Ensimmäisen vuoden toinen periodi.
Syksy tuntuu menneen tosi nopeasti, kaksi periodia jo suoritettu. Tekemistä on riittänyt sekä teologian opintojen parissa että myös arkielämässä. Omalle luonteelleni se oikeastaan tekee hyvää: mitä vähemmän minulla on aikaa turhaan pohdiskeluun ja vain yksi makaamiseen kotona, sen parempi. Se, että päivissä on paljon sisältöä, auttaa jaksamaan. Yleinen kaava on se, että aluksi on koulua, sitten mahdollisesti lukuaikaa tai ekstraluentoja, illemmalla kenties jokin hengellinen tilaisuus. Kalenterini on ollut pullollaan erilaisia tapahtumia, toivon että mitään burnoutia ei kuitenkaan tulisi. Nyt olen lomalla, joka varmasti tulee tarpeeseen.
Toinen periodi on sisältänyt opintoja etiikan, kreikan, uskontotieteen ja Uuden testamentin eksegetiikan parissa. Viimein siis oppiaineiden puolesta pääsimme varsinaisesti teologiaan. Kiinnostukseni periodin kursseja kohtaan on vaihdellut, mutta pääosin olen kuitenkin mielelläni opiskellut. Myöskään erilaiset suoritustavat eivät ole olleet mielenkiinnon pysymisen kannalta huono asia.
Etiikka
Aloitan etiikasta. Kyseessä oli toinen osa "Filosofian ja etiikan" kokonaisuutta, toteutustavaltaan hyvin samankaltainen filosofian kanssa. Oli luentoja, joissa tutustuttiin yleisluontoisesti etiikan eri osa-alueisiin sekä ryhmiä, joissa keskusteltiin yksittäisistä aihepiireistä luettujen lukupakettien pohjalta. Esseen kirjoittamisen sijaan ryhmissä oli toinenkin vaihtoehto ansaita arvosana, nimittäin ryhmäesitelmä. Valitsin sen, joten ryhmän suorittaminen ei koitunut niin työlääksi kuin filosofian osalta.
Luettavaa kirjaa ei etiikassa ollut, joten ainoastaan luennot tentittiin. Aiheina olivat muun muassa kolme klassista etiikkaa (velvollisuus-, seuraus- ja hyve-etiikka) sekä lääketieteen ja tekniikan etiikka unohtamatta myöskään kirkkojen etiikoita (näitä käsiteltiin sekä luennoilla että ryhmissä, mukana olivat katolinen, ortodoksinen, luterilainen ja reformoitu näkemys).
Odotin etiikan olevan kokonaisuudesta se mielenkiintoisempi puolisko, mutta lopulta koinkin toisin. Itse aiheet olivat kyllä kiintoisia, mutta jotenkin en valtavasti jaksanut keskittyä tai paneutua niihin. Eettisten kysymysten pohtiminen on toki miellyttävää sekä tarpeellista, mutta etiikan teoria ei siltä niin kovasti tuntunut. Luennoilla huomasin lisäksi usein, että erityisesti annetut lukutiedot eivät aina olleetkaan ihan paikkansapitäviä (olin huomaavinani tätä esimerkiksi katolisen ja ortodoksisen kirkon jakaantumisvuoden sekä katolilaisten lukumäärän Suomessa suhteen).
Oman etiikkani pohjana haluan pitää Raamattua, ja jos minulla vain olisi aikaa, olisi kiinnostavaa paneutua syvemmin esimerkiksi eri kirkkojen eettisiin käsityksiin ja vertailla niitä itse omaksumiini käsityksiin. Samoin olisi luultavasti hyödyllistä omata tietämystä myös siitä, miten kirkkojen etiikat poikkeavat toisistaan. Nyt se ei nimittäin kovin suuresti minulle kirkastunut. Kirkkojen käsitykset käytiin kyllä läpi, mutta itselleni ei hahmottunut kovin selkeää kuvaa niiden verrannollisuudesta ja suhteesta toisiinsa.
Kreikka
Koinee-kreikka on ollut todella hauskaa kaltaiselleni kielimiehelle. Kuten yleensäkin, on kreikassa omat haasteelliset ja omat helpot puolensa. Vaikeana asiana mainitsen erilaisten muotojen paljouden: verbien parissa vilahtelevat esimerkiksi sanat aktiivi, mediumi ja passiivi, indikatiivi, imperatiivi, konjunktiivi ja optatiivi, nominien yhteydessä nominatiivi, genetiivi, datiivi ja akkusatiivi sekä vokatiivi. Verbit taipuvat persoonamuodoissa niin kuin suomessakin. Sanoilla on suvut kuten monessa muussa indoeurooppalaisessa kielessä. Kirjaimetkin ovat erilaiset, mikä voi joillekin olla ainakin alussa haastavaa.
Toisaalta esimerkiksi kielen artikkelit ovat lopulta hyvin yksinkertaiset, kun oppii niiden niin sanotut litaniat eri sijamuodoissa. Sanastossa on paljon "tuttua", äkkiä ymmärränkin, mistä monet käyttämämme lainasanat tulevat. Kielessä on korkomerkit akuutti, gravis ja sirkumleksi (näyttävät suunnilleen tällaisilta: ´, ` ja ~), yleensä yksi jokaisessa sanassa, ja säännöt niiden sijoittamiseen ovat mielestäni kohtuullisen vaikeat – lisäksi merkit voivat vielä vaihdella sanaa taivutettaessa! Mutta helppoa on se, että meidän opettelemassamme ääntämyksessä ne kaikki merkitsevät oikeastaan samaa: sävelvaihtelun sijaan on kyse sanan painollisesta tavusta.
Eräs mielenkiintoinen havainto on ollut huomata jotain yhteistä kreikan ja aiemmin opettelemani venäjän kielen välillä. Tämä yhteinen piirre on käsittääkseni kielitieteellisesti nimitettynä aspekti. Kyse on siitä, onko verbillä ilmaistu tekeminen ikään kuin keskeneräistä vai saatu loppuun. Venäjässä, niin kuin kreikassakin, tämä on tärkeä asia, vaikka me saatamme pitää sitä melko merkityksettömänä. Venäjässä monelle tekemiselle on kaksi sanaa, joista toinen viittaa valmiiksi tehtyyn ja toinen kesken olevaan tai jatkuvaan tekemiseen. Kreikassa taas on tietyt tempukset ("aikamuodot") ilmaisemaan tätä asiaa. Preesens viittaa toistuvaan tai meneillään olevaan nykyhetkiseen toimintaan, imperfekti puolestaan siihen, että menneisyydessä jokin on ollut toistuvaa tai jatkuvaa. Aoristilla kuvataan menneisyydessä valmiiksi tullutta tekemistä, perfektillä ja pluskvamperfektillä taas ikään kuin äskeisten yhdistelmiä: perfekti viittaa siihen, että jokin on tehtynä, pluskvamperfekti taas siihen, että jokin oli tehtynä. Mutkikasta ehkä, mutta sangen kiehtovaa! Kreikassa siis mietitään ehkä enemmän tekemisen laatua kuin sitä, mihin tekeminen ajallisesti sijoittuu.
Raamatun tutkimisessa tämä ja kreikan osaaminen muutenkin ovat arvokas työväline. Jos osaa lukea Raamattua suoraan kreikaksi, moni asia avautuu eri tavalla, syvemmin kuin käännöksistä. On tärkeää oppia ymmärtämään, miten kieli toimii ja joskus myös, millaista sen "ajattelu" on. Voin suositella kreikan opiskelua lämpimästi, edes joidenkin perusasioiden ymmärtäminen auttaa jo paljon. Netistä suosittelen Bible Hub -sivuston tekstianalyysiosiota, se on auttanut minua paljon jo ennen ja auttaa edelleen, kun haluan tarkistaa Raamatun tekstin sanoja ja rakenteita.
Kreikan opinnot ovat olleet kohtuullisen työläät, läksyjä on toisinaan hyvin pitkältikin, lisäksi on sanakokeita ja suurempia kokeita. Keskeinen toistuva tehtävä on kieliopillinen määritteleminen: tulee määritellä tekstissä käytettävän sanan taivutusmuoto, esimerkiksi aktiivin indikatiivin preesens, yksikön 3., ja antaa sanan perusmuoto ja suomennos. Tämä on hyvin aikaavievää, sillä yleensä tulee määritellä lähes kaikki katkelmassa esiintyvät sanat oman kaavansa mukaan.
On ollut palkitsevaa ja miellyttävää huomata, että jo melko lyhyen ajan jälkeen minulla on valmius kääntää yksinkertaista kreikankielistä tekstiä. Minähän osaan! Sanojen opettelukin on ollut tämän kielen kohdalla ihmeellisen helppoa, olen omaksunut uudet sanat usein vain parin katsomiskerran jälkeen. Odotan, mitä loput tästä pitkästä kokonaisuudesta tuovat tullessaan.
Tähän väliin vielä varoitus: koinee-kreikalla ei kuulemma pärjää nykyajan Kreikassa. On tapahtunut niin suuri kehitys, että koineen ja nykykreikan välillä voidaan jopa puhua eri kielistä.
Uskontotiede: Perusopintojen täydentävä kirjallisuus
Uskontotieteen kurssin suorittaminen oli hieman poikkeuksellista: tuli erään englanninkielisen kirjan pohjalta kirjoittaa kaksi esseetä ja palauttaa ne määräaikaan mennessä. Kirjan oli kirjoittanut Ninian Smart, ja se käsitteli uskontoja ja niiden arviointia nykyajan maailmassa. Aihepiirin suhteen oltiin siis matkalla ensimmäisen kurssin perusteista ja suomalaisesta muinaisuskosta kohti maailmanuskontoja. Esseet tuli kirjoittaa siitä, millaisia haasteita uskonnot kohtaavat nykyajan maailmassa ja miten oma uskontotieteen tuntemus voi olla työelämässä hyödyksi.
Eräs merkittävä ajatus pyöri mielessäni työtä tehdessäni: koska olen itse kristitty, voinko arvioida omaa uskoani vain yhtenä monista maailmanuskonnoista, vai tulisiko minun ajatella, että kristinusko on jotain aivan muuta, jolla ei ole mitään yhteistä maailmanuskontojen kanssa? Lopulta päädyin ehkäpä johonkin välimaastoon. Mielestäni kristinuskoa voidaan vertailla toisiin uskontoihin esimerkiksi toteamalla, että jonkinlaista jumalauskoa on sekä siinä että muissa uskonnoissa. On todella olemassa samankaltaisia piirteitä, opetuksia ja tapoja. Mutta uskon silti, että kristinusko tai enemmänkin Kristus poikkeaa olennaisella tavalla kaikesta muusta. Otan vapauden turvautua siihen Jeesuksen sanaan, että hän on totuus (Joh. 14:6). Uskon siis, että totuus on tietty persoona, johon voi uskoa tai olla uskomatta.
On siis kyse uskonasioista, mutta siitä huolimatta erilaisten uskojen arvioiminen ei ole mahdotonta. Usein sanotaan, että uskonto on vain jokin tunne, jonka todenperäisyyden tueksi ei ole mahdollista löytää minkäänlaisia perusteluja. Olen jyrkästi eri mieltä. Väitän, että uskontoja todella voi arvioida, niin kuin Smartinkin pointti mielestäni on (tosin kriteerien ei tarvitse välttämättä olla niin posmodernististen arvojen mukaiset kuin hänellä). On mahdollista argumentoida uskon puolesta ja sitä vastaan. On mahdollista käydä asiallista, sopivan kriittistä, todisteisiin pohjautuvaa keskustelua uskoista. Eräällä tapaa koen sen jopa kutsumuksekseni, tosin en välttämättä aivan ensisijaiseksi. Jos minä uskon, että Kristus on totuus, niin mielelläni haluan sitä kyetä myös perustelemaan ihmisille, jos näin on tarkoitettu.
Eksegetiikka: Uusi testamentti
Eksegetiikka oli kenties odotetuin opintojakso periodissa. Olin kuullut siitä tietynlaisia kauhutarinoita, että jos on uskovainen, voi joutua koetukselle. Mutta lopultakaan en kokenut eksegetiikkaa omalla kohdallani sillä tavalla. Kurssilla toki kohtasin tiettyjä väitteitä, joista itse uskon eri tavalla, mutta ne eivät horjuttaneet omaa uskoani. Pikemminkin usein väitteille oli helppo esittää vasta-argumentteja, ja joskus ne olivat mielestäni niin puutteellisia, että jo se riitti pitämään mieleni hyvin rauhallisena niiden edessä.
Juuri eksegetiikan alun aikoihin olin saanut luettua Lee Strobelin kirjan Tapaus Kristus, jonka olin kaveriltani saanut lainaan. Tässä kirjassa, jota muuten voin ilolla suositella kaikille, jotka ajattelevat kristinuskon olevan huonosti perusteltua, käsiteltiin laajasti Jeesuksen elämää, persoonaa ja ristinkuolemaa sekä evankeliumien luotettavuutta (teoksen tunnelma oli siis hyvin eksegeettinen!). Siinä haastateltiin lukuisia koulutettuja eri alojen asiantuntijoita, jotka antoivat lausuntojaan Jeesuksesta. Kirjan jälkeen oli helppoa suoraan vastata joihinkin argumentteihin, joita esimerkiksi Raimo Hakolan ja Juha Pakkalan arkeologiakirjassa Kristinuskon ja juutalaisuuden juuret esitettiin.
Toiset kaksi kirjaa, jotka sisältyivät tämän opintojakson kirjallisuuteen, olivat Lars Aejmelaeuksen Kristinuskon synty sekä Heikki Räisäsen Mitä varhaiset kristityt uskoivat?, joka olikin jo ennestään tuttu. Nämä kirjat olivat mielestäni sävyltään hiukan erilaisia. Räisäsen kirja on minusta melko aktiivisesti vastaan perinteistä kristinuskoa, kun taas Aejmelaeuksen kirja oli hyvin vaihteleva. Välillä koin saavani siitä jopa hengellisesti todella arvokasta tietoa ja rakennusta, kun taas välillä luin sieltä samantyyppisiä ajatuksia kuin muuallakin nykyeksegetiikan valtavirrassa esiintyy.
Eräs merkittävä piirre, jonka huomasin melko kauttaaltaan materiaaleissamme, olivat mielestäni aivan liian hätäisen oloisesti tehdyt johtopäätökset. Tuntuu, että tutkijat ovat suunnilleen tekstien ensisilmäyksen perusteella päätelleet niissä olevan esimerkiksi paljon ristiriitaisuuksia, vaikka hiemankin tarkempi tutkiminen voisi osoittaa tekstien olevan yhdenmukaistettavissa. Itse "provosoiduin" viime kesänä tekemään kronologisen harmonian evankeliumien pääsiäiskertomuksista juuri sen tähden, että halusin itse katsoa, olisiko tekstit mahdollista sovittaa yhteen kokonaisuudeksi. Huomasin sen onnistuvan suurilta osin erittäin hyvin. Projektini tuotoksena syntynyt tiedosto on edelleen annettavissa kenelle vain kiinnostuneelle, joka sitä pyytää, infoa voi lukea täältä: http://childwhospoke.blogspot.fi/2014/10/apologeettinen-suurprojektini.html
Aluksi ihminen saattaa havaita elämänsä ilmiöissä asioita, jotka kuitenkin pyyhkiytyvät olemattomiin hänen tarkastellessaan asioita uudelleen. Mielestäni näin on usein myös eksegeettisen tutkimuksen kanssa. Liian usein nopeita johtopäätöksiä julistetaan ikään kuin faktoina. Kurssilla useamman kerran huomiotani kiinnitti sanojen "ehkä", "luultavasti" ja "todennäköisesti" puute, samoin potentiaalimuodon. Sen sijaan esimerkiksi ajatus, että Johanneksen evankeliumin tietyt luvut on kirjoittanut myöhempi "kirkollinen redaktori", Q-lähteen olemassaolo sekä Paavalin kirjeiden jako aitoihin ja epäaitoihin otettiin minusta lähes selvinä tosiasioina, vaikka niitä vastaan on olemassa mielekkäitä perusteluja tai niiden tueksi käytetyissä argumenteissa joitakin puutteita.
Esimerkiksi Paavalin tiettyjen kirjeiden epäaitouden perustelujen suhteen mieltäni jäivät askarruttamaan jotkin kysymykset. Osa kirjeistä on rajattu aitouden ulkopuolelle esimerkiksi sellaisten perusteiden tukemina kuin "ei samanlainen tyyli kuin aidoissa kirjeissä", "ei samankaltaista sanastoa" ja "ei samanlaisia asioita". Miksi näiden asioiden olisi välttämättä puhuttava epäaitouden puolesta, entä jos kirjoittaja on vaihtanut tyyliään ja sanastoaan esimerkiksi kohderyhmäänsä ajatellen? On vaikea ajatella kirjailijaa, joka aina pysyisi tismalleen samoissa sanoissa, samassa tyylissä saati sitten kirjoittaisi aina samoista asioista.
Tervetullutta on omalle kohdalleni ollut myös päälinjojen kanssa erilainen näkökulma eksegetiikkaan, mistä olen saanut maistiaisia muun muassa STI:n kautta. Avarampi kuva lienee joiltain osin parempi kuin sellainen, jossa tiedot esimerkiksi Raamatusta rajoittuvat täysin yliopistoteologiaan. On hyvä olla kriittinen, sekä ulkoapäin tulevia väitteitä että myös omia käsityksiä kohtaan.
Mutta tokikaan minulla ei ole pelkästään kritiikkiä kurssia kohtaan. Se oli mielenkiintoinen, mukavaa oli erityisesti eri luennoitsijoiden paljous (joukossa myös itse Heikki Räisänen, joka vastasi kysymyksiimme) ja kohtuullisen laaja setti eri aihepiirejä, muun muassa Israelin arkeologia, gnostilaisuus ja juutalaiskristillisyys. Useita aihepiirejä ymmärrettävästi vielä tässä vaiheessa käsiteltiin melko pintapuolisesti, mutta vaikka moni esimerkiksi Raamattuun liittyvä asiasisältö oli minulle jo ennestään tuttua, opin paljon uuttakin. Suoritustapa oli mukava, kirjat sai suorittaa pienryhmissä siten, että tapaamiskerroille luettiin kirjoista tietyt sivut, joiden pohjalta sitten yhdessä keskusteltiin ja kirjoitettiin esseitä (kymmenen kappaletta, yksi per aihepiiri). Siten tälläkin kurssilla tentin ainoastaan luennot. Kirjoista ei pienryhmätyöskentelynä tarvinnut lukea niin paljoa, ja ryhmäkeskustelut olivat kivoja ja herättivät ajatuksia. Ryhmämme oli aikaansaava ja mielestäni henkemme oli hyvä.
On herännyt kiintoisia kysymyksiä, kuten se, miten tulisi käyttää käsitteitä "kristitty" ja "juutalainen" puhuessamme alkuseurakunnan ajoista. Selvää lienee, että nykyään noihin käsitteisiin voi sisältyä paljonkin sellaista, mikä ei niitä luonnehtinut vielä ensimmäisellä vuosisadalla. Käsitteiden määrittelyn olen huomannut olevan valtavan tärkeää paitsi tieteessä, myös elämän keskusteluissa muutenkin.
Olen myös edelleen miettinyt sitä, kun jotkut yhä väittänevät, että teologia ei olisi tiedettä ja se täytyisi siksi poistaa yliopistosta. Näille henkilöille (joiden otaksun monien olevan ateistisia) voisin heittää pohdittavaksi seuraavanlaisen ajatuksen, johon olen törmännyt lukukaudella: Nykypäivänä teologit ja ateistit käyttävät usein melkein täsmälleen samoja argumentteja. Onko ateismikin siis epätieteellistä? Vai onko myös teologinen tutkimus oikeutettua lukea tieteen piiriin?
