Paikkani oli lähellä kirkon keskikäytävää, joten havaitsin erinomaisesti, kuinka äänen kasvaessa ja kameramiesten selkien ensin ilmestyttyä näköpiiriini hän - paavi - lopulta käveli ohitseni. Vain parin kolmen metrin päästä. Hän vieläpä pysähtyi ihan lähelle tervehtimään erikseen pyörätuolissa istuvia ihmisiä. Itse laulun loputtua kanttori soitti vielä hiljaisemmin sävelmän teemaa, ja püha isa haki paikkansa keskimmäiseltä edessä odottavalta tuolilta. Hänen toisella puolellaan oli katolinen piispa ja toisella puolen luterilainen, ymmärtääkseni Viron evankelis-luterilaisen kirkon arkkipiispa Urmas Viilma.
Tätä paavi Franciscuksen ekumeenista tapaamista eri maista tulevien nuorten kanssa sävyttivät monet puheenvuorot ja musiikkiesitykset. Kuultiin paikallisia piispoja, eri kirkkoihin kuuluvien nuorten todistuksia ja yhtyettä, joka esiintyi venäjäksi ja oli käsittääkseni helluntailaistaustainen. Itse paavi - iloittuaan tästä yhteisestä ekumeenisesta tapaamisesta - käsitteli puheessaan ennen kaikkea nuorten ja aikuisten väliin toisinaan muodostuvaa kuilua ja aikuisten vaikeutta ottaa nuoret oikealla tavalla huomioon ja kohdata heidät heidän ansaitsemallaan tavalla. Esimerkin hän otti Raamatusta hyödyntäen kekseliäästi kirkon apsikseen maalattua kuvaa Kristuksesta ja tekstiä: "Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon." Paavi huomautti, että vähän ennen kyseisten sanojen sanomista Jeesus on surullinen, koska hänen kuulijansa eivät ymmärrä häntä. Jeesus myös ylistää lapsenmielisyyttä juuri ennen kyseisiä sanoja. Paavi siis samaisti Jeesuksen tässä kohtaa nuoriin, joita aikuiset eivät monesti ymmärrä tai edes halua ymmärtää. Franciscus vakuutti, että hän ja muut aikuiset halusivat jakaa nuorten kanssa heidän surunsa ja ilonsa sekä tukea heitä ja auttaa Herran seuraajina vaeltamisessa. Kirkon tulee olla "läpinäkyvä, tervetulleeksi toivottava, rehellinen, kutsuva, kommunikatiivinen, saavutettava, iloitseva ja interaktiivinen yhteisö".
Paavin puheessa oli myös missionaarinen korostus. Jeesus on se, joka antaa levon maailman uupuneille ihmisille. Monet eivät kuitenkaan tunne häntä vaan ovat vaipuneet epätoivoon. Kuten virolainen Kerli Kõiv laulussaan toteaa: "Rakkaus on kuollut." Franciscus kuitenkin kielsi tämän jyrkästi ja sanoi: "L'amore non è morto", "Rakkaus ei ole kuollut".
"Voi näyttää siltä, että rakkaus on kuollut, niin kuin Kerli Kõiv sanoi, mutta me tiedämme, että se ei ole, ja että meillä on sana sanottavanamme, viesti tuotavanamme, vähin sanoin ja monin teoin. Sillä te olette kuvien sukupolvi, toiminnan sukupolvi, enemmän kuin spekulaation ja teorian." (Oma suomennos englanninkielisestä puheesta.)
Rakkaus lähettää meidät eteenpäin, eikä meidän tarvitse pelätä matkan haavoja, sillä niissäkin Jeesus on. Meidän ei tarvitse koskaan olla yksin. Paavi rohkaisi lopuksi kulkemaan eteenpäin, niin että kirkko ei ole muistojen museo vaan valmiina toivottamaan ne yllätykset, jotka Herra sille antaa.
