelliamme, ja sitten – koska se oli niin lähellä – kiipesimme Montmartrelle käydäksemme Sacré-Cœurin basilikassa, joka on ehkä se toiseksi tunnetuin Pariisin kirkoista. Tämän Pariisin korkeimmalla kukkulalla sijaitsevan rakennuksen edestä avautuivat hienot näkymät kaupunkiin. Myös Eiffel-tornin pystyi näkemään, kun vähän kikkaili, mutta suoraan siihen suuntaan ei näköalatasanne ollut.



Sacré-Cœur merkitsee Pyhää Sydäntä, joka on etenkin katolisessa kontekstissa tärkeä symboli Jeesuksen rakkaudelle ihmiskuntaa kohtaan (Suomessakin on kyllä ainakin yksi kappelirakennus, joka kantaa tätä nimeä). Ehkä siksi, että kirkko liittyy niin kiinteästi rakkauteen, on ihmisillä ollut tapana tulla kiinnittämään lemmenlukkojaan sen läheiseen aitaan. Toinen vastaava paikka Pariisissa on Pont des Arts, joka on kai ollut romahdusvaarassakin lukkojen painon takia.



Paikalliselta ”Sydikseltä” lähdettyämme suuntasimme Austerlitzin asemalle jättämään suuremmat laukkumme säilytykseen, koska tuolta asemalta seuraava yöjunamme illalla suuntaisi kohti Alppeja. Asema on muuten nimetty Austerlitzin kolmen keisarin taistelun mukaan, jossa Napoleon sai suurimman voittonsa. Muutenkin taisteluaihepiiri tuo Pariisin nimistöön kansainvälistä säväystä, saattaapa tämä kaupunki olla maailman viimeisiä paikkoja, joissa edelleen on epäsuorasti Stalinin mukaan nimetty paikka: nimittäin Stalingradin asema.

Kävimme syömässä ja päädyimme yrittämään sisälle Eiffel-torniin. Vaikka tämä tarkoitti sitä, että emme ehtineet käydä esimerkiksi Riemukaarella tai Les Champs-Élysées’llä, oli torniin nousu silti mielestäni kannattavaa ja varmaankin matkan hohdokkain hetki siihen mennessä. Lippuja oli monenlaisia riippuen siitä, halusiko kiivetä osan matkasta itse vai mennä ylös saakka vain hissillä. Me valitsimme kuntoilun! Näin lippu tuli maksamaan itselleni noin kaksi kymppiä.


Jonkin aikaa sai jonottaa, mikä oli oiva väli selata Wikipediaa tornin vaiheista. Selvisi muun muassa, että aikanaan rakennustyömaan turvatoimet olivat olleet poikkeuksellisen hyvät niin, että vain yksi ihminen oli kuollut. Yllättävää kyllä monet myös aluksi vihasivat tornia ja pitivät sitä Pariisin katukuvaan sopimattomana. Kerrotaan, että kirjailija Guy de Maupassant vastusti tornia mutta kävi silti sen ravintolassa päivittäin syömässä. Tiedusteltaessa syytä tähän hän vastasi, että se oli kaupungin ainoa paikka, mistä ei näy Eiffel-tornia.


Turvatarkastuksen jälkeen alkoi kiipeäminen. Nousut olivat paljon helpompia ja nopeampia kuin olin odottanut: nousimme erästä tornin jalkaa pitkin saapuen pian ensimmäiseen kerrokseen maan pinnan yläpuolella, korkeudessa 57 metriä. Tämän kerroksen muoto oli rengasmainen ja keskellä oli valtava aukko suoraan tornin alle. Katsoin läpinäkyvän lattian läpi paikkaa, jossa hetkeä aiemmin olin ottanut kuvan ylöspäin suoraan tornin alla (nippelitietona: mikäli oikein tutkin asian, merkitsee keskimmäistä kohtaa aivan tornin alla pieni viemärinkansi!).


Toinenkin nousu hoitui kohtuullisen helposti, ja sen päätteeksi olimme 115 metrin korkeudessa, joka alkoi jo hipoa keskimääräisten näkötornien korkeutta mutta ei ollut silti vielä edes Eiffel-tornin puoliväli. Hetken tutkailtuamme tajusimme kellon käyvän ja ajattelimme, että meidän pitäisi pian lähteä ylimpään kerrokseen, jos halusimme ehtiä junaan. Ylös meidät vei hissi, josta ulos katsominen nousun aikana oli hiukan kuumottavaa. Se vain nousi ja nousi.

Ylhäällä lähes 300 metrissä ei ihme kyllä tuntunut huojuntaa, mitä olin jotenkin vaistomaisesti odottanut. Katselimme tovin aikaa maisemia ja otimme kuvia. Mieleen jäi erityisesti tornin valtava varjo kaupungin yllä. Huomasin myös, että Pariisissakin oli liikekeskusta korkeine moderneine taloineen, vaikka aluksi olin jopa luullut, että sellainen täältä puuttui. Näimme tornista myös Riemukaaren ja Louvren pyramidin.





Laskeutumiseenkin piti varata aikaa, ja lähdimme tornilta muistaakseni silloin, kun junan lähtöön oli noin tunti tai pari. Vaikka metro tuotti sillä kertaa ongelmia, ehdimme ajoissa noutamaan matkatavaramme ja vielä ostaa eväitäkin. Laiturille kipitimme viimeisillä minuuteilla, ja koska liput ja varaukset tarkistettiin jo ennen junaan pääsyä, meille meinasi todella tulla kiire. Päästyämme junaan sisälle se lähtikin melkein samalla siunaamalla. Mysteeriksi jäi, oliko joitakuita muita junaan pyrkijöitä jäänyt kyydistä pois, niin ajallaan starttaus tapahtui.

Mitä sanottavaa minulla oli Ranskasta ensisilmäyksen jälkeen? Kulttuuri on hyvin omalaatuinen, ja sitä tuntuu luonnehtivan erityisesti yksi piirre: asioita tehdään omalla, hiukan poikkeuksellisella ja ulkopuolisen silmiin ehkä epäkäytännöllisellä tai oudolla tavalla, mutta silti siitä ylpeinä ja anteeksipyytelemättä. Esimerkiksi kaupoissa toistuva ilmiö oli se, että henkilökuntaa oli valtavan paljon, mutta palvelu silti todella hidasta. Vessassa oli pinkkiä vessapaperia ja junakuulutuksia edelsi mielestäni sangen mauton ääniefekti. Kuitenkin ihmiset olivat äärimmäisen kohteliaita. Vaikka liikennekulttuurissa oli omat kaoottiset piirteensä, minullekin ohikulkijat puhuivat useasti sanoen: ”Pardon”, jos olivat osuneet minuun, tai: ”Merci”, jos annoin heille tietä. Myöskään se stereotypia, että ranskalaiset eivät osanneet englantia tai kieltäytyivät puhumasta sitä, ei ainakaan Pariisin kohdalla mielestäni ollut totta. Pariisi oli melkoisen kansainvälinen kaupunki ja profiililtaan kuin yhdistelmä germaanista (sisältäen tässä myös Englannin) ja välimerellistä kulttuuria. Kuitenkin, jos minun pitäisi valita, muuttaisinko Ranskaan vai Italiaan, valintani ehkä olisi Italia. Sinne matkamme jatkuikin seuraavaksi.