Omasta mielestäni yliopistoteologia on nimenomaan juuri tiedettä, jota tehdään tieteellisin metodein. Tämä ei toki tarkoita, että kaikki sen tulokset olisivat automaattisesti tosia. Niitä, kuten ateisminkin käsityksiä, on lupa koetella ja arvioida.
Palaillemme (huomaa potentiaali :)) asioihin jälleen seuraavan periodin jälkeen. Kiitos sinulle, hyvä lukijani, ja antoisaa loppuvuotta!
keskiviikko 24. joulukuuta 2014
sunnuntai 26. lokakuuta 2014
Kokemuksia teologian opiskelusta 1: Homma lähtee käyntiin!
Ensimmäisen vuoden ensimmäinen periodi.
Syksy on jo tullut, ja on aika kertoa hieman, miten opiskeluni teologisessa tiedekunnassa ja elämäni uudessa paikassa on lähtenyt käyntiin. Olen saanut oppia näiden suunnilleen parin kuukauden aikana jo monenmoista, alkanut integroitua paikkakunnalle, käynyt lukuisissa tapahtumissa anglikaanimessusta kaupunkisuunnistukseen, ja toki tutustunut valtavaan määrään uusia ihmisiä niin opiskelun kuin vapaa-ajan merkeissä.
Aluksi opiskelusta. Aivan ensimmäiseksi oli tietenkin "orientoiva viikko", josta minua oli informoitu kirjeitse, ja joka sisälsi tutustumista sekä yliopistossa opiskeluun että opiskelijatovereihin. Jo tuon tuiki hyödyllisen viikon aikana tunsin päässeeni sisälle opiskelumaailmaan niin fyysisesti kuin aineettomastikin.
Opinnot sisälsivät ensimmäisessä periodissa filosofiaa, viestintä- ja vuorovaikutustaitoja sekä uskontotiedettä. Varsinaista teologiaa ei siis vielä ole juurikaan ollut, vaikka uskontoa tai hengellisiä asioita on sivuttu kaikissa kolmessa opintojaksossa. Mielenkiintoinen havaintoni onkin, että niin erilaisilta kuin ne ehkä aluksi kuulostavatkin, on filosofian, viestinnän ja uskontotieteen opinnoissa ollut paljon yhtäläisyyksiä. En näe sitä ollenkaan huonona asiana, mielestäni se vain lisää perspektiiviä käsiteltäviin aiheisiin: erilaiset opettajat kertovat oman osaamisalueensa perusteella ja eri tavoin lähestyen samasta aiheesta. Ylipäätänsä en näe tässä vaiheessa kovinkaan hyviä syitä välttämällä välttää sekaantumista toisiin tieteenaloihin ja vain pysytellä oman aineen ja omien metodien kimpussa samalla kun toinen tieteenala voisi valottaa merkittäväästi tutkittavaa asiaa.
Filosofia
Filosofian opinnot koostuivat luennoista, erillisistä keskusteluryhmistä sekä kirjan luvusta. Kirjana oli Esa Saarisen Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin. Tuhti kirja eteni johdonmukaisesti käsitellen yksittäisiä tunnettuja filosofeja alkaen Antiikin ajasta ja Sokrateesta ja päätyen Nietzscheen. Matkan varrella tulivat tutuiksi muun muassa Platon, Aristoteles, Descartes, Hume, Kant ja Hegel, mutta myös teologisemmat Augustinus sekä Tuomas Akvinolainen, jotka oli luettu filosofien joukkoon ainakin osittain.
Mitä huomioita esitän kirjasta? Pari ajatusta minulle nousee. Ensiksikin, filosofien keskuudessa näyttää vallinneen niin sanottu viha-rakkaussuhde. Hyvin usein myöhäisempi filosofi jollain tapaa kritisoi edeltäjänsä ajatuksia, vaikka joitakin niitä saattoi myös itse säilyttää. Näin oli – mistä en aiemmin muista kuulleenikaan – esimerkiksi Platonin ja Aristoteleen sekä Humen ja Kantin välillä.
Toinen kiintoisa huomio sen sorttiselta ihmiseltä, jollainen itse olen, on se, että filosofit käyttivät paljon jumalan käsitettä. Mutta tulee heti huomauttaa: monellakaan ei tämä jumala ollut sellainen kuin vaikkapa Raamatun opettama Jumala, vaan usein tietynlainen käsite tai olento, joka tarvittiin pitämään henkilön filosofiaa koossa. Näin esimerkiksi Descartesilla ja Leibnizilla. Spinoza taas ajatteli, että olemassa on vain yksi ja ainoa substanssi, Jumala. Mutta hänen käsityksensä oli jokseenkin panteistinen, erillispersoonat tai aineelliset kappaleet eivät hänen mukaansa olleet erotettavissa kokonaisuudesta, jonka osia ne olivat. Lisäksi Spinozan ajattelussa vallitsi jyrkkä determinismi, "välttämättömyyden pakon" ajatus: ilmeisesti edes Jumalalla itsellään ei ollut vapaata tahtoa. Berkeley taas – hän oli sentään piispa! – ajatteli niinkin kumouksellisesti, että olemassa ovat Jumala ja äärelliset henget ja ideat, joita näillä hengillä on, mutta materiaa ei todellisuudessa ole.
Luentojen, kirjan ja keskusteluryhmien kautta tulin enemmän myös ajatelleeksi skeptisismiä. Voi olla yllättävää, että vaikka olen uskovainen, pidän itseäni tietyssä mielessä hyvin skeptisenä ihmisenä. Epäilen monia asioita, joita minulle sanotaan, haluan tutkia, onko asia todellisuudessa näin. Esimerkiksi en pidä tiedettä ja sen tuloksia niin aukottomina, että uskaltaisin laskea niiden varaan elämäni. Haluan pitää mielessäni tieteen erehtyväisyyden ja sen, että se ei välttämättä kerro totuutta asioista. Itse asiassa minusta ei ole yhtään epävarmempaa että Jumala aikaansaa ihmeitä kuin että valonnopeus on mitä on. Minun on muistettava, että tieteelläkin on lähtöoletuksensa, jotka tutkimuksessa otetaan itsestäänselvyyksinä – esimerkiksi sellainen oletus, että maailmasta yleensä voidaan saada tietoa, tai että maailma ylipäätänsä on olemassa eikä ole vain harhakuvaa! Normaalisti ihminen ei ehkä tule ajatelleeksi sitä, miten hän todistaisi nuo oletukset – hän ottaa ne itsestäänselvyyksinä. Siksi tieteen ja uskon vastakkainasettelu ei ehkä olekaan niin ilmiselvä kuin mitä yleensä annetaan ymmärtää. Itse haluan painottaa, että mielestäni kummassakin on kyse nimen omaan uskosta.
Mietiskelin, että tulenkohan koskaan pääsemään epäilystäni eroon. Tarkoitan esimerkiksi varovaisuutta luottaa sokeasti lähteisiin ja vastaanottamaani informaatioon. Lähdekritiikki on tieteessä toki hyödyllinen asia, mutta johonkin täytynee uskaltaa luottaakin (tai uskoa). Sillä jos skeptisismiä alettaisiin soveltaa käytäntöön, niin millaisia sovellutuksia saisimmekaan! Ehkä ihmisiä, jotka eivät välitä mistään, koska he eivät usko pystyvänsä todistamaan minkään olemassaoloa...
No, mielestäni filosofia oli kiintoisaa ja oli mukavaa, että se oli jaettu ikään kuin kolmeen osioon. Luennot olivat suurimmaksi osaksi ymmärrettäviä, niisä käsiteltiin ytimekkäästi esimerkiksi filosofian osa-alueita ja koulukuntia. Ryhmäkeskustelut olivat kiintoisia, riitti intoa keskustella toisten kanssa syvällisistä aiheista kuten sokraattisesta metodista, argumentaatiosta ja eksistentialismista. Etukäteen kerroille tuli lukea tietty aineisto. Kirjoitin myös esseen erään tekstin pohjalta.
Viestintä- ja vuorovaikutustaidot
Argumentaatiota sivuttiin myös toisen aineen, viestintä- ja vuorovaikutustaitojen, tunneilla. Niissäkin oli kyse tiiviimmästä kanssakäymisestä, sillä ryhmässä oli vain pieni määrä jäseniä. Tunneilla oli keskusteluharjoituksia ja lisäksi piti valmistella omatoimisesti paneelikeskustelu, tietoa välittävä puhe (jonka pidin aiheesta, johon jo lukioaikoina perehdyin, satavuotisesta sodasta) sekä argumentoiva puhe. Eniten kotonani olin ehkä juuri viimeisimmässä, onnistuin ottamaan mukaan huumoria mutta silti pysymään vakuuttavana. Aiheenani oli opiskelemaan pääsevien sukupuolikiintiöiden vastustaminen ja kyvykkyyden korostaminen sopivampana kriteerinä.
Puhetaitojen opettelemista pidän hyvin hyödyllisenä, sillä koen kutsumusta Raamatun ja hengellisten asioiden opettajaksi, missä roolissa sellaista taitoa hyvin todennäköisesti tarvitsen. Omalla kohdallani on sattunut alkuvuodesta 2013 pienoinen ihme: siihen asti minua piinannut esiintymispelko lähti elämästäni lähes kokonaan yhtäkkisesti. Kun pidin myöhemmin paikallisessa helluntaiyhteisössä opetuspuheita, tunsin tilanteen miellyttäväksi ja luontevaksi. Nykyään nautin esiintymisestä!
Argumentaation suhteen minulle kirkastui eräs asia ehkä osin kummankin aineen kautta. Nimittäin retorikon ja argumentoijan välillä nähty ero. Eräs näkökanta on, että siinä missä retorikko yrittää vakuuttaa ihmisiä oman asiansa puolesta erilaisin retorisin tehokeinoin, argumentoija pyrkii etsimään perusteltua totuutta. Ehkä tämä on hieman kärjistettyä, mutta tuon kaavan mukaisesti haluaisin itse olla nimenomaan argumentoija, etsiä argumentoiden totuutta, vaikka se olisi oman mielipiteeni vastainen. Mutta retoriikkaa voi mielestäni käyttää oikean asian ajamiseen, kunhan pääpaino on toimivassa argumentaatiossa.
Puheviestinnässä käsiteltiin myös jonkin verran uskonnollisia teemoja, kuuntelimme esimerkiksi helluntailaista, luterilaista ja ortodoksista puhetta. Lisäksi hengelliset teemat näkyivät paneelikeskustelujen aiheissa. Aineista lähimmin uskontoon ja hengellisiin kysymyksiin linkittyi kuitenkin uskontotiede.
Uskontotiede: Uskontotieteen perusteet
Tämä kokonaisuus koostui luennoista yhdessä kirjallisuuden (materiaalia kolmesta kirjasta) kanssa. Lopulta oli tentti, jossa oli kolme kysymystä luentojen ja kolme kirjallisuuden pohjalta – kysymyksistä sai valita neljä, joihin vastasi. Koska itse en ollut niin hyvin perehtynyt kirjoihin, painotin tentissä luentokysymyksiä, joista kirjoittamani esseet onnistuivatkin mielestäni parhaiten.
Luennolla käsiteltyihin aiheisiin kuuluivat uskontotieteen muotoutuminen ja historia, myytin ja pyhän käsitteet, uskonnon määrittely, suomalainen muinaisusko, samanismi ja magia sekä nopeasti läpikäytyinä myös vapaamuurarius sekä kognitiivinen uskontotiede. Kirjallisuus liikkui osittain samoissa teemoissa, mutta siinä syvennyttiin osaltaan myös uskontoon yhdessä psykologian sekä feminismin kanssa – feminismiä olimme käsitelleet toisesta näkökulmasta myös filosofian ryhmissä.
Keskeinen aihe etenkin luennoilla oli kysymys uskontotieteen ja sen osa-alueiden ja uskontotieteilijöiden reduktiivisuudesta ja ei-reduktiivisuudesta. Ei-reduktiivisuus tarkoittaa niin kutsuttua "ymmärtävää" lähestymistapaa, kun taas reduktiivisuus "selittävää". Reduktiiviset tutkijat pyrkivät palauttamaan uskonnon esimerkiksi psykologian lainalaisuuksiin, toisin sanoen selittämään uskontoa psyykkisin tekijöin. Ei-reduktiiviset taas jättävät sellaiset pohdinnat enemmän tai vähemmän pois ja pyrkivät ymmärtämään uskontoa, he saattavat antaa uskonnolle tai esimerkiksi pyhän käsitteelle tai kokemukselle sui generis -luonteen, joka tarkoittaa suunnilleen sitä, että se on jotain omanlaistaan niin, että sitä ei voi selittää palauttamalla. Nämä kaksi pääuomaa tuntuivat kilpailevan keskenään.
Itse uskonvakaumuksen omaavana minulle on luontevaa ajatella, että uskoni on enemmän kuin jokin psyykkinen ilmiö, joka tapahtuu pääni sisällä. Sitä kautta koin jonkinlaista sympatiaa ei-reduktiivisia tutkijoita kohtaan. En kuitenkaan sano, että kaikki olisi jotenkin sui generis -luonteista tai että mitään hengellisten ihmisten keskuudessa tapahtuvaa ei voisi selittää psyykkisillä prosesseilla. En vain itse usko, että kaiken tulisi välttämättä rajoittua siihen, mitä päämme sisällä tapahtuu.
En siis ole materialisti – mitä aihetta sivusimme filosofian ryhmissä. Mutta yhtä vähän olen Berkeleyn kaltainen "antimaterialisti", niin kuin hänet leikkisästi nimesin, sillä uskon, että materiaalinen maailma on todellinen ja sillä myös on ihmiseen vaikutusta.
Elämästä ja opiskelusta muuten
Vapaa-aikaakin on riittänyt kaiken opiskelun rinnalla, ja olenkin innokkaasti käynyt tekemässä "ekskursioita" erilaisiin paikallisiin hengellisiin tilaisuuksiin. Olen tehnyt listan paikallisista seurakunnan tai kirkon nimeä kantavista yhteisöistä ja niitä todella riittää! Tarkoitukseni ei silti ole ensisijaisesti käydä mahdollisimman monessa, vaan muodostaa pysyvämmänluonteisia hengellisiä yhteyksiä ja suhteita toisiin uskovaisiin. En halua olla vain paikasta toiseen kiertävä kulkija, vaan janoan todellista yhteyttä.
Lisäksi tiedekunnan ja yliopiston toimijoiden tahoilta on järjestetty monenlaisia tapahtumia (kuten kiertoajelu ja fuksiseikkailu sekä tietenkin fuksiaiset), joissa olen viihtynyt ja hankkiutunut tutuiksi monien kanssa. Tämänhetkisen kokemukseni valossa voin sanoa, että tiedekunnasta löytyy todella monenlaisia ihmisiä lukuisista eri taustoista, minkä toivon koituvan elämän rikastuttamiseksi ja antoisiksi keskusteluiksi, muun muassa.
Opiskelu on ollut ainakin tähän mennessä kivaa. Intoa riittää ja olen päässyt jo jonkinlaiseen lukemisen makuun, vaikka en luonteeltani ahkera lukija olekaan. Tenttikirjojen lisäksi on niin valtavasti muitakin kirjoja, jotka haluaisin lukea. Nyt on esimerkiksi luennassa Lee Strobelin Tapaus Kristus ja pian pitäisi aloittaa myös ensimmäinen Puolimatkani. Ne lienevät hyvää vastapainoa yliopistoteologialle, jonka otteen uskon olevan hyvin erilainen. Haluan itseni muistavan, että kaikki, mitä yliopistossa minulle opetetaan tieteellisenä tietona, ei välttämättä olekaan totta, niin vakavalta kuin tämän toteaminen kuulostaakin. Saakoon opinnoissani vallita terve skeptisismi ja olkoon ihanteenani olla totuutta etsivä argumentoija. Mutta ei siinäkään vielä kaikki, vaan haluan olla tätä Jumalan lapsena ja käyttää järkeäni Hänen kunniakseen.
Parin kuukauden kuluttua sitten ehkäpä tuntoja periodista kaksi? Sen onkin sitten tarkoitus sisältää Uuden testamentin eksegetiikkaa, Uuden testamentin kreikkaa, etiikkaa ja uskontotieteen kirjan lukemista ja esseekirjoitusta. Jääkää hyvästi tällä erää!
Syksy on jo tullut, ja on aika kertoa hieman, miten opiskeluni teologisessa tiedekunnassa ja elämäni uudessa paikassa on lähtenyt käyntiin. Olen saanut oppia näiden suunnilleen parin kuukauden aikana jo monenmoista, alkanut integroitua paikkakunnalle, käynyt lukuisissa tapahtumissa anglikaanimessusta kaupunkisuunnistukseen, ja toki tutustunut valtavaan määrään uusia ihmisiä niin opiskelun kuin vapaa-ajan merkeissä.
Aluksi opiskelusta. Aivan ensimmäiseksi oli tietenkin "orientoiva viikko", josta minua oli informoitu kirjeitse, ja joka sisälsi tutustumista sekä yliopistossa opiskeluun että opiskelijatovereihin. Jo tuon tuiki hyödyllisen viikon aikana tunsin päässeeni sisälle opiskelumaailmaan niin fyysisesti kuin aineettomastikin.
Opinnot sisälsivät ensimmäisessä periodissa filosofiaa, viestintä- ja vuorovaikutustaitoja sekä uskontotiedettä. Varsinaista teologiaa ei siis vielä ole juurikaan ollut, vaikka uskontoa tai hengellisiä asioita on sivuttu kaikissa kolmessa opintojaksossa. Mielenkiintoinen havaintoni onkin, että niin erilaisilta kuin ne ehkä aluksi kuulostavatkin, on filosofian, viestinnän ja uskontotieteen opinnoissa ollut paljon yhtäläisyyksiä. En näe sitä ollenkaan huonona asiana, mielestäni se vain lisää perspektiiviä käsiteltäviin aiheisiin: erilaiset opettajat kertovat oman osaamisalueensa perusteella ja eri tavoin lähestyen samasta aiheesta. Ylipäätänsä en näe tässä vaiheessa kovinkaan hyviä syitä välttämällä välttää sekaantumista toisiin tieteenaloihin ja vain pysytellä oman aineen ja omien metodien kimpussa samalla kun toinen tieteenala voisi valottaa merkittäväästi tutkittavaa asiaa.
Filosofia
Filosofian opinnot koostuivat luennoista, erillisistä keskusteluryhmistä sekä kirjan luvusta. Kirjana oli Esa Saarisen Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin. Tuhti kirja eteni johdonmukaisesti käsitellen yksittäisiä tunnettuja filosofeja alkaen Antiikin ajasta ja Sokrateesta ja päätyen Nietzscheen. Matkan varrella tulivat tutuiksi muun muassa Platon, Aristoteles, Descartes, Hume, Kant ja Hegel, mutta myös teologisemmat Augustinus sekä Tuomas Akvinolainen, jotka oli luettu filosofien joukkoon ainakin osittain.
Mitä huomioita esitän kirjasta? Pari ajatusta minulle nousee. Ensiksikin, filosofien keskuudessa näyttää vallinneen niin sanottu viha-rakkaussuhde. Hyvin usein myöhäisempi filosofi jollain tapaa kritisoi edeltäjänsä ajatuksia, vaikka joitakin niitä saattoi myös itse säilyttää. Näin oli – mistä en aiemmin muista kuulleenikaan – esimerkiksi Platonin ja Aristoteleen sekä Humen ja Kantin välillä.
Toinen kiintoisa huomio sen sorttiselta ihmiseltä, jollainen itse olen, on se, että filosofit käyttivät paljon jumalan käsitettä. Mutta tulee heti huomauttaa: monellakaan ei tämä jumala ollut sellainen kuin vaikkapa Raamatun opettama Jumala, vaan usein tietynlainen käsite tai olento, joka tarvittiin pitämään henkilön filosofiaa koossa. Näin esimerkiksi Descartesilla ja Leibnizilla. Spinoza taas ajatteli, että olemassa on vain yksi ja ainoa substanssi, Jumala. Mutta hänen käsityksensä oli jokseenkin panteistinen, erillispersoonat tai aineelliset kappaleet eivät hänen mukaansa olleet erotettavissa kokonaisuudesta, jonka osia ne olivat. Lisäksi Spinozan ajattelussa vallitsi jyrkkä determinismi, "välttämättömyyden pakon" ajatus: ilmeisesti edes Jumalalla itsellään ei ollut vapaata tahtoa. Berkeley taas – hän oli sentään piispa! – ajatteli niinkin kumouksellisesti, että olemassa ovat Jumala ja äärelliset henget ja ideat, joita näillä hengillä on, mutta materiaa ei todellisuudessa ole.
Luentojen, kirjan ja keskusteluryhmien kautta tulin enemmän myös ajatelleeksi skeptisismiä. Voi olla yllättävää, että vaikka olen uskovainen, pidän itseäni tietyssä mielessä hyvin skeptisenä ihmisenä. Epäilen monia asioita, joita minulle sanotaan, haluan tutkia, onko asia todellisuudessa näin. Esimerkiksi en pidä tiedettä ja sen tuloksia niin aukottomina, että uskaltaisin laskea niiden varaan elämäni. Haluan pitää mielessäni tieteen erehtyväisyyden ja sen, että se ei välttämättä kerro totuutta asioista. Itse asiassa minusta ei ole yhtään epävarmempaa että Jumala aikaansaa ihmeitä kuin että valonnopeus on mitä on. Minun on muistettava, että tieteelläkin on lähtöoletuksensa, jotka tutkimuksessa otetaan itsestäänselvyyksinä – esimerkiksi sellainen oletus, että maailmasta yleensä voidaan saada tietoa, tai että maailma ylipäätänsä on olemassa eikä ole vain harhakuvaa! Normaalisti ihminen ei ehkä tule ajatelleeksi sitä, miten hän todistaisi nuo oletukset – hän ottaa ne itsestäänselvyyksinä. Siksi tieteen ja uskon vastakkainasettelu ei ehkä olekaan niin ilmiselvä kuin mitä yleensä annetaan ymmärtää. Itse haluan painottaa, että mielestäni kummassakin on kyse nimen omaan uskosta.
Mietiskelin, että tulenkohan koskaan pääsemään epäilystäni eroon. Tarkoitan esimerkiksi varovaisuutta luottaa sokeasti lähteisiin ja vastaanottamaani informaatioon. Lähdekritiikki on tieteessä toki hyödyllinen asia, mutta johonkin täytynee uskaltaa luottaakin (tai uskoa). Sillä jos skeptisismiä alettaisiin soveltaa käytäntöön, niin millaisia sovellutuksia saisimmekaan! Ehkä ihmisiä, jotka eivät välitä mistään, koska he eivät usko pystyvänsä todistamaan minkään olemassaoloa...
No, mielestäni filosofia oli kiintoisaa ja oli mukavaa, että se oli jaettu ikään kuin kolmeen osioon. Luennot olivat suurimmaksi osaksi ymmärrettäviä, niisä käsiteltiin ytimekkäästi esimerkiksi filosofian osa-alueita ja koulukuntia. Ryhmäkeskustelut olivat kiintoisia, riitti intoa keskustella toisten kanssa syvällisistä aiheista kuten sokraattisesta metodista, argumentaatiosta ja eksistentialismista. Etukäteen kerroille tuli lukea tietty aineisto. Kirjoitin myös esseen erään tekstin pohjalta.
Viestintä- ja vuorovaikutustaidot
Argumentaatiota sivuttiin myös toisen aineen, viestintä- ja vuorovaikutustaitojen, tunneilla. Niissäkin oli kyse tiiviimmästä kanssakäymisestä, sillä ryhmässä oli vain pieni määrä jäseniä. Tunneilla oli keskusteluharjoituksia ja lisäksi piti valmistella omatoimisesti paneelikeskustelu, tietoa välittävä puhe (jonka pidin aiheesta, johon jo lukioaikoina perehdyin, satavuotisesta sodasta) sekä argumentoiva puhe. Eniten kotonani olin ehkä juuri viimeisimmässä, onnistuin ottamaan mukaan huumoria mutta silti pysymään vakuuttavana. Aiheenani oli opiskelemaan pääsevien sukupuolikiintiöiden vastustaminen ja kyvykkyyden korostaminen sopivampana kriteerinä.
Puhetaitojen opettelemista pidän hyvin hyödyllisenä, sillä koen kutsumusta Raamatun ja hengellisten asioiden opettajaksi, missä roolissa sellaista taitoa hyvin todennäköisesti tarvitsen. Omalla kohdallani on sattunut alkuvuodesta 2013 pienoinen ihme: siihen asti minua piinannut esiintymispelko lähti elämästäni lähes kokonaan yhtäkkisesti. Kun pidin myöhemmin paikallisessa helluntaiyhteisössä opetuspuheita, tunsin tilanteen miellyttäväksi ja luontevaksi. Nykyään nautin esiintymisestä!
Argumentaation suhteen minulle kirkastui eräs asia ehkä osin kummankin aineen kautta. Nimittäin retorikon ja argumentoijan välillä nähty ero. Eräs näkökanta on, että siinä missä retorikko yrittää vakuuttaa ihmisiä oman asiansa puolesta erilaisin retorisin tehokeinoin, argumentoija pyrkii etsimään perusteltua totuutta. Ehkä tämä on hieman kärjistettyä, mutta tuon kaavan mukaisesti haluaisin itse olla nimenomaan argumentoija, etsiä argumentoiden totuutta, vaikka se olisi oman mielipiteeni vastainen. Mutta retoriikkaa voi mielestäni käyttää oikean asian ajamiseen, kunhan pääpaino on toimivassa argumentaatiossa.
Puheviestinnässä käsiteltiin myös jonkin verran uskonnollisia teemoja, kuuntelimme esimerkiksi helluntailaista, luterilaista ja ortodoksista puhetta. Lisäksi hengelliset teemat näkyivät paneelikeskustelujen aiheissa. Aineista lähimmin uskontoon ja hengellisiin kysymyksiin linkittyi kuitenkin uskontotiede.
Uskontotiede: Uskontotieteen perusteet
Tämä kokonaisuus koostui luennoista yhdessä kirjallisuuden (materiaalia kolmesta kirjasta) kanssa. Lopulta oli tentti, jossa oli kolme kysymystä luentojen ja kolme kirjallisuuden pohjalta – kysymyksistä sai valita neljä, joihin vastasi. Koska itse en ollut niin hyvin perehtynyt kirjoihin, painotin tentissä luentokysymyksiä, joista kirjoittamani esseet onnistuivatkin mielestäni parhaiten.
Luennolla käsiteltyihin aiheisiin kuuluivat uskontotieteen muotoutuminen ja historia, myytin ja pyhän käsitteet, uskonnon määrittely, suomalainen muinaisusko, samanismi ja magia sekä nopeasti läpikäytyinä myös vapaamuurarius sekä kognitiivinen uskontotiede. Kirjallisuus liikkui osittain samoissa teemoissa, mutta siinä syvennyttiin osaltaan myös uskontoon yhdessä psykologian sekä feminismin kanssa – feminismiä olimme käsitelleet toisesta näkökulmasta myös filosofian ryhmissä.
Keskeinen aihe etenkin luennoilla oli kysymys uskontotieteen ja sen osa-alueiden ja uskontotieteilijöiden reduktiivisuudesta ja ei-reduktiivisuudesta. Ei-reduktiivisuus tarkoittaa niin kutsuttua "ymmärtävää" lähestymistapaa, kun taas reduktiivisuus "selittävää". Reduktiiviset tutkijat pyrkivät palauttamaan uskonnon esimerkiksi psykologian lainalaisuuksiin, toisin sanoen selittämään uskontoa psyykkisin tekijöin. Ei-reduktiiviset taas jättävät sellaiset pohdinnat enemmän tai vähemmän pois ja pyrkivät ymmärtämään uskontoa, he saattavat antaa uskonnolle tai esimerkiksi pyhän käsitteelle tai kokemukselle sui generis -luonteen, joka tarkoittaa suunnilleen sitä, että se on jotain omanlaistaan niin, että sitä ei voi selittää palauttamalla. Nämä kaksi pääuomaa tuntuivat kilpailevan keskenään.
Itse uskonvakaumuksen omaavana minulle on luontevaa ajatella, että uskoni on enemmän kuin jokin psyykkinen ilmiö, joka tapahtuu pääni sisällä. Sitä kautta koin jonkinlaista sympatiaa ei-reduktiivisia tutkijoita kohtaan. En kuitenkaan sano, että kaikki olisi jotenkin sui generis -luonteista tai että mitään hengellisten ihmisten keskuudessa tapahtuvaa ei voisi selittää psyykkisillä prosesseilla. En vain itse usko, että kaiken tulisi välttämättä rajoittua siihen, mitä päämme sisällä tapahtuu.
En siis ole materialisti – mitä aihetta sivusimme filosofian ryhmissä. Mutta yhtä vähän olen Berkeleyn kaltainen "antimaterialisti", niin kuin hänet leikkisästi nimesin, sillä uskon, että materiaalinen maailma on todellinen ja sillä myös on ihmiseen vaikutusta.
Elämästä ja opiskelusta muuten
Vapaa-aikaakin on riittänyt kaiken opiskelun rinnalla, ja olenkin innokkaasti käynyt tekemässä "ekskursioita" erilaisiin paikallisiin hengellisiin tilaisuuksiin. Olen tehnyt listan paikallisista seurakunnan tai kirkon nimeä kantavista yhteisöistä ja niitä todella riittää! Tarkoitukseni ei silti ole ensisijaisesti käydä mahdollisimman monessa, vaan muodostaa pysyvämmänluonteisia hengellisiä yhteyksiä ja suhteita toisiin uskovaisiin. En halua olla vain paikasta toiseen kiertävä kulkija, vaan janoan todellista yhteyttä.
Lisäksi tiedekunnan ja yliopiston toimijoiden tahoilta on järjestetty monenlaisia tapahtumia (kuten kiertoajelu ja fuksiseikkailu sekä tietenkin fuksiaiset), joissa olen viihtynyt ja hankkiutunut tutuiksi monien kanssa. Tämänhetkisen kokemukseni valossa voin sanoa, että tiedekunnasta löytyy todella monenlaisia ihmisiä lukuisista eri taustoista, minkä toivon koituvan elämän rikastuttamiseksi ja antoisiksi keskusteluiksi, muun muassa.
Opiskelu on ollut ainakin tähän mennessä kivaa. Intoa riittää ja olen päässyt jo jonkinlaiseen lukemisen makuun, vaikka en luonteeltani ahkera lukija olekaan. Tenttikirjojen lisäksi on niin valtavasti muitakin kirjoja, jotka haluaisin lukea. Nyt on esimerkiksi luennassa Lee Strobelin Tapaus Kristus ja pian pitäisi aloittaa myös ensimmäinen Puolimatkani. Ne lienevät hyvää vastapainoa yliopistoteologialle, jonka otteen uskon olevan hyvin erilainen. Haluan itseni muistavan, että kaikki, mitä yliopistossa minulle opetetaan tieteellisenä tietona, ei välttämättä olekaan totta, niin vakavalta kuin tämän toteaminen kuulostaakin. Saakoon opinnoissani vallita terve skeptisismi ja olkoon ihanteenani olla totuutta etsivä argumentoija. Mutta ei siinäkään vielä kaikki, vaan haluan olla tätä Jumalan lapsena ja käyttää järkeäni Hänen kunniakseen.
Parin kuukauden kuluttua sitten ehkäpä tuntoja periodista kaksi? Sen onkin sitten tarkoitus sisältää Uuden testamentin eksegetiikkaa, Uuden testamentin kreikkaa, etiikkaa ja uskontotieteen kirjan lukemista ja esseekirjoitusta. Jääkää hyvästi tällä erää!
tiistai 14. lokakuuta 2014
Suurprojektini: Pääsiäiskertomusten kronologinen harmonisointi
Minua erityisesti kiehtoo jossain määrin Raamatussa nähtyjen ristiriitojen selittäminen. Tämän asian suhteen minuun on suuresti vaikuttanut Jasu Markkasen laaja ja laadukas vastine vapaa-ajattelijoiden Raamattukritiikkiin (http://raapustus.net/?id=111).
Kuuntelin kesällä eräänä päivänä radio-ohjelmaa Aristoteleen kantapää, jossa oli vieraana Uuden testamentin eksegetiikan dosentti Matti Myllykoski. Sain ohjelmasta sellaisen kuvan, että siinä oltiin enemmän sen kannalla, että evankeliumien pääsiäiskertomukset eivät olisi kokonaan yhteensovitettavissa (vaan että ne ovat joissain kohdin ristiriitaisia keskenään).
No, arvatkaapas, mitä minä tein.
Koostin laajan tiedoston, jossa yhdistin neljän evankeliumin ja hiukan myös Apostolien tekojen pääsiäisen tapahtumista kertovat kohdat kronologiseksi ja hyvin yhdenmukaiseksi kokonaisuudeksi. Yli satasivuinen tiedosto käsittää siis neljälle rinnakkaiselle palstalle sijoitellut raamatunkohdat aikaväliltä Jeesuksen Betanian ja Beetfagen lähestymisen ja Hänen taivaaseenastumisensa. Tiedostossa edetään johdonmukaisesti niin, että aika kuluu ylhäältä alaspäin ja rinnakkain ovat luultavasti samasta tapahtumasta kertovat kohdat kustakin kirjasta. Tekemäni tiedosto sisältää käsitykseni mukaan erään mahdollisen kronologian, mutta sellaisenaan hyvin yhdenmukaisen.
Työni tarkoituksena oli osoittaa, että ajatus pääsiäiskertomusten ristiriitaisuudesta ei välttämättä olekaan niin perusteltu. Usein kun tutkitaan tarkemmin ristiriitaisilta vaikuttavia kohtia, ristiriita katoaakin kokonaan.
Toivon, että tämä työ saa olla avuksi ja tueksi niille, jotka ovat kohdanneet esityksiä Raamatun ristiriitaisuudesta tältä osin; niille, jotka haluavat tutkia Raamatun yhdenmukaisuutta; ja/tai niille, jotka haluavat hahmottaa kokonaiskuvaa pääsiäisen ajan tapahtumista. Siksipä minuun saa ottaa yhteyttä vaikkapa sähköpostiosoitteeseeni ( jere.hannikainen2@gmail.com ), ja olen valmis lähettämään tiedoston sitä haluaville.
PÄÄTELMIÄ KOETELTAVAKSI
Julkaisen tässä kirjoituksessa koeteltavaksi joukon päätelmiä, joita tulin pohtineeksi tutkimustyöni tiimoilta. Joukossa on muutama hyvin mielenkiintoinenkin ajatus.
1. Minkä kysymyksen jälkeen Jeesukselta ei enää rohjettu kysyä?
Luuk. 20:40:ssä lukee, että he eivät enää rohjenneet kysyä häneltä mitään ylösnousemuskysymyksen jälkeen, mutta Mark. 12:34:ssä taas lukee, että Jeesukselta ei enää rohjettu kysyä mitään kysymyksen ensimmäisestä käskystä jälkeen. Onko tässä ristiriita? Ei, sillä Luukkaassa kerrotaan, että HE eivät enää rohjenneet kysyä. Keihin tässä viitataan? Muutamiin kirjanoppineista, mutta ei mitenkään välttämättä kaikkiin. On perusteltua olettaa, että tämän jälkeenkin eräs kirjanoppinut vielä kysyi (Mark. 12:28), minkä jälkeen KUKAAN ei enää rohjennut kysyä. Matteuksessa tämä ilmoitetaan vasta "Daavidin Herra" -puheen jälkeen, mutta sen aikanahan Jeesukselta ei enää näytetä kysyvän mitään. Matteuksessa vieläpä lukee: "eikä siitä päivästä lähtien yksikään enää rohjennut kysyä häneltä mitään".
2. Jeesuksen voiteleminen
Joh. 12:3–8 oli hieman ongelmallinen kohta, sillä jos sen ympäristöineen ajatellaan muodostavan aikajärjestyksen, näyttäisi siltä, että Jeesus voideltiinkin 6 päivää ennen pääsiäistä. Matteuksessa (26:6–13) ja Markuksessa (14:3–9) voitelu taas on sijoitettu ylipappien neuvottelun ja mietinnän ja Juudaksen heidän luoksensa menemisen väliin. Mikäli kyseessä on yksi ja sama tapahtuma sekä "synoptikoilla" että Johanneksella, toisessa näistä kohta ei liene kronologisella paikallaan. EI ehkä näytä kaikista todennäköisimmältä, että kyseessä olisivatkin eri tapahtumat, sillä silloin hyvin samalla tavoin (300 denaria, voitelu hautaamista tai hautaamispäivää varten, "Köyhät teillä on aina keskuudessanne") olisi tapahtunut kahdesti muutaman päivän aikana. Toki tämäkään ei luultavasti olisi mahdotonta. Johanneksen evankeliumissa jakeissa 12:2 ja 12:9 esiintyvä sana ουν [oun] näyttää minusta kuitenkin jollain tavalla rytmittävän kerrontaa ja sitovan käsillä olevan kohdan jollain lailla edelliseen sekä seuraavan kohdan käsillä olevaan. Siksi päätin lopulta jättää Johanneksen evankeliumin voitelukohdan pois, vaikka alun perin sen sisällytin mukaan rinnakkaiskohdaksi.
3. Aikajärjestys tapahtumille Pääsiäisaterialle asettumisesta Getsemaneen saapumiseen, mikäli tutkimukseni pitää paikkansa, ja kommentointia
– Jeesus asettuu aterialle kahdentoista opetuslapsensa kanssa
– Jeesus sanoo halajamalla halanneensa syödä tämän pääsiäislampaan heidän kanssaan (Luuk. 22:15–16)
– Jeesus ilmaisee ensimmäisen kerran, että yksi heistä kavaltaa hänet. Opetuslapset tulevat murheellisiksi ja rupeavat sanomaan: en kai minä? (Matt. 26:21–24 ja Mark. 14:18–21)
– Juudas sanoo: "Rabbi, en kai minä ole se?", ja Jeesus sanoo hänelle: "Sinäpä sen sanoit." (Matt. 26:25). Mutta ilmeisesti nämä sanat ehkä sanottiin sen verran hiljaa, että myöhemminkin opetuslapsilla oli vielä aihetta kysyä asiasta.
– Jeesus ottaa maljan ja käskee ottaa ja jakaa sen (huom. ei ilmeisesti vielä ehtoollismaljaa) (Luuk. 22:17–18)
– Jeesus ottaa leivän ja sanoo, että se on hänen ruumiinsa (Matt. 26:26, Mark. 14:22 ja Luuk. 22:19)
– Jeesus pesee opetuslasten jalat ja puhuu jälleen siitä, että opetuslapsista yksi on hänet kavaltava. Opetuslapset katsovat toisiinsa epätietoisina, kenestä hän puhui. (Joh. 13:2–22.) Muistaakseni tulin ajatelleeksi, että tämän jakson voisi sijoittaa johonkin toiseenkin kohtaan aterian aikana.
