Epäilyksen epäilystä intuition uuteen voittoon

Olen ajautunut viime aikoina jälleen miettimään, mitä elämältä loppujen lopuksi haluan. Mikä on lopullinen päämääräni ja kohteeni, jonka haluan saavuttaa? Mikä on se asia, jonka koen minulta aina puuttuneen ja yhä puuttuvan? Kyllä, minulla on vahva tunne siitä, että jokin saavuttamisen arvoinen elämästäni on aina puuttunut. Olen kyllä ehkä luullut, että minulla on se. Mutta myöhemmät oivallukseni ovat saaneet minut kyseenalaistamaan aiemmat vakuuttumiseni.

Olen pohjimmiltani skeptikko ja vuosien varrella minusta on tullut yhä skeptisempi. Olen lapsesta saakka miettinyt inhimillisen tietämisen rajoja, mutta lapsena mietin niitä lähinnä huumorimielessä. Myöhemmin huomasin käyneen niinkin vitsikkäästi, että tällaisesta pohdinnasta oli tullut minulle relevanttia myös arkielämäni kannalta. Onhan nyt ihan ymmärrettävästi koomista kohdata ihminen, joka miettii tosissaan sitä, voimmeko olla varmoja esimerkiksi maailman olemassaolosta sellaisena kuin se meille ilmenee. Saatan välillä huvittuneen kyynis-ironisesti makustella ajatuksella, että ehkä tuossa pöydällä, jolle äskettäin laskin maukkaasta elämän piristysruiskeesta tyhjentämäni Espresso Housen kahvikupin, ei todellisuudessa olekaan mitään luonnehtimani kaltaista astiaa. Ehkä se on vain illuusio tai aistiharha? Valtaosaa tätä lukevista varmasti huvittaa tällainen aivojen rasittaminen, mutta itse huomaan jääneeni tämän ongelmakentän vangiksi. Mistä minä itse asiassa voin tietää? Monille voi tulla yllätyksenä se, että en ole suinkaan tämän pohdintani kanssa yksin. Satojen vuosien aikana lukemattomat filosofit ovat pohdiskelleet samantapaisia kysymyksiä ja ihan tosissaan kyselleet, onko olemassa ihmismielen ulkopuolista maailmaa? Useimmiten tätä sukupolvia kestänyttä keskustelua nimitetään realismi vs. idealismi -kamppailuksi.

Long story short: Metodinen epäilyni johti minut melko pian epävarmuuteen lähes kaikesta. Mitäpä nyt ei voisi hyvällä syyllä kyseenalaistaa, jos sille tielle lähtee. Melkein mikä tahansa voisi olla jotain, miltä se ei näytä. Lauseiden määrä, joita pystyin nimittämään tosiksi ja joiden kuvaamat asiat siis koin voivani tietää, kutistui kouralliseen – tässä kohtaa tulee esiin tiukkuuteni sanojen totuus ja tieto määrittelyssä: totuusteoriani on korrespondenssiteoria, jonka mukaan väittämä on tosi vain, jos se vastaa todellista asiaintilaa. Kutsun tiedoksi vain sellaisia asioita, joiden voidaan sanoa olevan varmasti tosia tämän määritelmän mukaan. Vastustan ankarasti pragmaattista totuusteoriaa, jonka mukaan totta on se, mikä toimii. Olen parantumaton metafyysikko, olevaisen tutkija, joka ei kuitenkaan voi sanoa metafysiikasta juuri mitään. Millainen on maailmankaikkeus, mitä todella on olemassa – jouduin filosofian kannalta lopulta vastaamaan, että en tiedä.

