Kandidaatintutkielmani

Tulinpa siihen tulokseen, että voisin ainakin toistaiseksi julkaista kandidaatintutkielmani myös blogissani. Monet ovat pyytäneet tätä opinnäytetyötä luettavaksi tai ilmaisseet muuten mielenkiintonsa aiheeseeni, joka eittämättä on yhä tänään ajankohtainen. Sekä Israel-teologia että ihmisen mahdollinen osuus pelastuksessaan puhuttavat sekä teologi- että ei-teologipiireissä jatkuvasti. Nyt nähtävä työ edustaa nimenomaan teologista lähestymistapaa ammattisanastoineen päivineen. Harkitsin myös "selkokielisen" version tekemistä, mutta paukkuni eivät siihen kuitenkaan riittäneet. Tutkielma etenee johdonmukaisesti, mutta jos teksti tuntuu puuduttavalta, voi loppuratkaisun katsoa Johtopäätös-osiosta.

Lisätään vielä sellainen disclaimer, että en julista kandidaatintutkielmani tuloksia teologisina totuuksina kaikkialla, missä liikun, enkä saarnaa niitä aktiivisesti myöskään seurakunnissa. Keväällä tutkielmaa tehdessäni päädyin pitämään tiettyä tulkintaa käsittelemästäni raamatunkohdasta varteenotettavana, mutta korostan olevani edelleen avoin keskustelulle ja toivotan kaiken mahdollisen kritiikin tervetulleeksi. Mitään lopullista totuutta en työlläni siis pyri julistamaan.

Hyviä lukuhetkiä!

Tosi Israel - Jumalan valittu kansa Roomalaiskirjeen luvussa 9

Sisällysluettelo

1. Johdanto
2. Israel Jumalan omaisuuskansana
3. Israelin valinta Roomalaiskirjeen luvussa 9
3.1 Kaksi Israelia
3.2 ”Tosi Israelin” valinta armosta ja ihmisen kyvyttömyys
3.3 Etnisen Israelin paatumus
4. Johtopäätös

Lähde- ja kirjallisuusluettelo
Lähteet ja apuneuvot
Kirjallisuus

1. Johdanto

Kristinusko sai alkunsa ensimmäisen vuosisadan juutalaisuuden sisäisenä yhteisönä. Jeesus ja hänen ensimmäiset opetuslapsensa olivat kaikki juutalaisia, ja vasta myöhemmin Jeesuksen seuraajiin alkoi liittyä myös pakanakansojen ihmisiä. Pian ei ollut enää aivan selvää, miten kristittyjen tuli ymmärtää itsensä suhteessa niihin moniin juutalaisiin, jotka eivät olleet liittyneet heihin. Polttavana oli kysymys Israelin kansan identiteetistä: ketkä oli ymmärrettävä tuon Jumalan valitun kansan jäseniksi ja perinnönjatkajiksi? Lopulta kristinusko muotoutui omaksi uskonnokseen ja erkani merkittävästi juutalaisista juuristaan, mutta tämä tapahtui vähitellen, askel askeleelta. Eräästä merkityksellisestä osallistumisesta tähän kehitykseen käy kiittäminen apostoli Paavalia ja hänen Roomalaiskirjettään.

Kirje roomalaisille on kirjoitettu todennäköisesti Korintista vuosien 55 ja 58 välillä.[1] Kirjoittajaksi mainitaan Paavali, eikä tutkimus ole tämän kirjeen kohdalla nähnyt vakavasti otettavaa syytä epäillä kirjoittajan henkilöllisyyttä.[2] Kirje liittyy tilanteeseen, jossa Paavali on suuntaamassa Jerusalemiin avunvientimatkalle ja tämän jälkeen aikeissa itse matkustaa Roomaan ja sieltä edelleen Hispaniaan.[3] Jälkimmäinen matka lienee antanut syyn kirjeen lähettämiseen, mutta ensimmäinen on todennäköisesti antanut sille enemmän sisältöä. Matkatessaan nyt Jerusalemiin Paavali kokee tarpeelliseksi selittää Rooman kristityille, millainen on hänen johtamansa pakanalähetyksen ja Jerusalem-keskeisen juutalaiskristillisyyden suhde.[4] Roomassa juutalais- ja pakanakristillisyyden välille oli niin ikään muodostunut jännitteitä, kun edelliset oli ensin karkotettu kaupungista ja kun he olivat myöhemmin päässeet palaamaan takaisin.[5] Mahdollisesti juuri synagogista nousseessa Rooman kristinuskossa olivatkin juutalaiskristittyjen tilapäisen poissaolon jälkeen alkaneet korostua pakanakristilliset elementit.[6]

Roomalaiskirjeen luvuissa 9–11 Paavali muotoilee Israel-teologiaansa. Hän haluaa löytää vastauksen siihen, miksi juutalaiset ovat suuressa määrin hylänneet ilosanoman pakanoiden ottaessa sen herkästi vastaan. Juutalaisille sentään tuli julistaa ilosanoma ensin, mutta nyt pakanat alkoivat olla jo suurilukuisempia kuin nämä etuoikeutetut.[7] Myös Rooman kristittyjen parissa oli epävarmuutta siitä, millainen jatkumo kristittyjen tulisi muodostaa suhteessa juutalaisiin.[8]

Tässä kandidaatintutkielmassa tutkin Paavalin näkemystä Israelin kansaan kohdistuneesta Jumalan valinnasta Roomalaiskirjeen luvussa 9. Pohdin erityisesti, minkälainen tuo valinta on Paavalin mukaan luonteeltaan ja onko se edelleen voimassa. Tämän selvittämiseksi luon aluksi lyhyen silmäyksen valittu kansa -ajatteluun Vanhassa testamentissa sekä Paavalin aikaisessa juutalaisuudessa. Oleellista on myös käsitellä sitä, missä merkityksessä Paavali käyttää sanaa Israel sekä muutamia muita siihen liittyviä keskeisiä termejä. Keskityn käsittelyssäni Roomalaiskirjeen lukuun 9, jossa kysymykset Israelin identiteetistä ja Jumalan valinnasta ovat selkeästi esillä. Otan kontekstin vuoksi huomioon myös kaksi seuraavaa lukua, vaikka en niihin tässä tutkielmassa tarkemmin menekään. Raamatunkäännöksenä käytän – ellei toisin mainita – vuosien 1933/1938 suomennosta, sillä se on minulle tutumpi, ja katson sanatarkemman käännöksen olevan työlleni hyödyksi.

2. Israel Jumalan omaisuuskansana

Vanhassa testamentissa Israelin syntyä kuvaa kaksi kertomusta: tarinat esi-isistä (Gen. 12–36) ja Eksodus-Siinai-kertomus (Ex. 1–24), joiden kautta kerrotaan, kuinka Israelin kansa ilmestyy Lähi-idän maailmaan. Prosessin taustavoimana ja alkuunpanijana on Jumala: hän tekee suvereenin ja vapaan valinnan tuoda tuon kansan olemassaolon piiriin.[9] Israelin alku Vanhassa testamentissa voidaan johtaa Abramiin, jonka Jumala Genesiksen (12:1–3) mukaan valitsi solmiakseen liiton tämän kanssa. Abram sai uudeksi nimekseen Abraham, ja Jumala antoi hänelle useita lupauksia. Ensinnäkin hänen jälkeläisistään oli tuleva suuri kansa, kuin hiekka meren rannalla. Toiseksi hänen jälkeläisensä tulisivat saamaan Kanaanin maan omakseen. Kolmanneksi muutkin kansat pääsisivät osallisiksi Jumalan Abrahamille antamasta siunauksesta. Jo Mooseksen aikaan mennessä Jumalan ensimmäisen lupauksen havaitaan toteutuneen.[10] Myös luvatun maan haltuunotosta todistetaan Joosuan kirjan sivuilla.

Mooseksesta alkaa Genesiksen mukaan uusi aikakausi: hänen välityksellään Jumala antaa Israelin kansalle lakinsa ja säädöksensä. Jumala solmii kansan kanssa liiton veren vihmomisella ja Israelista tulee Jumalan omaisuuskansa, joka on erityisasemassa kaikkiin muihin kansoihin nähden. (Ex. 24:1–11.) Tuota kansaa Jumala varjelee, ja hän jopa sotii itse sen puolesta sitä uhkaavia pakanakansoja vastaan (Deut. 3:22). Vanhassa testamentissa on kuitenkin vahvasti läsnä myös ajatus siitä, kuinka pakanakansat kerran Abrahamille annetun lupauksen mukaisesti tulevat liittymään Jumalan palvelijoihin ja saavat osansa siunauksesta (esimerkiksi Jes. 2:2–4, Miika 4:1–5).[11]

Jumalan anteliaisuus hänen suhteessaan Israeliin tuo mukanaan myös vaatimuksia. Jumalan liittokumppanina Israelin velvollisuus on vastata Jumalan odotuksiin.[12] Turvautuminen Herran läsnäoloon ja valitun kansan identiteettiin ei riitä, mikäli Israel hylkää Jumalan käskyt ja elää toisin kuin ne määräävät. Vanha testamentti kertoo esimerkiksi Aamoksen, Miikan ja Jeremian kirjoissa Israelin luottavan omaan erityisasemaansa väärällä tavalla. Moninaisin sanankääntein Israelin kansan kuvataan pakkosiirtolaisuutta edeltävänä aikana luopuneen liitosta. Seurauksena on lopulta Jerusalemin hävittäminen ennustusten mukaisesti.[13] On melkein kuin Abrahamille annetut lupaukset olisivatkin tulleet kumotuiksi.

Ajatukseen valinnasta liittyy kiinteästi ajatus jäännöksestä. Jumala valitsi Israelin kansan katsomatta tämän ansioita, siispä valinta ei myöskään täysin voi peruuntua, vaikka kansa itse luopuisikin liitosta.[14] Luopumuksen tapahtuessa kansasta jääkin jäljelle pieni joukko, joka yhä pysyy uskollisena. Jäännösajatus tulee esille esimerkiksi Ensimmäisen kuninkaiden kirjan luvussa 19, jossa Jumala mainitsee jättävänsä jäljelle Israeliin seitsemäntuhatta ihmistä, jotka eivät ole antautuneet Baalin palvelukseen. Etenkin Vanhan testamentin myöhäisaineistossa korostuu tällainen Israelin kahtiajako uskottomiin ja uskollisiin, joita on usein hyvin vähäinen määrä.[15] Jäännöksen tehtäväksi on nähty toimia kanavana, jonka kautta Israel jälleen uudistuu.[16]

Tultaessa Paavalin aikaan huomataan joitakin juutalaisten keskuudessa erottuvia selviä käsityksiä. Eräissä piireissä ajateltiin Israelin olevan Israel, kun se pitää tiukasti lain. Pakanakansoihin suhtauduttiin penseästi esimerkiksi Qumranin yhteisössä, jossa nähtiin näiden olevan häviöön ennalta määrättyjä.[17] Yhteisön Sotakäärö (1QM) kuvaa ensimmäisessä kolumnissaan rikkaasti sitä, kuinka ”Pimeyden lapset” tullaan tuhoamaan täysin ja lopullisesti.[18] Qumranin käsityksen mukaan ainoastaan Israel – tai vain pieni oikeauskoinen osa siitä – oli Jumalan pelastukseen määräämä.[19] Toisaalta esiintyi myös ajattelua, jossa tyydyttiin vetoamaan Abrahamin jälkeläisyyteen kansaan kuulumisen ehtona.[20] Kuten juutalaiset sanoivat Jeesukselle Evankeliumissa Johanneksen mukaan (8:39): ”Aabraham on meidän isämme”.

3. Israelin valinta Roomalaiskirjeen luvussa 9

3.1 Kaksi Israelia

Jotta voitaisiin tarkemmin tutkia Paavalin käsitystä Israelin valinnasta Roomalaiskirjeen luvussa 9, tulee ensin selvittää, mitä hän sanalla Israel tässä luvussa tarkoittaa. Jakeissa 4 ja 5 Paavali puhuu israelilaisista hyvinkin ylistävään sävyyn: heille kuuluvat lapseksiotto, kirkkaus, liitot, lainsäädäntö, jumalanpalvelus ja lupaukset.[21] Toisaalta myöhemmin jakeessa 27 Paavali ottaa sitaatin Jesajalta, joka julistaa, että vaikka Israelin poikien luku olisi kuin meren hiekka, pelastuisi heistä vain jäännös.[22] Ensi näkemältä voisi näyttää, että Paavali puhuu Israelista hyvin jännitteisesti ja jää suuri epäselvyys siitä, ovatko israelilaiset hänen mukaansa Jumalan lapsia, palvelevatko he todellisuudessa Jumalaa ja ovatko he Jumalan kansa vai eivät.

Mielestäni ratkaisun keskeisimmäksi osatekijäksi tulee ottaa Paavalin sanat jakeissa 6-8: ”Sillä eivät kaikki ne, jotka ovat Israelista, ole silti Israel[23], eivät kaikki ole lapsia sentähden, että ovat Aabrahamin siementä, vaan: "Iisakista sinä saat nimellesi jälkeläiset"; se on: eivät ne, jotka lihan puolesta ovat lapsia, ole Jumalan lapsia, vaan lupauksen lapset, ne luetaan siemeneksi."

Jo kohdassa Room. 2:28–29 Paavali esittää hyvin samankaltaisen ajatuksen kuin jakeissa Room. 9:6–8, ja Galatalaiskirjeensä jakeessa 6:16 puhuu ”Jumalan Israelista” mahdollisesti erotuksena Israelin etnisestä kansasta.[24] Paavali myös käyttää ilmausta κατὰ σάρκα (lihan puolesta) viittaamaan omaan sukulaisuuteensa Israelin kanssa (Room. 9:3). On siis mielestäni pääteltävä, että Paavali käyttää sanaa Israel kahdessa merkityksessä. Yhtäältä hän viittaa sillä etniseen Israelin kansaan ja toisaalta ”tosi Israeliin”, joka koostuu ”lupauksen lapsista” (τὰ τέκνα τῆς ἐπαγγελίας), joihin kuuluu hänen mukaansa vain osa etnisestä Israelista sekä lisäksi pakanataustaisia ihmisiä. Paavali jatkaa Roomalaiskirjettään alkamalla selittää, keistä hänen mukaansa lupauksen lapsissa on kirjoitusten perusteella kyse.

Paavali mainitsee, että Abrahamin lapsista vain Iisak luettiin todelliseksi Abrahamin jälkeläiseksi ja perilliseksi, sillä hän oli syntynyt lupauksen voimasta siinä missä toinen Abrahamin poika Ismael sai alkunsa ihmisen luonnollisen kyvyn perusteella.[25] Iisak syntyi Jumalan lupauksen voimasta vanhemmille, joiden ei luonnollisella tavalla enää olisi ollut mahdollista saada lasta: Jumalan lupaus ja sen synnyttämä lapseus perustuvatkin hänen armoonsa.[26] Tämä tulee ehkä vieläkin selkeämmin esille seuraavassa Paavalin esimerkissä Iisakin perheestä, jossa toteutui samantyyppinen periaate kuin Abrahamin lasten suhteen. Jälleen armo Jumalan lupauksen ylläpitämänä valitsee Jaakobin, nuoremman ja sitä kautta vähäisemmän Iisakin kaksospojista.[27]

Edellä mainitut Vanhan testamentin kertomukset kuvaavat tiettyjen henkilöiden elämää, mutta Paavalille niillä on selkeästi hengellinen merkitys. Hän tulkitsee niiden tuovan esille yleispätevän teologisen periaatteen: Jumalan jälkeläisiksi luetaan lapset, jotka ovat syntyneet lupauksen voimasta. Timo Eskola näkee, että Paavalin mukaan oikeiksi Abrahamin jälkeläisiksi tullaan vastaanottamalla Jumalan lupaus Messiaasta sekä syntien sovittajasta.[28] Sen suhteen, mihin lupaukseen Paavali viittaa käyttäessään sanaa lupaus, olisi tavallaan luontevaa kallistua Eskolan kannalle. Paavali itse mainitsee jakeessa 9 lupauksen kuuluneen: ”Minä palaan tulevana vuonna tähän aikaan, ja silloin Saaralla on oleva poika”. Kyseinen lupaus esiintyy Genesiksen luvussa 18, jolloin Abraham on jo aiemmin luvussa 12 saanut lupauksen siitä, että kaikki kansat tulevat hänessä siunatuiksi. Jos lupaus Iisakista nähdään ikään kuin osana tuota aiempaa ja laajempaa lupausta, ei olisi enää täysin mahdotonta tulkita uskoa näihin lupauksiin uskoksi Messiaaseen.

Tulkinta kuljettaa ajatuksia vahvasti tiettyyn suuntaan ja näkee Messiaan kohdassa, johon alkuperäinen kirjoittaja ei ole tätä välttämättä tietoisesti sijoittanut. Nähdäkseni tällaiset messiaaniset tulkinnat ovat kuitenkin Paavalille ominaisia. Esimerkiksi Heikki Räisänen huomauttaa kirjoittaessaan Paavalin Galatalaiskirjeestä, että apostoli tulkitsee perinteisiä juutalaisia termejä ja lähestymistapoja siinä määrin uudelleen, että itse jatkumo niiden kanssa jää nimelliseksi.[29] Vaikka Messias-uskon edellyttäminen jo Abrahamilta sinänsä mielestäni sopisikin Paavalin muuhun teologiaan, ei liene syytä pitää sitä välttämättömänä osana hänen argumenttiaan. On esimerkiksi olemassa näkemys, jonka mukaan Jahve varjelee sanansa täyttymistä ja vähitellen läpi Vanhan testamentin tarkentaa paratiisissa antamaansa lupausta naisen siemenestä (Gen. 3:15).[30] Mielestäni Paavalin teologiaan sopii hyvin näkemys, jossa Abraham kyllä uskoo Jumalan omana aikanaan omassa muodossaan antamaan lupaukseen, mutta jossa vasta Paavalin omana aikana täyttymys on saavutettu ja entisaikojen lupausten on havaittu osoittaneen Messiaaseen, joka on Jeesus.

Useat tutkijat yhtyvät näkemykseen, jossa Paavalin mukaan ajatus lupauksen lapsista ei sovellu ainoastaan kristilliseen seurakuntaan, vaan myös myöhempiin aikakausiin aina Abrahamista alkaen. Toisin sanoen Paavalin mukaan ”tosi Israelin” jäseniksi oltaisiin jatkuvasti tultu samalla tavalla: Jumalan valinnan perusteella.[31] Kuten Eskola asian muotoilee: ”[Jumala] valitsee tosi Israeliin lupauksen avulla ihmisiä armosta.” Oikeaan Israeliin kuulumisen ehtona on aina ollut lupauksen lapsen identiteetti. Pelastushistorian jokaisessa vaiheessa Jumalalla on ollut lupauksen lapsia, nimittäin niitä, jotka uskovat Abrahamin tavoin. Paavali tuntuu väittävän, että lupaus ei ole koskaan toteutunut koko etnisessä Israelin kansassa, useimmiten pikemminkin vähemmistössä, jota voidaan kutsua myös jäännökseksi.[32]

Kallistun kannalle, jonka mukaan Paavali opettaa etnisen Israelin ja ”tosi Israelin” välillä vallinneesta erottelusta kaikkina aikakausina. Jäännösteologian pohjalta voidaan Paavalin ajattelussa muodostaa useita historiallisia pareja, joista toinen valitaan ja toista ei. Näitä ovat Iisak ja Ismael (Room. 9:7–9), Jaakob ja Esau (voidaan ajatella myös: Israel ja pakanakansat) (Room. 9:10–13) ja 7000 taipumatonta ja Baalille polvensa notkistaneet (Room. 11:2–4). Vieläpä Paavalin omanakin aikana on hänen mukaansa olemassa jäännös (11:5), joka lienee luontevaa tulkita juutalaisiksi, jotka ovat ottaneet vastaan hänen sanomansa Messias Jeesuksesta. Mikäli tämä erottelu ei olisi ollut todellisuutta kaikkina aikakausina, muuttuisi mielestäni kummalliseksi esimerkiksi se Paavalin opetus, että pakanakansat on oksastettu Israeliin (11:17–24). Järkevältä ei tunnu sellainen ajatus, että heidät olisi oksastettu ikiaikaisen ”tosi Israelin” sijasta etniseen Israelin kansaan, mutta jos ”jalo öljypuu” ymmärretään lupauksen lapsiksi, sopii se nähdäkseni jälleen mutkattomasti lukujen kokonaisuuteen.

Pakanakansojen pääsy osallisiksi ”tosi Israelista” tulee selkeästi näkyväksi luvun 9 loppupuolella. Paavali käyttää perusteenaan Hoosean sanoja: ”Minä olen kutsuva kansakseni sen, joka ei ollut minun kansani, ja rakkaakseni sen, joka ei ollut minun rakkaani. Ja on tapahtuva, että siinä paikassa, jossa heille on sanottu: 'Te ette ole minun kansani', siinä heitä kutsutaan elävän Jumalan lapsiksi.” (9:25–26.) Paavali siis sovittaa Hoosean sanat luopuneen Israelin paluusta koskemaan pakanakansoja.[33] Sitaatti profeetalta on tukemassa Paavalin väitettä, jonka mukaan Jumalalla on vallassaan kutsua kansaansa ihmisiä, jotka eivät alun perin tuohon kansaan kuuluneet. Paavalin mukaan se, että Jumalan kutsu koskee lopulta kaikkia kansoja, on jo kauan ollut nähtynä ja kerrottuna kirjoituksissa.[34] [35]

Olen päätellyt Paavalin väittävän Roomalaiskirjeen luvussa 9, että ”kahteen Israeliin” jakaantumisen suhteen on vallinnut merkittävä jatkuvuus aina Abrahamista Paavalin aikaan. Olen lisäksi sitä mieltä, että Paavali esittää lupauksen lapsiin kuulumisen tapahtuneen kaikkina aikakausina samalla tavoin. On silti hyvä muistaa, että jotain on myös Paavalin mukaan muuttunut. Tämä muutos on nimenomaan pakanakansojen laajamittainen pääsy osaksi ”tosi Israelia”. Kristillisessä seurakunnassa on, kuten edellä todettua, Paavalin aikana jo enemmän pakana- kuin juutalaistaustaisia. Jukka Thurén näkee tässä jopa Jumalan antaneen noihin aikoihin pakanakristilliselle kirkolle etusijan samoin kuin Jumala on usein Vanhassa testamentissa antanut sellaisen ”nuoremmalle veljelle” vanhemman sijaan.[36]

Päätelmäni on siis, että Paavalin mukaan ”tosi Israelin” kansan jäseneksi on aina päästy lupauksen lapsina, vastaanottamalla Jumalan lupaus ja uskomalla siihen. Käsillä oleva kausi on Paavalin mukaan tuonut pakanatkin osaksi tätä kansaa. Ilmi on jo tullut, että ”tosi Israelin” erottamisen etnisestä Israelista on Paavalin mukaan tehnyt Jumala omalla valinnallaan. Seuraavaksi aion käsitellä tarkemmin sitä, mitä Paavali tuon valinnan dynamiikasta opettaa.

3.2 ”Tosi Israelin” valinta armosta ja ihmisen kyvyttömyys

Jakeissa 9:14–23 Paavali paneutuu ”tosi Israelin” valinnan syihin. Hän tarttuu lukijoille mahdollisesti heräävään kysymykseen Jumalan väärämielisyydestä, ja vakuuttaa Jumalan olevan oikeudenmukainen (14). Hän ottaa esiin jälleen esimerkkejä Vanhasta testamentista, tällä kertaa koskien Moosesta ja faraota. Paavali mainitsee Jumalan sanoneen Moosekselle, että hän armahtaa kenet tahtoo, ja faraolle, että tämä nostettiin esiin, jotta Jumala voisi osoittaa voimansa hänessä. (15–18). Seuraa jälleen oletettu lukijoiden kysymys, johon Paavali vastaa vertaamalla Jumalaa savenvalajaan, jolla on oikeus tehdä samasta savesta sekä arvokkaita että halpoja astioita (19–23).

Jaejaksosta piirtyy kuva Jumalasta, joka on valinnassaan täysin suvereeni. Ensimmäiseksi Paavali perustelee tätä asiaa lainauksella Exoduksesta (33:19), jossa Jumala sanoo Moosekselle armahtavansa ketä armahtaa. Ennen kyseistä kohtausta Exoduksessa on juuri sattunut kultaisen vasikan tapaus, jonka johdosta Jumalalla olisi oikeus rankaista Israelin kansaa. Mooses on rukoillut Jumalaa säästämään kansansa, minkä tämä myös tekee. Jumala siis luopuu oikeutetuista vaateistaan ja näyttää armonsa olevan täysin ilmaista. Kukaan ei olisi voinut tätä armoa kyseisessä tilanteessa Jumalalta vaatia.[37] Paavalin päätöksen lainata jakeessa Ex. 33:19 esiintyvästä Jumalan repliikistä vain loppuosan voidaan itsessään nähdä korostavan Jumalan armonvalintaa. Jakeen alkuosassa Jumala sanoo julistavansa nimen ”Herra” Mooseksen edessä, mikä olisi siteerattuna voinut viedä ajatuksia Jumalan esittämän kutsun suuntaan. Paavali kuitenkin jättää pois viittaukset Jumalan kutsun kohteena olevan ihmisen edellytyksiin.[38]

Paavali linjaa: ”Niin se ei siis ole sen vallassa, joka tahtoo, eikä sen, joka juoksee, vaan Jumalan, joka on armollinen.” (Room. 9:16.) Tahtomista ja juoksemista ei tässä tule ymmärtää kontrastisiksi, vaan niiden tarkoitus lienee osoittaa ihmisen tahdonvoiman ja pyrkimyksen olevan merkityksettömiä verrattaessa Jumalan armonvalintaan.[39] Douglas Moo tulkitsee tahtomisen viittaavan tässä ihmisen sisäiseen haluun, tarkoitukseen ja valmiuteen toimia, ja juoksemisen tuon halun varsinaiseen toteutukseen. Moon mukaan ne yhdessä kuvaavat koko ihmisen pystyvyyttä.[40] Samantyyppisesti Paavali kirjoittaa ihmistahdon kyvyistä myös jakeissa Room. 7:15–21.[41]

Paavali nostaa esiin myös toisen hyvin tunnetun vanhatestamentillisen aiheen. Kyseessä on farao-kertomus, joka osoittaa Jumalan voivan vapaasti käyttää jopa pakanakuninkaita[42] tarkoitusperiensä toteuttamiseen.[43] Farao esiintyy juutalaisessa kirjallisuudessa arkkityyppinä, joka edustaa julmaa sortoa ja sydämen kovuutta. Paavali näyttää käyttävän faraota vastaavassa merkityksessä kuin aiemmin etnistä Israelia ja Esauta: Jumalan tahdon torjujana. Jälleen Paavali korostaa Jumalan valintaa kirjoittamalla tämän paitsi armahtavan kenet tahtoo, myös paaduttavan kenet tahtoo. Jumala oli lopulta myös faraon paaduttaja, vaikka Exodus mainitsee faraon itsensäkin toisaalta kovettaneen sydäntään. Paaduttavan Jumalan käsite on sinänsä luonnollinen osa Vanhan testamentin kertomusta, johon Paavali viittaa.[44] Räisäsen ja James D. G. Dunnin mukaan sen esille nostaminen kuitenkin palvelee myös Paavalin omia tarkoitusperiä. Koska hän haluaa pohtia, miksi juutalainen kansa ei ota hänen sanomaansa vastaan, nousee ratkaisuksi korostaa armahtavan Jumalan ohella myös paaduttavaa Jumalaa.[45] [46] Jakeissa Room. 11:7 ja Room. 11:25 Paavali myöhemmin suoraan toteaakin paatumuksen kohdanneen etnistä Israelia. Vaikka kreikan sana paatumukselle on näissä kohdissa eri kuin faraosta käytetty, useimmat tutkijat tunnustavat, että faraon ja Israelin paaduttamiset liittyvät yhteen.[47]

Paavali käsittelee seuraavaksi uudestaan samaa asiaa hieman toisin kuin aiemmin. Vastaparina jakeen 14 kysymykselle Jumalan oikeudenmukaisuudesta hän esittää jakeessa 19 kysymyksen toisella tavalla: Onko oikein syyttää ihmistä sellaisesta, mille tämä ei voi mitään? Paavali ottaa esille vertauksen savenvalajasta ja savesta tehdäkseen ymmärrettävämmäksi Jumalan valtaa ja oikeutta.[48] Myös savenvalaja-aihe on tuttu Vanhasta testamentista: se esiintyy muun muassa Jeremian kirjassa (18:3–6) korostamassa Jumalan voimaa ja vapaata valintaa.[49] Kuten Jeremian savenvalaja saa tehdä samasta savesta eri esineitä eri tarkoituksia varten, samoin Luoja saa menetellä ihmisten eli maan tomusta muovaamiensa astioiden kanssa. Vihan astiat (jae 22) on luontevaa ymmärtää Vanhan testamentin kuvakielen kautta Jumalan vihollisiksi, jotka Jumala tulee murskaamaan saviruukkujen tavoin. Näiden vastakohtana ovat laupeuden astiat (jae 23), joiden nimitys viittaa siihen, että ne kyllä olisivat ansainneet olla vihan astioita, mutta niille osoitettiinkin armoa. Thurén näkee, että Jumalan valinta ja astioiden valmistus kohtaloonsa tapahtuu kaksiosaisesti ja kahdella eri tavalla. Ensinnäkin tämä tapahtuu astiaa jo alun perin muovattaessa, mutta toisaalta myös tuhottavaksi valmiin astian armahduksessa. Saamaansa arvoon ja tehtävään on saven kaikesta huolimatta tyydyttävä.[50]

Kaiken kaikkiaan lukemalla lukua 9 on mielestäni helppo omaksua yksinkertainen käsitys Paavalin valintateologiasta. Se painottaa Jumalaa valinnan subjektina, joka oman valintansa mukaisesti armahtaa osan ihmisjoukosta, joka olisi ansainnut tuhoamisen. Tästä armahdetusta joukosta tulee näin jäännös, jota voidaan kutsua myös ”tosi Israeliksi” tai lupauksen lapsiksi. Paavali näyttää luvussa 9 jättävän minimaalisesti tai ei yhtään tilaa ajatukselle ihmisen jonkinlaisesta osuudesta valituksi tuloon. Sen sijaan on helppo lukea tekstiä siten, että Paavalin mukaan Jumala jopa päättää ihmisten kohtalon ennalta näistä riippumatta. Jotkut Roomalaiskirjeen tutkijat ovat kuitenkin myös nousseet vastustamaan tämän ajatuksen lukemista osaksi Paavalin teologiaa.

Eräät tutkijat ovat nähneet Jumalan paaduttamisen liittyvän Paavalin mukaan historian prosesseihin. Tällöin Jumala estäisi kansoja ymmärtämästä sanomaansa vain viedäkseen siten omaa pelastussuunnitelmaansa eteenpäin eikä paaduttaminen liittyisi suoranaisesti yksilöiden kohtaloihin. Moo näkee tällaisen mallin kuitenkin soveltuvan huonosti Paavalin teologiaan. Syyksi hän nostaa muun muassa sen, että paaduttamista käsittelevä jae Room. 9:18 liittyy rakenteellisesti ja kielellisesti jakeisiin Room. 9:22–23, joissa tuhoon valmistetut vihan astiat ja kirkkauteen määrätyt laupeuden astiat ovat esillä vastakkaisina. Lisäksi paaduttaminen toistuvasti viittaa Raamatussa hengelliseen tilaan, joka tekee ihmisestä tottelemattoman Jumalalle ja hänen sanalleen.[51] On vaikea nähdä tämän olevan vaikuttamatta ihmisen tulevaisuuteen.

Myös Eskola muotoilee hiukan toisenlaisen tulkinnan, jonka mukaan Paavali ei opeta Jumalan valinneen ennalta tiettyjä ihmisiä pelastukseen ja jättäneen toisia ulkopuolelle – sitä vastoin armo olisikin ollut aina tarjolla jokaiselle ja ihmisen pelastuksen olisi estänyt vain hänen kovasydämisyytensä. Eskola tulkitsee Paavalin tarkoittavan siteeraamillaan sanoilla ”armahdan kenet tahdon” syntisiä ihmisiä. Paavalin lainaamat Vanhan testamentin tekstit hän näkee Jumalan armollisuudesta todistavina ja esittää, että Jumala Paavalin mukaan armahti jopa faraon. Arvokkaiden ja heikkojen astioiden suhteen Eskola esittää, että Paavali opettaa kaikkien ihmisten olevan lähtökohtaisesti huonoja astioita, joista Jumala voi kuitenkin tehdä hyviä eli armahdettuja.[52]

Mikäli – niin kuin minusta valtaosin näyttää – Eskola käyttää sanaa armahdus ilmaisemaan ”tosi Israeliin” ottamista, on kysyttävä joitakin kysymyksiä. Ensinnäkin, miten farao olisi voitu armahduksen kautta ottaa osaksi lupauksen lapsia, ja sanooko Paavali tällaista missään kohtaa suoraan? Faraon todetaan kyllä olevan nostettu esiin (Room. 9:17) tai Vanhan testamentin mukaan säilytetty (Ex. 9:16), mutta tämä voi mielestäni yhtä hyvin tarkoittaa vain armonajan antamista sen sijaan, että kyse olisi välttämättä armahduksesta ”tosi Israelin” jäseneksi. Herää myös kysymys, miten Eskolan tulkinta onnistuu välttämään toisaalta epäjohdonmukaisuuden Paavalin opetuksen suhteen ja toisaalta sisäisen epäjohdonmukaisuuden. Jos ainoastaan ihmisen vastaanhangoitteleva tahto estää hänen armahduksensa, millä perusteella Jumala armahtaa joitakin ihmisistä, jotka kaikki kulkevat samaa tuhoon johtavaa tietä? Puuttuuko armahdettavilta ihmisiltä vastustus vai onko se hitusen pienempää kuin niillä, joita ei armahdeta? Kummassakin tapauksessa armahduksen syy löytyy ihmisestä itsestään, mikä on Paavalin muun teologian vastaista. Jos taas yksin Jumala määrää armahdettavat ja armahtamattomat ilman mitään syytä ihmisessä itsessään, ei tämä sovi Eskolan pääväitteeseen, joka pyrkii juuri tällaista ennaltamääräämistä vastustamaan.

Malli, jossa Jumala määrää ennalta vain pelastuvat mutta ei kadotettuja, ei mielestäni vaikuta järin hyvin pysyvän koossa. Se näyttää lopulta kuitenkin päätyvän siihen, että Jumala määrää sekä pelastuvat että kadotettavat, tai vaihtoehtoisesti näkemykseen, jossa ihmisestä itsestään löytyy syy armahdukseen. Roomalaiskirjeen luku 9 korostaa mielestäni selkeästi enemmän Jumalan salatun armon merkitystä valinnassa kuin ihmisen ominaisuuksia. Kuten Räisänen toteaa: ”Ei-valitut torjuvat evankeliumin ja tosi ’Israel’ hyväksyy sen. Kaikki on niin kuin Jumala on tarkoittanut.”[53]

Niin kuin jo on mainittu, Roomalaiskirjeen luvun 9 äärellä herää helposti kysymys, onko Jumala väärämielinen. [54] Tähän kysymykseen Paavali ei edes yritä vastata rationaalisesti tai loogisesti.[55] Moderni lukija saattaa helposti edellyttää apostolilta kohtuuttomuuksia vaatimalla sitoutumista nykyaikaisiin logiikan standardeihin. Paavali kuitenkin keskittyy näiden sijaan tutkimaan kirjoituksia ja Jumalaa luojana: jos Jumalan oikeamielisyys voidaan osoittaa suhteessa näihin kahteen standardiin, on se pitävästi osoitettu. Lopulta mittarina Jumalan oikeudenmukaisuudelle voi toimia vain Jumala itse.[56] Jumala siis toimii eri standardeilla kuin ihmiset eikä luotu voi vaatia Luojaa vastaamaan Luojan teistä.[57]

3.3 Etnisen Israelin paatumus

Edellä olen kuvannut ”tosi Israeliin” kohdistunutta Jumalan valintaa Roomalaiskirjeen luvussa 9. Mutta miten on etnisen Israelin laita? Onko Jumala jollain tavalla valinnut myös sen vai onko vain osa siitä, ”tosi Israel”, todellisuudessa ainoa taho, jonka Jumala Paavalin mukaan on koskaan valinnut?

Luvun 9 alussa Paavali nimenomaisesti korostaa, että israelilaisille kuuluvat lapseksiotto, kirkkaus, liitot, lainsäädäntö, jumalanpalvelus ja lupaukset sekä isät, ja Kristus on heistä lihan puolesta (Room. 9:4–5). Olisi mielestäni epäloogista, jos Paavali tarkoittaisi tässä israelilaisilla ”tosi Israelia”. Jakeessa 9:3 hän on antanut ymmärtää puhuvansa lihallisista sukulaisistaan, jotka selvästikään eivät tunne Kristusta, ja samoista ihmisistä hän puhuu kahdessa seuraavassa jakeessa. Nuo Paavalin sukulaiset eivät kuulu hänen mielestään lupauksen lapsiin, mutta silti heille kuuluu valtavan paljon jumalallisia etuoikeuksia.

Paavali siis opettaa, että etninen Israel on Jumalan esikoispoika, jonka edellä Jumalan kirkkaus eli läsnäolo kulki autiomaavaelluksella. Juutalaisilla on Paavalin mukaan edelleen jumalanpalvelus, joka tarkoittanee hänen aikanaan yhä voimassa olevaa temppelipalvelusta. Oli kyse etnisestä Israelista, kun Jumala teki liitot patriarkkojen kanssa, Siinailla ja Daavidin kanssa. Paavalin mukaan itsessään pyhä, oikea ja hyvä laki on annettu etniselle Israelille etuoikeutena, ja joukko lupauksia, joihin arvatenkin kuuluu myös lupaus Abrahamin perinnöstä.[58] Dunn esittää huomion, että jokaisen listansa elementin Paavali haluaa lukea myös Kristukseen uskovien osaksi kieltämättä niitä kuitenkaan omaltakaan kansaltaan. Dunnin mukaan Paavali tekee eron termien lihallisen ja hengellisen ymmärtämisen välillä: edellinen ymmärrys etnisellä Israelilla on eikä sitä ole kumottu, mutta se ei riitä, vaan lopullisen täyteyden voi tuoda vain hengellinen ymmärrys.[59] Päättelen, että vaikka nämä asiat on ikään kuin tarjottu koko etniselle Israelille, tämä ei ole Paavalin mukaan kokonaisuudessaan ottanut niitä vastaan, elänyt niiden mukaisesti tai tunnistanut niiden täyttymystä Kristuksessa. Tämän torjumisen vuoksi etninen Israel ei ole koskaan saanut kokonaisuudessaan kuulua ”tosi Israeliin”.

Eskola tulkitsee Paavalin vertaavan faraota oman aikansa juutalaisiin, jotka eivät ota Kristusta vastaan. Samoin kuin Jumala käytti paatunutta faraota oman nimensä julistamiseen kaikkialla maailmassa, samoin hän Eskolan mukaan Paavalin teologiassa tekee juutalaisten paatumuksen kautta: nyt Kristusta julistetaan koko maailmassa.[60] Tämä vaikuttaa olevan linjassa jakeen Room. 11:11 kanssa, jossa Paavali vakuuttaa pelastuksen tulleen pakanoille Israelin lankeemuksen kautta. Jumala on siis Paavalin mukaan ikään kuin hyödyntänyt etnisen Israelin lankeemuksen kääntymällä pakanakansojen puoleen ja alkamalla laajamittaisemmin pelastaa näitä.[61]

4. Johtopäätös

Olen tässä tutkielmassa käynyt läpi oleellisiksi katsomiani aiheita ja raamatunkohtia liittyen Roomalaiskirjeen luvun 9 Israel-teologiaan. Seuraavat seikat Paavalin teologiasta liittyen Israelin olemukseen ja valintaan ovat selvinneet:

(I) Etninen Israel ja ”tosi Israel” erotetaan toisistaan.
(II) ”Tosi Israeliin” kuuluviksi luetaan ne, jotka uskovat Jumalan lupaukseen.
(III) Jako etniseen Israeliin ja ”tosi Israeliin” (eli jäännökseen tai lupauksen lapsiin) on vallinnut aina Abrahamin ajoista asti.
(IV) Aina Abrahamin ajoista asti tähän joukkoon on myös päästy samalla tavalla: vastaanottamalla Jumalan lupaus.
(V) Jeesuksen Kristuksen tultua myös pakanakansat pääsevät laajassa mittakaavassa osaksi ”tosi Israelia”.
(VI) Jumala valitsee suvereenisti ne, ketkä ottavat lupauksen vastaan ja pääsevät osaksi ”tosi Israelia”.
(VII) Jumala on suunnitelmansa mukaisesti hyödyntänyt etnisen Israelin osittaisen paatumuksen, jotta pakanakansat voisivat tulla osallisiksi ”tosi Israelista”.

Tutkimuskysymykseni koski Israeliin kohdistuneen valinnan luonnetta Roomalaiskirjeen luvussa 9. Vastauksena kysymykseen totean, että kyseisestä luvusta välittyy hyvin vahvasti kuva valinnasta, jonka Jumala suorittaa oman armonsa perusteella ihmisestä riippumattomista, salatuista syistä. Tätä valitsemista Jumala on toteuttanut Paavalin mukaan kaikkina aikoina Abrahamista lähtien: etnisestä Israelista Jumala on erikseen valinnut aina osan, ja siten Israel on aina jakaantunut kahtia valittuihin ja ei-valittuihin. Valitut Jumala tekee kykeneviksi vastaanottamaan uskolla Jumalan lupauksen, ja tätä kautta heitä ruvetaan kutsumaan lupauksen lapsiksi, jotka tunnetaan myös ”tosi Israelina”, jäännöksenä tai laupeuden astioina. Kristus on Paavalin mukaan ilmestynyt täyttymyksenä pyhien kirjoitusten kuvaamalle historialle, minkä täyttymyksen valtaosa juutalaisista on kuitenkin hylännyt. Paavali opettaa, että Jumala on kuitenkin kääntänyt tämän juutalaisten paatumuksen hyödyksi: nyt sanoma Kristuksesta julistetaan myös pakanoille, jotka pääsevät näin hekin osallisiksi lupauksen lapsista. Etninen Israel on Paavalin aikana Paavalin näkökulmasta suurilta osin paatunut, mutta tämä paatumus ei kuitenkaan välttämättä kestä ikuisesti.

Vaikka siis luvussa 9 mielestäni korostuu suvereenisti valitseva Jumala, on kuitenkin selvää, että muualla Paavalin teologiassa myös ihmisen teoille näyttää jäävän sijaa. Ainakin luvussa 11 Paavali vaikuttaa selkeästi opettavan, että jaloon öljypuuhun oksastettu metsäöljypuun oksa voi tulla myös uudelleen erotetuksi tuosta puusta, mikäli on epäuskoinen eikä pysy Jumalan hyvyydessä (Room. 11:17–24). Lupauksen lapseksi tulleen ponnisteluille siis näyttää jäävän jokin sija ainakin oman kutsumuksensa täytäntöön saattamisessa, ja mielestäni tällainen ajatus esiintyy laajemminkin Paavalin teologiassa. Luvussa 9 ainakin ”tosi Israelin” jäseneksi tekeminen vaikuttaa jäävän täysin Jumalan käsiin – mikäli ihmisellä jokin osuus tässä prosessissa halutaan nähdä, uskoisin, että ainoaksi vaihtoehdoksi jää lukea se jollakin salaperäisellä tavalla mukaan. Moo toteaa, että Paavali ei tarjoa loogista ratkaisua Jumalan ja ihmisen osuuksien harmonisoimiseksi, ja jatkaa: ”mikään ratkaisu tähän ikuiseen paradoksiin ei näytä mahdolliselta tällä puolen taivasta”.[62]

Löydän helposti merkityksen tämän tutkielman aiheelle katsoessani maailmaa. Kristittyjen ja juutalaisten suhde ei ole varsinaisesti koskaan lakannut olemasta päivänpolttava aihe. Nuo kaksi uskontoa ovat jännitteen keskellä selvitelleet välejään lähes kaksituhatta vuotta, ja välillä on päädytty katastrofaalisiinkin ongelmiin. On olennaista tutkia, ovatko kristityt ja juutalaiset aina ymmärtäneet omaa uskontoperinnettään oikein ja tarjoavatko esimerkiksi heidän pyhät kirjansa pohjan vastakkainasettelulle vai eivät – onko vanhoilla kirjoituksilla ehkä annettavaa myös nykypäivän konfliktien keskelle?

Tutkielmani tulosten perusteella voisi nähdä pohjan keskinäiselle jännitteelle kristinuskon ja juutalaisuuden välillä: mikäli seurataan Paavalin teologista selitysmallia, juutalaiset ovat paatumuksen tilassa lukuun ottamatta niitä, jotka uskovat Jeesukseen ja jotka yhdessä uskovien ei-juutalaisten kanssa muodostavat ”tosi Israelin”. Tulokseni siis – jos niitä niin halutaan lukea – edesauttavat kristittyjen ajattelemista todellisempana Israelin kansana kuin juutalaisten, jotka arkikielenkäytössä ennemminkin Israeliin samaistettaneen. On kuitenkin syytä muistaa, että en väitä Paavalin kirjoittavan etnisestä Israelista halveksivaan sävyyn. Mielestäni apostoli esittää juutalaisen uskonnon harjoittajat pikemminkin kunnioittavassa valossa: alun perin Jumala todella valitsi silmäteräkseen tämän etnisen kansan, josta myös Messias aikanaan syntyi. Samoin Jumala ei ole Paavalin mukaan hylännyt kansaansa, vaan edelleen rakastaa sitä. Mielestäni Paavalin Roomalaiskirje ei sinällään tarjoa perusteita sellaiselle juutalaisten vainoamiselle, mitä kristitytkin ovat historiassa paljon harjoittaneet. Pikemminkin näen siellä perusteet yhtäältä kristittyjen oman identiteetin avoimelle määrittelylle suhteessa juutalaisiin mutta toisaalta myös kunnioittavalle dialogille.

---

Viitteet

[1] Jewett 2006, 18; Thurén 1994, 11.

[2] Moo 1996, 1.

[3] Moo 1996, 2; Thurén 1994, 11.

[4] Thurén 1994, 11, 166.

[5] Moo 1996, Thurén 1994, 9.

[6] Moo 1996, 5.

[7] Thurén 1994, 166.

[8] Moo 1996, 548.

[9] Brueggemann 1997, 414.

[10] Laato, A. 2006, 282.

[11] Laato, A. 2006, 282–285.

[12] Brueggemann 1997, 417.

[13] Laato, A. 2006, 285–287.

[14] Sohn 1991, 217.

[15] Laato, A. 2006, 287–289.

[16] Sohn 1991, 217.

[17] Nikolainen 1975, 162, 169.

[18] KMK 1991, 81.

[19] Nikolainen 1975, 169.

[20] Eskola 2011, 385.

[21] Thurén 1994, 168. Thurénin mukaan Israel on Paavalin kielenkäytössä ymmärrettävä jopa kunnianimeksi: Paavali itsekin ylistää omaa israelilaisuuttaan esimerkiksi myöhemmin jakeessa 11:1, jossa hän myös vakuuttaa, että Jumala ei ole hylännyt kansaansa.

[22] Jakeessa 10:1 Paavali selvästi viittaa israelilaisiin pelastumattomina ja jakeessa 10:21 Jesaja-sitaatin sanoin kutsuu näitä tottelemattomaksi ja uppiniskaiseksi kansaksi.

[23] Usein käytetty ja Uudessa kirkkoraamatussakin (1992) esiintyvä ilmaus ”tosi Israel” ei sinällään esiinny alkukielessä, vaikkakin selittää mielestäni Paavalin ajatusta hyvin.

[24] Thurén 1994, 171.

[25] Fitzmyer 1993, 560.

[26] Thurén 1994, 172.

[27] Eskola 2011, 386.

[28] Eskola 2011, 386–387. Eskola löytää syvällistäkin teologista sisältöä verratessaan tarinaa Abrahamista uhraamassa poikaansa Iisakia ja ylösnousemuksen ajatusta. Abraham uskoi, että Jumala voi synnyttää uutta elämää kuolleestakin, ja siten Israelin kaksitoista heimoa ovat syntyneet ”ylösnousemusvoimasta”. Samaa teologista periaatetta voitaneen soveltaa nykyiseen ”tosi Israeliin” ja Kristuksen ylösnousemukseen.

[29] Räisänen 2010, 260.

[30] Laato, T. 2006, 79.

[31] Nikolainen 1975, 162; Thurén 1994, 167; Moo 1996, 577, 581; Eskola 2011, 386.

[32] Eskola 2011, 385–386.

[33] Thurén 1994, 177.

[34] Dunn 1988, 575.

[35] Thurénin ja Eskolan mukaan on tosin loogista ajatella Paavalin käyttävän Hoosea-sitaattia kaksoismerkityksessä: pakanakansojen lisäksi se viitannee myös langenneeseen Israelin osaan, joka saa vielä joskus jälleen olla Jumalan kansa.

[36] Thurén 1994, 172.

[37] Fitzmyer 1993, 565–566.

[38] Jewett 2006, 582.

[39] Jewett 2006, 582.

[40] Moo 1996, 593.

[41] Jewett 2006, 582.

[42] Samanlaista Jumalan toimintaa on nähtävissä Vanhassa testamentissa myös Kyyroksen (Jes. 45:1–8) ja Nebukadnessarin (Jer. 27:6–11) kohdalla.

[43] Fitzmyer 1993, 565.

[44] Jewett 2006, 583–586.

[45] Dunn 1988, 566; Räisänen 2010, 263.

[46] Thurénin (1994, 174) mukaan Paavali itse asiassa vertaa itseään faraoon. Kumpikin vainosi Jumalan Israelia, mutta siinä missä farao paatui, Paavali sai armon.

[47] Moo 1996, 596–597.

[48] Thurén 1994, 174–175.

[49] Fitzmyer 1993, 565.

[50] Thurén 1994, 175–177.

[51] Moo 1996, 596.

[52] Eskola 2011, 387–388, 390.

[53] Räisänen 2010, 262.

[54] Fitzmyer 1993, 565.

[55] Laato, T. 2006, 84.

[56] Moo 1996, 590–591.

[57] Fitzmyer 1993, 565–566.

[58] Thurén 1994, 168–169.

[59] Dunn 1988, 532–533.

[60] Eskola 2011, 389.

[61] Samassa jakeessa Paavali paljastaa tälle myös syyn: pakanakansojen pelastumisen tarkoituksena on sytyttää etninen Israel kiivauteen. Jae 11:15 valaisee, että tässäkin menettelyssä on lopulta kyse etnisen Israelin parhaasta: kiivaus tarkoittanee jonkinlaista pyhää kateutta, joka saa myös etnisen Israelin jonain päivänä laajemmin kääntymään taas Jumalan puoleen.

[62] Moo 1996, 591.

Lähde- ja kirjallisuusluettelo

Lähteet ja apuneuvot

Kuolleen meren kirjakääröt

KMK Kuolleen meren kirjakääröt. Qumranin tekstit suomeksi. Toim. Raija Sollamo. Helsinki: Yliopistopaino 1991.

Novum Testamentum Graece

–                    Novum Testamentum Graece post Eberhard et Erwin Nestle editione                       vicesima octava revisa communiter ediderunt Kurt Aland et al. 28.                       revidierte Aufl. Stuttgart: Deutsche Bibelgesellschaft 2012.

Pyhä Raamattu

–       Pyhä Raamattu. Virrat: Kristillinen Kirja- ja Musiikkikustannus 2010.

Kirjallisuus

Brueggemann, Walter
1997       Theology of the Old Testament. Minneapolis: Fortress Press.

Dunn, James D. G.
1988       Romans 9–16. Word Biblical Commentary 38B. Dallas, TX: Word Books.

Eskola, Timo
2011       Uuden testamentin narratiivinen teologia. Kauniainen: Perussanoma oy.

Fitzmyer, Joseph A.
1993       Romans: A New Translation with Introduction and Commentary. The Anchor Bible Volume 33. New York: Doubleday.

Jewett, Robert
2006       Romans: A Commentary. Hermeneia – A Critical and Historical Commentary on the Bible. Minneapolis, MN: Fortress Press.

Laato, Antti
2006       Emmauksen tiellä: Miten ensimmäiset kristityt selittivät Vanhaa testamenttia? Åbo: Åbo Akademi.

Laato, Timo
2006       Romarbrevets hermeneutik. En lärobok för teloger om vetenskaplig metod. Göteborg: Församlingsförlaget.

Moo, Douglas
1996       The Epistle to the Romans. The New International Commentary on the New Testament Volume 6. Grand Rapids, MI: Eerdmans.

Nikolainen, Aimo T.
1975       Roomalaiskirje. Suomalainen Uuden testamentin selitys 6. Helsinki: Kirjapaja.

Räisänen, Heikki
2010       The Rise of Christian Beliefs: The Thought World of Early Christians. Minneapolis, MN: Fortress Press.

Sohn, Seock-Tae
1991       The Divine Election of Israel. Grand Rapids, Michigan: William B. Eerdmans Publishing Company.

Thurén, Jukka
1994       Roomalaiskirje. Helsinki: Sley-kirjat.

Ekskursio Rauman Pyhän Ristin kirkkoon

Minulla oli kesällä mahdollisuus vierailla ensimmäistä kertaa elämässäni Raumalla, tuossa maamme vanhimpiin kuuluvassa kaupungissa Turun ja Porin välissä. Kaupunki teki minuun vaikutuksen, etenkin niin kutsuttu Vanha Rauma, joka oli idyllisistä iäkkäistä rakennuksista koostuva alue kaupungin keskustassa. Kovin monessa suomalaisessa kaupungissa ei mielestäni ole niin vetoavaa vanhaa kaupunkia, Vanha Rauma toi oikeastaan mieleeni jopa joitakin etelämmässä sijaitsevia Euroopan kaupunkeja. Kuuluupa se peräti Unescon maailmanperintöluetteloon.

Myös hengellisesti Rauma omaa pitkän historian. Vanhasta Raumasta löytyivät esimerkiksi Pyhän Kolminaisuuden kirkon kiviset rauniot, joiden sisälle pääsi tallustelemaan ja päättelemään, missä mikäkin kirkon elementti oli sijainnut. Kuinka hauskaa siellä olisikaan harjoitella jumalanpalvelusten pitämistä! Itse kirkon kohtalona oli palaa eräänä vappuna, minkä jälkeen Raumalla siirryttiin käyttämään toista, yhä toimivaa kirkkoa. Kyseessä on Pyhän Ristin kirkko, jota itse asiassa sanotaan myös fransiskaanikirkoksi, sillä se on aikoinaan katolisella ajalla kuulunut kaupungin fransiskaanikonventille.

Sunnuntaina lähdin tovereideni kanssa aamumessuun Pyhän Ristin kirkkoon, mutta jo edellispäivänä oli ollut tilaisuus vierailla sen sisällä. Koskapa tällöin oli ollut meneillään opastus, oli meillä satunnaisilla kävijöilläkin tilaisuus kuulla kirkosta sangen monta mielenkiintoista yksityiskohtaa.

Kirkossa oli vaikuttavia seinä- ja kattomaalauksia, jotka kuvasivat Raamatun tapahtumia ja henkilöitä. Joukossa olivat muun muassa Abrahamin ja Jeesuksen sukupuut sekä neljän evankelistan tunnusolennot katon rajassa. Merkillepantavin oli kuitenkin ilmeisesti maassamme ainutlaatuinen kuva neitsyt Marian taivaaseenastumisesta. Kyllä, juurikin tästä katoliselle kirkolle hyvin ominaisesta opista.

Sympaattisen epäsymmetrisen kirkon vasemmassa sivulaivassa oli päädyssä myös merkillinen alttarikaappi, jossa oli kuva Mariasta taivaan kuningattarena ja jossa selkeästi julistettiin myös hänen tahrattomuuttaan. Siinä toinen oppi, josta katolinen kirkko tunnetaan!

Alttarikaappi sekä ymmärtääkseni myös saarnatuoli sekä kattokruunu oli tuotu muinoin sotasaaliina Saksan suunnalta. Kirkossa oli myös muunlaista taiteellista hohdokkuutta, esimerkiksi apostolien ja evankelistojen kuolemista kertova maalausten sarja, joka kiersi parven sivulla sekä muuan taulu, jonka taustalle kuvatun kaupungin oli arvuuteltu olevan joko Rauma tai Jerusalem. Rauma voinee iloita siitä, että on tullut sekoitetuksi pyhään kaupunkiin...

Alttari oli entisajat mieleen tuoden kiinni päätyseinässä ja sen takana oli upeannäköinen kirkastusvuoren tapahtumia kuvaava lasimaalaus. Laitoin sen jopa puhelimeeni taustakuvaksi, niin vaikuttava se oli.

Itse messu oli sisällöltään melko perinteinen, joten sitä ei liene syytä kokonaisuudessaan avata. Merkillepantavin poikkeus normaalista oli, että tilaisuudessa oli vierailemassa ystävyysseurakuntalaisia Unkarista. Juuri heille ilmeisesti oli myös lauantaina kirkkoa esitelty, kielen olin nimittäin silloinkin tunnistanut unkariksi. Ystävyysseurakuntalaisten kieli näkyi messun tekstien luvuissa kuten myös saarnassa, joka pidettiin unkariksi ja sitten sopivasti pätkittynä toinen luki sitä suomeksi. Pyhän aiheena oli "Uskollisuus Jumalan lahjojen hoitamisessa" ja päivän evankeliumitekstinä Jeesuksen vertaus palvelijoille uskotuista varoista.

Virret olivat muistaakseni kaikki minulle uusia. Oli mukavaa päästä osallistumaan myös sellaisiin messun perinteisiin osiin, joita ei ole siinä typistetympää kaavaa käyttävässä kirkossa, jossa useimmiten käyn. Pidän myös esirukousosiossa olevasta kastettujen, avioliittoon kuulutettavien ja kuolleiden nimien mainitsemisesta.

Ehtoollista jaettiin perinteiseen tyyliin alttarin ympärillä olevalla puolikaarella. Kyseisen muodon on käsittääkseni tarkoitus kuvata sitä, että elävien lisäksi seurakunta koostuu myös jo taivaaseen päässeistä kristityistä, joiden voi tavallaan kuvitella muodostavan toisen puolikaaren. Ajatus on kaunis, niin kuin sekin, mitä kaverini sanoi tästä vanhasta kirkosta: tässä samassa salissa kristityt ovat jo satojen vuosien ajan käyneet jumalanpalveluksessa tekemässä samaa mitä mekin.

Ulkosalla meitä tervehti kukas muukaan kuin Franciscus Assisilaisen patsas, tuon fransiskaanien perustajan ja miehen, jonka kerrottiin eläimillekin pystyvän puhumaan. Jo historia sinällään mutta varsinkin katolinen historia on tässä kaupungissa poikkeuksellisen selvästi läsnä. Asia oli tosin jo minulla ennestään tiedossa keväällä lukemani Emil Antonin kirjan Katolisempi kuin luulit - Aikamatkoja Suomen historiaan ansiosta. Monen muun asian ohella tuo näppärä ja helppolukuinen teos esittelee joukon mielenkiintoisia kirkollisia käyntikohteita kotimaassamme, etenkin katolisia piirteitä silmälläpitäen.

Minusta tuntuu, että haluan alkaa tutkiskella keskiaikaisia kirkkoja: itselläni on nimittäin niistä ihmeellisen vähän kokemusta, varsinkin niissä järjestettävistä jumalanpalveluksista, joissa kieltämättä on aivan omanlaisensa tunnelma. En vain ole juurikaan kai ollut sellaisilla seuduilla, jossa sijaitsisi kirkkokantamme vanhimpia yksilöitä. Hyvä, että tämäkin asia pikkuhiljaa korjaantuu!

Ekskursio Northwind Sundayhin

Tämänkertainen kertomukseni kuvaa jo lähes kahden kuukauden takaista ekskursiota. Tein tuosta käynnistä kattavat muistiinpanot, joiden avulla pyrin purkamaan kokemukseni kunnon tekstiksi, nyt kun minulla viimein on siihen aikaa.

Helsingissä on hiljattain aloittanut toimintansa Northwind Church -niminen yhteisö, jolla on sunnuntaisin tilaisuuksia ruotsinkielisen metodistikirkon tiloissa eli Kristuskyrkanissa. Eräs kaverini vinkkasi minulle tästä paikasta tilaisuuksineen, jollaiseen sitten sovittuna päivänä hankkiuduimme. Odotettavissa oli karismaattinen seurakunta, jollaiseen en pitkiin aikoihin ollutkaan tehnyt ekskursiota.

Northwind Churchilla lienee jotain tekemistä ylistysbändi Northwind Collectiven kanssa, ja molemmilla näistä on jotain tekemistä kaksikon nimeltä Rodrigo ja Saara Campos kanssa. Tieni on vuosien varrella muistaakseni ristennyt muutamia kertoja näiden ylistäjien kanssa, esimerkiksi kerran ESY-seurakunnassa vieraillessani. Silti en ole koskaan järin suuresti ottanut selvää heistä tai yhtyeestä. Ekskursio Northwind Churchiin toi elämääni jälleen yhden kohtaamisen Rodrigon ja Saaran sekä heille ominaisen hengellisyyden kanssa, mutta tarjosi myös hienoisen yllätyksen.

Kristuskyrkan on vaikuttavan kokoinen rakennus, vaikka metodismi tässä maassa onkin sangen marginaalinen liike. Metodismi ei oman käsitykseni mukaan ole kovinkaan lähellä stereotyyppistä uutta karismaattista seurakuntaa, vaikka molemmat voidaan toki löyhästi lukea vapaakristillisyyden piiriin. Olikin oma kontrastinsa nähdä tuo keskikokoinen vanhanaikainen kirkkosali täynnä nuorta väkeä nuorekkaan musiikin soidessa taustalla. Vastaanotto tilaisuuteen oli hyvä, jo ulkoportailla oli ihmisiä tätä varten.

Tilaisuus pyörähti käyntiin eloisasti tervetulotoivotuksen ja jee-huudon saattelemana. Myös Jeesuksen nimi lausuttiin jo ihan alkuun parisen kertaa. Kuten osasinkin odottaa, tilaisuus alkoi tuhdilla ylistysosuudella, myös Rodrigo oli salin etuosassa. Laulettiin kolme kappaletta, joissa kielinä olivat suomi ja englanti, ja jotka eivät olleet minulle ennestään tuttuja. Ensimmäisen kappaleen jälkeen nostettiin käsiä ylös, ja salissa raikuivat myös hurraukset ja taputukset. Keskellä salia otettiin myös tanssiaskelia. Välillä joku saattoi puhua musiikin päälle, mistä itseni oli takariviläisenä vaikeakin saada selvää. Laulujen sanallinen sisältö käsitteli ainakin pyhää, tanssia ja Jumalalle annettavaa kunniaa. Sanat heijastettiin suurelle valkokankaalle salin takaosassa. Ylistyshetkessä käytettiin myös valotehosteita.

Rodrigo puhui kielillä eräässä kohdassa musiikin soidessa edelleen taustalla. Hän mainitsi myös kovaäänisen ylistyksen, jonka ESY:ltä muistankin erääksi hänen korostuksekseen. Raamatullinen huuto ”Pyhä, Pyhä, Pyhä!” kajahti ilmoille niinkin antaumuksellisesti, että korviin ihan sattui. Musiikki vaikutti rytmittävän puheosuuksia hallitun oloisesti ja se pysähtyi hetkeksi myös toistamaan samoja sointuja.

Ylistysosuus kesti noin 45 minuuttia, jonka jälkeen hiljaisuudessa lausuttiin jälleen Jeesuksen nimeä ja pyydettiin, että Hän tulisi kuninkaaksi ja Herraksi tässä kokouksessa. Ennen istumista kehotettiin antamaan pyhä halaus. En muista, annoinko sellaista itse kenellekään, mutta joka tapauksessa se vaikutti sangen omintakeiselta ja hauskalta tavalta, johon en missään muualla muista törmänneeni.

Selvisi, että tänään jatkuisi Pyhä Henki -teeman käsittely, ja kohdassa, jossa voisi olettaa saarnan olevan, olisikin kolmen hengen paneelikeskustelu. Ennen tätä kuitenkin seurasi vielä joitakin osioita, kuten lähettien siunaaminen ja kolehtipuhe, jossa korostettiin rahalahjan olevan mahdollisuus, ei jotain, mikä pitää tehdä. Lahjoittaminen onnistui ilmeisesti tilisiirrolla, kortilla ja perinteisten kolehtihaavienkin kautta.

Ennen paneelia oli myös jonkin verran vapaan oloista hengailua ja jutustelua sekä erään naisen todistuspuheenvuoro, jossa hän kertoi vuodestaan Bethelissä, millä hän ilmeisesti viittasi Suomessakin tunnettuun uuskarismaattiseen amerikkalaiseen tahoon. Itse en tiedä Bethelistä paljoakaan, mutta se voi ymmärtääkseni merkitä sekä määrättyä seurakuntaa että niin kutsuttua yliluonnollisen palvelutyön koulua.

Puheenvuorosta nostan esille seuraavia poimintoja rajoittamatta kuitenkaan kaikkea sisältöä niihin: ensinnäkin nainen puhui Jumalan attribuuttien vastaanottamisesta, jotta voitaisiin muuttua Jumalan kaltaiseksi; toiseksi hän mainitsi muistaakseni Bethelissä olevan profetoinnin kulttuurin, jossa melkein joka päivä joku profetoi jotain; kolmanneksi hän sanoi, että Jumala sinussa on tarpeeksi kaikissa tilanteissa; neljänneksi hän kertoi kokemastaan johdatuksesta, jota kuuneltuaan hän muistaakseni oli päässyt todistamaan uskoontuloa, ja korosti, että ei olisi haitannut, jos tätä ei olisikaan tapahtunut; viidenneksi hän viittasi muistaakseni jännitykseen, jota saatetaan kokea johdatuksen mukaan toimimisen suhteen, ja sanoi, että pelko on vain tunne: miksi kuunnella valhetta enemmän kuin Jumalan ääntä?

Aplodien jälkeen oli aika paneelikeskustelulle, jonka eräs keskustelija oli myös pastorina toimiva edellä mainittu Saara Campos. Muut keskustelijat olivat muistaakseni toinen pastori nimeltä Suvi sekä mies nimeltä Samu (pahoittelen, jos pitkän ajan jälkeen muistan nimet väärin, näitä kuitenkin tässä postauksessa käytän!). Rodrigo toimi keskustelun moderaattorina, ja ensimmäinen kysymys oli, mikä oli merkittävin keskustelijan kokemus Pyhän Hengen kanssa.

Saara ymmärtääkseni oli täyttynyt hengellä jo uskoon tullessaan, ja kertoi myös kuulleensa Jumalan äänen korvin kuultavasti ja alkaneensa puhua kielillä. Suvi mainitsi myös kielilläpuhumisen, ja tämän lisäksi rukoilun ringissä ja holtittoman nauramisen. Samu nosti aiheeseen liittyen esille monien myös kokevan huonoa omaatuntoa Pyhän Hengen kokemusten suhteen.

Kun kysyttiin toinen erittäin mielenkiintoinen kysymys, mitä on oikea karismaattisuus, Saara vastasi valtavasta Pyhästä Hengestä voitavan käsittää vain vähän. Hän myös sanoi, että Hengen hedelmien ja Hengen lahjojen tulisi olla samalla tasolla. Molemmista löytyy muuten luettelot Paavalin kirjeistä, ja on niiden kummankin lukeminen tekee Saaran pointista itse asiassa hyvin kiehtovan. Muista keskustelijoista toinen sanoi, että jos jokin on Jumalasta, ihmisillä on tunne- ja ajattelumaailmassa hyvä olla. Toinen korosti aitoutta ja rehellisyyttä show’n sijaan.

Pyhän Hengen armolahjoista kaikki sanoivat muistaakseni omaavansa profetoimisen, kielilläpuhumisen ja tiedon sanojen lahjat, pari antoi ymmärtää omaavansa enemmänkin. Profetoinnin määritelmä vaihtelee seurakunnasta ja perinteestä riippuen, mutta täällä se varmaankin merkitsi jonkin tulevan tietämistä ennalta. Tiedon sanat taas usein määritellään jonkin tämänhetkisen asian yliluonnolliseksi tietämiseksi esimerkiksi jostain toisesta ihmisestä. Rodrigo mainitsi, että Ensimmäisen korinttilaiskirjeen yhdeksän lahjan lista ei sisällä kaikkia lahjoja, esimerkiksi selibaatti ja avioliitto olivat hänen mukaansa myös lahjoja. Saara otti näkökulman, että Jeesus kysyy ihmiseltä: ”Mitä haluat, että teen sinulle?” Suvi taas mainitsi Hengen lahjojen harjoittelun turvallisessa ympäristössä. Muutenkin keskustelussa kannustettiin kokeilemaan profetointia: ei haittaisi, jos tulisi epäonnistuminen. Suvi erikseen korosti, että ei tulisi profetoida mitään puolisoihin liittyvää. Ehkä tämä johtui siitä, ettei niinkin suurta sitoutumista kuin avioliittoa tehtäisi mahdollisesti virheellisen profetian vuoksi.

Yksimielisyyttä näkyi ilmenevän myös siitä, että lahjat eivät olleet loistoa varten. Suvin mukaan niiden tarkoitus oli rakastaminen, jotta Jumalan todellisuus saataisiin kokea. Rodrigo kertoi joskus havaineensa puhujan ”feikkaavan” tiedon sanoja, tämä oli ilmeisesti puhunut yleisön seasta nostetusta kädestä, vaikka yksikään käsi ei ollut ylhäällä. Hengen kokemusten tarkoitus ei ilmeisesti Samun mukaan ollut myöskään se, että usko olisi niistä kiinni: Jumala saa toimia vapaasti, mutta usko hänen läsnäoloonsa pysyy, vaikka ei koettaisi mitään.

Mahdollisuuden lisäksi karismaattisuudessa piili keskustelijoiden mukaan nähdäkseni melko yksimielisesti myös uhkia. Suvi sanoi, että manifestoivalta (eli henkilöltä, joka silminnähden käy läpi hengellistä kokemusta) saa aina mennä kysymään, mitä oikein tapahtui. Aiheeseen liittyen kysyttiin myös, mitä sanottavaa keskustelijoilla oli karismaattisuudesta traumatisoituneelle henkilölle. Saaran mukaan traumat olivat pahoiteltava asia, mutta Jumalalta ei tulisi sulkea sydäntä ihmisen virheen vuoksi. Haavasta käsin reagoiminen oli aina huono vaihtoehto.

Keskustelu oli jatkunut jo kauan, ja itselläni alkoivat lähetä sille illalle jo muut kiireet. Livahdin viereiseen tilaan, jossa olivat muun muassa vaatenaulakot. Hetken vielä käyskentelin kirkon takaosissa ja eteisessä, ja ilmeisesti loppuylistyskin ehti jo viimein alkaa. Päätin sitä hetken katsottua poistua itsekseni, ekskutoverini oli jo lähtenyt hiukan aiemmin.

Kuten sanottua, minulla ei ollut Northwind Churchista tai Rodrigosta ja Saarasta paljoakaan etukäteistietoa. Siitä huolimatta jotenkin olin varautunut paljon korostetummin karismaattiseen ja kaiken kaikkiaan vähemmän kriittiseen yhteisöön. Ylistysvaiheessa en sitä ehkä vielä huomannut, mutta antoisan paneelin aikana korviini tarttuivat toistuvat kommentit, joissa karismaattisia ilmiöitä ei nielty ihan purematta. Sain joistakin minulle vieraammista elementeistä huolimatta tämän ekskursion tuotoksena kuvan yhteisöstä, jolla on karismaattiseksi seurakunnaksi tottumaani laajemman perspektiivin näkemys Hengen ilmiöistä. Toki käyntini oli kertaluontoinen enkä ollut edes tässä tilaisuudessa ihan loppuun saakka, mutta tämä ajatus minulle kuitenkin keskeisimpänä nyt mieleen jäi.

Ekskursio Oopperajuhlien jumalanpalvelukseen ja muistoja Olavinlinnasta

Heräsin kauniiseen kesäaamuun tavallistakin aikaisemmin, sillä halusin ehtiä messuun. Kesän tässä vaiheessa majailen Savonlinnassa, pienessä itäsuomalaisessa kaupungissa, joka herää suurimpaan kukoistukseensa heinäkuussa. Yli sata vuotta sitten ensimmäisen kerran järjestetyt Savonlinnan Oopperajuhlat vetävät paikalle turisteja lukuisista maailman kolkista. Tänä sunnuntaina oli vuorossa perinteinen Oopperajuhlien jumalanpalvelus, jota ei järjestetty sinänsä kauniissa tuomiokirkossa mäen laella, vaan vieläkin tunnetummassa kohteessa. Kyseessä oli kaupungin ykkösattraktio, vuonna 1475 perustettu Olavinlinna.

Linnaa on kutsuttu käsittääkseni myös Uudeksi linnaksi ja Savon linnaksi, mutta yleisimmäksi on vakiintunut Norjan muinaiseen kuninkaaseen viittaava nimi. Olavi II (995-1030) on myös kanonisoitu: häntä pidetään ritareiden suojeluspyhimyksenä.

Olavinlinna sijaitsee näyttävällä paikalla omalla saarellaan keskustan itäosassa. Kolme tornia ovat ikoninen näky, jotka esiintyvät paitsi kaupungin vaakunassa myös sen viittomakielisessä viittomassa. Torneja on kuitenkin aikoinaan ollut viisi, joista Pyhän Eerikin torni purettiin lähes maan tasalle ja ruutivarastona toiminut Paksu torni ilmeisesti räjähti, ja paikalla on nykyään Paksu bastioni. Kolmen jäljellä olevan tornin nimet ovat lännestä itään Kellotorni eli Pyhän neitsyen torni, Kirkkotorni eli Pyhän Olavin torni ja Kijlintorni. Tornien pyöreä muoto antaa Olavinlinnalle omaleimaisuutta maamme linnojen joukossa, lisäksi merkittäviä linnan rakenteita ovat sakaramaiset bastionit. Mummoni on kertonut, että esi-isämme olisivat aikoinaan olleet rakentamassa tätä linnaa. Niin tai näin, on tämä linna tullut minulle elämäni aikana sangen läheiseksi.

Hyppäsin auton kyytiin ja hurautin keskustaan, joka on rakennettu jokuselle suhteellisen pienelle saarelle suurten Saimaan altaiden väliin. Kun messun alkuun oli aikaa noin vartti, en löytänyt aluksi parkkipaikkaa kahdesta luottomestastani. Lopulta parkkeerasin kaupungin pääkadulle ja kipitin välillä juoksujalkaakin askeltaen linnaan, joka ei onneksi ollut kaukana.

Mitkä muistot! Ne lapsuuden monet opastetut kierrokset tuossa seikkailujentäyteisessä paikassa, ne lukuisat huoneet ja tarinat, ne jännittävän kutkuttavat kaksi kesää, kun itse olin töissä täällä. Kun kävelin ponttonisillalle ja kun kaksi hienosti pukeutunutta miestä sanoi minulle hyvät huomenet, palautui mieleeni elävästi se aika, kun olin kävellyt tästä kaulassani Oopperajuhlien avustajan kulkulupa. Muistan vielä hyvin vuodet 2011 ja 2012 (juhlien satavuotissynttärit), jotka saivat minut rakastumaan oopperaan taidemuotona ja jotka tarjosivat eittämättä hauskimman työkokemuksen, jota olen kuunaan saanut.

Pitkin matkaani suureen telttakatoksella varustettuun katsomoon henkilökunnan jäsenet toivottivat huomenia, ja sain yhdeltä messun ohjelmankin. Katsomo oli melko täysi, mutta lavalta katsottuna vasemmalla edessä oli yllättävänkin paljon tyhjää tilaa. Ilmeisesti paikkoja ei ollut kenellekään varattu, joten istuin alas melko eteen.

Lavalla oli orkesteri ja sen takana suuri kuoro. Alttari vihreine väreineen oli minusta katsottuna orkesterin vasemmalla puolella, ja tästä vasemmalla oli saarnatuoli. Taustaseinälle oli heijastettu suurikokoinen vaikuttava risti.

Myös katsomossa oleminen oli omiaan palauttamaan mieleen muistoja työkesiltä. Monesti suuri osa työajasta oli ollut vain tässä istumista solistien harjoitellessa omia osuuksiaan. Kerran tai pari oli valoavustajana mennyt myös yötöiksi, jolloin jouduimme poistumaan linnasta veneellä, ponttonisilta näet siirrettiin yöksi sivuun. Avustajana tutuiksi olivat tulleet myös linnan takaosat monine sokkeloineen ja käytävineen, takalaituri, niin kutsuttu Suvorovin esilinna sekä Kijlintorni, jonne turisteja ei viedä. Tuolla, vasenten portaiden yläpäässä oli paikka, jossa minut maskeerattiin Taikahuilun pahiksen kätyriksi! Tuolla, oikealla, oli Paksu bastioni, jonka valtavia ovia kerta toisensa jälkeen liikutin Don Giovannin majesteettisessa finaalispektaakkelissa…

Juuri istahdettuani alkoi orkesteri soittaa tuttua Bachin Jesu bleibet meine Freudea, joka oli tällä kertaa prosessiomusiikkina. Ristin johtamana aition alta saapui kulkue, muassaan myös tämän messun saarnaaja, Turun piispa Kaarlo Kalliala. Liturgina toimi aluekappalainen Henrik Koponen, joka toimitti johdanto-osan hyvin perinteisesti. Merkillepantavaa oli, että synnintunnustusta ei kuitenkaan sanottu yhteen ääneen ja muistaakseni kiitosrukous ja päivän rukous olivat samat tai ainakin hyvin samankaltaiset. Olin iloissani, kun pääsin pitkästä aikaa osallistumaan perinteisiin Kyrie-litaniaan ja Kunniaan, joita ei sellaisinaan ole viime aikoina käymissäni messuissa ollut. Kiitosvirtenä oli virsi 726, jonka sävel oli sama kuin vanhassa kunnon Herraa hyvää kiittäkää -virressä, sen a-sävelmässä.

Olavinlinna kuvattuna rautatiesillalta, joka tarjoaa vaikuttavan näkymän

Lukukappaleet olivat Toisesta Samuelin kirjasta ja Roomalaiskirjeestä. Ensimmäisenä oli kertomus profeetta Natanista, joka saapuu nuhtelemaan syntiin langennutta kuningas Daavidia. Syntinsä tunnustettuaan Daavid saa anteeksi. Toisessa kappaleessa Paavali kirjoittaa ihmisten tuomitsevan toisiaan epäoikeudenmukaisesti usein näkemättä omia vikojaan, mutta Jumalan tuomio on oikeudenmukainen. Nämä kappaleet viestivät päivän viidennen sunnuntain helluntaista teemaa, joka oli: Armahtakaa! Kappaleiden välissä kuultiin vastausmusiikkina päivän psalmi Ps. 13:2–6, jonka kuoro ja orkesteri esittivät hienosti, mielestäni hieman modernilla vivahteella.

Päivän virren jälkeen evankeliumitekstin saapui lukemaan, kuten tapana on, saarnaaja eli tässä tapauksessa piispa. Teksti oli puhutteleva jakso Johanneksen evankeliumista, jossa kirjanoppineet ja fariseukset tuovat Jeesuksen eteen aviorikoksesta itse teossa kiinnisaadun naisen. Laki antoi tällaisesta kuolemantuomion. Jeesus kuitenkin sanoo häntä kiusaamaan tulleille ihmisille legendaariset sanat: ”Joka teistä on synnitön, se heittäköön häntä ensimmäisenä kivellä.” Kirjanoppineet ja fariseukset lähtevät pois yksi toisensa jälkeen ymmärrettyään itsensä syyllisiksi, ja lopulta Jeesuskaan ei tuomitse naista, vaan sanoo: ”En minäkään sinua tuomitse; mene, äläkä tästedes enää syntiä tee.”

Olavinlinna nähtynä Kyrönniemeltä

Toinen kuva Kyrönniemen puolelta

Piispan saarna käsitteli paitsi evankeliumitekstiä myös monia muita kulttuurisia aikaansaannoksia, joista löytyi siihen yhtäläisyyksiä. Hän luki aluksi juuri edesmenneen Annikki Tähden esittämää Balladia Olavinlinnasta, joka kertoo tunnetun tarinan linnan muuriin muuratusta neidosta. Tämä kauhea rangaistus kohtasi häntä, vaikka tarinan varsinainen konna lieneekin vihollisupseeri, johon hän oli rakastunut. Mies oli nimittäin pettänyt neidon tämän avattua linnan oven hänelle ja päästänyt viholliset sisään. Neidon kivisestä tyrmästä alkoi myöhemmin kasvaa pihlaja. Muistelen joskus kierroksella kuulleeni, että paikalla on todella kasvanut puu vielä joitakin kymmeniä vuosia sitten.

Piispa vertasi saarnassaan Raamatun kertomusta tähän tarinaan: kummassakin esiintyy nainen ja kiveen liittyvä tuomio. Siinä missä linnanneito saa syyttömänä rangaistuksen, Raamatun nainen on syyllinen, mutta ei saakaan sitä. Piispa esittikin kysymyksen, mitä syyllisyydestä pitäisi seurata, ja käsitteli laajalti myös koston tematiikkaa. Hän otti esimerkin Kullervosta, josta kertovaa oopperaa hän ilmeisesti oli aiemmin ollut katsomassa ja jonka lavasteet edelleen olivat lavalla. Kullervo ei piitannut siitä, oliko oikeassa ja oikealla puolella. Kosto oli hänen tiensä ja pahan piti maksaa.

Kristillinen usko sanoutui piispan mukaan irti koston kulttuurista. Kostamiselle on kyllä usein ymmärrettävät syyt, mutta kristillisyys hoitaa asian hyvällä eikä pahalla. Vihan, kaunan ja koston ruokkija on se, joka antaa pojalleen kiven, kun tämä pyytää leipää (Matt. 7:9). Piispa mainitsi saarnassaan myös sen, miten vieraat usein koetaan uhkaksi, mutta syyllisyyttä on usein hankalampi löytää itsestään. Balladin Olavinlinnasta mukaan neito oli vienalainen.

Saarnan ja uskontunnustuksen jälkeen oli vuorossa musiikkiosio. Sopraano Hanna Rantala esitti Kari Tikan Armolaulun Minna Raassinan pianosäestyksellä. Kuinka hauskaa, että muistan sekä solistin että säestäjän vuosien takaa. Rantala oli toinen Paminan roolin esittäjistä Taikahuilussa Oopperajuhlilla 2012, ja minulla oli yksi yhteinen kohtaus hänen kanssaan. Minä ja sukulaiseni olimme pahan Monostatoksen kätyreitä ja pääsimme sitomaan tämän päättäväisen naispäähenkilön köysiin ja kantamaan määrättyyn paikkaan ennen kuin julma isäntämme jo komensi meidät tiehemme saadakseen jäädä Yön kuningattaren tyttären kanssa kahden. Raassina puolestaan aikoinaan oli se, joka esitti urkusävellykseni Hehkun kuorojen kevätkonsertissa Kerimäen puukirkossa.

Yhteinen esirukous rytmitettiin hyvin tavanomaisesti virren Siunaa koko maailmaa säkeillä. Hautaan siunattujen maininnan jälkeen kuultiin Adagio teoksesta Barokrock.

Olavinlinna Kyrönniemen viereisen lahden rannalta nähtynä

Ehtoollisosa mentiin läpi perinteisin menoin, minunlaiselleni liturgiaintoilijalle oli totta kai nautinto saada kuulla prefaatiorukous ja ehtoollisen asetussanat laulettuna. Itse ehtoollinen toteutettiin intinktiomenetelmällä eli ”dippauksella”: ehtoollisen nauttija kastoi leivän itse viinimaljaan. Herran muistoaterian aikana kuultiin paljon musiikkia, sillä luonnollisesti ehtoollisen antaminen suurelle katsomolliselle kestäisi kauan intinktiosta huolimatta. Kuulin monia tuttuja lauluja ja virsiä, kuten Riihikirkkohymnin, virren Jeesus Kristus, elämämme ja lisävihkossa mukaan otetun Oi ihmeellistä armoa -virren, joka lienee tunnetumpi englanninkielisellä nimellään Amazing Grace. Itse olen tosin tottunut jo paljon aiemmin käännökseen, jossa lauletaan: ”Oi armo suuri ihmeinen”. Mukana oli myös virsi 589, joka oli minulle vähemmän tuttu. Hanna Rantala lauloi lisäksi Haydnin Benedictuksen, ja riemukseni ohjelmassa oli myös niin ikään lisävihkossa virreksi päässyt Maan korvessa, joka on sukulaiseni P. J. Hannikaisen säveltämä. Kerrotaan nyt täälläkin, että olen P. J:lle niinkin läheistä sukua kuin kolmannen serkun lapsenlapsenlapsenlapsenlapsenlapsi.

Päätösosassa kuultiin vielä yksi uusi virsi, kaunis Onko suurempaa ihmettä, ja Herran siunauksen jälkeen kaiken kruunasi eeppinen Sibeliuksen Andante festivo, yksi ehdottomista suosikeistani. Musiikillisesti messu oli ollut korviahivelevä, ja jotenkin olin todella hyvillä mielin siitä, että olin päässyt paikalle. Oli kulunut lähes kaksi tuntia, joten halusin jo lähteä kiiruhtamaan autoa kohti. Silti minulla oli vielä aikaa napsia muutamia kuvia linnasta, jossa en nykyään enää niin usein käy. Olen toki kiertänyt linnassa monet kierrokset, katsonut näyttelyt, istunut linnan kahvilassa ja päässyt käymään niin tornin ylimmässä pyöreäikkunaisessa kerroksessa kuin alakammiossa, jonne muinoin pääsi vain katon pienen reiän kautta. Olen päässyt parisen kertaa jopa linnan pieneen kappeliin, mutta minulla ei kaikesta huolimatta ole ollut Olavinlinnaan liittyvää hengellistä kokemusta. Nyt oli jälleen saanut siitä yhden merkittävän muiston lisää.

Ekskursio vanhoillislestadiolaisiin seuroihin

Pyhän Kolminaisuuden päivänä olin jo päässyt vierailemaan afrikkalaiseen messuun kiitos siitä minulle vinkanneen kaverini. Hän oli kertonut mahdollisuudesta osallistua myös toiseen tilaisuuteen kello kuudelta illalla. Kyseessä ei kuitenkaan tällä kertaa ollut katolinen messu, vaan vanhoillislestadiolaiset seurat.

Lestadiolaisuus on yksi Suomen kirkon viidestä herätysliikkeestä rukoilevaisuuden, herännäisyyden, evankelisuuden ja viidesläisyyden ohella. Lestadiolaisuus sai alkunsa pohjoisessa 1800-luvulla, merkittävänä alkuaikojen vaikuttajanaan saarnaaja ja pappi Lars Levi Laestadius. Etenkin 1900-luvun koitettua liike koki monia merkittäviä hajaannuksia ja lestadiolaisia suuntauksia onkin tänä päivänä käsittääkseni noin kaksikymmentä. Suomen ohella keskeisiä vaikutusalueita on muun muassa Ruotsissa, Norjassa ja Pohjois-Amerikassa. Meillä tunnetuimmat suuntaukset lienevät kannattajamäärältään suurimman vanhoillislestadiolaisuuden lisäksi esikoislestadiolaisuus, rauhansanalaisuus, uusheräys ja elämänsanalaisuus.

Lestadiolaisuus on jo kauan kiinnostanut minua, ja minulla on useampia tuttuja, jotka omaavat joko esikois- tai vanhoillislestadiolaisen taustan. Taitaapa minussa itsessänikin lestadiolaisveri virrata, ainakin olen kuullut, että isoäitini isoäiti olisi jonkinlainen lestadiolainen ollut. Käytännön kokemukseni liikkeestä ja etenkin sen jumalanpalveluselämästä ovat kuitenkin jääneet niukoiksi. Tiedän, että lestadiolaisilla, kuten muillakin herätysliikkeillä, seurat ovat olleet keskeinen kokoontumisen muoto. Olen itse osallistunut viime vuonna Herättäjäjuhlilla herännäisseuroihin ja evankelisissa seuroissa olen ollut pari kertaa jopa itse puhumassa. Kokemukseni mukaan seurat ovat rakenteeltaan yksinkertainen tilaisuus, jossa keskeisinä osina ovat yhtäältä hengelliset puheet ja toisaalta virret tai laulut, joita voidaan laulaa esimerkiksi kunkin liikkeen omasta laulukirjasta.

Olen kerran osan aikaa ollut mukana Lestadiolaisten ylioppilaskodilla järjestetyissä seuroissa, mutta pitkään olen miettinyt käymistä seuroissa myös ihan opiskelijaviitekehyksen ulkopuolella. En ole kuitenkaan yksin rohjennut lähteä, sillä olen ajatellut seurojen olevan tavallisia hyvinkin julkisia jumalanpalveluksia intiimimpiä tilaisuuksia. Kun kerran nyt sain tilaisuuden lähteä seuroihin tutussa porukassa, päätin tarttua siihen.

Tilaisuus järjestettiin paikassa, jota kuulin kutsuttavan seuratuvaksi. Odotin vaistomaisesti vanhaa puutaloa, jossa olisi suuri huone narisevine lattioineen. Mutta yllätyin suuresti päästyämme perille. Oulunkylän siimeksessä oli tietämättäni sijainnut suuri tiilirakennus, joka toi mieleen eniten jonkinlaisen vapaiden suuntien tyypillisen modernimman kirkon. Aulatilat olivat suuret ja kirjamyyntiäkin oli järjestetty. Itse sali oli kooltaan paljon odottamaani suurempi, ja se oli täynnä pitkiä vihreällä kankaalla verhoiltuja kirkonpenkkejä. Myös sangen kookas parvi rakennuksessa oli, ja seinällä suuri puinen risti. Vapaista suunnista erottavana tekijänä voitaneen kuitenkin pitää enemmän luterilaisuuteen viittaavia urkuja, jotka olivat salin etuvasemmalla. Siinä kohtaa, missä luterilaisessa kirkossa olisi alttari, oli erikoislaatuinen puhujankoroke, jollaista en muista missään muualla nähneeni. Se oli puinen, kasveilla koristeltu ja selkeästi muuta salia korkeammalle nouseva rakennelma, joka etäisesti toi mieleen jonkinlaisen tuomarinistuimen oikeussalissa. Korokkeessa luki isoilla kirjaimilla: MINÄ OLEN HYVÄ PAIMEN.

Saapuessamme oli aulassa jo paljon väkeä, mutta itse salista löytyi vielä hyvin istumatilaa. Sain kuitenkin huomata, että paikka tulisi hyvin täyteen seurojen alkuun mennessä. Olen huono arvioimaan, mutta ihmisiä on täytynyt olla satoja, erään mukaan ehkä viisi- tai kuusisataa. Ymmärsin, että ennen näitä kello kuuden seuroja oli jo järjestetty yhdet seurat, ja että nämä jälkimmäiset olivat enemmän nuorten suosiossa. Huomattava määrä osanottajista koostuikin nuorisosta ja suunnilleen omanikäisestäni porukasta. Joku saattaa ajatella lestadiolaisuutta pukeutumisen suhteen konservatiivisena, mutta ilmeisesti vanhoillislestadiolaisuus on muun muassa tässä suhteessa jonkin verran avartunut näkemyksiltään. Nyt en kyennyt huomaamaan seurakansan vaatetuksessa juuri mitään leimallisesti yhdistävää tekijää: he olivat ulkonäöltään kuin keitä tahansa satunnaisia kaupunkilaisia.

Mielenkiintoista oli, että ennen seurojen varsinaista alkua eteen tultiin ilmoittamaan, että laulettaisiin joitakin lauluja. Ilmoille kajahtikin urkujen säestyksellä kolme Siionin laulujen kappaletta, joista yhden sävelmä oli tuttu Virsikirjan virrestä 600. Laitoin merkille, että salin toisella puolella järjestettiin viittomakielinen tulkkaus.

Kun tilaisuuden varsinainen alku koitti, tultiin eteen sytyttämään kynttilöitä. Alkuvirtenä toimi virsi numero 134, Pyhä, pyhä, pyhä, jonka olinkin jo aiemmin samana päivänä päässyt englanniksi laulamaan. Urkujen pauhattua kahden säkeistön ajan puhuja kapusi korokkeelle kolmannen aikana. Vaikka osasin odottaa seuroilta yksinkertaista rakennetta, minua silti yllätti, että puheosuuteen mentiin näin pian. Aluksi puhuja siunasi seurat lyhyesti ja sitten hän aloitti puheensa. Taustahäly oli etenkin alussa kova, johtuen etenkin parvella olevista ihmisistä, joiden tuolien siirtely aiheutti paljon ääntä.

Puhe käsitteli kolminaisuutta kirkkovuoden pyhäpäivän mukaisesti, lähestymistapa oli hyvin teologinen. Itselleni tietenkin oli vain suuri nautinto saada pohtia tätä oppia kauniiden vanhojen sivistyssanojen siivittämänä. Alussa luettiin Matteuksen evankeliumin lopussa oleva lähetyskäsky, jossa Jeesus käskee opetuslastensa kastaa ihmisiä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Alkuosassa käytettiin myös jonkin verran aikaa itse kolminaisuusopin perusteiden selittämiseen, missä seurailtiin hyvinkin tarkasti vanhan kirkon uskontunnustuksia ja kirkkoisien ajan teologiaa. Kolminaisuusoppi on niin monimutkainen teologinen konsepti, että sen mielekkyys usein kyseenalaistetaan. Puhuja esittikin kysymyksen, mitä merkitystä tällä opilla oikein on. Ehkä kiintoisin osa puhetta oli juuri tästä seurannut kolminaisuusopin soveltaminen käytännön uskonelämään.

Kolminaisuus onkin oikeastaan rakkaussuhde. Isän, Pojan ja Pyhän Hengen, Jumalan kolmen persoonan, välillä vallitsee syvä rakkaus. Yhteys on niin syvä, että persoonien on puhuttu läpäisevän toisensa, mitä puhuja kuvasi sanalla perikoreesi. Puhuja nosti ymmärtääkseni tällaisen suhteen ihanteeksi myös ihmisten välisen rakkauden kohdalla. Kun tämä rakkaus syvenee, ihmiset ikään kuin "läpäisevät" toisensa: ihminen huomaa toisessa ihmisessä ikään kuin "toisen minänsä". Ehkä mielessään joidenkin piirien usein toistama What would Jesus do? -kysymys puhuja esitti hauskasti meidän voivan elämässämme kysyä, mitä kolminaisuus tekisi. Vastaus kuuluu: rakastaisi. Kolminaisuudessa kyse ei ollutkaan vain tylsästä opista, puhuja nimitti sitä päin vastoin evankeliumiksi eli ilosanomaksi.

Puhe sisälsi ennen loppumistaan myös jonkin verran kasteen ja lähetystyön käsittelyä. Huomioni kiinnitti erityisesti eräs tässä kohtaa esitetty ajatus: jos uskova ei halua tehdä lähetystyötä, voidaan kysyä, onko usko hänelle vain perinnäinen tapa ja edustaako tällainen elävää kristillisyyttä.

Puheen lopuksi koettiin mielenkiintoinen molemminpuolinen synninpäästö, kun puhuja ensin julisti seuraväelle synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä, ja sitten pyysi kuulijoiltaan synninpäästöä, jonka nämä myös kollektiivisesti kättään kohottaen antoivat. Tilanne oli jotenkin juhlallinen, tavallaan myös liturginen. Puhujan päästäminen synneistään oli - niin kuin myöhemmin kuulin ja ymmärsin - myös jonkinlainen luottamuslause puhujalle: ilmeisesti tämä ei teoriassa saisi jatkaa tehtävässään, jos synninpäästöä ei tulisi.

Meille ilmoitettiin seuraavaksi erään miehen nukkuneen pois, minkä vuoksi häntä muisteltiin myös näissä seuroissa. Lauluna veisattiin seisten Siionin laulu 248, Kotini on taivahassa. Tämän jälkeen rukoiltiin, ja rukousasennon kannalta panin merkille ainakin vierustoverini ristivän kätensä ja laittavan ne syliinsä. Tein itse samoin, vaikka usein tapanani on rukouksessa kohottaa ristityt käteni.

Meille lausuttiin vielä Herran siunaus, jonka jälkeen meille vielä ilmoitettiin meitä palvelleen puhujan nimi. Kolehtivirsi tuli tässä vaiheessa, lahjoitukset ohjattiin Rauhanyhdistykselle.

Tilaisuuden lopussa kerrottiin vielä joitakin ilmoitusasioita ja laulettiin, mutta merkillisesti ihmiset alkoivatkin jo pikkuhiljaa purkautua ulos salista. Ilmeisesti "virallinen osuus" oli saatu päätökseen, ja mitään sinänsä oleellista ei tilaisuudessa enää ollut. En ole kovinkaan hyvin perillä siitä, miten tiukka seuroissakäymisvaatimus vanhoillislestadiolaisuudessa vallitsee, mutta käsittääkseni sellainen kuitenkin on olemassa vähän samaan tapaan kuin katolilaisten sunnuntaivelvollisuus.

Jäimme vielä penkkeihin jutustelemaan niin että sali ehti jo melkein tyhjentyä. Kävimme myös pikaisesti parvella kahvilla ja pullalla, jotka eräs päivän uusi tuttavuus ystävällisesti tarjosi meille. Sitten olikin jo aika rientää jälleen eteenpäin.

Näiden seurojen perusteella saamani kuva vanhoillislestadiolaisuudesta oli melko erilainen kuin ennakkoajatukseni. Olin odottanut sulkeutuneempaa, kurinalaisempaa ja jonkin verran pienempää ihmisjoukkoa sekä tulikivenkatkuisia puheita, jotka korostavat vain vanhoillislestadiolaisten pelastuvan ja viittaavat ainakin rivien välistä paljon niin kutsuttuihin syntilistoihin. Tänään olin kuitenkin nähnyt valtavan joukon ihmisiä, jotka olivat kaikissa suhteissa ulospäin hyvin "normaaleja" sekä rauhallisen ja hillityn teologisen puheen, joka oli varsin yleiskristillinen. No, puhe ei kuulemani mukaan ollut se kaikista tyypillisin VL-seurapuhe, mutta muutenkin monet lestadiolaisstereotypiat loistivat poissaolollaan näissä seuroissa.

On varmaan kuitenkin niin, että sekä ennakkokäsitykseni että näiden seurojen kautta saatu ensivaikutelma ovat kumpikin hieman virheellisiä tai eivät ainakaan kerro koko totuutta tästä liikkeestä. En luonnollisesti näin vähäisellä kokemuksella lähde millään muotoa kiistämään kokemuksia niistä monista epäkohdista ja ahdistavista piirteistä, joita lestadiolaisessa liikkeessä on nähty, mutta toisaalta en samasta syystä myöskään ole tällä hetkellä oikea ihminen ottamaan niiden luonteeseen suuremmin kantaa. Selvyyteen pääseminen lestadiolaisuudesta vaatisi kasapäin lisää perehtymistä, ja jää nähtäväksi, ryhdynkö joskus tuohon vaivannäköön. Tällä tietoa voin kuitenkin sanoa näiden seurojen olleen erittäin antoisa ja silmiä avaava kokemus!

Ekskursio katoliseen messuun afrikkalaisille

Jo neljäs perättäinen ja kaiken kaikkiaan ties kuinka mones katolinen ekskursio, mutta vieläkin löytyy uutta. Pyhän Kolminaisuuden päivänä tieni vei afrikkalaiseen messuun Pyhän Marian kirkossa. Kyseessä on erityisesti afrikkalaistaustaisia katolilaisia silmälläpitävä messu, joiden järjestäminen on hiljattain alkanut.

Ostin kahvikupposen ja tallustelin jo tutuksi käyneelle kirkolle, jonka ulkopuolella näin paljon hienoihin kirjaviin asuihin pukeutuneita ihmisiä. Pian messusta minulle vinkannut kaverini saapui ja etsimme paikat salista. Kirkko tuli osanottajista melko täyteen. Messu oli kaavaltaan ”normaali”, kielenä englanti, ja sitä saapui viettämään isä Leonard -niminen pappi.

Tilaisuuden aloitti normaalisti kellon kilinä, jonka jälkeen nousimme ylös. Musiikin soidessa ristisaatto kulki minusta katsottuna ensin oikean seinän viereistä käytävää ja sitten keskikäytävää eteen. Alttarin suitsutus ja syntien tunnustaminen sujuivat muistaakseni melko tavalliseen tapaan, mutta tunnustuksen jälkeinen Herra armahda -litania oli mielenkiintoista kuunnella, se nimittäin lausuttiin swahiliksi. Tätä seurannut latinankielinen Kunnia Jumalalle korkeuksissa -hymni oli melkoisen pitkä vuorolaulun omainen toimitus, jossa kertosäkeenä toistuivat hymnin ensimmäiset sanat. Sävelet olivat iloisia ja mukaansatempaavia, ja opin itsekin kertosäkeen nopeasti. Ihmiset yltyivät jopa taputtamaan tahdissa, mutta koska hymni oli niin pitkä, loppua kohden taputukset hiipuivat.

Vasta niin kutsutussa messun sanaosassa istuimme alas penkkeihin. Ensimmäisen lukukappaleen Toisesta Mooseksen kirjasta meni lukemaan eräs nainen, ja hän johti tämän jälkeen myös lyhyen vuorolaulun. Sitten hän vaihtoi paikkaa toisen naisen kanssa, joka tuli lukemaan toisen lukukappaleen Toisesta kirjeestä korinttilaisille. Evankeliumitekstiä luettaessa tilanne oli odotetusti juhlallisempi suuremman porukan ollessa läsnä pulpetin luona lukijan lisäksi. Evankeliumiin liittynyt Halleluja-laulu oli minulle tuttu jostain (tässä versiossa laulettiin hauskasti sanaa pätkien ”Halle, halle, halle, halleluja”).

Isä Leonardin saarna oli todella mielenkiintoinen ja yllättäväkin kokemus, mutta toisaalta ehkä myös hyvin tilanteeseen sopiva. Hän esitti saarnansa alussa kysymyksen, mikä on kolminaisuus, ja alkoi aika pian laulaa kolminaisuudesta kertovaa laulua, johon sali yhtyi. Tunnelma oli erittäin hyväntuulinen ja rytmikäs. Se toi kiistämättä mieleeni stereotyyppisen afroamerikkalaisen kokouksen. Pappi käytti myös ”I can’t hear you” -tyyliä saadakseen kirkkokansan vastaamaan kuuluvammin johonkin kysymykseensä. Kylläpä messussa taisi kerran oikein suurella äänellä kuulua myös AMEN! -huuto.

Laulun jälkeen pappi vitsaili, että kuulemma laulaminen saarnaosion kohdalla tarkoittaa, että pappi ei ole valmistautunut saarnaan. Isä Leonard kuitenkin piti kohtuullisen pituisen puheen, jossa hän puhui kolminaisuudesta melko ei-teologiseen sävyyn. Tuo kenties kaikkein tärkein kristillinen oppi on kieltämättä sangen vaikea hahmottaa eikä sen avaaminen saarnassa ole varmastikaan helppoa. Tämänkertaisen saarnan tyyli ja sanavalinnat olivat hyvin ihmisläheisiä ja ymmärrettäviä, mutta tiukan kirjaimellisesti kuunteleva teologi pystyisi löytämään puheesta parikin harhaoppia. On kuitenkin hyvä muistaa, että sanojen ja termien merkitykset eri konteksteissa eivät välttämättä ole laisinkaan yksioikoinen juttu.

Saarna sisälsi myös paljon dialogisuutta kirkkokansan kanssa. Pappi lupaili hauskaan tapaansa vastanneiden voittavan viiden tähden kahvia. Kaiken kaikkiaan sain isä Leonardissa kuvan hyväntuulisesta ja eloisasta miehestä.

Messun ehtoollisosa sujui nähdäkseni hyvin perinteiseen tapaan. Lopussa kerrottiin lukuisia ilmoitusasioita, ja niiden jälkeen alkanut loppulaulukin jouduttiin keskeyttämään, kun ilmoituksia olikin vielä lisää. Tilaisuuden lopulla myös rohkaistiin ihmisiä olemaan Kristuksen lähettiläitä ja korostettiin, että afrikkalaisuus ei ole vain värin, vaan myös sydämen ja ylistystavan asia.

Koin viihtyneeni tässä tilaisuudessa, jonka tunnelma oli jotenkin vapautunut ja kaavasta huolimatta maanläheinen. Messu toi mieleen nostalgisia muistoja ajoilta, jolloin itse enemmän kävin vapaakristillisissä tilaisuuksissa. Tämä tilaisuus oli oiva innoittaja myös protestanttiseen afrikkalaiseen tilaisuuteen hakeutumiselle – sellaisissa gospelkuorojen ja amen-huutojen siivittämissä kokouksissa en ole vielä käynytkään.

Niin, afrikkalaisen messun loppulauluna toimi tuttuakin tutumpi Holy, holy, holy, joka on myös luterilaisessa virsikirjassa suomeksi virtenä 134. Tämä ei ollut ainoa kerta Pyhän Kolminaisuuden päivänä, kun kyseisen sävelmän kuulin. Kävin nimittäin toisellakin ekskursiolla, joka katkaisee katolisten vierailujen sarjan, ja onkin jotain tällä blogilla ennennäkemätöntä. Ensi postausta odotellessa!

Kokemuksia teologian opiskelusta 16: Pahin ohi

Kolmannen vuoden neljäs periodi.

Jo kolme lukuvuotta elämästäni on kulunut teologian opiskelijana. Se on ideaali kandidaatiksi valmistumiseen kuluva aika, mutta aivan vielä minulla eivät ole kasassa kaikki tarvittavat suoritukset. En silti enää ole kaukana tuosta tavoitteesta, ja huokaisten helpotuksesta voinen sanoa, että työläin osuus tutkinnosta on tällä erää jo takana päin.

Viimeinen periodi piti sisällään koko vuoden kestäneen latinan lisäksi heprean jatkokurssin sekä kandidaatintutkielmani saattamisen loppuun. Kerron tässä kirjoituksessa näistä opinnoista, mutta poiketen kahdesta edellisestä vuodesta en aio heti perään kirjoittaa postausta koko kolmannesta vuodesta. Tämän kokoavan postauksen pyrin tekemään sitten, kun olen saanut – toivottavasti kesän aikana – tehtyä pari vielä puuttuvaa suoritusta ja kirjoitettua niistä. Samalla todennäköisesti analysoin kolmannen vuoden lisäksi myös koko tähänastista aikaa teologisessa.

Eksegetiikka: Kandidaatintutkielma ja kypsyysnäyte

Kanditutkielmani kanssa elin läpi hiostavat loppuajat. Edellisen palautteen saamisen jälkeen kului varmaan viikkokausia niin, että en juuri pystynyt viemään työtä eteenpäin. Tämä liittyy koko kolmatta vuotta leimanneeseen työskentelyvaikeuteen: jos minulla oli varaa lykätä työtä vielä seuraavaan päivään, sen yleensä tein. Siten myös kandini lykkääntyi lykkääntymistään, kunnes aikaa oli jäljellä enää juuri ja juuri tarpeeksi. Saan olla kiitollinen siitä, että osasin arvioida vielä tarvittaviin muokkauksiin kuluvan ajan kohtuullisen hyvin. Sinänsä mitään mahdottomia muutoksia ei tutkielma enää vaatinut, mutta työtä riitti kuitenkin useammaksi tunniksi.

Palautuksen deadline oli aamupäivällä perjantaina 5. toukokuuta. Huhtikuun lopulla kävin entisillä kotikonnuillani ja tuumasin, että hyvinhän minä voin vielä vapunkin ajan pitää vapaata. Siten minulle jäi viimeisille täydennyksille aikaa kolmisen päivää. Noina päivinä kiireen pelko jo potki minua takamukselle sen verran, että odotetusti jaksoinkin taas paremmin työskennellä. Lähinnä lihotin tutkielmaani niin, että lisäilin kirjallisuusviitteitä eri kirjoista ja siten hiukan kasvatin yksityiskohtien määrää tutkielman rakenteen pysyessä kohtuullisen samana. Johtopäätöksiä oli tarpeen tarkentaa vain vähäisessä määrin, tärkeintä oli saada lisää kirjallisuutta, jotta tutkielma ei olisi liikaa vain parin tutkijan näkemysten varassa.

Mutta kyllä tutkielman valmistuminen revittiin selkänahastani. Kirjoitin viimeisellä viikolla eräänä yönä viinilasillisen innoittaessa, ja tämän jälkeen siirryin energiajuomaan. Viimeisenä päivänä ennen deadlinea minulle nousi korkea kuume, ja jouduinkin menemään loppumetrit särkylääkkeiden voimalla. Napsin jokusen tunnin välein pillereitä, jotka hetkeksi vähensivät kuumettani niin, että pystyin jatkamaan. Palellus oli jäätävää. Mutta jokin kunniantunto minussa on, joka ei sallinut minun jättää kandia roikkumaan. Niin sitten lopulta sain tämän pitkällisen projektin valmiiksi, ja palautin sen jo torstain 4.5. puolella noin klo 22:31. Palautus tehtiin E-thesis-palveluun, jonne työn ohella sai kirjoittaa muun muassa sitä kuvaavia avainsanoja.

Iso kivi vierähti sydämeltäni sen ollessa lopultakin tehty. Jälkikoitoksena minulla oli kuitenkin seuraavan viikon perjantaina vielä niin kutsuttu kypsyysnäyte: normaalissa tenttitilaisuudessa minun tuli kirjoittaa noin yhden konseptin verran tutkielmaani liittyvästä aiheesta. Käytännössä sain kolme kysymystä, joista sain valita yhden, joihin vastaisin. Kaksi kysymystä liittyi jollain tapaa kandini teemaan, kolmannessa sai esitellä tutkielman tuloksia ja johtopäätöksiä. Helpoiten koin pääseväni juuri tässä kolmannessa vaihtoehdossa. En ole täysin varma, mikä kypsyysnäytteen tarkoitus nykypäivänä on, mutta veikkaan sen testaavan, olenko itse kirjoittanut kandini, ja miten hyvin pystyn tuottamaan asiatyylistä suomenkieltä.

Minua jäi hiukan kuumottamaan, olinko ilmaissut oikein, mihin kysymykseen vastasin, mutta muuten koin suoriutuneeni kypsäristä hyvin. Aikaa kului noin viikko, ja ollessani jo lähtenyt kesäloman viettoon huomasin saaneeni sähköpostia. Tutkielmani oli mennyt läpi, ja arvosanaksi olin saanut numeron 4. Olin hyvin huojentunut. Siihen nähden, miten jaksoin tutkielmaan väsyneenä panostaa, olin tästä arvosanasta erittäin mielissäni.

Kaiken kaikkiaan kanditutkielma oli samaan aikaan hauska ja stressaava projekti. Olen lopputulokseen tyytyväinen, ja koska monet kavereistani ovat olleet kiinnostuneita lukemaan kandini, on se jo päässyt lyhyessä ajassa kiitämään bittiavaruuden syövereissä.

Eksegetiikka: Hepreankielinen Vanha testamentti

Tälle kurssille minun ei pitänyt alun perin päätyä. Koska kolmannelle periodille suunnittelemani ekumeniikan kurssi oli peruuntunut, tarvitsin kuitenkin jostain mahdollisimman helposti viisi opintopistettä. Kreikan jatkokurssit olivat olleet ehkä helpoimpia ikinä, joten kallistuin kohti heprean vastaavaa kurssia. Hiukan minua hirvitti, koska en ollut pitänyt tämän kielen taitoani juurikaan yllä sitten kesän 2015, ja muutenkaan en koe koskaan tulleeni hepreassa niin hyväksi kuin kreikassa. En kuitenkaan keksinyt muuta, joten ilmoittauduin mukaan.

Kurssi oli oikeastaan aika kiva. Sisältö ei ollut läheskään niin kielipainotteinen kuin kreikan jatkokurssit, vaan tällä kertaa mukana oli myös aimo annos teologiaa. Käsiteltävinä teksteinä oli joukko psalmeja: lyhyitä ja pitkiä, eri aiheisia ja tyylisiä. Kurssi suoritettiin siten, että jakaannuimme ryhmiin tai yksittäisiin henkilöihin, ja jokainen taho sai vastuulleen pitää teologisen ja kielellisen alustuksen tietystä psalmista. Opettaja piti ensimmäisen alustuksen itse, ja sitten pallo siirtyikin seuraavien kertojen osalta opiskelijoille. Materiaalina alustuksissa käytettiin kommentaareja, jotka laitettiin kurssin Moodle-sivulle. Joka kerralla ehdittiin alustaa pääasiassa kaksi psalmia, alustusten jälkeen seurasi yhteistä keskustelua. Tentissä tuli osata kääntää ja määritellä sanoja kieliopillisesti, mutta myös selostaa psalmien rakennetta ja teologisia teemoja kommentaarien, keskustelujen ja omien pohdintojen perusteella. Oma ryhmäni sai alustettavaksi psalmin 145.

Oli kiintoisaa päästä paremmin sisälle erilaisten psalmien teologiaan, ja sain kuulla monia kiehtovia tulkintoja ja nippelitietoja. Heprean kielen taitoni ei paljoakaan kohentunut, mutta suuri oli iloni, kun viimein löysin internetistä sivuston, jossa oli edes auttavasti annettu valmiiksi Vanhan testamentin sanojen määritelmät. Kreikan suhteen olin jo kauan tiennyt, mistä määritelmät pääsee tarvittaessa ”lunttaamaan”, hepreassa olin taas aina ollut vain oman puutteellisen kielitaitoni varassa. Tämän apuvälineen avulla kyennen jollakin tapaa nyt kääntämään myös Vanhaa testamenttia.

Tentti jännitti minua suuresti, ja se vieläpä osui kandin deadlineviikolle. Sain kuitenkin jälleen kerran yllättyä iloisesti, kun huomasin saaneeni nelosen! Tov meod!

Latina

Latinan osalta asiat olivat valtavan eri lailla. Ehkä voisin jopa sanoa, että tämän kielen opiskelu ja oppiminen on vaatinut minulta kaikista vieraista kielistä vähiten työtä. Toki latinan kurssia, jossa pyritään oppimaan lähinnä vain kielen ymmärtämistä, ei sellaisenaan voi verrata nykykielten opiskeluun, jossa kommunikaatiolla on keskeinen sija. Lisäksi siihen, että koin latinan niin helpoksi, vaikutti luultavasti useamman muun kielen osaaminen entuudestaan: etenkin kreikan taidon pohjalle oli tolkuttoman helppo rakentaa.

Neljännessä periodissa asiat jatkuivat entiseen malliin: kävin osallistumassa tunneille, rentouduin ja otin ilon irti. Hiukan toki mielessäni alkoi olla epäilyksiä siitä, kävinkö kurssia läpi liian vähillä panostuksilla. En toki voi sanoa osaavani latinaa mitenkään erinomaisesti tai edes muistavani verbitaivutuksia ulkoa, mutta koin taitoni kuitenkin kyllin hyviksi, jotta kykenin olemaan ottamatta stressiä. Sitä tuli muista suorituksista jo ihan kylliksi.

Aloitin tenttiin kertaamisen muistaakseni viimeisenä iltana, mutta huomasin, että opetusdiat sisältävä Moodle ilmeisesti oli alhaalla juuri silloin. Niin sitten olin erään kaverini omistaman laminaattilapun varassa: siihen oli koottu keskeisimmät kielen kielioppiasiat hyvin kompaktissa muodossa. Kaiken kaikkiaan kertasin varmaan noin tunnin. Tenttiin marssin hyvillä mielin, kuten edelliselläkin kerralla. Jännitystä minulla ei juurikaan ollut, ja vaikka tentti tarjosikin hieman haastetta, koin kuitenkin suoriutuneeni hyvin. Arvosanaksi sain kurssista numeron viisi, mitä osasin odottaakin.

On ihmeellistä, miten eri tavalla ihmiset kokevat eri kielet. Joidenkin mielestä heprea on se helppo ja kreikka ja latina haasteellisia, minulle taas on juuri toisin päin. Olen oikeasti ihmeissäni, miten olen hepreassakin saanut niin hyviä numeroita. Mutta ei varmaankaan kannata liikaa luottaa tentti- ja kurssiarvosanoihin – ne eivät sinällään kerro koko totuutta kielen osaamisesta. Minunkin näennäinen menestykseni latinassa varmaankin kumoutuisi, jos taitojani koeteltaisiin toden teolla keskellä arkea ja työtä. Tällä erää olen kuitenkin iloinen, että minulla on klassisten kielten peruskursseista kolmen vitosen sarja.


Palailemisiin teologian opintojen merkeissä sitten toivottavasti myöhemmin kesällä!