Paavin puhe sai pitkät aplodit. Tilaisuudessa oli vielä lyhyitä puheenvuoroja ja musiikkia, jonka aikana kirkolliset johtajat kävivät tervehtimässä paavia. Lopuksi Rooman piispa poistui kulkueessa niin kuin oli tullutkin, tällä kertaa musiikkina soi "Ma tänan Sind".
Niin se siis tapahtui: paavin ja minun teiden kohtaaminen ensi kertaa.
Facebookin kautta kesällä tietooni kantautui sanoma helsinkiläisen katolisen Pyhän Henrikin katedraaliseurakunnan järjestämästä matkasta Tallinnaan paavin vierailun yhteydessä syyskuussa. Ekumeenisessa hengessä mukaan kutsuttiin ikäryhmään mahtuvia myös muista kirkoista. Näin tilaisuuteni, ja ilmoittauduin mukaan selvitettyäni vieläpä erikseen, että minun olisi mahdollista olla poissa päällekkäin menevistä opinnoistani. Mutta miksi?
Syitä lienee moniakin. Tekisi mieli kertoa päällimmäiseksi jokin ylevä syy, kuten itseni etsiminen tai jonkin hengellisen oivalluksen halajaminen paavin sanoista, jotka hän suoraan minulle puhuisi. Hauskoja syitä varmaan olisivat myös vaikkapa kyseisen paavin tai katolisuuden fanittaminen. Mutta todellisuudessa pääsyyni lienee ollut niinkin yksinkertainen kuin saada nähdä omin silmin tämä yhden maapallon merkittävimmän viran harjoittaja, joka on paitsi piispa myös mielipidevaikuttaja, arvojohtaja ja poliitikko. Tämä oli mahdollisuuteni saada ruksattua eräs asia pois elämäni "To do" -listalta. Asialla on ehkä jotain yhteistä kuninkaallisbongausharrastukseni kanssa (tästä eriskummallisesta aiheesta muuten saattaa tulla blogiini postaus jossain vaiheessa). Ehkä halusin myös vielä korottaa panoksia nähtyäni jo useita kardinaaleja ja tavattuani henkilökohtaisesti Canterburyn arkkipiispan Serbian Novi Sadissa. Tuolloin kyseessä oli Euroopan kirkkojen konferenssin yleiskokous, josta en koskaan tullut kirjoittaneeksi, sillä kokemus oli oikeastaan niin valtava, että en enää löytänyt sanoja. Mutta se vaikutti minuun hyvin syvällisellä tavalla, ja tapahtuman muistelu koskettaa minua. Ehkä joskus voin palata siihen.
No, turha sitä on kieltääkään, että kaikki elämässäni viime vuodet ilmennyt korkea- ja vanhakirkollisuuteni on osittain kummunnut katoliseen kirkkoon perehtymisestä - on minua pitkään sanottu salakatolilaiseksikin ja ihmiset ovat pohtineet, milloin vaihdan kirkkoa. Mutta on ehkä paikallaan sanoa, että kesällä elämässäni tapahtui asioita, jotka ovat saaneet nämä piirteet elämässäni jokseenkin pienemmäksi. Asia ei juurikaan johdu itse katolisesta kirkosta, ei monessakaan kohtaa opillisista kysymyksistä, vaan kyse on ennen muuta kokemuksellisesta puolesta. Koen vähemmän yhteenkuuluvuutta ylipäätänsä yhtään mihinkään, tämän mukana myös katolinen kirkko saa osansa. Tämä tilanne puolestaan liittyy etsiskelyvaiheeseen tai jopa tietynlaiseen elämänkriisiin, joka on tällä hetkellä minulla meneillään. Joten ei huolta, katoliset lukijani, mitään mokaa ei ole tapahtunut teillä tai teidän kirkossanne. Jos joku on hakoteillä, se olen minä. Mutta lopputulemana on, että ei enää liene loogista nimittää minua salakatolilaiseksi. Pohdin kyllä kauan niin kutsutulle johdantokurssille menemistä - kyseessä on katolista uskoa esittelevä kurssi, joka Helsingissä kaiketi vuosittain järjestetään ja joka on ilmeisesti myös jonkinlainen edellytys katoliseen kirkkoon liittymiselle pääkaupungissa. Kurssin saa kuitenkin suorittaa myös ilman aikomusta liittyä - näin olisin itsekin tehnyt - mutta en kuitenkaan lopulta rohjennut.
Olen kuitenkin jo vuosikaudet halunnut verkostoitua katoliseen suuntaan, saanut ystäviä ja kontakteja kyseisestä kirkosta ja käynyt sen tilaisuuksissa varmaan useammin kuin on tavanomaista protestantille. Ei käy kieltäminen, että ekumeeninen toiminta on jossain määrin tullut minulle rakkaaksi viimeistään Helsingissä vuosina 2016-2017 käymäni Suomen Ekumeenisen Neuvoston Ketko-kurssin jälkeen. Olen ollut mukana kaikenlaisessa ekumeenisessa toiminnassa ja harrastukseni kirjoittaa ekskursioraportteja (anteeksi niiden poissaolo viime aikoina) on selkeä ilmaus kiinnostuneisuudestani. Tästäkin syystä oli luontevaa lähteä paavia katsomaan ekumeenisessa hengessä. Ja toki minua myös kiinnosti kuulla, millaisen sanoman paavi halusi meille pohjoiseurooppalaisille nuorille kertoa.
Mikäli vielä etsin syitä lähteä Tallinnaan paavia tapaamaan, on paikallaan nostaa esille seuraavat seikat: 1) pidän ulkomaanmatkailusta, 2) viime käynnistäni Tallinnassa oli kolme vuotta, 3) matkaseura vaikutti mielenkiintoiselta.
Nostoja matkan varrelta
Lähdimme matkaan Länsisatamasta varhain aamulla 24.9.2018. Nuorten joukossamme oli kymmeniä katolilaisia ja vajaat parikymmentä ei-katolilaista. Matkaseurueestamme tunsin tai tiesin kiitettävässä määrin ihmisiä jo ennestään, mutta oli kivaa saada tutustua myös uusiin ihmisiin.
Ruuaksi söimme luullakseni kanaa ja linssimuhennosta, tosin en koskaan kuullut tarkalleen ruokien nimiä. Lounaan jälkeen sai osallistua joko järjestettyyn ohjelmaan tai viettää vapaa-aikaa. Valitsin jälkimmäisen muutaman kaverin kanssa, sillä eräs meistä oli hajulla kaupasta, joka möi ikoneita edulliseen hintaan. Kiinnostuin oitis, ja otimme suunnaksi Aleksanteri Nevalaisen kirkon, joka kuului Moskovan patriarkaatin alaisuuteen.
Matka kulki vanhan kaupungin läpi, ja vaikka viime käynnistäni oli tosiaan se kolme vuotta ja vaikka olin silloinkin samoilla seuduilla käyskennellyt, teki tämä kaupunki taas vaikutuksen. Ehkä sen teki syksy, ehkä kaunis ja kuulas ilma, mutta oli oikeasti todella kaunista. Vanhana matkailun opiskelijana on sanottava, että tätä kaupunkia on kyllä Helsinkiä helpompi suositella matkakohteeksi. Ne lukemattomat kirkot, vanhanaikaiset mukulakivikadut, keskiaikaissävytteinen tunnelma, kauniit näkymät ja meren läheisyys, helppous matkata Suomesta... Helsinkikin on hyvä, mutta vain haasteellisempi suunnitella.
Nevskin kirkko oli osin remontissa mutta rakennuksen eräs hyvä puoli oli myös työtelineistä vapaa. Sisällä oli koreaa kuin ortodoksikirkossa yleensäkin. Kauppa oli eräässä sisähuoneessa, ja toden totta: kauniita painokuvaikoneita sai hintaan 2,60 kappale. Koska omalta pyhien kuvien seinältäni (en kutsu sitä ikonostaasiksi, koska kaikki sen kuvat eivät ole varsinaisia ikoneita enkä muutenkaan ole tarkin mahdollinen ikoneiden käyttäjä) puuttuivat ennen muuta Pyhän Kolminaisuuden, Jumalanäidin ja arkkienkeli Mikaelin kuvat, ostin nämä itselleni tuliaisiksi.