Tämä kamppailu epävarmuuden kanssa sai minut tulemaan epävarmaksi myös sen suhteen, miten vakaumukseni eli kristillinen uskoni jäsentyy. Miellän itseni kristityksi, mutta tunnustan myös, että minulla ei ole tiedollisia syitä tai perusteita olla juuri kristitty. Intuitioni – tämä on hyvin tärkeä sana – siitä, että kristinusko on totta, on vahva, mutta en koe voivani perustella sitä muille. Ja siitä, mikä kirkkokunta minun pitäisi valita, on vaikea sanoa yhtikäs niinkään paljoa: tätä koskeva intuitioni on valitettavasti paljon heikompi ja ailahtelevaisempi, niin kuin intuitiot monesti tuppaavat olemaan. Viime vuodet olen ollut melko avoimesti etsijä, paikan hakija kristillisellä kentällä, käynyt monessa seurakunnassa ja jopa ollut jäsen parissa, vain päätyäkseni lähiaikoina jälleen tunnustuskuntiin sitoutumattomaksi kristityksi.

Palatakseni alkuun, mikä sitten on se jokin, jonka olen kuvitellut auttavan minua saamaan elämästäni tarkoituksenmukaista, sellaista, jollaista sen pitäisi olla? Ajauduttuani hiljattain erääseen merkitsevään keskusteluun tulin pakotetuksi vastaamaan tähän kysymykseen. Vaistomaisesti olin aiemmin vastannut, että kaipasin elämälleni merkitystä, mutta juteltuamme vakuutuin siitä, että merkitys itse asiassa on hyvin subjektiivinen asia: mikä on minulle merkityksellistä, se vain sattuu olemaan. Jollekulle toiselle toiset asiat ovat merkityksellisiä. On jopa absurdia puhua objektiivisesta merkityksellisyydestä, koska merkityksellinen asia mielestäni on aina merkityksellistä nimenomaan jollekulle, siis subjektille. Mutta minä janosin elämältäni jotain objektiivista! Hetken pyöriteltyäni päädyin vastaamaan, että halusin löytää totuuden. Objektiivisen, yleisen, universaalin totuuden kaikesta. Sellaisen totuuden, joka olisi väistämättä totta, ja jonka siten voisin tietää, ja josta voisin johtaa kaiken muun tietoni ja perustaa elämäni sille. Sitten elämäni olisi juuri sellaista, kuin pitää.

Mutta tulin vain yllätetyksi uusilla kysymyksillä: Miksi olin yleensä omaksunut periaatteen siitä, että absoluuttisen totuuden tietäminen tuo elämääni sisällön? Ja vielä: miksi olin omaksunut sen totuusteorian, joka minulla on, ja ne logiikan säännöt, joita sovelsin yrittäessäni löytää etsimäni? Niin siis tulin ulottamaan metodisen epäilyni myös epäilyyni itseensä, ja se jollain mystisellä tavalla dekonstruoi itse itsensä tuloksenaan jonkinlainen paradoksi, jota en itsekään oikein osaa kuvailla. Kaikki alkoi vaikuttaa hyvin, hyvin oudolta: irrationaaliselta, ristiriitaiselta, epäloogiselta.

En tiedä, tuleeko tietämisellä (jälleen tiukasti ymmärrettynä) koskaan olemaan elämässäni mainittavaa tulevaisuutta. Epävarmuuden varjo lankeaa ammottavan mustana kaiken lähes kaiken ylle. Mutta kaiken muun korruptoimansa ohella se varjostaa kuitenkin myös itseään. Epävarmuuden perusta ja syyt ovat yhtä lailla epävarmoja. Joten onko tuloksena varmuus vai entistä suurempi epävarmuus? En tiedä, kuuluu vanhan viisastelijan vastaus. Mutta joka tapauksessa olen kokenut jonkinlaisen oivalluksen, jonka valossa epävarmuuteni ei vaikuta enää aivan niin kamalalta kuin aiemmin.