– Ateria päättyy tässä välissä, sillä:
– Aterian jälkeen Jeesus ottaa maljan ja sanoo sen olevan uuden liiton hänen veressään (Luuk. 22:20), minkä oletan tapahtuneen samaan aikaan kuin Matteuksen (26:27–29) ja Markuksen (14:23–25) kertomat kuvaukset maljan ottamisesta.
– Jeesus puhuu kavaltajastaan jälleen, ja opetuslapset alkavat jälleen kysellä. Heidän välillään syntyy kiista siitä, kuka heistä on katsottava suurimmaksi. Jeesus sanoo myös Pietarin kieltämisestä ensimmäisen kerran ja puhuu mukaan otettavista asioista sekä itsestään. (Luuk. 22:21–38.)
– Se opetuslapsi, jota Jeesus rakastaa, kysyy, kuka se on. Jeesus antaa palan Juudaalle, Juudakseen menee saatana. Juudas lähtee ulos. Jeesus puhuu jonkin aikaa ja sanoo Pietarin kieltämisestä uudelleen. (Joh. 13:23–38.) Kuten tutkielmassa sulkuihin olen kirjoittanut: "vaikka käännös antaisi ymmärtää, että ateria oli yhä käynnissä, kreikan sana ehkä sallisi sen, että ainoastaan oltiin ruokapöydän ääressä. Varma en toki ole, mutta kuitenkin näyttää siltä, että aterian oli jo oltava loppunut silloin, kun Juudas lähti."
– Jeesus keskustelee opetuslastensa kanssa (Joh. 14)
– Lähtö kohti Öljymäkeä kiitosvirren jälkeen. Jeesus puhuu siitä, että he loukkaantuvat häneen. Jeesus puhuu vielä uudelleen Pietarin kieltämisestä. (Matt. 26:30–35 ja Mark. 14:26–31.) Sijoitin lähdön tähän mielessäni Jeesuksen sanat luvun Joh. 14 lopussa. Toki nämä eivät välttämättä merkinne, että he lähtivät jo silloin, mutta tutkielmassa sijoitin lähdön tähän kohden. Markuksessa mainitaan, että kukko laulaa kahdesti, niin kuin ajattelen sen laulaneenkin, muut evankelistat eivät vain mainitse toista laulamista. Kenties on myös niin, että toinen laulu on varsinainen kukonlaulu, ensimmäinen jonkinlainen rääkäisy ennen sitä.
– Lukujen Joh. 15–17 sisällöt. Tämä tapahtuu ennen Öljymäelle saapumista, ilmeisesti ollaan vielä kaupungin puolella Kedronin puroa.
– Saapuminen Getsemaneen
Huomaamme siis, että mikäli harmoniani on oikeassa, Jeesus puhui sekä kavaltamisestaan että Pietarin kieltämisestä USEAMMAN kerran.
4. Ilmaisiko Jeesus itsensä pidättäjille vai ilmaisiko Juudas hänet suudelmalla?
Ei ole tokikaan mahdottomuus, että Jeesuksen itsensä ilmaiseminen (Joh. 18:4-9) ja suudelma (Matt. 26:49 ja Mark. 14:45) tapahtuivat kumpikin. Itse pidin loogisena sitä, että Jeesus ensin astui eteen ja ilmaisi itsensä, mutta ehkä pidättäjät ajattelivat, että tässä yritetään hämätä ja että joku haluaa tekeytyä Jeesukseksi ja suojella siten Mestariaan. Suudelmasta oli sovittu merkkinä, joten Juudas meni Jeesuksen luo ja suuteli. Tämän jälkeen asia lienee ollut varma ja Jeesus otettiin kiinni.
5. Jeesuksen oikeudenkäynnit
Jeesus kävi lyhyessä ajassa useiden henkilöiden edessä:
– Ensin Hannaan
– Sitten Kaifaan ja neuvoston
– Sitten neuvoston edessä uudelleen aamulla
– Sitten Pilatuksen edessä 1. kerran
– Sitten Herodeksen edessä
– Sitten Pilatuksen edessä 2. kerran
Herää ehkä kysymys, miksi Jeesus kävi neuvoston edessä kaksi kertaa? Eikö Luuk. 22:66–71 kerro samasta tapahtumasta kuin Matt. 26:59–66 ja Mark. 14:55–64? Miksi Jeesuksen vastaukseen oltaisiin reagoitu kahdesti samalla tavalla ("Mitä me enää todistajia tarvitsemme?"). Tähän en osaa sanoa yksiselitteistä vastausta. Ehkä he halusivat varmistella asiaa ja siksi käytiin läpi samankaltainen tapahtuma uudelleen. Kuitenkin minusta näyttää todennäköiseltä, että Jeesus neuvoston edessä kahdesti. Matteuksessa ja Markuksessa mainitaan, että ylipapit ja vanhimmat toimivat vielä aamullakin (Matt. 27:1 ja Mark. 15:1), vaikka näissä kohdissa ei suoraan mainita, että Jeesus olisi ollut läsnä. Kuitenkin olen tutkimuksessani yhdistänyt nämä tapahtumat, koetelkoon lukija tätä ratkaisua.
6. Pietarin kieltäminen ja mielenkiintoinen tulkinta Johanneksen tekstistä
Kaikki evankeliumit kertovat kaikki kolme kieltämistä, joten lähes pakostakin paljastuu, että vaikka yhtä evankeliumia lukemalla voi vaikuttaa siltä, että vain yksi henkilö väittää Pietaria Jeesuksen opetuslapseksi, yhdessä evankeliumeita lukien heitä voikin paljastua olleen useampia.
Synoptikkojen perusteella voidaan sanoa, että ensimmäisen kieltämisensä jälkeen Pietari meni ulos portille lämmittelemästä. Ilmeisesti toinen kieltäminen tapahtui portin luona. Mutta jos luemme Johannesta kronologisena kertomuksena, näyttää siltä, että toinen kieltäminen tapahtui silloin, kun Pietari oli lämmittelemässä! Miten tämä kävisi yhteen sen kanssa, että Pietari oli mennyt ulos synoptikkojen mukaan?
Löysin Peter's Denial of Jesus -kirjoituksessa (http://www.journal33.org/godworld/html/petedeny.htm) kiintoisan tulkinnan. Sen mukaan Johannes kertoikin kieltämisistä järjestyksessä: 2., 1. ja 3. Johanneksen kertomuksessahan kerrotaan seuraavaa: Pietari ja eräs toinen opetuslapsi seurasivat, ja tämä toinen meni sisälle, mutta Pietari jäi vielä joksikin aikaa seisomaan ulos portille. Toinen opetuslapsi tuli sitten ulos ja puhutteli portinvartijatarta ja toi Pietarin sisälle. Seuraavassa jakeessa palvelijatar, joka vartioi porttia, puhuu Pietarille kysyen hänen opetuslapseudestaan ja Pietari kieltää.
Pidän mahdollisena, että Johanneksessa toinen kieltäminen on yksinkertaisesti mainittu siihen liittyvän henkilön yhteydessä. Tällöin ei ole ongelmaa lämmittelyn suhteen, koska Pietari kieltää sisällä ensimmäisen kerran ja portin luona toisen kerran.
Tämän näkemyksen mukaan näemme, että ensimmäiseen kieltämiseen liittyi palvelijatar (synoptikot), mutta myös ilmeisesti useampia henkilöitä (Johannes). Toiseen kieltämiseen liittyi porttia vartioiva palvelijatar (Johannes), palvelijatar, ehkä sama kuin ensimmäisessä kieltämisessä (Mark), toinen nainen (Matteus) ja eräs mies (Luukas). Esityksessä olen sijoittanut Matteuksen ja Markuksen vierekkäin, samoin Luukkaan ja Johanneksen, vaikkakaan en osaa varmasti sanoa, missä järjestyksessä he puhuivat. Matteuksessa ja Markuksessa kylläkään sanoja ei välttämättä suunnata Pietarille, vaan ehkä muille, jotka sitten alkavat puhua Pietarille.
Kolmanteen kieltämiseen liittyivät joukko seisovia ihmisiä (Matteus ja Markus), vielä toinen (Luukas) ja ylimmäisen papin palvelija, Malkuksen sukulainen (Johannes).
7. Jeesuksen luovuttaminen ristiinnaulittavaksi
Jeesus puettiin Matteuksen ja Markuksen kertomuksien mukaan vaippaan ja orjantappurakruunuun ristiinnaulittavaksi luovuttamisen jälkeen, mutta Johanneksessa kerrotaan (jos kertomus on kronologinen), että se tapahtui ruoskittamisen jälkeen ja ennen ristiinnaulittavaksi antamista.
Kenties Pilatus (joka aika selkeästi halusi vältellä erittäin kovasti sitä, että olisi suostunut juutalaisten vaatimuksiin), halusi vielä yrittää pelastaa Jeesuksen sen jälkeen, kun oli jo luovuttanut Jeesuksen ristiinnaulittavaksi ja toi hänet ihmisten eteen orjantappurakruunussa ja vaipassa. Sitten käytiin vielä keskusteluja, kunnes Jeesus lopullisesti annettiin ristiinnaulittavaksi.
8. Kantoiko Jeesus ristiään itse vai kantoiko Simon Kyreneläinen osan matkaa?
Jeesus meni ulos kantaen omaa ristiänsä, mutta matkalla Simon pakotettiin kantamaan Jeesuksen ristiä.
9. Jeesuksen sanat ristiltä sanottiin otaksumani mukaan tässä järjestyksessä:
"Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät" (Luuk. 23:34)
"Totisesti minä sanon sinulle: tänä päivänä pitää sinun oleman minun kanssani paratiisissa." (Luuk. 23:43)
"Eeli, Eeli, lama sabaktani?" (Matt. 27:46) (Kenties sama kuin Mark. 15:34:ssä, vaikkakin kreikkalaisin kirjaimin kirjoitetut sanat poikkeavat hieman toisistaan näissä kahdessa evankeliumissa. Toinen mahdollisuus on, että Jeesus sanoi toisin sanoin "yhdeksännen hetken vaiheilla" ja toisin sanoin "yhdeksännellä hetkellä".)
"Vaimo, katso, poikasi!" (Joh. 19:26)
"Katso, äitisi!" (Joh. 19:27)
"Minun on jano" ( Joh. 19:28 )
"Se on täytetty" (Joh. 19:30)
"Isä, sinun käsiisi minä annan henkeni" (Luuk. 23:46)
10. Sanoivatko naiset kenellekään mitään, kun olivat tulleet ulos ja paenneet haudalta? Montako kertaa Pietari kävi haudalla? *
Markuksen mukaan naiset eivät sanoneet kenellekään mitään, muissa evankeliumeissa sanotaan, että he kertoivat. Tätä mietin jonkin aikaa, ja tulin siihen tulokseen, että he eivät joukkona sanoneet mitään aluksi, mutta Maria Magdaleena meni kertomaan Pietarille ja toiselle opetuslapselle. Sitten he luultavasti lähtivät haudalle ja Johanneksen kuvaamat tapahtumat tapahtuivat. Miehet lähtivät ja Jeesus ilmestyi Marialle. Sitten hän viimein muiden naisten kanssa juoksi viemään sanaa opetuslapsille, ja Jeesus ilmestyi vielä matkallakin heille. Jos oletamme, että esittämäni on totta, on siinä tapauksessa kiintoisaa katsoa Johanneksessa olevia Marian sanoja. Yksin Pietarin ja toisen opetuslapsen luo mennessään hän kertoi vain: "Ovat ottaneet Herran pois haudasta, emmekä tiedä, mihin ovat hänet panneet" (Joh. 20:2), mutta myöhemmin hänen sanomansa on se, että hän on nähnyt Herran ja että Herra on hänelle näin sanonut ( Joh. 20:18 ).
Tämän jälkeen Pietari olisi sitten mennyt haudalle toisen kerran ja nähnyt ainoastaan käärinliinat, ja mennyt pois ihmetellen itsekseen tapahtunutta. Miksi tämä toinen käynti? Ehkä hän halusi varmistaa, etteivät hänen silmänsä olleet valehdelleet.
11. Jeesuksen ilmestymisten järjestys otaksumani mukaan *
– Maria Magdaleenalle varhain aamulla viikon ensimmäisenä päivänä haudan edessä ulkopuolella (Mark. 16:9 ja Joh. 20:14–17)
– Naisille, jotka olivat viemässä sanaa opetuslapsille, samana päivänä (Matt. 28:9–10)
– Kleopaalle ja toiselle samana päivänä heidän kulkiessaan Emmaukseen ja jatkuen aterialle asti (Mark. 16:12 ja Luuk. 24:15–31)
– Kymmenelle opetuslapselle yhdestätoista samana päivänä, myöhään illalla, Jerusalemissa lukittujen ovien takana (Luuk. 24:36–49 ja Joh. 20:19–23)
– Yhdelletoista opetuslapselle kahdeksan päivän perästä heidän ollessaan huoneessa aterialla (Mark. 16:14–18 ja Joh. 20:26–29)
– Seitsemälle opetuslapselle Tiberiaan järven rannalla (Joh. 21:1–22)
– Opetuslapsille vuorella Galileassa (Matt. 28:17–20)
– Opetuslapsille lähes Betaniassa asti (taivaaseenastumisen yhteydessä) (Mark. 16:19, Luuk. 24:50–51 ja Ap. t. 1:4-9)
Oletan, että Tuomas lähti pois vain vähän ennen kuin Jeesus ilmestyi opetuslapsille viikon ensimmäisenä päivänä. Yhdentoistahan mainitaan olleen kokoontuneina, kun Kleopas ja toinen tulivat kertomaan kokemuksestaan. Mahdollisesti Tuomas lähti sinä aikana, kun nämä kertoivat Emmauksen tien tapahtumista.
* HUOM. Tein tutkimukseni sisällyttäen Evankeliumin Markuksen mukaan lopun käsittelemiini kohtiin ja ottaen sen huomioon harmoniassa. Olen kuitenkin tietoinen, että jotkut kyseenalaistavat jakeiden Mark. 16:9–20 aitouden. En tiedä, miten toisella tavalla olisin tutkimuksen ratkaisut tehnyt, jos en olisi ottanut noita jakeita huomioon. En ota tässä kantaa aitouteen, sillä en ole asiasta ainakaan vielä saanut varmuutta. Jumala johdattakoon totuuteen!
Kuuntelin kesällä eräänä päivänä radio-ohjelmaa Aristoteleen kantapää, jossa oli vieraana Uuden testamentin eksegetiikan dosentti Matti Myllykoski. Sain ohjelmasta sellaisen kuvan, että siinä oltiin enemmän sen kannalla, että evankeliumien pääsiäiskertomukset eivät olisi kokonaan yhteensovitettavissa (vaan että ne ovat joissain kohdin ristiriitaisia keskenään).
No, arvatkaapas, mitä minä tein.
Koostin laajan tiedoston, jossa yhdistin neljän evankeliumin ja hiukan myös Apostolien tekojen pääsiäisen tapahtumista kertovat kohdat kronologiseksi ja hyvin yhdenmukaiseksi kokonaisuudeksi. Yli satasivuinen tiedosto käsittää siis neljälle rinnakkaiselle palstalle sijoitellut raamatunkohdat aikaväliltä Jeesuksen Betanian ja Beetfagen lähestymisen ja Hänen taivaaseenastumisensa. Tiedostossa edetään johdonmukaisesti niin, että aika kuluu ylhäältä alaspäin ja rinnakkain ovat luultavasti samasta tapahtumasta kertovat kohdat kustakin kirjasta. Tekemäni tiedosto sisältää käsitykseni mukaan erään mahdollisen kronologian, mutta sellaisenaan hyvin yhdenmukaisen.
Työni tarkoituksena oli osoittaa, että ajatus pääsiäiskertomusten ristiriitaisuudesta ei välttämättä olekaan niin perusteltu. Usein kun tutkitaan tarkemmin ristiriitaisilta vaikuttavia kohtia, ristiriita katoaakin kokonaan.
Toivon, että tämä työ saa olla avuksi ja tueksi niille, jotka ovat kohdanneet esityksiä Raamatun ristiriitaisuudesta tältä osin; niille, jotka haluavat tutkia Raamatun yhdenmukaisuutta; ja/tai niille, jotka haluavat hahmottaa kokonaiskuvaa pääsiäisen ajan tapahtumista. Siksipä minuun saa ottaa yhteyttä vaikkapa sähköpostiosoitteeseeni ( jere.hannikainen2@gmail.com ), ja olen valmis lähettämään tiedoston sitä haluaville.
PÄÄTELMIÄ KOETELTAVAKSI
Julkaisen tässä kirjoituksessa koeteltavaksi joukon päätelmiä, joita tulin pohtineeksi tutkimustyöni tiimoilta. Joukossa on muutama hyvin mielenkiintoinenkin ajatus.
1. Minkä kysymyksen jälkeen Jeesukselta ei enää rohjettu kysyä?
Luuk. 20:40:ssä lukee, että he eivät enää rohjenneet kysyä häneltä mitään ylösnousemuskysymyksen jälkeen, mutta Mark. 12:34:ssä taas lukee, että Jeesukselta ei enää rohjettu kysyä mitään kysymyksen ensimmäisestä käskystä jälkeen. Onko tässä ristiriita? Ei, sillä Luukkaassa kerrotaan, että HE eivät enää rohjenneet kysyä. Keihin tässä viitataan? Muutamiin kirjanoppineista, mutta ei mitenkään välttämättä kaikkiin. On perusteltua olettaa, että tämän jälkeenkin eräs kirjanoppinut vielä kysyi (Mark. 12:28), minkä jälkeen KUKAAN ei enää rohjennut kysyä. Matteuksessa tämä ilmoitetaan vasta "Daavidin Herra" -puheen jälkeen, mutta sen aikanahan Jeesukselta ei enää näytetä kysyvän mitään. Matteuksessa vieläpä lukee: "eikä siitä päivästä lähtien yksikään enää rohjennut kysyä häneltä mitään".
2. Jeesuksen voiteleminen
Joh. 12:3–8 oli hieman ongelmallinen kohta, sillä jos sen ympäristöineen ajatellaan muodostavan aikajärjestyksen, näyttäisi siltä, että Jeesus voideltiinkin 6 päivää ennen pääsiäistä. Matteuksessa (26:6–13) ja Markuksessa (14:3–9) voitelu taas on sijoitettu ylipappien neuvottelun ja mietinnän ja Juudaksen heidän luoksensa menemisen väliin. Mikäli kyseessä on yksi ja sama tapahtuma sekä "synoptikoilla" että Johanneksella, toisessa näistä kohta ei liene kronologisella paikallaan. EI ehkä näytä kaikista todennäköisimmältä, että kyseessä olisivatkin eri tapahtumat, sillä silloin hyvin samalla tavoin (300 denaria, voitelu hautaamista tai hautaamispäivää varten, "Köyhät teillä on aina keskuudessanne") olisi tapahtunut kahdesti muutaman päivän aikana. Toki tämäkään ei luultavasti olisi mahdotonta. Johanneksen evankeliumissa jakeissa 12:2 ja 12:9 esiintyvä sana ουν [oun] näyttää minusta kuitenkin jollain tavalla rytmittävän kerrontaa ja sitovan käsillä olevan kohdan jollain lailla edelliseen sekä seuraavan kohdan käsillä olevaan. Siksi päätin lopulta jättää Johanneksen evankeliumin voitelukohdan pois, vaikka alun perin sen sisällytin mukaan rinnakkaiskohdaksi.
3. Aikajärjestys tapahtumille Pääsiäisaterialle asettumisesta Getsemaneen saapumiseen, mikäli tutkimukseni pitää paikkansa, ja kommentointia
– Jeesus asettuu aterialle kahdentoista opetuslapsensa kanssa
– Jeesus sanoo halajamalla halanneensa syödä tämän pääsiäislampaan heidän kanssaan (Luuk. 22:15–16)
– Jeesus ilmaisee ensimmäisen kerran, että yksi heistä kavaltaa hänet. Opetuslapset tulevat murheellisiksi ja rupeavat sanomaan: en kai minä? (Matt. 26:21–24 ja Mark. 14:18–21)
– Juudas sanoo: "Rabbi, en kai minä ole se?", ja Jeesus sanoo hänelle: "Sinäpä sen sanoit." (Matt. 26:25). Mutta ilmeisesti nämä sanat ehkä sanottiin sen verran hiljaa, että myöhemminkin opetuslapsilla oli vielä aihetta kysyä asiasta.
– Jeesus ottaa maljan ja käskee ottaa ja jakaa sen (huom. ei ilmeisesti vielä ehtoollismaljaa) (Luuk. 22:17–18)
– Jeesus ottaa leivän ja sanoo, että se on hänen ruumiinsa (Matt. 26:26, Mark. 14:22 ja Luuk. 22:19)
– Jeesus pesee opetuslasten jalat ja puhuu jälleen siitä, että opetuslapsista yksi on hänet kavaltava. Opetuslapset katsovat toisiinsa epätietoisina, kenestä hän puhui. (Joh. 13:2–22.) Muistaakseni tulin ajatelleeksi, että tämän jakson voisi sijoittaa johonkin toiseenkin kohtaan aterian aikana.
– Ateria päättyy tässä välissä, sillä:
– Aterian jälkeen Jeesus ottaa maljan ja sanoo sen olevan uuden liiton hänen veressään (Luuk. 22:20), minkä oletan tapahtuneen samaan aikaan kuin Matteuksen (26:27–29) ja Markuksen (14:23–25) kertomat kuvaukset maljan ottamisesta.
– Jeesus puhuu kavaltajastaan jälleen, ja opetuslapset alkavat jälleen kysellä. Heidän välillään syntyy kiista siitä, kuka heistä on katsottava suurimmaksi. Jeesus sanoo myös Pietarin kieltämisestä ensimmäisen kerran ja puhuu mukaan otettavista asioista sekä itsestään. (Luuk. 22:21–38.)
– Se opetuslapsi, jota Jeesus rakastaa, kysyy, kuka se on. Jeesus antaa palan Juudaalle, Juudakseen menee saatana. Juudas lähtee ulos. Jeesus puhuu jonkin aikaa ja sanoo Pietarin kieltämisestä uudelleen. (Joh. 13:23–38.) Kuten tutkielmassa sulkuihin olen kirjoittanut: "vaikka käännös antaisi ymmärtää, että ateria oli yhä käynnissä, kreikan sana ehkä sallisi sen, että ainoastaan oltiin ruokapöydän ääressä. Varma en toki ole, mutta kuitenkin näyttää siltä, että aterian oli jo oltava loppunut silloin, kun Juudas lähti."
– Jeesus keskustelee opetuslastensa kanssa (Joh. 14)
– Lähtö kohti Öljymäkeä kiitosvirren jälkeen. Jeesus puhuu siitä, että he loukkaantuvat häneen. Jeesus puhuu vielä uudelleen Pietarin kieltämisestä. (Matt. 26:30–35 ja Mark. 14:26–31.) Sijoitin lähdön tähän mielessäni Jeesuksen sanat luvun Joh. 14 lopussa. Toki nämä eivät välttämättä merkinne, että he lähtivät jo silloin, mutta tutkielmassa sijoitin lähdön tähän kohden. Markuksessa mainitaan, että kukko laulaa kahdesti, niin kuin ajattelen sen laulaneenkin, muut evankelistat eivät vain mainitse toista laulamista. Kenties on myös niin, että toinen laulu on varsinainen kukonlaulu, ensimmäinen jonkinlainen rääkäisy ennen sitä.
– Lukujen Joh. 15–17 sisällöt. Tämä tapahtuu ennen Öljymäelle saapumista, ilmeisesti ollaan vielä kaupungin puolella Kedronin puroa.
– Saapuminen Getsemaneen
Huomaamme siis, että mikäli harmoniani on oikeassa, Jeesus puhui sekä kavaltamisestaan että Pietarin kieltämisestä USEAMMAN kerran.
4. Ilmaisiko Jeesus itsensä pidättäjille vai ilmaisiko Juudas hänet suudelmalla?
Ei ole tokikaan mahdottomuus, että Jeesuksen itsensä ilmaiseminen (Joh. 18:4-9) ja suudelma (Matt. 26:49 ja Mark. 14:45) tapahtuivat kumpikin. Itse pidin loogisena sitä, että Jeesus ensin astui eteen ja ilmaisi itsensä, mutta ehkä pidättäjät ajattelivat, että tässä yritetään hämätä ja että joku haluaa tekeytyä Jeesukseksi ja suojella siten Mestariaan. Suudelmasta oli sovittu merkkinä, joten Juudas meni Jeesuksen luo ja suuteli. Tämän jälkeen asia lienee ollut varma ja Jeesus otettiin kiinni.
5. Jeesuksen oikeudenkäynnit
Jeesus kävi lyhyessä ajassa useiden henkilöiden edessä:
– Ensin Hannaan
– Sitten Kaifaan ja neuvoston
– Sitten neuvoston edessä uudelleen aamulla
– Sitten Pilatuksen edessä 1. kerran
– Sitten Herodeksen edessä
– Sitten Pilatuksen edessä 2. kerran
Herää ehkä kysymys, miksi Jeesus kävi neuvoston edessä kaksi kertaa? Eikö Luuk. 22:66–71 kerro samasta tapahtumasta kuin Matt. 26:59–66 ja Mark. 14:55–64? Miksi Jeesuksen vastaukseen oltaisiin reagoitu kahdesti samalla tavalla ("Mitä me enää todistajia tarvitsemme?"). Tähän en osaa sanoa yksiselitteistä vastausta. Ehkä he halusivat varmistella asiaa ja siksi käytiin läpi samankaltainen tapahtuma uudelleen. Kuitenkin minusta näyttää todennäköiseltä, että Jeesus neuvoston edessä kahdesti. Matteuksessa ja Markuksessa mainitaan, että ylipapit ja vanhimmat toimivat vielä aamullakin (Matt. 27:1 ja Mark. 15:1), vaikka näissä kohdissa ei suoraan mainita, että Jeesus olisi ollut läsnä. Kuitenkin olen tutkimuksessani yhdistänyt nämä tapahtumat, koetelkoon lukija tätä ratkaisua.
6. Pietarin kieltäminen ja mielenkiintoinen tulkinta Johanneksen tekstistä
Kaikki evankeliumit kertovat kaikki kolme kieltämistä, joten lähes pakostakin paljastuu, että vaikka yhtä evankeliumia lukemalla voi vaikuttaa siltä, että vain yksi henkilö väittää Pietaria Jeesuksen opetuslapseksi, yhdessä evankeliumeita lukien heitä voikin paljastua olleen useampia.
Synoptikkojen perusteella voidaan sanoa, että ensimmäisen kieltämisensä jälkeen Pietari meni ulos portille lämmittelemästä. Ilmeisesti toinen kieltäminen tapahtui portin luona. Mutta jos luemme Johannesta kronologisena kertomuksena, näyttää siltä, että toinen kieltäminen tapahtui silloin, kun Pietari oli lämmittelemässä! Miten tämä kävisi yhteen sen kanssa, että Pietari oli mennyt ulos synoptikkojen mukaan?
Löysin Peter's Denial of Jesus -kirjoituksessa (http://www.journal33.org/godworld/html/petedeny.htm) kiintoisan tulkinnan. Sen mukaan Johannes kertoikin kieltämisistä järjestyksessä: 2., 1. ja 3. Johanneksen kertomuksessahan kerrotaan seuraavaa: Pietari ja eräs toinen opetuslapsi seurasivat, ja tämä toinen meni sisälle, mutta Pietari jäi vielä joksikin aikaa seisomaan ulos portille. Toinen opetuslapsi tuli sitten ulos ja puhutteli portinvartijatarta ja toi Pietarin sisälle. Seuraavassa jakeessa palvelijatar, joka vartioi porttia, puhuu Pietarille kysyen hänen opetuslapseudestaan ja Pietari kieltää.
Pidän mahdollisena, että Johanneksessa toinen kieltäminen on yksinkertaisesti mainittu siihen liittyvän henkilön yhteydessä. Tällöin ei ole ongelmaa lämmittelyn suhteen, koska Pietari kieltää sisällä ensimmäisen kerran ja portin luona toisen kerran.
Tämän näkemyksen mukaan näemme, että ensimmäiseen kieltämiseen liittyi palvelijatar (synoptikot), mutta myös ilmeisesti useampia henkilöitä (Johannes). Toiseen kieltämiseen liittyi porttia vartioiva palvelijatar (Johannes), palvelijatar, ehkä sama kuin ensimmäisessä kieltämisessä (Mark), toinen nainen (Matteus) ja eräs mies (Luukas). Esityksessä olen sijoittanut Matteuksen ja Markuksen vierekkäin, samoin Luukkaan ja Johanneksen, vaikkakaan en osaa varmasti sanoa, missä järjestyksessä he puhuivat. Matteuksessa ja Markuksessa kylläkään sanoja ei välttämättä suunnata Pietarille, vaan ehkä muille, jotka sitten alkavat puhua Pietarille.
Kolmanteen kieltämiseen liittyivät joukko seisovia ihmisiä (Matteus ja Markus), vielä toinen (Luukas) ja ylimmäisen papin palvelija, Malkuksen sukulainen (Johannes).
7. Jeesuksen luovuttaminen ristiinnaulittavaksi
Jeesus puettiin Matteuksen ja Markuksen kertomuksien mukaan vaippaan ja orjantappurakruunuun ristiinnaulittavaksi luovuttamisen jälkeen, mutta Johanneksessa kerrotaan (jos kertomus on kronologinen), että se tapahtui ruoskittamisen jälkeen ja ennen ristiinnaulittavaksi antamista.
Kenties Pilatus (joka aika selkeästi halusi vältellä erittäin kovasti sitä, että olisi suostunut juutalaisten vaatimuksiin), halusi vielä yrittää pelastaa Jeesuksen sen jälkeen, kun oli jo luovuttanut Jeesuksen ristiinnaulittavaksi ja toi hänet ihmisten eteen orjantappurakruunussa ja vaipassa. Sitten käytiin vielä keskusteluja, kunnes Jeesus lopullisesti annettiin ristiinnaulittavaksi.
8. Kantoiko Jeesus ristiään itse vai kantoiko Simon Kyreneläinen osan matkaa?
Jeesus meni ulos kantaen omaa ristiänsä, mutta matkalla Simon pakotettiin kantamaan Jeesuksen ristiä.
9. Jeesuksen sanat ristiltä sanottiin otaksumani mukaan tässä järjestyksessä:
"Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät" (Luuk. 23:34)
"Totisesti minä sanon sinulle: tänä päivänä pitää sinun oleman minun kanssani paratiisissa." (Luuk. 23:43)
"Eeli, Eeli, lama sabaktani?" (Matt. 27:46) (Kenties sama kuin Mark. 15:34:ssä, vaikkakin kreikkalaisin kirjaimin kirjoitetut sanat poikkeavat hieman toisistaan näissä kahdessa evankeliumissa. Toinen mahdollisuus on, että Jeesus sanoi toisin sanoin "yhdeksännen hetken vaiheilla" ja toisin sanoin "yhdeksännellä hetkellä".)
"Vaimo, katso, poikasi!" (Joh. 19:26)
"Katso, äitisi!" (Joh. 19:27)
"Minun on jano" ( Joh. 19:28 )
"Se on täytetty" (Joh. 19:30)
"Isä, sinun käsiisi minä annan henkeni" (Luuk. 23:46)
10. Sanoivatko naiset kenellekään mitään, kun olivat tulleet ulos ja paenneet haudalta? Montako kertaa Pietari kävi haudalla? *
Markuksen mukaan naiset eivät sanoneet kenellekään mitään, muissa evankeliumeissa sanotaan, että he kertoivat. Tätä mietin jonkin aikaa, ja tulin siihen tulokseen, että he eivät joukkona sanoneet mitään aluksi, mutta Maria Magdaleena meni kertomaan Pietarille ja toiselle opetuslapselle. Sitten he luultavasti lähtivät haudalle ja Johanneksen kuvaamat tapahtumat tapahtuivat. Miehet lähtivät ja Jeesus ilmestyi Marialle. Sitten hän viimein muiden naisten kanssa juoksi viemään sanaa opetuslapsille, ja Jeesus ilmestyi vielä matkallakin heille. Jos oletamme, että esittämäni on totta, on siinä tapauksessa kiintoisaa katsoa Johanneksessa olevia Marian sanoja. Yksin Pietarin ja toisen opetuslapsen luo mennessään hän kertoi vain: "Ovat ottaneet Herran pois haudasta, emmekä tiedä, mihin ovat hänet panneet" (Joh. 20:2), mutta myöhemmin hänen sanomansa on se, että hän on nähnyt Herran ja että Herra on hänelle näin sanonut ( Joh. 20:18 ).
Tämän jälkeen Pietari olisi sitten mennyt haudalle toisen kerran ja nähnyt ainoastaan käärinliinat, ja mennyt pois ihmetellen itsekseen tapahtunutta. Miksi tämä toinen käynti? Ehkä hän halusi varmistaa, etteivät hänen silmänsä olleet valehdelleet.
11. Jeesuksen ilmestymisten järjestys otaksumani mukaan *
– Maria Magdaleenalle varhain aamulla viikon ensimmäisenä päivänä haudan edessä ulkopuolella (Mark. 16:9 ja Joh. 20:14–17)
– Naisille, jotka olivat viemässä sanaa opetuslapsille, samana päivänä (Matt. 28:9–10)
– Kleopaalle ja toiselle samana päivänä heidän kulkiessaan Emmaukseen ja jatkuen aterialle asti (Mark. 16:12 ja Luuk. 24:15–31)
– Kymmenelle opetuslapselle yhdestätoista samana päivänä, myöhään illalla, Jerusalemissa lukittujen ovien takana (Luuk. 24:36–49 ja Joh. 20:19–23)
– Yhdelletoista opetuslapselle kahdeksan päivän perästä heidän ollessaan huoneessa aterialla (Mark. 16:14–18 ja Joh. 20:26–29)
– Seitsemälle opetuslapselle Tiberiaan järven rannalla (Joh. 21:1–22)
– Opetuslapsille vuorella Galileassa (Matt. 28:17–20)
– Opetuslapsille lähes Betaniassa asti (taivaaseenastumisen yhteydessä) (Mark. 16:19, Luuk. 24:50–51 ja Ap. t. 1:4-9)
Oletan, että Tuomas lähti pois vain vähän ennen kuin Jeesus ilmestyi opetuslapsille viikon ensimmäisenä päivänä. Yhdentoistahan mainitaan olleen kokoontuneina, kun Kleopas ja toinen tulivat kertomaan kokemuksestaan. Mahdollisesti Tuomas lähti sinä aikana, kun nämä kertoivat Emmauksen tien tapahtumista.
* HUOM. Tein tutkimukseni sisällyttäen Evankeliumin Markuksen mukaan lopun käsittelemiini kohtiin ja ottaen sen huomioon harmoniassa. Olen kuitenkin tietoinen, että jotkut kyseenalaistavat jakeiden Mark. 16:9–20 aitouden. En tiedä, miten toisella tavalla olisin tutkimuksen ratkaisut tehnyt, jos en olisi ottanut noita jakeita huomioon. En ota tässä kantaa aitouteen, sillä en ole asiasta ainakaan vielä saanut varmuutta. Jumala johdattakoon totuuteen!
sunnuntai 5. lokakuuta 2014
Ekskursio Siiloan-seurakunnan ehtoolliskokoukseen
Uudella paikkakunnalla olen kohtuullisen lyhyessä ajassa käynyt jo melko monien erilaisten yhteisöjen tilaisuuksissa. Erityisen paljon joukossa on taustaltaan luterilaisia ja helluntailaisia tilaisuuksia. Tällä kertaa tieni johti kuitenkin Siiloan-seurakunnaksi kutsutun yhteisön tilaisuuteen, Ehtoolliskokoukseen tarkemmin sanoen. Kipinän sinne menoon olin saanut edellisenä torstaina, jolloin palatessani raamattupiiristä olin rautatieaseman tienoilla törmännyt evankelioijaan, joka oli käsitykseni mukaan Siiloanista. Vastaanotin tuolloin pari lehtistä ja keskustelin hetken. Kiinnostuin tuosta yhteisöstä ja sunnuntaina sitten käynnistin "ekskursioni".
Etukäteen minulla oli vaikutelma, että kyseessä on helluntailaisuudesta erkaantunut yhteisö, jossa korostetaan kielilläpuhumista (http://www.uskonnot.fi/yhteisot/view.php?orgId=107).
Paikka oli hieman ränsistynyt, istumasali oli suurempi kuin olin odottanut. Lähellä salin ovea oli ilmeisesti myytävänä olevia uuden näköisiä kirjoja. Eräs nainen tuli luokseni vaihtamaan muutaman sanasen ennen tilaisuuden alkua ja vastaanotin ELÄVÄ SANA VOITTAA -lehden, ilmeisesti tämän yhteisön oman. Hän kysyi, olenko uskossa, ja vastasin myöntävästi.
Tilaisuuden alussa oli kuorolaulua useamman kappaleen verran. Laulut olivat tyyliltään hyvin perinteisiä, tämän tyylistä musiikkia kuulee vielä kohtuullisen usein vapaissa suunnissa. Seinällä oli suurin kirjaimin Jeesuksen nimi.
Laulujen jälkeen meni eteen mies, joka toivotti Jumalan rauhaa. Seuraavaksi oli yhteislaulun aika. Niitä täällä laulettiin vihreäkantisestä vihkosta, joka oli ilmeisesti yhteisön oma, vaikkakin koottu suurilta osin Hengellisestä laulukirjasta.
Pian edestä luettiin ote Johanneksen ilmestyksen 3. luvusta, Sardeen seurakuntaa koskeva jakso, ja puhuttiin lyhyehkösti valvomisesta ja parannuksesta. Yllättäen noustiin seisomaan pyytämään siunausta. Salin täytti puheensorina. En tiedä, puhuttiinko kielillä vai rukoilivatko ihmiset muuten vain ääneen.
Lyhyehkön kokousinfon ja "rakkaudenuhrin" (rahalahjan) kantamisen jälkeen meni todistaja eteen puhumaan. Itse en tarkkaan tiedä, miksi tätä puheenvuoroa nimitettiin ja usein samankaltaisia nimitetään todistuksiksi, sillä ulkoisesti ne eivät juurikaan eroa muuten kuin pituudeltaan yleensä "saarnoiksi" kutsutuista puheista. Tämä puhe oli odottamaani pidempi, siinä otettiin esille erilaisia raamatunpaikkoja sekä Uudesta että Vanhasta testamentista, keskeinen aihe oli "keitä Jumala pelastaa". Lopulta todistaja sanoi amenen, ja laulu erotti tämän todistuksen sen jälkeisestä.