Kiertelimme lähistöllä muun muassa näköalapaikalla ja katselimme kauniita rakennuksia kuten parlamenttia, Viron tiedeakatemiaa ja tuomiokirkkoa. Lähdimme lopulta laskeutumaan takaisin vanhan kaupungin keskustaan, jossa kohtasimme myös muuta matkaseuruetta ja shoppailtuamme hiukan menimme syömään. Sitten oli vuorossa iltamessu Pyhän Hengen kirkossa, joka oli mielenkiintoisen epäsymmetrinen. Messu oli suomenkielinen ja samantyyppinen kuin monet muut katoliset messut, joissa olin vieraillut. Sitä seurasi vielä adoraatio, joka ymmärtääkseni tällä kertaa toteutettiin pitkälti ruusukkorukouksena. Tämä oli minulle uutta. En myöskään ole koskaan tainnut olla ohjatussa ruusukkorukoustilaisuudessa.
Illan aikana tuli käytyä vielä hiukan seikkailemassa kaupungilla, mutta unten maillekin oli hyvä pian laskeutua, sillä seuraavana päivänä oli aikainen herätys. Aamun koitettua lähdimme aloittamaan aamiaisella samassa paikassa, jossa edellisen päivän lounas oli ollut. Tarjolla oli muistaakseni vähän croissantin tyyppistä leipätuotetta sekä pekonia ja tietenkin kahvia. Aamiaispöydässä oli hyvät keskustelut. Ilmapiiri oli odottavainen: pian lähtisimme Kaarlen kirkkoon odottamaan paavin saapumista.
Kun katolinen joukko jo lähti matkaan, sain minä hyvän aikaa myöhemmin vastuulleni suunnistaa meitä loppuja kohti määränpäätä. Eräässä kohdassa sekosin, mutta muurinvierustalla kulkevaa pikkupolkua pitkin onnistuin lopulta johdattamaan seurueemme katolilaisten edelle! Saavuttuamme kirkolle odotimme kuitenkin tovereitamme ja lopulta ryhmityimme yhdeksi joukoksi kirkon vieressä olevien telttojen luo odottamaan sisäänpääsyä. Odottelussa kului toinenkin tovi, ja jo edellisiltana ilmestyneet toimittajat tulivat nyt haastattelemaan laajemmin meidänkin joukkoamme. Ennalta saamamme liput oikeuttivat sisäänpääsyyn kirkkoon, ja lopulta astelimme sisään punaista mattoa pitkin. Seurasi uusi, varmaan ainakin puolentoista tunnin odotus, mutta onnistuimme saamaan hyvät paikat vielä melko tyhjässä kirkossa. Ennen saapumistaan luoksemme paavi tapasi vielä lyhyesti Viron presidentin, ja sitten oli meidän vuoromme.
Ekumeeninen nuorten tapaaminen ei kuitenkaan ollut ainoa kohtaaminen paavin kanssa - hän nimittäin piti vielä messun Vapauden aukiolla muutamaa tuntia myöhemmin. Päästyämme Kaarlen kirkosta oli aika pistäytyä syömässä (Hesburger osoittautui toimivaksi valinnaksi) ja sitten kutsui taas jono, tällä kertaa aukiolle. Tässä kohtaa ollut jonotus ei ollut mitenkään kovin toimivasti järjestetty: ihmismäärä paisui niin suureksi, että oli välillä vaikea hahmottaa, missä jono tai sen eri haarat kulkivat. Siinä oli kuitenkin hyvää aikaa jatkaa henkeviä keskusteluja. Aukiolle pääsimme itse asiassa lopulta juuri parahiksi näkemään, kun paavi liikkui autolla yleisön seassa ihmisiä tervehtien. Tässä kohtaa näin tilaisuuteni selfien nappaamiseen, vaikkakaan vaikutelma ei toki ole sama kuin Canterburyn arkkipiispan kanssa luvan kanssa napatussa kuvassa.
