Hengellinen elämäkertani – Osa 1: Jumalaton karkumatka ja suuremman kertomuksen alku

Tarina vuoteen 2011 asti.

Herätyksen instrumentti. Tästä se alkoi! 

Lapsuuden ateismi ja uskontokiinnostuksen herääminen

Minun on vaikea muistaa, milloin ensimmäisen kerran tulin kosketuksiin kristinuskon kanssa. Se lienee tapahtunut ehkä myöhemmin kuin keskimääräisellä 90-luvun lapsella. Olin syntynyt sukuun ja perheeseen, jossa uskonnolla ei ollut minkäänlaista näkyvää roolia. Minulle ei opetettu iltarukousta, en käynyt pyhäkoulussa tai ylipäätään kirkossa, minua ei ollut myöskään kastettu. Me emme nimittäin kuuluneet kirkkoon. En minä, eivät vanhempani eikä edes suurin osa isovanhemmistani, jos kukaan heistä.

Uskonnon sijaan sukumme ideologinen tausta on sosialistisessa aatteessa, joka näyttäytyi sukulaisissani kirjavine eri muotoineen. Joidenkin kohdalla se ehkä oli täyttämässä uskonnosta luopumisen jättämää tyhjiötä, eräät suorastaan paloivat aatteelle hurmosta lähennellen. Toiset pitivät mieluummin jalat maassa eivätkä asiasta niin paljoa puhuneet, mutta tarvittaessa kyllä tunnustivat punaista väriä.

Ainakin historiallisesti sosialismin kyljessä on kulkenut melko näkyvääkin uskontokielteisyyttä, ja tämä näkyi myös minun suvussani. Molemmat isoisäni olivat tästä kaksi esimerkkiä, joskin keskenään hyvin erilaiset. Toinen heistä suhtautui uskontoon välinpitämättömästi, hiukan naureskellenkin – hän näytti pitävän tätä ihmiskunnan ilmiötä itsestään selvästi huuhaana uhraamatta asialle kovinkaan paljoa ajatuksia. Toinen taas tätä vastoin oli suuri pohdiskelija ja argumentoija – hänen kanssaan itse päädyin myöhemmin mielenkiintoisiin väittelyihin.

Vanhempieni sukupolvessa uskontokielteisyys oli jo selvästi vähäisempää. Esimerkiksi äitini ei käsittääkseni millään tavalla kokenut uskonnollisuutta omaksi jutukseen mutta silti muistan hänen sanoneen minulle ollessani pieni, että minä saan itse päättää, mihin uskon, ja hän hyväksyy minut silti. Tässä lupauksessa hän on myös pysynyt, mikä on mielestäni merkki paitsi kypsästä ajattelusta myös todellisesta liberaaliudesta, ei sellaisesta joka vapaamielisyyden kaapuun verhoutuen tosiasiassa vainoaa toisinajattelijoita. Samanlainen hyväksyvä asenne on oikeastaan värittänyt koko sukuani, myös jo mainittuja isoisiäni, vaikka he hiukan näkyvämmin uskontoa kritisoivatkin. Minun uskoontuloni tähden eivät välini katkenneet yhteenkään sukulaiseeni, mistä olen tietenkin ollut hyvin kiitollinen. Mutta eipäs rynnätä tämän enempää asioiden edelle.

Kuullessani äitini lupauksen kiirehdin huomauttamaan hänelle, että en todellakaan aio koskaan ruveta uskovaiseksi. Pidin nimittäin Jumalaan uskomista melkoisena typeryytenä ja olin vahvasti vakuuttunut siitä, että häntä ei ollut olemassakaan. Kyllä, ensimmäinen maailmankatsomus, jonka muistan minulla olleen, on ateismi, vakaumuksellinen jumalankieltäminen. Ei ehkä kovinkaan paljon koeteltu vakaumus, mutta vakaumus yhtä kaikki. Ehkä se johtui ainakin osittain sukutaustastani, mutta näin jälkikäteen en oikein osaa löytää kattavaa syytä sille, miksi olin niin vahvasti ateistinen. Minua ei näet ateismiin mitenkään vahvasti rohkaistu, vaikka toki elimme elämäämme käytännössä ikään kuin jumaluutta ei olisi olemassa.

Palatakseni pähkäilemään sitä hetkeä, jolloin altistuin kristinuskolle ensi kerran – siis jollekin toisenlaiselle käsitykselle siitä kuin minkä sukuni oli välittänyt – hyvä ehdokas on kristillisvaikutteinen päiväkerho, jossa kävin. En tiedä tarkkaan, miten sinne päädyin, mutta muistan, että siellä kristillisyys oli osa päivärytmiä. Meille lapsille opetettiin Raamatun kertomuksia ja ainakin Jeesuksen opetuslasten nimiä olen kuullut jo tuolloin, koska tuosta kerhosta lähtien olen elävästi muistanut, että Juudaksia oli kaksi.

Lastentarhassa muistan adventin, jolloin laulettiin virttä ”Nyt sytytämme kynttilän” ja yksi kerrallaan tuikattiin palamaan neljä kynttilää. Ehkä siellä oli myös ruokarukous, en muista tarkkaan. Mutta joka tapauksessa päiväkerho, esikoulu ja sitten peruskoulu saattoivat minut toistuvasti tekemisiin kristinuskon kanssa oikeastaan niin hienovaraisesti, että en missään vaiheessa huomannut tätä aktiivisesti vastustaa. Etenkin alkuaikoina kyllä mielessäni jatkuvasti salaa nauroin uskonnollisuudelle ja halveksin sitä. Sain huomata, että kristinuskolla oli paljon ainakin ulkonaisia kannattajia, mutta sitä enemmän sain aihetta ajatella, että olen ihmisten joukossa poikkeuksellisen viisas. Minähän tiesin, että Jumalaa ei tosiasiassa ollut olemassa, toisin kuin niin moni muu.

Myöhemmän taipaleeni kannalta kyllin kiintoisa seikka mainituksi tullakseen on näihin aikoihin sijoittuva, ehkä ensimmäinen muistoni paavista. Muistan katselleeni kerran uutisia, joissa oli myös pätkä liittyen Johannes Paavali II:een. Luodessani silmäni tuon vanhan miehen kasvoihin ja kuunnellessani selostusta tulin jostain syystä ahdistuneeksi siitä, että kristittyjen pitää olla kuuliaisia tuollaiselle kaukaiselle hallitsijalle. En vielä tuolloin ymmärtänyt sitä, että paavi kuului nimenomaan katoliseen yhteyteen, ja ajattelinkin, että myös minun luokkalaiseni joutuvat tottelemaan häntä. Olen koettanut arvailla syytä tuolle ahdistukselle – ehkä tunsin oloni vähän pieneksi niin valtavan kristittyjen joukon edessä, jota paavi silmissäni edusti. Ehkä olin hiukan auktoriteettivastainen ja koin turhautuneisuutta Johannes Paavalin valtaa kohtaan. Varmaan myös se, että en tiennyt kristinuskosta tarpeeksi, aikaansai pelkoa tuntemattoman edessä. Yleinen asenteeni uskontoa kohtaan oli kyllä kepeän ylimielinen ja sivuutin uskonnon useimmiten hyvin välinpitämättömästi. Silti jokin paavissa herätti pelonsekaista kunnioitusta, ehkä hiukan vavahduttikin ja sai ainakin hetkeksi pohtimaan.

Ajatus pakosta ”totella” paavia oli ahdistava siksikin, että mikäli hänellä, niin kuin luulin, oli valtaa Suomen kirkossa, olisin saattanut joutua osallistumaan hänen tottelemiseensa itsekin. Uskonnottomasta vakaumuksestani huolimatta päädyin nimittäin opintotaipaleellani toistuvasti hiukan ulkokultaisesti ottamaan osaa uskonnonharjoitukseen, se pääsi tulemaan jopa tavaksi. Suurin syy lienee ollut haluni olla poikkeamatta massasta. En muista kouluajoillani tunteneeni yhtäkään toista oppilasta, joka olisi ollut minun laillani uskontokuntiin kuulumaton. Olen tässä tosissani: en muista oikeasti kuulleeni kenestäkään – toki voi olla joitakuita, jotka salasivat asian. Minäkin aloin ajan myötä salata sen, koska olin pakotettu oppimaan olevani aikamoinen poikkeama normista. Ja normista poikkeavia ei lasten raaka maailma läheskään aina kohdellut lempeästi. Pelko kiusaamisesta aiheutti kerran yläasteella jopa sen, että valehtelin suoraan päin naamaa. Kun muut olivat olleet rippikoulussa, minultakin kysyttiin siitä ja kiertelin ja kaartelin, että en ollut vielä tullut sitä käyneeksi. Kun minulta sitten kysyttiin, kuuluinko kirkkoon laisinkaan, vastasin myöntävästi. Toisen kerran koulun kirkossa minulla oli valtava kiusaus mennä osallistumaan ehtoolliselle muiden kanssa, vain siksi, että olisin sulautunut porukkaan. Nyt minusta tuntuu, että totuuden kertominen ei välttämättä olisi tuhonnut kaikkea. Silloin joukosta erottumisen pelkoni kuitenkin oli käsinkosketeltava ja halusin minimoida kaikki mahdolliset syyt vihata minua. Tein tästä "hyvien välien pitämisestä kaikkiin" elämänfilosofiani, jonka soveltamisessa menestyin siinä määrin, että minua ei koskaan suuremmin kiusattu.

Osallistuin koulussa uskonnontunneille varmaan pääosin juuri tämän vuoksi. Kävin joulu- ja kevätkirkoissa ja seisoin uskollisesti uskonnollisissa aamunavauksissa salissa muiden kanssa. Kerran jopa jouduin lukemaan koulun juhlassa jouluevankeliumia, koska kukaan kirkkoon kuulunut poika ei sitä halunnut tehdä! Sisäinen halveksuntani pysyi mukana jonkin aikaa. Mutta sitten, aivan vähitellen, se alkoi väistyä ja antaa tilaa toisenlaiselle suhtautumiselle. Mielenkiinnolle.

Huomasin, että minua kaikesta huolimatta kiehtoi tämä usko opetuksineen, vaikka en sitä totena pitänytkään. Oli aiheena sitten Raamattu, kirkkohistoria, etiikka tai mikä tahansa muu, halusin oppia lisää ja lisää, tiedonjanoni oli ehtymätön. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että minua kiinnostivat myös lähes kaikki muut oppiaineet – sivistyksestä ja tieteestä tuli minulle kouluvuosinani erittäin rakkaita. Mutta en enää halveksinut uskontoa, vaan pidin sitä yhtä kiintoisana kuin kaikkea muutakin. Sen sijaan halveksuntani kohteeksi tuli pikemminkin se pilkallinen suhtautuminen koulusivistykseen, jota niin moni luokkakaverini avoimesti osoitti. Päädyin silti varmuuden vuoksi peittelemään myös sitä tosiseikkaa, että pidin koulunkäynnistä.

Aloin siis salaa pitää uskonnosta oppiaineena. Lisäksi aloin kokea uskontoa kohtaan jopa tietynlaista kunnioitusta. Ilmiö on sikäli mielenkiintoinen, että tämä kunnioitus tuntuu olleen lähinnä ulkonaista, tietynlaista näytelmää. Mutta minulle sellainen kunnioitus oli perin antoisaa, minä nautin siitä. Nautin siitä, että sain ulkomaanmatkoillamme käydä vaikuttavissa kirkkorakennuksissa, ottaa hatun päästä ja hiljaisena arvokkaasti käyskennellä käytävissä. Minua miellytti ajatus juhlavista jumalanpalveluksista, näin niille tavallaan paikan yhteiskunnassa ja olisin ehkä ollut jopa valmis puolustamaan uskonnonharjoitusta! Mutta en siksi, että olisin uskonut siihen. Kunnioitukseni johtui pikemminkin jostain, jota voisi luonnehtia draamalliseksi arvoksi. Minulla ei ole nyt tilaisuutta valottaa tätä asiaa kovin runsassanaisesti, mutta todettakoon, että persoonaani määrittelee mitä suurimmassa määrin viehtymys tarinoihin, kerrontaan ja dramaattisiin juonikuvioihin. Tiedostamattanikin huomaan nauttivani elämän sisällöistä ja tapahtumista, jotka jollain tavalla esteettisesti puhuttelevat sitä puolta minussa, joka janoaa nähdä elämän rakentuvan kuin eräänlaisen näytelmän. Kuten tämän sarjan johdannossa linjasin, näen ainutlaatuista arvoa kaikenlaisilla tositarinoilla, jotka eivät välttämättä useinkaan rakennu tällä lailla dramaattisesti. Mutta voi kuinka rakastankaan myös laadukasta fiktiota! Rakastan mahtipontisuutta, auktoriteettia, voimallisia elämyksiä, juhlavuutta, majesteettisuutta, historiaa ja oikeastaan mitä tahansa, joka soveltuu mielestäni kihelmöivän hyvin osaksi jotakin tarinaa. Haalin jatkuvasti tällaisia kokemuksia ja mahdollisesti kirjaan niitä ylöskin, että joskus, jos jaksan, voin itse sijoittaa niitä keksimiini tarinoihin.

Osa tästä myönteisestä kokemuksesta on myös tavallaan sanojen tavoittamattomissa olevaa esteettisyyttä. Ehkä ensimmäisiä uskonnon elementtejä, jotka vetosivat minuun tällä sanomattomalla tavalla, olivat kirkkojen urut. Jo lapsena hurahdin totaalisesti tähän soittimeen, joka palveli silloin ja edelleen palvelee mielestäni täydellisyyttä hipoen niitä syviä tarkoitusperiä, joiden takia musiikkia kuuntelen. Kirkkoon pääseminen oli minulle harvinaista herkkua, mutta käynti ei juuri koskaan ollut pettymys, jos vain pääsisin edes vähän kuulemaan soitinten kuningattaren ääntä. Toki on myös paljon ei-uskonnollista urkumusiikkia eikä kiinnostukseni missään määrin rajoittunut vain kirkolliseen urkujen käyttöön. Mutta ei käy kieltäminen, että uruilla soitetut virret lisäsivät ja juurruttivat uskonnosta saamaani esteettistä nautintoa.

Tätä kaikkea löysin uskonnosta, kasapäin. Uskonto oli mielessäni esteettisesti äärimmäisen potentiaalinen ilmiö. Tällainen intohimoinen mutta kuitenkin ytimiin asti menemätön oli suhteeni uskontoon varmaankin monen monta vuotta. Enkä puhu vain kristinuskosta, vaan myös muista maailmanuskonnoista ja oikeastaan kaikista luonnonuskonnoistakin, joihin törmäsin. Itse asiassa on tunnustettava, että polyteismi kiinnosti minua noina aikoina ehkä monoteismiäkin enemmän. Välillä löysin itseni ahmimasta hindulaisia, kreikkalaisia ja germaanisia jumaltaruja yön pimeinä tunteinakin. En vain millään saanut tarpeekseni, mielenkiintoni vaikutti ehtymättömältä.

Jossain vaiheessa en enää voinut sanoa itseäni ateistiksi – rakastin uskontoa jo ihan liikaa halutakseni profiloitua jumalankieltäjäksi. Minusta oli tullut agnostikko: en tiennyt, oliko Jumalaa olemassa vai ei, enkä oikeastaan pyrkinytkään ottamaan siihen kysymykseen kantaa. En ennen kuin olin jo hyvän matkaa yläasteella.

Uskon alkukipinä kahdeksannella luokalla

Erilaisuuden pelko ja häpeä poikkeavuuteni takia kuitenkin aikaansaivat minussa arvaamattomia prosesseja. Vaikka onnistuin estämään kiusatuksi tulemisen, sisintäni kalvoi jatkuva epäluottamus muihin ihmisiin. Edessäni siinsi yhdeksännen luokan jälkeinen maa, mutta sitä ennen minun oli kaikin voimin keskityttävä siihen, että elämä ei ehtisi muuttua helvetiksi sitä ennen.

Nerokkaita suunnitelmiani tuli uhkaamaan mahdollinen muutto toiselle paikkakunnalle äidin työn takia. Ajatuksesta joutua uudeksi oppilaaksi tuntemattomien ihmisten pariin tuli minulle täydellisen sietämätön. Siinä jos jossain olisi ilmeinen uhka joutua silmätikuksi ja sylkykupiksi. Olin tästä skenaariosta varmaan ahdistuneempi kuin mistään muusta ennen. Olin valmis venymään melkein mihin tahansa, jos vain saisin muuttoa lykättyä siten, että ehtisin käydä peruskoulun loppuun synnyinkaupungissani.

Ja minä venyin.

Kahdeksasluokkalaisena olin eräänä iltana ahdistuneena omassa huoneessani, ja mieleeni pälkähti ajatus. Entä jos rukoilisin? Kääntyisin sen Jumalan puoleen, josta minulle oli vuosikaudet opetettu? Eihän se paljoa vaatisi, ja sitten sekin olisi kokeiltu. Ryhdyin tuumasta toimeen ja annoin palaa, varmaan melkoisen tönkösti ja epävarmasti, sillä en ollut koskaan tosissani rukoillut. Muistan rukoilleeni sanoin: ”Jumala, jos olet olemassa…” Kuunneltuani monia muitakin tällä lailla rukoilleita ja vastauksen saaneita olen tullut vakuuttuneeksi siitä, että Jumala tuppaa vastaamaan tuollaisiin rukouksiin ilmeisesti hyvin mielellään. Niissä kyllä oikeastaan ilmaistaan epävarmuus ja uskon vähäisyys, mutta ehkä Jumala tarttuu mielellään mahdollisuuteen osoittaa todeksi, miten sinapinsiemenenkin verran riittää siirtämään vuoria.

Rukoilin, että minun ei tarvitsisi muuttaa kahdeksannen ja yhdeksännen luokan välissä, niin kuin uhkakuva oli. Mutta tässä ei ollut kaikki. Minä nimittäin rupesin käymään kauppaa Jumalan kanssa – teologisesti ehkä hiukan arveluttavaa – mutta myöhemmän henkilöhistoriani kannalta erittäin ratkaisevaa. Mikäli muutto lykkääntyisi, lupasin Jumalalle liittyä joskus kirkkoon.

Kului muutama päivä, ja sitten sain puhelinsoiton äidiltäni. Asia oli järjestynyt eikä muuttaa tarvitsisi vielä. Maallisesti ajateltuna tapahtumaketjulle saattaa olla hyvinkin looginen selitys, mutta minulle se näyttäytyi suoranaisena ihmeenä enkä voinut muuta kuin päästää kohti taivasta antaumuksellisen, huojentuneen kiitoksen. Siihen se kuitenkin sillä kertaa jäi. Elämä oli taas mallillaan ja palautuikin hyvin samankaltaiseksi kuin ennen tätä ”hengellisyyden piikkiä”. Ainoa muutos oli, että uskoin nyt Jumalan olevan olemassa. Mitään konkreettista muutosta tämä ei kuitenkaan saanut aikaan. Ei ennen kuin vielä noin kolme ja puoli vuotta oli kulunut.

Läheltä piti -tilanteita

Muutin peruskoulun jälkeen uudelle paikkakunnalle ja aloitin siellä lukion, joka alkuhankaluuksien jälkeen alkoi sujua yhtä erinomaisesti kuin peruskoulukin. Muun elämäni osalta ajauduin eriskummalliseen suuntaan: en edes halunnut ystävystyä kehenkään uudessa kaupungissani vaan sulkeuduin enemmän sisäiseen maailmaani. Se oli ennen muuta tarinoiden maailma. Mielikuvitukseni oli hyvin rikas, ja koin proosan kirjoittamisen olevan portti jopa paljon mielenkiintoisempaan maailmaan kuin se, missä tosiasiallisesti elämme. Identifioiduin taiteilijaksi, ja eräs suurista tavoitteistani oli yhteiskuntamme viimeisten tabujen horjuttaminen. Olin anarkistinen luonne, joka halusi leikkiä eräänlaista ”paholaisen asianajajaa”, olla periaatteesta eri mieltä muiden kanssa vain pakottaakseni heidät argumentaatiokeskusteluun kanssani, ravistellakseni heitä. Mahdoin olla välillä todella ärsyttävä ihminen sukulaisilleni (muita kontakteja minulla ei tuohon aikaan ollut). Mielipiteeni olivat teinille tyypilliseen tapaan voimakkaan ehdottomia ja mustavalkoisia. Se oli tässä suhteessa selkeää aikaa, ainakaan minun ei tarvinnut käyttää aikaa pohjattoman epävarmuuden merellä seilaamiseen, joka myöhemmin tulisi liiankin tutuksi. Toisaalta sain lukioaikana jopa sanallistettua sen tosiseikan, että en osannut varsinaisesti perustella moraalisia kantojani. Huomasin, että jos keskustelu menisi oikeasti syvälliseksi, minulla ei oikeastaan ollut kestävää tiedollista perustaa, jolla seisoa. Mutta jostain kumman syystä tämä ei vielä silloin sen enempää vaivannut minua ja sain sen jotenkin pidetyksi poissa mielestäni. Keskityin olemaan vastarannan kiiski sen suurempia miettimättä.

Minulla oli tietysti huolenaiheitakin, jotka kaikki tuntuvat liittyvän kuolemanpelkoon. Pelkäsin välillä olevani hengenvaarallisesti sairas, välillä taas pelkäsin muiden ihmisten haluavan minulle pahaa. Molemmissa peloissani menin toisinaan absurdiuteen asti. Kuolema oli kauhistuttava ajatus, vaikka usein onnistuin sen jotenkin sysäämään mielestäni.

Oman leimansa kuolema-ajatuksiin toi Jumalalle antamani lupaus, joka ei koskaan jättänyt minua lopullisesti rauhaan. Kyllä se unohtui usein, pitkäksikin aikaa, mutta sitten taas muistin sen. Halusin sysätä päätöstäni kauas tulevaisuuteen, mutta samalla ajatus kuolemasta ahdisti: mitä jos en ehtisi täyttää lupaustani? Olisinko silloin kadotustuomion alainen? Niin vastakkain olivat kuolemanpelko sekä pelko elämäni mahdollisesta muuttumisesta, jos tulisin avoimesti uskoon.

Pariin otteeseen kävin hyvin lähellä kristityksi tulemista. Erään kerran opintojen lomassa sivuttiin oppia kaksinkertaisesta predestinaatiosta, jonka mukaan Jumala on jo ennen maailman luomista jokaisen ihmisen kohdalla tehnyt päätöksen määrätä hänet joko taivaaseen tai helvettiin. Tämä oppi säikytti minut hetkeksi, sillä päädyin miettimään sitä kammottavaa vaihtoehtoa, että minua ei olisi valittu pelastukseen. Sitten kuitenkin kuulin yleisprotestanttisesta periaatteesta, että ihminen pelastuu yksin armosta, yksin uskosta ja yksin Kristuksen tähden. Kuinka moninkertaisesti lohdullisempia sanoja nämä olivatkaan kuin sanoma siitä, että Jumala on aktiivisesti jaotellut etukäteen ihmiset kahteen ryhmään! Nuo kolme yksin-lausetta rauhoittivat mieltäni, mutta on pakko myöntää, että osin vääristä syistä. Ajatuskulkuni mukaan pelastukseen riitti, että ajattelin Jumalan olevan olemassa – minkäänlaista parannuksen tekoa ei esimerkiksi tarvittu, ei sen paremmin heittäytymistä Jumalan lupausten kannateltavaksi tai vakaumuksellista elämäntapaa kristittynä. Tämä virheellinen teologinen käsitys siirsi uskoontuloani varmaankin monella kuukaudella ellei jopa vuodella: tuudittauduin siihen, että kaikki olisi hyvin, kunhan uskoin Jumalan olevan olemassa ja liittyisin joskus kirkkoon.

Mutta kaikkia pelin kortteja ei vielä ollut katsottu.

Lukiossa uskonnontunnilla katsoimme kerran videota, jossa mainittiin muistaakseni sivuhuomautuksena, että ainoa synti, jota ei saa anteeksi, on jumalanpilkka. Välittömästi en reagoinut asiaan juuri mitenkään, mutta myöhempiä vaiheitani ajatellen sain tuolla uskonnontunnilla varsin merkittävän opetuksen, niin merkittävän, että se tuli myöhemmin olemaan erottamaton osa uskoontuloprosessiani.

Seuraavan kerran jumalanpilkkakysymykseen palattiin tuijottaessani tietokoneella koostamaani kuvaa rististä, jonka taustalla on liekkejä. En mainitse tarkemmin, miksi olin kyseisen kuvan tehnyt, mutta joka tapauksessa havahduin tuota kuvaa katsellessani miettimään jumalanpilkkaa. Sillä kertaa ajatukseni eivät vielä saavuttaneet kovin syvää tasoa. Olin aiemmin kuullut tai lukenut, että ristien polttaminen oli tietynlaista häväistystä. Hetken, vain hetken pohdin, olinko tehnyt herjaavan kuvan. Olinko voinut syyllistyä jumalanpilkkaan?

Anteeksiantamaton synti horjutti omaksumaani teologiaa, jossa pelastumiseen riittää Jumalan olemassaolon tunnustaminen. Tuota syntiä ei voisi saada anteeksi, joten jos sen hairahtuisin tekemään, ei toivoa enää olisi! Ei enää auttaisi sitten kuolinvuoteella kääntyä, koska mahdollisuuteni olisivat jo menneet! Siispä, kun katsoin tekemääni kuvaa, mietin, olinko tehnyt anteeksiantamattoman teon. Se vavahdutti sisimpääni. Mutta seuraavana hetkenä mietin asiaa omalla järjelläni. Ristihän ei palanut, liekit olivat taustalla. Ei tuo kuva kai voinut olla jumalanpilkkaa, koska risti ei palanut, ehkä oli lähellä palamista, mutta ei palanut. Olin jälleen käynyt hyvin lähellä avautua enemmän uskon asioille, mutta järkeilyni sai minut vielä kerran sysäämään ajatukseni pois.

Kului aikaa, en muista tarkemmin, kuinka paljon. Pian kuitenkin tulin siihen hetkeen, joka muutti elämäni suunnan.

Ennen kuin kerron siitä, muutama sana kiteyttämään elämäntilanteeni ennen uskoontuloani. Olin psyykkisesti hyvin terve, rauhallinen, raitis ja lainkuuliainen ihminen, jolla kaikki oli päällisin puolin ihan hyvin. Elämäni oli kyllä ennen uskoontuloani varmasti monella tavalla vääristynyttä, vääryyteen kietoutunutta ja rikkinäistä, mutta en sitä oikeastaan nähnyt. Olin myös syrjäytynyt, varauksellinen ja sisimmässäni koin usein pelkoa. Mutta kaikesta tästä huolimatta olin kokonaisuutena arvioituna onnellinen. Nautin elämästäni, hyvästä ruuasta, taiteesta, matkailusta ja harrastuksistani. Ja uskoontuloni myötä valitettavasti menetin tämän nautinnon ja onnellisuuden hyvin pitkäksi aikaa. Minun piti myöhemmin löytää se vaikeuksien kautta hiljalleen uudelleen. Aallonpohja on minulla siis nimenomaan uskoontulon jälkeen, ei sitä ennen. Viimeistään tässä kohtaa lukija joutuu siis huomaamaan tarinassani merkittävän, raadollisen poikkeaman suhteessa todistuspuheen standardikaavaan, jota elämäkerran johdannossa sivusin. Haluan vielä tähdentää, että kertomukseni, etenkin tässä ja seuraavassa osassa, ei ole tarkoitettu pitämään pilkkana hengellistä elämää tai antamaan siitä huonoa kuvaa, vaikka joissain kohdin voi siltä tuntua. Oman käsitykseni mukaan ongelmia aiheutti pikemminkin hengellisyyteni vääristymä kuin hengellisyys itse. Kertoessani mahdollisimman totuudenmukaisesti kokemuksistani omasta näkökulmastani, on taustalla uskoakseni mahdollista nähdä Jumalan hyvä vaikutus.

Gustave Courbet'n 1840-luvun teoksesta Epätoivoinen mies tekemäni valokuvaversio "kohtalonvuodelta" 2011, hiukan ennen kuin hengellinen heräämiseni käynnistyi. 

Uskoontulo

Lopullinen hengellinen heräämiseni ei tapahtunut lukemalla kadulla saamaani traktaattia, ei kenenkään läheiseni evankelioitua minua, ei apologeettisen pohdinnan seurauksena, ei myöskään lukemalla Raamattua tai varsinkaan jumalallisen rakkauden ilmestyksessä. Ei, minä oli myöhään illalla yksin omassa huoneessani ja kuuntelin musiikkia!

Tulkoon ikuistetuksi se tapahtumaketju, joka tähän iltaan oli johtanut. Olin uudelle paikkakunnalle muutettuani sattunut aloittamaan eräässä kuvataidepainotteisessa lukiossa (kuvis oli silloin minun juttuni, tai ainakin yksi niistä). Tähän lukioon sattui tulemaan toisen opiskeluvuoteni aikana eräs sijaisopettaja, ja koska pidin hänestä, oli minulle ilo kuulla kolmannen vuoden alussa, että hän oli sattunut jäämään vakituisemmin lukioomme sijaisuutensa jo päätyttyä. Tämä sama opettaja sattui kolmannen vuoden syksynä eräässä radioaamunavauksessa soittamaan kappaleen, joka oli minulle entuudestaan tuntematon ja johon satuin tykästymään. Raapustin tätä miellyttävästi sointuvaa kappaletta kuunnellessani sen sanoja ylös voidakseni etsiä sen käsiini myöhemmin. Kyseessä ei suinkaan ollut mikään hengellinen kappale, ehei, vaan muuan ruotsalaisen pop- ja rock-yhtye The Soundsin The No No Song. Kuunneltuani tätä kappaletta netistä satuin tykästymään siihen siinä määrin, että halusin mennä oikein levykauppaan ostamaan itselleni albumin (Something to Die For), jolla kappale oli. Ja nyt alamme lähestyä h-hetkeä: latasin kappaleen levyltä iPodilleni, sille hauskalle pikku soittimelle, jolta ennen vanhaan kuunneltiin musiikkia. (Minulla on edelleen kyseinen kapistus, ja se toimii!)

Keskiviikkoiltana 12. lokakuuta vuonna 2011 olin huoneessani ja tapani mukaisesti kuuntelin iPodilta musiikkia touhutessani omia juttujani. Sitten käyntiin lähti The No No Song, jonka toisen säkeistön alku kuuluu suomeksi käännettynä ja hiukan siistittynä suunnilleen: ”Tällaisina hetkinä en välitä sinusta paskaakaan.” Näiden jo aiemmin useasti kuulemieni sanojen kajahdellessa korvakäytävissäni minulle tuli hyvin voimakkaasti mieleen Jumala.

Silloin säikähdin. Mietin, olinko tullut herjanneeksi Jumalaa, koska olin kuullessani ne sanat ajatellut juuri Jumalaa – ja minusta tuntui, että olin antanut ajatukselle ainakin hetkellisesti täyden hyväksyntäni ja tarkoittanut sitä. Ikään kuin olisin mielessäni näyttänyt Jumalalle keskisormea. Mieleeni muistui tuo synti, jota ei voisi saada anteeksi. Kävin nukkumaan, mutta seuraavana päivänä asia vaivasi edelleen, enkä saanut sitä mielestäni. Menin opinahjooni ja siellä tulin mietinnöissäni siihen tulokseen, että onhan tässä vielä elämää elettävänä, vaikka joutuisinkin helvettiin, ja muistaakseni ajattelin jotain sen suuntaista, että voisinhan yrittää elää paremmin tästä lähtien.

Aloin kuitenkin etsiä netistä tietoa tästä synnistä, anteeksiantamattomasta Pyhän Hengen pilkasta. Löysin maallisen jumalanpilkkalain ja hetkellisesti rauhoituin, kun luulin ainoastaan julkisen häväistyksen olevan jumalanpilkkaa. Mutta ajattelin ennen pitkää taas pahasti, tällä kertaa Pyhästä Hengestä. Nyt minua pelotti todella. Pelkäsin jälleen tehneeni anteeksiantamattoman synnin.

Tämä pelko oli se, joka sai minut tulemaan uskoon. Tämä pelko ei sallinut minun enää sysätä uskonasioita sivuun. Se on tavallaan hyvin paradoksaalista, sillä ennen kuin olin ottanut ensimmäistäkään askelta pelastuksen tiellä, pelkäsin, että mahdollisuuteni pelastua olisi jo ikuisesti mennyttä! Mutta mielessäni oli myös toisenlainen ajatuskulku: ehkä Jumala armahtaisi minua, jos nyt todella antautuisin tälle asialle. Tässä kohtaa on kuitenkaan turha enää puhua minkäänlaisesta varmuudesta. Kaikki varmuuteni tulisi seuraavien viikkojen kuluessa katoamaan: en voisi milloinkaan olla varma siitä, olenko matkalla pelastukseen vai kadotukseen. Siltä minusta ainakin silloin tuntui. Ainoa, mitä pystyin tekemään, oli yrittää jättää syntini ja antaa elämäni muuttua tyystin toisenlaiseksi. Koska mikäli en tekisi sitä, olisi pelini ainakin pelattu: silloin ainakin tekisin Pyhän Hengen pilkan! Ehkä minulla oli vielä mahdollisuus, mutta siihen piti tarttua nyt, ajattelin.

Tutkiskellessani itseäni ja ajatuksiani viimein kunnolla ja rehellisesti valveuduin yhä enemmän ymmärtämään, millaiseksi elämäni oli mennyt. Olin vakuuttanut synnintuskassani: "Minähän rakastan Jumalaa." Mutta pian huomasin, että en niin ollut todellisuudessa pitkään aikaan tehnyt. Syntini olivat vieroittaneet minut Jumalasta. Aloin kahlata läpi hengellisiä kirjoituksia ja piakkoin koin tajunneeni, mitä on todellinen uskoon tuleminen ja avasin sydämeni Jeesukselle. Varsinaista uskoontulon hetkeäni en siis tiedä, ainoastaan sen hetken, josta kaikki lähti lopullisesti vyörymään.

Luottamus ja vakaumuksen kokko

Moni asia muuttui laajuudessa, jota on jopa vaikea käsittää. Aloin lukea Raamattua, rukoilla säännöllisesti ja karttaa syntiä parhaani mukaan. Minulle selvisi asioita, kuten lähimmäisten vihaaminen, kateus ja himo, jotka olivat olleet väärällä tavalla hallitsemassa elämääni. Onnistuin hämmästyttävästi lopettamaan kuin seinään pahoja tai pahoina pitämiäni tapoja, jotka olivat aiemmin olleet niin vahvan tuntuisia. Miten kykenin tähän kaikkeen? Syyn löydämme luottamuksesta.

Monesti olen elämässäni saanut huomata, miten suuri voima pinttymään päässeillä ajatuksilla voi olla. Jos vain luotan johonkin ajatukseen, saattaa se jopa kannatella koko elämääni riippumatta sen totuusarvosta. Tällainen luottamus toimii eritoten silloin, kun tarkempaa ajattelua vältetään. Esimerkiksi peliriippuvainen voi päästä vapaaksi himostaan, jos hänen päähänsä saadaan iskostettua ajatus, että uhkapelaaminen on yksiselitteisesti väärin. Tai sitten pelaaja voi toistuvasti hävittyään uskotella itselleen, että paha onni vainoaa häntä. Vaikka kumpikaan väite ei todennäköisesti olekaan totta, voi luottamus niihin käytännössä silti vapauttaa hänet. Jos taas hän alkaa metodisesti epäilemään kaikkea, voi epävarmuus saada hänet lankeamaan yhä uudelleen ja uudelleen. Enkä tahdo tällä esimerkillä sanoa, että olisi hyvä pyrkiä omaksumaan virheellisiä uskomuksia, kunhan niihin vain luotetaan vahvasti – haluan vain kiinnittää voiman luottamuksemme voimaan.

Minun kohdallani luottamukseni – tai pikemminkin tarkemman pohdinnan ja epäilyksen puute – oli aiemmin ollut vetämässä minua väärään suuntaan, nimittäin silloin kun ajattelin, että riittää uskoa Jumalan olemassaoloon. Virheellinen uskomus, mutta täysin kykenevä määrittelemään elämää, koska luotin siihen. Nyt herättyäni hengellisesti minuun ilmestyi toisenlainen luottamus. Luotin voimakkaasti siihen, että tietyt elämäni asiat ja tavat olivat syntiä ja tahallisina voisivat johtaa minut lopullisesti pois Jumalan luota. Tämä pelko oli kaikesta inhottavuudestaan huolimatta todella voimallinen motivaattori. Ehkä se jopa perustui totuuteen, mutta joka tapauksessa se jo aivan alussa saavutti mittasuhteet, jotka keikauttivat minut päistikkaa ojasta allikkoon. Elämäni koki sen takia niin perusteellisen muodonmuutoksen, etten valitettavasti en voinut vielä sen alkaessa tietää, millainen piinallinen vuosi minua odottikaan.

Uskoontuloani ympäröivät hetket olivat siis ei enempää eikä vähempää kuin elämäni ahdistavimpia kokemuksia, niin oudolta kuin tämä ehkä kuulostaakin lukea sellaisen henkilön kynästä, joka yhä tätä kirjoittaessaan on kristitty. Toki kokemani ahdistus johtui siitä, että ollessani viimein valmis vastaamaan Jumalan kutsuun jouduin välittömästi valtavien hengellisyyden vääristymien uhriksi. Silti on suoranainen ihme, että selvisin rääkkini lävitse säilyttäen positiivisen suhtautumisen itse kristinuskoa kohtaan. Sittemmin siitä onkin tullut elämääni kantava todellisuus, jota saan yhä uudelleen opetella tuntemaan paremmin.

Ehkä ei niin tärkeää olekaan se, mistä syystä uskoon on alun pitäen tultu tai millaisten vaiheiden kautta totuus on löytynyt. Luulisin, että melkoisen harvoin ihmisen vakaumus läpi koko elämän kaikkine vaiheineen perustuu johonkin kauan sitten kohdalle osuneeseen subjektiiviseen kokemukseen tai yksittäiseen argumenttiin. Vakaumus on suuri palo, siitä lyövät usein ajan myötä paljon suuremmat lieskat kuin se kipinä, joka sen alun perin sytytti roihuamaan. Vain ani harvoin kipinä näet sattuu olemaan niin oikeanlainen ja elinvoimainen, että se yksin riittää pitämään tulta hengissä loppuun saakka. Alkusysäyksellä on oma korvaamaton sijansa, mutta paljon merkittävämpi seikka on lopputulos. Ja matka, joka sen koettelee, hioo ja kasvattaa kohti puhtautta ja täydellisyyttä.

Omalla kohdallani pystyn sanomaan olevani kiitollinen, että usko tuli elämääni tuona syksynä, vaikka sen vanavedessä seurasi yli vuoden tuskallinen piina.

Sillä matkani, tarinani, oli sittenkin vasta alussa.

***

P.S.

Halukkaat pääsevät kuuntelemaan The No No Songin esimerkiksi täältä, tosin kyseisessä YouTube-versiossa minun kannaltani keskeisimmän säkeen keskeisin sana on syystä tai toisesta joutunut sensuurin kouriin. Videon kuvauksesta lyriikat pääsee kyllä lukemaan. Kiinnitän musiikissa yleisesti ottaen huomiota paljon enemmän itse musiikkiin kuin sanoihin. Siksi onkin aika harvinaista, jos lyriikat onnistuvat läpäisemään tajuntani niin, että oikeasti alan miettiä, mitä niissä sanotaan. Tässä kappaleessa niin lienee käynyt juuri tuon yllättävän ja odottamattoman voimakkaan sanan takia, joka siis levyversiossa ja sitä kautta iPodillani on selkeästi kuultavissa.

Biisin sanoittaja tuskin on tarkoittanut Jumalaa sanoituksia kirjoittaessaan eikä minullakaan ole sitä tarvis siten tulkita (vaikka sitenkin sen voi lukea, jolloin lopputulos on sangen omalaatuinen!). Kappale on minulle kuitenkin edelleen ainutlaatuisen merkityksellinen ja usein sitä kuunnellessani ihmettelen sitä kaikkea, mitä siitä elämässäni on seurannut. On se minusta musiikillisestikin edelleen varsin kelpo teos. Tässäpä olisi minulle jo useampi syy hankkiutua joskus kuuntelemaan The Soundsia livenä!

Hengellinen elämäkertani: Johdanto

Hengellinen tarinani ja kipinä kertoa se

Tätä kirjoittaessani elän kymmenettä vuottani Kristuksen seuraajana. Kymmeneen vuoteen mahtuu varmaan itse kullakin hyvin monenlaista, vaikka ei erityisesti vaihtelua hakisikaan. Omalla kohdallani ei kuitenkaan varmaan voida puhua enää pelkästä tavanomaisesta varianssista, sen verran massiivisia muutoksia olen läpikäynyt. Vuoden 2011 alkaessa minulla ei ollut pienintäkään hajua siitä, että tulisin tuona vuonna uskoon ja että kokisin seuraavana vuonna äkkiarvaamatta elämäni kammottavimmat ajat, että lopulta liittyisin kirkkoon ja ajan myötä toiseenkin ja että alkaisin opiskella teologiaa, saarnaisin ja toimittaisin jumalanpalveluksia kirkoissa ja saavuttaisin jopa pienimuotoista kuuluisuutta maamme hengellisessä kentässä. Ja mikäli tuolle lukiolaispojalle viime vuosikymmenen alussa olisi sanottu, että hän kymmenen vuoden päästä kuuluisi katoliseen kirkkoon, olisi ilme varmasti ollut kullanarvoista nähtävää.

Jos jokin on maanpäällisen vaellukseni aikana muuttanut muotoaan, niin hengellisyyteni. Olen ollut vakaumuksellinen ateisti, agnostikko ja jumaluskoinen. Olen ollut arvoiltani kerran hyvin liberaali ja toisen kerran olen ollut ultrakonservatiivi. Olen kuulunut kolmeen eri kirkkokuntaan ja ollut kolmeen otteeseen uskontokuntiin kuulumaton, kerran hyvin äänekkäästi kirkkokuntia vastustaen. Olen vihannut ekumeniaa ennen kuin se tuli sydäntäni hyvin lähelle. Olen hyvin voimakkaasti uskonut vuorollaan sekä uskovien kasteeseen että lapsikasteeseen. Olen kokenut useita ehtoolliskriisejä (monet täysin eri syistä), joiden vuoksi olen kristittynä vältellyt alttareita parhaimmillaan jopa lähes kaksi vuotta putkeen. Olen ollut äärimmäisen matalakirkollinen ja harras korkeakirkollinen. Olen eräinä hetkinä kokenut ihmeitä, puhunut kielillä ja ollut karismaattisuuteen päin kallellaan ja olen toisina hetkinä epäillyt näitä ilmiöitä niin, että olen käytännössä sulkenut ne elämästäni pois. Olen ollut julistamassa käsityksiäni totuutena piittaamatta hetken ja paikan sopivuudesta ja olen toisinaan ollut niin epävarma, että en ole pystynyt sanomaan kristinuskosta juuri mitään. Olen hengellisyyteni takia sairastunut vakavasti ja olen tuon sairauden myöhemmin voittanut niin että on vaikea uskoa sitä olleenkaan. Olen ollut lakihenkinen miettien uskontoa neuroottisuuteen asti ja olen myös ajautunut hengellisistä asioista lähes piittaamattomaan nihilistiseen elämään. Olen pitänyt katolista kirkkoa antikristillisenä eksyttäjänä ja eräänlaisena arkkivihollisenani mutta sitten lopulta liityinkin siihen itse. Olen uskoni vuoksi menettänyt paljon ja saanut paljon. Olen kokenut valtavia ylä- ja alamäkiä. Olen joutunut ja päässyt konstruoimaan käsityksiäni ja jopa maailmankatsomustani kerta toisensa jälkeen uudelleen.

Liittyttyäni nykyiseen kirkkooni ja kymmenen vuoden rajapyykin lähestyessä ajatukseni ovat toistuvasti palailleet askartelemaan hengellisen tieni ympärillä. Olen joskus aiemmin epäillyt tarinani sopivuutta kerrottavaksi (en enää, kuten jäljempänä perustelen), toisinaan taas en ole ajatellut ajan olevan vielä kypsän. Mutta nyt kerratessani vaiheitani olen tullut yhä vakuuttunemmaksi siitä, että kenties kaikella kokemallani on olemassa arvoa, jonka vuoksi se ansaitsisi jo tulla jaetuksi. On useita syitä, miksi ajattelen näin.

Ensinnäkin kyseessä on totuus. Totuus siitä, mitä minulle on tapahtunut. Kirjoittaessani siitä asetun todistajan paikalle: kerron ja kuvailen tosiasioita omasta näkökulmastani muistini ja ymmärrykseni mukaan. Edustan kantaa, jossa totuudella on tietynlainen itseisarvo: totuus voi kyllä joskus tuntua epäsopivalta ja aiheuttaa kielteisiä tuntemuksia mutta samaan aikaan se voi saada aikaan sellaista hyvää, jolle ei ole vertaa.

Todistaminen on itse asiassa oleellinen osa kristinuskoa. Tarinaani lukevat saavat kuitenkin huomata, että se ei monessakaan kohtaa noudata perinteistä todistuspuheenvuoron kaavaa, jossa elävän jumalasuhteen myötä edetään surusta iloon, kaaoksesta järjestykseen ja kamaluudesta ihanuuteen. Eikä tarinassani liioin ole niin selvää juonta ja punaista lankaa kuin saamme kaunokirjallisista teoksista lukea, vaikka toki elämästäni pystyy syiden ja seurausten saralla yhtä ja toista havaitsemaan. Mutta niin paljon kuin sisäistä kirjailijaani tavallaan surettaakin, että tarinani ei noudata täydellistä draaman kaarta tai aristoteelista runousoppia, on minun silti todettava, että eihän elämä useinkaan näin tee. Kuten Jyri-Juhani Uurtimo kirjoittaa eräässä minua inspiroineessa tekstissään, todellinen elämä ei mahdu siihen muottiin, johon sitä usein koetetaan laittaa. Elämä on ehkä välillä lähes kuin elokuvaa mutta usein se on kyllä myös pirstaleista, kaoottista, selittämätöntä ja ennen kaikkea hyvin arkista. Minun mielestäni – ja tämä on hyvin tärkeää – elämäntarinan arvo ei yhtään tällaisesta vähene. Monet fiktiiviset ja tietyn kaavan mukaan muokatut tarinat ovat erinomaisia ja niillä on eittämättä paikkansa – jotkut taas olisi voinut jättää kirjoittamattakin. Mutta tositarinoista jokaisella on arvoa vähintään jo siksi, että ne ovat totta.

Tästä päästäänkin toiseen syyhyn, jonka tarinani kertomiselle näen. Luulen nimittäin, että on olemassa paljon ihmisiä, jotka voivat samaistua useaankin läpikäymistäni vaiheista. Joissain kohdin on aivan ilmiselvää, että minulla on paljon kohtalotovereita, eräissä paikoissa taas sivunnen niin herkkiä aihepiirejä, että ihmiset eivät välttämättä tohdi niistä yleensä avautua. Kirjoitan tarinaani kaikkia niitä ajatellen, jotka voivat sitä lukemalla saada edes jonkinlaisen kokemuksen siitä, että he eivät ole yksin. Että muidenkin elämässä tapahtuu yhtä ja toista eikä itseään tarvitse pitää vähäarvoisempana siksi, että oma taipale ei vaikuta sopivan siihen muottiin, johon muiden elämät näennäisesti menevät. Muutamassa kohdassa haluan olla tukemassa lukijoitani myös suorilla, elämänkokemuksesta tulleilla neuvoilla, mutta pääpaino tekstissäni on kertoa, miten asiat elämässäni menivät.

Elämäntarinalleni olenkin valinnut ennen muuta kertovan ja kuvailevan, joissain paikoissa kenties myös erittelevän tekstityypin. Sen sijaan argumentaation pyrin jättämään hyvin vähäiseksi. Syitä tähän ratkaisuun voisin avata pitkästikin, mutta riittäköön tällä kertaa sanoa, että argumentaatio ei ole tarinassa välttämättä lainkaan tarpeen. Pääasiallinen pyrkimykseni ei ole vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin tai saada heitä kääntämään kelkkaansa (lukuunottamatta ehkä sitä, jos heillä on edellä mainittu turhankin kapea kuva kertomisen arvoisesta tarinasta). Pyrin kertomaan siitä, mitä minulle tapahtui, en niinkään siitä, mitä muille pitäisi tapahtua.

Kolmantena tahdon vaiheideni kuvauksella antaa myös eräänlaisen lahjan kirkkohistorian harrastajille, koska saanen matkani ohessa tehtyä ihan kohtuullisen katsauksen 2010-luvun suomalaiseen kristillisyyteen.

Siinä ytimekkäästi se, miksi ryhdyin tähän projektiin. Seuraavaksi siitä, miten sen aion toteuttaa.

Tarinani kertominen käytännössä

Vanha kunnon blogini valikoitui luontevimmaksi paikaksi tarinani kertomiseen, ei vähiten siksi, että täällä on viime aikoina ollut niin kovin hiljaista. Toinen alustan luontevuutta perusteleva seikka on se, että täällä on jo ennestään hyvin paljon materiaalia hengellisestä elämästäni, etenkin viime vuosilta. Tuntuu siis oikealta täydentää nämä hajanaisemmat kirjoitukset kokonaisuudeksi. Ja samalla kertoa myös paljon sellaista kertomisen arvoista, mitä vielä en ole täällä tullut käsitelleeksi.

Olen suunnitellut kirjoitukselleni kuutta varsinaista osaa – tälle johdannolle en antanut numeroa osin siksikin, että tavoitteeni on tehdä tästä postauksesta "portaali" varsinaisiin osiin kokoamalla linkkilistaa sitä mukaa, kun kertomukseni osia julkaisen.

Tarinani etenee pitkälti kronologisessa järjestyksessä siten, että yksi osa käsittelee suurinpiirtein tiettyjä vuosia elämässäni. Kaikilta osin selvää rajanvetoa aikakausien välillä en kuitenkaan osaa tehdä ja joitain seikkoja käsittelen varmaankin myös aiheen mukaan ryhmiteltyinä. Olen kuitenkin nähnyt seuraavanlaisen jaottelun sopivan selkiyttäväksi:

Osassa 1 kerron elämästäni ennen uskoontuloani, ateismistani ja agnostisismistani, aina vuoteen 2011 saakka. Osaan sisältyy myös kuvaus siitä, miten uskoontuloni tapahtui. Tämän osan pidän lyhyehkönä ja sen on tarkoitus lähinnä taustoittaa.

Osa 2 ajoittuu vuosiin 2011–2013 ja käsittelee uskoontuloani seurannutta suorituskeskeistä, vääristynyttä, neuroottista ja erittäin absurdiakin jaksoa. Tämän vastinpariksi kerron samaan aikaan sijoittuneesta kaudestani Suomen Vapaakirkon jäsenenä.

Osa 3 kertoo vuosista 2013–2016, jolloin hiljalleen kehityin tunnustuskuntien ulkopuolisesta vapaakristillisestä julistajasta avaramielisemmäksi etsijäksi, joka lopulta kolkutteli Suomen ev.-lut. kirkon ovia.

Osa 4 kuvaa vuosien 2016 ja 2019 välille ajoittunutta jaksoani luterilaisen kirkon jäsenenä, epävarmuuteni kasvua ja elämäni päätymistä monessa suhteessa aivan uudenlaiseen alamäkeen.

Osassa 5 luodaan silmäys vuosiin 2019 ja 2020 ja kerrotaan uudesta hengellisestä aallonpohjastani sekä suunnan kääntymisestä jälleen nousuun. Kerron myös tässä osassa sen, miten minusta tuli katolilainen.

Osan 6 on tarkoitus kertoa sen julkaisemiseen mennessä kuluneesta ajastani katolilaisena. Toisin sanoen puhumme ajasta syksystä 2020 eteenpäin.

En osaa vielä tässä vaiheessa arvioida tekstien pituuksia tarkemmin, mutta minulla on kyllä melko selkeä kuva siitä, mitä kaikkea niihin on tarpeellista sisällyttää. Lähdemateriaalia minulla on rutkasti vuosien varrelta, saanen joukkoon myös paljon suoria lainauksia niiltä ajoilta, jolloin olin elämässä läpi nyt kertomiani vaiheita. Itse asiassa tähän loppuun annankin maistiaisiksi kaksikymmentäkaksi sitaattia viimeisten kymmenen vuoden ajalta, kaikki niistä on kirjoittanut yksi ja sama henkilö, minä. Havainnollistakoot ne sitä muutosta, jonka läpi olen käynyt.

Palailkaamme piakkoin sarjani ensimmäisen osan ilmestyessä!

22 välähdystä

"Keskiviikkona 12.10.2011 minulla alkoi eräänlainen uskonkriisi. Asiasta on vaikea kirjoittaa, mutta uskon tulleeni lähemmäs kirkkoon liittymistä kuin koskaan aiemmin."

2.11.2011

 
"Yritän kyllä olla kokosydämisesti Jeesuksen oma ja lakata vastustamasta Häntä, mutta pelkään, etten pysty siihen, jos se tarkoittaa epäröinnin alaiseksi suostumista ja ainaista pohtimista, että onko tämä ajatus Jumalasta vai ei. Epäröinti on alkanut viedä minua pois ihmisten seurasta. Yksinäisyyteen. Silloin ajatukseni ottavat vallan ja ahdistavat. Minulla on vakavia harhakuvitelmia – –. Toimintakykyni on heikentynyt epäröinnin seurauksena. Puheeni on alkanut muuttua änkytykseksi. – – Jumalalle on tietenkin kaikki mahdollista, mutta minä en tiedä, milloin ylitän psykoosin rajan. Nämä oireet pahenevat."

27.8.2012

 
»Minua on varoitettu niistä, jotka edustavat ns. seurakunnattomuusoppia, mitä se sitten tarkoittaakaan. – – Minua arveluttaa ja pelottaa se tulevaisuus, joka minulla on edessä. Jos minustakin tulee "sitoutumaton", niin vanha olento suree kaikkia ystäviä, jotka mieluummin jäävät kannattamaan omaa seurakuntamalliaan, jotka minun on ehkä jätettävä – – Mutta totuus on minulle rakkaampi.»

3.2.2013

 
"Uskon, että vielä se katolinen kirkko murtuu"

22.5.2013

 
"Tämä Suomessakin ilmenevä sakramenttien ja messujen täyttämä uskonelämä on valtava kahle, joka pitäisi katkaista."

17.6.2013

 
"Mutta olen ollut tekevinäni epämiellyttävän havainnon, että minä en voi todistaa katolista uskoa ja kirkkoa vääriksi. En pysty siihen edes Raamatulla ainakaan nyt. Heillä tuntuu aina olevan selitys. Lienee aika hylätä viimeinenkin järjellinen päättely tässä asiassa ja heittäytyä uskon varaan."

4.7.2013

 
"En näe hyvää syytä, miksi minun pitäisi valita jokin pienempi yhteisö. Minulla on tämän asian kanssa rauha näin. – – Haluan nähdä vaivaa, että uskovat olisivat paikallisesti jälleen näkyvästi yhtä. Uskon, että tähän tavoitteeseen on omalla kohdallani helpompi päästä tunnustuskunnan jäsenyyden ulkopuolella, tunnustuskuntia tukematta, mutta veljien ja sisarten kanssa yhtä ollen ja Jumalan tahtoa totellen."

13.4 2014

 
"En ole enää pitkään aikaan viitsinyt sulkea kaikkia katolilaisia pelastuksen ulkopuolelle, vaikka en pidäkään kirkkoa kristillisenä. Päinvastoin olen löytänyt paljon laadukasta katolilaisvalmisteista materiaalia esim. apologetiikkaa varten. Periaatteessa, jos se on hyvää, voin ottaa sen ja rakentua siitä aivan samoin kuin jonkun vapaakirkollisen tai tervehenkisen luterilaisen tekemästä materiaalista (vaikka aiemmin olisin kaiketi oitis pitänyt kaikkea katolista matskua harhaopin sävyttämänä). Minussa on epätoivoinen kapinamielentila tuota laitosta kohtaan..."

1.8.2014

 
"tuntuu että aina on jokin syy miksi en menisi taivaaseen: toisessa ääripäässä se että en luopunut kaikista synneistä, antautunut kokonaan ja pyhittynyt, toisessa päässä se että en luottanut vain Jeesukseen vaan yritin olla itse vanhurskas. Kolmatta vaihtoehtoa on vaikea nähdä."

24.5.2015

 
"Aiempi varmuuteni, jota olin kiihkollakin kanavoinut, on vaihtunut hämmennyksen aikaan, jossa uudelleen testaan uskonkäsitysteni oikeutusta."

13.7.2016

 
»Koin että nyt on hiljakseen ylitetty tietty raja, joka mahdollisti tämän.  En olisi vielä puoli vuotta sitten voinut uskoakaan. Mutta tavallaan pääsyy tähän oli "virallistaa" sen kehityksen tulos joka pitkään oli ollut osa elämääni: luterilaistuminen vapaista suunnista irtautumisen jälkeen. Päätös ei ollut teologisesti täysin ongelmaton, mutta tein sen silti varmana. Tässä elämänvaiheessa tämä ratkaisu.»