Päivä 5: Briançon, Oulx ja Torino

Pariisista lähtenyt juna oli ensimmäinen kahdesta yöjunastamme, joissa meillä oli makuupaikat. Toki maksu oli jonkin verran suurempi kuin istumapaikoissa, mutta täytyy kyllä sanoa, että en rahanmenoa katunut. Makuupaikat olivat niin monta kertaa paremmat! Meille annettiin kaikille omat tervetuliaiskassit, joissa oli monenlaisia tarvikkeita, ja perillä odotti vielä kevyt aamupala. Juna oli muutenkin viihtyisä, mitä entisestään lisäsi järjestelymme, että saisimme olla omassa hytissämme keskenämme ilman ulkopuolisia. Ainoa miinus tässä yöjunassa oli se, että hyteissä ei ollut pistorasioita. Tämä seikka toikin minulle ensi kertaa erään merkittävän matkailukokemuksen, jonka hyvin moni turisti jossain vaiheessa saa.

Puhelimien lataus! Ehkä eniten päänvaivaa tuottava asia tällaisella matkalla! Monesti oli ihan kivaakin päästä haastamaan itseään puhelimen käytössä ja latausmahdollisuuksien kärkkymisessä, mutta kyllä 2010-luvun nuorukaista välillä vähän turhautti offlineen joutuminen virran loputtua. Useammin kuin vain pari kertaa huomasimme hakeutuvamme ravintoloihin ja kahviloihin – ei niinkään nälän ja janon – vaan pistorasioiden vuoksi.

Yöjunassamme lataaminen piti siis hoitaa käytävällä olleiden pistorasioiden kautta. Laitoimmekin puhelimiamme käytävälle latautumaan pitäen niitä silmällä. Mutta nukkumaanmenoajan lähestyessä paljastui, että osa pistorasioista ei toiminutkaan! Minun puhelimeni ei ollut latautunut lainkaan ja virta oli hyvin vähissä. Päädyinkin neuvottelujen jälkeen suostumaan järjestelyyn, jossa kaverini (jolla muistaakseni oli vähän enemmän virtaa puhelimessaan) antoi käyttööni oman powerbankinsa, jonka yhdistin omalla latausjohdollani puhelimeeni (puhelimeni oli vähän nirso sen suhteen, mitä johtoja hyväksyi). Minun vajaa powerbankini taas laitettiin käytävälle latautumaan kaverini johdolla.

Aamulla oli pienoinen yllätys, kun huomasimme, että powerbankini ja kaverini johto oli kähvelletty. En muista, että minulta olisi matkoillani koskaan viety mitään, tästä siis tuli nyt ensimmäinen kerta. Menetys ei toki ollut suuri, ja tavallaan päätös jättää powerbank latautumaan yöksi oli ollut tietoinen riski. Riskeeraus oli kuitenkin ollut sen verran matala, että olin päättänyt luottaa ihmisten hyväntahtoisuuteen. En ollut kovinkaan pettynyt varkaudesta: tavallaan minua jopa huvitti miettiessäni, että miten epätoivoinen pitää olla, että pöllii powerbankin! Säälittävää, tällainenhan saattaa oikeat rikolliset naurunalaiseksi! Toisaalta koin myös hienoista tuskaa varkaan omantunnon takia. Se, että ottaa luvatta toisen omaa, on raskas rikkomus, joka asettuu länsimaisen kulttuurin perustavanlaatuisimpia moraaliperiaatteita vastaan. Tajusiko hän lainkaan, miten vakavasta asiasta oikeastaan on kyse, vai oliko hän sen verran paatunut tai muuten vaikeuksissa, että omantunnon ääni ei kuulunut tarpeeksi vahvana? Herra armahda.


No, se päivä oli perin tapahtumarikas. Saavuimme varhain aamulla Briançoniin, pieneen alppipaikkakuntaan, joka on Ranskan korkeimmalla sijaitseva kaupunki aivan Italian rajan tuntumassa. Se ei ollut alkuperäisellä matkareitillämme, mutta yöjuna Pariisista oli ollut niin kätevä ajatellen pyrkimyksiämme päästä lähemmäs Italiaa, että olimme valinneet mennä sen kautta. Näin – vaikka emme Itävaltaan päässeetkään – saimme kokemuksen myös Alpeista. Tuossa vuoristossa olen jo pitkään halunnut käydä, ja maisemat todella olivat henkeäsalpaavan jylhät!

Noustuamme junasta koitti eräs matkamme jännittävimmistä osuuksista. Briançonista ei nimittäin mennyt ainakaan tietääksemme junaa Italiaan, joten muutaman kymmenen kilometrin matka Italian Oulxiin piti taittaa jotenkin muuten. Olimme etukäteen selvitelleet asiaa ja tulleet kohtalaisen vakuuttuneiksi siitä, että paikkakuntien välillä liikennöi bussi. Asemalla kyselimme asiasta ja lopulta ostimme liput automaatista, ja pikkubussi tuli kuin tulikin ajallaan juna-asemalle. Nousimme kyytiin ja rajanylitys sai alkaa.

Alppimaisemia Ranskan puolelta...


... ja Italian puolelta


Kuinka hyvä ratkaisu olikin ottaa bussi! Olimme jossain vaiheessa miettineet jopa kävelemistä, koska kartalla matka näytti niin lyhyeltä. Mutta emmepä arvanneet, että kävellessämme meidän olisi pitänyt ylittää vuoristo niin kuin Hannibalin konsanaan (toki meillä ei sentään olisi ollut elefantteja rasitteenamme). Paljon kivempaa oli katsella maisemia bussin kyydistä. Matka kesti muistaakseni reilun tunnin, ja pian olimmekin jo Oulxissa (ehkä kummallisin vastaantullut nimi matkallamme: mitä ilmeisimmin tällä italialaisella kaupungilla on jostain syystä vakiintunut ranskankielinen nimi, ja tästä syystä aikani asiaa aprikoituani luulisin, että se tulee ääntää jotakuinkin [ulz]).