Kuinka hauska sattuma (vai oliko se lainkaan sattuma), että hengellisessä solussamme – siis eräänlaisessa pienryhmässä tai raamattupiirissä – luetaan tällä hetkellä läpi Saarnaajan kirjaa. Olen tämän Raamatun viisauskirjallisuuteen kuuluvan tekstin kanssa paljon kamppaillut, mutta nyt koen sen viimein hiukan enemmän avautuneen. Se on kuin suoraan omasta elämästäni: kirjan keskushahmo Saarnaaja valittaa kaiken turhuutta, mitä kuvaava heprean sana sananmukaisesti viittaa henkäykseen, mutta omaa myös mielenkiintoisen vertauskuvallisen merkityskentän. Saarnaajan mukaan kaikki on turhuutta, koska se on joko väliaikaista tai jollain lailla salaperäistä tai paradoksaalista: ihmiselämä on lopulta sellaista, että sitä ei voi käsittää, siitä ei voi saada täydellistä otetta. Eli elämän miten tahansa, jo sadan vuoden päästä kuoleman jälkeen se todennäköisesti vaikuttaa hyvin yhdentekevältä. Kuolema kohtaa tyhmän ja viisaan, rikkaan ja köyhän, vanhurskaan ja jumalattoman. Moni asia elämässä muuttuu tämän musertavan tosiasian edessä merkityksettömäksi.

Mikä sitten on avain tämän turhuuden keskellä? Sen hyväksyminen, että elämässämme oikeastaan mikään ei ole omissa käsissämme. Minun kohdallani tämä tarkoittaa ennen muuta sen hyväksymistä, että en tiedä, ja tuskin koskaan tulen tietämäänkään. Tässä päästään takaisin intuitioon, josta olen aiemmin jo aatoksiani avannutkin, ja joka vaikuttaa nyt vieläkin tärkeämmältä kuin ennen. Jos en voi perustaa elämääni tietojen varaan, voin perustaa sen kuitenkin intuitiiviselle uskolle, jolla on toki omat ongelmansa, mutta joka on paras etenemisväylä, jota kykenen ajattelemaan. Minulla on vahva intuitio siitä, että aistini suurin piirtein kertovat luotettavaa tietoa maailmasta. Minulla on samoin vahva intuitio siitä, että Jumala on olemassa. Jos jonain päivänä nämä voimakkaat intuitiot katoavat tai muuttuvat minun tilanteeni pysyessä samanlaisena, lienee minun mukauduttava näihin muutoksiin. Koen, että voin tehdä tämän täysin puhtaalla omallatunnolla, sillä en katso minulla olevan tarpeellisia kykyjä mihinkään hyveellisempään ratkaisuun.

Mitä absoluuttisen totuuden tuntemisella oikeastaan hainkaan? Enkö itse asiassa halunnut elämältäni jotain muutakin kuin tuon totuuden, koska mitä ilmeisimmin tavoittelin itse asiassa sitä, mitä kuvittelin tuon totuuden voivan elämääni tuoda: onnellisuutta, tasapainoa, perustaa? Mitä jos minulla jo on ne, ainakin jossain määrin? Ehkä voin saavuttaa todella haluamani asiat muutenkin kuin tuon absoluuttisen totuuden kautta (jonka löytäminen filosofian avulla vaikuttaa käytännöllisesti katsottuna silkalta mahdottomuudelta)?

Saarnaajan kirjassa korotetaan suureen arvoon elämän yksinkertaisista iloista nauttiminen kaiken turhuuden keskellä. Nyt ymmärrän, mikä vinha perä tässä on: kun on luovuttu epärealististen ideaalien (nyt käytän näitä termejä arkimerkityksissään!) tavoittelusta ja niihin kiinnittymisestä, aletaankin nähdä, mitä ilon ja onnen lähteitä elämässä voi olla ja on ilmankin noita ideaaleja.

Mikä siis on loppusanani tästä kaikesta? En väitä kaikkien tai edes keskeisimpien tieto- ja totuusteoreettisten ongelmieni tulleen ratkaistuiksi. Ne pysyvät yhä suurina salaisuuksina minulle. Tulen todennäköisesti tulevaisuudessakin kyseenalaistamaan liian varmojen ihmisten varmuuden perustaa kysymällä, tietävätkö nämä todella sen, minkä väittävät tietävänsä. Olen kuitenkin löytänyt tai löytämässä tavan elää näiden ongelmien kanssa ilman, että mielenrauhani suuresti järkkyy. Saattaa tuntua oudolta, että minun kohdallani vaadittiin näinkin suuri prosessi, että pystyn olemaan rauhassa tilanteessa, jossa suurin osa maailman ihmisistä on. Tämä oli kuitenkin minun tieni, oma, ainutlaatuinen vaelluksensa.