Tässä seuraavassa puheenvuorossa aiheena oli oman tahdon mukaan kulkeminen, mikä on ollut ongelma ja on sitä nykypäivänäkin. Laulun jälkeen oli vuorossa varsinainen puhe, joka käsitteli ymmärtääkseni pyhitystä ja parannusta ja suuntautui omassa voimassa asioiden tekemistä vastaan. Puheessa oli mielestäni paljon hyvää sisältöä.
Melko pian puheen jälkeen seurasi ehtoollinen, jonka perinteiset asetussanat luettiin Ensimmäisestä kirjeestä korinttilaisille. Sen jälkeen rukoiltiin (mikä toi mieleeni vapaaseurakunnan, johon aikoinani kuuluin). Tiesin, että ehtoollinen oli lähellä ja nousin poistuakseni salista. Tämä johtuu eräästä henkilökohtaisesta ehtoollispohdiskelusta, jonka suhteen koen haluavani saada enemmän varmuutta, enkä siksi tänään osallistunut aterialle. Poistuin siksi, että vältettäisiin ateriasta kieltäytymisestä mahdollisesti koituva kiusallinen tilanne.
Kohta mentyäni ulos eräs mies tuli perääni ja tiedusteli, en kai vielä ollut lähdössä. Sanoin, että en vielä. Hän puhui keskustelusta kokouksen jälkeen, joka toki sopi minulle. Itse asiassa kiinnostukseni heräsi.
Niin sitten vähän ajan kuluttua palasin saliin. Yhteisenä lauluna laulettiin minulle jo tutuksi käynyt "Golgatan veressä voima on". Musiikki jatkui vielä tämänkin jälkeen, vaikkakin kokous virallisesti taisi jo päättyä.
Äskeinen mies tuli luokseni ja aloimme keskustella. Puhuimme kolmesta selkeästi erottuvasta kysymyksestä: uskossaolostani, kasteestani ja siitä, olenko kokenut Pyhän Hengen täyteyden. Kaksi ensimmäistä käytiin suhteellisen nopeasti läpi, kerroin uskoontulostani ja siihen johtaneesta tapahtumasta sekä kasteestani helluntaina 2012. Netistä lukemani perusteella osasin ehkä jo uumoilla, mihin keskustelu sitten johtaisi. Kielilläpuhumiseen Pyhällä Hengellä täyttymisestä välttämättä seuraavana merkkinä. Tämä on oppi, johon en usko. Vastakantaisuuteni toi keskusteluun jännitteen.
Kun toin esiin raamatunkohdan, jossa sanotaan "Eiväthän kaikki puhu kielillä?" (jakeessa 1. Kor. 12:30), mies vaikutti synkkenevän hieman ja puhui, että minulle oli niin opetettu. Hän perusteli mittavan moninaisin sanoin sitä, että kielilläpuhuminen on merkki Pyhällä Hengellä täyttymisestä, otti esiin Apostolien tekojen kohtia, joissa kielilläpuhuminen liittyi Hengellä täyttymiseen ja sanoi, että mainitsemani raamatunkohta viittaa vain tietynlaiseen kielilläpuhumiseen. Hän kertoi, että kielilläpuhuva rakentaa itseään ja että Paavali oli kirjoittanut: "Soisin teidän kaikkien puhuvan kielillä" (1. Kor. 14:5).
Sain sellaisen kuvan, että johtuu epäuskosta, jos uskova ei puhu kielillä. Itse olin sitä mieltä, että haluan etsiä Jumalaa ja ottaa vastaan sen, mitä Hän haluaa antaa. Mies ilmaisi, että kuten Jumala haluaa pelastaa kaikki ja että uskovat ihmiset kastetaan, samoin Hän haluaisi antaa kaikille kielet. Kun sanoin, että uskon tässä kohtaa eri tavalla, mies totesi, että toinen meistä on sitten kai harhaoppinen. Hän antoi ymmärtää, että hän se ei ainakaan ollut.
En usko "kielilläpuhuminen kuuluu kaikille" -oppiin. Vaikka mies antoi ymmärtää ja muistaakseni sanoikin, että Apostolien teoissa kielilläpuhuminen aina esiintyy Pyhällä Hengellä täyttymisen yhteydessä, niin ainakaan seuraavassa kohdassa sitä ei mainita:
"Ja kun he olivat rukoilleet, vapisi se paikka, jossa he olivat koolla, ja he tulivat kaikki Pyhällä Hengellä täytetyiksi ja puhuivat Jumalan sanaa rohkeasti." (Ap. t. 4:31)
Samoin kielilläpuhumista ei mainita tässä kohdassa:
17 Niin Ananias meni ja astui huoneeseen, pani molemmat kätensä hänen päälleen ja sanoi: "Veljeni Saul, Herra lähetti minut-Jeesus, joka ilmestyi sinulle tiellä, jota tulit-että saisit näkösi jälleen ja tulisit täytetyksi Pyhällä Hengellä".
18 Ja heti putosivat hänen silmistään ikäänkuin suomukset, ja hän sai näkönsä ja nousi ja otti kasteen.
19 Ja kun hän nautti ruokaa, niin hän vahvistui. Ja hän oli opetuslasten seurassa Damaskossa jonkun aikaa.
20 Ja kohta hän saarnasi synagoogissa Jeesusta, julistaen, että hän on Jumalan Poika.
(Ap. t. 9:17-20)
Mies mainitsi Markuksen evankeliumin lopun, jossa Jeesuksen kerrotaan sanoneen, että kielilläpuhuminen on yksi niistä merkeistä, jotka seuraavat niitä, jotka uskovat. Huomautin, että noista merkeistä kaikki (esim. jonkin kuolettavan juominen niin, ettei se vahingoita) eivät kuitenkaan nähtävästi toteudu kaikkien kohdalla. Mies vastasi muistaakseni jotain, että se ei ole syy välttää kielilläpuhumista.
Itse en kuitenkaan löydä Raamatusta opetusta, että kaikki puhuisivat kielillä. Paavali kyllä olisi suonut "teidän kaikkien" puhuvan kielillä, mutta samassa kirjeessä annetaan minusta kuitenkin ymmärtää, että kaikki eivät puhu kielillä. Mitkä ovat tarkemmin ne perusteet, joita voitaisiin esittää sen tueksi, että tämä kohta puhuu vain jostakin tietynlaisesta kielilläpuhumisesta?
Illan puhuja tuli vielä juttelemaan kanssani, hänellä vaikutti olevan mielessään samat kysymykset kuin toisellakin miehellä. Lyhyen keskustelun jälkeen (ja saatuani toisenkin numeron ELÄVÄ SANA VOITTAA -lehteä) aloin tehdä lähtöä. Minulle esitettiin useita pyyntöjä tulla uudelleen. Mutta luulen, että en tule palaamaan, ellen koe siihen todella hyvää syytä.
Rukoilen, että Jumala siunaa tänään kohtaamiani rakkaita ihmisiä, niin kuin minua itseänikin, ja johdattaa meitä totuuden yhä syvempään ymmärtämiseen.
tiistai 2. syyskuuta 2014
Kokemuksia teologian opiskelusta: Johdanto ja tausta
Aloitin tänä vuonna opintoni teologisessa tiedekunnassa. Tähän johtanut prosessi on ollut pitkällinen, mutta nyt lopulta olen uusien opintojen ja uuden elämänvaiheen äärellä. Koin että haluan kirjoittaa hieman siitä, miksi hain teologiseen ja mitkä ovat tämänhetkisiä tunnelmiani.
Ennen kuin menen taustoihin, sijoitan tähän alkuun linkkilistan. Blogissani alkaa tästä postauksesta monta vuotta kattava sarja, jossa kerron vaihtelevalla yksityiskohtaisuudella opintotaipaleestani teologisessa tiedekunnassa, ja koko kertomukseeni perehtymistä helpottanee, jos osat ovat tästä postauksesta vain klikkauksen päässä helposti löydettävinä. Tässä siis päivittyvä luettelo sarjan osista, tämän jälkeen kerron tilanteestani ennen opintojani ja niiden alkamisen kynnyksellä.
Ennen kuin menen taustoihin, sijoitan tähän alkuun linkkilistan. Blogissani alkaa tästä postauksesta monta vuotta kattava sarja, jossa kerron vaihtelevalla yksityiskohtaisuudella opintotaipaleestani teologisessa tiedekunnassa, ja koko kertomukseeni perehtymistä helpottanee, jos osat ovat tästä postauksesta vain klikkauksen päässä helposti löydettävinä. Tässä siis päivittyvä luettelo sarjan osista, tämän jälkeen kerron tilanteestani ennen opintojani ja niiden alkamisen kynnyksellä.
Ensimmäinen vuosi:
Ensimmäinen kesä:
Toinen vuosi:
Toinen kesä:
Kolmas vuosi:
Neljäs vuosi:
17. Viimeinkin kandidaatti! (sisältää summauksen koko kandidaatinopinnoista)
Viides vuosi:
"N:s" vuosi:
21. Ympyrä on sulkeutumassa
Taustaa
Tämän vuoden aikana olen saanut kovasti vahvistusta siihen, mikä mahdollisesti on hengellinen kutsumukseni. Olen kahdesti pitänyt Raamatun kohtaan perustuvan lyhyen opetuspuheen entisen opiskelupaikkakuntani helluntailaisten jumalanpalveluksessa. Lisäksi olen ollut paneelikeskustelussa ja opettanut nuortenleirillä. Palaute on ollut muistaakseni pelkästään myönteistä. Osaan jäsennellä hyvin, lisäksi esiintymiskammoni lähti suurilta osin tiehensä yli vuosi sitten.
Lukuisat ihmiset ovat sanoneet minulle, että olen selkeä opettaja tai että minussa on ainesta sellaiseksi. Isäni vihjasi noin vuosi sitten, että teologinen tiedekunta voisi sopia minulle. Siitä lähtien teologian opiskelu tiettyjen olosuhdemuutosten jälkeen vahvistui mahdollisena tulevaisuuden kuvanani. Hain sitten yhteishaussa opiskelemaan teologiaa.
Hain sekä Joensuuhun että Helsinkiin, luin valintakoekirjoja, jotka olivat sangen erilaisia. Timo Nisulan "Augustinus" keskittyy kertomaan kuuluisan kirkkoisän elämästä ja teologiasta. Heikki Räisäsen "Mitä varhaiset kristityt uskoivat" sen sijaan kertoo ensimmäisten kristillisten vuosisatojen uskonelämästä.
Kirjat ovat mielestäni otteeltaan hyvin erilaisia. Nisula lienee otaksumani mukaan pastori ja hänen kirjansa on mielestäni helppolukuinen, aiheittain etenevä selkeä kokonaisuus, jonka lukeminen luullakseni hyödytti minua hengellisestikin. Räisänen taas näytti kyseenalaistavan aika kovastikin Raamatun opetuksia. Hänen otteensa vaikuttaa hyvin tieteelliseltä, vaikka omasta mielestäni hänen kirjoituksensa on joiltain osin asenteellistakin. En tietysti varmasti tiedä. Luin hänen kirjansa tietyllä varauksella.
Ennakko-odotuksia opiskelusta teologisessa tiedekunnassa
Sitäköhän teologinen tiedekunta on? Tieteellistä työtä, joka pistää Raamatun muiden kirjojen joukkoon. Kyllä, se taitaa olla juuri tätä. Mutta silti luulen, että teologinen tiedekunta tänä päivänä voi myös hyödyttää minua kutsumukseni toteuttamisessa. Ehkä minun on kuin onkin mahdollista omaksua informaatiota, joka tietyistä asenteista huolimatta on oikeasti hyödyllistä. Esimerkiksi opetettavan kirkkohistorian oletan olevan aika paikkansapitävää. Samoin kreikan, heprean ja latinan opiskelua minun on vaikea nähdä epäraamatullisena.
Kenties minun on mahdollista tehdä tehtäviä uskovaisena ja siten, että tehtävistä myös näkyy uskoni. Nimittäin uskoni kautta, ei niinkään tieteellisen tutkimuksen, tiedän joitain asioita, joita tiede tuskin voinee ottaa totuuksina. Näitä asioita ovat esimerkiksi, että uskon Jumalan olevan olemassa ja Raamatun olevan yhtenäinen ja hyvin suuresti ristiriidaton kokonaisuus. Uskon, että tiede ei voi milloinkaan todistaa todellisesti oikeaksi jotain, joka on Raamatun vastaista. Mutta näitä asioita en voine teologisessa mutkattomasti ottaa lähtökohdikseni tai -oletuksikseni.
Vaikuttaa siltä, että tieteellinen lähestymistapa ja hengellinen lähestymistapa esimerkiksi Raamattuun ovat joiltain osin erilaisia. Se opetus, joka sunnuntaijumalanpalvelukseen yleensä sisältyy, poikennee monilta osin teologian luennosta yliopistossa. Minun lieneekin oivallettava, miten ne eroavat. Ja miten voin sovittaa näitä lähestymistapoja yhteen. Uskon, että tuiki tärkeää on myös teologian opiskelun lisäksi harrastaa yhteyttä paikallisten uskovien kanssa ja saada heiltä opetusta. Hengellisestä elämästä on pidettävä huolta suurilta osin erikseen, sillä vaikka tiedekunnan aiheet sivuavatkin uskonasioita, sen ote ei kuitenkaan ole kovin hengellinen.
Miten ihmiset ovat reagoineet kertoessani opiskelupaikastani?
Olen kertonut monille uskovaisille ja ei-uskovaisille opiskelupaikastani. Ei-uskovaiset saattavat usein aluksi pitää teologista tiedekuntaa pappiskouluna, jossa tehdään uskovaisista vielä uskovaisempia, ja jossa ei opeteta todellista tiedettä ollenkaan, vaan julistetaan tunnustuksellisesti uskontoa opiskelijoille. Ok, esimerkki on kärjistetty, mutta yleinen ajatus vaikuttaa olevan se, että teologinen tiedekunta olisi jokin hengellisyyskoulu. Tällainen se ei kuulemma todellakaan ole, vaan tieteellinen tiedekunta siinä, missä muutkin. Itse asiassa teologisessa tiedekunnassa voi kohdata suurta kritiikkiä kristinuskoa kohtaan.
Samoin eivät läheskään kaikki tiedekunnassa opiskelevat ryhdy pastoreiksi. Suuresta osasta tulee uskonnon opettajia, ja paljon muitakin mahdollisuuksia on.
Uskovaiset ystäväni taas ovat reagoineet pääosin kahdella tavalla. Toiset ovat olleet hyvin kiinnostuneita ja iloisia, toiset taas hieman varauksellisia. Olen kuullut monet varoitukset tiedekunnasta uskon tappajana ja eksyttäjänä. Ja tiedostan todella riskit. Olen miettinyt niitä paljon. Siltikin koin että paikkani on teologisessa, mutta kuten sanottua, minun on pysyttävä rukouksessa, Raamatussa ja uskovien yhteydessä. Lähellä Jumalaa ja terveen etäisyyden päässä väärästä tiedosta. Haluan olla sillä asenteella myös yliopistossa, että pidän sen, mikä on hyvää ja hylkään sen, mikä ei ole. Jumala siunatkoon minua, että vaellan Hänen mielensä mukaisesti.
Olen innoissani opinnoista, ne vaikuttavat sisältävän paljon mielenkiintoisia aiheita!
Antakoon Jumala minun, jos se on Hänen tahtonsa, myös antaa jotain tiedekunnalle, sen ihmisille ja koko kaupungille. Antakoon loistaa valona ja tehdä rakkauden tekoja.
Taustaa
Tämän vuoden aikana olen saanut kovasti vahvistusta siihen, mikä mahdollisesti on hengellinen kutsumukseni. Olen kahdesti pitänyt Raamatun kohtaan perustuvan lyhyen opetuspuheen entisen opiskelupaikkakuntani helluntailaisten jumalanpalveluksessa. Lisäksi olen ollut paneelikeskustelussa ja opettanut nuortenleirillä. Palaute on ollut muistaakseni pelkästään myönteistä. Osaan jäsennellä hyvin, lisäksi esiintymiskammoni lähti suurilta osin tiehensä yli vuosi sitten.
Lukuisat ihmiset ovat sanoneet minulle, että olen selkeä opettaja tai että minussa on ainesta sellaiseksi. Isäni vihjasi noin vuosi sitten, että teologinen tiedekunta voisi sopia minulle. Siitä lähtien teologian opiskelu tiettyjen olosuhdemuutosten jälkeen vahvistui mahdollisena tulevaisuuden kuvanani. Hain sitten yhteishaussa opiskelemaan teologiaa.
Hain sekä Joensuuhun että Helsinkiin, luin valintakoekirjoja, jotka olivat sangen erilaisia. Timo Nisulan "Augustinus" keskittyy kertomaan kuuluisan kirkkoisän elämästä ja teologiasta. Heikki Räisäsen "Mitä varhaiset kristityt uskoivat" sen sijaan kertoo ensimmäisten kristillisten vuosisatojen uskonelämästä.
Kirjat ovat mielestäni otteeltaan hyvin erilaisia. Nisula lienee otaksumani mukaan pastori ja hänen kirjansa on mielestäni helppolukuinen, aiheittain etenevä selkeä kokonaisuus, jonka lukeminen luullakseni hyödytti minua hengellisestikin. Räisänen taas näytti kyseenalaistavan aika kovastikin Raamatun opetuksia. Hänen otteensa vaikuttaa hyvin tieteelliseltä, vaikka omasta mielestäni hänen kirjoituksensa on joiltain osin asenteellistakin. En tietysti varmasti tiedä. Luin hänen kirjansa tietyllä varauksella.
Ennakko-odotuksia opiskelusta teologisessa tiedekunnassa
Sitäköhän teologinen tiedekunta on? Tieteellistä työtä, joka pistää Raamatun muiden kirjojen joukkoon. Kyllä, se taitaa olla juuri tätä. Mutta silti luulen, että teologinen tiedekunta tänä päivänä voi myös hyödyttää minua kutsumukseni toteuttamisessa. Ehkä minun on kuin onkin mahdollista omaksua informaatiota, joka tietyistä asenteista huolimatta on oikeasti hyödyllistä. Esimerkiksi opetettavan kirkkohistorian oletan olevan aika paikkansapitävää. Samoin kreikan, heprean ja latinan opiskelua minun on vaikea nähdä epäraamatullisena.
Kenties minun on mahdollista tehdä tehtäviä uskovaisena ja siten, että tehtävistä myös näkyy uskoni. Nimittäin uskoni kautta, ei niinkään tieteellisen tutkimuksen, tiedän joitain asioita, joita tiede tuskin voinee ottaa totuuksina. Näitä asioita ovat esimerkiksi, että uskon Jumalan olevan olemassa ja Raamatun olevan yhtenäinen ja hyvin suuresti ristiriidaton kokonaisuus. Uskon, että tiede ei voi milloinkaan todistaa todellisesti oikeaksi jotain, joka on Raamatun vastaista. Mutta näitä asioita en voine teologisessa mutkattomasti ottaa lähtökohdikseni tai -oletuksikseni.
Vaikuttaa siltä, että tieteellinen lähestymistapa ja hengellinen lähestymistapa esimerkiksi Raamattuun ovat joiltain osin erilaisia. Se opetus, joka sunnuntaijumalanpalvelukseen yleensä sisältyy, poikennee monilta osin teologian luennosta yliopistossa. Minun lieneekin oivallettava, miten ne eroavat. Ja miten voin sovittaa näitä lähestymistapoja yhteen. Uskon, että tuiki tärkeää on myös teologian opiskelun lisäksi harrastaa yhteyttä paikallisten uskovien kanssa ja saada heiltä opetusta. Hengellisestä elämästä on pidettävä huolta suurilta osin erikseen, sillä vaikka tiedekunnan aiheet sivuavatkin uskonasioita, sen ote ei kuitenkaan ole kovin hengellinen.
Miten ihmiset ovat reagoineet kertoessani opiskelupaikastani?
Olen kertonut monille uskovaisille ja ei-uskovaisille opiskelupaikastani. Ei-uskovaiset saattavat usein aluksi pitää teologista tiedekuntaa pappiskouluna, jossa tehdään uskovaisista vielä uskovaisempia, ja jossa ei opeteta todellista tiedettä ollenkaan, vaan julistetaan tunnustuksellisesti uskontoa opiskelijoille. Ok, esimerkki on kärjistetty, mutta yleinen ajatus vaikuttaa olevan se, että teologinen tiedekunta olisi jokin hengellisyyskoulu. Tällainen se ei kuulemma todellakaan ole, vaan tieteellinen tiedekunta siinä, missä muutkin. Itse asiassa teologisessa tiedekunnassa voi kohdata suurta kritiikkiä kristinuskoa kohtaan.
Samoin eivät läheskään kaikki tiedekunnassa opiskelevat ryhdy pastoreiksi. Suuresta osasta tulee uskonnon opettajia, ja paljon muitakin mahdollisuuksia on.
Uskovaiset ystäväni taas ovat reagoineet pääosin kahdella tavalla. Toiset ovat olleet hyvin kiinnostuneita ja iloisia, toiset taas hieman varauksellisia. Olen kuullut monet varoitukset tiedekunnasta uskon tappajana ja eksyttäjänä. Ja tiedostan todella riskit. Olen miettinyt niitä paljon. Siltikin koin että paikkani on teologisessa, mutta kuten sanottua, minun on pysyttävä rukouksessa, Raamatussa ja uskovien yhteydessä. Lähellä Jumalaa ja terveen etäisyyden päässä väärästä tiedosta. Haluan olla sillä asenteella myös yliopistossa, että pidän sen, mikä on hyvää ja hylkään sen, mikä ei ole. Jumala siunatkoon minua, että vaellan Hänen mielensä mukaisesti.
Olen innoissani opinnoista, ne vaikuttavat sisältävän paljon mielenkiintoisia aiheita!
Antakoon Jumala minun, jos se on Hänen tahtonsa, myös antaa jotain tiedekunnalle, sen ihmisille ja koko kaupungille. Antakoon loistaa valona ja tehdä rakkauden tekoja.
sunnuntai 31. elokuuta 2014
Musiikista
Ajattelin kirjoittaa siitä, mitä musiikki merkitsee elämässäni ja millaisesta musiikista pidän. Olen taiteellinen ihminen, myös musiikillisesti aktiivinen. Tässä aiheeltaan hiukan kevyemmässä kirjoituksessa käsittelen erityisesti loppuosassa myös hengellisen musiikin teemaa.
Soittamisesta ja laulamisesta
Ensinnäkin lienee selvää, että minulla on ainakin jonkinmoisia lahjoja tämän erinomaisen hienon taidemuodon suhteen. Oli muistaakseni jouluna 2005, kun sain ensimmäisen noin kolmen oktaavin kosketinsoittimeni. Saadessani tämän instrumentin en osannut järin paljoa soittaa, oikeastaan vaatimaton puuhasteluni soittimen kanssa oli lähinnä erilaisten äänivaihtoehtojen kuuntelua ja koskettimien painelua niin, että välillä saattoi tulla sointuja ja pieniä melodioitakin.
Vaikea pala oli opetella soittamaan kummallakin kädellä samanaikaisesti eri kuvioita. Mutta opin sen, ja kahdella kädellä soittaminen sai enemmän sijaa. Näiden vuosien aikana olen pikkuhiljaa kehittynyt yhä taidokkaammaksi, vaikka en edelleenkään ole mikään haka. Sanottakoon, että kykyni kohtaavat rajansa, ja tuo raja ei todellakaan ole millään ammattitasolla. Minulla ei esimerkiksi ole kovinkaan hyviä valmiuksia säestää yhteislauluja, osaisin ehkä heittää sointuja, jos ne on kirjoitettu paperille, sekä bassosäveliä. Toki laulun tunteminen auttaisi luultavasti myös.
Tämä raja ei kuitenkaan merkitse sitä, että olisin täysi poropeukalo. Itse asiassa osaan vetää muutamia kappaleita hieman yksinkertaistettuna aika hyvin. Kun esimerkiksi soitan versioni J. S. Bachin Toccatasta, d-molli, minua luullaan tosi taitavaksi. Pianotunteja en ole muistaakseni ottanut ainuttakaan, suurimmaksi osaksi uskon osaamiseni johtuvan itseopettelusta. Koulussa ja lukiossa sain sitä tietoa, mitä siellä opetetaan, ja olen hieman kirjojakin silmäillyt. Mutta olennaisimpia oppimistapojani on ollut nettivideoiden katselu. Sellaisten, joissa näytetään, mitä koskettimia tulee painaa tietyn kappaleen soittamiseksi, tähän tapaan: http://www.youtube.com/watch?v=qRgpKfhquME
Niin, ja arvioikaa toki itsekin sitä "taidokkuuttani", sillä kuvasin videolle soittoani, kun pääsin urkuparvelle: http://www.youtube.com/watch?v=Y6dcAXfXgWE
Nuoteista osaan soittaa hyvin vaivalloisesti, en lähes yhtään. Jos minulle annetaan nuotit eteen, en luultavasti pysty soittamaan kappaletta niistä. Muistan joistakin nuoteista, millä paikalla ne ovat koskettimistossa, minkä perusteella sitten osaisin kaiketi erittäin hitaasti mennä kappaletta läpi. Ja pitäisi vielä miettiä nuottien aika-arvoja ja teoksen ylennys- tai alennusmerkkejä. Huh!
Mutta jos katson netistä videon, oppiminen on helpompaa ja kun muistan kappaleen ulkoa, sen soittaminen on hyvin helppoa, edellyttäen tietenkin, että se ei vaadi ylivoimaista teknistä osaamista. Lienee syytä mainita, että vaikka soitan nuoteista huonosti, osaan luultavasti tapailla kuulemani sävellyksen melodiaa kosketinsoittimella pelkästään korvakuuloni perusteella, ehkä löytää muutaman soinnunkin.
No, vähän aikaa kestäneen kuoroharrastukseni aikana opin lukemaan nuotteja edes hieman paremmin, tosin oma stemmani alkoi olla hallussa parhaiten sitten, kun aloin muistaa sen ja tuntea kappaleen. Nuotteja katsoin lähinnä muistinvirkistykseen, ne toivat mieleeni, mentiinkö seuraavaksi ylemmäs vai alemmas. Aloin pikkuhiljaa niitä katsomalla muistaa omaa osuuttani.
En liene sangen virtuoosi laulajanakaan, mutta nuotissa pysyn kohtuullisen hyvin. Lauluääneni laadukkuudesta en oikein osaa sanoa, mutta tuskin se korviakiduttavan kuuloista on, vaikka ei kenties häikäisekään.
Säveltämisestä
Olen myös kunnostautunut säveltäjänä. Kovin paljoa en ole valmiiksi kappaleita saanut, mutta yleensä pyrin pistämään mieleeni tulleen teeman muistiin. Joskus kuluu pitkiäkin aikoja, ennen kuin se saa jatkoa.
Saatatte ajatella, että jos olen niin tumpelo nuottien lukemisessa, miten sitten sävellyksen suhteen? Olen toki oppinut koulussa ja lukiossa musiikin teoriaa, jota pidän hyvin hyödyllisenä sävellystyötä ajatellen. Nuottikirjoitus aika-arvoineen, ylennys- ja alennusmerkit ja tahtilajit ovat minulle kohtuullisen tuttuja sillä tavalla, että osaan kirjoittaa niiden avulla sävellyksen muistiin. Mutta miten se käy?
Nykyinen keyboardini näyttelee suurta roolia. Yleensä, kun mieleeni tulee teema, pyrin kosketinsoittimeni avulla "löytämään, miten se soitetaan". Siten opin käymään sen läpi. Toisinaan teema voi syntyä myös silloin, kun olen soittimen ääressä ja tulen soittaneeksi jotain hyvää. Mutta vaikka osaankin soittaa teeman, on oma hommansa siirtää se nuottiviivastolle. Kenties haastavinta on miettiä nuoteille aika-arvot, sillä minun ei tarvitse teemaa soittaessani miettiä niitä paljoakaan. Tiedän mielessäni, miten se menee ja minkä pituisia sävelten tulee olla. Mutta aika-arvoprosessin joudun käymään läpi nuotinnuksessa. Kyllä se onnistuu, ei siinä mitään, mutta mietintää se vaatii. Nuottien korkeuden saan katsottua kätevästi soittimestani, sillä se näyttää nuotin paikan nuottiviivastolla, kun painan kosketinta. Nykyisin tosin alkanen jo hiljalleen oppia nuotintamaan myös siten, että ei tarvitse aina kosketinta painaen katsoa nuotin paikkaa.
Nuotintamiseen käytän nuotinnusohjelmaa. Sen avulla on kätevää tehdä sähköisiä tiedostoja ja soittaa aikaansaannosta läpi tarvittaessa ja huomata virheet. Saan valita haluamani soitinkokoonpanon, ja suuri valikoima sävel- ja tahtilajejakin löytyy. Plussaa on tietenkin se, että jo kirjoitettua tahtia tai useamman tahdin sarjaa saa kopioitua ja monistettua, joten jokaista nuottia ei tarvitse kirjoittaa erikseen. Myös jonkin osuuden muuntelu hoituu näin helposti, voin kopioida tahtomani osuuden ja muuttaa kopiota haluamaani suuntaan.
Olen ottanut videolle myös urkusävellykseni, joka soitettiin eräässä konsertissa. Tämä valmiiksi saamani hieman venäläisen kuuloinen teos on rakenteeltaan laulumainen (tosin siinä ei ole sanoja), minusta itsestänikin mukavan kuuloinen kappale. Tässä linkki: http://www.youtube.com/watch?v=1wVZ7R3ManM
Millaista musiikkia haluan säveltää? Musiikkityylin suhteen en halua tehdä paljoakaan rajoituksia, enkä halua sitoa itseäni vain yhteen tyyliin. Mielelläni säveltäisin niin klassista orkesterimusiikkia, sinfoniaa, konserttoa ja fuugia, kuin nykyaikaisempaa rytmistä musiikkia. Nytkin on työn alla popahtava kappale, samoin pianosävellys. Hengellisen musiikin, niin vanhemman kuin uudemman mallisen, säveltäminen on totta kai ajatuksena lähellä sydäntäni. Muutamia mielenkiintoisia ideoitani olisi esimerkiksi säveltää eri kirkkokuntia musiikiksi ja Raamatun kirjojen innoittamaa musiikkia. On myös hiukan kummallisia ideoita, kuten musiikin säveltäminen Madeiran Desertassaarista! Tähän sain idean käydessäni Madeiralla. Pääkaupunki Funchalista nuo saaret erottuvat hienosti horisontissa, ne ovat eri muotoisia ja pituisia. Niinpä pääsaaria kuvaavat osuudetkin voisivat olla erilaisia pituudeltaan ja tyyliltään... Minua kiinnostaa myös erikoisten soittimien kokeilu ja eri maiden kansanmusiikillisten ainesten hyödyntäminen.
Musiikkimaustani ja musiikin kuuntelusta
Pidän hyvin monenlaisesta musiikista. Kuten ehkä arvasitte, on urkumusiikki minusta erittäin miellyttävää. Olen nauttinut siitä lapsesta asti. Jokin tuon instrumentin äänessä on minusta tavattoman hienoa, etenkin, kun soitetaan eeppisen kuuloisesti. Mieliteoksiani uruilla soitettuina ovat esimerkiksi J. S. Bachin Toccata ja fuuga, d-molli (http://www.youtube.com/watch?v=ho9rZjlsyYY); hänen niin kutsuttu "Pieni fuugansa", g-mollissa (http://www.youtube.com/watch?v=PhRa3REdozw); Bachin kantaatin "Wir danken dir, Gott, wir danken dir, Sinfonia-osa (http://www.youtube.com/watch?v=_E7f00J0hDw) ja Camille Saint-Saënsin Fantasia, Es (http://www.youtube.com/watch?v=8agfIvVSYws). Näistä Toccataan ja fuugaan, d-molli, tykästyin jo lapsena, ja eritoten sen loppu on liikuttanut minut kyyneliin asti useasti. Minulle on myös avautunut syvä hengellinen merkitys tästä teoksesta, eräänlainen tapa tulkita se. Minulle tämä sävellys kertoo jollain tavalla menettämisestä ja pelosta. Tykkään kuunnella myös urkusovituksia toisista kappaleista, niin klassisista kuin nykyaikaisemmista.
Myös muilla soittimilla soitettu klassinen musiikki on minulle mieleen. Olen pitänyt Beethovenin Sinfoniasta nro 5 (http://www.youtube.com/watch?v=6z4KK7RWjmk) yhä laajemmin useiden kuuntelukertojen jälkeen. Jean Sibeliuksen Finlandia on sykähdyttävä, ja hänen Karelia-sarjansa osat Intermezzo ja Alla marcia ovat mukavaa kuunneltavaa. Antonio Vivaldin neljä vuodenaikaa (http://www.youtube.com/watch?v=GRxofEmo3HA), Gioachino Rossinin Wilhelm Tellin alkusoiton finaaliosuus (http://www.youtube.com/watch?v=c7O91GDWGPU), Saint-Saënsin Eläinten karnevaali (http://www.youtube.com/watch?v=5LOFhsksAYw), Smetanan Vltava (http://www.youtube.com/watch?v=3G4NKzmfC-Q)... Mielenkiintoinen sävellys, jossa urut ja orkesteri on yhdistetty, on Saint-Saënsin Sinfonia nro 3 (http://www.youtube.com/watch?v=P2wNAWBPFiI).
Olen myös oopperaihmisiä. Vaikka en olekaan livenä yleisöstä oopperaesitystä koskaan katsonut, olen ollut töissä oopperajuhlissa ja sitä kautta tykästynyt taidemuotoon. Suosikkioopperani on W. A. Mozartin Don Giovanni, jo sen alkusoitto (http://www.youtube.com/watch?v=k5eC9Aa9T5c) on valtaisan hieno. Muutenkin musiikki on oopperassa mielestäni hyvää ja se on loppuratkaisultaan opettavainen ja puhutteleva.
Klassisessa musiikissa pidän nimenomaan siitä klassisuudesta. Moderni, atonaalinen musiikki ei ole minulle oikein avautunut tähän mennessä.
Hengellisen musiikin suhteen pidän lukuisista vanhemmista lauluista, esimerkiksi Amazing Grace (On armo suuri ihmeinen), ja myös uudemmasta musiikista. Misty Edwardsin tuotannossa on paljon sellaista, mistä pidän, erityisesti kappale Arms Wide Open on koskettava. Pidän myös lukuisista Petrus Ahosen ja Pekka Simojoen lauluista.
Ei-hengellisen musiikin suhteen pidän esimerkiksi Ragtime-pianomusiikista, varsinkin Scott Joplinin kappaleista. Tyyleinä minua miellyttävät kelttityyli, myös jossain määrin techno, jazz ja kansanmusiikki. Harmonikka kuuluu urkujen lisäksi mielisoittimiini, siitä voi saada oikein hienon soundin. Ja ai niin, elokuvamusiikin piirissä, jos tällainen tyyli on olemassa, on minusta paljon hyvää musiikkia.
Hengellinen musiikki
Minua miellyttää musiikissa tietynlainen eeppisyys ja majesteettisuus. Mutta musiikki voi vedota myös muulla tavalla, esimerkiksi kauneudellaan tai kekseliäisyydellään. Ehkä kuitenkin kaikista eniten hengellisellä sanomalla. Jos käy oikein hienosti, ihminen voi tulla kosketetuksi musiikin kautta ja jotain hänessä saattaa muuttua parempaan suuntaan. Tämän näen kaikista korkeimpana tarkoituksena ainakin omalle musiikilleni. Ei pelkästään se, että musiikki viihdyttää eikä edes välttämättä se, että se aikaansaa voimakkaan esteettisen kokemuksen. Vaan että se vetoaa sielun lisäksi myös henkeen.
Hengellinen musiikki, virsien ja laulujen laulaminen, on mielestäni oleellinen osa seurakunnan elämää. Raamatussa on hienoja kohtia tästä aiheesta:
18 Älkääkä juopuko viinistä, sillä siitä tulee irstas meno, vaan täyttykää Hengellä,
19 puhuen keskenänne psalmeilla ja kiitosvirsillä ja hengellisillä lauluilla, veisaten ja laulaen sydämessänne Herralle,
20 kiittäen aina Jumalaa ja Isää kaikesta meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä.(Ef. 5:18-20)
16 Runsaasti asukoon teissä Kristuksen sana; opettakaa ja neuvokaa toinen toistanne kaikessa viisaudessa, psalmeilla, kiitosvirsillä ja hengellisillä lauluilla, veisaten kiitollisesti Jumalalle sydämissänne.(Kol. 3:16)
Virrellä on paikka seurakunnan kokouksissa, tällöin se voi rakentaa uskovaisia hengellisesti:
26 Kuinka siis on, veljet? Kun tulette yhteen, on jokaisella jotakin annettavaa: millä on virsi, millä opetus, millä ilmestys, mikä puhuu kielillä, mikä selittää; kaikki tapahtukoon rakennukseksi.(1. Kor. 14:26)
Näkisin myös, että Jumalalle laulaminen voi toimia lisäksi lähetys- tai evankeliointimielessä. Hengellisten laulujen laulaminen vaikkapa kadulla tai muuten julkisesti voi koskettaa ja tavoittaa ihmisiä sanomallaan.
25 Mutta keskiyön aikaan Paavali ja Silas olivat rukouksissa ja veisasivat ylistystä Jumalalle; ja vangit kuuntelivat heitä.(Ap. t. 16:25)
Kovasti uskovaisten piireissä on keskustelua aiheuttanut se, minkä tyylistä hengellinen musiikki saa olla ja minkä tyylistä ei. Mitä soittimia saa käyttää, mikä on maailmallista ja synnillistä...
Itse en näe tarvetta rajoittaa tyyliä paljoakaan. Minuun vetoavat vanhat virret samoin kuin nykyaikainen ylistysmusiikki. Kummatkin ovat koskettaneet minua hengellisesti. Sähkökitara ei ole minulle kiellettyjen soittimien listalla, enkä pidä haitariakaan pirunkeuhkoina. En sulje lähtökohtaisesti kaikkea rock-musiikkia hengellisyyden ulkopuolelle, en myöskään rap- tai pop-musiikkia. Minulle merkitsee hengellisessä musiikissa paljon enemmän sanoma kuin tyyli.
Rytminen kappale, jossa on käytetty sähkökitaraa, voi koskettaa syvästi hengellisellä sanomallaan. Toisaalta taas klassinen musiikki voi olla kaunista ja musiikillisesti hyvää, mutta se ei välttämättä kosketa hengellisesti.
En kuitenkaan sano, että esitystavalla ei olisi merkitystä. Minusta maailmallisuus ja maailman liikkeet, tavat ja kuviot näkyvät joissakin hengellisen musiikin piirissä olevissa kappaleissa ikävällä tavalla. En pidä siitä, että hengelliset artistit matkivat maailman tapaa esiintyä, laulaa tai soittaa. Jos jokin ajaa sanoman edelle, ei se mielestäni ole hyvä asia.
Eräs toinen oma mielipiteeni on se, että en koe hirvittävän aggressiivista musiikkia kovin hengelliseksi. Musiikki voi olla liian kovalla ja laulaja karjua mikrofoniin oikein räkäisellä tai käheällä äänellä. Vaikutelma on vihainen ja hyökkäävä. Toivon, että hengellisessä musiikissa saisi olla läsnä tietynlainen arvokkuus, nöyryys ja kunnioitus. Toivon, että Henki saa olla läsnä ja vaikuttaa tahtonsa mukaan.
Hengellisen musiikin erilaisten tyylien ja esitystapojen suhteen saa kuitenkin olla jossain määrin tarkkana, sillä kaikki uskovaiset eivät välttämättä ole niin avoimia musiikin suhteen kuin toiset. Joillekin voi olla loukkaus soittaa tietyntyylistä musiikkia, vaikka se ei sinänsä väärin olisikaan. Silloin tällaisen musiikin soitosta kannattanee pidättäytyä ja rukoilla Jumalaa avuksi, niin että heikot kasvaisivat, ja että osattaisiin menetellä oikeilla tavoilla toisemme huomioon ottaen.
Saakoon Jumala johdattaa hengellisen musiikin säveltämistä, sanoittamista, soittamista ja laulamista. Uskon, että jos Jumala on musiikillinen johtajamme, lopputulos ei voi olla huono, ja hengellinen musiikki voi parhaiten täyttää sen tarkoituksen, mitä varten se on olemassa.
Soittamisesta ja laulamisesta
Ensinnäkin lienee selvää, että minulla on ainakin jonkinmoisia lahjoja tämän erinomaisen hienon taidemuodon suhteen. Oli muistaakseni jouluna 2005, kun sain ensimmäisen noin kolmen oktaavin kosketinsoittimeni. Saadessani tämän instrumentin en osannut järin paljoa soittaa, oikeastaan vaatimaton puuhasteluni soittimen kanssa oli lähinnä erilaisten äänivaihtoehtojen kuuntelua ja koskettimien painelua niin, että välillä saattoi tulla sointuja ja pieniä melodioitakin.
Vaikea pala oli opetella soittamaan kummallakin kädellä samanaikaisesti eri kuvioita. Mutta opin sen, ja kahdella kädellä soittaminen sai enemmän sijaa. Näiden vuosien aikana olen pikkuhiljaa kehittynyt yhä taidokkaammaksi, vaikka en edelleenkään ole mikään haka. Sanottakoon, että kykyni kohtaavat rajansa, ja tuo raja ei todellakaan ole millään ammattitasolla. Minulla ei esimerkiksi ole kovinkaan hyviä valmiuksia säestää yhteislauluja, osaisin ehkä heittää sointuja, jos ne on kirjoitettu paperille, sekä bassosäveliä. Toki laulun tunteminen auttaisi luultavasti myös.
Tämä raja ei kuitenkaan merkitse sitä, että olisin täysi poropeukalo. Itse asiassa osaan vetää muutamia kappaleita hieman yksinkertaistettuna aika hyvin. Kun esimerkiksi soitan versioni J. S. Bachin Toccatasta, d-molli, minua luullaan tosi taitavaksi. Pianotunteja en ole muistaakseni ottanut ainuttakaan, suurimmaksi osaksi uskon osaamiseni johtuvan itseopettelusta. Koulussa ja lukiossa sain sitä tietoa, mitä siellä opetetaan, ja olen hieman kirjojakin silmäillyt. Mutta olennaisimpia oppimistapojani on ollut nettivideoiden katselu. Sellaisten, joissa näytetään, mitä koskettimia tulee painaa tietyn kappaleen soittamiseksi, tähän tapaan: http://www.youtube.com/watch?v=qRgpKfhquME
Niin, ja arvioikaa toki itsekin sitä "taidokkuuttani", sillä kuvasin videolle soittoani, kun pääsin urkuparvelle: http://www.youtube.com/watch?v=Y6dcAXfXgWE
Nuoteista osaan soittaa hyvin vaivalloisesti, en lähes yhtään. Jos minulle annetaan nuotit eteen, en luultavasti pysty soittamaan kappaletta niistä. Muistan joistakin nuoteista, millä paikalla ne ovat koskettimistossa, minkä perusteella sitten osaisin kaiketi erittäin hitaasti mennä kappaletta läpi. Ja pitäisi vielä miettiä nuottien aika-arvoja ja teoksen ylennys- tai alennusmerkkejä. Huh!
Mutta jos katson netistä videon, oppiminen on helpompaa ja kun muistan kappaleen ulkoa, sen soittaminen on hyvin helppoa, edellyttäen tietenkin, että se ei vaadi ylivoimaista teknistä osaamista. Lienee syytä mainita, että vaikka soitan nuoteista huonosti, osaan luultavasti tapailla kuulemani sävellyksen melodiaa kosketinsoittimella pelkästään korvakuuloni perusteella, ehkä löytää muutaman soinnunkin.
No, vähän aikaa kestäneen kuoroharrastukseni aikana opin lukemaan nuotteja edes hieman paremmin, tosin oma stemmani alkoi olla hallussa parhaiten sitten, kun aloin muistaa sen ja tuntea kappaleen. Nuotteja katsoin lähinnä muistinvirkistykseen, ne toivat mieleeni, mentiinkö seuraavaksi ylemmäs vai alemmas. Aloin pikkuhiljaa niitä katsomalla muistaa omaa osuuttani.
En liene sangen virtuoosi laulajanakaan, mutta nuotissa pysyn kohtuullisen hyvin. Lauluääneni laadukkuudesta en oikein osaa sanoa, mutta tuskin se korviakiduttavan kuuloista on, vaikka ei kenties häikäisekään.
Säveltämisestä
Olen myös kunnostautunut säveltäjänä. Kovin paljoa en ole valmiiksi kappaleita saanut, mutta yleensä pyrin pistämään mieleeni tulleen teeman muistiin. Joskus kuluu pitkiäkin aikoja, ennen kuin se saa jatkoa.
Saatatte ajatella, että jos olen niin tumpelo nuottien lukemisessa, miten sitten sävellyksen suhteen? Olen toki oppinut koulussa ja lukiossa musiikin teoriaa, jota pidän hyvin hyödyllisenä sävellystyötä ajatellen. Nuottikirjoitus aika-arvoineen, ylennys- ja alennusmerkit ja tahtilajit ovat minulle kohtuullisen tuttuja sillä tavalla, että osaan kirjoittaa niiden avulla sävellyksen muistiin. Mutta miten se käy?
Nykyinen keyboardini näyttelee suurta roolia. Yleensä, kun mieleeni tulee teema, pyrin kosketinsoittimeni avulla "löytämään, miten se soitetaan". Siten opin käymään sen läpi. Toisinaan teema voi syntyä myös silloin, kun olen soittimen ääressä ja tulen soittaneeksi jotain hyvää. Mutta vaikka osaankin soittaa teeman, on oma hommansa siirtää se nuottiviivastolle. Kenties haastavinta on miettiä nuoteille aika-arvot, sillä minun ei tarvitse teemaa soittaessani miettiä niitä paljoakaan. Tiedän mielessäni, miten se menee ja minkä pituisia sävelten tulee olla. Mutta aika-arvoprosessin joudun käymään läpi nuotinnuksessa. Kyllä se onnistuu, ei siinä mitään, mutta mietintää se vaatii. Nuottien korkeuden saan katsottua kätevästi soittimestani, sillä se näyttää nuotin paikan nuottiviivastolla, kun painan kosketinta. Nykyisin tosin alkanen jo hiljalleen oppia nuotintamaan myös siten, että ei tarvitse aina kosketinta painaen katsoa nuotin paikkaa.
Nuotintamiseen käytän nuotinnusohjelmaa. Sen avulla on kätevää tehdä sähköisiä tiedostoja ja soittaa aikaansaannosta läpi tarvittaessa ja huomata virheet. Saan valita haluamani soitinkokoonpanon, ja suuri valikoima sävel- ja tahtilajejakin löytyy. Plussaa on tietenkin se, että jo kirjoitettua tahtia tai useamman tahdin sarjaa saa kopioitua ja monistettua, joten jokaista nuottia ei tarvitse kirjoittaa erikseen. Myös jonkin osuuden muuntelu hoituu näin helposti, voin kopioida tahtomani osuuden ja muuttaa kopiota haluamaani suuntaan.
Olen ottanut videolle myös urkusävellykseni, joka soitettiin eräässä konsertissa. Tämä valmiiksi saamani hieman venäläisen kuuloinen teos on rakenteeltaan laulumainen (tosin siinä ei ole sanoja), minusta itsestänikin mukavan kuuloinen kappale. Tässä linkki: http://www.youtube.com/watch?v=1wVZ7R3ManM
Millaista musiikkia haluan säveltää? Musiikkityylin suhteen en halua tehdä paljoakaan rajoituksia, enkä halua sitoa itseäni vain yhteen tyyliin. Mielelläni säveltäisin niin klassista orkesterimusiikkia, sinfoniaa, konserttoa ja fuugia, kuin nykyaikaisempaa rytmistä musiikkia. Nytkin on työn alla popahtava kappale, samoin pianosävellys. Hengellisen musiikin, niin vanhemman kuin uudemman mallisen, säveltäminen on totta kai ajatuksena lähellä sydäntäni. Muutamia mielenkiintoisia ideoitani olisi esimerkiksi säveltää eri kirkkokuntia musiikiksi ja Raamatun kirjojen innoittamaa musiikkia. On myös hiukan kummallisia ideoita, kuten musiikin säveltäminen Madeiran Desertassaarista! Tähän sain idean käydessäni Madeiralla. Pääkaupunki Funchalista nuo saaret erottuvat hienosti horisontissa, ne ovat eri muotoisia ja pituisia. Niinpä pääsaaria kuvaavat osuudetkin voisivat olla erilaisia pituudeltaan ja tyyliltään... Minua kiinnostaa myös erikoisten soittimien kokeilu ja eri maiden kansanmusiikillisten ainesten hyödyntäminen.
Musiikkimaustani ja musiikin kuuntelusta
Pidän hyvin monenlaisesta musiikista. Kuten ehkä arvasitte, on urkumusiikki minusta erittäin miellyttävää. Olen nauttinut siitä lapsesta asti. Jokin tuon instrumentin äänessä on minusta tavattoman hienoa, etenkin, kun soitetaan eeppisen kuuloisesti. Mieliteoksiani uruilla soitettuina ovat esimerkiksi J. S. Bachin Toccata ja fuuga, d-molli (http://www.youtube.com/watch?v=ho9rZjlsyYY); hänen niin kutsuttu "Pieni fuugansa", g-mollissa (http://www.youtube.com/watch?v=PhRa3REdozw); Bachin kantaatin "Wir danken dir, Gott, wir danken dir, Sinfonia-osa (http://www.youtube.com/watch?v=_E7f00J0hDw) ja Camille Saint-Saënsin Fantasia, Es (http://www.youtube.com/watch?v=8agfIvVSYws). Näistä Toccataan ja fuugaan, d-molli, tykästyin jo lapsena, ja eritoten sen loppu on liikuttanut minut kyyneliin asti useasti. Minulle on myös avautunut syvä hengellinen merkitys tästä teoksesta, eräänlainen tapa tulkita se. Minulle tämä sävellys kertoo jollain tavalla menettämisestä ja pelosta. Tykkään kuunnella myös urkusovituksia toisista kappaleista, niin klassisista kuin nykyaikaisemmista.
Myös muilla soittimilla soitettu klassinen musiikki on minulle mieleen. Olen pitänyt Beethovenin Sinfoniasta nro 5 (http://www.youtube.com/watch?v=6z4KK7RWjmk) yhä laajemmin useiden kuuntelukertojen jälkeen. Jean Sibeliuksen Finlandia on sykähdyttävä, ja hänen Karelia-sarjansa osat Intermezzo ja Alla marcia ovat mukavaa kuunneltavaa. Antonio Vivaldin neljä vuodenaikaa (http://www.youtube.com/watch?v=GRxofEmo3HA), Gioachino Rossinin Wilhelm Tellin alkusoiton finaaliosuus (http://www.youtube.com/watch?v=c7O91GDWGPU), Saint-Saënsin Eläinten karnevaali (http://www.youtube.com/watch?v=5LOFhsksAYw), Smetanan Vltava (http://www.youtube.com/watch?v=3G4NKzmfC-Q)... Mielenkiintoinen sävellys, jossa urut ja orkesteri on yhdistetty, on Saint-Saënsin Sinfonia nro 3 (http://www.youtube.com/watch?v=P2wNAWBPFiI).
Olen myös oopperaihmisiä. Vaikka en olekaan livenä yleisöstä oopperaesitystä koskaan katsonut, olen ollut töissä oopperajuhlissa ja sitä kautta tykästynyt taidemuotoon. Suosikkioopperani on W. A. Mozartin Don Giovanni, jo sen alkusoitto (http://www.youtube.com/watch?v=k5eC9Aa9T5c) on valtaisan hieno. Muutenkin musiikki on oopperassa mielestäni hyvää ja se on loppuratkaisultaan opettavainen ja puhutteleva.
Klassisessa musiikissa pidän nimenomaan siitä klassisuudesta. Moderni, atonaalinen musiikki ei ole minulle oikein avautunut tähän mennessä.
Hengellisen musiikin suhteen pidän lukuisista vanhemmista lauluista, esimerkiksi Amazing Grace (On armo suuri ihmeinen), ja myös uudemmasta musiikista. Misty Edwardsin tuotannossa on paljon sellaista, mistä pidän, erityisesti kappale Arms Wide Open on koskettava. Pidän myös lukuisista Petrus Ahosen ja Pekka Simojoen lauluista.
Ei-hengellisen musiikin suhteen pidän esimerkiksi Ragtime-pianomusiikista, varsinkin Scott Joplinin kappaleista. Tyyleinä minua miellyttävät kelttityyli, myös jossain määrin techno, jazz ja kansanmusiikki. Harmonikka kuuluu urkujen lisäksi mielisoittimiini, siitä voi saada oikein hienon soundin. Ja ai niin, elokuvamusiikin piirissä, jos tällainen tyyli on olemassa, on minusta paljon hyvää musiikkia.
Hengellinen musiikki
Minua miellyttää musiikissa tietynlainen eeppisyys ja majesteettisuus. Mutta musiikki voi vedota myös muulla tavalla, esimerkiksi kauneudellaan tai kekseliäisyydellään. Ehkä kuitenkin kaikista eniten hengellisellä sanomalla. Jos käy oikein hienosti, ihminen voi tulla kosketetuksi musiikin kautta ja jotain hänessä saattaa muuttua parempaan suuntaan. Tämän näen kaikista korkeimpana tarkoituksena ainakin omalle musiikilleni. Ei pelkästään se, että musiikki viihdyttää eikä edes välttämättä se, että se aikaansaa voimakkaan esteettisen kokemuksen. Vaan että se vetoaa sielun lisäksi myös henkeen.
Hengellinen musiikki, virsien ja laulujen laulaminen, on mielestäni oleellinen osa seurakunnan elämää. Raamatussa on hienoja kohtia tästä aiheesta:
18 Älkääkä juopuko viinistä, sillä siitä tulee irstas meno, vaan täyttykää Hengellä,
19 puhuen keskenänne psalmeilla ja kiitosvirsillä ja hengellisillä lauluilla, veisaten ja laulaen sydämessänne Herralle,
20 kiittäen aina Jumalaa ja Isää kaikesta meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä.(Ef. 5:18-20)
16 Runsaasti asukoon teissä Kristuksen sana; opettakaa ja neuvokaa toinen toistanne kaikessa viisaudessa, psalmeilla, kiitosvirsillä ja hengellisillä lauluilla, veisaten kiitollisesti Jumalalle sydämissänne.(Kol. 3:16)
Virrellä on paikka seurakunnan kokouksissa, tällöin se voi rakentaa uskovaisia hengellisesti:
26 Kuinka siis on, veljet? Kun tulette yhteen, on jokaisella jotakin annettavaa: millä on virsi, millä opetus, millä ilmestys, mikä puhuu kielillä, mikä selittää; kaikki tapahtukoon rakennukseksi.(1. Kor. 14:26)
Näkisin myös, että Jumalalle laulaminen voi toimia lisäksi lähetys- tai evankeliointimielessä. Hengellisten laulujen laulaminen vaikkapa kadulla tai muuten julkisesti voi koskettaa ja tavoittaa ihmisiä sanomallaan.
25 Mutta keskiyön aikaan Paavali ja Silas olivat rukouksissa ja veisasivat ylistystä Jumalalle; ja vangit kuuntelivat heitä.(Ap. t. 16:25)
Kovasti uskovaisten piireissä on keskustelua aiheuttanut se, minkä tyylistä hengellinen musiikki saa olla ja minkä tyylistä ei. Mitä soittimia saa käyttää, mikä on maailmallista ja synnillistä...
Itse en näe tarvetta rajoittaa tyyliä paljoakaan. Minuun vetoavat vanhat virret samoin kuin nykyaikainen ylistysmusiikki. Kummatkin ovat koskettaneet minua hengellisesti. Sähkökitara ei ole minulle kiellettyjen soittimien listalla, enkä pidä haitariakaan pirunkeuhkoina. En sulje lähtökohtaisesti kaikkea rock-musiikkia hengellisyyden ulkopuolelle, en myöskään rap- tai pop-musiikkia. Minulle merkitsee hengellisessä musiikissa paljon enemmän sanoma kuin tyyli.
Rytminen kappale, jossa on käytetty sähkökitaraa, voi koskettaa syvästi hengellisellä sanomallaan. Toisaalta taas klassinen musiikki voi olla kaunista ja musiikillisesti hyvää, mutta se ei välttämättä kosketa hengellisesti.
En kuitenkaan sano, että esitystavalla ei olisi merkitystä. Minusta maailmallisuus ja maailman liikkeet, tavat ja kuviot näkyvät joissakin hengellisen musiikin piirissä olevissa kappaleissa ikävällä tavalla. En pidä siitä, että hengelliset artistit matkivat maailman tapaa esiintyä, laulaa tai soittaa. Jos jokin ajaa sanoman edelle, ei se mielestäni ole hyvä asia.
Eräs toinen oma mielipiteeni on se, että en koe hirvittävän aggressiivista musiikkia kovin hengelliseksi. Musiikki voi olla liian kovalla ja laulaja karjua mikrofoniin oikein räkäisellä tai käheällä äänellä. Vaikutelma on vihainen ja hyökkäävä. Toivon, että hengellisessä musiikissa saisi olla läsnä tietynlainen arvokkuus, nöyryys ja kunnioitus. Toivon, että Henki saa olla läsnä ja vaikuttaa tahtonsa mukaan.
Hengellisen musiikin erilaisten tyylien ja esitystapojen suhteen saa kuitenkin olla jossain määrin tarkkana, sillä kaikki uskovaiset eivät välttämättä ole niin avoimia musiikin suhteen kuin toiset. Joillekin voi olla loukkaus soittaa tietyntyylistä musiikkia, vaikka se ei sinänsä väärin olisikaan. Silloin tällaisen musiikin soitosta kannattanee pidättäytyä ja rukoilla Jumalaa avuksi, niin että heikot kasvaisivat, ja että osattaisiin menetellä oikeilla tavoilla toisemme huomioon ottaen.
Saakoon Jumala johdattaa hengellisen musiikin säveltämistä, sanoittamista, soittamista ja laulamista. Uskon, että jos Jumala on musiikillinen johtajamme, lopputulos ei voi olla huono, ja hengellinen musiikki voi parhaiten täyttää sen tarkoituksen, mitä varten se on olemassa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)