Oulx oli mitä viehättävin pieni kaupunki Pohjois-Italiassa. Se oli yllättävästikin rauhallisuudessaan ja idyllisyydessään eräs matkan parhaista kohteista. Vietimme siellä muutaman tunnin rentoutuen, paikkoja katsellen, syöden ja alppipuron äärellä oleillen. Tämä jäi lopulta ainoaksi matkamme varsinaiseksi kokemukseksi pikkupaikkakunnasta, ja mietimmekin, että jonnekin Italian maaseudulle olisi joskus oivallista matkustaa pidemmäksikin aikaa. Viime tammikuussa olin saanut vastaavan elämyksen päästyäni käymään Spoletossa, ja etenkin Interrailin jälkeen jotain näiden paikkojen autenttisuudessa jäin todellakin kaipaamaan. Tästä lisää tuonnempana.






Kun aika tuli, nousimme Torinoon vievään junaan. Käärinliinoista, olympialaisista ja Fiatista tunnettu suurkaupunki oli lämmin, moderni ja… yllättävän mitäänsanomaton. Saattoi olla jopa suurimpia matkan pettymyksiä, jos nyt pettymyksistä voi näin onnistuneella matkalla puhuakaan. Kävelimme ensin katedraalille, jossa kävimme myös sisällä, mutta Kristuksen omiksi uskottuja Torinon käärinliinoja ei päässyt omin silmin näkemään, niitä näytetään vain hyvin harvoin. Loimme kuitenkin silmäyksen alttarin takaiseen huoneeseen, jossa niitä ilmeisesti säilytetään.



Olimme tuumineet, että jos kaupungista löytyisi kuntosali tai uimahalli, voisimme mennä sellaiseen siistiytymään. Samaa olimme itse asiassa miettineet jo Berliinissä, sillä peseytymismahdollisuuksia tulee tällaisella matkalla kohtalaisen harvoin. Löysimmekin lupaavalta vaikuttavan paikan jonkin matkan päässä. Reitin varrelle kuitenkin osui Torinon tori.

Se oli jotain aivan kammottavaa. Muuten italialaiseksi jopa kliinisen siistissä kaupungissa oli tori, joka oli niin täynnä roskaa, ruuantähteitä ja kaikenlaista saastaa, että sitä piti siirtää puskutraktoreilla. Tori oli, kuten tapaamme sanoa, uskomattoman kämänen. Ehkä likaisimpia, joissa olen koskaan käynyt. En tohdi edes laittaa kuvaa siitä.

Kuntosali oli myös oma huvittava episodinsa. Astuimme ovesta sisään ja tiedustelimme, paljonko kuntosalikäynti maksaisi ja edellytettäisiinkö muita toimenpiteitä. Tässä kohtaa osuimme kasvokkain hämmentävän byrokraattisen systeemin kanssa. Salille meneminen noin vain ei onnistunut, vaan meidän piti rekisteröityä virallisiksi jäseniksi, missä kesti varmaankin noin parikymmentä minuuttia. Itse käynti ei maksanut kuin kympin, mutta yksi lukko piti pukukaappia varten ostaa. Kun kaikesta venkslauksesta oli selvitty, aioimme jo astella kaikessa rauhassa salille, mutta ei siinä vielä kaikki. Vaihdettuamme vaatteet meitä jo huhuiltiin, sillä meille haluttiin välttämättä hintaan sisältyen esitellä paikat. Henkilökunnan tuntui olevan mahdotonta uskoa, että osaisimme käyttää salia itsenäisesti. Kaiken huippu oli personal trainer, joka ei osannut oikeastaan lainkaan englantia, vaan kommunikointi tapahtui Google Kääntäjän välityksellä. Oli oma urakkansa päästä irtautumaan kaverista: minä ja eräs toinen onnistuimme pujahtamaan uima-altaan puolelle, mutta toisilla oli vielä oma tekemisensä. Altaalla meidät delegoitiin uimavalvojalle ja pelkäsimme, että joko taas joudumme jonkun opastettavaksi. Onneksi kuitenkin saimme uiskennella itsenäisesti, kunhan suostuimme käyttämään uimalakkia. Siinä tuli sitten uitua kilometri ja käytyä porealtaassa ja saunassa (joka oli ehkä reilu 60-asteinen, kiuas löytyi muttei löylyvettä). Ihan hauska hetkihän se lopulta oli, ja nytpä sitä luulisi seuraavan kerran Torinossa salilla käymisen olevan edes hiukan yksinkertaisempaa.

Kävimme syömässä erinomaisessa pizzeriassa ja sitten alkoi yö. Mikään ei voinut valmistaa siihen, kuinka infernaalinen siitä tulisi.

Päivä 6: Yöjuna Napoliin ja Rooma

Seuraavaksi matkasimme siis Torinosta Napoliin yöjunalla. Meillä ei ollut makuupaikkoja, ja tällä kertaa istumapaikat sisältävällä vaunuosastollamme oli myös kaksi ulkopuolista. Jo aivan alusta asti epämukavuus alkoi, sillä istahdettuani alas piakkoin oven suuhun ilmaantui niin virallisen oloinen henkilö, että aloin penkoa matkalippuani esille kehottaen muitakin tekemään saman. Paljastui, että hän oli kuitenkin yksi hyttimme matkustajista, ja ymmärsin, että minua vastapäätä oleva toinen ulkopuolinen sanoi italiaksi: ”Hän luuli, että sinä olet konduktööri!” Ja he nauroivat minulle.

Nukuin tuskin lainkaan sinä yönä, sillä lähes kaikki oli pielessä. Penkit olivat epämukavat niin, että päätä ei saanut mihinkään järkevään nukkuma-asentoon. Jalkatilaakin oli niukasti: istuimme toisiamme vastapäätä kolme toisella ja kolme toisella puolella. Jalkapohjiani tietenkin myös särki vietävästi rakkojen takia. Lisäksi ikkunan vieressä olevat paikat olivat kuin pakastimia, toinen käsi jäätyi jatkuvasti. Paradoksaalisesti heti seuraavat paikat olivat kuin saunoja.

Minulla oli tietysti aivan hirvittävä jano. Miksi juuri silloin, normaalisti en tunne janoa koskaan. Mutta juoma loppui minulta pian ja mistään junasta ei sitä saanut ostettua. Lähdin kyllä etsimään kaverini kanssa, josko jossain olisi ravintolavaunua, kahviota tai edes automaattia, mutta ei. Meitä vastaan sen sijaan tulivat eräässä kohtaa poliisit! En tiedä, mitä he junassa toimittivat, mutta vihaisia he olivat kuin Nasse-setä ja kysyivät, mitä teemme tässä kohtaa junaa. En saanut vastattua siihen mitään, ja poliisi vaati saada nähdä lippuni. Sitten meidät saatettiin takaisin vaunuosastollemme.

