Päivittäinen ehtoollinen – ekskursioista hajanaisiin mietiskelyihin

Herra Jeesus sinä yönä, jona hänet kavallettiin, otti leivän, kiitti, mursi ja sanoi: "Tämä on minun ruumiini, joka teidän edestänne annetaan; tehkää tämä minun muistokseni". Samoin hän otti myös maljan aterian jälkeen ja sanoi: "Tämä malja on uusi liitto minun veressäni; niin usein kuin te juotte, tehkää se minun muistokseni".
– Apostoli Paavali, Ensimmäinen kirje korinttilaisille 11:23b–25

Ehtoollinen, Eukaristia, Herran ateria. Kristittyjen pyhä toimitus, joka on inspiroinut ja kummastuttanut monia, saanut kristityt ylistämään Jumalaa ainutlaatuisella tavalla samalla kun sitä koskevat opilliset erimielisyydet ovat jakaneet kirkkoa kerran toisensa jälkeen. Pyhä mysteeri, joka saa aina uudelleen kyselemään, mitä tässä oikein tapahtuu.

Minua on jo kauan kiehtonut katolisen kirkon tapa viettää ehtoollista joka päivä. Pääkaupunkiseudun lukemattomien seurakuntien todellisuus on saanut minut kiinnostumaan siitä, olisiko täällä mahdollista löytää luterilainen ehtoollinen viikon jokaiselle päivälle. Ja tämä osoittautui kuin osoittautuikin täysin toteuttamiskelpoiseksi projektiksi, vieläpä varsin vähällä vaivalla.

Sunnuntaista sunnuntaihin, kahdeksana päivänä, vierailin erilaisissa messuissa ja tilaisuuksissa, jotka sisälsivät ehtoollisen. Tämä on kirjoitus omista kokemuksistani ja minuun vedonneista ja minussa heränneistä teologisista ajatuksista vierailuihini ja ehtoolliseen yleisesti liittyen. Kirjoitus on syntynyt pitkän ajan kuluessa: karkeasti ilmaistuna mitä kauemmas tekstin alussa päästään ja mitä myöhäisempi viikon päivä on kyseessä, sitä kauemmas menneisyyteen ovat kirjoittamishetkellä jääneet varsinaiset vierailuni, ja sitä suuremman sijan saa pohdinta ja mietiskely. Teksti ei siten ole perinteinen ekskursioraportti, vaan enemmänkin kokoelma ajatuksia, joiden linkki aikaan ja paikkaan käy yhä häilyvämmäksi.

SUNNUNTAI. ULKONAINEN MUOTO, AISTIT JA KEHOLLISUUS.

Saavun kirkkoon, jossa olen käynyt tasan kerran aiemmin. Niin kuin se silloin vetosi minuun seesteisyydellään ja hartaalla olemuksellaan, niin se tekee nytkin. Se on hyvä, sillä olen väsynyt ja voipunut valvomisen tuloksena. Huomaan tuttuja kasvoja, tervehdin ja rentoudun. On kivaa päästä juuri tänne tänään.

Messu on kaunis, musiikki sisältää ulkomaisia vaikutteita. Saarna on ”eläväinen” ja hyvällä tavalla kehottava. Silti minuun vetoaa lähtemättömästi juuri syntien anteeksisaaminen. Synnintunnustuksen ja synninpäästön merkitys on viikon aikana avautuva minulle aivan uudella tavalla. Katseeni vaeltaa jo tänä kauniina sunnuntaina kirkon risteihin ja Ristiinnaulitun kuviin, joiden sisällön ajattelu tuo lepoa, mutta ei tunnu aiheuttavan niin täyteläistä kokemusta kuin se ehkä voisi. Ehkä sen ei pidäkään.

Teen paljon ristinmerkkejä, lähes joka välissä, jolloin sellaisen voi läntisten tapojen mukaan tehdä. Tällainen tapa minulle on hiljattain muotoutunut. En osaa perustella sitä oikein muuten kuin että pidän uskoni harjoittamisesta myös ruumiillisten liikkeiden kautta. Ristinmerkit ja kumarrukset ovat ikivanhoja tapoja ja koen ne oikealla intentiolla tehtyinä täysin vaarattomiksi, vaikka niitä on protestantismissa aikoinaan kritisoitukin.

Ruumiin merkityksen korostaminen on kuitenkin mielestäni ehdottoman kristillistä. Vanha gnostilainen harhaoppi opetti fyysisen ruumiin pahuutta ja hengen pyrkimystä vapautua siitä. Ollaksemme kristillisiä meidän ei kuitenkaan tule vähätellä ruumistamme, joka on itse asiassa Pyhän Hengen, siis Jumalan, temppeli! Kuinka koskettavaa on, että Jumala arvostaa ruumistamme näin paljon. Ehtoollisessa hän sitten antaa oman ruumiinsa ja verensä meille.

Nautin ehtoollista pienellä alttarikaarella ja poistun takaisin penkkiini. Messun loputtua on kirkkokahvien aika. Minulle jää tilaisuudesta hyvä maku. Toisaalta mietin omaa tilaani: ulkonainen osallistuminen on helppoa, mutta pääseekö sisin mukaan?

MAANANTAI. KELVOTON NAUTTIMINEN.

Missouri Synodin ja Lähetyshiippakunnan uudehko selitetty Vähä katekismus mainitsee ainakin seuraavat ominaisuudet tai puutteet, joiden omaajille ei tulisi jakaa ehtoollista:

• Puuttuva usko Kristukseen ja hänen sanoihinsa: ”Teidän edestänne annettu ja vuodatettu syntien anteeksiantamiseksi”
• Avoin jumalattomuus, katumattomuus ja haluttomuus tehdä parannus syntisestä elämästä Pyhän Hengen avulla
• Anteeksiantamattomuus ja kieltäytyminen sovinnon tekemisestä
• Toisenlainen uskontunnustus
• Kyvyttömyys tutkia itseään (esim. vauvat ja ne, joita ei ole riittävästi opetettu)
  

Matkustan kiireellä bussissa ehtiäkseni messuun. Tiukille menee, mutta ehdin juuri ajoissa. Kontrasti edelliseen päivään on melkoinen: kirkko on paljon suurempi, mutta myös paljon tyhjempi. Ihmisiä on ehkä noin kymmenen.

Istahdan penkkiin ja uppoudun hiljaisehkoon tunnelmaan. Kellot soivat, todellisuudessa aivan lähellä, mutta äänet tuntuvat tulevan kuin jostain kaukaa esiripun takaa. Melodiaa on vaikea hahmottaa rytmillisesti.

Messun kaava on erittäin pelkistetty ja yksinkertainen. Alussa laulamme virttä, joku laulaa hyvin selvästi täysin eri korkeudelta kuin muut. Virsi kuulostaa epävireiseltä, mutta ei ehkä niin pahalta kuin voisi luulla.

Pappi puhuu rohkeudesta nähdä ulkokuoren sisään. Tämä pieni johdatteleva puhe lienee ikään kuin saarnan korvike, sillä varsinaista saarnaa ei messussa ole. Raamatunluvun jälkeen koittaa hiljaisuus, ja se todella on lähes täydellistä hiljaisuutta. Olo on hetken kuin elokuvassa, käännän katsettani eri paikkoihin kirkossa. Kun katson Kristuksen kuvaa, lankeaa samassa kirkas valo lasimaalausten läpi.

Omintakeisen ehtoollisliturgian päätteeksi astelemme alttarille. Kaarelle mahtuvat kaikki ehtoollisvieraat samaan aikaan. Pappi oli sanonut, että tässä tilanteessa korostuu se, kuinka kaikki ihmiset ovat täysin tasa-arvoisia. Kaikki käyvät samalla tavoin saman pöydän ääreen.

Painiskelen sisäisesti: haluanko todella katua? Elämässä joutuu kamppailemaan synnin kanssa tuon tuostakin, mutta tahdonko edes tuota kamppailua? Lopulta kuitenkin saan itseni kohtuullisen vakuuttuneeksi siitä, että todella kadun, ja nautin ehtoollisen. Täysin varma en kuitenkaan voi olla.

Loppusiunaus lauletaan ja pian on aika poistua. Jotenkin vahvana mielessäni on tietoisuus siitä, että Jumala rakastaa minua. Koen jopa lähteväni kirkosta muuttuneena ihmisenä!

Oi, kuinka hauras on ihmisen elämä ja aina valmis syntiin. Tänään tunnustat syntisi ja huomenna jatkat niiden tekemistä. Nyt päätät niitä kavahtaa, ja hetken perästä teet niin kuin et mitään päätöstä olisi tehnyt. Syystä tulee meidän sentähden pysyä nöyryydessä, emmekä milloinkaan saa itsestämme suurta ajatella, kun olemme niin heikkoja ja huikentelevaisia. Pian voidaan myöskin huolimattomuudella menettää, mikä Jumalan armosta suurella vaivalla tuskin on saatu.
– Tuomas Kempiläinen, Kristuksen seuraamisesta (Ensimmäinen kirja, 22:6)

TIISTAI. UHRI.

[S]akramentissa Kristuksen ruumis ja veri ovat ainoa täydellinen uhri, joka on kerran ja kaikkien puolesta uhrattu Jumalalle ristillä ja joka nyt jaetaan meille sakramentissa yhdessä kaikkien niiden siunauksien ja etujen kanssa, jotka tämä uhri on meidän hyväksemme ansainnut.
– Lutheran Church – Missouri Synodi & Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta, Martti Lutherin Vähä katekismus lyhyesti selitettynä (kohta 293)

On taas aika aloittaa ilta messulla. Kyse on jälleen hieman pidemmästä ja runsasväkisemmästä tilaisuudesta minulle tuttujen ihmisten kanssa. On niin levollista päästä tänne hiljentymään ja kiittämään. Ilokseni messussa urutkin yltyvät hetkeksi omaan ylistykseensä.

