Kesä on alkanut. Tässä kohtaa on minulla perinteisesti ollut tapana reflektoida vaiheitani teologian opintojen parissa. Tämä on jo kahdeskymmenes kirjoitukseni monumentaalisessa sarjassa, jonka viisivuotisen historian aikana olen saanut kokea ylä- ja alamäkiä, odotettuja ja odottamattomia muutoksia. Mikä ilo, että päätin kirjoittaa kokemuksiani ylös: alun perinhän tarkoitukseni oli olla avuksi erityisesti niille, jotka pohtivat teologian opintoja omalle kohdalleen, mutta näiden monien vuosien jälkeen huomaan yhä enemmän kirjoitussarjan hyödyn myös itselleni. Näiden tekstien äärellä voi viipyillä samaan tapaan kuin päiväkirjan, palauttaa mieleensä jo unohtuneitakin asioita.
Hyvin harvakseltaanhan tätä sarjaa nykyään teen, eikä minulla tällä kertaa totta puhuen ole paljoa kerrottavaa opinnoistani tai oppimistani asioista. Koko kevätlukukausi on oikeastaan koostunut gradun tekemisestä ja muutamille luennoille osallistumisesta. En koekaan luontevaksi tämänkertaisessa postauksessani käsitellä opintojani tuttuun tapaan kurssi kurssilta, vaan valitsen toisenlaisen lähestymistavan.
Neljännen vuoteni jälkeen yllätin monet kertomalla tämän sarjan osassa 18 siitä, kuinka pappiskutsumukseni oli hiipunut. Viidennen vuoden syyslukukaudesta kertovassa osassa 19 syvensin tätä kipuiluani lisää. Viidennen vuoden kevätlukukausi on tuonut eteeni vielä yhden yllätyksen, jota en olisi rehellisesti sanottuna voinut uskoa kokevani. Aloin ensimmäistä kertaa opintojeni aloittamisen jälkeen haluta pois yliopistosta.
Sen ei pitänyt olla mahdollista. Olen aina pitänyt itseäni perin juurin akateemisena ihmisenä. Jo pikkulapsena kulutin aikaani tietokirjojen parissa opiskellen kaikkea mahdollista. Menestyin koulussa ja lukiossa hyvin, olin luokkatasoni parhaiden joukossa. Olen aina arvottanut erityisen korkealle kulttuurimme sivistyksen ja uurastuksen tieteellisen työn parissa. Pohtijaluonteena minun on ollut välillä hyvinkin vaikeaa saada käytännön asioita ja askareita tehtyä, mutta yliopistomaailmasta löysin pitkäksi aikaa paikan, johon koin henkisesti kuuluvani. Aina tähän kevääseen asti.
Hauskasti eräänlainen kulminaatiopiste itse asiassa on vappu, joka usein mielletään juuri työläisten ja opiskelijoiden juhlaksi. Itse vapussa ei sinänsä ollut mitään erikoista, joka olisi käynnistänyt pohdintojani akateemisesta identiteetistäni, mutta tämän railakkaan ilojuhlan tuoksinassa joka tapauksessa tulin ajatelleeksi, että en osaa enää nähdä itseäni osana opiskelijamaailmaa. En pohjimmiltani koe yhteenkuuluvuutta opiskelijaelämän kanssa - en sen paremmin opiskelijabileiden kuin itse opiskelunkaan kanssa. Ehkä eräs tapa sanoa asia on, että huomasin yhden elämänvaiheeni olevan ehtoopuolella. Olin vain kuvitellut, että opintojeni väistämättä kääntyessä kohti päätöstään minun olisi vaikea päästää irti yliopistosta.
Mikä sitten aiheutti yhteenkuulumattomuuden tunteen? Olen luullakseni löytänyt monia syitä. Eräs on intoni lasku. En enää jaksa uusien fuksien lailla hehkuttaa sitä, kuinka hieno ala teologia on, en enää osaa innostua uusista oivalluksista, ja suhtaudun moneen seikkaan alassani enemmänkin ironisesti hymähdellen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö enää olisi teologiasta kiinnostunut. Sen uutuudenviehätys on vain kadonnut.