Nukkumista vaikeuttivat monet muutkin asiat, eräässä kohtaa hyttiämme valaistiin taskulampulla, muistaakseni juuri poliisit tekivät tämän. Välillä koira haukkui jossain (cave canem!). Mutta kaiken kukkuraksi matkalippumme tarkastettiin koko matkan aikana neljä kertaa! Muistan hyvin, että eräs kerta tuli juuri silloin, kun olin pääsemässä uneen. Silloin kyllä olin raivostunut.

Lienee turha mainitakaan, että kännykkää ei pystynyt lataamaan missään.

Harvoin olen ollut niin kiitollinen aamun sarastuksesta ja pääteasemalle saapumisesta. Ryntäsin heti kauppaan ja join litran lähes yhdellä kulauksella. Olimme Napolissa, joka ei vielä näyttänyt meille todellisia kasvojaan, sillä tällä kertaa joimme siellä vain kupit kahvia. Sitten jatkoimme ikuiseen kaupunkiin.

Rooma! Se oli jo kolmas kertani Italian pääkaupungissa, ja tässä vaiheessa se alkoi tuntua jo kuin Suomen takapihalta. Osaan suunnistaa keskustan alueella melko vaivattomasti ilman karttaa, nähtävyydet ovat ruvenneet tuntumaan arkisemmilta ja koko mesta näyttäytyy minulle rentona ja viihtyisänä. Kävimme Diocletianuksen termeillä, Fontana di Trevillä ja espanjalaisilla portailla. Rooma on siitä kiva kaupunki, että kaupungissa on paljon vesipisteitä, joista tuleva vesi on täysin juotavaa. Monien on tätä vaikea uskoakaan, mutta itse ainakin olen jo kuin vanha tekijä, ja periaatteeni on, että en koskaan maksa vedestä Roomassa.

Majoituimme koko matkan hostelleista toiseen (ja toiseksi viimeiseen). Huone oli tilava ja kieltämättä reissun parhaiten varusteltu. Siistiydyttyämme kävimme Vatikaanissa ja siellä Pietarinkirkossa. Sisällä oli meneillään messu, ja koska alttari oli niin etäällä ja sinne oli vaikea nähdä, mietimme, oliko selebranttina jopa itse paavi. Kysyttyämme asiasta kuitenkin selvisi, ettei näin ollut.

Söimme gelatoa, kuvailimme kaupunkia ja pizzaillallista nautimme jo tammikuun matkalla sydämeni vieneessä paikassa REbasilicossa.






Päivä 7: Rooma

Toinen Rooma-päivä oli sunnuntai, ja hakeuduimmekin taas Pietarinaukiolle päästäksemme katsomaan paavin angelus-rukousta. Mitähän minusta kertoo se, että tämä oli jo kolmas kerta vuoden sisään, kun näin Rooman piispan?

Turvatarkastuksista selvittiin yllättävänkin sutjakkaasti, ja pian kello löi lukemaa, jolloin pyhän isän olisi pitänyt akkunaan ilmaantua. Jokin kuitenkin kesti, ja vasta noin seitsemää yli Franciscus näyttäytyi raikuvien suosionosoitusten saattelemana. Kävi ilmi, että hän oli juuttunut hissiin! Paavi kehottikin antamaan aplodit Vatikaanin palokunnalle hienosta pelastustyöstä. Rukoushetki sujui muuten normaalin kaavan mukaan.


Se päivä meni aika levollisissa tunnelmissa. Kävimme katsomassa Colosseumia ja söimme lisää jäätelöä. Ainoat mainittavat sadekuurot matkallamme koettiin Roomassa, sekä lauantaina että sunnuntaina oli ukkosta ilmassa.

Eräs meistä lähti jo sinä päivänä takaisin Suomeen, ja saatettuamme hänet meillä oli vielä useampi tunti aikaa. Emme juurikaan kierrelleet, vaan päätimme mennä istuskelemaan Altare della Patrian -monumentin luo Trajanuksen pylvään kupeeseen, siellä oli nimittäin sangen viihtyisää. Reitin varrella kuitenkin oli Via Magnanapolin portaikko, josta ei minulla viime kerralta ollut kovin hyviä muistoja. Kyseisen portaikon juurella nimittäin tammikuussa ja myös näköjään nyt syyskuussakin hengaili ulkomaalaisia miehiä, jotka yrittävät tehdä voittoa ensin muka antamalla lahjaksi rannekorun ja sitten pyytämällä maksua. Samanlaista toimintaa oli harjoitettu myös Sacré-Cœurin portaikon juurella Pariisissa. Pidän kyseistä toimintaa hyvin vastenmielisenä, ja nyt nähdessäni tyypit portaiden yläpäästä päätin sanoa kerrankin suorat sanat. Yksi mies tuli luokseni yrittääkseen paiskata kättä tai jotain, mutta minä sanoin jämäkästi: ”En aio antaa rahaa sinulle.” Hän meni hämilleen ja yritti vielä jotain, mutta toistin lauseen kuuluvalla äänellä missään vaiheessa lopettamatta kävelyäni, ja tämän jälkeen hän huusi perääni jotain hyvin rumaa. Oli silti tuntunut hyvältä laittaa hanttiin tuolle huijaamiselle.


Kumma kyllä Altare della Patrian luona oli hyvin rauhallista ja mukavaa, vaikka se oli vain reilun sadan metrin päässä näköetäisyydellä miesten päivystyspaikasta. Siinä sitten istuskelimmekin hyvän tovin katsellen muun muassa hääseuruetta, joka läheisestä kirkosta purkautui ulos ja saatteli hääparin ajelemaan hevosvaunulla. Oli hyvä kerätä voimia seuraavaan yöhön, joka olisi vastaavassa junassa kuin Torino-Napoli. Mutta tällä kertaa suuntasimme Venetsiaan, johon reagoin yllättävän vahvasti.

Päivä 8: Venetsia

Matka taittui jälleen istumapaikoin varustetulla yöjunalla, mutta tällä kertaa yö ei ollut niin paha. Matka oli sen verran lyhyempi, että saavuimme perille noin tuntia ennen auringonnousua. Se näkymä, jonka sain astellessani juna-aseman ovesta ulos, ei varmaankaan koskaan katoa mielestäni. Pimeä ja musta vanhojen aikojen kaupunki – ja laineiden liplatus. Missään tuskin näkyi ristin sielua. Tuntui epätodelliselta: minä todella olin tässä ehkä maailman erikoisimmassa kaupungissa, ja se oli kaikkea sitä, millaiseksi sen olin kuvitellutkin – juuri niin vavahduttava kuin olin odottanut – ja enemmän.