Kerrotaan, että vuonna 2008 Puolan Sokółkassa tapahtui niin kutsuttu eukaristinen ihme, jossa papilta pudonnut ja myöhemmin veteen säilötty ehtoollisleipä muuttui osittain ihmisen eläväksi sydänlihakseksi. Tapausta on tutkittu tieteellisesti ja se on verraten hyvin dokumentoitu esimerkiksi valokuvilla.

Katson omalla tavallaan rajun näköisiä lasimaalauksia, joissa sydämistä putoaa veripisaroita. Mietin Jeesusta ja hänen sydäntään. Sitä, kuinka täynnä rakkautta hänen sydämensä oli, ja kuinka hänen verensä vuoti minun tähteni. Sitä on niin vaikea käsittää. Miksi Jumala rakastaa minua? Olenko koskaan tätä tajunnut?

Pahoittelen samoja syntejäni yhä uudelleen ja uudelleen, niin kuin monesti teen, mutta koen Kristuksen ikään kuin sanovan: ”Älä enää katso sinne alas synteihisi. Katso ylös, Minuun.”

Ja jälleen kerran ehtoollisella saan omin silmin nähdä hänen ruumiinsa ja verensä, jotka on annettu minun puolestani ja jotka saan kaikesta huolimatta omistaa. Miten Hän onkaan niin hyvä.

Tänä päivänä ensimmäistä kertaa huomaan merkillisen euforian, joka viikon aikana on valtaava elämäni. Vastoin kaikkia realiteetteja tunnen kuin kaikki huoleni olisivat poispyyhityt. Käyn niitä yksitellen läpi, mutta mikään ei satu niin kuin ne aiemmin sattuivat. Totta kai ne ovat edelleen olemassa, mutta jotenkin eivät haittaa samalla tavalla.

KESKIVIIKKO. VELVOITUS.

Mitä hartaampi rakkaus kristittyjen sydämissä on eukaristiaa kohtaan, sitä selvemmin he tunnistavat kaiken lähetystyön päämäärän: Kristuksen tuomisen toisille. Ei vain teorian tai Kristuksen inspiroiman elämäntavan, vaan hänen todellisen persoonansa lahjan.
– Paavi Benedictus XVI

Astelen tuttuun kirkkoon, jonka sisäänkäynnin ylle on kuvattu enkeleitä. Näen tutut kasvot ja pienen ihmisjoukon, noin kymmenen henkeä. On keskipäivä keskellä viikkoa ja juuri sopiva hetki hiljentyä jälleen Herran ruumiin ja veren äärelle.

Tilaisuus on koruton ja lyhyehkö, mutta sisältää kuitenkin saarnan, niin kuin luterilainen messu kai yleensäkin. Luterilaisuus korostaa sanaa ja sakramentteja, joiden kautta Jumalan lahjoittaa armonsa. Jumalan sanaa ei kutsuta yleensä sakramentiksi, koska elimelliseksi osaksi sakramentin olemusta nähdään, että siinä Jumalan sana on yhdistynyt näkyvään aineeseen. Näin Jumala kohtaa ihmisen sekä näkymättömällä että näkyvällä tavalla, siksi Jumalan sana Raamatussa ja ehtoollinen ovat luterilaisen messun kaksi ”polttopistettä”.

Sanan saarna käsittelee tällä kertaa jo tutuksi tullutta kirkkovuoden teemaa lähimmäisestä. Jos minulla on varaa ja lähimmäiseni on puutteessa, tulee minun auttaa häntä. Vaatimus voi tuntua raskaaltakin.

Mutta kun löydän itseni ehtoollisjonosta ensimmäisenä, jolle sakramentti jaetaan, niin näkyy tuo vaatimus aivan uudessa valossa. Jos näet minä olen täysin armosta saanut Kristuksen ruumiin ja veren, jotka hän on minulle halunnut lahjoittaa, vaikka en niitä olisi todellakaan kyennyt ansaitsemaan tai ostamaan, niin miksi en haluaisi jakaa omastani Herraa imitoiden puutteenalaisille? Se on vähintä, mitä voin tehdä, mutta ei tokikaan aikaansaa minun pelastumistani. Kuitenkin tämä rakkauden teko tuntuu kuin purkautuvan sisimmästäni. Haluan, että tämän elämän Kristuksen kanssa voisi löytää mahdollisimman moni, ja lähimmäiseni palveleminen rakkaudella on tärkeä ilmentymä tuosta todellisesta elämästä. Ja vaikka lähimmäiseni eivät siltikään haluaisi tulla Kristuksen yhteyteen, on silti oikein rakastaa ja palvella heitä.

TORSTAI. KILVOITTELU.

Tänä päivänä joudun näkemään kenties eniten vaivaa saavuttaakseni ehtoollisen. Koska haluan valita mahdollisimman erilaisia paikkoja, on minun matkustettava kauas, koska tarjonta torstaipäivänä on heikohko. Löydän kuitenkin erään tilaisuuden, joka taitaa olla viikkoni ensimmäinen ei-messu. On jossain määrin häilyvää, missä kulkee messun ja ehtoollistilaisuuden raja, mutta tämänpäiväistä ei missään kohtaa messuksi ollut kutsuttu. Se on arkinen hengellinen hetki, johon liittyy ehtoollinen.

Astelen suurehkoon, moderniin kirkkoon. Kuulen kellot, urkujen pauhun ja tutut virret. On mielenkiintoista, että tässä vaiheessa viikkoa katse pyrkii jo kääntymään tulevan pyhän aiheisiin, vaikka periaatteessa lähimmäisteemainen viikko on vielä menossa. Kirkossa edellisen sunnuntain teema jatkuu teoriassa seuraavaan merkittävään kirkkovuoden päivään saakka, mutta on kummallista, että itsestänikin on kokemuksellisesti miellyttävämpää suunnata katse tulevaisuuteen. Epätraditionaalistahan se on ja varmaan vailla teologistakin perustaa, mutta tykkäisin tavallaan valmistautua sunnuntaihin vaikka koko edeltävän viikon.

Puhe käsittelee kiitollisuutta. Omat ajatukseni harhailevat tutuissa teemoissa. Huoleni tuntuvat kaukaisilta kuten tiistainakin. Ne ovat olemassa, mutta se ei haittaa enää niin paljon. Sen sijaan syntini painavat. Katson maahan, mutta samassa koen jotain sisimmässäni. Älä katso enää maahan, mistä synneistä sinä puhut? Kohotan katseeni, joka osuu ristiin.

Silloin ei enää toinen opeta toistansa eikä veli veljeänsä sanoen: 'Tuntekaa Herra'. Sillä he kaikki tuntevat minut, pienimmästä suurimpaan, sanoo Herra; sillä minä annan anteeksi heidän rikoksensa enkä enää muista heidän syntejänsä.
– Jer. 31:34

Miksi on niin vaikeaa ymmärtää, että minua armahdetaan? Miksi niin helposti saan anteeksi? Se tuntuu liian helpolta, liian kivuttomalta! Mutta toisaalta: näin on juuri siksi, että Sinulle se oli kaikkea muuta kuin kivutonta.

Taas tunnen, että ehtoollisessa minua kannetaan, mutta jään kärsimättömästi miettimään, miksi eukaristinen todellisuus ei ole päässyt elämässäni täyttymykseensä? Miksei se ole räjähtänyt elämässäni kaikkialle? Vai onko se?

PERJANTAI. ESKATOLOGIA.

Kävelen ihmisten seassa haluten kuitenkin olla yksin. Mietin Kempiläistä ja ajatukseni askartelevat muutenkin entisaikojen opettajissa, etenkin erakoissa, joihin olen kieltämättä jo jonkin aikaa kokenut tietynlaista yhteenkuuluvuutta. Toki mukavuudenhaluisena ihmisenä en taitaisi olla valmis tuon elämäntavan äärimmäiseen vaativuuteen. Silti tekisi välillä mieli erottautua omiin oloihinsa pidemmäksi aikaa. Välillä tuntuu, että en mahdu tähän maailmaan. Mahtoiko Jumalasta tuntua samalta?

Olisiko Kristus suhtautunut toisiin niin kuin minä? Totisesti oloni on se, että olen kelvottomin ihminen koskaan käymään Herran pöytään…

Astelen samassa kirkossa kuin maanantaina eri puolelle salia kuin viimeksi. Tänään kaava on erilainen. Jumalaa kiitetään siitä, että hän antaa uuden rakkauden, ilon, rohkeuden. Mutta milloin?

Täyttymys antaa odottaa itseään, mutta saapuessaan se on totisesti oleva suuri. Mieleeni ilmestyvät eskatologiset, lopun aikoja koskevat kuvat. Tämä ehtoollinenkin on suuresta voimastaan huolimatta vielä omalla tavallaan esikuvaa tulevasta. Iankaikkisuuden porteilla vietetään Jeesuksen, Jumalan Karitsan hääjuhlaa ja syödään taivaallista juhla-ateriaa. Kirkon alttarin ympärillä usein oleva puolikaari muistuttaa siitä, että ”kaaren toinen puoli” eli keskuudestamme poistuneet pyhät ovat jo toisella puolen, mutta kuitenkin yhtä seurakuntaa meidän kanssamme. Karitsan häissä me sitten kerran tapaamme, niin kuin tässä esikuvallisesti. Oi, kunpa minä noihin pitoihin pääsisin! Se on elämäni lopullisin päämäärä.

LAUANTAI. OPPI.

Saavun suureen, klassiseen mutta pelkistettyyn kirkkotilaan, jossa on jo hetkeä aiemmin alkanut iltakirkko. On pyhäpäivän aatto, liturgisen ajankierron mukaan pyhä lienee jo alkanutkin. Tänään kirkossa hiljennytään Katekismuksen äärelle. Luther kirjoitti kaksi katekismusta, joista lyhyempi on tarkoitettu opettamaan kaikki uskon keskeisimmät perusasiat, jotka jokaisen uskovan tulee hallita. Rippikouluopetuksemmekin pohjana oleva kirja käy läpi muun muassa kymmenen käskyä, uskontunnustuksen, Isä meidän -rukouksen, mutta myös opin sakramenteista. Kuinka sopivaa tavallaan onkin, että tänään käsiteltävä katekismuksen kohta on ehtoollinen, alttarin sakramentti.