On tietenkin luonnollista, että ensimmäisten vuosien jälkeen tapahtuu tietynlainen rutinoituminen eikä lapsekasta intoa enää ole samalla tavalla kuin alussa. Akateemisen maailman vierastamiseni ei kuitenkaan johdu pelkästään tästä. Olen jossain määrin myös tympääntynyt yliopisto-opiskelun työskentelytapoihin. Ilmoittauduin keväällä muutamalle luentosarjalle nostalgisoidakseni, voidakseni kokea jotain alkuvuosien ihanuudesta vielä kerran uudelleen. Luennot sinänsä olivatkin hauskoja, vaikka minulle ei niistä jäänytkään paljoa mieleen - tästä lisää tuonnempana. Kursseille osallistuminen kuitenkin muistutti minua siitä, miten inhoankaan esseiden ja oppimispäiväkirjojen kirjoittamista. Nämä oppimistavat ovat varmaankin monilta osin perusteltuja, mutta minulle niistä on tullut tuskastuttavan työläitä, olen niihin totaalisen kyllästynyt. Myöskään graduseminaarin työskentelytapa, jossa joka kerraksi tuodaan lisää tuotettua tekstiä opponoitavaksi, ei minulle juuri mitään antanut. Minulle sopivin tapa työskennellä on itsenäinen: tekisin mielelläni kirjatenttejä, joissa suoriutuminen on yksinkertaista: lue kirja ja vastaa hyvin kysymykseen. Gradunkin kanssa voin nyt huokaista helpotuksesta, koska saan nyt seminaarin päätyttyä työstää sitä yksin juuri sillä aikataululla kuin haluan, ja tarvittaessa kysyä seminaarin vetäjältä tai muilta asiantuntijoilta kommentteja.
Olen jossain määrin väsynyt myös yliopiston tutkimukselliseen puoleen, sillä niin kutsuttu tiedollinen kriisini on saanut minut jonkin verran kyseenalaistamaan myös niitä periaatteita, joiden mukaan yliopistossa tutkimusta tehdään. Olen myös ehkä tavallista kriittisempi tutkimustuloksia kohtaan. Tämä ei kuitenkaan ole ongelmistani suurimmasta päästä, ja näen yliopiston ja tieteen yhä sinänsä melko pätevinä tiedon hankkimisen paikkoina.
Kaikista merkittävin syy, miksi en osaa tällä hetkellä nähdä paikkaani akateemisessa maailmassa, on, että en pidä itseäni hyvänä teologina. Tämä varmaan jälleen yllättää monet lukijani, joille en ole aiheesta vielä suullisesti avautunut. Se on kuitenkin hyvin vahva kokemukseni. Minusta on hiljalleen tullut eräänlainen alisuoriutuja, ja en voi välttyä usein kokemasta alemmuutta ollessani läsnä muiden teologien parissa. Tämä ei harmita minua niin paljon kuin ehkä luulisi, mutta sitäkin enemmän olen miettinyt tätä seikkaa oman tulevaisuuteni kannalta.
Luennoilla saan jatkuvasti hämmästyä, miten kehittyneitä ajattelijoita ympärilläni on, miten ansiokkaita puheenvuoroja opiskelutoverini käyttävät samalla kun itselleni on vaikeaa jäsentää luennon aihetta kokonaisuudeksi tai sidostaa sitä aiemmin oppimaani. Luentojen ryhmäkeskustelut ovat kamalia, koska minulla ei lähtökohtaisesti koskaan ole sanottavaa mistään aiheesta. Yritän sitten mutista jotain ylimalkaista, geneeristä hölynpölyä, jonka kaikki jo tietävät ja jonka voisi yhtä hyvin jättää sanomatta. Kun luen kirjoja, saatan niiden äärellä kokea ahaa-elämyksiä ja vaikuttua syvästi lukemastani vain huomatakseni kirjan suljettuani, että en muista mitään lukemastani. Tieto, minkä saan, unohtuu todella nopeasti. En ole enää vähään aikaan kyennyt oikeastaan oppimaan mitään, koska en muista. Jo yksin tämä riittää asettamaan minut parhaiden teologien joukkoa alemmalle tasolle. En voi pitää itseäni hyvänä teologina, jos en oikeasti hallitse ulkoa opittuna perusteita teologian eri osa-alueista ja oikeasti tunne kristinuskoa, sen eri haaroja ja ajattelijoita, keskeisiä kehityskulkuja ja kaikkea näiden tapaista. Nyt viimein uskallan myöntää, että en näitä asioita hallitse, ja tyytyä olemaan, mitä olen. Jonkun toisen kriteerit hyvälle teologiudelle voivat olla toiset, ja kunnioitan tässä mielipiteenvapautta, mutta itse voin edellä mainituista syistä pitää itseäni korkeintaan keskinkertaisena. Toki on varmasti monia minua vähemmän ansioituneita teologeja, mutta en minä itsekään pääse silti edukseni erottumaan.
Opiskelu- ja oppimisvaikeuteni eivät liene salassa keneltäkään, joka kyllin tarkasti on lukenut muutamat viime kirjoitukseni tässä sarjassa. Viimeiset kolme vuotta ovat olleet opinnoissani haastavaa aikaa, ja suunta on valitettavasti ollut alaspäin. Oli melko erikoista istua koneeni ääressä valmiina aloittamaan gradun tekemistä mutta olla kuitenkin kykenemätön klikkaamaan gradua pikakuvakkeesta auki. Milloinkaan ei ole opiskelujen aloittaminen tuntunut yhtä musertavan työläältä. Mutta viimeistä sanaa ei toki ole vielä sanottu, ja aion edelleen yrittää valmistua ensi lukuvuoden aikana. Se tulee vain vaatimaan erityisen paljon ponnisteluja.
Kun opiskelu on ollut vaikeaa, on keväässäni ollut sitten paljon kaikkea muuta sisältöä. Olen muun muassa katsonut noin kuukaudessa läpi Game of Thronesin seitsemän tuotantokautta ja fiilistellyt yhdessä pitkäaikaisempien fanien kanssa kahdeksatta kautta. Olen erityisen antaumuksella juhlinut vappua, pääsiäistä ja muitakin merkkihetkiä ja katsonut Euroviisuja ja Jääkiekon MM-kisoja, toteutuipa pitkäaikainen unelmani torille pääsystäkin. Olen ollut töissä vaalitoimitsijana sekä eduskunta- että europarlamenttivaaleissa ynnä yliopistolla valintakoevalvojana, ja valtavaksi yllätyksekseni huomasin pitäväni näistä töistä, vaikka alkuun jännitin niitä todella paljon. Olen myös rentoutunut tapaamalla sukulaisiani ja matkailemalla, nytkin äskettäin idyllisellä Ahvenanmaalla ja aiemmin Norjassa. Olen onnistunut jossain kiitettävän hyvin, nimittäin sanonnan carpe diem toteuttamisessa. Aikani täällä Helsingissä ei varmaankaan kestä loputtomiin, joten olen halunnut viettää aikaani täällä merkityksellisesti. Ja olen saanut tehdä sitä seurassa, jota parempaa en olisi voinut kuvitella. Olen siitä kiitollinen.
Millainen on sitten tulevaisuuteni teologina, sitä en osaa sanoa. Kesällä yritän edistää graduani edes jotenkin ja muutoinkin kääntää kurssini suuntaa niin, että löytäisin jostain voiman viimeisiin, vähiin opintoihini. Jotkut ovat ehdottaneet minulle jatko-opintoja, jotka nyt akateemisuuteni kaikkoamisen takia tuntuvat melko kaukaiselta vaihtoehdolta, ja olenkin tavannut näihin ehdotuksiin vastata, että katsotaan nyt se gradu kuitenkin ensin. Aion vielä yrittää tehdä hyvän gradun, tämänhetkistä 23 sivun tekelettäni ei kyllä kannata kutsua edes hyväksi aluksi.
Löysinpä akateemisuuttani uudestaan tai en, luulen, että jossakin muodossa teologia tulee aina pysymään osana minua. Ei ehkä oppikeskustelujen tai väittelyiden muodossa, ei ehkä akateemisten tutkimusten tai tohtoriluentojen muodossa, mutta ehkä jollakin mystisemmällä tasolla. Voisin hyvin nähdä itseni jossain autiossa, kauniissa paikassa luonnon keskellä, lukemassa Raamattua ja jonkun erämaaisän tai entisaikojen suuren kristityn viisaan ajatuksia, lukemassa niitä ikään kuin rukouksena Jumalalle, siten, että hengellinen ulottuvuus on koko ajan intiimillä tavalla läsnä. Silloin ei haittaisi, vaikka muisti olisi huono, sillä tarkoitukseni teologialle ei olisi niinkään iskostaa sen sisältöä päähäni, vaan tehdä siitä palvelijani, jotta yhteys Jumalaan olisi minulle ikuinen nykyisyys.
Näihin tunnelmiin jätän arvoisat lukijani tällä kertaa. Palannemme vielä n:nnen vuoden merkeissä. Nyt, hyvää kesää!
Peukku ja hatunnosto!
VastaaPoista