Messukaava oli painettu hienoon kirjaseen, jonka alku- ja loppulaulut olivat ne samat veisut kuin Kaarlen kirkossa. Täytyy sanoa, että miellyin suuresti näihin sävelmiin ja olen hyräillyt niitä pitkin viikkoa. Ne olivat juuri sopivat tunnuskappaleet tälle reissulle muistojeni arkistoon.
Muuten messu oli pääosin latinankielinen, välillä oli tosin kohtia viroksi ja parissa paikkaa muutamalla muullakin kielellä. Paavi piti saarnansa italiaksi, ja tällä kertaa käännöstä englanniksi ei näytetty missään, joten pystyin suureksi osaksi vain arvailemaan, mistä paavi puhui. Itse messukaavan lukeminen oli kohtuullisen helppoa, koska latinaa olen opiskellut, ja missä kohtaa en sitä ymmärtänyt, auttoi viro hyvin.
Saarna on luettavissa netissä, nyt riittäköön lainaus sen lopusta:
"Historiassanne olette osoittaneet ylpeytenne virolaisuudestanne. Laulatte sitä sanoen: 'Minä olen virolainen, tulen aina olemaan virolainen, on hyvä olla virolainen, me olemme virolaisia'. Kuinka hyvä onkaan tuntea olevansa osa kansaa; kuinka hyvä on olla itsenäinen ja vapaa. Menkäämme pyhälle vuorelle, Mooseksen vuorelle, Jeesuksen vuorelle. Pyytäkäämme häntä - niin kuin tämän Vierailun motto sanoo - avaamaan sydämemme ja antamaan meille Hengen lahjan. Tällä tavoin, historian joka hetkellä, saakaamme huomata, kuinka olla vapaa, kuinka omaksua hyvyys ja tuntea itsensä valituksi, ja kuinka antaa Jumalan kasvattaa, täällä Virossa ja koko maailmassa, hänen pyhää kansaansa, hänen papillista kansaansa." (Oma suomennos englanninkielisestä saarnasta.)
Messun jälkeen oli aika hakea kamppeet hostellin säilytyshuoneesta, ja sitten oli vielä aikaa käydä syömässä. Illasta tuli hauska, ja lopulta lähdimme yölaivalla takaisin kohti Suomea monta kokemusta rikkaampina.
Mitkä on fiilikset?
Tämä matka kannatti tehdä. Se oli erinomainen irtiotto, ja syksyn alussa oli jotain, johon tähdätä: kiintopiste, jota kohti pyrkiä. Paavin näkeminen oli mahtavaa, hänen sanomansa hyvää kuultavaa ja matkan aikana käydyt keskustelut miellyttäviä. Silti en kokenut valtaisaa oivallusta sen paremmin hengellisessä kuin maallisessa mielessä. Usein toki löydän matkoilleni syvemmän merkityksen vasta jälkeenpäin, mutta tämä matka jäänee mieleeni ennen kaikkea valonpilkahduksena arjen keskellä ja laatuaikana hyvin järjestetyllä matkalla hyvässä seurassa, onnellisena muistona, joita elämässäni voisi kieltämättä olla enemmänkin.
Kiitos, Jumala!
Pyhän Henrikin katedraaliseurakunta, kiitos, SEN!
Ja kiitos, paavi!
***
Paavin puhe ekumeenisessa nuorten tapaamisessa:
http://w2.vatican.va/content/francesco/en/speeches/2018/september/documents/papa-francesco_20180925_giovani-tallinn-estonia.html
Paavin saarna messussa Vapauden aukiolla:
http://w2.vatican.va/content/francesco/en/homilies/2018/documents/papa-francesco_20180925_omelia-estonia-tallin.html
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti