Ekskursio katoliseen iltamessuun kera kardinaalin

Julkisia ei sattunut kulkemaan sopivasti ja minulla oli kohtuullinen kiire, joten päädyin etenemään jalan rautatieasemalta etelään. Välillä juoksin, sikäli kun jaksoin, mutta jouduin myös kävelemään. Näpräilin puhelimeni karttaohjelmaa yrittäen päästä perille nopeimmasta reitistä.

Pian olin jo Tähtitorninvuorella ja lähdettyäni laskeutumaan siltä alas näin määränpääni: katolisen Pyhän Henrikin katedraalin. Kellot alkoivat soida. Ilokseni huomasin olevani sittenkin melko ajoissa. Kenties sisällä olisi vielä paikkoja. Olin saanut kuulla, että tänään saattaisi kirkkoon ilmaantua paljon väkeä, nimittäin itse Roomasta tullut kardinaali Kurt Koch saapuisi messuun. Minulle tilaisuudesta oli ystävällisesti vinkannut eräs katolinen kaverini.

Kompuroin sisälle tähän tuttuun rakennukseen väsyneenä. Tämä olisi laskujeni mukaan kolmas katolinen messu, johon osallistuisin – aiemmin olen sellaisessa käynyt Kuopiossa jouluna 2013 (kirjoitin siitä blogiinikin: http://childwhospoke.blogspot.fi/2013/12/yhteysmatkat-osa-7-katolinen.html) ja myöhemmin Helsingissä neokatekumenaalisen liturgian mukaisessa messussa – siitäkin minun olisi pitänyt kirjoittaa, niin erikoinen kokemus se oli!

Joka tapauksessa sisällä vaikutti olevan vielä hyvin paikkoja. Otin itselleni oman oikealta puolelta, takarivistä. Pappishenkilöitä pyöri kirkon etuosassa aina välillä ilmeisesti tekemässä vielä joitain järjestelyjä, pari heistä tunnistinkin kasvoilta. Kirkossa oli arvattavasti kansainvälinen meininki: maamme katolilaisista huomattavalla osalla on etninen tausta ainakin osittain muualla kuin Suomessa.

Pyyhin hikeäni ja käväisin juomassa ostamaani juomaa eteisessä, sillä kirkkotilassa en sitä kehdannut tehdä. Kellot jatkoivat tasaista ääntään ja ihmisten määrä lisääntyi.

Tämä kirkko ei ollut niin koristeellinen kuin jotkin ulkomailla näkemäni, mutta kuvat olivat täälläkin keskeinen osa sisustusta. Kirkossa oli kullattuja tauluja, jotka ilmeisesti kuvasivat Jeesuksen kärsimystietä. Seiniä koristivat lasimaalaukset, joista parin aiheiksi olin tunnistavinani Jeesuksen kasteen ja Pyhän Annan itse kolmantena. Lisäksi löytyi muun muassa Neitsyt Mariaa esittävä patsas ja suuri krusifiksi, joka roikkui katosta lähellä alttaria. Muistin, mitä olin koulussa oppinut, että tällaiset kuvat lienevät olleet keskiajan ihmisille tärkeitä väyliä Raamatun kertomusten oppimiseen, messut kun olivat suureksi osaksi latinaksi. Itse asiassa tämäkin messu tulisi olemaan osittain latinankielinen.

Kellot lakkasivat soimasta noin kahta minuuttia ennen messun ilmoitettua alkamisajankohtaa. Äkkiä alkoi kuulua taitavaa urkujensoittoa ja kirkkokansa nousi ylös. Joukko valkoisiin pukeutuneita miehiä käveli keskikäytävää pitkin juhlallisessa kulkueessa, joka suuntasi alttarin taakse, eräs kantoi ristiä ja toinen kirjaa. Laskin henkilöitä olleen noin kaksikymmentä, joukossa myös muistaakseni useampi lapsi – sekä tietenkin itse hänen eminenssinsä, kardinaali. Myös Helsingin katolisen piispan Teemu Sipon olin joukosta tunnistavinani.

Kardinaali suitsutti alttarin musiikin yhä soidessa, ja pian ilmoille kajahti "Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen" latinaksi sanottuna. Havaintoni piispasta osoittautui oikeaksi, kun tämä meni puhujanpöntön taakse sanomaan muutaman sanan suomeksi. Piispa mainitsi, että kardinaali Kochia olivat tänne olleet kutsumassa Suomen ekumeeninen neuvosto ja myös ortodoksinen ja luterilainen kirkko. Koch onkin kristittyjen ykseydestä vastaava kardinaali.

Kuten mainittu, messu oli suureksi osaksi latinankielinen, ja koska en toistaiseksi ole opiskellut kieltä, en päässyt perille kaikista tilaisuudessa sanotuista ja lauletuista asioista. Kokemustani lienee kuitenkin vaikea samaistaa siihen, mitä keskiajan ihminen on kokenut, sillä kaikesta huolimatta ymmärsin latinaa niinkin hyvin, että suunnilleen joka vaiheessa tiesin, mitä oli meneillään: rukoiltiinko esimerkiksi Isä meidän -rukousta tai tunnustettiinko uskoa. Osin opintojeni, osin kielikiinnostukseni tähden tiedän suuren joukon niin kutsuttuja yleissanoja, jotka ovat latinasta siirtyneet romaanisiin kieliin, englantiin ja omaankin äidinkieleeni. Niinpä kun sellaiset ilmaukset kuin Pater omnipotente (Isä kaikkivaltias), Gloria in excelsis Deo (Kunnia Jumalalle korkeuksissa) ja Pax Domini (Herran rauhaa) tulivat sanotuiksi, pystyin aika hyvin arvaamaan, mistä oli kyse. Tuttuja ilmauksia minulle olivat myös se pecca-alkuinen syntiä tarkoittava sana, mea culpa ja tietenkin in saecula saeculorum.

Myös suuri kokemukseni luterilaisista messuista auttoi varsin hyvin seuraamaan tätä tilaisuutta, vaikkakaan se ei täysin samanlainen sisällöltään ollutkaan. Messun rakenne oli tuttua kaavaa: Raamatun luku ja saarna tulivat ennen eukaristiaa, ja uskontunnustus, rahankeruu, Pyhä-laulu (Sanctus) sekä Isä meidän tulivat suunnilleen siinä kohden kuin osasin odottaakin. Lisäksi minua auttoi vieressäni olevan henkilön kirja, jossa olivat laulujen sanat nuotteineen: tätä kirjaa vilkuillessani hoksasin pari kertaa paremmin, mistä sillä hetkellä puhuttiin tai laulettiin.

Suitsutuksen lisäksi tässä messussa oli kuitenkin myös paljon luterilaisuudesta poikkeavia elementtejä. Siinä missä luterilaisessa messussa puhutaan paljon ja laulua kuuluu lähestulkoon vain virsissä ja muutamissa perinteisissä resitatiiviosioissa, täällä laulettiin mielestäni enemmän myös osia, jotka olin tottunut kuulemaan puhuttuina. Vierailemilleni ortodoksisille liturgioille tämä messu ei kuitenkaan laulun ja resitatiivin määrässä mielestäni vetänyt vertoja.

Lisäksi tämä tilaisuus oli jotenkin juhlallisempi: jopa evankeliumitekstin lukemista edelsi pieni kulkue puhujanpöntölle ja kirjan suitsuttaminen kolme kertaa. Kun evankeliumin nimi mainittiin, tekivät ihmiset ristinmerkin. He myös kumarsivat päätään laulujen aikana silloin, kun Jeesuksen nimi mainittiin. Messussa oli lisäksi lähempänä loppua pari kohtaa, jolloin kirkkokansa polvistui tätä tarkoitusta varten penkkirivien ohessa oleville pehmusteille. Itse en tehnyt sitä (toivottavasti en loukannut ketään), vaikka seisomaan nousinkin silloin, kun muutkin nousivat.

Raamattua luettiin sekä suomeksi että englanniksi, ja saarnakin, jonka kardinaali piti, oli englanniksi, tosin merkittävällä aksentilla. Ajatukseni harhaili hieman puheen aikana, mutta ymmärsin, että kardinaali puhui Hyvästä Paimenesta ja tämän sanoman julistuksesta. Mielenkiintoinen yksityiskohta oli eminenssin päähine: saarnan ja ilmeisesti myös alkukulkueen aikana hänellä oli hiippa ja muuten pääosin se pieni pyöreä "töpöhattu" (sen virallinen nimi lienee ainakin Wikipedian mukaan zucchetto?), kuten piispa Sipollakin, mutta lähempänä eukaristiaa minusta näytti siltä, että tuo pikkuhattukin olisi kadonnut.

Kolehdinkeruun aikana alkoi alttarin takana olla jo kuhinaa, ja pian erinäisten vaiheiden jälkeen seurasi eukaristian asettaminen. Rekisteröin tämän oikeastaan vasta sitten, kun kuulin kellon pirinää ja kohotin katseeni asettajaan, jolla oli pieni leipä kohotettuna käsissään. Kertasin mielessäni aikaisempia sanoja ja ymmärsin, että leipä oli ilmeisesti juuri katolisen uskon mukaan muuttunut Jeesuksen ruumiiksi. Viinimaljan suhteen toistui sama kellon ääni – emmekä puhu nyt vain parista vaimeasta kulkusenkilinästä, vaan äänekkäästä ja useampia sekunteja kestäneestä kilkatuksesta.

Itse en luonnollisesti ehtoolliselle ei-katolilaisena mennyt, joten kun ihmiset nousivat ylös, puikkelehdin hieman taaemmas ja hetken kuluttua menin jopa ulos asti haukkaamaan ilmaa. Kuvittelin, että eukaristiassa kestäisi näin suurella ihmismäärällä kauemminkin, mutta mennessäni sisään olivat ihmiset jo takaisin paikoillaan ja tilaisuus läheni jo loppuaan. Se oli todella ollut hyvin ytimekäs, ehkä vähän yli tunnin mittainen. Väistyin syrjään, kun loppukulkue asteli kohti uloskäyntiä. Laskin taas ihmiset, tällä kertaa sain 21.

Nappasin kamppeeni, jotka yhä olivat lojuneet istumapaikkani lähellä, ja aloin purkautua muiden mukana ulos kirkosta. Vaihdettuani vielä kaverini kanssa muutaman sanan oli jo aika suunnata kohti uusia seikkailuja, taas yhtä kokemusta rikkaampana.

Kohtaamisia uskontojen hämärissä: Jehovan todistajien muistonvietto

Pitkäperjantaina on vielä valoisaa, kun kävelen kesältä tuttua matkaa valtakunnansalille. Tilaisuus alkaa etukäteen selvittämäni mukaan klo 19:45. Ehkäpä on sopivaa olla paikalla noin viidestä kymmeneen minuttia etuajassa. Ei liian myöhään, ettei olisi kiusallista etsiä istumapaikkaa muiden jo istuessa ja katsellessa. Ei myöskään liian aikaisin, etten joutuisi liian pitkään seisoskelemaan ja keskustelemaan.

Tänään on Jehovan todistajien merkittävin juhla, Jeesuksen kuoleman muistojuhla. Tämä juhla on vain kerran vuodessa, ja silloin Jehovan todistajat viettävät sitä ateriaa, joka vastaa kristittyjen ehtoollista. Mutta he tekevät sen hyvin poikkeavalla, jopa eriskummallisella tavalla.

Olen jännittynyt ja tuttuun tapaan rukoilen vielä itsekseni vähän matkan päässä salista. Parkkipaikka on melko täysi. Muutama mies seisoo ulkona, tervehdin heitä vaimeasti. Astelen sisään ja alan ottaa takkiani pois. Ei kulu kauaa, ennen kuin ensimmäinen todistaja tulee jo juttelemaan minulle. Minut opastetaan naulakkojen luokse, ja saan ojentaa takkini henkaria pitelevälle miehelle. Aion jo lähteä kohtaamani miehen perään, jotta hän voisi näyttää minulle istumapaikan, mutta kopaisen taskuani ja huomaan kännykkäni jääneen takin taskuun. Haen puhelimeni nopsasti ja riennän kohti suurta salia. Äkkiä erotan ihmispaljoudesta sen miehen, jonka kanssa kävin keskusteluja kesällä, vielä oleillessani tässä kaupungissa. Hän on silminnähden iloinen nähdessään minut, ja puristamme kättä. Hän lähtee näyttämään minulle istumapaikkaa, mutta ennen kuin pääsen asettumaan aloilleni, olen jo paiskinut rutkasti lisää käsiä.

Vaihdan muutaman sanasen miehen kanssa ja silmäilen ympäristöäni. Paikalla on paljon hienosti pukeutuneita miehiä ja naisia. Huomioni kiinnittyy salin etuosassa olevaan pöytään, jolle asetetulla valkealla pöytäliinalla lepää lautasia ja kolme lasia.

Saan samalle penkkiriville istuvalta nuorelta naiselta laulukirjan ja Raamatun Uuden maailman käännöksen. Pian tilaisuus jo kuulutetaan alkavaksi ja ihmiset istahtavat paikoilleen nopeasti. Meidät toivotetaan tervetulleiksi ja kuulemme maininnan, että tätä samaa tilaisuutta vietetään kaikkialla maailmassa.

Ihmiset nousevat ylös laulamaan laulua teemalla "Herran illallinen". Sen jälkeen on rukous, jossa kiitetään siitä, että tilaisuuteen on voitu saapua, ja pyydetään siunausta. Lopuksi kajahtaa yhteen ääneen: "Amen."

Seuraa pitkähkö muistonviettopuhe, jota eräs mies tulee eteen pitämään. Mies puhuu siitä, mitä Jeesus mahtoi ajatella astellessaan juhlahuoneistoa kohti noin 2000 vuotta sitten: oliko hän jännittynyt tai haikea? Aihe johdatellaan siis melkein heti tilaisuuden keskiöön: leipään ja viiniin, joita täällä nimitetään vertauskuviksi. Nimitys ei jättäne sijaa kiistoille siitä, millä tavalla ehtoollisen olemus tässä liikkeessä ymmärretään.

Puheessa korostuu se, että Jeesuksen oli ehtoollista asettaessaan tarkoitus aloittaa uskoa ja toivoa vahvistava perinne. Mies mainitsee paljon Raamatun jakeita, hän ei ehtii sanoa raamatunkohdasta kuin vasta kirjan tai kirjeen nimen, kun Raamattujen selaamisesta aiheutuva kahina jo alkaa salissa. Kenties mielenkiintoisimpana piirteenä heidän raamatunkäännöksestään voin mainita, että siellä ei lue, että ehtoollisleipä ja viini ovat Jeesuksen ruumis ja veri, vaan että ne tarkoittavat sitä. Käännöksessä on siis tässä kohtaa merkittävää tulkintaa.

Mies mainitsee mielenkiintoisia tietoja: juhlaa vietetään Nisan-kuun 14. päivää vastaavana iltana, 239 maassa, ja siihen kokoonnutaan valtakunnansalien lisäksi konventtisaleissa, kodeissa, vankiloissa ja jopa taivasalla.

Puhuja ilmoittaa, että saisimme vastaukset seuraaviin kysymyksiin: 1. Miksi tarvitaan vapautusta synnin kahleista? 2. Ketkä hyötyvät Jeesuksen rakkaudellisesta uhrista? 3. Ketkä nauttivat leipää ja viiniä? 4. Mitä tulee tehdä tilaisuuden jälkeen?

Puhujan vastaus kysymykseen 1. on hämmentävänkin lähellä sitä, mitä minä itse ja käsittääkseni valtaosa kristityistä ajattelevat, ainakin sanojen tasolla: puheessa vilahtavat mahdollisuus vapautua synnistä; usko Jeesukseen; ajatus, että Jeesus vapautti tottelevaisuudellaan; että Jumala on järjestänyt lunnaat langenneille ihmisille; että Jeesus avasi Aadamin jälkeläisille mahdollisuuden saada elämän, mikä on lahja. Syvemmin tutkittavaksi jäänee, mitä nämä termit tarkemmin Jehovan todistajille merkitsevät.

Vastauksen kysymykseen 2. kohdalla alkaa puhe selvästi kulkea mielestäni eri suuntaan valtavirran kristittyjen näkemyksestä, ja tuo suunta on jo ennalta tuntemani Jehovan todistajien oppi ihmisten kahdesta mahdollisesta toivosta. Jehovan todistajien mukaan voimme valita, tuleeko meistä Jumalan perhettä, mutta emme voi valita sitä, missä tulemme lopulta ikuista elämäämme viettämään, taivaassa vaiko maan päällä. Taivaaseen pääsee todistajien mukaan vain 144 000 valittua, kun taas loput Jehovan todistajat pääsevät maanpäälliseen paratiisiin.

Puheessa tulevat esille valtavirran kristillisyyden kanssa melko yhtenäiset ajatukset siitä, että Jumala on se, joka saa aikaan Raamatussa mainitun uudestisyntymisen, ja että omasta uudestisyntymisestään voi vakuuttua siitä, että Henki todistaa näiden ihmisten henkien kanssa. Kuitenkin totena esitetään myös käsitykset siitä, että Raamatussa mainittu uudestisyntyminen koskee vain noita valittuja, ja siitä, että Ilmestyskirjassa mainitut 144 000 ovat nimenomaan noita uudestisyntyneitä.

Se, minkä vuoksi näistä kahdesta erilaisesta ihmisporukasta puhutaan, selviää seuraavan vastauksen kohdalla: osaa leipään ja viiniin saavat ottaa ainoastaan noihin 144 000 valittuun kuuluvat, joita puhuja antaa ymmärtää olevan enää hyvin harvoja maan päällä. Esimerkiksi itseään hän ei sanamuotojensa perusteella tuohon joukkoon sisällytä. Sitä, että vain nämä harvat saavat osallistua ateriaan, perustellaan sillä, että Jeesus vietti ehtoollista apostoliensa kanssa, joille hän antoi kuninkaallisen vallan. Apostolien uskottaneen siis tämän perusteella olleen osa tuota erityistä valittua joukkoa. Muistonvietto jatkuisi ainoastaan niin kauan kuin noita taivaallisen toivon omaavia yhä olisi maan päällä. En ole varma, ymmärränkö oikein, mutta ihan kuin puhuja antaisi ymmärtää näiden henkilöiden tulevan jossain vaiheessa otetuksi pois maan päältä, minkä jälkeen nämä ateriat loppuisivat täällä tyystin.

Pian ollaan tilaisuuden kohokohdassa. Kirkkokunnista laajalti tutut "ehtoollisen asetussanat" leivän osalta luetaan 1. Korinttolaiskirjeestä, minkä jälkeen eräs todistaja tulee eteen pitämään rukouksen. Joukko miehiä nousee ottamaan pöydältä lautaset ja jakaantuu penkkirivijonoille.

Seuraa sarja kieltäytymisiä. Jotkut ottavat lautasen vähäksi aikaa käteensä, ja sitten, tekemättä mitään sillä olevalle leivälle, ojentavat lautasen vierustoverille. Jotkut siirtävät lautasen seuraavalle henkilölle suoraan. Kun rivi on lopussa, lautasta kantava mies ojentaa leivän seuraavalle riville.

Yritän seurata, söisikö kukaan, ja samalla yksi aseteista lähenee minua nopeasti. Edessä puhutaan kiertämisen aikana lyhyt esittely leivän koostumuksesta. Äkkiä minulla on kädessäni Iittalan lasilautanen, jolla näen ruskean, litteän ja osaksi murennetun leivän. Annan lautasen viivyttelemättä siitä huolehtivalle miehelle, joka jatkaa jälleen eteenpäin.

En huomaa kenenkään syövän leipää.

Miehet vievät lautaset takaisin eteen. Seuraa maljaa koskevan korinttolaiskirjeen kohdan lukeminen ja samaan tapaan rukous. Sitten sama järjestely toistuu viinilasien suhteen. Miesten kiertäessä edestä kerrotaan, että viinin on oltava käynyttä ja että esimerkiksi viini, johon on lisätty alkoholia, ei olisi sopivaa.

Keskityn kovasti siihen, että en pudottaisi lasia, kun se tulee kohdalleni. Saan sen ojennettua rivejä kiertävälle miehelle ongelmitta, tunnen juoman väkevän tuoksun. Mieleeni nousee kysymys: Missä tämän tilaisuuden pointti on? Jos jo ennalta tiedetään, että tähän yhteisöön ei kuulu ketään "valittua" ja nähdään, että ketään valittuna itseään pitävää ei tule paikalle, miksi täällä vaivaudutaan järjestämään koko "ateriaa"? Miksi valittuksi itsensä mieltävät eivät voi ilmoittaa, missä aikovat olla muistonvieton aikaan, jotta tilaisuudet voitaisiin järjestää vain siellä? Nyt koko järjestely vaikuttaa muodollisuudelta, joka jää ikään kuin puolinaiseksi.

Puhuja korostaa pian, että tässä tilaisuudessa on toimittu raamatullisesti. Hän puhuu kauniin kuuloisin sanoin vertauskuvien miettimisestä ja Jeesuksen myönteisistä ajatuksista meitä kohtaan jo nyt: Jeesus kuulemma näkee jo nyt meidät sellaisina, joita heistä voi tulla hänen tuhatvuotisen hallintonsa aikana. Tarkoittaako hän me-muodolla läsnäolijoita vai vain todistajia, jää epäselväksi.

Lopuksi mies innostaa yleisöä osoittamaan arvostusta uhrille noudattamalla Jumalan huonekunnan sääntöjä: Kasvata tietoasi, kadu, käänny, vihkiydy, ota kaste. Tutki Raamattua ja hyödynnä kaikki viikoittaiset kokoukset. Ja kerro muille.

Raamatunkohdan 1. Joh. 4:9 jälkeen seuraa joukko ilmoitusasioita, ja sitten päätöslaulu teemalla "Tervehdi Jehovan esikoista!". Sen jälkeen tuttuun tapaan rukous.

Melkein välittömästi tilaisuuden päätyttyä vieressäni istuva seurusteleva pari aloittaa keskustelun kanssani. Myös ennen tilaisuutta kohtaamani tuttu mies tulee vielä juttelemaan minulle. Hän puhuu siitä, miten tämän juhlan ajankohta lasketaan: menetelmä on ilmeisesti suunnilleen sama kuin "kristikunnalla", mutta päivää ei ole sidottu aina samaan viikonpäivään, kuten kristittyjen pääsiäinen ja pitkäperjantai. Muistonvietto sattuu miehen mukaan kuitenkin aina suunnilleen viikon sisälle näistä juhlista.

Astelen pian eteiseen, huojentuneena tilaisuuden päättymisestä. Se on kestänyt vain noin tunnin, vaikka aika on tuntunut hieman pidemmältä. Enää naulakkojen luona ei näytä olevan henkarien ojentelijoita. Nappaan takkini ja livahdan ulos, huikaten vielä vierustovereilleni, jotka ovat oven vieressä. Jos näen oikein, parin miesosapuoli jakaa siinä Vartiotorni-lehtiä.

Tilaisuus oli paljolti sellainen kuin olin odottanut. Mielessäni on totta kai joitakin kysymyksiä, joista olisi kiva keskustella Jehovan todistajien kanssa, kuten se, tukeeko Raamattu kokonaisuutena, esimerkiksi Apostolien teoissa, ongelmattomasti vain valittujen osallistumista ehtoolliselle taikka sitä, että tämä ateria olisi vain kerran vuodessa. Mutta nämä toistaiseksi minulle vastaamattomat kysymykset saavat jäädä odottamaan vähäksi aikaa.

Kävelen läpi autojen kansoittaman parkkipaikan. Ulos on tullut pimeä, ilta on tummunut.

Kokemuksia teologian opiskelusta 3: Työllistävää mutta kiintoisaa

Ensimmäisen vuoden kolmas periodi.

Jälleen on takana yksi osa teologian opintoja. Kuluneen vuoden opinnoista tähän mennessä voin todeta, että kyseessä on ollut kenties työläin jakso. On riittänyt lukemista, ja lisäksi toki on ollut myös paljon vapaa-ajan toimintaa, mikä on ollut omiaan pitämään minut suhteellisen kiireellisenä.

Tämä periodi on sisältänyt kreikkaa, joka onkin vanha tuttu (sen on tarkoitus kestää kolme neljästä periodista), mutta myös kirkkohistorian ja systemaattisen teologian opinnot ovat saaneet alkunsa. Lisäksi periodissa oli vielä uskontotiedettäkin: jo kolmas kurssi, joka käsittääkseni sitten paketoikin kyseisen aiheen perusopinnot. Kaikki aineet ovat jälleen olleet kukin omalla tavallaan kiintoisia.

Kreikka

Kreikassa kulunut jakso oli kenties kaikista haastavin. Nyt mentiin kieliopissa erittäin syvälle: tuli uusia muotoja kuten konjunktiivi, infinitiivi, imperatiivi sekä partisiippi, joukko uusia aoristimuotoja sekä substantiivien puolelta kolmannen deklinaation sanoja ja niiden vartaloita.

Nämä kielitieteelliset nimitykset eivät välttämättä kaikille sano kovin paljoa, joten lyhyt luonnehdinta lienee paikallaan. Infinitiivi on verbin muoto, joka on yleensä sanan perusmuoto (esim. sana "puhut" on perusmuodossaan, infinitiivissä "puhua"). Kreikassa kuitenkaan verbin perusmuodoksi ei sanakirjassa anneta infinitiivimuotoa, vaan ensimmäisen persoonan muoto aktiivin indikatiivin preesensissä ("puhun"). Tämä on erikoisuus koineekreikassa, mutta siihen ei ole kovinkaan vaikea tottua. Infinitiiviä voi kreikassa käyttää esimerkiksi apuverbien kanssa (voin tehdä), mutta myös ikään kuin suomen "-mään"-muodossa: (hän tuli tekemään). Tutuksi tuli myös niin kutsuttu accusativus cum infinitivo -rakenne, joka on lähinnä että-lausetta korvaava lauseenvastike: "En tahdo teidän kuolevan." / "En tahdo, että te kuolette."

Imperatiivi on käskymuoto. Kreikassa ei ole suomen tapaan yksikön ensimmäisen persoonan käskyä (eli itseään ei pysty suoraan käskemään), ja lisäksi monikon ensimmäisen persoonan käsky ("tehkäämme") ilmaistaan kreikassa konjunktiivilla. Joten jäljelle jää neljä muotoa, yksikön ja monikon 2. ja 3. persoonat. Näistä yksikön 2. persoonan päätteissä on luultavasti eniten vaihtelua, mikä tekee siitä mielestäni vaikeimman.

Konjunktiiville ei ole suoraa vastinetta suomessa, se ilmaisee jotain haluttua tai oletettua (tai ei-haluttua tai ei-oletettua), epävarmaa mutta todennäköistä tai mahdollista toimintaa. Se käännetään yleensä indikatiivilla, konditionaalilla tai imperatiivilla. Jo mainitun monikon 1. persoonan käskyn lisäksi konditionaalilla voidaan ilmaista mm. kieltoa tai harkitsevaa, epäröivää tai retorista kysymystä, ja se esiintyy kohtuullisen usein myös sivulauseissa. (Jarmo Kiilunen & Raimo Hakola, Alfasta alkuun: Johdatus Uuden testamentin kreikkaan.) Erityisen mielenkiintoista on, että erilaisilla muoto- ja sanavalinnoilla voi kirjamme mukaan näihin sivulauseisiin luoda hienoisiakin merkityseroja, jotka eivät välttämättä juurikaan välity Raamatun käännöksistä!

Partisiippia kutsuttiin kielessä niin keskeiseksi, että vasta sen myötä kreikka on kreikkaa. Kyse on verbimuodosta, joka on saanut substantiivin tai adjektiivin piirteitä. Selkeää on ajatella se -va- tai -vä-päätteen kanssa: "tekevä", "puhuva", ja sitten ruveta pohtimaan mahdollista sujuvampaa käännöstä. Esimerkiksi kuuluisa lähestyskäsky sisältää partisiippeja ja pitkään minua askarrutti, miten se tulisi kääntää. Kysyin opettajaltani ja hän hahmotteli sen kutakuinkin näin: "Mentyänne (partisiippi ja aoristi, joten oikeammin lienee kääntää 'mentyänne' kuin 'mennessänne' tai 'mennen') siis opetuslapseuttakaa (ilmeisesti ainoa Lähetyskäskyn todella imperatiivissa oleva sana) kaikki kansat, kastavina (partisiippi, voitaisiin kääntää sujuvammin myös: kastaen) heitä nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen, opettavina (taas partisiippi, voitaisiin kääntää myös: opettaen) heitä pitämään kaikki, mitä käskin teille."

Kreikka vilisee tämänkaltaisia partisiippimuotoisia sanoja, mutta niihinkin oli kohtuullisen helppo tottua.

Kerrallista tai loppuunsaatettua, kokonaisuutena tarkasteltavaa tekemistä kuvaavista aoristimuodoista uusina tulivat niin kutsutut sigma-, kappa- ja juuriaoristi sekä kaksi passiivin aoristiluokkaa. Kun nämä yhdistettiin edellä mainitsemaani ja aiemmin opittuun sekä otetaan vielä huomioon omalaatuiset päätteet saavat supistumaverbit, huomasinkin pian olevani aikamoisessa erilaisten muotojen paljoudessa. Läksymme koostuivat edelleen pääosin käännös- ja määrittelytehtävistä, joissa tuli kääntää tietty kreikankielinen teksti ja määritellä sen sanat kieliopillisesti. Kun vaihtoehtoisia muotoja alkaa olla aina vain enemmän, tulee määrittelystä ja sen hoksaamisesta, missä kaikissa muodoissa sana on, tarkkaa aivopeliä. Erityisesti verbimuotojen kulloinkin omaamat päätteet ovat olleet minulle vaikea hahmotettava kokonaisuutena.

Vaikeus kreikassa siis näyttävät minulle olevan nimenomaan verbit. Substantiivit ovat loppujen lopuksi mielestäni paljon yksinkertaisempia, ja vaikka 3. deklinaatio onkin hieman haastava, noudattavat substantiivit lähes aina tiettyä kaavaa (3 mahdollista sukua, 2 mahdollista lukua ja 4 tai 5 mahdollista sijamuotoa).

Olen edelleen pitänyt kreikasta (kielten opiskelu on minulle suuri nautinto), ja ottanut mielelläni sen tarjoaman haasteen vastaan. Eräs motivaattori on toki se, että unelmanani on kyetä lukemaan Raamattua suoraan kreikaksi. Opintojenkin suhteen ollaan jatkuvasti lähenemässä tätä tavoitetta: tilasimme joukon Novum Testamentum Graeceja, lyhyemmin "Novumeita", jotka sisältävät Nestle-Alandin version Uudesta testamentista. Loppukokeeseen meille on tulossa suoraan Novumista otettuja jaksoja. Olen menestynyt hyvin tähän mennessä ja innolla odotan, mitä viimeinen jakso tuo tullessaan.

Kirkkohistoria: Kirkkohistorian perusopinnot

Ennen kuin hain opiskelemaan teologiaa, pyrin kahtena vuotena historian opiskelijaksi lukuisiin eri yliopistoihin. Ollessani Helsingissä pääsykokeessa vuonna 2013 totesin kuitenkin, että historia ei sittenkään taida olla tiede, josta haluaisin ammatin itselleni. Siihen aikaan minua hirvitti se, että jatkuvasti pitäisi miettiä eri lähteiden luotettavuutta. No, tämän miettimisestä ei kyllä teologiassakaan ole puutetta!

Historia on kuitenkin ollut minulle mieluisa harrastus, ja kirkkohistorian kurssikin (tai se, mitä siitä on jo mennyt, se nimittäin jatkuu vielä neljännessäkin periodissa) on osoittautunut hyvin kiintoisaksi. Suoritustapa oli kenties hieman poikkeuksellinen: meidän tuli ryhmissä tuottaa kaksi miellekarttaa, toinen kristinuskon historiasta vuosina 200–1000 ja toinen vuosina 1000–1600. Yhteensä oli siis kyse hyvin laajasta ajanjaksosta, ja päädyimmekin jakamaan kullekin ryhmän jäsenelle omat vuodet, joihin hän erityisesti keskittyisi. Kokoonnuimme muutamia kertoja ja saimme aikaan kaksi käsintehtyä, noin A2:n kokoista miellekarttaa. Pohjatietona käytimme lähinnä Kaarlo Arffmanin kirjaa Kristinuskon historia ja Simo Heinisen ja Markku Heikkilän teosta Suomen kirkkohistoria. Näiden lukeminen tuntui etenkin systemaattiseen teologiaan verrattuna mukavan "kevyeltä", ja luinkin ainakin kerran ikään kuin iltasadukseni tätä mielenkiintoista kertomusta historian havinoista. Miellekartta piti myös intoa yllä olemalla aidosti erilainen oppimistapa.

Miellekarttojen lisäksi kurssi sisältää luentoja, joiden aiheet ja luennoitsijat vaihtelivat kirjavasti. Matkasimme marttyyrikertomuksista seksuaalisuuteen, keskiajan arkeologiasta reformaatioiden (huom. monikko!) aikaan pohtimaan sitä, oliko Luther johtotähti vai yksi monien joukossa. Psalmilaulua koskevalla luennolla pääsimme yleisönäkin monta kertaa laulamaan innokkaan luennoitsijan esitellessä muinaista muistiinkirjoitettua musiikkia.

Lisäksi kirkkohistorian kurssiin kuuluu tutkimusesseen kirjoittaminen jostain kirkkohistoriallisesta aiheesta. Aluksi tuli kirjoittaa harjoitusessee, jossa lähinnä harjoiteltiin lähteiden merkitsemistä ja valmiin sähköisen pohjan käyttöä (kaava tutkimuksen kirjoittamiseen on melko tarkka). Itse pohdiskelin aiheekseni erillisten piispan (episkopos) ja pastorin (presbyteros) virkojen kehittymistä Raamatun esittämästä mallista, jossa nuo sanat näyttävät viittaavan enemmänkin yhteen ja samaan virkaan. Kävi kuitenkin ilmi, että esseen aiheen täytyy olla ajallisesti sijoitettavissa vuoden 150 jälkeen, jottei se menisi päällekkäin perinteisen eksegetiikan alueen kanssa, joten minun oli luovuttava tästä hahmotelmasta. Mietin myös keskiajalla eläneiden valdolaisten tutkimista. Lopulta pääsyin kuitenkin 1800-luvulle, erään liikkeen pariin, josta nykyiset Jehovan todistajat ovat kehittyneet. Tarkoituksenani on tutkia ja pohtia, milloin näiden "Raamatun tutkijoiden" voidaan sanoa lakanneen olemasta kristittyjä. Jehovan todistajista minulla onkin jo kohtuullisen hyvät pohjatiedot, olen lukenut heistä lukuisia kirjoja ja käynyt heidän kanssaan keskusteluja kesästä lähtien.

Lähdemateriaalina esseessä on oltava kaksi nooteilla varustettua kirjaa, jotka onnistuin löytämään, vaikka Jehovan todistajien historiasta vaikuttikin olevan melko vähän kirjallisuutta saatavilla. Nuokin löytämäni kirjat ovat molemmat englanninkielisiä.

Kurssi siis vielä jatkuu uusin luennoin ja esseen seuraavakin versio on pian tehtävä valmiiksi. Sekä kirkkohistorian että kirjoitusviestinnän edustajien on käsittääkseni tarkoitus arvioida esseetä. Lopulta sen tulee olla noin 3-sivuinen.

Systemaattinen teologia: Johdatus systemaattiseen teologiaan

Monille juuri tämä aine yliopistoteologiassa lienee kaikista vaikeaselkoisin, ja ehkä useiten minulta kysytään juuri tästä aineesta, mitä se tarkoittaa. Luentomateriaalimme perusteella systemaattisen teologian voi lyhyesti määritellä kristinuskoa koskevien käsitysten tutkimiseksi. Teologia voidaan perinteisesti jakaa "kirkolliseen" ja "akateemiseen" teologiaan, joista ensimmäinen on kirkkojen omaa opetusta Jumalasta, Raamatusta ja hengellisistä asioista. Luentodioissa niin ikään mielenkiintoisesti kiteytettiin, että kirkollinen teologia on tieteellisen teologian tutkimuskohde. Olemukseltaan tieteellinen teologia lienee myös puolueettomampaa niin kutsuttujen totuuskysymysten suhteen. Kaikille vielä muistutuksena, että minä siis opiskelen tällä hetkellä yliopistossa nimen omaan tieteellistä teologiaa, joka on tänä päivänä kohtuullisen erillään kirkollisesta, vaikkakin entisaikoihin myös yliopistojen voidaan katsoa opettaneen kirkollista teologiaa.

Systemaattinen teologia jaetaan moniin eri osa-alueisiin, joita ovat dogmatiikka, ekumeniikka, teologinen etiikka ja sosiaalietiikka, uskonnonfilosofia, missiologia ja teologinen hermeneutiikka. Systemaattisen teologian eli "systiksen" alle mahtuu siten moninainen joukko eri oppialoja. Eksegetiikan ohella olen harkinnut myös systiksen ottamista pääaineekseni, vaikkakin toistaiseksi olen enemmän kallistunut eksegetiikan puolelle. Minua kiinnostaa erityisesti kirkko-opin eli ekklesiologian tutkiminen, mitä kaiketi voisin parhaiten tehdä juuri systiksen alla.

Joku saattaa kysyä (ja muistaakseni sitä kirkkohistorian luennolla kysyttiinkin), mitä eroa systiksellä ja kirkkohistorialla on? Kumpikin kertoo jollain tapaa historiasta ja kristinuskon parissa vallinneista opeista. Yhteistä aineille onkin nimenomaan kristinuskon historia ja dogmihistoria. Meille kuitenkin kerrottiin, että kirkkohistoria on enemmän aikaan ja paikkaan sidottua. Siinä kiinnostus kohdistuu ehkä ennemminkin tapahtumiin (esimerkiksi miten jokin harhaoppi on levinnyt), kun taas systiksessa oppeihin (itse harhaoppi ja sen opetukset). Ainakin näin olen ymmärtänyt.

Systiksen kurssi "Johdatus systemaattiseen teologiaan" koostui hyvin yksinkertaisesti luennoista ja kirjallisuudesta, jotka tentittiin. Luennoilla, jotka olivat mielestäni ehkä se vähemmän kiinnostava osa kurssia, käsiteltiin teologiaa yleensä, sen lähteitä (esimerkiksi Raamattua), Jumalaa (Hänen ominaisuuksiaan, olemassaoloaan ja kolminaisuutta) ja uskonnollista kieltä, jonka eräällä luennolla saimme nähdäksemme hyvin mielenkiintoisen ja syvällisen analyysin Psalmista 22 ja Jeesuksen sanoista ristillä: "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?"

Kirjallisuutena oli Alister E. McGrathin Kristillisen uskon perusteet: Johdatus teologiaan. Niin kuin kirkkohistoriankin kirjat, ostin myös tämän itselleni. Minua kiinnosti McGrathissa erityisesti se, että hän on ollut kirjoittamassa kahta vastinetta uusateisti Richard Dawkinsille. Hän vaikuttaa olevan kristitty, ja sellaisena apologeettinen luonne. Niinpä ajattelin, että tuo hänen kirjansa, jonka olemassaolosta olin jo kauan tiennyt, lienee ostamisen arvoinen johdatus kristinuskon teologiaan ja historiallisiin oppikäsityksiin.

Lähes 700-sivuinen kirja ei sentään tullut meille kokonaan luettavaksi, mutta yli 370 sivua oli kuitenkin kahlattava läpi. Kirja oli aiheiltaan kiintoisa, mutta paikoin raskasta luettavaa ja välillä piti patistaa itseään, jotta olisi pysynyt tarpeellisessa lukuvauhdissa. Voin kuitenkin mielelläni suositella kirjaa teologiasta kiinnostuneille.

Uskontotiede: Maailman uskontoperinteet

"The surest way to the heart of a people is through their religion, assuming it is still alive and has not fossilized." (Huxton Smith, The Religions of Man, 1958, s. 10.)

Uskontotieteestä oli vuorossa kenties paras kurssi tähän mennessä. Aiheena olivat maailmanuskonnot, jotka ovat jo lapsuudesta lähtien olleet yksi kiinnostuksenkohteeni. Minussa on tiettyä uskontotieteilijän vikaa, vaikka en olekaan vakavasti harkinnut uskontotiedettä pääaineekseni. Kuitenkin tämä kurssi oli sangen mielenkiintoinen katsaus maailman uskontoperinteisiin.

Systiksen tapaan kurssi koostui luennoista ja kirjallisuudesta. Kirjana oli jo aiemmasta esseekurssista tutuksi tulleen Ninian Smartin järkäle Uskontojen maailma. Kirjaa ei kuitenkaan sentään tarvinnut lukea kannesta kanteen, vaan meille annettiin luentojen lopussa senkertaista uskontoa koskevia tuntitehtäviä, joista Smartiin pohjautuvissa oli annettu tarpeelliset sivut kirjasta. Tuntitehtävät olivat kysymyksiä (moni niistä oli muotoa vastaa kysymykseen + pohdi), joista osa valittaisiin tenttikysymyksiksi, joten tavallaan tiesimme kaikki mahdolliset vaihtoehdot jo ennalta ja pystyimme valmistautumaan niihin luentomateriaalin ja kirjan pohjalta. Yleensä tuntitehtäviä oli kolme per luento, ja niitä kertyi kaikkiaan hieman alle kolmekymmentä.

Johdantoluentoja oli kaksi, joiden jälkeen päästiin maailmanuskontojen pariin. Käsiteltävinä uskontoina olivat kristinusko, juutalaisuus, islam, hindulaisuus, buddhalaisuus, Kiinan uskonnot ja Japanin uskonnot. Saimme myös vierailevan luennoitsijan, professori Iftikhar Malikin, joka kertoi muslimeista Etelä-Aasiassa ja Länsi-Euroopassa. Mielenkiintoisena lisänä oli myös luento ateismista ja uskonnottomuudesta. Olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että niitäkin voi hyvin käsitellä Maailman uskontoperinteet -kurssilla, sillä vaikka ne eivät välttämättä olekaan varsinaisia uskontoja, käyttäytyvät ihmiset, joilla ne ovat vakaumuksena, kuitenkin yleensä elämässään melko uskonnolliseksi tulkittavalla tavalla.

Itse asiassa ateismia käsitellessään uskontotiede meni hieman systiksen kurssin kanssa samalle alueelle, sielläkin nimittäin olimme eräällä luennolla käsitelleet samoja asioita, enimmäkseen näkökulmaa ateismin jaottelusta kahteen haaraan: joko uskotaan, että Jumalaa ei ole tai sitten ei uskota, että Jumala on. Siinä todella on ero.

Smartin kirja sisälsi erään ehkä merkittävimmistä saavutuksista, joista kirjoittaja muistetaan, nimittäin uskonnon seitsemän ulottuvuutta. Nämä ovat 1. Käytännön ja rituaalien ulottuvuus, 2. Kokemuksen ja tunteen ulottuvuus, 3. Kertomusten ja myyttien ulottuvuus, 4. Opin ja filosofian ulottuvuus, 5. Etiikan ja säädösten ulottuvuus, 6. Yhteisöjen ja instituutioiden ulottuvuus ja 7. Materiaalinen ulottuvuus. Uskontoja voidaan tämän jaottelun avulla analysoida, mutta mielenkiintoista kyllä, se soveltuu myös varsin hyvin esimerkiksi maolaisuuden ja sen ilmentymien analyysiin. Onko ihmistä, jolla ei olisi omia rituaalejaan? Montako sellaista ihmistä on, jolla ei ole jotain käsitystä moraalista? Onko täysin yhteisöihin kuulumisesta vapaata ihmistä, entä ihmistä, joka ei koe tiettyjä tuntemuksia ollessaan jonkin hänelle tärkeän asian äärellä? Yllättäen uskonnollista tai uskonvaraista voi olla monikin asia, jota äkkiseltään pidämme ei-uskonnollisena.

Tein luennoista ahkerasti muistiinpanoja, joita kertyi yli 70 sivua, tuntitehtävähahmotelmineen päästään yli 94:ään. Muistiinpanoissani on pääosin kaikki, mitä diaesityksissäkin, ja lisäksi tein kuulemani perusteella täydennyksiä. Erityisesti juutalaisuutta koskeva luento oli loistava, mutta muutenkin oli antoisaa tehdä tämä samantyyppinen kierros maailmanuskonnoissa nyt kaiketi jo kolmatta kertaa (aiemmin yläasteella ja lukiossa).

Seikka, jonka tietyllä tapaa voidaan sanoa yhdistävän kaikkia kolmea ainetta, joita kolmannessa periodissa opiskelin, on kristinuskon suhde muihin uskontoihin, niin kuin eräs opiskelutoverini huomautti minulle. Kirkkohistoriassa käsiteltiin erityisesti kristikunnan ja muslimien välistä historiaa sekä ympäri maailmaa tapahtunutta lähetystyötä. Systiksessä McGrathin kirjassa oli kokonainen luku omistettu lähes pelkästään kristinuskon ja muiden uskontojen suhteen käsittelylle. Uskontotieteessä taas kerrottiin kristinuskon tulleen leviämisensä myötä kontakteihin erilaisten filosofioiden, oppien ja kulttien kanssa ja kristillistämisen vivahteikkaasta prosessista.

Lopuksi sopii pohdintani eräästä uskontotieteessä ilmenneestä ongelmasta, nimittäin ihmisten luokittelusta eri uskontoihin. Mietin, mihin minut tulisi luokitella? Pidän itseäni kristittynä, mutta toisaalta en muodollisesti kuulu mihinkään kirkkokuntaan. Jos pitää valita vain toinen, olenko minä tilastoissa "kristitty" vai "uskontokuntiin sitoutumaton"?

Kohtaamisia uskontojen hämärissä: Ekskursio Ruusu-Risti ry:hyn

Vaelsimme Punavuoren kaduilla kohtuullisen pitkältä tuntuneen ajan. Panin merkille, että ohitimme lukuisia uskonnollis-hengellisiä rakennuksia, kuten kaksi vapaakristillistä kirkkoa ja valtaisan Johanneksenkirkon. Tällä kertaa emme kuitenkaan olleet suuntaamassa yhteenkään niistä. Kohteenamme oli järjestö ja uskonnollinen perinne, joka on vähintäänkin kiintoisa. Kyse oli teosofisesta Ruusu-Risti ry:stä.

Olin lähtenyt mukaan tiedekuntayhdistyksemme spiritualiteettijaoston ekskursiolle. Aiemmin olen sen kautta käynyt esimerkiksi Tolkien-messussa, anglikaanisessa messussa ja Suomen Islamilaisessa Yhdyskunnassa. Tutkimusmatkailija-tyyppiä kun olen, ovat tällaiset vierailut minulle mieluisia, olen niitä omaehtoisestikin tehnyt paljon. Kuten olen korostanut: haluan teoreettisen tiedon lisäksi saada myös omakohtaista kokemusta, ja siten – jos mahdollista – täydentää näkemystäni kulloinkin kyseessä olevasta yhteisöstä.

Äkkiä tulimme perille. Oven avattuamme näin punaisen maton, jolla oli laitettu alaspäin kulkevien portaiden peitteeksi. Kohteemme oli ikään kuin kellaritilassa. Panin merkille seinillä olevat maalaukset (sain myöhemmin kuulla, että niissä oli ainakin Pekka Ervastin ja Ruusu-Ristin johtajien kuvia) sekä pronssisen patsaan. Alhaalla olevan käytävän toisella puolella oli sali, jossa oli valtava määrä kirjallisuutta, ja toisella puolella niin ikään kirjoja, mutta nämä vaikuttivat olevan kaupan.

Meidät opastettiin jättämään takkimme naulakkoon, joka sijaitsi viereisessä, punaseinäisessä huoneessa. Tässä huoneessa oli kaksi taulua, joista kummassakin enkeli. Lisäksi silmiini osui eräänlainen kuva egyptiläisestä silmästä. Aika lähellä tätä silmää oli sisäänkäynti laakeaan tilaan, jota nähtävästi nimitettiin temppeliksi. Astelimme sisään ja katselimme hetken ympärillemme.

Se oli suuri pylvässali, muodoltaan vähän kirkkotilan kaltainen. Aikaisemmin tila oli toiminut elokuvateatterina. Kuten saimme kuulla meidät vastaanottaneelta mieheltä, arkkitehtuuriin oli otettu vaikutteita Ramses II:n temppelistä. Egyptiläisyyden huomasin erityisesti pylväissä sekä lampuissa, jotka olivat kuin Ankh-symbolit. Seinillä oli Kalevala-aiheisia teoksia, ilmeisesti grafiikalla tehtyjä, katossa puolestaan tähtien reunustamana – mikäli ymmärsin oikein – eläinradan merkit kukin oman kolmionsa sisällä. Keskelle salin peräseinän eteen oli asetettu Kristusta kuvaava suurehko patsas, jonka edessä oli puhujanpönttö. Kalusteina tilassa oli muutama tuolirivi sekä flyygeli.

Ruusu-Risti ry

Kävimme istumaan tuoleille ja kesti hetken aikaa, ennen kuin esitelmöitsijä sai tietokoneensa toimimaan. Pian hän kuitenkin pääsi aloittamaan ja kertoi, että Ruusu-Risti ry on osa teosofista liikettä. Tämän ympäri maailmaa levinneen suuntauksen keskeinen hahmo on H. P. Blavatsky, ja Suomessa sen uranuurtajana on suuressa määrin toiminut jo mainittu Pekka Ervast. Maassamme teosofiset ajatukset ovat lukutaidon johdosta tulleet myös tavanomaisen kansan omaksumiksi.

Toinen teosofiaa edustava taho maassamme on Teosofinen seura, joka rekisteröitiin 1907. Ervast oli tässä mukana, mutta myöhemmin hän jätti seuran ja perusti Ruusu-Ristin vuonna 1920. Ymmärsin, että Jeesus oli jollain tapaa Ruusu-Ristissä tärkeämmällä sijalla. Hänestä alkaneen "uuden liiton" korostaminen oli ilmeisesti jotain, joka erotti Ruusu-Ristin yleisestä teosofiasta. Ainakin nimensä osalta Ruusu-Ristillä on tekemistä myös 1600-luvun rosenkreutzilaisuuden kanssa.

Ennen kuin menen syvemmin siihen, mitä meille kerrottiin teosofian opista, käsittelen vielä Ruusu-Ristiä itseään hieman lisää. Meille esiteltiin yhdistyksen merkki, joka oli niin monimutkainen, että se ansaitsee saada osakseen luonnehdintaa. Siinä oli Maltan risti, jonka keskuksessa oli ruusu, ja ristin jokaiseen sakaraan oli kirjoitettu kirjain niin, että niistä muodostui teksti INRI. Ristin ympärillä oli kaksi kolmiota aseteltuna kuin Daavidin tähdessä. Näiden ympärillä oli puolestaan käärme kerälleen kiertyneenä niin, että sen pään ja hännän välissä ylimpänä merkissä oli ympyrän sisällä hakaristi, kuitenkin peilikuvana natsien hakaristiin verrattuna ja toisessa asennossa.

Käärmeessä oli 33 nikamaa, joilla oli kaksi merkitystä: ne viittasivat paitsi Jeesuksen elinvuosiin myös selkärangan nikamien määrään. Daavidin tähti viittasi "ylempään ja alempaan kolminaisuuteen", Maltan risti ja sydän taas "alempaan nelinäisyyteemme" (viimeinen tieto peräisin yhdistyksen sivuilta). Yleisesti numerosymboliikasta selvisi se, että luku seitsemän viittaa sävelten määrään, spektriin ja viikkoon.

Ruusu-Ristin jäseneksi päästäkseen täytyy olla kaksi suosittelijaa, joiden ilmeisesti tulee itse olla yhdistyksen jäseniä. Installaatioksi kutsuttu toimitus tapahtui pääsiäisenä (vertaa katoliseen kirkkoon kastettavien aikuisten perinteiseen kastepäivään!). Naisia kerrottiin aina olleen jäseninä enemmän, he ovat yleisesti miehiä henkisempiä. Jäsenmäärä oli yleisesti tippunut, tällä hetkellä jäseniä oli noin kaksi ja puoli sataa. Esitelmöitsijä mainitsi, että nykyään on trendinä se, että ei haluta sitoutua. "Vapaita" teosofeja tai ehkä oikeammin new age -uskovia lienee maassamme paljonkin.

Lisäksi on mahdollista kuulua samaan aikaan useampaan yhteisöön, esimerkiksi Teosofiseen seuraan, antroposofeihin tai ev.-lut. kirkkoon. Teosofisia seuroja on esitelmöitsijän mukaan nykyään maailmassa yli 100, ja eri liikkeiden välillä harjoitetaan jotain, jota voitaisiin verrata ekumeniaan kirkkojen välillä. Muita yhteisöjä, jotka mainittiin, olivat kristosofia, vapaakatolinen kirkko sekä kristiyhteisö, joka on antroposofinen "kirkko". Antroposofiasta en tiedä itse ennestään kovinkaan paljoa, se jotenkin liittyy Rudolf Steineriin ja on laajalti luettu pseudotieteiden joukkoon.

Ilmeni, että Ruusu-Ristillä on yhteyksiä vapaamuurariuteen: muistaakseni sen sanottiin olevan yhteisvapaamuurariuden pohjalla, mutta järjestö kuitenkin on itsenäinen. Tämä tila, jossa olimme, toisinaan nähtävästi kalustettiin vapaamuurarikalusteilla ja toimi looshisalina. Miesvapaamuurarit eivät suhtautune myönteisesti tällaiseen tai tunnusta tällaista "vapaamuurariutta", ja jos muistan oikein, syy liittyy siihen, että Ruusu-Ristin jäseninä sai olla myös naisia.

Tilaisuuksia Ruusu-Ristissä oli ainakin kolmenlaisia: yleisöluentoja sekä keskustelu- ja meditaatioryhmiä. Esitelmöitsijä kertoi muutamien nimekkäidenkin ihmisten käyneen täällä, näiden joukossa Helsingin ortodoksinen piispa Ambrosius ja Dalai-lama, joka oli tehnyt mielenkiintoisen eleen, nimittäin kumartanut Kristus-patsaalle. Paikan päällä oli ollut myös vieraita Kirkon tutkimuskeskukselta ja Eksegetiikan laitokselta.

Meille näytettiin Ruusu-Ristin ohjelma, jossa yhdistystä luonnehdittiin "totuudenetsijäin järjestöksi", jossa tärkeää on ajatus kaikkien ihmisten veljeydestä. Totuus on Ruusu-Ristin mukaan "korkeampi kaikkia uskontoja", mutta tästä toteamuksesta huolimatta jäsenten etsimän "salaisen jumalviisauden" uskotaan piilevän "kaikkien aikojen uskonnoissa, mytologioissa sekä filosofisissa ja tieteellisissä järjestelmissä".

Tässä kohtaa tulee mielestäni kirkkaalla tavalla esille liikkeen synkretistinen luonne: kaikkien uskontojen (huomatkaamme sanamuoto "kaikki" eikä esimerkiksi "valtaosa") uskotaan olevan jumalviisauden olinpaikkoja. Itselleni tämän suuntainen ajatus on käynyt jo tutuksi sen vähän perusteella, mitä teosofiasta ja laajemminkin uushenkisyydestä tiedän. Ajatus ei kuitenkaan ole mielestäni täysin ongelmaton. Olen melko varma siitä, että teosofit eivät ajattele kaikkien uskontojen kaikkien ainesten olevan totuudenmukaisia, sillä jos ne kaikki halutaan hyväksyä, saadaan aikaan hyvinkin ristiriitainen kokonaisuus. Esitelmöitsijä mainitsi kolminaisuuden kaltaisen jumalakäsityksen esiintyvän useissa uskonnoissa, esimerkiksi Egyptin Isis–Osiris–Horus -kolmikossa. Tietynlainen samankaltaisuus on kyllä olemassa, mutta mielestäni verrattuna esimerkiksi kristilliseen kolminaisuusoppiin jää samankaltaisuus mielestäni kuitenkin melko pinnalliseksi. Voi olla olemassa konsensus sanojen tasolla: esimerkiksi sekä kristitty että muinainen egyptiläinen luultavasti voisivat hyväksyä sanaparin Jumala + kolme, mutta se, mitä he tarkoittavat noilla sanoilla, voi olla jotain hyvinkin erilaista.

Uskonnot ovat perustavanlaatuisesti niin erilaisia, että ne kaikki yhdistämällä on vaikeaa pysyä johdonmukaisena. Siispä olen tullut siihen tulokseen, että teosofit joutuvat valitsemaan uskonnoista tiettyjä elementtejä, jotka he ottavat osaksi maailmankatsomustaan. Millä perusteella tuo valinta tapahtuu, on oma kysymyksensä.

Jeesus ja Vuorisaarna

Kuten todettua, Jeesusta pidetään tässä yhteisössä hyvin tärkeänä, mikä on minunlaiselleni kristitylle tietysti mielenkiintoista. Tärkeää oli nimenomaan Jeesus, ei oppi hänestä, vaan Jeesuksen opetukset, joista Vuorisaarna korostui erityisesti. Tämän Jeesuksen puheen arvostaminen joissakin new age -piireissä oli minulle aiemmankin tietämykseni perusteella tuttua. Ruusu-Ristissä tulkittiin Vuorisaarnaa tietyllä tapaa erikoisesti.

Esitelmöitsijä nosti esille ainakin tietyt asiat, jotka teosofit yleensäkin huomioivat. Ensinnäkin hän esitti, että Vuorisaarna kieltää suuttumisen, vedoten ilmeisesti kohtaan Matt. 5:21–22, jossa Jeesus tosin nähtävästi kieltää vihastumisen veljeen, mutta kohdassa ei minusta puhuta suuttumisen kieltämisestä yleensä. Sen sijaan eräässä toisessa raamatunkohdassa näytetään suorastaan käsketään suuttumaan, mutta kielletään synnin tekeminen (Ef. 4:26). Siten itse ymmärrän, että suuttuminen tarkoituksenmukaisen asian vuoksi on oikeutettua.

Sukupuolisesta puhtaudesta puhuvasta kohdasta (Matt. 5:27–28) esitelmöitsijä totesi, että se on vaikea täyttää. Vannomisen kieltäminen (Matt. 5:33–34) oli myös tärkeä kohta Vuorisaarnassa. Näistä kahdesta näkökulmasta olen itsekin samaa mieltä.

Lisäksi käskyä olla vastustamatta pahaa (Matt. 5:38–39) pidettiin erittäin merkittävässä osassa, jopa kristinuskon kulmakivenä. Pekka Ervastin kerrotaan jopa todenneen jyrkästi, että se, joka ei tätä ymmärrä, ei ole kristitty.

Isä meidän -rukouksen tulkinta oli myös sangen omalaatuinen: nimittäin kohtaa, jossa pyydetään jokapäiväistä leipää, esitelmöitsijä kutsui muistaakseni Lutherin erehdykseksi! Hämmästyin suuresti sitä, mistä tällainen käsitys tulee, sillä sille on vaikeaa nähdä minkäänlaista historiallista tukea. Esitelmöitsijä tokaisi, että ei leipää tarvita, leipää saa kaupasta. Mitä? Onko Jumalalta siis hyödytöntä pyytää mitään sellaista, minkä pystyy itsekin tekemään? Mielestäni Raamatun sanomassa on tärkeässä osassa ajatus, että annetaan hyvän Jumalan toimia – myös meidän kauttamme – omien lihan tekojemme sijaan. Ja eikö ole loogista, että Jumalaa pidetään myös leipään tarvittavan viljan kasvun antajana? Vaikutti siltä, että tässä kohtaa on tulkittu Raamattua omien käsitysten valossa ja ajauduttu jossain määrin vikaraiteille.

Teosofian oppi

Etenimme vielä syvemmälle teosofian opetuksiin, jotka ainakin minunlaiselleni asiaan kovin paljoa perehtymättömälle vaikuttivat enemmän tai vähemmän sekavilta. Pyrin tässä kuitenkin selostamaan kuulemaamme muistiinpanojeni pohjalta.

Teosofia on opetuksiltaan laaja. Tärkeä oppi on usko jälleensyntymään, jota pidetään hienona ja uutena mahdollisuutena. Kuitenkaan persoona ei synny uudestaan vaan kuolee, sen sijaan korkeamman minän uskotaan syntyvän uudelleen. Kirkkoa esitelmöitsijä syytti henki, ruumis ja sielu -opetuksen vesittämisestä. Sen sijaan hän itse näytti kallistuvan ajatukseen, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, ja myös new agelle tavalliseen opetukseen sisäisestä jumaluudesta.

Sen sijaan esitelmöitsijä hienoiseksi yllätyksekseni sanoutui irti ufojutuista ja henkilöistä, jotka sanovat voivansa lukea ihmisten menneitä elämiä. Hän sanoi, että nämä "humpuukimaakarit" ovat valehtelijoita kaikki.

Jos ymmärsin oikein, Raamatun sanat siitä, että Jeesuksen Isän kodissa on monta asuinsijaa, tulkittiin siten, että on olemassa monta taivasta. Kaikki pääsevät esitelmöitsijän mukaan taivaaseen, mutta monet silti käyvät helvetissä (minulle jäi hieman epäselväksi, mitä tämä helvetissä käyminen tarkoitti). Taivaan ei myöskään uskottu olevan ikuinen.

Mielenkiintoinen oli oppi seitsemästä luomispäivästä, joista meidän sanottiin olevan neljännessä. Luominen oli esitelmöitsijän mukaan siis vielä kesken, siksi olemme tällaisia "töppöjä". Seuraavalla kaudella kehityksen uskotaan kaiketi menevän eteenpäin, sillä silloin olisi ihmisten sijaan enkeleitä. Tieteen väitteet maailman iästä eivät nauttineet suurta kannatusta, sitä vastoin teosofeilla näytti olevan omat kronologiset laskelmansa kausien pituuksista.

Oppi erilaisista henkisistä hierarkioista oli minulle kenties kaikista hämärin. Teosofiassa keskeinen tavoite on tulla paremmaksi ihmiseksi, ja yleisesti uskotaan olevan olemassa erilaisia tasoja, joilla voi edetä ylemmäs, esimerkiksi niin kutsuttu yhdeksänasteinen portaikko.

Sekavaksi opin mielestäni teki niin monien käsitteiden ja tasojen paljous. Mies mainitsi yllättäen Paavalin kertoneen enkelihierarkioista kohdissa Ef. 6:11–12 ja Kol. 1:12–17, vaikka pelkästään näiden kohtien perusteella lienee aika hankalaa muodostaa sillä tasolla olevaa oppia, joka teosofeilla on. Meille kerrottiin osan enkeleistä "jäävän luokalleen", ja näistä tulevan mustia enkeleitä; mainituksi tulivat myös niin kutsuttu valkoinen veljeskunta, jossa oli "vihittyjä" ja "pidemmälle menneitä", sekä Sanat Kumara, joka muistaakseni oli jossakin hierarkiassa ylimmällä asteella, ja Melkisedek (ilmeisesti sama kuin Raamatussa?), jonka selitettiin olleen toiselta tähdeltä tulleen olennon, joka perusti jonkinlaisen "hengen akatemian". Buddhan – jota muuten pidettiin Jeesuksen veljenä – selitettiin päässeen lähes yhtä pitkälle kuin Kristus.

Mies ilmaisi jollain tapaa kiteyttävän ajatuksen, että teosofia on jumalviisaus, jonka takana on aikain viisaus, ihmiskunnan alkuperäinen uskonto, jonka oksia uskonnot ovat; se on ikuinen, vaikka mikään järjestö ei ole.

Esitelmän jälkeen

Saimme esittää kysymyksiä ja pääsimme katsomaan vielä lähemmin sitä suurta huonetta, jonka seinät olivat pullollaan kirjoja. Meille annettiin lahjaksi kappaleet Pekka Ervastin kirjaa "Jeesuksen salakoulu", joka lienee ainakin summittaisen tutustumisen arvoinen sitten, kun joskus ehdin.

Kun katselimme kirjakauppaa parin muun kanssa, ihmettelimme suuresti kirjojen aiheiden ja niiden edustamien perinteiden moninaisuutta. Aiheiden joukossa olivat alkemia, Kalevala, "Jeesuksen jooga", esoteeriset opetukset, Nostradamus, kristinusko, Buddha, Lao-tsen Tao-te-king, Dalai-lama, Bhagavad Gita, magia, Muhammed, okkultismi, sufilaisuus, vapaamuurarius ja telepatia, kaikki tämä yhdessä kaupassa!

Muistaakseni esitelmöitsijä kertoi meidän olleen periaatteessa ensimmäinen tämänkaltainen vierailuryhmä. Loppukuriositeettina hän mainitsi suomen kielestä muutamia sanaleikkejä, jotka ilmeisesti hänen mielestään eivät olleet suinkaan läsnä sattumalta. "Miten tullaan viisaaksi? Viisastumalla, viis astumalla." (Viittaa viiteen tasoon tai askeleeseen.) Sana pääsiäinen oli mahdollista ajatella myös "pääsi iäinen", ja itsekkyys "itse kyy", mikä taas lienee viittaus paratiisin tuttuun syntiinlankeemuskertomukseen.

"Mikä on totuus?"

"Quid est veritas?" kysyi Pontius Pilatus Jeesukselta. Kun esitelmöitsijä mainitsi tämän Raamatun kertomuksen puheensa ohessa, hän korosti sitä, että Jeesus ei vastannut Pilatukselle. Esitelmöitsijän mukaan totuus on sellainen, että "sitä ei kenellekään voi sanoa".

Mielenkiintoni herää: Ruusu-Risti on siis "totuudenetsijäin järjestö" ja totuus on sen mukaan kaikkia uskontoja korkeampi, mutta tästä huolimatta ajatellaan, että totuutta ei voi sanoa kenellekään. Onko etsinnän kohde siis jotain sellaista, että sitä ei koskaan voida saavuttaa? Jos emme tiedä, mitä etsimme, miten yleensä pystymme etsimään? Voidaanko totuutta luonnehtia, mutta ilman että siitä voi ikään kuin todeta, mitä se on kokonaisuutena? Vai onko totuus vain tällä hetkellä osittain piilossa, mutta sen löytämisen myötä se selviää? Jos emme tunne totuutta, miten pystymme tekemään linjauksia sen suhteen?

Vaikka Jeesuksen vastausta Pilatukselle ei ole ainakaan Raamattuun tallennettu, Jeesus kuitenkin sanoi puhuessaan opetuslastensa kanssa selkeästi, mikä on totuus. Hän sanoi: "Minä olen tie ja totuus ja elämä" (Joh. 14:6). Siten Raamatun käsitys totuuden olemuksesta on tässä kohtaa teosofiasta poikkeava: totuus on mahdollista tuntea ja se voidaan sanoa.

Ehkä suurin kysymykseni Ruusu-Ristillä vierailemisen seurauksena on juuri totuuskysymys. Mistä teosofit tietävät, että he tosiaan edustavat totuutta tai sen etsijöitä? Mistä he tietävät, että heidän käsityksensä hengellisyydestä ja yhdistelmänsä uskontojen opeista on totuudenmukainen? Totuus vaikutti merkitsevän Ruusu-Ristille paljon, mikä muutti ainakin omaa käsitystäni teosofeista kaiken hyväksyvinä spiritualisteina, jotka saavat kukin menetellä miten tahtovat ja silti olla aina yhtä lähellä totuutta. Monet Ruusu-Ristissä kuulemani käsitykset todistavat, että tässä yhdistyksessä todella on ainakin jotain väliä sillä, mihin uskoo.

Määritellessään kaiken sijaan jotain tiettyä oikeaoppiseksi tulee samalla määritelleeksi jotain myös ei-totuudelliseksi. Ehkä eniten minua olisi kiinnostanut kuulla lisäperusteita teosofien uskolle ja sen määritelmille ja tulkinnoille. Millä perusteella juuri nuo linjaukset tehdään? Miten saadaan mielekkäällä tavalla yhdistettyä kohtuullisen avaramielinen käsitys totuudesta tiukkoihinkin linjanvetoihin, uskonnollinen pluralismi ja synkretismi johonkin, joka ei kuitenkaan selkeästi edusta mitään muuta olemassaolevaa suurta maailmanuskontoa, vaan enemmänkin on oma uusi uskontonsa?

Vierailu oli mielenkiintoinen kokemus, tahdon kiittää sen organisoineita tahoja!

Ekskursio iltamessuun Pyhän Sydämen kappelille

Tiistai-iltana kävelin muuan kalliolaiseen rakennukseen, jota kutsutaan Pyhän Sydämen kappeliksi. Tämä vahvasti sleyläinen paikka sijaitsee hyvin lähellä Kallion kirkkoa, luoden sitä kohtaan enemmänkin aatteellisen kuin arkkitehtonisen kontrastin.

Tällä kertaa menin kappeliin – voisin sanoa – jo kokeneena kävijänä. Siellä järjestetään säännöllisesti usean eri järjestön (joukossa mm. evankelisia ja viidesläisiä) iltamessuja, jotka keräävät paikalle paljon nuoria, ja minäkin olin jo jokusen kerran näissä messuissa käynyt. Niinpä astelin tottuneesti sisälle ja vein takkini naulaan. Loin kenties silmäyksen eteisen kirjahyllyyn, jossa on kaupan hengellisiä kirjoja, mutta jo hetken päästä löysin itseni istumasta salista.

Tuota tilaa minä kehun kauniiksi. Katossa on kyyhkysiä, ikkunoissa häkellyttäviä lasimaalauksia ja muutenkin paikka on hyvin koristeellinen. Kynttilät paloivat penkkirivien päissä, muistan aiemmin hieman pelänneeni, että hiukseni syttyisivät vahingossa palamaan niistä, jos istuisin liian lähellä. Valitsinkin paikakseni hieman keskeisemmän sijainnin penkillä.

Sali täyttyi pikkuhiljaa ihmisistä. Ilmoille kajahteli laulu, jossa laulettiin: "Hosanna in the highest". Musiikki jatkoi soimistaan jonkin aikaa, ja näin pastorin ja albapukuisten nuorten miesten kävelevän salin etuosaan. Koskaan en muista näissä messuissa kuulleeni urkujen soittoa, vaikka tämäkin soitin tilassa on. Noh, eipä kaiketi kovin monen nuoren yleisesti oleteta pitävän urkumusiikista. Minä tunnustan friikkiyteni tässä kohtaa avoimesti!

Kuului kellon soittoa, ilmeisesti tilaisuuden varsinaisen alkamisen merkiksi. Kaksi naishenkilöä meni eteen puhumaan lyhyesti tervetulotoivotuksen ja muita asioita. Näkemäni pastorihenkilö, Ville Auvinen, olisi liturgina ja Antero Toikka hoitaisi saarnan. Villen olen oppinut tuntemaan henkilökohtaisemminkin, hänellä on paljon syvällistä teologista tietämystä, mutta hän osaa kuitenkin puhua erittäin hyvin myös hengellisesti. Täysi selviöhän se ei ole: eräs oma kauhukuvani on varttua tieteilijäksi ja teologiksi, joka kyllä kykenee sivistyssanoja viljellen selvittämään vaikka minkälaisten oppien ja käsitysten tarinan, mutta jonka puhe ei tavoita kuulijoitaan millään hengellisesti merkittävällä tavalla. Ei pelkkää järkeä, vaan ehdottomasti myös Henkeä!

Alkulauluna oli "Syvä joki", ja sen aikana liturgi oli alttarin takana. Hän sanoi pian: "Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen" ja puhui lyhyen puheen, jota kaiketi kutsutaan rippisaarnaksi tai joksikin vastaavaksi. Olen ymmärtänyt, että tämän puheen tarkoituksena on johdatella synnintunnustukseen. Ville puhui Qumranin essealaisista, Lutherista (jota hän kutsui uskonpuhdistajaksi nykyään ehkä yleistyneen termin 'reformaattori' sijaan) ja näiden näkemyksistä ihmisiä vaivaavista synneistä. Hän mainitsi haureuden ja ahneuden ja sen, että nämä ovat ongelmia yhä tänä päivänä.

Synnintunnustuksena oli minullekin jo vähitellen tutuksi käynyt "Oi sinä kaikkein armollisin...". Ville julisti synnit anteeksi ja kun hän taas mainitsi Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimen, tehtiin ristinmerkki. Sitten noustiin laulamaan.

Näissä messuissa on ollut yleensä mukana mielenkiintoinen "rukouksen aika", niin tälläkin kertaa. Tämän noin kymmenen minuutin jakson aikana voi valita monesta vaihtoehdosta: voi rukoilla hiljaa paikallaan tai vieruskaverin kanssa, antaa esirukousaiheen, voi rukoilla screenille tulevan psalmitekstin sanoin, mennä esirukouspalveluun, polvistua alttarille tai istua palvelijoitten viereen. Halutessaan voi myös ripittäytyä.

Minä valitsin tällä kertaa psalmitekstien (Ps. 19, 27, 12 ja 13) mukaan rukoilemisen. Korviini kantautuivat tämän hartaan hetken aikana myös jousisoittimen sävelet. Mikäli oikein muistan, oli rukouksen ajan jälkeen yhteinen rukous, jossa rukoiltiin maan ja vainottujen puolesta. Seurasi laulu "Herra on minun paimeneni".

Evankeliumitekstinä luettiin kohta Evankeliumin Markuksen mukaan ensimmäisestä luvusta. Lukemisen jälkeen sanottiin: "Tämä on pyhä evankeliumi", johon ihmiset vastasivat: "Ylistys sinulle, Kristus." Itse en tavanomaiseen tapaani ehtinyt mukaan, koska minulle tuottaa vaikeuksia nopeasti muistaa, milloin sanotaan "Jumalalle kiitos", milloin taas nyt mainittu (oikea vastaus lienee, että Vanhan testamentin lukukappaleen ja päivän epistolan jälkeen vastataan "Jumalalle kiitos", kun edestä ensin kajahtelee "Tämä on Jumalan sanaa", ja ainoastaan evankeliumitekstin kohdalla menettely on erilainen).

Kuten arvata saattaa, nyt oli vuorossa saarna. Siinä paneuduttiin mielenkiintoisesti evankeliumitekstin tapahtumiin Jaakobin näkökulmasta. Keskeiseksi pointiksi itselleni nousi kehityskulku Jeesuksen "fiilistelystä" Hänen syvempää tuntemistaan kohti. Saarna innosti lähestymään Jeesusta ja rukoilemaan Häntä, ja oli muutenkin Jeesus-keskeinen Jaakob-näkökulmasta huolimatta.

Usko tunnustettiin apostolisen uskontunnustuksen sanoin seisten. Kolehdin (joka meni SLEYn nuorisotyölle) keräämisessä oli se erikoisuus, että sen sai itse viedä eteen. Lahjalle pyydettiin Jumalalta siunausta, ja sitten alettiin jo lähestyä ehtoollista. Perinteiset vuorosanat "Herra olkoon teidän kanssanne" ja "Niin myös sinun henkesi kanssa" lausuttiin, samoin kehoitukset ylentää sydämet ja kiittää Herraa, Jumalaamme. Tätä seurasi rukousten ja laulujen jakso, ja välissä sanottiin myös tutut ehtoollisen "asetussanat". Pastori kohotti leivän käsissään, samoin kaksi maljaa.

Isä meidän -rukousta rukoiltiin, kuten tapana on, hyvin lähellä ehtoollisen viettämistä. Ennen sitä oli laulettu laulut "Pyhä" ja "Me julistamme hänen kuolemaansa", mutta "Jumalan Karitsa" laulettiin vasta sen jälkeen. Itse asiassa ennen "Jumalan Karitsaa" noudatettiin vielä erästä hauskaa tapaa, nimittäin "Kristuksen rauhan" toivottamista. Tässä tilaisuudessa se tapahtui lähimpiä ihmisiä kättelemällä.

Kutsu ehtoolliselle kuului. Järjestely oli viinin suhteen se, että vasemmalle puolelle saivat kerääntyä ne, jotka halusivat käyttää erillispikareita, oikealle taas ne, jotka halusivat juoda yhteismaljasta. Ehtoollisen aikana soi musiikki. Itse pysyin tällä kertaa penkissä, tosin joskus olen kylläkin mennyt eteen polvistumaan siunattavaksi vastaanottamatta ehtoollisaineita. Jos haluaa siunauksen, se kannattaa suoraan sanoa aineiden jakajalle, vaikka joitakin sanattomiakin tapoja asian ilmaisemiseen lienee.

Ehtoollisen jälkeen ei – kuten ei yleensäkään – ollut enää paljoa varsinaista "ohjelmaa". Sanottiin loppusanoja ja kiitosrukous, lautanen ja malja kohotettiin. Edestä julistettiin Herran siunaus kohotetuin käsin ja jälleen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen mainitsemisen kohdalla tehtiin ristinmerkki.

Olin istunut tilaisuuden aikana aika lailla yksikseni, mutta sen jälkeen yhytin tuttaviani. Messun jälkeen on tapana nauttia jotain pientä viereisessä pylvässalissa, ja kävin itsekin siellä hetkisen istuksimassa ja turisemassa parin kaverini kanssa. Itse pidän tätä leikillisesti "seurustelun sakramentiksi" nimitettyä toimintaa hyvinkin tärkeänä, sillä itse messussa yleensä on melko vähän tilaa keskinäiselle vuorovaikutukselle.

Pyhän Sydämen kappeli ei ole minulle aivan jokaviikkoinen kohde, vaikka jonkin verran evankelisissa piireissä olenkin pyörinyt. Itselleni keskeisin syy käydä iltamessuissa on mahdollisuus hiljentyä Jumalan edessä yhdessä tuntemieni ihmisten kanssa ja harjoittaa yhteyttä toisten kristittyjen kanssa. Evankelisuus ei kuitenkaan sinänsä ole minulle kaikista omin suuntaus, sillä koen itselläni olevan paljon vähemmän halukkuutta pitää kiinni nimenomaan luterilaisuudesta kuin liikkeen varsinaisilla kannattajilla. Kuitenkin on evankelisuus tarjonnut minulle paljon rakennusta erityisesti Evankelisten opiskelijailtojen kautta. Hmm... Ehkäpä kirjoitan niistäkin joskus.

Yhteysmatkat-sarjasta

Hei vaan!

Jo ihan aluksi sanon otsikossa mainitusta kirjoitussarjasta pitäville, että en ole aikeissa lopettaa raportointia eri tilaisuuksissa käymisen osalta! Nuo raportit ovat viime aikoina olleet aika vähissä, vaikka minulla kyllä olisi ollut, mistä kirjoittaakin. Minua ovat kuitenkin työllistäneet muut asiat.

Olen siis miettinyt paitsi sarjan jatkamista, myös tiettyjä muutoksia sen osalta. Kenties suurin kokemani muutoksen tarve koskee sarjan nimeä Yhteysmatkat. Kuten jo ammoisessa sarjan johdannossa (http://childwhospoke.blogspot.fi/2013/12/yhteysmatkat-johdanto.html) totesin, on nimi omalla tavallaan ongelmallinen. Pääpainohan näissä kertomuksissa ei ole niinkään ollut sen kuvaamisessa, millaista ja minkä tasoista yhteyttä olen harjoittanut ja millä metodeilla, vaan olen lopulta aika pitkälti keskittynyt raportoimaan tilaisuuksista ja kommentoimaan niitä ulkopuolisen silmin ja suhteellisen neutraalisti. Tämän koen tälläkin hetkellä sarjan pääasialliseksi tavoitteeksi. Joten nimi pitäisi luultavasti sitten vaihtaa.

Tietyllä tapaa pidän Yhteysmatkat-nimestä, sillä se on omalaatuinen, ja jossain määrin siitä saattaa olla jo muodostunut eräänlainen "tavaramerkkini", mikä käy ilmi vaikkapa googlatessa nimeä. Ongelma kuitenkin on, että nimi ei vastaa täysin päämääriäni.

Lisäksi: koska tarkoitukseni on ehkäpä käydä keskenään hyvinkin erilaisissa tilaisuuksissa, voi Yhteysmatkat-nimi joidenkin lukijoiden mielessä ruveta tarkoittamaan jotain sellaista, että esimerkiksi harrastan yhteyttä jonkin hänen näkökulmastaan epäilyttävän kirkon kanssa. Tällaista mielikuvaa en halua välittää, vaan haluan muodostaa sarjasta kuvaa raportointina retkistä eri kristillisiksi miellettyihin yhteisöihin, jotta kiinnostuneet voisivat saada tietoa näiden yhteisöjen käytännön elämästä.

Tästä päästäänkin eteenpäin siihen, miten minun sitten tulisi profiloida tätä sarjaa, nimittäin sen osalta, sisällytänkö mukaan myös ei-kristillisinä pidettyjä yhteisöjä ja tilaisuuksia (kuten Jehovan todistajista tekemäni kirjoitukset) vai pitäydynkö yleensä kristillisinä pidettyihin (jolloin ongelmaksi nousee määritellä "kristillinen yhteisö"). En itse tiedä vastausta tällä hetkellä, mutta mahdollisesti olisi hyvä kyetä pitämään kristillinen ja selkeästi ei-kristillinen jollain tapaa erillään.

Mutta mikä voisi olla hyvä uusi nimi? Olen miettinyt vaihtoehtoja, mutta monet tuntuvat jollain tapaa puutteellisilta. "Hengelliset ekskursiot" -nimessä olisi ehkä riski väittää "hengelliseksi" myös sellaista, mikä ei minun kristillisestä näkökulmastani olisi kovinkaan hengellistä, sama ongelma on "Kristillisten ekskursioiden" suhteen. Jos nimenä olisi "Henkiset ekskursiot", viittaisi tämä auttamatta liikaa New Ageen. Jos taas tyytyisin pelkästään "Ekskursioihin", puuttuisi tarkempi määrittely ja otsikko ehkä antaisi minusta liian ulkopuolisen kuvan: itse pidän itseäni ensisijaisesti kristittynä, joka käy tilaisuuksissa, joissa on muita kristittyjä, en niinkään paljoa uskontotieteilijänä, joka käy täysin ulkopuolisena kristittyjen järjestämissä tilaisuuksissa. Ehkä tuo jo antaa hyvän kuvan siitä, miten vaikeaa nimeäminen on.

Pitkähkön avautumisen jälkeen totean siis, että saatan muuttaa sarjan nimen. Saatan muuttaa sen myös aiempien kirjoitusten otsikoiden osalta yhtenäisyyden tähden. Mahdollista myös on, että poistaisin sarjan nimen kokonaan, mikä ei kuitenkaan välttämättä ole paras vaihtoehto. Blogiini saattaa myös ilmaantua piakkoin uusia raportteja, jotka ehkä on nimetty epämääräisesti (tai sitten ei), kunnes löydän ongelmaani ratkaisun.

Muiden muutosten osalta kerron, että ehkä rupean esittämään omia kommenttejani tilaisuuksista hieman enemmän, kuitenkin edelleen pyrkien tekemään sen ystävällisesti. Samoin toivon saavani teksteistä enemmän sujuvia ja miellyttävämpiä lukea sen sijaan, että vain mekaanisesti selostan tapahtumia.

Tämä siis eräänlaisena väliaikatiedonantona teille, rakkaat lukijani!


Myöhempi lisäys (24.11.2015): Päädyin lopulta jatkamaan raporttien kirjoittamista eri nimellä. Uusimmat hengelliset ekskursioni otsikoin nykyään niin, että niiden nimen alussa lukee "Ekskursio" ja sitten paikka, johon olen suorittanut käynnin. Vanhemmat kirjoitukseni kantavat edelleen Yhteysmatkat-nimeä, vaikka en enää käytäkään sitä uudemmissa.

Kokemuksia teologian opiskelusta 2: Syvemmälle teologiaan!

Ensimmäisen vuoden toinen periodi.

Syksy tuntuu menneen tosi nopeasti, kaksi periodia jo suoritettu. Tekemistä on riittänyt sekä teologian opintojen parissa että myös arkielämässä. Omalle luonteelleni se oikeastaan tekee hyvää: mitä vähemmän minulla on aikaa turhaan pohdiskeluun ja vain yksi makaamiseen kotona, sen parempi. Se, että päivissä on paljon sisältöä, auttaa jaksamaan. Yleinen kaava on se, että aluksi on koulua, sitten mahdollisesti lukuaikaa tai ekstraluentoja, illemmalla kenties jokin hengellinen tilaisuus. Kalenterini on ollut pullollaan erilaisia tapahtumia, toivon että mitään burnoutia ei kuitenkaan tulisi. Nyt olen lomalla, joka varmasti tulee tarpeeseen.

Toinen periodi on sisältänyt opintoja etiikan, kreikan, uskontotieteen ja Uuden testamentin eksegetiikan parissa. Viimein siis oppiaineiden puolesta pääsimme varsinaisesti teologiaan. Kiinnostukseni periodin kursseja kohtaan on vaihdellut, mutta pääosin olen kuitenkin mielelläni opiskellut. Myöskään erilaiset suoritustavat eivät ole olleet mielenkiinnon pysymisen kannalta huono asia.

Etiikka

Aloitan etiikasta. Kyseessä oli toinen osa "Filosofian ja etiikan" kokonaisuutta, toteutustavaltaan hyvin samankaltainen filosofian kanssa. Oli luentoja, joissa tutustuttiin yleisluontoisesti etiikan eri osa-alueisiin sekä ryhmiä, joissa keskusteltiin yksittäisistä aihepiireistä luettujen lukupakettien pohjalta. Esseen kirjoittamisen sijaan ryhmissä oli toinenkin vaihtoehto ansaita arvosana, nimittäin ryhmäesitelmä. Valitsin sen, joten ryhmän suorittaminen ei koitunut niin työlääksi kuin filosofian osalta.

Luettavaa kirjaa ei etiikassa ollut, joten ainoastaan luennot tentittiin. Aiheina olivat muun muassa kolme klassista etiikkaa (velvollisuus-, seuraus- ja hyve-etiikka) sekä lääketieteen ja tekniikan etiikka unohtamatta myöskään kirkkojen etiikoita (näitä käsiteltiin sekä luennoilla että ryhmissä, mukana olivat katolinen, ortodoksinen, luterilainen ja reformoitu näkemys).

Odotin etiikan olevan kokonaisuudesta se mielenkiintoisempi puolisko, mutta lopulta koinkin toisin. Itse aiheet olivat kyllä kiintoisia, mutta jotenkin en valtavasti jaksanut keskittyä tai paneutua niihin. Eettisten kysymysten pohtiminen on toki miellyttävää sekä tarpeellista, mutta etiikan teoria ei siltä niin kovasti tuntunut. Luennoilla huomasin lisäksi usein, että erityisesti annetut lukutiedot eivät aina olleetkaan ihan paikkansapitäviä (olin huomaavinani tätä esimerkiksi katolisen ja ortodoksisen kirkon jakaantumisvuoden sekä katolilaisten lukumäärän Suomessa suhteen).

Oman etiikkani pohjana haluan pitää Raamattua, ja jos minulla vain olisi aikaa, olisi kiinnostavaa paneutua syvemmin esimerkiksi eri kirkkojen eettisiin käsityksiin ja vertailla niitä itse omaksumiini käsityksiin. Samoin olisi luultavasti hyödyllistä omata tietämystä myös siitä, miten kirkkojen etiikat poikkeavat toisistaan. Nyt se ei nimittäin kovin suuresti minulle kirkastunut. Kirkkojen käsitykset käytiin kyllä läpi, mutta itselleni ei hahmottunut kovin selkeää kuvaa niiden verrannollisuudesta ja suhteesta toisiinsa.

Kreikka

Koinee-kreikka on ollut todella hauskaa kaltaiselleni kielimiehelle. Kuten yleensäkin, on kreikassa omat haasteelliset ja omat helpot puolensa. Vaikeana asiana mainitsen erilaisten muotojen paljouden: verbien parissa vilahtelevat esimerkiksi sanat aktiivi, mediumi ja passiivi, indikatiivi, imperatiivi, konjunktiivi ja optatiivi, nominien yhteydessä nominatiivi, genetiivi, datiivi ja akkusatiivi sekä vokatiivi. Verbit taipuvat persoonamuodoissa niin kuin suomessakin. Sanoilla on suvut kuten monessa muussa indoeurooppalaisessa kielessä. Kirjaimetkin ovat erilaiset, mikä voi joillekin olla ainakin alussa haastavaa.

Toisaalta esimerkiksi kielen artikkelit ovat lopulta hyvin yksinkertaiset, kun oppii niiden niin sanotut litaniat eri sijamuodoissa. Sanastossa on paljon "tuttua", äkkiä ymmärränkin, mistä monet käyttämämme lainasanat tulevat. Kielessä on korkomerkit akuutti, gravis ja sirkumleksi (näyttävät suunnilleen tällaisilta: ´, ` ja ~), yleensä yksi jokaisessa sanassa, ja säännöt niiden sijoittamiseen ovat mielestäni kohtuullisen vaikeat – lisäksi merkit voivat vielä vaihdella sanaa taivutettaessa! Mutta helppoa on se, että meidän opettelemassamme ääntämyksessä ne kaikki merkitsevät oikeastaan samaa: sävelvaihtelun sijaan on kyse sanan painollisesta tavusta.

Eräs mielenkiintoinen havainto on ollut huomata jotain yhteistä kreikan ja aiemmin opettelemani venäjän kielen välillä. Tämä yhteinen piirre on käsittääkseni kielitieteellisesti nimitettynä aspekti. Kyse on siitä, onko verbillä ilmaistu tekeminen ikään kuin keskeneräistä vai saatu loppuun. Venäjässä, niin kuin kreikassakin, tämä on tärkeä asia, vaikka me saatamme pitää sitä melko merkityksettömänä. Venäjässä monelle tekemiselle on kaksi sanaa, joista toinen viittaa valmiiksi tehtyyn ja toinen kesken olevaan tai jatkuvaan tekemiseen. Kreikassa taas on tietyt tempukset ("aikamuodot") ilmaisemaan tätä asiaa. Preesens viittaa toistuvaan tai meneillään olevaan nykyhetkiseen toimintaan, imperfekti puolestaan siihen, että menneisyydessä jokin on ollut toistuvaa tai jatkuvaa. Aoristilla kuvataan menneisyydessä valmiiksi tullutta tekemistä, perfektillä ja pluskvamperfektillä taas ikään kuin äskeisten yhdistelmiä: perfekti viittaa siihen, että jokin on tehtynä, pluskvamperfekti taas siihen, että jokin oli tehtynä. Mutkikasta ehkä, mutta sangen kiehtovaa! Kreikassa siis mietitään ehkä enemmän tekemisen laatua kuin sitä, mihin tekeminen ajallisesti sijoittuu.

Raamatun tutkimisessa tämä ja kreikan osaaminen muutenkin ovat arvokas työväline. Jos osaa lukea Raamattua suoraan kreikaksi, moni asia avautuu eri tavalla, syvemmin kuin käännöksistä. On tärkeää oppia ymmärtämään, miten kieli toimii ja joskus myös, millaista sen "ajattelu" on. Voin suositella kreikan opiskelua lämpimästi, edes joidenkin perusasioiden ymmärtäminen auttaa jo paljon. Netistä suosittelen Bible Hub -sivuston tekstianalyysiosiota, se on auttanut minua paljon jo ennen ja auttaa edelleen, kun haluan tarkistaa Raamatun tekstin sanoja ja rakenteita.

Kreikan opinnot ovat olleet kohtuullisen työläät, läksyjä on toisinaan hyvin pitkältikin, lisäksi on sanakokeita ja suurempia kokeita. Keskeinen toistuva tehtävä on kieliopillinen määritteleminen: tulee määritellä tekstissä käytettävän sanan taivutusmuoto, esimerkiksi aktiivin indikatiivin preesens, yksikön 3., ja antaa sanan perusmuoto ja suomennos. Tämä on hyvin aikaavievää, sillä yleensä tulee määritellä lähes kaikki katkelmassa esiintyvät sanat oman kaavansa mukaan.

On ollut palkitsevaa ja miellyttävää huomata, että jo melko lyhyen ajan jälkeen minulla on valmius kääntää yksinkertaista kreikankielistä tekstiä. Minähän osaan! Sanojen opettelukin on ollut tämän kielen kohdalla ihmeellisen helppoa, olen omaksunut uudet sanat usein vain parin katsomiskerran jälkeen. Odotan, mitä loput tästä pitkästä kokonaisuudesta tuovat tullessaan.

Tähän väliin vielä varoitus: koinee-kreikalla ei kuulemma pärjää nykyajan Kreikassa. On tapahtunut niin suuri kehitys, että koineen ja nykykreikan välillä voidaan jopa puhua eri kielistä.

Uskontotiede: Perusopintojen täydentävä kirjallisuus

Uskontotieteen kurssin suorittaminen oli hieman poikkeuksellista: tuli erään englanninkielisen kirjan pohjalta kirjoittaa kaksi esseetä ja palauttaa ne määräaikaan mennessä. Kirjan oli kirjoittanut Ninian Smart, ja se käsitteli uskontoja ja niiden arviointia nykyajan maailmassa. Aihepiirin suhteen oltiin siis matkalla ensimmäisen kurssin perusteista ja suomalaisesta muinaisuskosta kohti maailmanuskontoja. Esseet tuli kirjoittaa siitä, millaisia haasteita uskonnot kohtaavat nykyajan maailmassa ja miten oma uskontotieteen tuntemus voi olla työelämässä hyödyksi.

Eräs merkittävä ajatus pyöri mielessäni työtä tehdessäni: koska olen itse kristitty, voinko arvioida omaa uskoani vain yhtenä monista maailmanuskonnoista, vai tulisiko minun ajatella, että kristinusko on jotain aivan muuta, jolla ei ole mitään yhteistä maailmanuskontojen kanssa? Lopulta päädyin ehkäpä johonkin välimaastoon. Mielestäni kristinuskoa voidaan vertailla toisiin uskontoihin esimerkiksi toteamalla, että jonkinlaista jumalauskoa on sekä siinä että muissa uskonnoissa. On todella olemassa samankaltaisia piirteitä, opetuksia ja tapoja. Mutta uskon silti, että kristinusko tai enemmänkin Kristus poikkeaa olennaisella tavalla kaikesta muusta. Otan vapauden turvautua siihen Jeesuksen sanaan, että hän on totuus (Joh. 14:6). Uskon siis, että totuus on tietty persoona, johon voi uskoa tai olla uskomatta.

On siis kyse uskonasioista, mutta siitä huolimatta erilaisten uskojen arvioiminen ei ole mahdotonta. Usein sanotaan, että uskonto on vain jokin tunne, jonka todenperäisyyden tueksi ei ole mahdollista löytää minkäänlaisia perusteluja. Olen jyrkästi eri mieltä. Väitän, että uskontoja todella voi arvioida, niin kuin Smartinkin pointti mielestäni on (tosin kriteerien ei tarvitse välttämättä olla niin posmodernististen arvojen mukaiset kuin hänellä). On mahdollista argumentoida uskon puolesta ja sitä vastaan. On mahdollista käydä asiallista, sopivan kriittistä, todisteisiin pohjautuvaa keskustelua uskoista. Eräällä tapaa koen sen jopa kutsumuksekseni, tosin en välttämättä aivan ensisijaiseksi. Jos minä uskon, että Kristus on totuus, niin mielelläni haluan sitä kyetä myös perustelemaan ihmisille, jos näin on tarkoitettu.

Eksegetiikka: Uusi testamentti

Eksegetiikka oli kenties odotetuin opintojakso periodissa. Olin kuullut siitä tietynlaisia kauhutarinoita, että jos on uskovainen, voi joutua koetukselle. Mutta lopultakaan en kokenut eksegetiikkaa omalla kohdallani sillä tavalla. Kurssilla toki kohtasin tiettyjä väitteitä, joista itse uskon eri tavalla, mutta ne eivät horjuttaneet omaa uskoani. Pikemminkin usein väitteille oli helppo esittää vasta-argumentteja, ja joskus ne olivat mielestäni niin puutteellisia, että jo se riitti pitämään mieleni hyvin rauhallisena niiden edessä.

Juuri eksegetiikan alun aikoihin olin saanut luettua Lee Strobelin kirjan Tapaus Kristus, jonka olin kaveriltani saanut lainaan. Tässä kirjassa, jota muuten voin ilolla suositella kaikille, jotka ajattelevat kristinuskon olevan huonosti perusteltua, käsiteltiin laajasti Jeesuksen elämää, persoonaa ja ristinkuolemaa sekä evankeliumien luotettavuutta (teoksen tunnelma oli siis hyvin eksegeettinen!). Siinä haastateltiin lukuisia koulutettuja eri alojen asiantuntijoita, jotka antoivat lausuntojaan Jeesuksesta. Kirjan jälkeen oli helppoa suoraan vastata joihinkin argumentteihin, joita esimerkiksi Raimo Hakolan ja Juha Pakkalan arkeologiakirjassa Kristinuskon ja juutalaisuuden juuret esitettiin.

Toiset kaksi kirjaa, jotka sisältyivät tämän opintojakson kirjallisuuteen, olivat Lars Aejmelaeuksen Kristinuskon synty sekä Heikki Räisäsen Mitä varhaiset kristityt uskoivat?, joka olikin jo ennestään tuttu. Nämä kirjat olivat mielestäni sävyltään hiukan erilaisia. Räisäsen kirja on minusta melko aktiivisesti vastaan perinteistä kristinuskoa, kun taas Aejmelaeuksen kirja oli hyvin vaihteleva. Välillä koin saavani siitä jopa hengellisesti todella arvokasta tietoa ja rakennusta, kun taas välillä luin sieltä samantyyppisiä ajatuksia kuin muuallakin nykyeksegetiikan valtavirrassa esiintyy.

Eräs merkittävä piirre, jonka huomasin melko kauttaaltaan materiaaleissamme, olivat mielestäni aivan liian hätäisen oloisesti tehdyt johtopäätökset. Tuntuu, että tutkijat ovat suunnilleen tekstien ensisilmäyksen perusteella päätelleet niissä olevan esimerkiksi paljon ristiriitaisuuksia, vaikka hiemankin tarkempi tutkiminen voisi osoittaa tekstien olevan yhdenmukaistettavissa. Itse "provosoiduin" viime kesänä tekemään kronologisen harmonian evankeliumien pääsiäiskertomuksista juuri sen tähden, että halusin itse katsoa, olisiko tekstit mahdollista sovittaa yhteen kokonaisuudeksi. Huomasin sen onnistuvan suurilta osin erittäin hyvin. Projektini tuotoksena syntynyt tiedosto on edelleen annettavissa kenelle vain kiinnostuneelle, joka sitä pyytää, infoa voi lukea täältä: http://childwhospoke.blogspot.fi/2014/10/apologeettinen-suurprojektini.html

Aluksi ihminen saattaa havaita elämänsä ilmiöissä asioita, jotka kuitenkin pyyhkiytyvät olemattomiin hänen tarkastellessaan asioita uudelleen. Mielestäni näin on usein myös eksegeettisen tutkimuksen kanssa. Liian usein nopeita johtopäätöksiä julistetaan ikään kuin faktoina. Kurssilla useamman kerran huomiotani kiinnitti sanojen "ehkä", "luultavasti" ja "todennäköisesti" puute, samoin potentiaalimuodon. Sen sijaan esimerkiksi ajatus, että Johanneksen evankeliumin tietyt luvut on kirjoittanut myöhempi "kirkollinen redaktori", Q-lähteen olemassaolo sekä Paavalin kirjeiden jako aitoihin ja epäaitoihin otettiin minusta lähes selvinä tosiasioina, vaikka niitä vastaan on olemassa mielekkäitä perusteluja tai niiden tueksi käytetyissä argumenteissa joitakin puutteita.

Esimerkiksi Paavalin tiettyjen kirjeiden epäaitouden perustelujen suhteen mieltäni jäivät askarruttamaan jotkin kysymykset. Osa kirjeistä on rajattu aitouden ulkopuolelle esimerkiksi sellaisten perusteiden tukemina kuin "ei samanlainen tyyli kuin aidoissa kirjeissä", "ei samankaltaista sanastoa" ja "ei samanlaisia asioita". Miksi näiden asioiden olisi välttämättä puhuttava epäaitouden puolesta, entä jos kirjoittaja on vaihtanut tyyliään ja sanastoaan esimerkiksi kohderyhmäänsä ajatellen? On vaikea ajatella kirjailijaa, joka aina pysyisi tismalleen samoissa sanoissa, samassa tyylissä saati sitten kirjoittaisi aina samoista asioista.

Tervetullutta on omalle kohdalleni ollut myös päälinjojen kanssa erilainen näkökulma eksegetiikkaan, mistä olen saanut maistiaisia muun muassa STI:n kautta. Avarampi kuva lienee joiltain osin parempi kuin sellainen, jossa tiedot esimerkiksi Raamatusta rajoittuvat täysin yliopistoteologiaan. On hyvä olla kriittinen, sekä ulkoapäin tulevia väitteitä että myös omia käsityksiä kohtaan.

Mutta tokikaan minulla ei ole pelkästään kritiikkiä kurssia kohtaan. Se oli mielenkiintoinen, mukavaa oli erityisesti eri luennoitsijoiden paljous (joukossa myös itse Heikki Räisänen, joka vastasi kysymyksiimme) ja kohtuullisen laaja setti eri aihepiirejä, muun muassa Israelin arkeologia, gnostilaisuus ja juutalaiskristillisyys. Useita aihepiirejä ymmärrettävästi vielä tässä vaiheessa käsiteltiin melko pintapuolisesti, mutta vaikka moni esimerkiksi Raamattuun liittyvä asiasisältö oli minulle jo ennestään tuttua, opin paljon uuttakin. Suoritustapa oli mukava, kirjat sai suorittaa pienryhmissä siten, että tapaamiskerroille luettiin kirjoista tietyt sivut, joiden pohjalta sitten yhdessä keskusteltiin ja kirjoitettiin esseitä (kymmenen kappaletta, yksi per aihepiiri). Siten tälläkin kurssilla tentin ainoastaan luennot. Kirjoista ei pienryhmätyöskentelynä tarvinnut lukea niin paljoa, ja ryhmäkeskustelut olivat kivoja ja herättivät ajatuksia. Ryhmämme oli aikaansaava ja mielestäni henkemme oli hyvä.

On herännyt kiintoisia kysymyksiä, kuten se, miten tulisi käyttää käsitteitä "kristitty" ja "juutalainen" puhuessamme alkuseurakunnan ajoista. Selvää lienee, että nykyään noihin käsitteisiin voi sisältyä paljonkin sellaista, mikä ei niitä luonnehtinut vielä ensimmäisellä vuosisadalla. Käsitteiden määrittelyn olen huomannut olevan valtavan tärkeää paitsi tieteessä, myös elämän keskusteluissa muutenkin.

Olen myös edelleen miettinyt sitä, kun jotkut yhä väittänevät, että teologia ei olisi tiedettä ja se täytyisi siksi poistaa yliopistosta. Näille henkilöille (joiden otaksun monien olevan ateistisia) voisin heittää pohdittavaksi seuraavanlaisen ajatuksen, johon olen törmännyt lukukaudella: Nykypäivänä teologit ja ateistit käyttävät usein melkein täsmälleen samoja argumentteja. Onko ateismikin siis epätieteellistä? Vai onko myös teologinen tutkimus oikeutettua lukea tieteen piiriin?

Omasta mielestäni yliopistoteologia on nimenomaan juuri tiedettä, jota tehdään tieteellisin metodein. Tämä ei toki tarkoita, että kaikki sen tulokset olisivat automaattisesti tosia. Niitä, kuten ateisminkin käsityksiä, on lupa koetella ja arvioida.

Palaillemme (huomaa potentiaali :)) asioihin jälleen seuraavan periodin jälkeen. Kiitos sinulle, hyvä lukijani, ja antoisaa loppuvuotta!