Saarna on ikään kuin katekismusta selittävä luento. Mitä kaikkea ehtoollinen saakaan aikaan? Usko vahvistuu, armo annetaan, meidät ehtoollisen nauttijat yhdistetään. Me myös kiitämme tällä aterialla. Vahvana on läsnä korostus, että ehtoollinen on lahja. Meidän ei tarvitse täysin ja kaikilta osin ymmärtää, mitä tässä mysteerissä tapahtuu. Rukouksemme ei lisää ehtoollisen voimaa. Me saamme tulla ehtoolliselle lepäämään. Alttarit, joita tässä kaupungissa Luojan kiitos on monta, ovat paikkoja hiljentyä urbaanin melun keskellä.

Mutta hiljentyminen itsessään ei ole vielä mikään erityinen hyve. Jokainen ihminen tietenkin voi paeta melua hiljaisuuteen ja siitä jonkin verran tervehtyä, mutta kristillisen hiljentymisen oleellinen elementti mielestäni on, että suurimmassakaan hiljaisuudessa me emme ole yksin. Kaikista vähiten alttarilla. Maximilian Kolbe on kehottanut polvistumaan alttarin edessä sillä tavalla, että toiset kykenevät huomaamaan, että sinä tiedät, kenen eteen polvistut. Alttari on Kristuksen kohtaamisen paikka, ja olen tullut siihen tulokseen, että ehtoollisen nauttimista läheisempää kohtaamista Kristuksen kanssa emme tule saamaan ennen iankaikkisuutta. Tämän sanominen tavallaan sotii sitä välittömän ja materiaan sitomattoman jumalakokemuksen halajamista vastaan, joka vuosia sitten oli minulle hyvin tärkeää. Tähän olen kuitenkin päätynyt ja tässä rauhan löytänyt. Minun ei enää tarvitse etsiä Pyhän Hengen täyteyttä tunteikkaista kokouksista ja vavahduttavista kokemuksista, pitkillä rukouksilla tai suorittamalla tiettyjä tekoja. Ei enää, kun voin tulla tänne ottamaan Jumalan lahjan vastaan.

Ehtoollinen on aina sama, tunnet sinä sitten itsesi ihanan tunnelman ja Jumalan läheisyyden tunnon läpitunkemaksi, tai tunsit itsesi kuivaksi ja haluttomaksi. Sinun asiasi on vain ottaa vastaan leipä ja viini ja ehtoollinen vaikuttaa sitten omalla voimallaan.
– Fredrik Wisløff, Levähtäkää vähän

SUNNUNTAI. YHTEYS.

Ja minä näin uuden taivaan ja uuden maan; sillä ensimmäinen taivas ja ensimmäinen maa ovat kadonneet, eikä merta enää ole. Ja pyhän kaupungin, uuden Jerusalemin, minä näin laskeutuvan alas taivaasta Jumalan tyköä, valmistettuna niinkuin morsian, miehellensä kaunistettu. Ja minä kuulin suuren äänen valtaistuimelta sanovan: "Katso, Jumalan maja ihmisten keskellä! Ja hän on asuva heidän keskellänsä, ja he ovat hänen kansansa, ja Jumala itse on oleva heidän kanssaan, heidän Jumalansa; ja hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt." Ja valtaistuimella istuva sanoi: "Katso, uudeksi minä teen kaikki". Ja hän sanoi: "Kirjoita, sillä nämä sanat ovat vakaat ja todet".
- Ilm. 21:1-5

Kahdeksas päivä, tuo eskatologian huipennus. Tuo ylösnousemisen, uudestisyntymisen ja uuden alun numero. Kun nykyinen maailma lopulta päättyy, viikko saa kahdeksannen päivänsä, joka ei lopu milloinkaan ja jolloin kaikki on tehty uudeksi.

Vaikka, kuten olen oppinut, ehtoollinen vie ajatukset oikeutetusti tähtäyspisteeseensä iankaikkisuuteen, tunnen kieltämättä myös murhetta siitä, että tuota täyttymystä ei ole vielä saavutettu. Tämä näkyy erityisen selvästi ehtoollisen kohdalla juuri siinä, että kaikki kristityt eivät voi osallistua samaan ehtoollispöytään. Tai ainakaan kirkkokuntien virallisten kantojen mukaan eivät voisi.

Oltuani seitsemänä päivänä nauttimassa oman kirkkoni ehtoollista päätin kahdeksantena päivänä vierailla myös katolisessa kirkossa, jonka käytäntö minutkin päivittäisen ehtoollisen viikkoon inspiroi. En ole koskaan ottanut osaa katolisen kirkon ehtoolliseen enkä ottanut nytkään, sillä tiedän, että tämä ei olisi ilman poikkeusjärjestelyä hyväksyttyä katolisen kirkon puolelta. Tätä käytäntöä haluan kunnioittaa, sillä miksi tieten tahtoen ottaisin riskin loukata toisen kirkon jäseniä, kun heidän ehtoollisensa saaminen ei ole minulle millään tavoin välttämätöntä – oman ehtoolliseni taas saan vaikka päivittäin omassa kirkossani.

Minulla on kuitenkin kunnioituksen lisäksi myös toinen syy tapaani: ajattelen ehtoollisen olevan merkki sopivasta yksimielisyydestä sen nauttijoiden välillä, ei väline saavuttaa tuo yksimielisyys. Tiedän, että tästä on erimielisyyttä kristittyjen välillä. Ja toisaalta ymmärrän erittäin hyvin halun vastustaa uskovien väliin ilmaantuneita muureja ja julistaa meidän kaikkien olevan saman Jumalan lapsia vierailemalla toisissa ehtoollispöydissä. Itsekin aikoinani kuuluin Vapaakirkkoon ja nautin sen kummempia miettimättä myös helluntaiseurakunnan ehtoollista. Myöhemmin en kuulunut pitkään aikaan mihinkään kirkkokuntaan ja ehdin osallistua ainakin neljän eri perinteen ehtoolliselle, mukaan lukien luterilaiselle. Tässäkin kohtaa ajatukseni kuitenkin myöhemmin muuttuivat. Tulin siihen tulokseen, että järjestys pysyy paremmin, kun mutkia ei yritetä oikoa suoriksi, vaan yhteiseen ehtoolliseen lopulta ehkä päädytään, kun tarvittavat oppikeskustelut kirkkojen välillä on käyty. Tämä ei ehkä ole kovinkaan suosittu vakaumus monissa nuorison tai nuorten aikuisten piireissä, joissa liikun. Silti haluan jopa kannustaa meitä kaikkia ottamaan huomioon toistemme erilaiset näkemykset, toiveet ja tavat liittyen ehtoolliseen. Kristikunnan hajaannus on kipeä asia, mutta meillä on järjestyksen Jumala, ja meillä on olemassa yhteisen järjestyksen mukaiset keinot yrittää palauttaa tuo ykseys. Pallo on tässä suurilta osin kristillisillä johtajilla.

***

Käyn kahdeksantena päivänä ehtoollispöydässä siinä kirkossa, jossa kaikista eniten olen pyörinyt ja joka kaiketi on minulle lähin kotiseurakunnan vastine. Kyllä se niin vain taitaa olla, että ehtoolliselle kokoontuva Kristuksen seuraajien joukko on eräänlainen perusyksikkö koko kirkossa. Sanajumalanpalvelukset, rukoushetket ja suuret kesäjuhlat ovat suuri rikkaus kirkossa eikä niiden rakentavuutta tule vähätellä. Raamattupiirit, pienryhmät ja solut kiteyttävät jotain hyvin ytimekästä kristillisestä hengellisestä kokoontumisesta, samoin rippi-isän ja synnintunnustajan sekä mentorin ja mentoroijan muodostamat ”taisteluparit”. Silti kaikista suurimman kristinuskon täyteyden, ilmentymän ja kiteytyksen löydän ehtoollisesta. On tuskin mitään uskon osa-aluetta, joka ei olisi yhteydessä tähän Jeesuksen asettamaan ateriaan, ja parhaimmillaan siitä pulppuaakin armoa, iloa ja voimaa kaikkialle uskonelämään. Kun elämä on eukaristista, se on elämää sanan todellisimmassa merkityksessä.

EKSKURSSI: RISTINMERKIT JA KUMARRUKSET LÄNTISEN KIRKON MESSUISSA

On erittäin harmillista, miten vaikeaa on löytää tietoa siitä, milloin ristinmerkkejä ja kumarruksia on messussa tapana tehdä. Aikani ihmeteltyäni esimerkiksi joidenkin liturgisempien pappien tapoja joissain kohdin messua päätin tonkia asiaa ja sain aikaan seuraavanlaisen listan, jonka suhteen en ole kuitenkaan harjoittanut suurempaa lähdekritiikkiä. Mahdottoman hakoteillä en silti kuitenkaan liene. Siitä vain kaikki kokeilemaan korkeakirkollisuutta!

Ristinmerkki

• Papin tehdessä alkusiunauksen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen
• Papin julistaessa synninpäästön
• Kiitosvirren lopussa
• Evankeliumitekstiä ilmoitettaessa (kolme pientä ristinmerkkiä peukalolla otsaan, suulle ja sydämen kohdalle)
• Uskontunnustuksen lopussa
• Laulettaessa ”Siunattu olkoon Hän, joka tulee Herran nimessä” Pyhä-hymnin aikana
• Ehtoolliselle käytäessä ja sen nauttimisen jälkeen
• Papin tehdessä loppusiunauksen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen

Kumarrus

• Lausuttaessa ”Kunnia Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle” psalmin päätteeksi
• Lausuttaessa nimi Jeesus kahdessa kohtaa kiitosvirttä sekä kun samassa virressä lausutaan: ”Ota vastaan rukouksemme”
• Lausuttaessa nimi Jeesus uskontunnustuksessa
• Lausuttaessa sanat ”tuli lihaksi Pyhästä Hengestä ja neitsyt Mariasta ja syntyi ihmiseksi” Nikean uskontunnustuksessa
• Lausuttaessa sanat ”kumarretaan ja kunnioitetaan” Nikean uskontunnustuksessa
• Pyhä-hymnin alussa
• Ehtoollisaineita kohotettaessa

Kokemuksia teologian opiskelusta 18: Neljännen vuoden ilta hämärtyy

Jo melkoisen epäsäännöllisiksi käyneiden opiskelupostausteni saaga jatkuu. Kevät on lopuillaan ja samoin myös neljäs vuoteni teologian opiskelijana. Kandidaatintutkinnon sain viimein kasaan vuodenvaihteessa, mistä kerroin aiemmassa sarjani kirjoituksessa. Tuon etapin saavuttamisen jälkeen olen suorittanut pari kirjatenttiä sekä seurakuntaharjoitteluni. Tämänkertaisessa avautumisessani viimeksimainittu oikeutetusti painottuu, mutta sitä ennen muutama sana noista tenteistä. Varsinainen pihvi ja kiinnostavin osuus tulee kuitenkin harjoittelun käsittelyssä ja varsinkin tämän kirjoituksen lopulla, joten jos haluat, ole vapaa skippaamaan "tylsä" akateeminen osuus!

Helppoa kreikkaa ja systiksen ydintä

Aiemmin kerroin suorittaneeni Uuden testamentin kreikkaa viisi opintopistettä, nyt oli luontevaa jatkaa toiseen tarjolla olevaan maisteriopintojaksoon kyseisestä aihepiiristä. Vaikka sanakirjaa ei enää tenteissä saakaan tässä vaiheessa käyttää, ovat kyseessä silti mielestäni kaikista helpoimmat opintopisteet, joita kuunaan olen napsinut. Kaikessa yksinkertaisuudessaan suoritin viisi pistettä tenttimällä kreikaksi osan Luukkaan evankeliumista ja Ilmestyskirjan. Tentissä oli pätkiä noista teksteistä, minun piti kääntää ne ja määritellä kieliopillisesti tietyt katkelmien sanat. Sain tentistä arvosanaksi nelosen niin kuin aiemmastakin maisterivaiheen kreikan kurssista. Tähän olin tyytyväinen.

Koskapa pääaineeni on dogmatiikka, minun tulee suorittaa jonkin verran tähän aineeseen keskittyviä opintoja graduseminaarin, metodiopintojen ja itse gradun lisäksi. Kun kirjatenttejä on ainakin toistaiseksi vielä ollut tarjolla vanhanmallisen tutkintorakenteen sisältöjen mukaisesti, halusin mennä tätä tietä. Olin yhteydessä professoriin, jonka kanssa sovin tenttiväni kaksi opusta, joita voi kutsua melkoisen keskeisiksi systemaattisen teologian alalla: Katolisen kirkon katekismuksen sekä luterilaiset Tunnustuskirjat.

Katekismus oli minulle entuudestaan hiukan tuntemattomampi, joten siihen paneuduin astetta syvällisemmin. Kirja oli luettavuudeltaan mielestäni erinomainen: sisältö oli syvällistä mutta ilmaistu ihanan yksinkertaisesti, johdonmukaisesti ja ytimekkäästi. Olen aikanaan saanut teoksen omistukseeni alle yhden euron hintaan, ja se on ollut minulla jonkin verran käytössä myös vapaa-aikanani: siellä on nimittäin paljon myös sellaista teologiaa, johon protestantti voi täysin yhtyä, ja koska tuo teologia on ilmaistu niin ihailtavalla tavalla, on Katolisen kirkon katekismuksesta ollut minulle hyötyä asioiden omaksumisessa.

Tunnustuskirjojen oppi on minulle tuttua jo aika lailla intuitiivisestikin, koska olen pyörinyt niiden vaikutuspiirissä jo melko kauan. Olen siis oppinut luterilaisuutta ensisijaisesti nimenomaan olemalla läsnä yhteisöissä, joissa Tunnustuskirkojen perintöön suhtaudutaan vakavammin. En ole lukenut tuota kirjakokoelmaa vielä läheskään kokonaan itse (tämä on itse asiassa kesän kunnianhimoinen tavoitteeni), syynä lienee ollut se, että koen Tunnustuskirjat melko raskaslukuisiksi. Niiden tekstilaji on hyvin toisenlainen kuin Katolisen kirkon katekismuksen: sen sijaan että kaikkia teologian osa-alueita sivuttaisiin päällisin puolin, keskitytään monessa kohtaa kuvailemaan monumentaalisen pitkästi, polveilevasti ja poleemisestikin muutamia tiettyjä opinkohtia, jotka reformaatioaikana olivat kiistojen kohteina. Nähdäkseni Tunnustuskirjat siis edellyttävät astetta enemmän uurastusta läpikahlaajalleen: täytyy olla jaksamista lukea paljon samasta aiheesta, kertausten ja toistojenkin kera, eikä kaikista selkeimmällä kielellä.

Tentissä oli neljä esseekysymystä, joista kolmessa piti osata vertailla Katekismusta ja Tunnustuskirjoja. Kysymykset eivät mielestäni olleet kaikista vaikeimpia, mutta sain silti tentistä vain kolmosen. Syvällisempi perehtyminen olisi siis kaiketi ollut paikallaan, mutta omien jaksamis- ja elämänhallintahaasteiden vuoksi tätä ei tullut tehtyä.

Seurakuntaharjoittelu

Maisterivaiheen opintoihin kuuluu linjallani kuuden viikon mittainen seurakuntaharjoittelu. Tämän opintojakson toteutus oli paljon aikaa vaativa ja pitkällinen prosessi, joka valmisteluineen kesti varmaan melkein koko lukuvuoden.

Yliopistolla pidettiin muutama infoluento, joilla selvitettiin käytännön asioita. Seurakunnat, jotka olivat hakuvaihtoehtoina, julkaistiin syksyllä, ja sähköisellä lomakkeella pystyi hakemaan niistä kolmeen. Itse hain kotikenttäetu mielessäni kahteen Savonlinnan seurakunnan paikkaan ja lisäksi villinä korttina Inariin. Minulla kuitenkin tärppäsi jo ensimmäisen hakutoiveeni kohdalla, ja niin sain Savonlinnan harjoittelupaikakseni.

Muilla infoluennoilla kerrottiin, mitä harjoittelun työtehtäviin tulisi sisältyä ja neuvottiin mystisen kirjoituksen, portfolion, tekeminen. Portfolio, jossa kerrottiin itsestään ja osaamisestaan sekä asetettiin tavoitteita harjoittelujaksolle, tuli lähettää harjoittelua ohjaavalle pastorille erään ohjeistuksen mukaan jo syyslukukaudella. Siksipä olikin mielenkiintoista, että minulle suositeltiin menemistä portfoliota ohjeistavalle luennolle vasta keväällä, koska oma seurakuntaharjoitteluni ajoittuisi kevätkauden lopulle. Tässä jännitteessä päädyin kuitenkin menemään toiselle vastaavalle infoluennolle jo syksyllä, ollen läsnä puolet luennosta ja saaden tietooni, miten portfolio tehdään, ja toisen puolen kävin istumassa sitten keväällä.

Olin harjoitteluani ohjaavaan pastoriin yhteydessä jo syyskaudella ja tapasimme ensimmäisen kerran Savonlinnassa joulukuussa alustavan suunnittelun merkeissä. Siinä missä yliopiston puolella keskinäinen ymmärrys ja vuorovaikutus suhteessa harjoittelun vastuuhenkilöiden kanssa ei ollut kaikista sujuvinta, seurakunnan puolella tuntui syntyvän hyvä yhteys ja kaikki sujui siltä osin mutkattomasti.

Aloitin harjoitteluni pääsiäisen jälkeen. Alkuvaiheessa koin jonkin verran stressiä, kun kalenterini ei ollut vielä täysin selvä, ja edessä odotti joitakin jännittävämpiä tehtäviä. Myös uudenlainen tilanne varmaankin jännitti. Melko pian kuitenkin kuviot selkenivät ja totuin työn mukanaan tuomiin aikaisiin aamuihin sekä asumiseen yksikseni suurella sukutilallamme. Maatalon isäntänä olemisessa oli omat etunsa, kun esimerkiksi saunaan pääsi vaikka joka päivä, mutta riski toki oli olemassa myös jonkinlaiseen pimahtamiseen. Onneksi näin ei itselleni käynyt, pääsinhän sentään miltei joka päivä käymään myös ihmisten ilmoilla.

Työtehtäväni voitiin karkeasti jakaa kolmeen aihepiiriin: jumalanpalveluselämään, uskontokasvatukseen ja auttavaan kohtaamiseen. Jumalanpalveluselämään kuului kaksi liturgiaa ja kaksi saarnaa, hartauksien pitämistä sekä osallistuminen neljään hautaan siunaamiseen, kahteen kasteeseen ja yhteen avioliittoon vihkimiseen. Saarnojen pitäminen oli varmaankin kaikista helpoin asia, mitä harjoittelun aikana tein. Koen oloni esiintymistilanteissa niin luonnolliseksi, että minkäänlainen jännitys ei minua juurikaan päässyt painamaan. Saarnojen valmistelu kylläkin oli tällä kertaa piirun verran työläämpää, sillä aikaa ei ollut paljon, ja jätin hommat hiukan viime tingaan. Ensimmäisen saarnani kanssa sain taistella aika kauan, sillä Hyvästä Paimenesta kertova saarnateksti ei ollut mielestäni mitenkään helppo käsiteltävä. Kumpaakin saarnaani ja ulosantiani kuitenkin laajalti kehuttiin. Molemmat saarnani ovat myös täällä blogissa luettavissa.