Päätimme hyödyntää kenties ainutkertaisen tilaisuuden ja etsiä mahdollisimman hienon paikan auringonnousun katsomiseen ja kuvaamiseen. Netin selaus oli kertonut, että Akatemian silta oli yksi suosituimmista lokaatioista tähän tarkoitukseen. Niinpä samosimme autiossa kaupungissa mutkitellen kanaalien vieritse ja harppoen ylikäytäviä pitkin, kunnes tulimme suurelle puusillalle, joka kaartui pääväylän ylitse. Siellä olikin jo jonkin verran kuvaajia juuri niin kuin Internet oli luvannut.

Hiljalleen valo lisääntyi, ja koimme sekä sinisen, punaisen että keltaisen hetken. Siellä ollessamme kaupunki alkoi heräillä, ja tulin olemaan hyvin onnellinen, että olin saanut nähdä sen tyhjänä.


Menimme pitkäksi aikaa kahvilaan, ja päivän mittaan kävimme myös toisessa kahvilassa ja kaksikin kertaa paikallisessa McDonald’sissa, puhelimia lataamassa tietenkin. Muuten käytimme pitkälti yli kellon ympäri aikaa ristiin rastiin poukkoilemiseen vailla suurempaa tarvetta määritellä suuntaa. Jotkin kanaalit ja sillat tulivat tästä johtuen hyvin tutuiksi käydessämme niiden kohdalla monestikin. Monta kertaa vain istahdimme toreille tähänastisesta matkasta jo melkoisen uupuneina, ja katselimme ja kuuntelimme. Näimme tietysti paljon gondoleita, jotka olivat juuri sellaisia kuin minkälaisiksi olin ne kuvitellutkin, paitsi että gondolieereista yhtä lukuun ottamatta en kuullut kenenkään laulavan romanttisia lauluja. Kyyti olisi ollut sen verran hinnakas, että jätimme lystin suosiolla väliin ja keskityimme katselemaan. Liikenne sujui jouhevasti kuin missä tahansa kaupungissa, ainoana erona oli se, että autojen sijaan ihmiset käyttivät veneitä. Se vaikutti heille mitä arkipäiväisimmältä.







Toki kävimme myös muutaman suuremman nähtävyyden luona. Venetsian ainoa aukio eli piazza on Pyhän Markuksen tori, joka oli kyllä vaikuttava näky. Aukiota reunustivat Pyhän Markuksen koristeellinen basilika ja paksu kellotorni, Dogen palatsi sekä kaksi pylvästä, joiden huipulla komeilivat kaupungin suojeluspyhimysten kuvat: pyhä Theodorus ja pyhää Markusta symboloiva siivekäs leijona. Legendan mukaan evankelista Markus löysi joskus turvapaikan Venetsian laguunista, mistä syystä venetsialaiset myöhemmin varastivat hänen pyhäinjäännöksensä Aleksandriasta ja toivat tänne. Kuten monet alueet nykyisessä Italiassa, myös Venetsia oli aikoinaan itsenäinen valtio, tasavallaksi sitä sanottiin. Sen valtionpäämies oli vaaleilla eliniäksi valittu doge, ja maa hallitsi aikoinaan laajempiakin alueita eri puolilla Välimerta ollen keskiajalla merkittävä kauppamahti. Tämä historian havina on Venetsiassa edelleen nähtävissä monien säilyneiden rakennusten kautta.

Piazza San Marco

Dogen palatsi

Pyhien Theodoruksen ja Markuksen pylväät sekä Campanile di San Marco

Kuuluisa Huokausten silta Dogen palatsin ja vankilan välillä. Nimensä se on saanut huokauksista, jotka tuomitut päästivät nähdessään vapauden viimeisen kerran.


Toinen suuri nähtävyys (tai matkailun kielellä ehkä jopa attraktio) oli Rialton silta, joka monille ehkä ensimmäisenä kaupungista tullee mieleen. Tämä liiketilojakin sisältävä silta tekee kauniin mutkan lakipisteessään olleen muodoltaan melkoisen kantikas. Esteettinen näky, täytyy myöntää. Löysimme myös tornin, joka on ilmeisesti lähes yhtä kalteva kuin Pisan kollegansa! Etsiydyimme huviksemme mahdollisimman lähelle tyveä voidaksemme havainnoida kaltevuutta tarkemmin. Hieman kuumottavaa olisi ollut asua tätä tornia vastapäätä!

Rialton silta

Canal Grande eli "pääväylä"

"Venetsian kalteva torni"


Se päivä oli pitkä, ja vaeltamisemme sai minut sangen mietteliääksi, yllätyin jopa itsekin minussa käynnistyneestä prosessista ja kokemukseni vahvuudesta sekä hyvällä että huonolla tavalla. Oloni oli erittäin ristiriitainen. Venetsia on maailmassa aivan omaa luokkaansa, se on kanaaleineen ja veneineen absurdinkin oloinen paikka, kuin suoraan fantasiamaailmasta. Ikään kuin tämä kaupunki olisi jonkinlainen satu jostain tyystin toisesta todellisuudesta, itsenäinen ja kaukainen kaikesta. Olen valtavan onnellinen, että näin erikoinen ja kummallinen paikka on olemassa maan päällä. Samalla kuitenkin olen tosi surullinen siitä, että kaupungin autenttisuus näyttää vähentyneen suuren turistikeskeisyyden vuoksi. Kaikkialla on valtava määrä turistipalveluita, krääsäkauppoja ja jos jonkinlaisia matkamuistomyymälöitä. Tämä kaikki on mitä hämmentävimmin onnistuttu sekoittamaan venetsialaiseen kulttuuriin niin, että jälkimmäinen on merkittävästi kärsinyt. Esimerkiksi gondolieerejakaan on vaikea katsoa perinteisen venetsialaisuuden edustajina, enemmänkin vaikutelma on se, että joku joskus perinteistä ollut on valjastettu kaupalliseen käyttöön varjona itsestään. Jopa moniin kirkkoihin pyydettiin pääsymaksuja! Jotain todellisuuden makuista on jo päässyt katoamaan. Venetsian suuruudenpäivät ovat toden totta jo kauan sitten päättyneet: samalla, kun kaupunki hiljalleen uppoaa mereen, se on yhä vähemmän paikka, jossa ihmiset haluavat viettää normaalia asuinelämää, ja yhä enemmän muuttuu joksikin eriskummalliseksi teemapuistoksi, jossa totuus ja kuvitelma sekoittuvat.

Venetsia opetti minulle jotain itsestäni matkailijana – nimittäin sen, että en todellakaan ole massaturismin ystävä. Jatkossa haluan preferoida paikkoja, joilta tämä jonkinasteinen inhimillisen kulttuurin rappioilmiö ei ole vielä päässyt riistämään autenttisuutta. Tässä suhteessa piskuinen Oulx voittaa kohteena Venetsian mennen tullen.

Mutta kuten sanottua, oli käyntini Venetsiassa myös myönteinen. Olen iloinen, että sain nähdä sen. Ja kirsikkana elämyskakkuni päälle oli säkenöivän hienoa löytää Venetsiasta nimikkokirkkoni! Johannesten, Pietarien ja Paavalien pyhäkköjä on helppo sanoa useitakin, mutta kuinkas monta Jeremialle omistettua kirkkoa osaatte mainita? Venetsiassapa oli yksi. En tiedä, onko sinne onnistuttu saamaan mitään Vanhan testamentin profeetan pyhäinjäännöksiä (vai onko sellaisia edes), mutta kiintoisana faktana nyt elettävään vuodenaikaan liittyen voin kertoa, että kirkko on omistettu myös pyhälle Lucialle, jonka ruumis ymmärtääkseni kirkossa tällä hetkellä lepää. 

San Geremia. Kuva: Jakub Hałun / Wikimedia Commons

Venetsiasta lähdimme pimeän jälleen kiedottua kaupungin syleilyynsä. Vuorossa oli erittäin tervetulleesti matkamme toinen makuupaikkajuna. Se oli tietääkseni saman yhtiön kuin aiemmat kamalat istumajunat, mutta voi mikä kontrasti olikaan makuupaikkojen ja istumapaikkojen välillä! Selkeästi asiakkaita pyrittiin ohjailemaan maksamaan itselleen makuupaikat, niin hyvät olivat palvelut tervetulokasseja, pistorasioita ja aamukahveja myöten!

Päivä 9: Sorrento ja Napoli

Aamulla olimme jälleen Roomassa, mutta tällä kertaa emme tehneet siellä juuri muuta kuin vaihdoimme junaa. Palasimme nimittäin Napoliin katsellaksemme seuraavaksi Etelä-Italiaa. Totta puhuen tämä päivä oli varmaan kaikista vähiten suunniteltu. Olimme miettineet lukuisia kohteita eri puolilta Italiaa ja yrittäneet katsella sopivia junia, mutta emme olleet päätyneet mihinkään ratkaisuun, joka selkeästi olisi ylitse muiden. Illalla kuitenkin lähtisi yöjuna Napolista Torinoon (jälleen infernaalijuna mutta vain toisinpäin kuin ensi kerralla), joten hyödyllisintä tässä tilanteessa varmaankin oli pysytellä Napolin lähistöllä. Sillä seudulla olivat muun muassa kuulu Caprin saari, Salerno ja Sorrento, joista päädyimme lopulta valitsemaan viimeisen juurikaan tuntematta sitä ennestään.

Sorrentoon pääsi Napolista erillisellä (ja huokean hintaisella) metromaisella mutta maan pinnalla liikkuvalla junalla noin tunnissa. Matka oli sikäli mielenkiintoinen, että reitti kulki aivan Vesuvius-tulivuoren vierestä: olimme lähimmillämme noin viiden kilometrin päässä kraatterista. Jo aiemmin käydessämme Napolissa olimme nähneet tulivuoren etäällä sumun keskellä, kohoamassa valtavana kolossina reunustamaan kaupunkia. Se todella on aivan käsittämättömän suuri! Majesteettisuudessaan Vesuvius vetää jotenkin hiljaiseksi. Junamme kiisi vieläpä surullisenkuuluisan Pompejin kautta, mikä vain korosti vaikutelmaa entisestään. Ajatella, että tällä seudulla jotkut rohkenivat asua, näin suunnattoman tuhovoiman naapurissa.


Sorrento ei Venetsian-valaistujaan mainittavasti vedonnut, sillä se paljastui hyvin perinteiseksi turistirysäksi ja tuntui olevan vailla melkein minkäänlaista omaperäisyyttä. Oli rantoja, vuoria, vehreyttä ja kauppakujia. Mutta niin on lukemattomassa muussakin paikassa. Mitään Limoncello-alkoholijuomaa erikoisempaa oli paikasta vaikea löytää.


Löytyi erään kohtuullisen tunnetun pyhimyksen patsas!



Tuli siellä kuitenkin jokunen tunti oleiltua, kävimme myös viimein uimassa tuona päivänä. Ranta oli mielenkiintoinen: julkista kaistaletta oli työläs etsiä, ja sekin, mikä lopulta löytyi, oli alaltaan sangen rajallinen. Vesi oli kuitenkin lämpimähköä ja kivahan siellä oli polskutella.

Suuntasimme loppupäiväksi Napoliin itseensä, joka paljastui puhuttelevammaksi sen päivän kohteista. Kaupunki kätki nimittäin sisäänsä kahdet hyvin erilaiset kasvot. Lähdettyämme lompsimaan rautatieasemalta johonkin suuntaan huomasimme ympäristön nopeasti muuttuvan likaisemmaksi ja rakennusten käyvän toinen toistaan ränsistyneemmiksi. Hetken aikaa oli niin, että mihin vain silmänsä loikin, näytti aivan slummilta. Olin kuullut Napolin jäteongelmasta, ja tätä sillä varmaan tarkoitettiin. Oli surullista katsoa vanhoja portteja ja kirkkoja, jotka kielivät kaupungin loisteliaan kuninkaallisesta historiasta enää vain vaivoin kaiken saastan ja rapautumisen alta. Kuljimme suurempia katuja pitkin, mutta jatkuvasti näimme ympärillämme myös synkkiä ja kapeita pikkukujia. Jos jossain niin täällä tunsin todella hiukan pelkoa siitä, että minut ryöstettäisiin.



Kävely oli minulle käynyt siinä vaiheessa niin sietämättömäksi, että en pystynyt enää liikkumaan edes tavallista vauhtia. Tulinkin tulokseen, että minun pitäisi yrittää löytää uudet kengät. Napolissa oli paljon kenkäkauppoja, mutta ensimmäiset vastaan tulleet olivat perin erikoisia. Näyteikkunat olivat täynnä kenkiä, mutta missään ei näkynyt sovituskappaleita, ja henkilökunta oli hyvin yrmeän oloista. Pikkuhiljaa kävellessämme kaupunkikuva alkoi kuitenkin kohentua. Yhtäkkiä kaikkialla ei enää ollut aivan niin likaista eikä seutu vaikuttanut aivan niin epäilyttävältä. Löysimme kenkäkaupan, joka möi merkkikenkiä kohtuullisen halvalla, niin että tein siellä elämäni kaupat. Eivät ole popot ainakaan ihan heti tuusan nuuskaksi menneet. Aiemmat kidutuslakerini heitin muuan roskikseen, joka oli niin täysi, että ne jäivät näkyville. Ehkä joku köyhä saisi niistä iloa, toisaalta en kaikista pahimmalle vihollisellenikaan haluaisi suoda niin pahoja kipuja kuin itse olin niistä saanut.

