Kohtaamisia uskontojen hämärissä: Kotitapaaminen Jehovan todistajien kanssa

Tällä kertaa raportoin tapaamisesta kahden Jehovan todistajan kanssa.

Edellistä kokousta seuraavana päivänä menin siis tähän tapaamiseen, jonka olimme sopineet erään Jehovan todistajan kanssa. Paikkana oli hänen kotinsa, sillä omani ei tietystä henkilökohtaisesta syystäni sopinut tähän tarkoitukseen. Autokyydillä matka taittui nopeasti, eikä kodin löytämisessä saamani osoitteen perusteella ollut mitään ongelmaa.

Soitin ovikelloa ja pian mies tuli avaamaan. Myös eräs nuorempi henkilö oli läsnä, mitä en ehkä ollut aivan osannut odottaa. Ei minulla toki sitä vastaankaan mitään ollut, tosin ajattelin, että uskallanko yksin kahden muun kanssa ilmaista itseäni niin kuin haluan.

Kävimme istumaan ja aluksi juttelimme arkipäiväisistä asioista, muistaakseni esimerkiksi opiskelustani ja kielistä. Sitten sain kuulla, että Vartiotorni oli suurilevikkisin lehti maailmassa, ja että materiaalia on käännetty sellaisillekin kielille, joilla ei ole paljoakaan kaupallista merkitystä. Vartiotorni-lehti kuulemma tehdään talkoovoimin. Tähän mennessä saamani kokemuksen perusteella voin todeta, että tässä liikkeessä tosiaan on satsattu hyvin paljon painettuun sanaan, lehtiin ja monenlaiseen kirjalliseen materiaaliin. Toisaalta ilmeisesti myös nettisivuja on ryhdytty tekemään tunnetummiksi.

Pöydällä oli materiaalia, huomasin kahdessa kasassa päällimmäisinä Raamatut (ilmeisesti Uuden maailman käännöksinä), ja paljastui myös Hyvä uutinen Jumalalta -lehti, jonka erästä lukua käsittelisimme. Aiheena oli Jumalan valtakunta. Lehden takakannessa oli neljätoista aihetta, niiden joukossa muun muassa "Kuka on Jumala", "Kuka on Jeesus", "Miksi Jumala sallii pahuutta ja kärsimystä?", "Miten perheet voivat olla onnellisia?", "Miten voit tunnistaa tosi uskonnon?" ja "Mikä on Jumalan järjestö?". Kenties myöhemmin palaan käsittelemään tämän lehden aiheita. Keskustelussa kuitenkin – kuten sanottua – keskityimme Jumalan valtakuntaan.

Aihe ei ole ennestään vahvinta aluettani tietämyksessäni, mutta pyrin vastailemaan ja ottamaan kantaa näkemysteni mukaisesti. Lehden mukaan Jumalan valtakunta on taivaallinen hallitus, jonka kuningas on Jeesus Kristus. Jeesuksen mainittiin myös olevan ihanteellinen kuningas. Lehdessä oli kursiivilla kehoituksia lukea tiettyjä Raamatun paikkoja, ja niitä luimme tässä tapaamisessa kohtuullisen paljon. Yleensä lukijana oli joko toinen henkilö tai minä.

Minulla oli tietenkin vuosien 1933 ja 1938 käännös, josta vaihdoimme myös jokusen sanasen: sain kuulla, että mies, niin kuin minäkin, pitää sitä parempana käännöksenä kuin vuoden 1992 käännöstä.

Kohdissa 3. ja 4. tultiin oppeihin, joista olen kirjoista kohtuullisen paljon lukenut. Ne opit olivat, että taivaaseen menee 144 000 "voideltua" tai "pyhää" eli "pieni lauma", ja että Jeesus alkoi hallita vuonna 1914. Kumpikin näistä opeista on mielestäni sangen erikoinen ja luulisin, että pelkästään Raamattua lukemalla minun olisi hyvin vaikea päätyä näihin käsityksiin.

Jehovan todistajat uskovat, että uskovaiset on ikään kuin jaettu kahteen ryhmään. 144 000 ovat niitä, jotka menevät opin mukaan taivaaseen. He ovat niitä, jotka saavat osallistua "muistonviettoon" eli ehtoollisen vastineeseen Jehovan todistajilla. He ovat niitä, joita kutsutaan Jumalan lapsiksi (näin Uuras Saarnivaaran ja Wikipedian mukaan). Sen sijaan "suuri joukko" on kooltaan rajaamaton joukko, joka tulee opin mukaan saamaan mahdollisuuden elää maan päällä iankaikkisesti. Suurimman osan miljoonista Jehovan todistajista uskotaan olevan "suurta joukkoa".

Raamatussa todella mainitaan pari kertaa 144 000 ihmisen muodostama joukko, nimittäin Ilmestyskirjan luvuissa 7. ja 14. Mutta puhutaanko siellä todella siitä, että vain tämä joukko on Jumalan lapsia ja taivaaseen meneviä? Mitä Ilmestyskirjassa todella sanotaan? Otan lainauksen Uuras Saarnivaaran kirjasta Jehovan todistajat Raamatun valossa:

"Ilm. 7. luku kertoo enkelistä, joka painoi elävän Jumalan sinetin 144.000:n Israelin sukukunnista olevan otsiin. Ilm. 14. luvussa puhutaan jälleen näistä 144.000:sta, joiden otsiin on kirjoitettu Kristuksen ja Jumalan nimi. Heistä sanotaan, että he ovat ihmisistä Jumalalle ja Karitsalle esikoiseksi ostettuja."

Saarnivaara toteaa, että jos vain nuo 144 000 ovat Jumalan uudestisyntyneitä lapsia, heitä voitaisiin tuskin kutsua esikoisiksi, koska hehän olisivat tällöin ainoita lapsia. Sanassa myös sanotaan selkeästi, että kyseessä ovat Israelin sukukunnista olevat ihmiset, ja sukukunnat luetellaan Ilmestyskirjassa. Samoin jos vain 144 000 menisi taivaaseen, niin miten myös muiden, "suuren joukon", sanotaan olevan valtaistuimen edessä ja palvelevan Jumalaa hänen temppelissään, ottaen huomioon Ilmestyskirjan kohdat, joissa annetaan ymmärtää valtaistuimen ja temppelin olevan taivaassa (Ilm. 11:19 ja Ilm. 4:2)?

Ilmaisin keskustelussa näitä pointteja. Sain vastaukseksi, että Israel sukukuntineen tulee tässä ilmeisesti ymmärtää hengellisesti ja vertauskuvallisesti tarkoittamaan kristittyjä. Vertauskuvallinen tulkinta lienee selitys myös temppelille ja valtaistuimelle. Mutta olisiko johdonmukaista tulkita, että 144 000:n kohdalla "valtaistuimen edessä" (Ilm. 14:3) tarkoittaa taivaallista valtaistuinta ja "suuren joukon" (Ilm. 7:9) kohdalla se tarkoittaisi vertauskuvallisesti jotain muuta?

Mielenkiintoinen kysymys, jota en kuitenkaan toistaiseksi vielä esittänyt, olisi koskenut sitä, milloin "taivaan ovi sulkeutui" eli milloin 144 000 luku oli tullut täyteen. Pasi Turunen nimittäin toteaa kirjassaan "Vartiotorni, valtakunta uudessa valossa", että tämä tapahtui vuonna 1935. Mikäli tämä vuosi pitäisi edelleen paikkansa, niin kaikkien nykyään elävien "valittujen" tulisi ilmeisesti olla vähintään noin 83-vuotiaita. Wikipedia tietää kuitenkin kertoa, että tässä kohtaa tapahtui oppimuutos vuonna 2007. Kun aiemmin oli opetettu, että luku oli tullut käytännössä täyteen vuonna 1935 ja tämän jälkeen ainoastaan luopuneiden voideltujen tilalle oli voinut tulla uusia, poistettiin nyt tuon vuoden merkitys ja alettiin uskoa, että täyttymisvuotta ei voida tietää.

Siitä päästäänkin oppiin vuodesta 1914, jolloin Jumalan valtakunnan nykyopetuksen mukaan sanotaan alkaneen hallita. Kysyin, mihin tämä perustuu. Mies sanoi, että sille kysymykselle voitaisiin antaa oma kertansa, mutta selitti kuitenkin lyhyesti sen suuntaisesti, mitä jo tiesinkin.

Saarnivaara kertoo kirjassaan, että vuosi on laskettu lisäämällä 2520 vuotta vuoteen 607 eaa., jolloin Jerusalemin sanotaan lakanneen olemasta. Tällöin uskotaan alkaneen niin sanottujen "pakanain aikojen", jotka sitten olisivat kestäneet 2520 vuotta, kuten Nebukadnessarin mielisairauskin oli kestänyt 2520 päivää, jos vuoteen lasketaan 360 päivää.

On kuitenkin lähes kiistaton tosiasia, että Jerusalemin hävitys ei suinkaan tapahtunut vuonna 607 eaa. vaan todennäköisemmin vuonna 587 eaa. tai 586 eaa., mille Pasi Turunen kirjassaan esittää mittavasti perusteita. Siten vuoden ei pitäisikään olla 1914, vaan 1934 tai 1935!

Entä saiko Jeesus kuninkuutensa Raamatun mukaan vasta vuonna 1914? Jeesus sanoi jo maan päällä ollessaan, että Hänelle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä (Matt. 28:18). Mikäli Raamatussa kerrottu juutalaisten kertoma väite (Ap. t. 17:7) on tosi, saarnattiin Jeesusta kuninkaana jo ensimmäisellä vuosisadalla.

Täten itse suhtaudun tietyllä varauksella Vartiotorniseuran oppeihin, mutta en pelkästään niihin, vaan myös todistajien menetelmään muuttaa oppeja sekä taipumukseen esittää lukuisia pieleenmeneitä ennustuksia.

Huolimatta siitä, että pidän tulkintaa 144 000 taivaaseen menevästä melko huonosti perusteltuna, uskon kyllä itse, että uskovien lopullinen sijoituspaikka voi olla (ehkä taivaan sijaan???) niin kutsuttu Uusi Jerusalem, joka laskeutui taivaasta Ilmestyskirjan mukaan. Mutta asiaa sietää tutkia tarkemmin Raamatusta, ennen kuin voin esittää varmempia päätelmiä siitä, ovatko uskovat lopulta maan päällä vai taivaassa.

Puhelimme vielä jonkin aikaa hengellisistä asioista, ja sain itsekin kertoa omasta uskostani ja uskonelämästäni. Mainitsin hengellisen heräämiseni ja kasteeni Vapaakirkossa, samoin sen, että en enää nykyään kuulu Vapaakirkkoon.

Tulimme puhuneeksi myös helvetistä. Jehovan todistajat (kuten myös adventistit) uskovat niin sanottuun annihilaatio-oppiin, eli että jumalattomien rangaistus ei ole iankaikkinen kärsimys helvetissä, vaan tyhjiinraukeaminen. Itse olen jonkin verran miettinyt asiaa, ja kannatan edelleen klassista iankaikkisen vaivan näkemystä, vaikkakin olen lukenut perusteluja myös sitä vastaan. En ryhtynyt väittämään vastaan miehen sanoessa klassista näkemystä epäraamatulliseksi harhaopiksi, sillä olen juurikin edelleen tietynlainen etsijä tässä kysymyksessä. Miehen perustelut omalle näkemykselleen eivät kuitenkaan olleet järin hyvät. Hän sanoi, että Jumala ei voisi olla rakkaudellinen, jos tuomitsisi iankaikkiseen vaivaan. Minusta taas Hän voi ilmaista rakkaudellisuuttaan juuri siten: että ei päästä tulevaan uskovien loppusijoituspaikkaan mitään pahaa. Mies myös ilmaisi, että synnin palkka on kuolema, ja että tulista järveäkin, jossa synnintekijöiden osa on, sanotaan 'toiseksi kuolemaksi'. Tämä on aivan totta ja raamatullista. Mutta miksi kuoleman, etenkään toisen kuoleman, pitäisi välttämättä ja aina tarkoittaa tiedottomuuden tilaa tai tyhjiinraukeamista? Miksi tällainen oletus, jolla sitten tulkitaan Raamatun kuolema-sanaa?

Pian syvät hengelliset keskustelut olivat ohi ja lähdimme pöytään, jossa oli mehua ja pientä syötävää. Puhuimme historiasta, musiikista, maailman tilanteesta ja muusta kevyemmästä. Se oli mukavaa ja mielenkiintoista juttelua. Emme jatkaneet enää jälkeenpäin sitä, mitä olimme tehneet ennen mehutuokiota, joten lopetimme siltä päivältä aikoen kuitenkin vielä palata keskusteluihin. Mies tarjosi minulle kyydin kodilleni. Automatkalla puhuimme vielä kreikan kielestä. Mainitsin, että minun on tarkoitus aloittaa sen opiskelu, ja mies kertoi, että Jehovan todistajat eivät useinkaan käytä nimityksiä Vanha ja Uusi testamentti, vaan mieluummin heprealaiset ja kreikkalaiset kirjoitukset. Tähän syynä oli se, että osaa Raamatusta ei pidettäisi vanhentuneena. Tietyssä mielessä ihan hyvä ratkaisu, sillä Vanha testamentti on nykyäänkin validia Jumalan sanaa ja se sisältää paljon myös sellaista, mikä kuuluu kristityille.

Juttelimme myös Jumalan nimestä Raamatussa. Nykyisissä käännöksissä hyvin usein on Vanhassa testamentissa esiintyvä Jumalan nimi יהוה käännetty sanalla Herra. Tätä nimi ei kuitenkaan oikeastaan tarkoita, vaan käännöstapa lienee jäänyt kunnioittavasta pelosta mainita Jumalan nimeä laisinkaan ja korvata se sanalla Herra. Joskus sentään Herra saattaa olla muodossa HERRA niissä kohdissa, joissa Jumalan nimi esiintyy. Mutta itse pitäisin hyvänä ratkaisuna käyttää Jumalan nimeä myös eikä tilalla Herra-sanaa. Toisaalta nimen tarkka lausumistapa on tietääkseni enemmän tai vähemmän pimennossa nykyään, mutta sen arvellaan olevan Jahve. Tätä nimeä ei kristittyjen parissa kovinkaan paljoa nykypäivänä kuulla, se saatetaan mainita kuriositeetin omaisesti joissakin oppituntimaisissa Vanhan testamentin käsittelyissä.

Mikä on loppusana ensimmäisestä keskustelusta? Tilaisuus ei ollut niin vaivaannuttava kuin olin ehkä ajatellut. He olivat erittäin mukavia ihmisiä ja tuntuivat olevan aidosti kiinnostuneita asioistani ja iloisia huomatessaan, että olemme monista asioista samaa mieltä. Toki heidän tavoitteensa ja toiveensa keskustelujen suhteen lienee selvä, eli saada minusta Jehovan todistaja. Ja onhan minunkin tarkoitukseni kertoa avoimesti omista näkemyksistäni. Kenties tulevissa keskusteluissa voin kysyä kysymyksiä oppimuutoksista, toteutumattomista ennustuksista.

Kohtaamisia uskontojen hämärissä: Jehovan todistajien "Seurakunnan raamatuntutkistelu", "Teokraattinen palveluskoulu" ja "Palveluskokous"

Eilen kävin toista kertaa Jehovan todistajien valtakunnansalilla. Tiistaina oli näet vuorossa kolme muunlaista kokousta kuin sunnuntaina olleet kaksi. Ajattelin, että haluan nähdä nekin. Hieman tosin epäröin menoa, koska luin etukäteen Wikipediasta, että tiistaiset kokoukset oli suunnattu ensisijaisesti Jehovan todistajille. Toisaalta ulkopuoliset olivat näihinkin kokouksiin tervetulleita, minkä Jehovan todistajien omat sivutkin vahvistivat.

Kävellessäni kohti valtakunnansalia tunsin ahdistusta. En tiedä tarkkaan, mistä se johtui... Epämukavuusalueelleni menemisestä (en välttämättä kovin paljoa pidä sellaisesta huomiosta, että suuri määrä tuntemattomia tulevat luokseni juttelemaan) vai oliko se kenties hengellistä ahdistusta melko vieraan uskonnollisen yhteisön pariin menemisestä? Joka tapauksessa olin rohkea ja menin sisälle.

Samanlainen kuvio toistui kuin sunnuntainakin. Kohtasin miltei heti miehen, jonka olin sopinut tapaavani myöhemmin, sain jälleen hyvän vastaanoton. Käsipäivätkin tuli sanottua monen kanssa. Mies antoi minulle ohjelman ja selitti tilaisuuksien kulkua. Sain myös ensimmäisessä osiossa käsiteltävän kirjan (Lähesty Jehovaa) ja laulukirjan. Väkeä tuntui olevan enemmän kuin sunnuntaina.

Aluksi laulettiin laulu 58 teemalla "Vihkiytymisrukous (Matteus 22:37)". Sen jälkeen tuli rukous, jonka alussa oli Jehova-nimi ja lopussa amen.

Ensimmäisessä osiossa, "Seurakunnan raamatuntutkistelussa", käytiin siis läpi kirjaa, joka ei ollut Raamattu, mutta joka sisälsi jonkin verran Raamatunpaikkojen viitteitä. Otsikkona oli Jehovan palveleminen "koko voimasta". Systeemi meni hyvin samaan tapaan kuin Vartiotornin tutkistelussakin: edessä eräs luki kirjasta kappaleita ja sitten oli kyselyä ja yleisön vastailua. Jälleen vastaukset olivat hyvin linjassa kirjan kanssa.

Käsiteltävän aiheen sisältö oli seuraavanlaista: Toteamus, että rakkaus saa meidät täysin määrin osallistumaan kristilliseen sananpalvelukseen; kokosieluisen palvelemisen määrittelyä; sen toteaminen, että ei ole aiheellista verrata itseä toisiin; ihmisten erilaiset resurssit. Varsinaisten kappaleiden lisäksi kirjassa oli "Kysymyksiä mietittäväksi" -laatikko, jossa oli Raamatun kohtien viitteitä ja kysymyksiä.

Kun eräs laatikon ilmoittama Raamatun kohta luettiin mitä ilmeisimmin Uuden maailman käännöksestä, jokin pisti korvaani suuresti. Kun Raamatussa 1933/38 kerrotaan kohdassa Ap. t. 8:15, että Pietari ja Johannes rukoilivat heidän edestänsä, että he saisivat Pyhän Hengen, Uuden maailman käännöksessä kerrotaan siitä, että saadaan pyhää henkeä. En ole varma, salliiko Raamatun kreikka kummatkin käännöstavat, mutta minulle tällainen käännös toi mieleen Jehovan todistajien opin siitä, että Pyhän Hengen ajatellaan olevan persoonaton voima Jumalan yhden persoonan sijaan.

Jokin kuitenkin jäi mietityttämään. Onko johdonmukaista ajatella, että persoonaton voima (tai vaikkapa sähkövirta, johon Jehovan todistajat tietääkseni Henkeä vertaavat) opettaa ja muistuttaa (Joh. 14:26), todistaa (Joh. 15:26), johdattaa, kuulee, puhuu ja julistaa (Joh. 16:13) ja että sen annetaan ymmärtää omaavan mielen (Room. 8:27)! Pyhä Henki käyttäytyy sillä tavalla, että siitä tulee todella helposti persoona mieleen.

Kun lukija oli lukenut viimeisen osuutensa, häntä kiitettiin ja hän lähti pois samaan tapaan kuin sunnuntaina, ja sitten esitettiin viimeinen kysymys. Raamatuntutkistelun loputtua oli vuorossa "Teokraattinen palveluskoulu", joka oli kenties kiintoisin osio. Tässä kokouksessa käsiteltiin aluksi Raamattua ja sitten tehtiin "tehtäviä". Kokouksen tarkoitus oli ilmeisesti se, että tietyt Jehovan todistajat saivat valmennusta julkista puhumista varten, niin kuin Wikipedia asian ilmaisee. Palveluskoulun tapahtumat eivät tosin ihan heti auenneet minulle.

Aluksi siis eteen meni eräs mies, joka selosti jonkin aikaa 4. Mooseksen kirjan alusta, joka oli ilmeisesti senkertainen Raamatun kohta. Lukuja ei kuitenkaan luettu, vaan puhuja keskittyi kertomaan siitä. Tämä puhe ei kestänyt kovinkaan kauaa (mainittakoon, että Valtakunnan palveluksemme -lehtisessä, jossa ohjelma oli, eri vaiheiden kestot oli mainittu melko tarkasti, esimerkiksi "10 min" tai "korkeintaan 4 min").

Ihmiset saivat esittää ajatuksia Raamatun kohdasta. Muutamia tuotiin julki, ja sitten mentiin "Tehtävään 1." Se oli lukutehtävä, eli eräs kävi lukemassa tietyn Raamatun paikan edessä. Sitten toinen nosti esiin positiivisia kommentteja tästä lukemisesta. (Suunnilleen tässä kohtaa muuten huomasin, miten tarkkaan organisoitu tilaisuus oli: lukuisten puhujien lisäksi tilaisuudessa ilmeisesti oli jopa mikrofonin asettelijan tehtävä, jonka tekijä laittoi mikin oikealle korkeudelle puhujan vaihtuessa).

Toisessa tehtävässä kaksi naista meni istumaan hieman sivuun salin etuosaan, jossa oli pöytä ja tuolit. He kävivät keskustelua aiheesta "pelastuvatko kaikki vai kaikenlaiset" ihmiset. Keskustelun edetessä hämmästyin suuresti, että toisella naisella vaikutti olevan 30-luvun Vanha Kirkkoraamattu Uuden maailman käännöksen sijaan! Mutta sitten ymmärsin, että kyseessä oli kaiketi jonkinlainen näytelmä. Tässä kohtauksessa lopulta annettiin ymmärtää, että Kirkkoraamatun käännös oli käsitellyssä kohdassa epätarkempi kuin Uuden maailman käännös. 30-luvun Raamattua käyttänyt nainen kysyi lopussa toiselta, joka oli selittänyt hänelle aihetta, että mitä uskontoa tämä edustaa. Toinen vastasi, että hän on Jehovan todistaja. Kohtauksen sanoma lienee ollut, että jos eteen tulee epäselvä Raamatunkohta, niin tulee ottaa useita muita aihetta käsitteleviä Raamatunkohtia ja tulkita niiden valossa.

Tehtävän 2. jälkeenkin suorittajia kehuttiin. Tehtävässä 3. oli puhe aiheesta "Miten syytökset käsiteltiin heprealaisen ja Rooman lain alaisuudessa?". Senkin jälkeen toistui sama myönteisten huomioiden esilletuominen.

Viimeisen kokouksen nimi oli "Palveluskokous". Ohjelman mukaan aloitettiin laululla 89 (Jehovan lämmin pyyntö: "Ole viisas, poikani" (Sananlaskut 27:11)). Eteen asteli jälleen mies, joka kertoi jotain sellaista, että osa-aikaiseen tienraivaukseen oli nippu anomuksia. Nimiä lueteltiin. "Tienraivaaja" on tietojeni mukaan arvostettu titteli, jolla nimitetään Jehovan todistajaa, joka tekee tietyn tuntimäärän lähetystyötä kuukaudessa.

Sitten mentiin ensimmäiseen ohjelman mukaan kymmenen minuutin pituiseen osaan, jonka aiheena oli "Oletko valmistautunut uuteen kouluvuoteen?". Jälleen oli aluksi puhe ja sitten kysymyksiä ja vastauksia. Käsiteltiin kiintoisaa kysymystä: Millaisia haasteita koulussa kohdataan? Ihmiset kertoivat niitä liudan. Haaste uskaltaa olla erilainen, joukon paine, kieltäytyminen tupakoinnista, päihteiden käytöstä ja perjantai-illan vapaa-aikana koulukavereiden kanssa kaupungille lähtemisestä, milloin on koulunvaihdon jälkeen luontevaa kertoa olevansa todistaja, juhlapyhien viettämättä jättäminen...

Toinen osa oli seurakunnan sihteerin haastattelu, joka toimitettiin sivustalla. Sain tietää, että jokaisessa seurakunnassa nähtävästi on yksi sihteeri, jonka tehtäviin kuuluu ainakin yhteystietojen ylläpito.

Kolmannessa osassa aiheena oli "Ottakaa malliksi profeetat – Sefanja". Tähän liittyen oli Valtakunnan palveluksemme -lehtisessä kirjoitus. Eteen meni taas mies, ja yleisö luki Raamatun kohtia. Tässä kohdalla, niin kuin jo aiemmin, silmiini pisti jokin, joka tietyllä tapaa tuntui leimaavan koko tilaisuutta. Se asia olivat teot.

Lähesty Jehovaa -kirjassa oli lukenut eräässä kohdassa: "Muista, että Jehova on hyvillään, kun annat parasta, mitä voit – mitä sielusi voi – antaa.". Muistaakseni Valtakunnan palveluksemme -lehtisessä oli vieläpä seuraavanlainen kirjoitus: "Etsimme vanhurskautta viettämällä moraalisesti puhdasta elämää."

Lopulta laulettiin vielä laulu 70 (Varmistautukaa tärkeämmistä asioista (Filippiläisille 1:10)) ja rukoiltiin. Tilaisuuden jälkeen toistui sama kuin tullessani, lukuisia kättelyjä. Juttelin vielä joidenkin ihmisten kanssa ja silmäilin pöydäntapaista, jolla oli julkaisuja, sekä ilmoitustaulua. Pian kuitenkin pujahdin pois.

Olin saanut tällä kertaa matkaani jo mainitut kirjat Lähesty Jehovaa ja Laulakaa Jehovalle (laulukirja). Kenties tutustun sopivalla ajalla ainakin ensimmäiseen. Sen sijaan en tiedä, tulenko enää vähään aikaan käymään kokouksissa. Tällä hetkellä minusta tuntuu, että tämä riittäisi, mutta toki tahdon palata, jos Jumala niin tahtoo. Suunnannen kuitenkin valtaosan Jehovan todistajia varten suunnittelemastani ajasta kohti kotikeskusteluja.

Siunausta lukijoille!

Kohtaamisia uskontojen hämärissä: Raportti Jehovan todistajien "Raamatullisesta puheesta" ja "Vartiotornin tutkistelusta"

Myrskysi. Sadetta tuli rankasti, en muista ihan äsken nähneeni sellaista kaatosadetta. Mutta tiesin, että oli tullut päivä, jolloin menisin käymään Jehovan todistajain Valtakunnansalilla. Olin aiemmin käväissyt rakennuksen lähistöllä ja iskenyt silmäni ovessa olevaan lappuun, jossa kerrottiin tilaisuuksien ajankohdat. Siispä näin hetkeni koittaneen.

Täysin valmistautumattomana en tätä matkaa halunnut tehdä. Kesän mittaan olin lukenut lukuisia kirjoja Jehovan todistajista, näissä kirjoissa oli edustettuna monta vuosikymmentä, ja niissä tehtiin kriittistäkin analyysia tästä uskonnosta. Omaksuttuani suuren tietomäärän perehtymiseni seurauksena koin, että olin valmis katsomaan, mitä tuleman pitää. Hyvin todennäköisesti kohtaamiset eivät jäisi vain tilaisuudessa käymiseen, ajattelin. Ja itse asiassa halusinkin, että eivät jäisi.

Rukoiltuani lähdin siis menemään. Vielä ulkona ollessani, jo nähdessäni lukuisat autot Valtakunnansalin edustalla, käännyin Jumalan puoleen. Sitten astuin sisälle suorittaakseni tiedustelukäynnin tuohon maailmaan.

Rakennuksessa oli lukuisia ihmisiä keskustelemassa keskenään. Eipä kulunut kauaakaan, kun minulle tultiin jo juttelemaan, kuten olin arvellutkin. Hymyilevät ihmiset tekivät selväksi, että olin tervetullut. Minulta kysyttiin, olinko kastunut, ja hetken päästä jo ohjattiin istumaan salin puolelle. Valitsin takimmaisen rivin.

Tila oli melko yksinkertainen, etuosassa oli verhot, joiden edessä muistaakseni jonkinlainen puhujanpönttö. Seinällä oli kirjoitus: "Tulkoon sinun valtakuntasi." ja suluissa Matt. 6:10. Minulle tuotiin pian Vartiotorni-lehti sekä laulukirja. Sain kuulla myös tilaisuuden kulusta, ja selveni muun muassa se, että salin takaosassa olevassa huoneessa (josta näki saliin, jossa istuin) käytettiin englanninkieltä. Vartiotorni määrittelisi tilaisuuden jälkimmäisen osan kulkua ja sisältöä lauluja myöten (ne oli painettu lehden kanteen).

Millainen ensivaikutelmani oli? Sain "normaalin" vaikutelman, jos näin voi sanoa. Tarkoitan sitä, että asioista vähemmän tietävä olisi todennäköisesti voinut kuvitella tulleensa melkein mihin tahansa vapaiden suuntien tyyppiseen kirkkoon. Penkkirivit, iloisesti juttelevat ihmiset, laulukirjat ja niin edelleen. "Poikkeuksellisuutta" ei silmiini osunut niin paljoa kuin olin odottanut. Huomionarvoista oli kuitenkin se, että merkille panemillani naisilla oli yllään hameet ja suurella osalla miehistä hienot vaatteet solmioita myöten.

Aluksi oli laulu. Laulajat nousivat seisomaan laulujen aikana. Itse istuin tehden muistiinpanojani ja silmäillen sylissäni olevaa aineistoläjää. Laulun jälkeen rukoiltiin käyttäen Jehova-nimeä. Sitten olikin jo ensimmäistä osiota leimaavan puheen vuoro. Mies meni eteen ja alkoi puhua aiheesta valta ja vallankäyttö. Puheessa ei ollut paljoakaan merkittäviä eroavaisuuksia perusopetuspuheeseen, jollaisia kuulee vaikkapa Vapaakirkon tai helluntaiherätyksen jumalanpalveluksissa. Puheessa oli aihealueet: maalliset vallanpitäjät, valta perheessä ja seurakunnan vallankäyttö. Jokaista käsiteltiin lyhyehkösti. Otettiin esimerkkejä koulumaailmasta sekä ruumiimme vallankäytöstä meihin (itse asiassa ymmärsin, että Jehova käytti valtaansa meihin ruumiin kautta esimerkiksi herättäen ruumiin kautta tarpeita nukkua ja syödä). Jehovan sanottiin myös säätäneen painovoimalain ja moraaliohjeet.

Viranomaisten vallankäytön kohdalla ilmeni selkeä halu noudattaa viranomaisten määräyksiä, kunhan ne eivät ole ristiriidassa Jehovan ohjeiden kanssa. Perheen kohdalla korostettiin sitä, että mies on naisen pää, mutta hänen tulee kuunnella vaimoaan. Ja lapsillekin oli omat neuvonsa. Seurakunnan vallankäytön kohdalla puhuttiin siitä, että seurakunnan paimenuus on vanhimmilla.

Itse asiassa suuri osa puheen sisällöstä oli sellaista, johon minun on uskossani helppo yhtyä, jos Jehovan kohdalla ajatellaan Raamatun Jumalaa. Muutamia erikoishuomioita kuitenkin teen. Ensimmäisenä on se, että kun puheessa mainittiin Raamatunpaikkoja, ne luettiin käsittääkseni Jehovan todistajien omasta Raamatun käännöksestä eli niin kutsutusta Uuden maailman käännöksestä. Tämän vuoksi kohdat kuulostivat minusta oudoilta. Esimerkiksi kohdassa Room. 13:1 mainitaan olemassa olevien valtojen olevan suhteellisissa asemissaan Jumalan asettamina. Ilmausta suhteellisista asemista en löydä Raamatun alkutekstistä. Olen tietoinen siitä, että Uuden maailman käännöstä ei arvosteta kovin laajalti muiden kuin Jehovan todistajien keskuudessa, sillä sen katsotaan poikkeavan alkutekstistä erityisesti niissä kohdin, joissa alkuteksti ei välttämättä tue liikkeen opetusta.

Toinen asia, mitä mietin, liittyi ajatukseen puheen alussa, että vallanpitäjät voivat joskus käyttää valtaansa väärin. Ilmeisesti tällä viitattiin maallisiin vallanpitäjiin. Mutta päteekö sama Jehovan todistajien hallinnon suhteen? Entä jos se käyttää valtaansa väärin liikkeen jäseniä kohtaan? Onko tällainen tilanne mahdollinen?

Kolmanneksi huomiota herätti seurakunnan vanhimpien kohdalla sanottu asia, mikä, jos ymmärsin oikein, oli ajatukseltaan seuraavanlainen: "Mitä seuraisi, jos alettaisiin miettiä, että ei tuo, mitä vanhin sanoo tai tekee, ole oikein, eikä hän itsekään noudata sitä, mitä sanoo? Se ei olisi hyvä asia."

Puheen lopuksi kerrattiin sisältöä ja sitten puhujalle annettiin taputukset. Siirryttiin Vartiotornin tutkisteluun. Ensin laulettiin Vartiotornin kannessa määritelty laulu 125, jonka otsikko/teema oli mielenkiintoinen: Alistu uskollisesti teokraattiseen järjestykseen (1. Korinttilaisille 14:33).

Vartiotornin osan aiheena oli "Jehova on järjestyksen Jumala". Eteen meni kaksi miestä, toinen luki Raamatun kohdan 1. Kor. 14:33 ja toinen, ensimmäisen pyytäessä, luki kappaleen tai pari Vartiotornin artikkelista. Kaava oli sellainen, että kappaleiden luvun jälkeen ensimmäinen mies esitti kysymyksiä, jotka oli kirjoitettu lehden sivujen alareunoihin. Sitten annettiin puheenvuoro sanomalla "Sisar" tai "Veli" ja henkilön sukunimi. Vastaaja vastasi hyvin usein samaa, mitä Vartiotornista oli juuri luettu, joskus tosin myös lehdessä ilmaistujen tai muiden Raamatun paikkojen perusteella. Kysymykset olivat hyvin yksinkertaisia, ja normaalilla tekstinymmärtämisellä ei pitäisi olla mitään ongelmaa löytää niihin vastauksia artikkelin kappaleesta. Tekstin seassa oli toisinaan suluissa lihavoituja kehoituksia lukea jokin tietty Raamatun paikka, jolloin joku muistaakseni aina luki sen ääneen. Huomasin vähän myöhemmin, että penkkien välissä oli mikrofonit, joihin vastaajat puhuivat.

Rakenteeltaan Vartiotornin tutkistelu oli hyvin samanlainen kuin adventistien Raamatun tutkistelu, joka yleensä edeltää heidän jumalanpalvelustaan. Edessä on ihminen ja erityisen painotuotteen avulla käydään aihetta läpi kysyen läsnäolevilta kysymyksiä. Jehovan todistajilla on ilmeisesti jonkinlainen yhteys adventismiin 1800-luvulla. Edelleenkin kummassakin yhteisössä uskotaan ainakin kadotuksesta samoin: että se on niin sanottua tyhjiin raukeamista, ei ikuista kärsimystä.

Aihe eteni siten, että aluksi puhuttiin Jehovasta ja väitettiin, että Jeesus oli hänen ensimmäinen luomuksensa (minkä suuri osa kristityistä kiistää, sillä he näkevät Jeesuksen olevan Jumala ja syntynyt eikä luotu). Puhuttiin enkelien keskuudessa vallitsevasta järjestyksestä ja maailmankaikkeuden järjestyksellisyydestä (galakseineen, galaksijoukkoineen ja superjoukkoineen), jonka perusteella oli järkevää olettaa, että Jehovan palvelijoiden keskuudessa on järjestelmällinen organisaatio.

Seuraavaksi puhuttiin siitä, miten Jumalan tarkoituksen toteutuminen ihmisperheen suhteen keskeytyi syntiinlankeemuksessa, sitten kerrottiin Nooasta (vedenpaisumuksen alkamisen vuosiluvuksi ilmoitettiin yllättävän tarkasti 2370 eaa.) ja hänen saamastaan suosiosta Jumalan edessä. Myös Vartiotornissa olevia Nooan kertomukseen liittyviä kuvia analysoitiin hyvin yksityiskohtaisesti.

Kerrottaessa Israelin kansasta mainittiin, että järjestyksenä sen parissa oli laki. Sitten kerrottiin Joosuasta ja Jerikon lähelle leiriytymisestä (lehden mukaan vuonna 1473 eaa.), Rahabista, ja mikä on mielenkiintoista, Israelia kutsuttiin tilaisuudessa "silloiseksi Jumalan järjestöksi". Lehden mukaan Jumala hylkäsi tämän kansakunnan ensimmäisellä vuosisadalla, ja kuvaan astui "dynaaminen uusi järjestö, joka keskittyi Jeesukseen Kristukseen, ja hänen opetuksiinsa". Tämän järjestön mainittiin koostuvan Kristuksen opetuslapsista ja alkaneen toimia helluntaipäivänä vuonna 33.

Vielä puhuttiin järjestön tehtävästä saarnata Jumalan valtakuntaa, Jerusalemin hävityksestä vuonna 70 ja kristittyjen vainoista. Mieleeni jäi lehden kommentti, että Jehovan todistajien nykyinen palvonta ja ensimmäisellä vuosisadalla eläneiden kristittyjen palvonta kuulemma muistuttivat toisiaan hämmästyttävästi.

Jäin miettimään, että olisi ollut kiintoisaa kuulla, mikä oli Jehovan järjestö vaikkapa vuosien 313 ja 1870 välillä, ja miten se toimi tuona aikana. Eikö tuo ollut Jehovan todistajien harhaoppisina pitämien katolisen kirkon ja protestanttisten kirkkojen valta-aikaa, jolloin ei heidän opetuksensa mukaan ilmeisesti enää toisaalta toimittu täysin alkuseurakunnan mallin mukaan, mutta vielä ei ollut Vartiotorni-seuraakaan? Miksi hyvin harvat jos ketkään vaikuttavat tuona aikana uskoneen sellaisiin oppeihin, joita Jehovan todistajat ovat modernina aikana opettaneet? Millainen oli "Jehovan järjestön" johto tuona aikana?

Luettuaan Vartiotornista viimeisen kappaleen lukija lähti takaisin istumaan ja häntä kiitettiin. Lopussa oli kertausosio, ja kysyttiin kolme kysymystä. Kokous päätettiin lauluun teemalla Työskentelemme ykseydessä (Efesolaisille 4:3). Melkeinpä heti luokseni tuli jälleen juttelemaan mies, joka oli puhunut minulle paljon ennen tilaisuutta. Sain paperin liikkeen nettisivuista ja vaihdoimme muutaman sanasen. Kuten olin odottanut, nyt koitti hetki, jossa minulle tuotiin mahdollisuus käydä keskustelua Jehovan todistajan kanssa. Suostuin lähtemään käymään todistajan luona.

Katseeni kääntyy nyt tuohon lähitulevaisuudessa, jos Jumala suo, odottavaan keskusteluun. Hän johdattakoon minua puhumaan tahtonsa mukaiset sanat ja antakoon uskon vahvuutta, että en taipuisi sellaisten asioiden edessä, joiden edessä ei kuulu taipua. Vielä en tiedä paljoa siitä, mihin tuo keskustelu, tai todennäköisesti keskustelut, johtavat. Toivon, että johonkin hedelmälliseen, jolla on iankaikkisuusmerkitystä.

Tilaisuudessa Jehovan todistajiin viitattiin kristittyinä, vaikkakaan heitä ei yleensä sisällytetä kristillisyyden käsitteeseen, vaan liikettä pidetään "kristillisperäisenä". On totta, että jos tekisin arvioni liikkeestä vain tämän yhden käynnin perusteella, voisin luultavasti hyvin mieltää sen melko kristilliseksi. Mutta tällaista arviota vastaan puhuu valitettavasti se, mitä olen kirjoista lukenut. Lienen kokemusmaailmassa vasta raapaissut pintaa, ja odotankin, alkaako myös kokemukseni pian antaa samanlaista kuvaa kuin se, mikä perustuu kirjatietoon. Oma aikeeni tämän liikkeen jäsenten suhteen on asettua rehellisesti Raamatun ja kristillisen uskon taakse, mutta ennen kaikkea kohdata rakastavasti Jehovan todistajia, muistaen, miten arvokkaita lähimmäisiä he minulle ovat.

Kokemuksia ja ajatuksia Juhannuskonferenssin tiimoilta

Elämäni olosuhteet olivat vaikuttamassa siihen, että päätin lähteä henkilökohtaisesti tämän vuoden Juhannuskonferenssiin Keuruulle. Kyseessä on suuri tapahtuma, joka järjestetään Isossa Kirjassa. Iso Kirja -opisto voi olla joillekin tuttu, itse olin vähitellen alkanut kuulla siitä uskonelämäni aikana ja jokin aika sitten käväisin paikassa ollessani ohikulkumatkalla. Silloin Iso Kirja oli melko aution näköinen. Juhannuskonferenssin - "konffan" - aikana tilanne oli kuitenkin varsin toisenlainen.

Tapahtuma alkoi keskiviikkona 18.6., mutta itse menin tapahtumaan vasta seuraavana päivänä. Lähdin erään kaverini kanssa teltta mukanamme, tarkoituksenamme yöpyä leirintäalueella. Matka ei kestänyt kauan ja ehdimme kello yhdentoista jumalanpalvelukseen Päätelttaan, kun olimme maksaneet auto- ja telttapaikoista (20 euroa kumpikin). Tapasin toisen kaverini teltassa ja osallistuimme tilaisuuteen. Teltta oli iso, oikeastaan siinä oli ikään kuin yhdistetty kaksi telttaa niin, että ihmisiä mahtui sisälle hyvin paljon.

Menimme pian syömään. Ruokamahdollisuudet paikassa olivat monipuoliset, oli pitsaa, paellaa, makkaraperunoita ja puuroakin. Monella ruokalajilla oli oma telttansa. Lisäksi alueella oli muun muassa Lastenteltta, Ylistys- ja teemateltta, Visioteltta, Missioteltta ja Rukousteltta. Myös rakennuksissa oli katseltavaa.

Mukavimpia asioita konferenssissa oli se, että siellä sai tavata paljon ystäviä ja kavereita eri puolilta Suomea. Itse näin monia kavereita ja oli mukavaa vaihtaa kuulumisia ja joidenkin kanssa viettää enemmänkin aikaa. Toisaalta ikäväkseni sain huomata, että ihmisten kännyköiden yhteydet ilmeisesti huononivat niin paljon, että jos sattui eroamaan kaveristaan sopimatta seuraavaa tapaamista, saattoi kulua paljonkin aikaa, ennen kuin hänet löysi uudelleen.

Konffassa oli jonkin verran myös ylistykseen keskittyviä tilaisuuksia. Itse kävin muutamassa, ja vaikka en kovin nopeasti yleensä "lämpenekään", oli lopulta hienoa saada ylistää Jumalaa. Ylistys- ja teemateltta oli luonnollisesti osuva paikka ylistykselle, mutta siellä tulin kosketetuksi toisellakin tavalla. Eräässä tilaisuudessa puhuttiin riippuvuuksista ja niistä vapautumisesta. Huomasin jälleen itsessäni erään asian, joka sitoo minua, ja joka aina silloin tällöin häiritsee minua suuresti, se on tietynlainen pelko. Suhtautumiseni siihen on usein ollut sellainen, että ajattelen Jumalan käskevän minua lopettamaan pelkäämisen välittömästi ja kun en kuitenkaan uskalla, olen kokenut syyllisyyttä siitä. Tulin kuitenkin ajatelleeksi, että ehkä Jumala ei lähestykään minua tuolla tavalla, vaan voimallisena auttajana, joka kysyy, uskonko että Hän voi vapauttaa pelosta. Ajattelin myös, että luultavasti minussa on jo menossa prosessi pelon voittamiseksi. Minun tulee vain luottaa Jumalaan.

Nuorisojuhlat olivat myös mielenkiintoisia tilaisuuksia, itse pääsin niistä kahteen. Juhlat järjestettiin myöhäisinä ajankohtina suurissa teltoissa ja niissä oli hyvin paljon väkeä. Toinen juhla oli perinteisen oloinen, sisältäen ylistystä ja puheen, muistaakseni myös kuitenkin tanssia. Juhannusyön juhla painottui musiikkiin, mutta jäi lyhyeksi. Edellinen tilaisuus nimittäin oli alkanut rutkasti myöhässä ja niin ei jäänyt nuorisojuhlaan paljoa aikaa, ennen kuin jo viranomaissyistä piti lopettaa noin kello kahdelta yöllä.

Nuorisojuhlaa ennen olimme odottaneet kauan ulkosalla ja mikään lämminhän ei sää ollut. Kylmyys ja ajoittaiset sateet olivat konffassa tyypillisiä tänä vuonna. Mutta itse en enää aikoihin ole ajatellut, että olisi absoluuttisen "huonoja" säitä, sillä pidän Jumalaa säiden säätäjänä, tai ainakaan säät eivät mielestäni ole mitä ovat ilman Jumalaa. Kylmyyteen olin varautunut ja nukuinkin pipo päässä ja moniin vaattekertoihin pukeutuneena.

Eräässä talossa oli laajahko kirja- ja musiikkimyynti, ja minun tulikin käytyä siellä useita kertoja, vaikka en kuitenkaan ostanut mitään. Toisessa talossa oli taidenäyttely ja Uskovaiset nuoret ry:kin oli siellä edustettuna. Facebook-ryhmän Uskovaiset nuoret ohella oli jo ilmeisesti syntynyt yhdistyskin. Itse olin aiemmin ryhmän jäsen, mutta erosin, sillä en kokenut ryhmää aivan ongelmattomaksi oleellisissa asioissa.

Alueella oli myös niin sanottu Gospelrekka, jossa kävi esiintymässä eri artisteja. Myös kuuluisat Pastorit ja Immanuel esiintyivät siinä. Immanuel on saanut selkeää menestystä käsittääkseni myös ei-hengellisessä mediassa. Mikä on tämän voittokulun avain? Sain todistaa yhtyeen suosiota seistessäni Nuortenjuhlassa melkein eturivissä, kun Immanuelin miehet räppäsivät. Yleisö oli melkeinpä kaoottinen pomppiessaan ja meinasin jopa kaatua. En itse välitä räpistä niin paljoa, mutta olen pitänyt Immanuelia musiikillisesti parempana räppinä ja kristillinen sanoma on tietenkin plussaa. Mutta esiintyminen on mielestäni sellaista, että jos sanoja ei ymmärtäisi, niin olisi vaikea käsittää Immanuel hengelliseksi yhtyeeksi. Tämä on vain oma käsitykseni. Lahjakkaita miehiä kuitenkin ja toivon heille Jumalan siunausta ja johdatusta!

Kävin myös eräässä tilaisuudessa, joka oli ikään kuin infoa lähetys- ja opetuslapseuskoulutuksesta ilmeisesti Ison Kirjan tarjoamana. Minua erityisesti mietityttävä asia on Isossa Kirjassa annettavan opetuksen tunnustuksellisuus: miten helluntailaista opetus ja toimintatavat ovat? Kun lähetystyöntekijöitä koulutetaan, oletetaanko heidän perustavan nimenomaan helluntaiseurakuntia ja levittävän helluntailaista opetusta? Toki ajattelen, että pääasia on sielujen voittaminen, mutta hyvin oleellista on myös se, mitä uskoontulleille tehdään, kun he ovat tulleet uskoon. Watchman Neen nimissä olevassa Apostolinen lähetystyö -kirjassa asia on kiteytetty mielestäni hyvin: "Työntekijän ei tule koettaa perustaa sen seurakunnan haaraa, josta hän on tullut, vaan hänen tulee perustaa seurakunta sinne, mihin hän on tullut."

Kuitenkin se, että Jumalan lapsille on tarjolla opintoja Raamatun ja hengellisten asioiden parissa, on minusta hieno ja kehitettävä asia. Mitä enemmän Jumalan Sanan mukaista opetus on, sitä parempi.

Missioteltta oli sikäli omanlaisensa, että sen sisällä oli ständejä, joilla oli edustettuina eri maita ilmeisesti lähetystyöhön liittyen. Myös mielenkiintoisia ruoka-aineita sai teltassa maistella. Itse Suomen Helluntaikirkon nimenkin bongasin teltassa. En ole aivan perillä tämän melko uuden uskonnollisen yhdyskunnan olemuksesta, mutta tietääkseni kaikki Suomen helluntailaiset eivät kuulu Suomen Helluntaikirkkoon. Käsittääkseni yksittäisen paikallisen helluntaiyhteisön itsenäisyys ei enää ole niin suurta, jos se liittyy tähän uskonnolliseen yhdyskuntaan.

Juhannuskonferenssissa mietitytti suuresti se, mihin suuntaan Suomen helluntaiherätys on menossa. Minä en koskaan ole ollut helluntailainen, mutta olen saanut seurata helluntailaisuutta ja helluntailaisia läheltä, minulla on lukuisia helluntailaisia ystäviä ja olen puhunutkin useita kertoja helluntaiseurakunnan tilaisuuksissa. Se kuva, jonka helluntaiherätyksestä sain ensiksi peruskoulussa ja sitten lukiossa, on luonnollisesti kokenut muutosta suuntauksen tultua minulle tutummaksi. Se varhainen ajatus, että helluntailaiset olivat erikoinen lahko, jossa kasteellekin mennään vasta kuin itse halutaan, ja että helluntaiseurakunnissa on tiukka kirkkokuri, koki hienoista muutosta ja muuntautui ajan myötä suureksi kunnioitukseksi liikettä kohtaan ja sen pitämiseksi yhtenä Suomen raamatullisimmista suuntauksista. Toisaalta viime aikoina käsitykseni on jälleen hieman muuttunut ja sen sijaan, että olisin jäänyt vapaiden suuntien piiriin ja pitänyt helluntailaisuutta yhtenä turvasatamanani, olen ikään kuin mennyt eteenpäin kohti tulevaisuutta, jossa ajatteluuni ei enää automaattisesti kuulu helluntailaisuuden pitäminen sinä "kaikista parhaana ja oikeaoppisimpana liikkeenä" yhdessä Vapaakirkon ja baptismin kanssa.

Jonkin verran helluntailaisuutta seuranneena mutta siihen kuulumattomana olen ajatellut, mitkä asiat helluntailaisuudessa ovat enemmän niin sanottuja "helluntaimaneereita", tapoja ja perinteitä, mitkä taas kumpuavat ainakin suoremmin Raamatusta. Raamatun arvovalta toki tunnustetaan liikkeessä edelleen paljon selkeämmin kuin kokemukseni mukaan monessa muussa kirkossa tehdään, mutta olen ollut huomaavinani joitakin kehityskulkuja, jotka tuntuvat hyvin vaikeilta uskoa sen valossa, että olen pitänyt vapaita suuntia "vanhoillisempina" liikkeinä. Kuitenkin tunnustuksena haluan sanoa, että arvostan suuresti sitä Jumalan valtakunnan työtä, jota helluntailaiset ovat Suomessa tehneet. Olen Jumalalle kiitollinen siitä, miten paljon liikkeen sisällä on oikeita uskovaisia, jotka palavat Jumalalle ja haluavat palvella häntä. Sisimmässäni on kuitenkin myös rauhattomuutta, joka koskee yhtäältä maallistumisen sekä liiallisen suvaitsevaisuuden ja vapaamielisyyden (nämä eivät ole sopivina määrinä huonoja asioita) tuomaa uhkaa helluntailaisille, ja toisaalta kuitenkin myös sitä, että perinteisiin ja pinttyneisiinkin käsityksiin kiinnitytään liikaa, nimittäin sellaisiin, joille ei ehkä löydykään tukea Raamatusta.

Mutta minun osani on rukoilla helluntailaisten ja kaikkien Suomen uskovaisten puolesta, ei heidän yläpuolellaan, vaan heidän veljenään, itse apua, siunausta ja varjelusta suuresti tarviten. Mitä olisimme ilman Jumalaa ja toisaalta kuka voi vastustaa meitä, jos Jumala on kanssamme?

Juhannuskonferenssista lähdin lauantaina, minulle jäi siitä pääosin hyvä maku, enkä halua sulkea pois mahdollisuutta mennä toistekin. Leirielämä ja suuret tapahtumat tosin yleensä stressaavat ja kiihdyttävät minua tunteellisesti, mutta konffassa tunsin oloni yleensä kohtuullisen hyväksi. Sain nähdä kavereitani ja mikä tärkeämpää, koen, että Jumala pääsi koskettamaan minua ja puhumaan minulle. Tästä on hyvä jatkaa.

Madeira - helmi valtameressä

Kirjoitin blogikirjoituksen tästä hienosta matkasta, joka sai sisältyä elämääni. Hyviä lukuhetkiä!

Matka alkoi torstain puolella, kun lähdimme ajamaan kohti Helsinki-Vantaan lentoasemaa. Lennon oli muistaakseni tarkoitus lähteä aamuviiden jälkeen, joten matkaan tuli lähdettyä jo yöllä.

Saavuimme asemalle hyvissä ajoin, sisällä ei ollut vielä paljoa ketään mentyämme sinne. Istahdin odottamaan penkille ja pelasin shakkia kännykälläni. Hiljaa ihmisiä alkoi kerääntyä sisään. Lähtöselvitys hoitui ilmeisesti ainakin osaksi koneen avulla. Mentyämme turvatarkastuksesta läpi etsimme ruokapaikan.

Lento oli myöhässä, joten odotusaikaa jäi yllin kyllin. Lopulta pääsimme sisään TAP Portugalin koneeseen. Alkoi tuntien pituinen lento, aluksi liihoittelisimme Lissaboniin, sitten vielä noin tuhat kilometriä eteenpäin Madeiralle.

Lento tuntui keskivaiheilla kauhealta. Olimme kai jossain Ranskan yläpuolella, kun ilmeisesti ajauduimme myrskyyn ja alkoi tärinä ja heittelehtiminen. Totesin jälkeenpäin, että tällä lennolla pääsin kenties lähemmäs oksennusta kuin millään aiemmalla.

Lissabonissa meidät ohjattiin uudelle lennolle, sillä myöhästymisemme takia emme ehtineet edelliselle. Kaikki sujui hyvin ja eteenpäin matka oli tasaista. Katsoin koneen ikkunasta ja nähdessäni Porto Santon saaren, tiesin, että naapurisaari Madeira ei enää ollut kaukana. Lensimme meren yllä yllättävänkin kauan, ja sitten kiitorata alkoi ikään kuin tyhjästä. Tömähdimme Madeiralle ja astelimme ulos lämpöiseen säähän.

Horisontissa Desertassaaret

Lentoaseman edustalla loin katseeni merelle ja näin toiset Madeiraan kuuluvat saaret, Desertassaaret. Nämä saaret muodostuvat kolmesta pääsaaresta, jotka näkyivät asemalle vierekkäin. Niistä vasemmanpuoleisimman eli pohjoisimman pohjoispuolella näin kapean ja korkean kallion, joka kohosi merestä vähän kuin masto.

Lastasimme matkalaukkumme bussiin, joka vei meidät Madeiran pääkaupunkiin Funchaliin. Se matka hotellille oli maisemien suhteen vallan muuta kuin aiemmilla lomilla. Näin vavahduttavan kauniita rotkoja ja jyrkkiä, vihreitä rinteitä. Menimme välillä tunnelien läpi, välillä olimme silloilla. Funchalin kaupunki avautui silmillemme bussin ajaessa korkealla ja näkymä oli kaunis.

Ylitimme sillan, jonka korkeus avautui paremmin vasta sitten, kun hetken kuluttua ajoimme sen alitse läheten keskustaa.

Tultuamme pysäkillemme kuski oli erittäin huomaavainen ja opasti meitä. Suuntasimme majoituspaikkaamme Pestana Casino Parkiin ja saimme todella huomata, että kyseessä oli viiden tähden hotelli. Laukkumme noudettiin tultuamme sisään ja meille tarjottiin lasilliset receptionilla. Huoneista avautui parvekkeelta merinäkymä ja laukkummekin löysivät oikeaan osoitteeseen.

Hotellimme Pestana Casino Park

Alku oli ollut raskas, joten kävelimme vain hiukan hotellin lähistöllä ja kävimme syömässä melko kalliissa, mutta hyvässä ruokapaikassa, kun se jälleen aukeni (ilmeisesti Madeiralla on yleinen sellainen käytäntö, että osa päivästä ollaan kiinni).

Seuraavan päivän alussa saimme syödä monipuolista ja kattavaa aamiaista salissa, josta näkyi ulkouima-allas ja meri. Aloitimme kiertelyn kaupungissa ja käppäilimme hotellin lähellä olevassa puistossa ja aloimme lähestyä keskustaa. Minä halusin käydä paikallistamassa "English Churchin", kirkon, josta olin lukenut netistä. Olin aikeissa vierailla kirkossa rukoustilaisuudessa, joita järjestettiin viikolla. Kirkko ei ollut kaukana, löydettyämme sen kävimme sisällä. Jatkoimme eteenpäin jyrkkää katua ja ylhäältä saimme mukavan näkymän Funchaliin.

Näkymä English Churchille alhaalta...

... ja ylhäältä.

Mutkittelimme kaupungissa ja napsin valokuvia kamerallani.

Tästä kuvasta saanee jonkinlaisen käsityksen teiden jyrkkyydestä.

Saavuimme jonkin ajan kuluttua köysiradan aloitusasemalle lähellä meren rantaa. Päätimme mennä kyytiin. Kokemus oli hieman jännittävä, varsinkin, kun rata nousi paikoin hyvin kauas maasta. Mutta näkymät olivat jälleen kerran hienot ja nautin kyydistä. Jalkamme laskimme maahan Montessa, joka on muutamia satoja metrejä merenpintaa korkeammalla.

Ylhäällä meitä odotti valokuva, joka oli napattu köysiratamatkan alussa. Lisäksi meille oli ilmainen tuote matkamuistomyymälässä ja saimme maistella Madeira-viiniä ja hunajakakkua, jotka olivat hyvän makuisia. Ylhäällä Montessa oli viileämpi kuin alhaalla. Vietimme tovin tässä mukavassa paikassa, kävimme Monten kirkossa, jonka etualalla oli Itävallan viimeisen keisarin Kaarle I:n patsas. Keisari oli viettänyt saarella aikaa elämänsä loppupuolella.

Kirkko

Kirkon alapuolella oli katu, jolla oli paljon olkihattuisia miehiä. Montesta pääsi laskemaan alas katua pitkin ikään kuin eräänlaisella istuimella/kelkalla, jota ohjasti kaksi miestä. Tuohon vinhaan kyytiin en kuitenkaan itse mennyt.

Syötyämme ja juotuamme palasimme takaisin alas. Kävelimme itäiseen Funchaliin, jossa näimme paljon hienosti maalattuja ovia. Palasimme takaisin Tuomiokirkon kohdalle ja kävimme pikaisesti sisällä, otaksuin, että messu alkaisi pian. Sisällä kuului ääntä, joka tuli kai rukouksesta. Puhe oli hyvin Maria-keskeistä, tihein väliajoin erotin sanat "Santa Maria".

Menimme rantaan ja kävelimme aika lailla sen myötäisesti kohti hotellia. Madeiralla oli paljon katuja, jotka oli päällystetty mustavalkoisin kivin. Muistan eräässä sarjakuvassa nähneeni Rio de Janeirossa samanlaista katua.

Ennen kuin menimme hotelliin, tallustelimme aallonmurtajalla olevaan linnoitukseen, jonka nimi lienee O Forte de São José. Linnoituksen katolta näki merta mukavasti ja toisella puolella oli ikään kuin jäljitelmä Kolumbuksen laivasta, mutta mielenkiintoisin asia paikassa olivat mielestäni sen kissat. Katolla oli monta ihanaa kissaa, joiden seurassa oli mukava viettää iltahetki.

Seuraavana päivänä hyppäsimme linja-auton kyytiin ja lähdimme kierrokselle. Seudulla kulki ainakin kaksi sightseeing-tyyppistä bussia, keltainen ja punainen. Me valitsimme punaisen, siinä nimittäin oli ainakin suomenkielinen selostus.

Bussi lähti viemään meitä länteen päin. Siellä sijaitsi Câmara de Lobos, joka on Funchalin naapurikunta. Meren rannalla oli kalastajakylän mieleentuova pienehkö keskittymä, joka oli jyrkkien rinteiden ympäröimä. Näimme paljon banaaniviljelyksiä. Lännessä näkyi huimaavan korkea rantakallio, joiden tienoille ajan myötä pääsisimme.

Palasimme takaisin rantaa enemmän mukaillen ja seuraavaksi oli vuorossa kiertoajelua Funchalissa. Kiertelyn jälkeen hyppäsimme kyydistä ja menimme keskustan seudulla olevaan puistoon, jossa oli kukkivia kasveja ja erään "Libertadorin" patsas.

Myöhemmin päätimme lähteä kävelemään kohti hiekkarantaa nimeltä Praia Formosa, jonka olimme nähneet linja-autosta. Paikka oli kuitenkin jonkin matkan päässä, joten pysähdyimme hieman yli puolimatkassa paikkaan, josta näkyi meressä oleva kallio, luulen että se oli Ilhéu do Gorgulho.

Palasimme takaisin punaisella linja-autolla (meillä oli oikeus käyttää noita busseja kahtena päivänä). Kävelimme vielä jonkin verran kaupungilla, kunnes menimme takaisin hotellillemme. Aika lähellä majapaikkaamme oli muuten Cristiano Ronaldo -museo, onhan kyseinen jalkapalloilija Madeiralla syntynyt.

MUSEU CR7 (Cristiano Ronaldo -museo)

 Seuraavana päivänä hurautimme jälleen Câmara de Lobosiin. Jäätyämme bussista saimme lähes heti taksin. Minä yritin ääntää oikein kohteemme. Kyseessä oli Cabo Girão, korkea kallio. Jo taksimatka oli, kuten arvata saattaa, huisi ja hieman jännittävä. Eräällä korkealla kohdalla taksi pysäytti, ja pääsimme kuvaamaan jo siinä.

Saavuttuamme yläilmoihin oli vuorossa itse näköalatasanne. Läpinäkyvän lattian läpi sitä huomasi, että olimme aika korkealla. Lukemakin oli laatassa ilmoitettu: 580 metriä merenpinnan yläpuolella.

Palasimme takaisin alas ja vietimme hetkisen Câmara de Lobosissa. Emme saaneet kosketusta mereen, vaikka olisimme halunneet, mutta ihailimme kallioiden reunustamaa lahtea jonkin aikaa, kunnes olikin jo aika hypätä taas linikan kyytiin.

Rantaa Câmara de Lobosissa

Emme kuitenkaan menneet aivan hotellille asti. Aioimme nimittäin etsiä levadan ja kävellä sen viertä pitkin. Levadat ovat saaren kastelujärjestelmiä, kapeita virtoja, joiden vierellä kulkevat huoltoreitit soveltuvat kuulemma hienosti kävelyyn. Levadoista onkin tullut turistikohteita.

No, kävelimme hetken kohti paikkaa, jossa levadan piti karttamme mukaan kulkea. Sen löytäminen kuitenkin osoittautui hankalaksi. Emme huomanneet lähes minkäänlaisia kylttejä tai opasteita, mikä saattoi tosin johtua siitäkin, että emme aloittaneet aivan levadan alusta. Kun luulin, että olimme paikallistaneet levadan alkupätkän, jäimme miettimään, missä se sitten jatkuisi tuloväylämme toisella puolen. Pian näimme kävelijöitä, jotka tulivat pitkin sen oletetun alkupätkän reittiä, päätimme lähteä seuraamaan heitä. Jospa he löytäisivät jatkopaikan.

Ja niin todella kävi. Löysimme levadan kuvaannollisesti puskan takaa, eikä sitä pystynyt kovin helposti näkemään sinne, mistä olimme tulleet. Oli miten oli, lähdimme sitten kävelemään tätä kapeaa reittiä myöten ja saimmekin ihan mukavan ja maisemarikkaan lenkin.

Onko tutun näköinen kallio?

Uuden päivän koitettua oli aika lähteä hieman kauemmas. Olimme nimittäin ostaneet automatkan niin sanottuun Nunnalaaksoon, oikealta nimeltään Curral das Freiras. Sitä ennen olin kuitenkin päättänyt lähteä käymään English Churchissa aamurukouksessa. Lähdin hyvissä ajoin kävelemään ja perillä huomasin, että portti pihalle oli kiinni. Noin klo 9 se tultiin avaamaan, astelin sitten sisälle ja menin rakennukseen. Päättelin, että kyseessä oli anglikaaninen kirkko.

Tilaisuus ei ollut kovin pitkä. Havaitsin siinä selkeän kaavan, joka vaikutti tutunoloiselta. Raamatunkohtia luettiin muistaakseni useampia, tilaisuus sisälsi myös esirukousta ja Lord's Prayerin. Jäin istumaan penkkiin ja mies, ilmeisesti pastori, sanoi minulle, että saisin viipyä, kirkko olisi auki koko päivän. Ennen lähtöä kiersin kirkon. Sen ympärillä oleva piha oli kaunis.

Kahden hujakoilla oli sitten automatkan vuoro. Meidät tultiin hakemaan hotelliltamme pikkuiseen bussiin, jossa matkalle lähti meidän lisäksemmekin muutama ihminen. Kuljettajamme/oppaamme oli todella mukava, asiansa osaava huumorimies.

Pysähdyimme aluksi lähellä paikkaa, jossa punainen bussikin oli pysähtynyt. Paikan nimi oli Pico dos Barcelos ja sieltä sai hyvät näkymät Funchalin kaupunkiin.
 

Sitten aloimme hiljalleen loitontua kaupungista - ja merenpinnasta. Pian ajoimme jo serpentiiniteillä nousten yhä korkeammalle. Näimme vihreitä metsiä, ja pilviin tultuamme maisema alkoi vaikuttaa salaperäiseltä. Pysähdyimme pikaisesti tasanteella, josta ei tosin näkynyt kuin ajoittain suuresti jotain muuta kuin pilviä, ja sitten jatkoimme yli kilometrin korkeudessa olevaan Eira do Serradoon. Tässä paikassa oli melko suuri kaupparakennus, parkkipaikka ja reitti, jota myöten pääsi vielä hiukan eteenpäin kävellen. Menin sitä pitkin ja otin paljon kuvia alhaalla näkyvästä Curral das Freirasista.

Koska olimme matkalla juuri mainittuun kylään, oli seuraavaksi laskeuduttava hyvin paljon. Auto ajoi pitkään tunneliin, jonka lopussa kylä jo melkein odotti. Pysähdyimme ja katselin ympärilleni, tällä kertaa sain tähyillä ylöspäin ympärilläni oleville vuorille.

Nautimme kylässä hieman virvokkeita ja käväisimme kirkossa. Paikkaa kutsutaan Nunnalaaksoksi ehkä juuri siksi, että muinoin rannikolla olleet nunnat olivat paenneet sinne merirosvoja. Olihan laakson sijainti hyvin suojaisa.

Paluu oli lähes yhtä vaikuttava matka kuin laaksoon tulo. Kävimme vielä ruokapaikassa ennen kuin vetäydyimme takaisin hotelliin.


Seuraava päivä oli niin ikään kiertoajelupäivä. Tällä kertaa oli vuorossa saaren itäosan kierros. Aluksi ajaa päräytimme Camacha-nimiseen asutuskeskukseen, joka sijaitsi jonkin verran merenpinnan yläpuolella Funchalista itään. Pysähdyimme paikassa lyhyesti, mieleen sieltä jäivät taidokkaat punontatyöt.

Seuraavaksi ajoimme niin sanotusti matkamme huippukohtaan, yhä vain korkeammalle kuin aiemmin tällä matkalla. Saavutimme Pico do Areeiron, joka on yli 1800 metriä merenpinnan yläpuolella ja Madeiran kolmanneksi korkein kohta. Pääsimme pilvien yläpuolelle. Autolla ei voinut kulkea parkkipaikkaa edemmäs, joten nousimme itse loppumatkan. Ympärilläni näin erikoisen näyn, vuoria ja pilviä, jotka peittivät osan niistä. Eräässä kohdassa pilvet näyttivät olevan kuin meri, josta huiput kohosivat. Lisäksi paikalla oli suuri pallomaisen muotoinen rakennus.

Lähdettyämme takaisin alaspäin saavuimme jonkin ajan päästä Ribeiro Frio -nimiseen paikkaan, joka oli jyrkkien metsäisten rinteiden reunustama. Paikassa ei ollut paljoa rakennuksia, mielenkiintoisimpiin kuului mielestäni kalanviljelylaitos, jonka pihalla kävimme kävelemässä ympäristöön sointuvien kala-altaiden yhteydessä.

Tämän jälkeen jatkoimme kohti pohjoisrannikkoa. Korkeuserot vaikuttivat sielläkin olevan suunnilleen yhtä suuret. Pysähdyimme korkealle paikalle, josta sai katsella kauniita maisemia: meri oli vasemmalla puolella ja oikealla näkyi vehreä saari ja pieni asutuskeskus. Näin sieltä myös Porto Santon saaren himmeänä horisontissa. Liskoja oli tässä näköalapaikassa runsaasti.

Sitten oli Santanan vuoro. Tämä kaupunki oli tunnettu erityisesti Palheiro-taloista, jotka olivat värikkäitä, kolmiomaisia ja heinäkattoisia. Santanassa ehdimme tepastella ympäriinsä ja hieman syödä, sillä pysähdys siellä oli pitkä.

Matka jatkui alkupäähän Madeiran saaren itäosan niemeä, jonka nimi oli Ponta de São Lourenço. Tämä paikka oli minusta yksi reissumme kiintoisimmista. Maisemat olivat jylhät ja kallioiset. Lähes pystysuorat kallioseinämät reunustivat saarta mereltä, jonka kuohuvat aallot olivat kauniin väriset. Paikkaan näkyi sekä Porto Santo että Desertassaaret, samoin Madeiran saari ikään kuin "kahdelta puolelta".

Porto Santo

Saari kahdelta puolelta

Seuraavassa paikassa haaveemme toteutui. Pääsimme nimittäin koskettamaan merta hiekkarannalla Machicon kaupungissa!

Oleiltuamme siellä hetken jatkoimme viimeiseen kohteeseen, Kristus-patsaalle, jonka juurelta kykenimme näkemään Funchalin. Tästä rauhallisesta paikasta oli hyvä palata takaisin hotellille.

















Viimeisenä Madeirapäivänä päätin lähteä kävelemään yksikseni. Tein ihan kivan pikku retken sille linnoitukselle, jonka loman alussa olin nähnyt English Churchin lähellä. Jonkin verran reittiä sai etsiä ja se otti voimille, mutta pääsin kuin pääsinkin linnoituksen luo ja oleilin siellä hetken.

Kävelimme vielä jonkin aikaa kaupungilla, kunnes menimme pysäkille odottamaan bussia lentoasemalle. Pitkä matka kohti kotimaata oli melkein valmis starttaamaan. Takana oli hieno loma kenties kauneimmassa paikassa, jossa olen koskaan käynyt. Madeira jää muistoihini omalaatuisena puutarhasaarena ja vuoristoisena kaukaisena saarena, jossa riittäisi mitä luultavimmin uniikkeja seutuja vielä toisenkin matkan tarpeisiin.