Liturgina oleminen jumalanpalveluksessa oli minulle täysin uutta, jollei taannoisia praktikumien harjoitusmessuja lasketa. Nyt tilanne oli ihan oikea, ja olin ensi kertaa päävastuussa jumalanpalveluksen toimittamisesta, toisella kertaa jopa Savonlinnan tuomiokirkon sunnuntaimessussa. Liturgiat kuitenkin sujuivat hyvin siihen nähden että tulin niitä toimittamaan melkein ummikkona, ja härdelli kirkossa ennen messua oli välillä melko suurta. Olen selittänyt tätä sillä, että olen vain riittävän paljon saanut seurailla messun kulkua lukuisilla kirkkokäynneilläni, joten minun oli helppo hypätä alttarikaiteen toiselle puolelle. Ehtoollista en luonnollisesti harjoittelun aikana voinut toimittaa, mutta muuten hoidin liturgin tehtäviä melko laajasti. Pääsin myös kummallakin kerralla siunaamaan isosia tehtäviinsä.

Hartauksia pidin kaksi laitoksissa ja kerran olin myös pitämässä puhetta diakoniaruokailun yhteydessä olevassa messussa. Näiden tilaisuuksien puheet olivat parin kolmen minuutin mittaisia, usein sisältäen vain yhden keskeisen ajatuksen. Itse hartaustilanteista etenkin ensimmäinen oli haastava, sillä siihen sisältyi myös ehtoollinen. Kaikki läsnäolijat eivät olleet ihan parhaimmassa kunnossa, joten ehtoollisen jakamiseen liittyi omia haasteitaan. Selvisin kuin selvisin siitä huolimatta. Ehtoollisen jakaminen muuten tuli minulle hyvin tutuksi harjoittelun aikana, nyt se tuntuu menevän jo melkein rutiinilla. Tämä on erikoista siihen nähden, että en ollut koskaan ollut ehtoollisavustajana ennen tätä harjoittelua.

Toimitukset olivat oma mielenkiintoinen osansa harjoittelujaksoa. Olen tietenkin ollut muutamissa häissä ja hautajaisissa elämäni aikana, mutta kummankin määrä on varmaan melkein yhden käden sormilla laskettavissa. Luterilaisissa kastejuhlissa olen ollut joskus niin pienenä, että en siitä muista mitään. Siispä tämä toimitus tuli minulle käytännössä täysin uutena. Näin vähäisen ruohonjuuritason kokemuksen vuoksi oli kiva päästä seuraamaan näitä tilaisuuksia seurakunnan puolelta, ja tässä suhteessa etenkin toimituskeskustelut olivat hyvin antoisia. Huomasin, että kaikkia toimituksia edeltävissä keskusteluissa oli oma "kaavansa", pappi pyrki selvittämään ja sopimaan tietyt asiat. Kasteessa ja vihkimisessä juridiikan kannalta oleellista olivat kastettavan nimeen ja avioon aikovien esteettömyyteen liittyvät seikat, siunauskeskustelussa korostui ensisijassa myös kuolleen omaisen sielunhoito. Kaikille keskusteluille oli yhteistä itse toimituksen kulun valmistelu.

Toimituksissa sain joko pieniä luku- tai järjestelytehtäviä tai sitten olin vain seuraamassa. Pääsin toimitusten jälkeen myös useampaan muisto- tai juhlatilaisuuteen, ja täytyy sanoa, että nautin kaiken sen ensiluokkaisen ruuan syömisestä! Olikin vaikea käsittää mutta silti toki ymmärrettävää kuulla kanssani olevilta papeilta, miten he saattoivat jo olla täysin kyllästyneitä joihinkin jatkuvasti toistuviin ruokalajeihin. Omalla kohdallani kyllästymistä ei päässyt tapahtumaan ainakaan vielä, vedin karjalanpiirakkaa ja voileipä- ja täytekakkuja ikionnellisena!

Uskontokasvatuksen piiriin kuuluviksi voitaneen laskea ainakin koulun aamunavaus, perhekerhoon osallistuminen sekä rippikouluoppitunti. Aamunavauksessa luin otteen Lasten Raamatusta papin hoitaessa muuten puhumisen, mutta sain ilokseni palautetta, että voisin ryhtyä lukemaan äänikirjoja. Perhekerhoon valitsin hartaushetkeen erään lasten virren, jossa toimin esilaulajana, muuten kerhon vetäjät johtivat tilannetta. Mutta se rippikouluoppitunti. Se oli ylivoimaisesti kaikista jännittävin ja etukäteen stressaavin tehtäväni.

Aiheenani oli Pyhä Henki. Toki tiedän Pyhästä Hengestä kaikki teologiset perusasiat ja paljon enemmänkin, asiasisällöllisesti siis hallitsen kaiken, mikä rippikoulussa pitää nuorille opettaa. Mutta pedagogisilla taidoillani en ainakaan tämän kohderyhmän kanssa juurikaan päässyt loistamaan. Sain oppia kantapään kautta, että vaikka kuinka olin valmistellut PowerPointin ja suunnitellut kokonaisuuden aktiviteetteineen päivineen, oli osaamani asian opettaminen hankala pala. Huomasin, että minun on äärimmäisen vaikeaa päästä irti ammattikielestä ja sanoittaa opetettava asia nykynuorisolle ymmärrettävällä tavalla. Teologinen kieli läpäisee minuuteni syvyydet, mutta normaalissa elämässäni osaan puhua mielestäni hyvin ilman sitä. Nuoriso on kuitenkin jotain ihan muuta kuin normaalit kuvioni. He ovat kohderyhmä, johon minun on erityisen vaikea saada yhteyttä, ja heidän varmaan myös minuun.

No, ehkä sain osan anteeksi sillä, että en ole itse käynyt koskaan yhdelläkään riparioppitunnilla ja tulin siten tässäkin kohtaa pystymetsästä suoraan henkilökunnan puolelle. Riparikulttuuri ylipäätään on ollut minulle hankalaa ottaa haltuun, koska omakohtaista kokemusta ei ole. En kaikesta huolimatta saanut lainkaan tyrmäävää palautetta oppitunnistani, vaikka oma ajatukseni oli: juuri niin hirveää kuin olin pelännytkin! No, se jos jokin oli oppimiskokemus minulle itselleni. Samalla arvostukseni kohosi kertaheitolla kaikkia niitä kohtaan, jotka tekevät nuorisotyötä ja oikeasti osaavat sen.

Helpompi kokemus oli isoskoulutuspäivään osallistuminen. Koulutettavat isoset kiersivät rasteilla, joissa oli omat aiheensa. Itse olin parin muun työntekijän kanssa rastilla, jossa isoset saivat kysyä meiltä ihan mitä tahansa. Kysymyksiä oli niin käytännöllisiä kuin erittäin syväluotaaviakin. Vastailu oli hauskaa!

Auttavan kohtaamisen saralla koin kenties voimakkaimmat tunteeni koko harjoittelun aikana. Pääsin kohtaamaan ihmisiä, joista osa oli köyhyyden ahdistamia, osa surun murtamia ja eräät elivät viimeisiä hetkiään tässä maailmassa. Näin monenlaisia ihmiskohtaloita seurakunnan järjestämässä diakoniaruokailussa sekä diakoniapäivystyksessä, johon tulleita seurakunta tuki taloudellisesti. Pääsin myös kohtaamaan useita saattohoitopotilaita, joista joidenkin kanssa kävin keskustelua myös aivan yksin. Elämän ja kuoleman kysymykset oleilivat mielessä väkisinkin tämän harjoittelun aikana. Meidän kulttuurissamme kuolema on ehkä yhä enemmän piilossa arkielämän katseilta. Kuolemasta on ehkä tullut yhä kipeämpi ja vaikeampi asia käsitellä, kun se ei enää ole samalla tavalla "normaalia" kuin vielä joitakin kymmeniä vuosia sitten. Tätä vasten en kykene edes asettamaan mittaa sen työn arvolle, jota seurakunta tekee käydessään kuolevien ihmisten luona, antaessaan heille ehkä elämänsä viimeisen todellisen kohtaamisen, kun jopa omat läheiset saattavat vieroksua kuolemaa niin paljon, että eivät kykene käymään. Näissä hetkissä minulle kirkastui varmaan kaikista selkeimmin, että tällä työllä on merkitystä.

Ja kuinka absurdia tavallaan on, että pastorikin saattaa parin työpäivän aikana nähdä koko ihmisen elinkaaren, käydä kastamassa, pitämässä aamunavausta, opettamassa rippikoulussa, vihkimässä avioliittoon, hoitamassa vanhuksen sielua ja heittämässä hiekkaa arkun päälle. Joka tilanteessa on oma "etikettinsä", joka pitää vaihtaa lennosta. Ja sitten täytyisi vielä huolehtia siitä, että kaikki nämä ihmiset tulevat todellisesti kohdatuiksi. Tässä on oma jännitteensä: papille vaikkapa hautaan siunaaminen voi olla hyvin rutiininomaista ja arkista, mutta saattoväelle se on kertaluonteinen, jopa järkyttävä tapahtuma. Heidän läheisensä, uniikki ihmisyksilö, on kuollut ja he ovat jättämässä viimeisiä jäähyväisiään. Papilla on liian matala mutta toki inhimillisesti ymmärrettävä kynnys ruveta ajattelemaan, että siinä se taas kyhjöttää, yksi arkku satojen muiden joukossa.

Tässä oli joitakin nostoja työtehtävistäni, joukkoon kuului myös erityisriparipäivä, kanttorikonsultaatio liturgisesta laulusta, lähetyspiiri, isoskoulutusilta sekä kokeneen sielunhoitajan haastattelu. Pääsin myös seuraamaan seurakunnan henkilökunnan ja erityisesti papiston kokouksia. Kivaa oli myös päästä kahteen koulutuspäivään, joista ensimmäinen käsitteli uutta rippikoulun opetussuunnitelmaa ja toinen oli Eero Huovisen pitämä saarnakoulutus Kouvolassa. Lisäksi tietenkin harjoitteluun sisältyi ohjauskeskusteluja ohjaavan pastorini kanssa sekä loppuun palautekeskustelu. Yliopistolle minun pitää vielä lähettää ohjaavan pastorin lausunnon lisäksi loppuraportti, joka on - yllätys, yllätys - taas ohjeistettu hyvin kummallisesti.

Ennen kuin keikautan tämän kirjoituksen ehkä odottamattoman kaltaiseen loppuun, haluan hetkeksi pysähtyä vielä harjoitteluun liittyviin oheissuorituksiin, joista kirkko kai on ensisijaisessa vastuussa yliopiston sijaan. Aiemmin lukuvuonna eri hiippakunnista tuli väkeä tiedekuntaan ja saimme jakaantua hiippakunnittain sen mukaan, missä suorittaisimme harjoittelumme. Näissä tapaamisissa saimme esitellä itseämme ja meille esiteltiin hiippakuntia. Harjoitteluni aikana oli toinen vastaavankaltainen tilanne, joka kulkee nimellä KiTOS-seminaari. Mikkelin hiippakunnan tuomiokapitulin väkeä saapui Kouvolaan, jonne kutsuttiin myös eri kirkollisilla aloilla hiippakunnassa harjoittelevia tai harjoitelleita henkilöitä. Seminaari oli kaksipäiväinen eikä siitä tarvinnut maksaa mitään. Kokemus oli erittäin myönteinen: koulutuskeskus ruokineen, saunoineen ja kauniine luontoineen, yhteistä jakamista sekä kutsumuksen, elämäntarinan, harjoittelun ja kirkon pohdintaa yhdistettynä mukaviin ihmisiin. Kiitos kapitulille! Syksyllä minua odottaa vielä sangen mielenkiintoinen soveltuvuustutkimus, jossa minulle kaiketi tullaan antamaan osviittaa siitä, miten hyvin papiksi sovin.

Jälkipuinti

Ei ole liioittelua sanoa, että harjoitteluni oli mullistava kokemus. Se avasi minulle uusia näköyhteyksiä, antoi lisää perspektiiviä, tarjosi ensikosketuksia moneen seurakunnan arkiseen asiaan. Aloin ensi kertaa ymmärtää, millainen taustatyö vaikkapa yhdellä ainoalla messulla on, ja miten seurakunta työaloineen ja henkilökuntineen toimii "kulissien takana" pelaten yhteen ja sopien lennokkaasti aikataulujaan. Harjoittelu oli, niin kuin osasin odottaakin, jotain aivan muuta kuin muu opiskelu yliopistolla. Omalla tavallaan paljon, paljon opettavaisempaa. Mutta myös niin erilaista, että ei ole edes täysin mielekästä suorittaa vertailua.

Harjoitteluni oli minulle kaiken kaikkiaan hyvin myönteinen kokemus. Kuulin kirjavalta ihmisjoukolta jatkuvasti hyvää palautetta ja kommentteja siitä, miten olen kutsumustyössäni, miten voisin jo melkein heti ruveta papiksi, jos vihkimys olisi mahdollinen, ja miten on jo käytännössä varmaa, että tulen joskus tuon vihkimyksen saamaan, ja tulen melkoisen ammattitaitoiseksi ja hyväksi papiksi. Oikeastaan kaikilla, jotka minulle jotain aiheesta sanoivat, tämä oli kantava näkökulma. Siksi seuraavat sanani voivat monesta tuntua yllättäviltäkin. En ole laajalle joukolle avannut tuntemuksiani tulevaisuuteni suhteen laajemmin, mutta nyt on hyvä hetki valottaa jotain.

Koen nimittäin itse tällä hetkellä, että tulevaisuuteni on kenties epävarmempi kuin koskaan näiden opintojen aikana. Kiirehdin sanomaan, että minulla on edelleen olemassa oma abstrakti pappiskutsumukseni tuolla jossain yläpilvessä, ja yhdyn sitä kautta erittäin vahvasti sanoihin, joiden mukaan pappeus on selkeä suunta elämälleni. Mutta konkretian tasolla olen oikeastaan pelkkänä kysymysmerkkinä. Säveleni ovat selvät tasan siihen asti kuin saan maisterinpaperit kouraani, mutta sitten minulla ei ole rehellisesti sanottuna hajuakaan, mihin etenisin. "No, papiksi kirkkoon!" nyt sanotaan. "Työnhakuun vain, tekemään loput, mitä kirkko vaatii, ja sitten vihkimys ja hieno ura seurakuntapastorina, ehkä myös kappalaisena, kirkkoherrana, piispana..." Kun se vain menisikin niin. Mutta se ei taida olla tätä todellisuutta.

Jos hyvän maun jättänyt seurakuntaharjoitteluni jotain minulle selkiinnytti, niin paradoksaalisesti varmaan juuri sen, että en halua papiksi kansankirkon paikallisseurakuntaan! Tähän suuntaan olin toki jo pitkään mennyt, mutta nyt sain suuren vahvistuksen. Syyt tähän ovat moninaiset, ja tulenkin, jos Luoja suo, piakkoin valottamaan tässä blogissa tiettyjä kirkkoon liittyviä tekijöitä, jotka osaltaan ovat tuntemuksiini vaikuttaneet. Tässä kohtaa voin sanoa, että en koe kauhean innostavana tulevaisuutta, jossa yritän kilpailla viidenkymmenen muun hakijan kanssa papinpaikasta pahimmillaan vuosikausia ilman, että kertaakaan päästään edes lähelle. Ongelmani on ennen muuta siinä - ja tämä kuulostaa varmaan kaikista oudoimmalta koko tässä kirjoituksessa valtaosalle minut tuntevista ihmisistä - että en koe itseäni juuri lainkaan kilpailukykyiseksi noilla markkinoilla.

Kyllä, osaan saarnata ja vaikka toimittaa messunkin. Kyllä, osaan kuunnella ihmisiä ja ehkä auttaakin heitä. Kyllä, hallitsen auttavasti teologiaa. Mutta tässä on vasta pienen pieni osa pastorin työstä ja minulla on erittäin vahva tunne, että työnhakutilanteessa nämä eivät riittäisi alkuunkaan. Jos lyödään faktaa tiskiin, ei minulla ole lainkaan seurakunnallista työkokemusta (tätä harjoittelua toki lukuun ottamatta), ei juurikaan valmiuksia toimia lasten ja nuorten kanssa, ei minkäänlaista visiota tai näkyä siitä, mihin suuntaan seurakuntaa tulisi viedä. Jo tästä syystä on äärimmäisen helppo ymmärtää, miksi minua ei todennäköisesti työnhaussa lykästäisi. Jos olenkin valtaosan ystävistäni silmissä ilmeisen sopiva papin työhön, en jaksa uskoa, että sama pätisi työnantajaan. Työnhaku on aivan oma todellisuutensa, jonka kaikkia aspekteja minua papiksi kirkkoon suosittelevat eivät välttämättä aina tule ajatelleeksi. Siitä huolimatta olen erittäin iloinen kaikista kehuista, jotka saan. Ne kantavat eteenpäin ja antavat osviittaa siitä, että minä kuitenkin mitä ilmeisimmin osaan jotain. Otan kaiken myönteisen palautteen hyvin vakavasti.

Omissa silmissäni kuitenkin olen ilmeisen kyvytön papinvirkaan paikallisseurakunnassa, ja uskon tämän olevan myös objektiivinen totuus.

Mutta kaikista suurin syy, miksi olen vahvasti edellä mainitun ratkaisun kannalla, on se, että työ kansankirkon paikallisseurakunnassa pappina oikeastaan lakkasi kiehtomasta minua viimeistään tämän harjoittelun aikana. Minulla on sitä vastoin useampiakin syitä olla tavoittelematta tuota nimenomaista työtä. En toki halua sanoa "ei koskaan": tietyissä olosuhteissa paikallisseurakunnan pappeus voisi edelleen hyvinkin olla mahdollista. Mutta en pidä tällaisten olosuhteiden ilmenemistä tällä hetkellä kovin todennäköisenä. Mitä tällä tarkoitan, seljennee lähitulevaisuudessa, jahka kaavailemani kirjoitus (tai kirjoitussarja) tänne blogiini tupsahtaa.

Koska siis tilanne on tämä, on elämässäni suuri epävarmuus tulevan työpaikkani suhteen. Näitä pohdintoja olen muistaakseni täällä joskus julkaisutkin eivätkä ne ole tämän enempää oikeastaan muuttuneet. Moni on rohkaissut minua luottamaan Jumalan johdatukseen ja siihen, että Hän hoitaa asiat ajallaan. Usein tuo luottamus kantaa minua. Mutta en voi kieltää, että välillä tämä epävarmuus kasvaa myös ahdistukseksi.

No, minulla on vielä opiskeltavaa, ehkä maksimissaan kahdeksi vuodeksi. Nyt olen taas herännyt siihen, että koska tässä jo voiton puolella ollaan, kannattaa minun ottaa kaikki irti jokaisesta päivästä, jonka vielä tällä tutulla ja turvallisella opiskelijaelämän maaperällä vietän. Monesti huomaamme jonkin arvon vasta, kun menetämme sen.

Kesällä saatan suorittaa jonkin tentin, jos sellainen sujuvasti onnistuu. Lisäksi voin tiedottaa, että olen ilmoittautunut dogmatiikan graduseminaariin, ja saanut kesälle jo hieman taustaluettavaa. Seminaarin aiheena on Missio Dei eli ajatus, jossa korostetaan nimenomaan kolmiyhteistä Jumalaa lähetystyön tekijänä. Alustava gradun aihe pitäisi keksiä jo tämän kuun puolella, onneksi olen siitä jo jonkin verran hajulla.

Kokemuksia teologian opiskelusta -sarja palailee luultavasti tänne blogiin taas viimeistään jouluna, ehkä jo aiemminkin!

Saarna ykseydestä

Julkaisen blogissani myös toisen harjoitteluni aikana, Kerimäen kirkossa 13.5.2018, pitämäni saarnan. Raamatunlainaukset ovat tässä versiossa 33/38-käännöksestä.

***

Pyhän nimi:

Kuudes sunnuntai pääsiäisestä

(Exaudi)

Saarnateksti (3. vuosikerran evankeliumi):

Joh. 17:18-23

Niinkuin sinä olet lähettänyt minut maailmaan, niin olen minäkin lähettänyt heidät maailmaan; ja minä pyhitän itseni heidän tähtensä, että myös he olisivat pyhitetyt totuudessa. Mutta en minä rukoile ainoastaan näiden edestä, vaan myös niiden edestä, jotka heidän sanansa kautta uskovat minuun, että he kaikki olisivat yhtä, niinkuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa, että hekin meissä olisivat, niin että maailma uskoisi, että sinä olet minut lähettänyt. Ja sen kirkkauden, jonka sinä minulle annoit, minä olen antanut heille, että he olisivat yhtä, niinkuin me olemme yhtä - minä heissä, ja sinä minussa - että he olisivat täydellisesti yhtä, niin että maailma ymmärtäisi, että sinä olet minut lähettänyt ja rakastanut heitä, niinkuin sinä olet minua rakastanut.

***

Luimme juuri otteen Jeesuksen jäähyväisrukouksesta, joka sijoittuu aikaan vähän ennen hänen vangitsemistaan kiirastorstai-iltana. Vain muutaman tunnin kuluttua Jeesus joutuisi oikeudenkäyntiin ja saisi kuolemantuomion. Käsillä oleva evankeliumin kohta on eräs viimeisistä sanoista, jotka Jeesus opetuslapsilleen puhui. Siksipä onkin merkillepantavaa, miten hän tuolloinkin osoittaa seuraajilleen rakkautta loppuun asti ja rukoilee heidän puolestaan. Jeesus tiesi, että hänen poistuttuaan opetuslapset joutuisivat kohtaamaan monia haasteita. Kenties keskeisin niistä liittyy heidän yhteyteensä, tai vielä täsmällisemmin ilmaistuna ykseyteensä.

Tarkastelen tässä saarnassa tuota Jeesuksen jäähyväisrukouksen kantavaa teemaa kolmesta näkökulmasta: 1) Mikä ykseys, 2) Miksi ykseys? ja 3) Miten ykseys?

Aloitamme ykseyden luonteesta. Jeesus rukoili, että hänen seuraajansa olisivat yhtä, niin kuin hän itse ja Isä Jumala ovat yhtä. Tänään äitienpäivänä tekee mieli pysähtyä miettimään vanhemman ja lapsen välistä suhdetta. Jumalan kahdesta ensimmäisestä persoonasta ei varmastikaan käytettäisi niitä nimiä, joilla tunnemme ne, jos ne eivät auttaisi meitä hahmottamaan jotain hyvin tärkeää. Vanhempien ja lasten välillä näyttää ikään kuin luonnostaan olevan selittämätön ja vahva side. Uskallan väittää, että tuollaisessa suhteessa on meillekin jotain ihanteellista. Vanhemmat ja etenkin tänään äidit, teillä on oma ainutlaatuinen asemanne. Huolehtikaa yhdessä lastenne kanssa, että välillänne oleva side, Jumalan kallis lahja, pysyy.

Kun palaamme tekstiin, huomaamme, että Jeesus näyttää kuitenkin menevän vielä hiukan pidemmälle. Sen lisäksi, että uskovien yhteyden tulisi olla samanlaista kuin Isän ja Pojan, uskovilla tulisi olla vielä yhteys näiden Isän ja Pojan kanssa. Me ja Jumalan persoonat, yhtä suurta ykseyttä kaikki! Jeesus rohkenee rukoilla aika suuria, käyttääpä jopa sanaa täydellinen ykseys. Tämä ei varmastikaan tarkoita sitä, että meidän tulisi olla kaikista asioista täysin samaa mieltä ja menettää henkilökohtaiset eromme. Mutta jonkinlaisesta syvästä tahtojen, päämäärien ja olemusten yhteydestä on kyse.

Kun tänä päivänä katsomme kristinuskoa ja erilaisten kirkkokuntien paljoutta, monelle aivan oikeutetustikin herää kysymys, vallitseeko Jeesuksen rukoilema ykseys. Kristityillä on paljon yhteistä keskenään ja uskomme kohde on sama, mutta silti emme voi esimerkiksi astua aina ja kaikkialla samaan ehtoollispöytään. Eikä tämä hajaannus kosketa ainoastaan maailmanlaajuista kirkkoa, vaan valitettavasti myös omaa kansankirkkoamme, jossa jakolinjat ovat kasvaneet. Samoin se itse asiassa koskettaa myös meidän yhteiskuntaamme. Kuilut kasvavat, oli kyse sitten elintasosta tai aatesuuntauksista. Ihmiset kääntyvät toisiaan vastaan. Hajaannus ja erottautuminen toisista on edennyt sangen pitkälle.

Ainakin ulkoapäin katsottuna me ja meidän kirkkomme näyttää ykseydessään epätäydelliseltä. Mutta nyt mieliimme jo pyrkii kysymys: mitä sitten?

Toinen näkökulmani ykseyteen esittää kysymyksen: Miksi? Minkä tähden ykseydellä sitten on merkitystä?

Ykseys Jeesuksen jäähyväisrukouksessa tähtää koko ajan johonkin päämäärään, joka on koko puheen keskiössä. Tämä päämäärä on Kristuksen kirkastuminen. Sillä tarkoitetaan sitä, että Jeesuksen tunteminen maailmassa saisi lisääntyä ja sanoma hänestä saisi levitä kaikkialle. Jeesuksen mukaan myös kristittyjen ykseys palvelee tätä päämäärää: ”että he olisivat täydellisesti yhtä, niin että maailma ymmärtäisi, että sinä olet minut lähettänyt”. Yksinkertaisesti Jeesus painottaa, että meidän ykseytemme on hyväksi lähetystyölle. Kristittyjen ykseys on hyvä todistus maailmalle ja auttaa vetämään muitakin tähän samaan ykseyteen. Kun olemme yhtä keskenämme, voi sillä esimerkin ja todistuksen kautta olla vaikutusta koko maailman rajalinjojen madaltumiseen.

Olette ehkä kuulleet ekumeenisesta liikkeestä, joka osaltaan pyrkii lähentämään kristillisiä kirkkokuntia toistensa kanssa. Tuo liike syntyi osaltaan siksi, koska ykseyden särkyminen nähtiin tragediana, joka haluttiin korjata. Ekumeniassa pyritään keskustelemalla löytämään yhteistä maaperää ja mahdollisuuksia yhteiselle toiminnalle. Tälläkin paikkakunnalla toimiva Loisto-yhteisö on hieno esimerkki paikallistason kristillisestä yhteistyöstä.

Tahdon muistuttaa, että vaikka kirkko onkin hajaantunut, se ei toki estä Jeesusta toimimasta. Jeesus ei tule kyvyttömämmäksi meidän kyvyttömyytemme tähden. Hän on vapaa vaikuttamaan ihmiskunnan parissa haluamallaan tavalla ja viemään suunnitelmansa päätökseen olosuhteista riippumatta. Tämä on suurta armoa, ja saamme iloita siitä, että meillä on tällainen Jumala. Ykseyden arvo ei kuitenkaan sinänsä vähene, sen tavoittelu on nähtävä ennemminkin haasteena, johon saamme vastata. Kuinka sitten teemme sen?

Kolmantena kysymyksenäni oli: Miten? Millä lihaksilla, millä välineillä tuo ykseys olisi mahdollista saavuttaa ja ylläpitää? Tähän mennessä saarnaani on ehkä herännyt jonkinlainen epätoivo: ykseys olisi tärkeää, mutta se vaikuttaa monessa kohtaa puuttuvan. Jeesus sanoo tähän mielestäni jotain hyvin vapauttavaa. Hän itse on voima: ”minä pyhitän itseni heidän tähtensä, että myös he olisivat pyhitetyt totuudessa”. Jeesuksen antama uhri on, niin kuin uskonelämässä usein, voimanlähde. Usko tuohon uhriin saa ihmeitä aikaan.

Me ihmiset luomme usein raja-aitoja ja erottaudumme muista, tiedostaen ja tiedostamatta, monesti ilman todellista syytä. Olemme mestareita tekemään toisista vihollisia, jopa omista ystävistämme. Kun katsomme kirkon historiaa, on se jakaantumisen historiaa. Ja jaon kerran tapahduttua on ekumeenisesta työstäkin huolimatta ollut hankalaa palauttaa yhteyttä. On tavallaan kummallista, että ihmiselämässä on monesti mahdollista rikkoa jotain, jota omat voimat eivät enää riitäkään korjaamaan.

Mutta onneksi meidän ei tarvitse jäädä tässä tilanteessa oman onnemme nojaan. Ratkaisu on Jeesus. ”Ja sen kirkkauden, jonka sinä minulle annoit, minä olen antanut heille, että he olisivat yhtä, niinkuin me olemme yhtä - minä heissä, ja sinä minussa - että he olisivat täydellisesti yhtä”. Meidän ei tarvitse lopulta tehdä muuta kuin uskoa häneen, ja tästä uskosta käsin voimme rakastaa toisiamme puutteistamme huolimatta.