Aloimme selkeästi tulla jonkinlaiseen keskustan ja vanhan kaupungin tyyppiseen osaan Napolia, ja tällä alueella kaupunki ylsi jopa lähes Rooman tasolle. Näimme Vatikaanin Pietarinaukion kaltaisen suuren torin kirkkoineen ja sitä vastapäätä vanhan kuninkaan palatsin. Näiden lomitse jatkettuamme pääsimme pian rantaan, josta Vesuvius vasta näkyikin kauniina alkavan illan jo maalatessa sen lämpimiin sävyihin.





Muita nähtävyyksiä emme enää juurikaan jaksaneet katsella, siispä söimme ja aloimme etsiytyä rautatieasemalle, josta olimme ehtineet jo aika kauas. Vielä yksi yö junassa, ja sitten koittaisi lepo.

Päivä 10: Monaco

Seuraavasta päivästä hyvin suuri osa oli junailua. Yöjuna ei ollut aivan niin epämiellyttävä kuin matka Torinosta Napoliin. Sen sijaan juna Torinosta Ventimigliaan oli tuskastuttavan hidas, ja vieläpä myöhästyi. Se lienee itse asiassa ainoa sellainen myöhästyminen, joka jotenkin vaikutti aikatauluihimme. Onneksi Ventimigliasta Italian rajalta kuitenkin kulki tiuhaan junia Ranskan puolelle, niin että ehdimme sinne tarpeeksi ajoissa.

Päätepysäkkimme olisi Rivieralla, mikä mielestäni täydellisesti sulki matkamme draaman kaaren. Tuo kepeän leppoisa ranta-alue, joka oli kuin omiaan rentoutumiseen rankan matkan jälkeen. Kun rata saavutti rannan, oli kimmeltävä meri kuvankaunis ja rannat suorastaan huusivat luokseen. Vielä vähän, niin olimme perillä.



Viimeinen hostellimme oli Nizzassa, josta seuraavana päivänä lähtisimme takaisin Suomeen. Juna Nizzaan kuitenkin kulki Monacon kautta, ja melko pian majoituttuamme totesimme, että olisihan tuossa kääpiövaltiossa hauska pistäytyä, kun kerran Interrail-passi oli vielä tänään voimassa, ja junia kulki vähän väliä. Laiturille pääsy Nizzassa oli oma haasteensa. Epäkäytännöllisyydessään raivostuttavat portit blokkasivat kulkua, ja eipä Interrail-passiemme skannaaminen niiden edessä tietenkään niitä aukeamaan saanut. Joku meistä kyseli eräältä henkilökunnan edustajalta, voisiko tämä auttaa, mutta emme ilmeisesti olleet hänen kohderyhmäänsä. Tunnustan, että itse vain ryntäsin läpi erään sivullisen perässä katumatta tekoani vähääkään: olihan minulla virallinen matkalippu, joka junaan pääsyn oikeutti.



Monaco kruunasi matkamme. Sitä voi monellakin mittarilla katsottuna sanoa jopa parhaaksi kaikista kohteistamme. Kaikkialla oli siistiä ja lähes minne tahansa sai vapaasti kävellä, mukaan lukien uimaranta. Maksuttomassa vessassa oli kätevää vaihtaa kamppeet ja pitkällä rannalla kukaan ei estänyt menemästä mihinkään tai perinyt maksua.

Monacon valokuvauslainsäädäntö on ymmärtääkseni melkoisen tiukkaa, joten varmuuden vuoksi en julkaise sieltä omia kuvia, vaikka tuskin mitään seurauksia tulisikaan. Mutta näistä Pixabayn kuvista saanee jonkinlaisen käsityksen maasta, ja monet niistä ovat paikoista, joissa itse kävin.

Maata luonnehti yleinen turvallisuuden tunne. Siellä ei tarvinnut pelätä tulevansa ryöstetyksi: todennäköisesti kaikilla ohikulkijoilla oli niin paljon rahaa, että opiskelijan pikkuhilut eivät paljoa kiinnostaneet. Jos jotain piti varoa, niin sitä, ettei jäänyt kaduilla huristelevien Ferrarien ja McLarenien alle.


Monaco on satumaisen rikas ruhtinaskunta, jonne on keskittynyt varmaan niin paljon rahaa, että ei sitä pieni ihminen voi ymmärtää. Ajattelepa vaikka muurahaispesää: ethän sinäkään pysty hahmottamaan sen kaikkien neulasten paikkoja ja asentoja. Näin on myös Monacon ja siellä olevan rahan laita. Raha näkyi, kuului, haisi ja tuntui kaikkialla. Oli korkeita kerrostaloja, hienoja ja moitteettoman siistejä pytinkejä vieri vieressä. Maan edustalla pörräsi ökyjahteja kuin kauppatorilla lokkeja – niin viljalti, että merta ei meinannut nähdä – ainakaan melkein. Kuulu Casino oli vallattoman viehkeä paikka, joissa populalla vaikutti olevan nastat bileet. Siinä pihassa kävimme, mutta emme kaikesta huolimatta menneet sisälle laittamaan kaikkea punaiselle, vaikka tätä oli useampikin taho meille vinkannut.

Monte Carlon kasino

Maan korkeuserot olivat valtaisat, itse asiassa koko valtakunta sijaitsi korkeiden rantakallioiden rinteellä. Monaconhan pystyisi kävelemään päästä päähän varmaan tunnissa (kiersimmekin itse asiassa ymmärtääkseni koko maan lukuun ottamatta aivan koillisinta kulmaa ja äärimmäisenä lounaassa olevaa aluetta), mutta se tuntui paljon suuremmalta kuin olikaan, koska se oli rakennettu niin moneen kerrokseen. Rinteitä ja serpentiiniteitä sai kyllä kavuta oikein olan takaa. Paikkoja ja reittejä oli välillä hiukan työläs löytää, esimerkiksi McDonald’sia sai etsiä kauan! Myöskään tässä maassa en varmuuden vuoksi uskaltanut pitää mobiilidataa päällä, koska en ollut varma, olisiko siitä mennyt lisähintaa.


Hinnoista puheen ollen, ne olivat Monacossa kalliit (esim. Margherita-pizza 15 €), mutta se jotenkin sopi kuvaan. Jos nyt ei materialismin liialliseksi paisumisen vaaraa lasketa, ei minulla ole tästä paikasta moitteen sanaa. Oli hauska käyskennellä kääpiövaltiossa sen hiljalleen pimetessä ja luoda Vanhasta kaupungista ruhtinaan palatsin läheltä silmäys tähän helmeen yövalojen loisteessa. Vanhana monarkistina ja pikkuvaltioiden vannoutuneena fanina olin enemmän kuin haltioissani päästyäni käymään täällä. Ja voitteko uskoa: turisteja oli tuskin lainkaan! En tiedä, johtuiko se vuodenajasta tai päivästä vai mistä, mutta Monaco oli siellä käydessämme hyvin rauhallinen. Mitä seesteisin.

Ruhtinaan palatsi


No, ehkä yksi poikkinainen sana täytyy kuitenkin sanoa rajaselkkauksista. Pidän nimittäin melko tarkkaa kirjaa siitä, mitkä valtiolliset rajat olen elämäni aikana ylittänyt. Monacon rautatieasema kuitenkin sijaitsee jotenkin kummassa puoliksi Ranskan puolella, ja sisältä käsin oli mahdotonta sanoa, minkä valtion puolella milloinkin olin. En siis voi nyt tietää, kuinka monta kertaa olen käynyt Monacossa ja kuinka monta Ranskassa. Pihkura soikoon. No, sen hinnan olen ehkä tästä retkestä valmis maksamaan.

Päivä 11: Nizza

Viimeinen päivä sujui hyvin rauhallisissa tunnelmissa. Lento lähti vasta illemmalla, joten meillä oli hyvää aikaa katsella vielä Nizzaakin, tuota Ranskan Rivieran kenties tunnetuinta paikkaa. Tapasimme eräät toiset kaverimme, jotka kuin ihmeen kaupalla palaisivat omalta lomaltaan samalla lennolla meidän kanssamme, ja yhdistimme voimamme viimeisen päivän ajaksi. He myös auliisti soivat vuokraamastaan autosta tilaa sekä meille että matkatavaroillemme, ja pääsimme lentokentällekin henkilöautokyydillä.

Nizza on myös turistien suosiossa, mutta jotenkin minulle ei siellä tullut aivan niin valtavaa epäautenttisuuden kokemusta kuin Venetsiassa ja Sorrentossa. Ehkä tämä johtui osin ranskalaisen kulttuurin jonkinasteisesta omintakeisuudesta, ehkä siitä, että emme käyneet kaupungissa kovin suurella alueella, ehkä jostain muusta.

Merkittävimpiä näkemiämme asioita kaupungissa olivat näköalatasanteet rannan vieressä (näiden yhteydessä oli myös ihan komea vesiputous) sekä ilmeisesti juutalainen hautausmaa). Ehdimme käydä myös nopeasti dippautumassa mereen kuululla rannalla, jonka maaperä hiekan sijaan koostui sileistä suurehkoista kivistä. Hauskaa sinänsä, mutta minulle yhtä tuskaa tuhoutuneiden jalkapohjieni takia.







Sitten olikin aika lopetella matkaa ja nousta siiville lennelläksemme takaisin kotomaahan. En usein koe sitä monien kuvailemaa tunnetta, että ihminen alkaa matkan lopulla kokea kotiinpaluun mukavaksi. Nyt täytyi kuitenkin tunnustaa, että olin Suomeen takaisin hankkiutumisesta kerrassaan mielissäni. Eikä tämä johtunut siitä, etten olisi pitänyt matkastamme – kaikkea muuta! Sitä vain hurvitellessaan huomaa, että on tavallisessakin arjessa omat puolensa. Silloin ne tosiaan näkee kirkkaimmin, kun ne eivät ole läsnä.

Lopuksi

Yksitoista päivää ja yhdeksän maata. Olen reilauksen jälkeen käynyt niin monessa maanosamme kulmassa, että minulta alkavat toden teolla loppua Euroopan kohteet, joihin vielä välttämättä joskus haluaisin (paljastettakoon, että näihin kuuluvat kelttialueet, Islanti ja ehkä myös Kreikka). En tiedä, miten paljon tulen tulevaisuudessa matkailemaan, mutta enenevässä määrin minua ovat alkaneet kiinnostaa kaukaisemmat kohteet. Nyt osaan myös määritellä tarkemmin, että haen nimenomaan autenttisia paikkoja, joita turismi ei ole liiaksi päässyt tuhoamaan. Paradoksaalistahan se on, sillä itse näihin paikkoihin menemällä omalla pikku panoksellani edesauttaisin turismin leviämistä niihin. Tämä on matkailun suurimpia ristiriitaisuuksia, mutta en Interrailin jälkeen osaa päästä eroon massaturismipohdinnastani ja autenttisuuden käsitteestä. Ja olen pelkästään iloinen, että tulin niitä miettineeksi.

Jos joskus lähden kaukomatkoille, haluaisin myös löytää ympäristöystävällisemmän tavan toteuttaa ne kuin lentäminen. Vasta viime vuoden keväällä lähtiessäni Serbiaan tulin tietoiseksi siitä valtavasta hiilijalanjäljestä, jonka lentäminen jättää, eikä tämäkään ajatus ole jättänyt minua sittemmin täysin rauhaan. Tästä päästäänkin takaisin rautateihin, jotka ainakin minun ymmärtääkseni saastuttavat aika lailla vähemmän. Itse toki lensin sekä matkani aluksi että lopuksi, mutta siitä huolimatta olisin saastuttanut paljon enemmän, jos olisin käynyt kaikissa tämän matkan kohteissa lentämällä. Etenkin tästä syystä voin suositella Interrailia matkailumuotona: tämä mahdollisuus todella kannattaa hyödyntää! Maata pitkin matkatessa saa myös ihan eri kuvan paikoista – matkat eivät muodostu pistemäisiksi ja kaupunkeihin keskittyneiksi, vaan itse matkustaminen korostuu ainutlaatuisella tavalla maisemien vyöryessä ohi ja matkustajan odottaessa seuraavaa asemaa. Se kasvattaa kärsivällisyyttä ja palvelee mielestäni sitä draamallisuutta, joka matkailutuotteissakin on niin oleellinen asia, erittäin hyvin.

Minulle tämä matka antoi paljon hienoja muistoja, hauskoja hetkiä, seikkailuja ja kosolti uutta pohdittavaa. Ne jos mitkä ovat elämässä mielenkiintoista! Ei muuta kuin uusia elämyksiä kohti!