29.1.2017

 
"Ikään kuin minulle olisi vain lakihenkinen ja laittomuushenkinen tie, sitä kolmatta tasapainon tietä en ehkä ole koskaan löytänyt. Nykyään huomaan vain jatkuvasti kiertäväni kehää. Teen parannusta mutta palaan aina takaisin. – – Kristityn elämä ei todellakaan saa olla tällaista. Mutta en löydä enää yhtäkään keinoa tästä kehästä pois."

17.5.2017

 
"Väitän siis, että kirkko suhtautuu merkittävään osaan jäsenistöstään väärällä tavalla. Se suhtautuu kristittyinä ihmisiin, jotka todellisuudessa ovat lähetyskenttä. Voin vain kuvitella, miten kammottavia seurauksia tällaisella suhtautumisella on ollut kirkon mission kannalta."

9.8.2018

 
"Welcome pyhä traditio ja kirkon erehtymätön opetusvirka!"

21.8.2018

 
"Kirkon kaiken toiminnan keskus ja sydän on ehtoollisjumalanpalvelus eli messu, seurakunnan yhteinen juhla, jossa Jumala joka kerta lahjoittaa taivaan aarteet lapsilleen. Ehtoollinen on armon ateria, joka edustaa intiimeintä yhteyden muotoa Kristuksen kanssa tässä ajassa – tällä tavalla kirkko elää uskoaan todeksi."

28.10.2018

 
"Karkeasti viime keväästä lähtien ongelmani ovat vähitellen kasvaneet, ja nyt ne näyttävät tulleen ratkaisemattomaan suuruuteen. Olen melko varmasti tullut siihen tulokseen, että jätän kansankirkon jäsenyyden tämän vuoden aikana, todennäköisesti jo ennen kesää."

20.1.2019

 
»Intuitio vaan jotenkin jo pidemmän aikaa vieny katoliseen suuntaan vaikka en sinänsä oo katolisesta kirkosta järjen tasolla sen vakuuttuneempi kuin mistään muustakaan. Mutta luulen että jonain päivänä sitä "kokeilen", mutta ei oo ollenkaan sanottu ettenkö voisi myös palata luterilaisuuteen jos joskus ymmärrän sen.»

24.1.2019

 
"nihilistinen epävarmuus kasvaa – – En löydä mielenrauhaa missään seurakunnassa oikeastaan tällä hetkellä. Käyn kirko(i)ssa oikeastaan enää vain sosiaalisista syistä. :/ Ulkopuolisuutta koen hyvin syvällisellä tasolla kaikkialla osin uskoon, osin spiritualiteettiin liittyen ja osin syistä joita en osaa edes sanoittaa."

23.4.2019

 
"Intuitioni – tämä on hyvin tärkeä sana – siitä, että kristinusko on totta, on vahva, mutta en koe voivani perustella sitä muille. Ja siitä, mikä kirkkokunta minun pitäisi valita, on vaikea sanoa yhtikäs niinkään paljoa: tätä koskeva intuitioni on valitettavasti paljon heikompi ja ailahtelevaisempi, niin kuin intuitiot monesti tuppaavat olemaan."

16.6.2019

 
"Mutta sitten se tuli. Tyhjyys. Hetki, kun ei enää naurattanut. Se oli eriskummallista: en ollut masentunut tai ahdistunut, en pystynyt olemaan surullinen. Mutta ilokin oli poissa. En osaa luonnehtia sitä millään muulla sanalla kuin tyhjyys. En sano, että se oli hirveää. Se ei tuntunut miltään."

18.11.2019

 
"Täytyy tunnustaa, Jumala, että pelasit hyvin! Sait minut tilanteeseen, jossa koen, että minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tietyllä tavalla ryhdistäytyä ja alkaa ottaa asioita vakavammin. Olin erkaantumassa uskostani, mutta saitkin minut juurrutettua siihen entistä lujemmin. Well played, Sir."

18.11.2019

 
"Liityin tänään roomalaiskatoliseen kirkkoon."

6.9.2020

Tiedotus koskien muutosta kirkkokunnallisessa tilanteessani

Liityin tänään roomalaiskatoliseen kirkkoon. Joillekin tämä todennäköisesti tuli yllätyksenä, toiset taas ovat tienneet odottaa tätä uutista jopa vuosia. Olen miettinyt kauan jonkinlaisen ilmoituksen antamista asiasta, ja blogini valikoitui lopulta sopivimmaksi alustaksi. Nyt tarkastelemanne lyhyen postauksen päätarkoitus on siis vain ilmoittaa tästä konkreettisesta asiaintilan muutoksesta hengellisessä elämässäni.

Kyseessä on kolmas kirkkokunta ja samalla uskonnollinen yhdyskunta, johon olen kuulunut. Suomen Vapaakirkkoon kuuluin vuosina 2012–2013 ja Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon vuosina 2017–2019.

Janoaisitte varmaankin jonkinlaista tarinaa, mutta ainakaan vielä en ole sellaista saanut kirjoitetuksi. Tuntuu, että kulkemani tie on noudatellut kaikkea muuta kuin perinteistä draaman kaarta. Minulla ei ole minkäänlaista hetkellistä valaistumisen kokemusta, jumalallisen väliintulon siivittämää totuuden löytämisen tunnetta eikä muutakaan henkeäsalpaavaa. Jonkinlainen kertomus on ehkä pölyn laskeutumisen jälkeen kuitenkin luvassa, mikäli saan muistoistani ja muistiinpanoistani sellaisen aikaiseksi.

Ylipäätään suhtaudun tähän ratkaisuun yllättävän tyynesti. Olen tehnyt valinnan, joka totta kai joiltain osin tulee vaikuttamaan näkyvästi arkeeni, mutta jota ei kuitenkaan ole mikään pakko höystää millään ylimääräisellä dramaattisuudella. Ehtoollisyhteyteni on jatkossa vain katolisessa kirkossa, mutta aion jatkaa osallistumistani myös vanhoihin sosiaalisiin piireihini kirkkokunnasta tai kirkottomuudesta riippumatta. En suhtaudu vähättelevästi kenenkään kristityn uskoon ja omasta puolestani oikeastaan minkään ihmissuhteeni ei tarvitse tämän ratkaisun seurauksena muuttua.

Entä sitten syyt tähän ratkaisuun? Joudun varmaankin tuottamaan taas pettymyksen sanoessani, että en henkilökohtaisten seikkojen takia lähde niitä ainakaan toistaiseksi julkisesti paljoakaan avaamaan – yksityisissä keskusteluissa se kyllä voi käydäkin päinsä. Sen verran voin tässä paljastaa, että harkintani on ollut monien vuosien mittainen, enkä ole tehnyt päätöstäni minkään yksittäisen oppikysymyksen takia tai siksi, että jotenkin erityisesti janoaisin esimerkiksi konservatiivisempaa kirkkoa. Kyse on aika tavalla kokonaisvaltaisemmasta asiasta, josta joitain puolia – vaan ette kaikkia – olette mahdollisesti voineet nähdä tämän blogin Ecclesia-sarjan teksteistä. Olen myös antanut aihetta sivuavan haastattelun, joka on julkaistu Suomen teologisen instituutin aikakauskirja Iustitian osassa 36: Turvallinen tila? – kysymyksiä ja vastauksia kirkosta.

Olen useasti viime vuosien mittaan ollut tilanteessa, jossa aina uudelleen huomaan sydämessäni palaavani katolisen uskon pariin. Jollakin syvällisellä tavalla, jota en osaa edes täysin sanallistaa, tämä tapa olla ja elää kristinuskoa todeksi resonoi sisimpäni kanssa kaikista vahvimmin. Minulla on kyllä kieltämättä ollut useampia takapakkejakin katolisen kirkon kanssa, ja jotkin ulkoiset seikat näen siinä edelleen itselleni haastaviksi. Silti missä tahansa muualla olen kokenut enemmän tai vähemmän teeskenteleväni tai toimivani omaatuntoani vastaan. Minulla on lakkaamaton kaipuu tänne, enkä pääse sitä pakoon. Mitä muita kestäviä vaihtoehtoja tällaisessa tilanteessa jää kuin toimia sen mukaan, mihin sydämessäni uskon?

Tulevaisuutta emme tiedä, ja se näyttää omalla kohdallani kenties hyvinkin sumuiselta. Mutta tämä kortti minun on katsottava.

Kootut parisuhdevinkit

 

"You know, lad, that love business is a powerful thing."
"Greater than gravity?"
"Well yes, boy, in its way... I'd... yes, I'd say it's the greatest force on earth."

– Merlin ja Arthur elokuvassa Miekka kivessä (1963) 

Tämä kirjoitus on eräänlainen itsenäinen jatko-osa tekstilleni, joka käsitteli omaa tietäni naimattomuuden armolahjan todennäköisenä omaajana. On jopa hiukan koomista, että tuon tekstin jälkeen palaan käsittelemään kumppanin löytämisen, seurustelun ja parisuhteen teemoja, olenhan näistä itse varsin ulkopuolinen.

Mainitut teemat ovat kuitenkin kiinnostaneet minua jo kauan puhtaan teorian tasolla. Kuten edellisessä kirjoituksessani kerroin, olen perehtynyt asiaan, käynyt lukemattomia keskusteluja ja päntännyt kaikenlaisia tekstejä oppiakseni ymmärtämään ihmisten pariutumisen dynamiikkaa ja mekanismeja, erityiskontekstina se herätyskristillinen kenttä, jossa olen itse liikkunut ja vaikuttanut. Kaiken kokemukseni perusteella koen, että minulle on kertynyt jotain, toivoakseni edes hiukan viisasta sanottavaa. Nyt käsillä olevan postauksen tarkoitus on jakaa tiivistetysti tämä viisaus.

Muistutan, että harrastelijatutkimukseni aihepiirin parissa jatkuvat, minkä vuoksi tämäkin teksti saattaa jossain vaiheessa ikään kuin ”vanhentua” saadessani lisää dataa ja tarkentaessani käsityksiäni. Koen kuitenkin, että jo tässä vaiheessa haluan antaa kootut vinkkini parisuhteeseen halajaville, ja toivon, että edes joku voisi niistä jotenkin hyötyä.

Alkuhuomautus

Naimattomuutta käsittelevässä tekstissäni viittasin lyhyesti erääseen kestämättömäksi luonnehtimaani pariutumiskulttuuriin, joka on syntynyt tuloksena epätäydellisestä siirtymästä perinteisistä sukupuolirooleista kohti modernia roolittomuutta. Tällä kulttuurilla viittaan rakenteeseen, jossa kummallekin sukupuolelle asetetaan odotuksia, jotka osin kumpuavat perinteisistä mieheyden ja naiseuden käsityksistä ja osin modernista maailmasta. Kyseinen kulttuuri siis yhdistelee nähdäkseni melko mielivaltaisesti ja tilannekohtaisesti vanhaa ja uutta maailmaa olematta täydellisesti kumpaakaan.

Yhtenä kirkkaana ilmentymispaikkana tällä kulttuurilla on havaintojeni mukaan ainakin sellainen länsimainen herätyskristillisyys, joka on selvästi konservatiivisempi kuin tapakristillinen tai ääriliberaali kansankirkollisuus mutta kuitenkin jonkin verran liberaalimpi kuin ultrakonservatiiviset, melko marginaaliset lahkot ja muut ryhmittymät. Suomen kontekstissa kuvaamani kaltainen herätyskristillisyys tarkoittanee ainakin evankelisuutta, viidesläisyyttä sekä kirkollistunutta vapaakristillisyyttä. Näitä konservatiivisemmat tahot todennäköisesti edustavat puhtaammin perinteisiä sukupuolirooleja, kun taas liberaalimmat ovat johdonmukaisemmin omaksuneet modernin roolittomuuden. Teesini on, että sekä liberaalimmat että konservatiivisemmat toimijat pelaavat eräässä mielessä puhtaammin pariutumis- ja parisuhdekulttuurissaan kuin väliin jäävä liberaaliutta ja konservatiivisuutta yhdistelevä siipi.

Ennen kuin etenen konkreettisemmalle tasolle, haluan korostaa, että kaikista vähiten haluan syytellä ketään, en sen paremmin miehiä kuin naisiakaan. Syyllisiä etsimällä ei pitkälle pötkitä, varsinkaan hyödyn näkökulmasta. Jos jonkun pitää olla syyllinen, niin sitten tämän välimaastokulttuurin. Näen sekä miesten että naisten olevan lähinnä uhreja tälle kulttuurille.

Eräs selvimmistä esimerkeistä tämän kulttuurin ongelmista liittyy aloitteentekoon. Perinteisesti on ajateltu, että miehen tulee tehdä aloite: hän on ikään kuin aktiivinen etsijä, nainen taas passiivisempi löytyjä. Välimaastokulttuuri voi näyttäytyä niin, että nainen on päässyt vapautumaan passiivisesta asemastaan – hänen aktiivinen toimijuutensa on yleistasolla tunnustettu asia – mutta miehen oletetaan edelleen toimivan perinteisellä tavalla. Tätä kautta jatkuvasti päädytään tilanteisiin, joissa kumpikin sukupuoli kärsii. Parisuhteeseen haluavat naiset voivat ”käydä näytillä” eri paikoissa ja lähettää piiloviestejä miehille, joiden huomiota he haluaisivat, kuitenkaan suoraan lähestymättä heitä, koska kulttuuri sanoo, että tämä on miehen tehtävä. Tällä tavoin naiset herkästi joutuvat kärsimään ainaisen odottajan asemaan. Parisuhteeseen haluavat miehet puolestaan tekevät aloitteita, jos uskaltavat, mutta koska kulttuurin seurauksena he käytännössä joutuvat tekemään kaikki aloitteet, he keskimäärin saavat myös enemmän pakkeja ja saattavat totaalisesti turhautua tilanteeseen. On aivan helppoa kuvitella jopa niinkin absurdi tilanne, että nainen X ja mies Y kumpikin sinänsä haluaisivat parisuhteeseen toistensa kanssa, mutta koska nainen odottaa miehen tekevän aloitteen, jota mies ei enää täysin ”gonahdettuaan” halua tehdä toipuakseen jatkuvasta torjunnasta, he eivät saa toisiaan. Tämä tilanne ratkeaisi niinkin yksinkertaisesti, että nainen tekisi aloitteen.

En osaa nähdä huonona asiana sitä, että naisen ei tarvitse enää aina pukeutua mekkoon ja pysyä käytännössä koko elämäänsä kotona lapsia hoitamassa vailla sananvaltaa juuri mihinkään. Miksi miestä siis pitäisi moittia siitä, että hän ei aina jaksaisi olla keskiaikainen ritari tai viktoriaaninen herrasmies?

Välimaaston kulttuuri voi toki vaikuttaa myös toisinpäin. On valitettavan paljon miehiä, jotka ajattelevat voivansa käyttäytyä ja toimia käytännössä kuinka vapaasti vain tahtovat samalla kun puhuvat naisista epäkunnioittavasti ja ihannoivat näkyjä, joissa nämä on asetettu ”oikealle paikalleen” kaikessa alistuvaisiksi miehille. Tämä pätee ikävä kyllä myös kristityissä piireissä. Olen pitkän havainnointini aikana kuullut ja nähnyt kaikenlaista, josta en edes kehtaa kirjoittaa. Täytyy vain sanoa, että ymmärrän todella hyvin naisia, jotka ovat tulleet varautuneemmiksi miehiä kohtaan jouduttuaan tekemisiin kaiken maailman ”kriippailijoiden” kanssa. Näen tämän yhtä lailla sen kulttuurin oireena, jossa pelisäännöt eivät ole selvät: joissa sukupuolet ovat tulleet hämmentyneiksi odotuksista ja hyväksyttävästä toiminnasta ja tiedostamattaan tai tietoisesti kärsivät.

Mikä sitten ratkaisuksi? En suinkaan ajattele, että sukupuolirooleja ei tulisi olla olemassa. Näen jonkinlaisten roolien jopa kuuluvan kristinuskoon elimellisesti. Olen kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että me herkästi näemme ja oletamme aivan liikaa sukupuolirooleja. Minusta pariutuminen esimerkiksi toimisi paljon paremmin, jos kumpikin sukupuoli voisi toimia samaan aikaan sekä kohtuullisen vapaasti että vastuullisesti. Tähän ei tarvita mitään rooleja. Tietyt asiat vain koskevat ihmisiä siksi, että he ovat ihmisiä, eivät siksi, että he ovat miehiä tai naisia!

Siksipä tässä kirjoituksessa olen päätynyt esittämään kootut vinkkini suuntaamatta niitä erityisesti kummallekaan sukupuolelle. Sen sijaan haluan esittää neuvoni ihmisille, koska ne pätevät mielestäni aivan yhtä hyvin sukupuolesta riippumatta.

Vinkit

Kardinaalisääntö: Pidä Jumala mukana kaikessa

Monia seuraavista pariutumis- ja parisuhdevinkeistäni voi hyödyntää kuka tahansa uskontokunnasta riippumatta. Silti olen kirjoittanut ne ensisijaisesti nimenomaan kristittyjä ajatellen. Siksi haluan ennen ensimmäistäkään neuvoa tähdentää sitä kaikista tärkeintä: rukoilevaa asennetta, jossa Jumalaa jatkuvasti kiittäen ylistetään, jossa Hänen läsnäoloaan ja johdatustaan anotaan koko elämämme (mukaan lukien sen romanttisen puolen) päälle ja jossa Hänen tahtonsa on elämämme suunnannäyttäjä. Jo yksin tämän neuvon noudattaminen mahdollistaa sen, että emme voi mennä kovin pahasti vikaan.

I. Pariutuminen – pyrkimykset päästä parisuhteeseen

1. Tee periaateasiasi itsellesi selviksi

Varmaankin jokaisella parisuhteeseen halajavalla on haaveita, toiveita ja odotuksia tulevan kumppaninsa ja yhteiselämän osalta. Ensimmäinen vinkkini on kehotus pysähtyä hetkeksi tutkaileman itseään ja kysyä: ”Mitä minä haluan?” Havaintojeni mukaan on hyvin pitkälti tervettä pyrkiä jäsentelemään mielen sisäisiä asioita, sillä monesti mieli pyrkii ainakin ulkonaisesti katsottuna hyvinkin kaoottiseen suuntaan, jossa erilaiset halut ja mieltymykset voivat olla keskinäisessä ristiriidassa. Mielen sisäinen selkeys paitsi helpottaa asioita, on myös merkki jonkinlaisesta kypsyydestä.

Ei tule kuitenkaan pysähtyä vain oman tahtonsa erittelyyn, vaan nähdäkseni on hyvä systemaattisemmin pyrkiä löytämään omat luovuttamattomat periaatteensa. Ei ole väärin, että ihmisellä on joitakin kriteerejä tyttö- tai poikaystävälleen – joitakin asioita, joiden on täsmättävä. Näille kriteereille voi olla monia perusteltujakin syitä, esimerkiksi vahvoja mielipiteitä tai elämänkokemukseen liittyviä seikkoja. Monelle vaikkapa saman uskonnon jakaminen on aivan ymmärrettävästi kynnyskysymys seurustelulle. Mitä minä kehotan, on etsiä omat periaateasiansa sekä niiden perusteet.

2. Opettele joustamaan ja tekemään kompromisseja

Tämä neuvoni voi vaikuttaa edellisen kumoavalta, mutta tosiasiassa se on mielestäni välttämätöntä hienosäätöä. Hyväksyttävien kriteerien ja periaateasioiden löytäminen on tarkoituksenmukaista, mutta rohkenen väittää, että niitä ihmisellä ei tulisi olla liian montaa. On puhdasta matematiikkaa, että mitä enemmän ihminen asettaa kriteerejä tulevalle kumppanilleen, sitä vähemmän potentiaalisia kumppaniehdokkaita on. Tietenkin jos ihmisellä todella on kymmenittäin kriteerejä, jotka hän on kyennyt itselleen perustelemaan, en minä häntä siitä tuomitse. Mutta toivotan tsemppiä yksin jaksamiseen, sillä vaatimusten paljous on hyvä seurankarkote.

Periaatteiden perusteiden jatkuva arvioiminen on tarpeellista juuri siksi, että samalla hahmottuu kaikkien niiden asioiden joukko, jotka eivät ole luovuttamattomia, ts. joista voidaan joustaa. Joustamisen kyky on yksi elämän tärkeimpiä asioita ihmisten välisessä kanssakäymisessä, sillä kahta täysin samanlaista, samanmielistä ja kaikessa toisiaan miellyttävää ihmistä ei ole.

Jos jostain haluaisin ihmiset vapauttaa, niin sen oikean odottamisesta. Tämä romantisoitu konsepti on kaikkea muuta kuin kiinni tosielämässä: pahimmillaan se passivoi ihmistä ja saa hänet haikailemaan pikemminkin jonkin ideaalin kuin minkään reaalimaailman olennon perään. Elämää ei voi elää siten, että mistään ei tule mitään, jos kaikki ei prikulleen täsmää oman halun kanssa. Joudumme todellisessa maailmassa jatkuvasti tekemisiin asioiden kanssa, joissa on sekä hyviä että huonoja puolia. Näistä asioista on muodostettava kokonaisarvio ja katsottava, mihin se riittää. Eräs ystäväni joskus sanoi, että kumppaniehdokkaan suhteen kannattaa pohtia sitä, onko valmis ”ostamaan tämän hyvät puolet tämän huonoilla puolilla”. Huonot puolet ovat siis ikään kuin hinta, joka tulee maksaa saadakseen hyvät. Saattaa kuulostaa teoreettiselta, mutta olen vahvasti sitä mieltä, että näin maailma todella toimii.

Ei siis kannata odottaa tai etsiä mitään täydellistä ihmistä, vaan miettiä, onko voiko toisessa olla jotain sellaista hyvää ja vetovoimaista, jonka saadakseni olen valmis hiukan joustamaan. Yhden oikean sijaan useat erilaisetkin ominaisuuskombinaatiot voivat osoittautua toimiviksi.

3. Varo ylitulkintaa

Edetessämme lähemmäs konkreettisia toimia kohtaamme seuraavaksi piiloviestien kirjavan ja kartoittamattoman viidakon. Flirtinheiton ja viattoman leikin välimaastossa moni tulee kysyneeksi itseltään, voisikohan tuo toinen olla minusta kiinnostunut. Onko tässä jotain, mitä ei pelkkien kaverien välillä tapahdu? Omienkin tunteiden kanssa on välillä paljon selviteltävää, mutta keskittykäämme nyt hetkeksi muiden taholta tuleviin signaaleihin.

”Hän käytti sitä ja sitä hymiötä, hän tuli istumaan viereeni, hän heitti minua kohti leikkimielistä piikkiä, sain hänet nauramaan.” Tässä vain muutamia ihmissuhdemaailman kiemuroista. Nimitän piiloviestinnäksi kaikkea sellaista ihmisten välistä kanssakäymistä, joka tapahtuu ikään kuin rivien välistä, ilman, että sanotaan suoria sanoja. Tällaisella kommunikaatiolla on ilman muuta paikkansa: se tuo paljon jännitystä ja kutkutusta ikään kuin mausteeksi romantiikan maailmaan. Mutta samalla se on äärimmäisen kaukana yksiselitteisestä. Piiloviestintä on kuin rikkinäinen puhelin: on aina mahdollista, että viesti ei mene perille sellaisena kuin se on tarkoitettu. Esimerkiksi flirtiksi tarkoitettu viesti voi vastaanottajalta jäädä melko lailla huomiotta ja samoin vaikkapa tietyt hymynkareet voivat olla vailla taka-ajatuksia mutta silti tulla tulkituiksi flirtiksi. Ei koskaan kannata olettaa, että vastapuoli tajuaa piiloviestin oikein. Samoin ei ole kannattavaa ajatella, että itse on tehnyt oikean tulkinnan. Elämänkokemukseni todistaa, että tässä kohtaa mennään varsin usein aivan hakoteille. On lisäksi hyvä ottaa huomioon, että ihmisellä on taipumus värittää totuutta haluamaansa suuntaan. Ihastuksen kohteelta saadut epäselvät viestit tekisi kovin helposti mieli tulkita merkeiksi kiinnostuksesta. Piiloviestien maailmassa on hyvä pitää jalat maassa ja olla tekemättä liikaa johtopäätöksiä hämäristä signaaleista.

4. Suosi suoraa toimintaa, jos haluat vastauksia

Piiloviestien viidakossa on se hyvä puoli, että sieltä pääsee hyvin helposti pois. Suora puhe, aloitteen tekeminen… miten ikinä sitä haluaakaan nimittää, se on väylä kirkkaaseen auringonpaisteeseen ja sitä suosittelen kaikille. Jos mietit, olisiko joku sinusta kiinnostunut, paras keino selvittää asia on ottaa asia hänen kanssaan puheeksi (esimerkiksi perinteinen kahville kysyminen on tässä kohtaa kohtuullisen yleinen ja kohtuullisen ymmärretty aloite). Vastaus voi olla myöntävä tai kieltävä, mutta ainakin se on selkeämmin vastaus kuin loputon arpominen piiloviestien kanssa.

Totta kai aloitteen tekeminen kysyy rohkeutta. Itse en tässä kohtaa paljoakaan kykene opastamaan, sillä aikoinani ollessani ”markkinoilla” olin sangen huono aloitteentekijä. Mietin jatkuvasti sitä, miten suhteeni toiseen muuttuisi, jos kysyisin häntä ulos ja vastaus olisi kieltävä. Olisiko normaali kaveruus hänen kanssaan peruuttamattomasti kadonnut, jos tulisi ilmi minun olevan ihastunut? Joutuisinko vaihtamaan piirejä, kehtaisinko enää näyttää naamaani hänelle tai hänen kavereilleen? Nämä ovat sinänsä ymmärrettäviä pelkoja, mutta onneksi eivät välttämättä toteutuvia skenaarioita. Kannustan rohkeuteen, sillä usein sille vaihtoehtona on epävarmuuden pitkittyminen, jonka aikana voi jäädä kaduttamaankin, että ei käyttänyt tilaisuutta sen ollessa mahdollista. Kannustan teitä: älkää antako pelon tai huonon itsetunnon estää, vaan ottakaa tämä rohkea askel!

Oma kysymyksensä on tietenkin väylä, jolla aloite tehdään. Kysyäkö kasvotusten vai tekstiviestillä? Joka tilanteeseen löytynee toimivin ratkaisu. Viesti voi olla hiukan vähemmän jännittävä tapa, mutta ei ehkä yhtä romanttinen. Aloitteen sisältöön vaikuttaa paljon myös se, mikä suhde vastapuoleen entuudestaan on. Tilanne on huomattavan erilainen esimerkiksi silloin, jos olet ihastunut ystävääsi, verrattuna siihen, että aiot tehdä aloitteen deittisovelluksen tai -sivuston matchillesi, joiden kanssa on jollain tapaa alusta asti selvillä, missä mielessä lähestytään. Pariutumisväylän suhteen olen itse hyvin avoin: datani perusteella sekä nettideittailu että reaalimaailmassa tutustuminen voivat kumpikin tuottaa toimivia parisuhteita. Valinta on jokaisen oma.

5. Ole rehellinen

Tätä ei voi deittailussa kyllin korostaa. Jos tutustuminen ei alusta asti perustu totuudelle, voi se romahtaa hyvin satuttavalla tavalla. Jos joku kysyy sinua ulos etkä näe häntä kokonaisuutena arvioiden riittävän mielenkiintoisena, älä tee sitä virhettä, että niin sanotusti annat hänelle sellaista ”siimaa”, jolla ei kuitenkaan todellisuudessa ole mitään merkitystä. Jos vastaat kyllä mutta treffien perusteella et osaa nähdä itseäsi ja toista potentiaalisena parina, älä pitkitä tapailua turhaan, vaan löydä voima puhua myös negatiivisia asioita avoimesti. Päädymme jälleen suoran puheen ensiarvoisen tärkeään merkitykseen: monesti se on ainoa keino todella välittää halutun lainen viesti. Pyri lisäksi olemaan sanomisissasi ja tekemisissäsi johdonmukainen: älä anna itsesi esimerkiksi joutua tilanteeseen, jossa olet tekojen tasolla näyttänyt vihreää valoa mutta lopulta sanotkin, että et ole koskaan ollut kiinnostunut. Pikemmin on hyvä alusta asti olla avoin ja kertoa, mitä ei tapailussa koe toimivaksi.

Rehellisyyden velvoite koskee yhtä lailla myös aloitteentekijää. Hänen on tehtävä tarkoitusperänsä kyllin selviksi, kerrottava, jos puolestaan hän ei treffailun jälkeen näe tapailulla tulevaisuutta, ja oltava kyvykäs keskustelemaan myös mieltä painavista asioista.

6. Ole ystävällinen

On yksi asia kyetä sanomaan negatiivisia asioita ja vallan toinen asia kyetä sanomaan ne oikein. Deittailussa ovat monesti tunteet pinnassa ja ihmiset tuppaavat olemaan hyvin haavoittavia ja haavoittuvaisia. Se, mikä koskee kaikkea ihmisten välistä kanssakäymistä, koskee myös deittailua: nimittäin toisen kohtelu ystävällisesti. Jos se on suinkin mahdollista, tulisi toisen mielen pahoittaminen ja ahdistavan olon tuottaminen hänelle aina pyrkiä välttämään. Aina tämä ei ole mahdollista, mutta kyllä huomattavasti useammin kuin miten tosiasiassa tapahtuu. Toista loukkaavat asiat tulisi pyrkiä karsimaan puheesta ja antaa vain asioiden riidellä.

Tukalan olon tuottaminen toiselle tulisi myös välttää toimintatapojen valitsemisessa. Esimerkiksi viesteillä pommittelu tai jatkuva seuraaminen ja tuijottaminen käyvät keskimäärin melko pian rasittaviksi ja monesti myös ahdistaviksi. Jokaiselle tulee antaa oma tilansa ja ihastuneenkin on tarpeellisessa määrin kyettävä hillitsemään palavia tunteitaan. Vaikka sitä ei huumassa aina uskoisi, myös etäisyyden ottaminen hetkeksi on havaintojeni mukaan usein ihmissuhdetta tervehdyttävää. Näin toinen saa tilaa ja aikaa kypsytellä asioita tahollaan.

7. Älä lannistu, jos homma kariutuu

Usein kysytty kysymys on, kuinka kauan yhtä ja samaa vastahakoista ihmistä tulisi yrittää ja milloin olisi syytä suosiolla mennä eteenpäin ja pitää korttia katsottuna. Joskus sinnikkyys ja pitkäkestoinen yrittäminen useampienkin rukkasten jälkeen palkitaan. Tässä on kuitenkin varottava toisen vainoamista tai painostamista. Itse olisin taipuvaisempi kallistumaan sille kantille, että jos vastapuoli sanoo ei, on jo hyvä syy mennä eteenpäin. Mikäli kieltäytymisen jälkeen vielä haluaa yrittää uudelleen, tulee harjoittaa erityisen suurta harkintaa.

Joskus ei vain klikkaa. Yksipuolinen ihastuminen on ehkä turhauttavimpia asioita maailmassa, mutta sen ei tule antaa sumentaa näkökulmaa liiaksi. Voi tuntua siltä, että vuosituhannen rakkaussuhde on juuri menetetty etkä enää koskaan tahdo yrittää yhtään mitään tällä rintamalla, mutta jotain perääkin on monesti myös väärinkäytetyssä lauseessa: ”aika parantaa haavat”. Kun aikaa kuluu, tapahtuneeseen tuppaa kummasti saamaan lisäperspektiiviä ja usein koettu menetys ei enää tunnukaan niin valtaisalta. Saatat tavata uusia ihmisiä, kokea uusia tunteita ja löytää näkökulmia, jollaisten et tiennyt olevan olemassakaan. Toivoa on. Samoin vaikka olisit epäonnistunut kymmeniä kertoja, ei tämä ehkä tuntemusten vastaisesti tarkoita, että seuraavakin yritys epäonnistuisi. Ainoa takuuvarma epäonnistuminen suhteen löytämisessä tapahtuu silloin, jos et anna pariutumiselle uusia mahdollisuuksia.

Mistä sitten johtuu, että joskus toinen vain kokee saman suhteen niin eri tavalla kuin toinen? Se lienee pohjimmiltaan mysteeri. Olen joskus käyttänyt ilmausta, että toiselta puuttuu ”kipinä” tai ”se jokin”. Romanttinen kokemus voi jäädä puuttumaan syistä, joita en ole vielä onnistunut täysin erittelemään. Tämä saattaa liittyä syvällisesti ihmispersoonaan, minkä vuoksi ulkoiset muutokset eivät monesti pysty aikaansaamaan kiinnostusta. Persoonaansa ihminen ei juurikaan kykene muuttamaan, ja on vain hyväksyttävä, että joskus niin unelmalta vaikuttanut ihminen ei ole ihastunut siihen.

8. Kokeile!

Edellisen vastapainoksi haluan tähdentää, että ihmisen ei ole hyvä orjallisesti yrittää etsiä itsestään jotain tiettyä tunnetta ja toimia ainoastaan sen mukaan. En tarkoita sanoa, että tunnekokemuksia ei tarvittaisi, mutta tunteilla on taipumus käyttäytyä hiukan erilaisen logiikan mukaan kuin yleensä ajattelemme. Joskus tunteet voivat leimahtaa myöhemmin kuin ehkä odotamme tai toivoisimme. Siksi kehotan miettimään vähintään kahdesti treffipyynnöstä kieltäytymistä. Onko toinen todella niin auttamattoman luotaantyöntävä, että hänelle – ja tunteiden heräämiselle – ei voi antaa edes mahdollisuutta? Treffeille lähtemisessä ei paljoa menetä, ja sen merkitys voi kohota arvoon arvaamattomaan. Historia on täynnä esimerkkejä parisuhteista, joissa toinen osapuoli on aluksi vastahakoinen mutta hiljalleen huomaakin rakastuvansa vastapuoleen. Tätä ei pääse tapahtumaan, jos ihminen ei anna itselleen edes tilaisuutta rakastua. Joten tahdon rohkaista sinua: älä luovuta heti, jos et tunnekaan mitään, vaan anna tunteillesi tarpeellinen määrä aikaa.

9. Tiedosta, että seuraava taso on aina isompi sitoutumisaste

Kiirehtiminen ei yleensä ottaenkaan ole usein hyödyllistä. On mahdollista löytää nopeus, joka ei yhtäältä tunnu vitkastelulta mutta ei myöskään turhalta säntäilyltä. Tällöin asiat ikään kuin saavat rullata omalla painollaan. Jos on käynyt niin iloisesti, että tapailu on päässyt hyvään vauhtiin, on ehkä paradoksaalisestikin syytä tietyllä tapaa pysähtyä tekemään tilannekatsausta. Sekä yhdessä että kumpikin tahollaan on hyvä miettiä omia fiiliksiä ja sitä, mitä suhteen jatkaminen merkitsee. Ihmisten välisen pariutumisen ja romanttisen suhteen asteet on mahdollista jakaa seuraaviin tasoihin sen mukaan, miten paljon niissä jaetaan ja minkä tasoista sitoutuminen niissä on:

A. Ei romanttista suhdetta.

B. Tapailu.

C. Seurustelu.

D. Kihlakumppanuus.

E. Avioliitto.

Näistä ensimmäinen kategoria sisältää valtaosan ihmissuhteistamme: kaikki ne ihmiset, joihin ei ole minkäänlaista romanttista sidettä tai joiden kanssa on käyty treffeillä korkeintaan kertaluonteisesti. Tapailu on kategoria, joka on hiukan himmeärajaisempi: se alkaa jossain vaiheessa treffien ja romanttisluonteisten tapaamisten muodostuessa säännönmukaisemmiksi ja jatkuu joko raukeamiseensa tai seurustelun alkamiseen asti. Seurustelu ja kaikki sen jälkeiset vaiheet alkavat yhteisellä päätöksellä.

Sitoutuminen on sitä suurempaa, mitä syvemmällä tasolla ollaan. Tapailu on vielä melko matalan sitoutumisen vaihe. Tapailuvaiheessa voi vielä joidenkin mielestä olla hyväksyttävää tapailla myös joitain muita – kulttuuri ei tässä ole täysin yksiselitteinen. Seurustelu tarkoittaa jo astetta suurempaa sitoutumista: viimeistään siinä keskitytään tutustumaan vain toiseen osapuoleen hyvinkin syvällisellä tasolla. Kihlaus on jo eräänlainen lupaus yhdyselämän jatkamisesta viimeiseen vaiheeseen, joka on avioliitto, kristillisessä ideaalitilanteessa vasta toisen kuolemassa raukeava. Huomattavaa on, että mitä syvempi sitoutumisen aste, sitä vaikeampaa suhde on päättää. Siksi seuraavalle asteelle siirtymistä kannattaa harkita. Tapailu on vielä suhteellisen kivutonta lopettaa, mutta seurustelun päättäminen voi olla jo huomattavasti vaikeampaa.

On kuitenkin todella tärkeää tiedostaa myös se tosiasia, että seurustelu ei ole vielä ikuinen sitoutuminen eikä siihen ryhtymistä tarvitse pelätä. Päätöstä siirtyä seuraavaan vaiheeseen ei ole tietenkään missään tapauksessa kannata viivytellä, jos kummallakin osapuolella on tapailusta hyvä kokemus ja molemmat haluavat tutustua toisiinsa syvemmin. Tällöin tapahtuu pariutuminen ja edetään seuraavaan seikkailuun, seurusteluun.

II. Seurustelu

10. Keskustelkaa ja määritelkää käsitteet

Kommunikaation tärkeyttä korostavat lähes kaikki parisuhdeasiantuntijat – eivätkä syyttä. Monet yhdyselämän ongelmista kumpuavat siitä, että kaikesta ei pystytä puhumaan. Tätä mahdollisuutta olla täysin avoin toimiva parisuhde kuitenkin mielestäni edellyttää. Kestävä kahdenvälinen suhde perustuu hataralle pohjalle, jos se perustuu salailulle. Ihmisellä saa toki olla yksityisasioita, mutta niidenkin kohdalla on hyvä kysyä, onko olemassa todella hyviä syitä olla puhumatta niistä. Aivan: oikea kysymys on mielestäni juuri tämän muotoinen: onko hyviä syitä olla puhumatta, ei: onko hyviä syitä puhua.

Filosofit lienevät pohtineet, voivatko kaksi ihmistä koskaan täysin ymmärtää toisiaan. Olen taipuvainen vastaamaan varauksellisen kieltävästi, mutta lisään samaan hengenvetoon, että mahdollisimman kokonaisvaltaista keskinäistä ymmärrystä kohti tulee ehdottomasti pyrkiä. Eräs epäselvyyttä aiheuttava tekijä on monesti erilainen kielenkäyttö – esimerkiksi samojakin sanoja saattavat osapuolet käyttää eri tavoin. Siksi on tärkeää määritellä käsitteet ja epävarmuuden vaaniessa kertoa, mitä milläkin sanalla tarkoittaa. Tämän muistamalla voi välttyä paljoltakin turhalta sanaharkalta.

Keskustellessa on ihanteellista harjoittaa myös empatiakykyä ja pyrkiä asettumaan toisen asemaan. Viisas ihminen yrittää samaistua toiseen ja ymmärtää, miksi tämä on sitä mieltä, mitä on, vaikka itse olisikin eri mieltä. Tällä tavoin ihmisten välille voi muodostua syvällinen yhteys, joka on tärkeimpiä elämänmittaisen yhteisen vaelluksen kulmakivistä.

11. Tarkkailkaa, miten hyvin yhteensovitettavissa elämänne ovat

Parisuhdekumppanien elämien ei tokikaan tarvitse kaikessa muistuttaa toisiaan. Riittää kun ne ovat sovitettavissa yhteen siten, että rauhaisa ja antoisa elo yhteisymmärryksessä mahdollistuu. Seurusteluaika on sopiva kohta juuri tämän hieman syvällisemmän alueen tutkiskeluun. Mitä tekijöitä sitten olisi hyvä tarkastella?

Yleisiä monen hyväksi havaitsemia tarkastelukohteita yhteensopivuuden kannalta ovat esimerkiksi seuraavat:

• Uskonkäsitykset
• Arvot
• Elämäntavat
• Elämäntilanteet
• Elämänkutsumukset
• Unelmat
• Kiinnostuksenkohteet
• Luonteet

Esimerkiksi hengellisten kutsumusten ei tarvitse olla samat, mutta on hyvä ottaa huomioon, että jos toisen sydän palaa kaukomaiden lähetystyölle ja toisen puolestaan kirkkokahvin keittämiselle Koto-Suomessa, voi yhteensovittamisessa ilmetä haasteita. Operoimme tässäkin kohtaa periaatteellisuuden ja joustamisen ajatustyötä vaativalla kentällä.

12. Tutustukaa toistenne perheisiin ja ystäviin

Seurustelu on mitä oivallisinta aikaa paitsi poika- tai tyttöystävää, myös hänen lähipiiriinsä tutustumisen kannalta. Itse parisuhde on kyllä kahden kauppa, mutta on hyvä muistaa, että kaupanpäällisiäkin usein tulee. Joudut todennäköisesti olemaan paljon tekemisissä kumppanisi perheen ja suvun kanssa, joten sinun on hyvä oppia tulemaan toimeen näiden kanssa. Tässä on hyvä olla avoimin mielin eikä turhaan pelätä väritettyjä tarinoita kaameista appiukoista ja anopeista.

Niin kuin kumppanisi perhe tulee olemaan sinun perheesi, myös hänen ystävistään todennäköisesti tulee myös sinun ystäviäsi. Onkin samoista syistä kannatettavaa tutustua heihin esimerkiksi erilaisissa matalan kynnyksen juhlatilaisuuksissa ja sosiaalisissa aktiviteeteissa. Tällaiset tilanteet tarjoavat paitsi sauman piirienne yhdistymiseen myös oivallisen tilaisuuden oppia lisää kumppanistasi. Voit nimittäin myös seurata, miten hän tulee perheensä ja ystäviensä kanssa toimeen ja miten käyttäytyy heidän seurassaan.

13. Kilauttakaa kavereille

Ystävistä puheenollen, pohtiessasi parisuhdettasi ei ole ollenkaan kaukaa haettua kysyä omien ystäviesi mielipidettä siitä (olettaen tietenkin, että he ovat jo saaneet tutustua kumppaniisi). Ulkopuoliset ihmiset pystyvät monesti tarjoamaan aivan uniikkeja näkökulmia, joita ei itse tule ajatelleeksi – jos kysyt heiltä, tulet huomaamaan, että yllättävän monella on jonkinlainen kuva siitä, miten yhteispelinne toimii. Toki tässä niin kuin kaikessa tulee muistaa tarpeellinen kriittisyys eikä tule purematta niellä kaikkia kaverien kommentteja. Oma kokemus on aina ensisijainen, mutta joskus muilta voi saada kullanarvoista apua ja tukea.

14. Älkää lamaantuko riidoista – muistakaa armollisuus

Riidasta selviäminen on eräs parisuhteen kestävyyden koetinkivistä. Kun ensi kerran ajaudutaan sen luokan ristiriitaan, että tuloksena on avoin konflikti, vaaditaan testattavaksi mahdollisesti aivan ennennäkemättömiä kykyjä. Silloin punnitaan taito käsitellä omia ja toisen tunteita sekä sovittelutaidot. Mikäli tästä ensimmäisestä suuresta koetuksesta selvitään, parisuhde todennäköisesti voimistuu kertaheitolla paljon.

Diplomaattisena ihmisenä tekisi mieli sanoa, että riitely ei koskaan ole hyvä asia. Ihanteellistahan olisi, jos kaiken voisi aina selvittää rauhallisesti puhumalla, pelkillä puhtailla argumenteilla. Käytännössä realiteetti kuitenkin on, että riitoja tulee ennemmin tai myöhemmin vastaan, ja vaikka ne eivät itsessään olisikaan oikein, niiden kautta voi tulla monia lahjoja. Teologisella kielellä voitaisiin sanoa – ja ymmärtäkää minut nyt oikein! – että Jumala on mestari käyttämään itsessään pahoja asioita omien siunaustensa välikappaleena. Oli suuri synti Juudaalta kavaltaa Jeesus, mutta juuri tämä teko oli osa tapahtumaketjua, jonka kautta koko maailman synnit sovitettiin.

Riitelyn yhteydessä tärkeäksi tulee myös armollisuus ja anteeksiannon taito. Kyky antaa anteeksi on ensiarvoisen tärkeä paitsi parisuhteessa myös elämässä ylipäänsä. Olemme epätäydellisiä ihmisiä ja teemme jatkuvasti virheitä. Siksi armo on meille – ja parisuhteelle – elinehto.

15. Tarkkailkaa fiiliksiänne pitkällä aikavälillä

Seurustelulle on hyvä ottaa aikaa, koska monilla mahdollisen syvemmin sitoutuneen elämän kannalta ensiarvoisen tärkeillä tekijöillä on taipumus tulla esille vasta pidemmän jakson kuluessa. Ihmistä ei opi tuntemaan hetkessä, eikä neuvon 9 mukaisesti kannata pitää turhaa kiirettä seuraavaan vaiheeseen siirtymisessä. On jälleen hyvä ajoittain pysähtyä miettimään yhdessä kuljettua taivalta, sen iloja ja suruja, toiveita ja pettymyksiä.

Tässä pohdinnassa tulee tarkoituksella pyrkiä ottamaan huomioon pidempi ajanjakso. Monia hetkellisiä tunteita tulee pitkin viikkoja ja päiviä, mutta näitä paljon enemmän merkitsee kokonaisfiilis. Onko teillä yleensä ottaen viihtyisää toistenne seurassa? Voitteko luottaa toisiinne? Koetteko olonne turvalliseksi tässä suhteessa? Onko teillä rauha tämän asian kanssa? Onko Jumala luontevasti osa yhteistä elämäänne?

Tässä kohtaa mielelläni tuon esille vielä yhden seikan ennen kuin etenemme käsittelemään seurustelun päättymistä. Se liittyy minäkeskeisyyden virheeseen. Haluan vapauttaa lukijani ajattelemasta, että parisuhde olisi vain jotain, jonka kautta itse saa elämäänsä kivoja asioita kuten onnellisuutta, iloa ja rakkautta. Nämä toki ovat luonnollinen osa parisuhdetta, mutta niiden ei tulisi missään tapauksessa olla keskiössä! Parisuhteessa ei voi olla itsekeskeinen. Kuten sanassakin sanotaan: rakkaus ei etsi omaansa (1. Kor. 13:5). Pikemminkin kristillisessä rakkaudessa on kyse itsensä antamisesta toisen parhaaksi. Hyvässä tapauksessa eräänlaisena bonuksena tästä on onnellisuus. Kyse on enemmän siitä, rakastatteko toisianne, kuin siitä, saatteko toisiltanne rakkautta.

III. Seurustelun päättyminen eroon

16. Etsi raja kärsivällisyyden ja realismin väliltä

Joskus käy niin, että seurustelun aikana ilmenee ongelmia siinä laajuudessa, että kumppanit alkavat kysellä kysymyksiä jatkamisen kannattavuudesta. Voi olla, että kumppanien ensivaikutelmat toisistaan ovat huomattavan erilaiset kuin syvemmän tutustumisen jälkeiset käsitykset. Kenties kommunikaatio ei ole alkanut toimia tai kaikkia riitoja ei ole saatu käsiteltyä oikealla tavalla. Ehkä osapuolet kokevat tulleensa haavoitetuiksi ja ehkä kaksi persoonaa vain on liian vaikea sovittaa yhteen.

En tietenkään suosittele katkaisemaan suhdetta heti vastoinkäymisten tullessa. Aina on hyvä yrittää selvittää eteen tulevat ongelmat. Mutta jos suhde menee sellaiseksi, että se vaikuttaa jatkuvasti kuormittavan enemmän kuin antavan, on hyvä pysähtyä miettimään jatkoa. On tilannekohtaista, milloin kriisit vielä voidaan katsoa mahdollisiksi selvittää ja milloin taas on kaikille parempi ratkaisu erota.

Mikäli pari päätyy eroon, tulee tämä voimien mukaan pyrkiä hoitamaan muistaen jo aiemmin esittelemäni rehellisyyden, ystävällisyyden ja armollisuuden periaatteet. Toisinaan ero on melkein pakostakin riitaisa ja voi jättää kipeätkin arvet, mutta mikäli näiden vaurioiden syntymistä voidaan ehkäistä, se kannattaa tehdä.

Monet pystyvät eroamaan niin sanotusti kavereina, mikä on itsessään hieno asia. Kokemukseni perusteella kuitenkin olen kallistuvainen ajattelemaan, että pitkäaikainen ja syvällinen ystävyys entisen seurustelukumppanin kanssa on vaikeaa saavuttaa. Ystävyyteen luo oman haasteensa muisto siitä, mitä henkilöiden välillä on joskus ollut yhdistettynä muistoon siitä, että jokin heidän välillään ei lopulta toiminut. Siksi neuvoni on, että ei kannata asettaa liikaa toiveita ja odotuksia ystävyyssuhteelle exänsä kanssa.

17. Älä ajattele seurustelusuhteesi olleen epäonnistunut vain koska se päättyi eroon

Ero seurustelusuhteesta – varsinkin pitkäaikaisesta – on monesti hyvin kivulias asia, mutta senkin keskellä voi löytää tapoja ajatella positiivisesti. Surusta huolimatta ihmisen ei ainakaan välttämättä tarvitse vaipua itsesyytösten mereen ajatellen, että suhde oli virhe tai tappio. Ero ei nimittäin tarkoita epäonnistumista.

Eräs aviopari, jonka opetusta parisuhteesta olen useammankin kerran päässyt kuuntelemaan, kiteytti asian hyvin. Seurustelun tarkoitus ei ole naimisiinmeno, vaan vastauksen etsiminen kysymykseen, menisimmekö me naimisiin. Seurustelu on onnistunut, jos tähän löydetään vastaus. Joskus vastaus on ei, esimerkiksi näin on käynyt omalla kohdallani. En silti kadu aiempaa parisuhdettani tai ajattele sen menneen varsinaisesti pieleen. Ennemminkin koen oppineeni valtavasti sen kautta ja saaneeni hyvin rikkaan luvun elämäntarinaani.

18. Ero saa tuntua pahalta – älä jää yksin

Ei kuitenkaan ole mitään syytä lakaista pois eron aiheuttamaa tuskaa. Eron juuri tapahduttua ihmisen mieleen saattaa tulla erityisen eläviä muistoja parisuhteen ajalta, ja voi tuntua kauhealta ajatella, mikä kaikki hyvä menetettiin. Ahdistus ja masennus voivat vallata mielen hetkeksi kokonaan eikä synkimpinä hetkinä edessä vaikuta olevan mitään tavoittelemisen arvoista.

Keskimäärin ihmiset kokevat helpottavaksi, jos he voivat puhua tunteistaan jollekulle. Siksi kehotan rohkeasti tukeutumaan esimerkiksi ystäviin tai perheenjäseniin vaikeina aikoina, olemaan mahdollisuuksien mukaan avoin, tai jos jopa puhuminen tuntuu vaikealta, edes olemaan tekemisissä jonkun kanssa. Tunteiden patoaminen sisälle ja kaiken kohtaaminen yksin voi olla mielelle hyvin vahingollista.

19. Älä uppoa ”mitä jos” -kysymyksiin

Tunteiden lisäksi myös ajatukset usein askartelevat ahkerasti eron hetkellä. Päähän tulvii helposti kaikenlaisia skenaarioita, ihminen pohtii syitä ja seurauksia, ja herkästi alkaa miettiä, olisiko ero tapahtunut, jos hän olisi jossain tilanteessa toiminut toisin. On syytä huomauttaa, että tällainen pohdinta ei ole kovinkaan hedelmällistä, sillä mennyt on jo tapahtunut ilman että sille enää voi mitään. Tulevaisuus on sen sijaan se, johon voimme vaikuttaa. Siksi on paljon hyödyllisempää kääntää myös näkökulma tulevaan ja miettiä esimerkiksi, voisiko seuraavalla kerralla tehdä jotain toisin. Kannattaa myös muistaa, että vastaus ei välttämättä ole myöntävä. Parisuhteiden toistuvakaan kariutuminen ei itsestään selvästi tarkoita sitä, että omat toimintatavat olisivat virheellisiä, mutta omaa toimintaa on kuitenkin syytä aina tarkastella tarpeellisella kriittisyydellä.

20. Jatka eteenpäin

Aivan kuten jo neuvossa 7 totesin pariutumisongelmien suhteen, totean nytkin eron suhteen: jatka yrittämistä. Eron jälkeen on ihan hyväkin ottaa hiukan aikaa itselleen ja muille asioille, mutta jossain vaiheessa uutta suhdetta kannattaa jälleen aktiivisesti alkaa tavoitella. Joillekin uskoville vapaaehtoinen naimattomuus alkaa välistä vaikuttaa puoleensavetävältä vaihtoehdolta liian monien pettymysten jälkeen, mutta on hyvä huomata, että tämä ei ole vielä kaikista paras syy tuota sinänsä arvokasta tietä valita. Suosittelisin, että jos ihminen tunnistaa itsessään kaipuun parisuhde-elämää kohtaan, kannattaa yrittää pariutumista uudelleen. Älä anna kariutuneiden suhteiden pakottaa sinua kutsumukseen, jota sinulla ei ole.

On valitettavasti totta, että parisuhdemarkkinoilla jotkut pakostakin jäävät ilman kumppania, mutta tämä kohtalo on epävarmemmin totta kohdallasi, jos jatkat yrittämistä.

IV. Seurustelun päättyminen kosintaan

21. Seurustelkaa tarpeeksi kauan

Kuten jo seurustelun kohdalla totesin, on hyvä ottaa tälle vaiheelle aikaa rauhassa tutustua toiseen ihmiseen. Mitään välttämätöntä aikamäärettä ei ole olemassa, vaan jokaisen parin on arvioitava ratkaisuaan tilanteen mukaan. Monet ovat todenneet kahden vuoden seurustelun olevan erikoisen optimaalinen aika (siinä ehtii mukavasti halutessaan nähdä molempien perhepiirien juhannukset, joulut sun muut juhlat), mutta vähemmälläkin on mahdollista selvitä. Kaiken ratkaisee parisuhteen laatu ja tutustumisen taso.

22. Keskustelkaa vähän kerrassaan enemmän seuraavasta askelesta ja ottakaa huomioon käytännön asiat

On hyvä aivan suoraankin jossain vaiheessa alkaa keskustella jatkosta ja hiljalleen syventää näitä keskusteluja. Alkaisimmeko me olla valmiit sitoutumaan toisiimme eliniäksi? Tulisiko vielä jostain syystä jatkaa seurustelua hieman kauemmin?

Viimeistään tässä vaiheessa kannattaa alkaa miettiä moninaisia käytännöllisiä seikkoja, jotka häihin ja avioliittoon kuuluvat. Mahdollinen kirkko, hääpaikka, bestmanit, kaasot ja häämatka voivat vaatia jonkin verran sumplimista, mutta itse naimissa oleminen vielä paljon enemmän. Missä yhteinen koti sijaitsee? Miten naimisiinmeno sopii yksiin opiskelu- ja työtilanteen kanssa? Ovatko toimeentuloon liittyvät asiat kunnossa? Mitä asioita avioelämästä voi ja kannattaa ennakoida tältä puolen alttarille astelun?

23. Ottakaa askel

Lopulta koittaa aika kosinnalle, joka on tietysti yleensä sitä kivempi, miten romanttisella eleellä se tehdään. Kun kaikki on valmista, tämä askel kannattaa tehdä viivyttelemättä mutta harkiten. Tämän jälkeen alkaa loppusuora kohti avioliittoa ja eräs ihmiselämän suurimmista seikkailuista – niin maallisessa kuin hengellisessäkin mielessä.

Kun olette molemmat sanoneet ”tahdon”, silloin ja vasta silloin voitte olla varmoja siitä, että ”se oikea” on vieressänne. Hän, jota ei laisinkaan tarvinnut odottaa, etsiä tai löytää, sillä te itse olette ratkaisseet sen, kuka hän teidän elämässänne on.

Lopuksi

Parisuhteen etsimisessä, tapailussa, seurustelussa ja avioliitossa toimii kaikissa kristillisten hyveiden – uskon, toivon ja rakkauden – harjoittaminen. Franciscus Assisilaisen nimissä kulkeva rukous kiteyttää eräässä kohdassaan mielestäni hyvin, missä kristillisen uskon fokus on:

”Niin että, oi Mestari, en yrittäisi niin paljon
etsiä lohdutusta kuin lohduttaa muita,
hakea ymmärtämystä kuin ymmärtää toisia,
pyytää rakkautta kuin rakastaa muita,
sillä antaessaan saa,              
kadottaessaan löytää,
unohtaessaan saa anteeksi,
kuollessaan nousee iankaikkiseen elämään.”

Siis: enemmän kuin kumppanin etsintään tai vaatimusten esittämiseen hänelle keskity siihen, että itse olisit hyvä kumppani. Etsi ensin Jumalan valtakuntaa – ja kävi miten kävi, muista, että et koskaan ole yksin.