Tahdon tänä päivänä kannustaa meitä kaikkia rakastamaan niitä, jotka ovat eri mieltä meidän kanssamme, ja ottamaan todesta Jumalan antaman haasteen keskinäisestä yhteydestämme. Kuitenkin painotan erityisesti Jeesuksen keskeisyyttä. Hän on mestari korjaamaan sen, minkä me olemme hajottaneet. Pääsimmepä me elämässämme ykseyteen toisten kanssa tai emme, saavutimmepa voittoja tai emme, onnistuimmepa tulemaan paremmiksi tai emme, hän saattaa eräänä päivänä kaiken täydelliseksi. Hän on eräänä päivänä palauttava myös täydellisen yhteyden kaikkien rakkaidensa välille. Me saamme turvallisin mielin luottaa häneen tässäkin. Hän on sen tekevä.

Saarna Hyvästä Paimenesta

Julkaisen blogissani Enonkosken kirkossa 15.4.2018 pitämäni saarnan. Raamatunlainaukset ovat tässä versiossa 33/38-käännöksestä.

***

Pyhän nimi:

Toinen sunnuntai pääsiäisestä

(Misericordia Domini)

"Hyvän paimenen sunnuntai"

Saarnateksti (3. vuosikerran evankeliumi):

Joh. 10:1-10

"Totisesti, totisesti minä sanon teille: joka ei mene ovesta lammastarhaan, vaan nousee sinne muualta, se on varas ja ryöväri. Mutta joka menee ovesta sisälle, se on lammasten paimen. Hänelle ovenvartija avaa, ja lampaat kuulevat hänen ääntänsä; ja hän kutsuu omat lampaansa nimeltä ja vie heidät ulos. Ja laskettuaan kaikki omansa ulos hän kulkee niiden edellä, ja lampaat seuraavat häntä, sillä ne tuntevat hänen äänensä. Mutta vierasta ne eivät seuraa, vaan pakenevat häntä, koska eivät tunne vierasten ääntä."

Tämän kuvauksen Jeesus puhui heille; mutta he eivät ymmärtäneet, mitä hänen puheensa tarkoitti. Niin Jeesus vielä sanoi heille:

"Totisesti, totisesti minä sanon teille: minä olen lammasten ovi. Kaikki, jotka ovat tulleet ennen minua, ovat varkaita ja ryöväreitä; mutta lampaat eivät ole heitä kuulleet. Minä olen ovi; jos joku minun kauttani menee sisälle, niin hän pelastuu, ja hän on käyvä sisälle ja käyvä ulos ja löytävä laitumen. Varas ei tule muuta kuin varastamaan ja tappamaan ja tuhoamaan. Minä olen tullut, että heillä olisi elämä ja olisi yltäkylläisyys.

***

Rakas kirkkoväki,

tänään vietämme Hyvän paimenen sunnuntaita. Vaikka paimentaminen ja lampaidenhoito kenties eivät enää nykyään ole niin monelle ihmiselle tuttuja asioita, ovat ne historiallisesti olleet merkittävä osa monen ihmisen elämää. Näin oli myös Raamatun kirjoittamisen aikoina. Paimen ja lauma esiintyvät hahmoina läpi pyhän kirjan. Kuningas Daavid oli paimen, paimenet kuulivat enkeleiltä Jeesuksen syntymästä, ja tuleepa tuttu sana pastorikin latinan paimenta tarkoittavasta sanasta. Ennen kaikkea Raamatusta käy selväksi, että Jeesus itse on laumansa eli kirkkonsa Hyvä Paimen, sen suojelija ja pelastaja.

Tämän päivän evankeliumitekstissä Jeesus kertoo kuulijoilleen vertauksen, jossa hän esittää omat seuraajansa lammaslaumana ja puhuu monista näitä uhkaavista vaaroista. Itsensä Jeesus kuvaa paitsi lampaiden Hyväksi Paimeneksi myös lammastarhan portiksi. Tarkastellaan tekstiämme kolmen tahon kannalta: lampaat, vaarat ja Jeesus.

Lammas. Tietäen miten tuo eläin ei ole se kaikista älykkäin luomakunnan kasvateista emme ehkä haluaisi tulla verratuiksi siihen. Se on suhteellisen avuton ja puolustuskyvytön, heikkonäköinen ja laumasielu. Miksi meitä verrataan lampaisiin? Usein me ihmiset olemme kerkeitä kuvittelemaan itsestämme suuria, paisuttelemme kykyjämme ja yliarvioimme voimavaramme. Monesti haluaisimme täysin ummistaa silmämme heikkouksiltamme ja nähdä itsemme ylivertaisina yksilöinä.

Mutta sitä pahempi isku meille on, kun joudumme kohtaamaan oman rajallisuutemme. Sen, että emme ole täydellisiä. Että emme osaa aina vastata maailman vaatimuksiin, reagoida oikein tai ymmärtää kaikkea maailman viisautta. Että me tarvitsemme apua. Avun pyytäminen on joskus hyvin vaikeaa, mutta joskus uskallus tehdä se voi olla meille elinehto. Avun tarvitsemista ei tarvitse hävetä. Meille voi sitä vastoin avautua aivan uudenlaisia näkökulmia, kun uskallamme tunnustaa niitä tosiasioita, joiden emme haluaisi olevan tosia.

Lampaat ovat helppo saalis sekä ahnaille susille että viekkaille varkaille ja rosvoille. Jeesus kertoo, että nämä tunkeutuvat lammastarhaan vain varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan, tai vielä oikeammin käännettynä teurastamaan.

Välillä on terveellistä pysähtyä miettimään, onko minun elämässäni samanlaisia vihollisia. Varastaako aikaani jokin turha tai vahingollinen? Onko elämäni esimerkiksi pelkojen ja riippuvuuksien sitomaa? Onko elämässäni jotain, joka hienovaraisesti nakertaa sitä hyvää, joka minulle on annettu? Jotain, joka vie elämästäni vapauden ja ilon? Nuo rosvot osaavat vielä usein toimia niin viekkaasti, että ne ikään kuin tulisivat vapauttamaan meitä, mutta todellinen lopputulos onkin jotain aivan muuta.

Erityisen vaikeaa on joutua huomaamaan, että joskus elämämme varkaat osoittautuvat meitä voimakkaammiksi. Silloin voi olo olla turhautunut ja ahdistuksen kalvama. Syvä epätoivo valtaa ja mieli täyttyy kysymyksistä.

Lampaat eivät olisi muinaisessa Israelissakaan pärjänneet ilman kahta asiaa: yösuojaa ja asiantuntevaa paimenta. Lampaita pidettiin öisin eräänlaisessa suljetussa pihassa, jota ympäröivät kivimuurit. Sisään ja ulos kulkemista varten oli muurissa yksinkertainen aukko, jonka valvomisesta usein vastasi erillinen portinvartija, joskus myös paimen itse. Oviaukon valvoja katsoi, että asiattomat henkilöt eivät päässeet tekemään tuhojaan tarhaan.

Aamun valjettua paimen tuli hakemaan lampaansa laitumelle. Vaikka lampaat eivät muuten olekaan erityisen lahjakkaita eläimiä, niiden kyky tunnistaa ääniä on kuitenkin hyvä. Yhdessä lammastarhassa saatettiin säilyttää useampaakin laumaa, joten paimen kutsui huudollaan omaa laumaansa, joka tunnisti kaitsijansa äänen. Jokaisella lampaalla saattoi vieläpä olla oma henkilökohtainen nimi, jonka ne tunnistivat.

Paimen johdatti lampaansa laiduntamaan ja puolusti niitä petoja vastaan. Paimenen ammatti ei ollut yleisesti arvostettu, vaan he olivat yhteiskunnan alaluokkaa, epäkiitollisen ja kovan elintavan harjoittajia.

Mikä onni, että lampailla oli tällainen turva! Ja mikä onni, että meitäkään ei ole jätetty elämämme koettelemuksissa yksin. Jeesus on meidän Hyvä Paimenemme. Hän tuntee kaikki omansa nimeltä. Hän kohtaa kanssamme vaarat. Hän on uhrannut itsensä meidän edestämme. Hän etsii yhtäkin laumasta kadonnutta lammasta kuin kalleinta aarretta. Hänen kutsuhuutonsa kantautuu meille tänäänkin Jumalan sanan ja ehtoollisen kautta. Hyvän Paimenen viesti meille on, että toivoa on. Uskalletaan luottaa siihen!

Pysähtyessämme lammastarhan vertauskuvan äärelle voi monella herätä aivan oikeutetustikin kysymys: Jos kerran varkaat, rosvot ja pedot vievät elämästämme ilon ja tuottavat onnettomuuden, eikö tämä aitaus ole samalla tavalla omanlaisensa vankila, jossa ei ole vapautta? Monella on kirkosta ja kristillisestä uskosta kielteinen kuva: sen nähdään rajoittavan elämää ja langettavan kieltoja ja kirouksia kaikkialle ympärilleen. Puhutaan kyllä ihmisen auttamisesta mutta oikeastaan suljetaan hänet vain uudenlaiseen sääntöjärjestelmän vangiksi. Varmasti tällaisen kuvan syntymiseen kristityt eivät itse ole osattomia.

Kristinuskon sanoma ei kuitenkaan ole vankeuden vaan vapautuksen sanoma. Jakeesta 9 luimme, että se, joka käyttää Jeesus-ovea – eli uskoo ja luottaa häneen – voi vapaasti tulla ja mennä ja hän löytää laitumen. Galatalaiskirjeessä sanotaan: Vapauteen Kristus vapautti meidät. Kristukselle ominaista ei ole asettaa meille taakkoja, vaan hän ottaa itse taakkamme kannettavakseen. Näin hän on vapauttanut meidän synnin ja kuoleman vallasta.

Niiden sijaan hän on antanut meille yltäkylläisen elämän, joka tässä elämässä tosin toteutuu vasta vajavaisesti, mutta joka on jo alkanut ja tulee saamaan täyttymyksensä iankaikkisuudessa. Mieleen pyrkivät tulemaan Paimenpsalmin sanat:

"Sinä voitelet minun pääni öljyllä; minun maljani on ylitsevuotavainen. Sula hyvyys ja laupeus seuraavat minua kaiken elinaikani; ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti."