Ekskursio Rauman Pyhän Ristin kirkkoon

Minulla oli kesällä mahdollisuus vierailla ensimmäistä kertaa elämässäni Raumalla, tuossa maamme vanhimpiin kuuluvassa kaupungissa Turun ja Porin välissä. Kaupunki teki minuun vaikutuksen, etenkin niin kutsuttu Vanha Rauma, joka oli idyllisistä iäkkäistä rakennuksista koostuva alue kaupungin keskustassa. Kovin monessa suomalaisessa kaupungissa ei mielestäni ole niin vetoavaa vanhaa kaupunkia, Vanha Rauma toi oikeastaan mieleeni jopa joitakin etelämmässä sijaitsevia Euroopan kaupunkeja. Kuuluupa se peräti Unescon maailmanperintöluetteloon.

Myös hengellisesti Rauma omaa pitkän historian. Vanhasta Raumasta löytyivät esimerkiksi Pyhän Kolminaisuuden kirkon kiviset rauniot, joiden sisälle pääsi tallustelemaan ja päättelemään, missä mikäkin kirkon elementti oli sijainnut. Kuinka hauskaa siellä olisikaan harjoitella jumalanpalvelusten pitämistä! Itse kirkon kohtalona oli palaa eräänä vappuna, minkä jälkeen Raumalla siirryttiin käyttämään toista, yhä toimivaa kirkkoa. Kyseessä on Pyhän Ristin kirkko, jota itse asiassa sanotaan myös fransiskaanikirkoksi, sillä se on aikoinaan katolisella ajalla kuulunut kaupungin fransiskaanikonventille.

Sunnuntaina lähdin tovereideni kanssa aamumessuun Pyhän Ristin kirkkoon, mutta jo edellispäivänä oli ollut tilaisuus vierailla sen sisällä. Koskapa tällöin oli ollut meneillään opastus, oli meillä satunnaisilla kävijöilläkin tilaisuus kuulla kirkosta sangen monta mielenkiintoista yksityiskohtaa.

Kirkossa oli vaikuttavia seinä- ja kattomaalauksia, jotka kuvasivat Raamatun tapahtumia ja henkilöitä. Joukossa olivat muun muassa Abrahamin ja Jeesuksen sukupuut sekä neljän evankelistan tunnusolennot katon rajassa. Merkillepantavin oli kuitenkin ilmeisesti maassamme ainutlaatuinen kuva neitsyt Marian taivaaseenastumisesta. Kyllä, juurikin tästä katoliselle kirkolle hyvin ominaisesta opista.

Sympaattisen epäsymmetrisen kirkon vasemmassa sivulaivassa oli päädyssä myös merkillinen alttarikaappi, jossa oli kuva Mariasta taivaan kuningattarena ja jossa selkeästi julistettiin myös hänen tahrattomuuttaan. Siinä toinen oppi, josta katolinen kirkko tunnetaan!

Alttarikaappi sekä ymmärtääkseni myös saarnatuoli sekä kattokruunu oli tuotu muinoin sotasaaliina Saksan suunnalta. Kirkossa oli myös muunlaista taiteellista hohdokkuutta, esimerkiksi apostolien ja evankelistojen kuolemista kertova maalausten sarja, joka kiersi parven sivulla sekä muuan taulu, jonka taustalle kuvatun kaupungin oli arvuuteltu olevan joko Rauma tai Jerusalem. Rauma voinee iloita siitä, että on tullut sekoitetuksi pyhään kaupunkiin...

Alttari oli entisajat mieleen tuoden kiinni päätyseinässä ja sen takana oli upeannäköinen kirkastusvuoren tapahtumia kuvaava lasimaalaus. Laitoin sen jopa puhelimeeni taustakuvaksi, niin vaikuttava se oli.

Itse messu oli sisällöltään melko perinteinen, joten sitä ei liene syytä kokonaisuudessaan avata. Merkillepantavin poikkeus normaalista oli, että tilaisuudessa oli vierailemassa ystävyysseurakuntalaisia Unkarista. Juuri heille ilmeisesti oli myös lauantaina kirkkoa esitelty, kielen olin nimittäin silloinkin tunnistanut unkariksi. Ystävyysseurakuntalaisten kieli näkyi messun tekstien luvuissa kuten myös saarnassa, joka pidettiin unkariksi ja sitten sopivasti pätkittynä toinen luki sitä suomeksi. Pyhän aiheena oli "Uskollisuus Jumalan lahjojen hoitamisessa" ja päivän evankeliumitekstinä Jeesuksen vertaus palvelijoille uskotuista varoista.

Virret olivat muistaakseni kaikki minulle uusia. Oli mukavaa päästä osallistumaan myös sellaisiin messun perinteisiin osiin, joita ei ole siinä typistetympää kaavaa käyttävässä kirkossa, jossa useimmiten käyn. Pidän myös esirukousosiossa olevasta kastettujen, avioliittoon kuulutettavien ja kuolleiden nimien mainitsemisesta.

Ehtoollista jaettiin perinteiseen tyyliin alttarin ympärillä olevalla puolikaarella. Kyseisen muodon on käsittääkseni tarkoitus kuvata sitä, että elävien lisäksi seurakunta koostuu myös jo taivaaseen päässeistä kristityistä, joiden voi tavallaan kuvitella muodostavan toisen puolikaaren. Ajatus on kaunis, niin kuin sekin, mitä kaverini sanoi tästä vanhasta kirkosta: tässä samassa salissa kristityt ovat jo satojen vuosien ajan käyneet jumalanpalveluksessa tekemässä samaa mitä mekin.

Ulkosalla meitä tervehti kukas muukaan kuin Franciscus Assisilaisen patsas, tuon fransiskaanien perustajan ja miehen, jonka kerrottiin eläimillekin pystyvän puhumaan. Jo historia sinällään mutta varsinkin katolinen historia on tässä kaupungissa poikkeuksellisen selvästi läsnä. Asia oli tosin jo minulla ennestään tiedossa keväällä lukemani Emil Antonin kirjan Katolisempi kuin luulit - Aikamatkoja Suomen historiaan ansiosta. Monen muun asian ohella tuo näppärä ja helppolukuinen teos esittelee joukon mielenkiintoisia kirkollisia käyntikohteita kotimaassamme, etenkin katolisia piirteitä silmälläpitäen.

Minusta tuntuu, että haluan alkaa tutkiskella keskiaikaisia kirkkoja: itselläni on nimittäin niistä ihmeellisen vähän kokemusta, varsinkin niissä järjestettävistä jumalanpalveluksista, joissa kieltämättä on aivan omanlaisensa tunnelma. En vain ole juurikaan kai ollut sellaisilla seuduilla, jossa sijaitsisi kirkkokantamme vanhimpia yksilöitä. Hyvä, että tämäkin asia pikkuhiljaa korjaantuu!

Ekskursio Northwind Sundayhin

Tämänkertainen kertomukseni kuvaa jo lähes kahden kuukauden takaista ekskursiota. Tein tuosta käynnistä kattavat muistiinpanot, joiden avulla pyrin purkamaan kokemukseni kunnon tekstiksi, nyt kun minulla viimein on siihen aikaa.

Helsingissä on hiljattain aloittanut toimintansa Northwind Church -niminen yhteisö, jolla on sunnuntaisin tilaisuuksia ruotsinkielisen metodistikirkon tiloissa eli Kristuskyrkanissa. Eräs kaverini vinkkasi minulle tästä paikasta tilaisuuksineen, jollaiseen sitten sovittuna päivänä hankkiuduimme. Odotettavissa oli karismaattinen seurakunta, jollaiseen en pitkiin aikoihin ollutkaan tehnyt ekskursiota.

Northwind Churchilla lienee jotain tekemistä ylistysbändi Northwind Collectiven kanssa, ja molemmilla näistä on jotain tekemistä kaksikon nimeltä Rodrigo ja Saara Campos kanssa. Tieni on vuosien varrella muistaakseni ristennyt muutamia kertoja näiden ylistäjien kanssa, esimerkiksi kerran ESY-seurakunnassa vieraillessani. Silti en ole koskaan järin suuresti ottanut selvää heistä tai yhtyeestä. Ekskursio Northwind Churchiin toi elämääni jälleen yhden kohtaamisen Rodrigon ja Saaran sekä heille ominaisen hengellisyyden kanssa, mutta tarjosi myös hienoisen yllätyksen.

Kristuskyrkan on vaikuttavan kokoinen rakennus, vaikka metodismi tässä maassa onkin sangen marginaalinen liike. Metodismi ei oman käsitykseni mukaan ole kovinkaan lähellä stereotyyppistä uutta karismaattista seurakuntaa, vaikka molemmat voidaan toki löyhästi lukea vapaakristillisyyden piiriin. Olikin oma kontrastinsa nähdä tuo keskikokoinen vanhanaikainen kirkkosali täynnä nuorta väkeä nuorekkaan musiikin soidessa taustalla. Vastaanotto tilaisuuteen oli hyvä, jo ulkoportailla oli ihmisiä tätä varten.

Tilaisuus pyörähti käyntiin eloisasti tervetulotoivotuksen ja jee-huudon saattelemana. Myös Jeesuksen nimi lausuttiin jo ihan alkuun parisen kertaa. Kuten osasinkin odottaa, tilaisuus alkoi tuhdilla ylistysosuudella, myös Rodrigo oli salin etuosassa. Laulettiin kolme kappaletta, joissa kielinä olivat suomi ja englanti, ja jotka eivät olleet minulle ennestään tuttuja. Ensimmäisen kappaleen jälkeen nostettiin käsiä ylös, ja salissa raikuivat myös hurraukset ja taputukset. Keskellä salia otettiin myös tanssiaskelia. Välillä joku saattoi puhua musiikin päälle, mistä itseni oli takariviläisenä vaikeakin saada selvää. Laulujen sanallinen sisältö käsitteli ainakin pyhää, tanssia ja Jumalalle annettavaa kunniaa. Sanat heijastettiin suurelle valkokankaalle salin takaosassa. Ylistyshetkessä käytettiin myös valotehosteita.

Rodrigo puhui kielillä eräässä kohdassa musiikin soidessa edelleen taustalla. Hän mainitsi myös kovaäänisen ylistyksen, jonka ESY:ltä muistankin erääksi hänen korostuksekseen. Raamatullinen huuto ”Pyhä, Pyhä, Pyhä!” kajahti ilmoille niinkin antaumuksellisesti, että korviin ihan sattui. Musiikki vaikutti rytmittävän puheosuuksia hallitun oloisesti ja se pysähtyi hetkeksi myös toistamaan samoja sointuja.

Ylistysosuus kesti noin 45 minuuttia, jonka jälkeen hiljaisuudessa lausuttiin jälleen Jeesuksen nimeä ja pyydettiin, että Hän tulisi kuninkaaksi ja Herraksi tässä kokouksessa. Ennen istumista kehotettiin antamaan pyhä halaus. En muista, annoinko sellaista itse kenellekään, mutta joka tapauksessa se vaikutti sangen omintakeiselta ja hauskalta tavalta, johon en missään muualla muista törmänneeni.

Selvisi, että tänään jatkuisi Pyhä Henki -teeman käsittely, ja kohdassa, jossa voisi olettaa saarnan olevan, olisikin kolmen hengen paneelikeskustelu. Ennen tätä kuitenkin seurasi vielä joitakin osioita, kuten lähettien siunaaminen ja kolehtipuhe, jossa korostettiin rahalahjan olevan mahdollisuus, ei jotain, mikä pitää tehdä. Lahjoittaminen onnistui ilmeisesti tilisiirrolla, kortilla ja perinteisten kolehtihaavienkin kautta.

Ennen paneelia oli myös jonkin verran vapaan oloista hengailua ja jutustelua sekä erään naisen todistuspuheenvuoro, jossa hän kertoi vuodestaan Bethelissä, millä hän ilmeisesti viittasi Suomessakin tunnettuun uuskarismaattiseen amerikkalaiseen tahoon. Itse en tiedä Bethelistä paljoakaan, mutta se voi ymmärtääkseni merkitä sekä määrättyä seurakuntaa että niin kutsuttua yliluonnollisen palvelutyön koulua.

Puheenvuorosta nostan esille seuraavia poimintoja rajoittamatta kuitenkaan kaikkea sisältöä niihin: ensinnäkin nainen puhui Jumalan attribuuttien vastaanottamisesta, jotta voitaisiin muuttua Jumalan kaltaiseksi; toiseksi hän mainitsi muistaakseni Bethelissä olevan profetoinnin kulttuurin, jossa melkein joka päivä joku profetoi jotain; kolmanneksi hän sanoi, että Jumala sinussa on tarpeeksi kaikissa tilanteissa; neljänneksi hän kertoi kokemastaan johdatuksesta, jota kuuneltuaan hän muistaakseni oli päässyt todistamaan uskoontuloa, ja korosti, että ei olisi haitannut, jos tätä ei olisikaan tapahtunut; viidenneksi hän viittasi muistaakseni jännitykseen, jota saatetaan kokea johdatuksen mukaan toimimisen suhteen, ja sanoi, että pelko on vain tunne: miksi kuunnella valhetta enemmän kuin Jumalan ääntä?

Aplodien jälkeen oli aika paneelikeskustelulle, jonka eräs keskustelija oli myös pastorina toimiva edellä mainittu Saara Campos. Muut keskustelijat olivat muistaakseni toinen pastori nimeltä Suvi sekä mies nimeltä Samu (pahoittelen, jos pitkän ajan jälkeen muistan nimet väärin, näitä kuitenkin tässä postauksessa käytän!). Rodrigo toimi keskustelun moderaattorina, ja ensimmäinen kysymys oli, mikä oli merkittävin keskustelijan kokemus Pyhän Hengen kanssa.

Saara ymmärtääkseni oli täyttynyt hengellä jo uskoon tullessaan, ja kertoi myös kuulleensa Jumalan äänen korvin kuultavasti ja alkaneensa puhua kielillä. Suvi mainitsi myös kielilläpuhumisen, ja tämän lisäksi rukoilun ringissä ja holtittoman nauramisen. Samu nosti aiheeseen liittyen esille monien myös kokevan huonoa omaatuntoa Pyhän Hengen kokemusten suhteen.

Kun kysyttiin toinen erittäin mielenkiintoinen kysymys, mitä on oikea karismaattisuus, Saara vastasi valtavasta Pyhästä Hengestä voitavan käsittää vain vähän. Hän myös sanoi, että Hengen hedelmien ja Hengen lahjojen tulisi olla samalla tasolla. Molemmista löytyy muuten luettelot Paavalin kirjeistä, ja on niiden kummankin lukeminen tekee Saaran pointista itse asiassa hyvin kiehtovan. Muista keskustelijoista toinen sanoi, että jos jokin on Jumalasta, ihmisillä on tunne- ja ajattelumaailmassa hyvä olla. Toinen korosti aitoutta ja rehellisyyttä show’n sijaan.

Pyhän Hengen armolahjoista kaikki sanoivat muistaakseni omaavansa profetoimisen, kielilläpuhumisen ja tiedon sanojen lahjat, pari antoi ymmärtää omaavansa enemmänkin. Profetoinnin määritelmä vaihtelee seurakunnasta ja perinteestä riippuen, mutta täällä se varmaankin merkitsi jonkin tulevan tietämistä ennalta. Tiedon sanat taas usein määritellään jonkin tämänhetkisen asian yliluonnolliseksi tietämiseksi esimerkiksi jostain toisesta ihmisestä. Rodrigo mainitsi, että Ensimmäisen korinttilaiskirjeen yhdeksän lahjan lista ei sisällä kaikkia lahjoja, esimerkiksi selibaatti ja avioliitto olivat hänen mukaansa myös lahjoja. Saara otti näkökulman, että Jeesus kysyy ihmiseltä: ”Mitä haluat, että teen sinulle?” Suvi taas mainitsi Hengen lahjojen harjoittelun turvallisessa ympäristössä. Muutenkin keskustelussa kannustettiin kokeilemaan profetointia: ei haittaisi, jos tulisi epäonnistuminen. Suvi erikseen korosti, että ei tulisi profetoida mitään puolisoihin liittyvää. Ehkä tämä johtui siitä, ettei niinkin suurta sitoutumista kuin avioliittoa tehtäisi mahdollisesti virheellisen profetian vuoksi.

Yksimielisyyttä näkyi ilmenevän myös siitä, että lahjat eivät olleet loistoa varten. Suvin mukaan niiden tarkoitus oli rakastaminen, jotta Jumalan todellisuus saataisiin kokea. Rodrigo kertoi joskus havaineensa puhujan ”feikkaavan” tiedon sanoja, tämä oli ilmeisesti puhunut yleisön seasta nostetusta kädestä, vaikka yksikään käsi ei ollut ylhäällä. Hengen kokemusten tarkoitus ei ilmeisesti Samun mukaan ollut myöskään se, että usko olisi niistä kiinni: Jumala saa toimia vapaasti, mutta usko hänen läsnäoloonsa pysyy, vaikka ei koettaisi mitään.

Mahdollisuuden lisäksi karismaattisuudessa piili keskustelijoiden mukaan nähdäkseni melko yksimielisesti myös uhkia. Suvi sanoi, että manifestoivalta (eli henkilöltä, joka silminnähden käy läpi hengellistä kokemusta) saa aina mennä kysymään, mitä oikein tapahtui. Aiheeseen liittyen kysyttiin myös, mitä sanottavaa keskustelijoilla oli karismaattisuudesta traumatisoituneelle henkilölle. Saaran mukaan traumat olivat pahoiteltava asia, mutta Jumalalta ei tulisi sulkea sydäntä ihmisen virheen vuoksi. Haavasta käsin reagoiminen oli aina huono vaihtoehto.

Keskustelu oli jatkunut jo kauan, ja itselläni alkoivat lähetä sille illalle jo muut kiireet. Livahdin viereiseen tilaan, jossa olivat muun muassa vaatenaulakot. Hetken vielä käyskentelin kirkon takaosissa ja eteisessä, ja ilmeisesti loppuylistyskin ehti jo viimein alkaa. Päätin sitä hetken katsottua poistua itsekseni, ekskutoverini oli jo lähtenyt hiukan aiemmin.

Kuten sanottua, minulla ei ollut Northwind Churchista tai Rodrigosta ja Saarasta paljoakaan etukäteistietoa. Siitä huolimatta jotenkin olin varautunut paljon korostetummin karismaattiseen ja kaiken kaikkiaan vähemmän kriittiseen yhteisöön. Ylistysvaiheessa en sitä ehkä vielä huomannut, mutta antoisan paneelin aikana korviini tarttuivat toistuvat kommentit, joissa karismaattisia ilmiöitä ei nielty ihan purematta. Sain joistakin minulle vieraammista elementeistä huolimatta tämän ekskursion tuotoksena kuvan yhteisöstä, jolla on karismaattiseksi seurakunnaksi tottumaani laajemman perspektiivin näkemys Hengen ilmiöistä. Toki käyntini oli kertaluontoinen enkä ollut edes tässä tilaisuudessa ihan loppuun saakka, mutta tämä ajatus minulle kuitenkin keskeisimpänä nyt mieleen jäi.

Ekskursio Oopperajuhlien jumalanpalvelukseen ja muistoja Olavinlinnasta

Heräsin kauniiseen kesäaamuun tavallistakin aikaisemmin, sillä halusin ehtiä messuun. Kesän tässä vaiheessa majailen Savonlinnassa, pienessä itäsuomalaisessa kaupungissa, joka herää suurimpaan kukoistukseensa heinäkuussa. Yli sata vuotta sitten ensimmäisen kerran järjestetyt Savonlinnan Oopperajuhlat vetävät paikalle turisteja lukuisista maailman kolkista. Tänä sunnuntaina oli vuorossa perinteinen Oopperajuhlien jumalanpalvelus, jota ei järjestetty sinänsä kauniissa tuomiokirkossa mäen laella, vaan vieläkin tunnetummassa kohteessa. Kyseessä oli kaupungin ykkösattraktio, vuonna 1475 perustettu Olavinlinna.

Linnaa on kutsuttu käsittääkseni myös Uudeksi linnaksi ja Savon linnaksi, mutta yleisimmäksi on vakiintunut Norjan muinaiseen kuninkaaseen viittaava nimi. Olavi II (995-1030) on myös kanonisoitu: häntä pidetään ritareiden suojeluspyhimyksenä.

Olavinlinna sijaitsee näyttävällä paikalla omalla saarellaan keskustan itäosassa. Kolme tornia ovat ikoninen näky, jotka esiintyvät paitsi kaupungin vaakunassa myös sen viittomakielisessä viittomassa. Torneja on kuitenkin aikoinaan ollut viisi, joista Pyhän Eerikin torni purettiin lähes maan tasalle ja ruutivarastona toiminut Paksu torni ilmeisesti räjähti, ja paikalla on nykyään Paksu bastioni. Kolmen jäljellä olevan tornin nimet ovat lännestä itään Kellotorni eli Pyhän neitsyen torni, Kirkkotorni eli Pyhän Olavin torni ja Kijlintorni. Tornien pyöreä muoto antaa Olavinlinnalle omaleimaisuutta maamme linnojen joukossa, lisäksi merkittäviä linnan rakenteita ovat sakaramaiset bastionit. Mummoni on kertonut, että esi-isämme olisivat aikoinaan olleet rakentamassa tätä linnaa. Niin tai näin, on tämä linna tullut minulle elämäni aikana sangen läheiseksi.

Hyppäsin auton kyytiin ja hurautin keskustaan, joka on rakennettu jokuselle suhteellisen pienelle saarelle suurten Saimaan altaiden väliin. Kun messun alkuun oli aikaa noin vartti, en löytänyt aluksi parkkipaikkaa kahdesta luottomestastani. Lopulta parkkeerasin kaupungin pääkadulle ja kipitin välillä juoksujalkaakin askeltaen linnaan, joka ei onneksi ollut kaukana.

Mitkä muistot! Ne lapsuuden monet opastetut kierrokset tuossa seikkailujentäyteisessä paikassa, ne lukuisat huoneet ja tarinat, ne jännittävän kutkuttavat kaksi kesää, kun itse olin töissä täällä. Kun kävelin ponttonisillalle ja kun kaksi hienosti pukeutunutta miestä sanoi minulle hyvät huomenet, palautui mieleeni elävästi se aika, kun olin kävellyt tästä kaulassani Oopperajuhlien avustajan kulkulupa. Muistan vielä hyvin vuodet 2011 ja 2012 (juhlien satavuotissynttärit), jotka saivat minut rakastumaan oopperaan taidemuotona ja jotka tarjosivat eittämättä hauskimman työkokemuksen, jota olen kuunaan saanut.

Pitkin matkaani suureen telttakatoksella varustettuun katsomoon henkilökunnan jäsenet toivottivat huomenia, ja sain yhdeltä messun ohjelmankin. Katsomo oli melko täysi, mutta lavalta katsottuna vasemmalla edessä oli yllättävänkin paljon tyhjää tilaa. Ilmeisesti paikkoja ei ollut kenellekään varattu, joten istuin alas melko eteen.

Lavalla oli orkesteri ja sen takana suuri kuoro. Alttari vihreine väreineen oli minusta katsottuna orkesterin vasemmalla puolella, ja tästä vasemmalla oli saarnatuoli. Taustaseinälle oli heijastettu suurikokoinen vaikuttava risti.

Myös katsomossa oleminen oli omiaan palauttamaan mieleen muistoja työkesiltä. Monesti suuri osa työajasta oli ollut vain tässä istumista solistien harjoitellessa omia osuuksiaan. Kerran tai pari oli valoavustajana mennyt myös yötöiksi, jolloin jouduimme poistumaan linnasta veneellä, ponttonisilta näet siirrettiin yöksi sivuun. Avustajana tutuiksi olivat tulleet myös linnan takaosat monine sokkeloineen ja käytävineen, takalaituri, niin kutsuttu Suvorovin esilinna sekä Kijlintorni, jonne turisteja ei viedä. Tuolla, vasenten portaiden yläpäässä oli paikka, jossa minut maskeerattiin Taikahuilun pahiksen kätyriksi! Tuolla, oikealla, oli Paksu bastioni, jonka valtavia ovia kerta toisensa jälkeen liikutin Don Giovannin majesteettisessa finaalispektaakkelissa…

Juuri istahdettuani alkoi orkesteri soittaa tuttua Bachin Jesu bleibet meine Freudea, joka oli tällä kertaa prosessiomusiikkina. Ristin johtamana aition alta saapui kulkue, muassaan myös tämän messun saarnaaja, Turun piispa Kaarlo Kalliala. Liturgina toimi aluekappalainen Henrik Koponen, joka toimitti johdanto-osan hyvin perinteisesti. Merkillepantavaa oli, että synnintunnustusta ei kuitenkaan sanottu yhteen ääneen ja muistaakseni kiitosrukous ja päivän rukous olivat samat tai ainakin hyvin samankaltaiset. Olin iloissani, kun pääsin pitkästä aikaa osallistumaan perinteisiin Kyrie-litaniaan ja Kunniaan, joita ei sellaisinaan ole viime aikoina käymissäni messuissa ollut. Kiitosvirtenä oli virsi 726, jonka sävel oli sama kuin vanhassa kunnon Herraa hyvää kiittäkää -virressä, sen a-sävelmässä.

Olavinlinna kuvattuna rautatiesillalta, joka tarjoaa vaikuttavan näkymän

Lukukappaleet olivat Toisesta Samuelin kirjasta ja Roomalaiskirjeestä. Ensimmäisenä oli kertomus profeetta Natanista, joka saapuu nuhtelemaan syntiin langennutta kuningas Daavidia. Syntinsä tunnustettuaan Daavid saa anteeksi. Toisessa kappaleessa Paavali kirjoittaa ihmisten tuomitsevan toisiaan epäoikeudenmukaisesti usein näkemättä omia vikojaan, mutta Jumalan tuomio on oikeudenmukainen. Nämä kappaleet viestivät päivän viidennen sunnuntain helluntaista teemaa, joka oli: Armahtakaa! Kappaleiden välissä kuultiin vastausmusiikkina päivän psalmi Ps. 13:2–6, jonka kuoro ja orkesteri esittivät hienosti, mielestäni hieman modernilla vivahteella.

Päivän virren jälkeen evankeliumitekstin saapui lukemaan, kuten tapana on, saarnaaja eli tässä tapauksessa piispa. Teksti oli puhutteleva jakso Johanneksen evankeliumista, jossa kirjanoppineet ja fariseukset tuovat Jeesuksen eteen aviorikoksesta itse teossa kiinnisaadun naisen. Laki antoi tällaisesta kuolemantuomion. Jeesus kuitenkin sanoo häntä kiusaamaan tulleille ihmisille legendaariset sanat: ”Joka teistä on synnitön, se heittäköön häntä ensimmäisenä kivellä.” Kirjanoppineet ja fariseukset lähtevät pois yksi toisensa jälkeen ymmärrettyään itsensä syyllisiksi, ja lopulta Jeesuskaan ei tuomitse naista, vaan sanoo: ”En minäkään sinua tuomitse; mene, äläkä tästedes enää syntiä tee.”

Olavinlinna nähtynä Kyrönniemeltä

Toinen kuva Kyrönniemen puolelta

Piispan saarna käsitteli paitsi evankeliumitekstiä myös monia muita kulttuurisia aikaansaannoksia, joista löytyi siihen yhtäläisyyksiä. Hän luki aluksi juuri edesmenneen Annikki Tähden esittämää Balladia Olavinlinnasta, joka kertoo tunnetun tarinan linnan muuriin muuratusta neidosta. Tämä kauhea rangaistus kohtasi häntä, vaikka tarinan varsinainen konna lieneekin vihollisupseeri, johon hän oli rakastunut. Mies oli nimittäin pettänyt neidon tämän avattua linnan oven hänelle ja päästänyt viholliset sisään. Neidon kivisestä tyrmästä alkoi myöhemmin kasvaa pihlaja. Muistelen joskus kierroksella kuulleeni, että paikalla on todella kasvanut puu vielä joitakin kymmeniä vuosia sitten.

Piispa vertasi saarnassaan Raamatun kertomusta tähän tarinaan: kummassakin esiintyy nainen ja kiveen liittyvä tuomio. Siinä missä linnanneito saa syyttömänä rangaistuksen, Raamatun nainen on syyllinen, mutta ei saakaan sitä. Piispa esittikin kysymyksen, mitä syyllisyydestä pitäisi seurata, ja käsitteli laajalti myös koston tematiikkaa. Hän otti esimerkin Kullervosta, josta kertovaa oopperaa hän ilmeisesti oli aiemmin ollut katsomassa ja jonka lavasteet edelleen olivat lavalla. Kullervo ei piitannut siitä, oliko oikeassa ja oikealla puolella. Kosto oli hänen tiensä ja pahan piti maksaa.

Kristillinen usko sanoutui piispan mukaan irti koston kulttuurista. Kostamiselle on kyllä usein ymmärrettävät syyt, mutta kristillisyys hoitaa asian hyvällä eikä pahalla. Vihan, kaunan ja koston ruokkija on se, joka antaa pojalleen kiven, kun tämä pyytää leipää (Matt. 7:9). Piispa mainitsi saarnassaan myös sen, miten vieraat usein koetaan uhkaksi, mutta syyllisyyttä on usein hankalampi löytää itsestään. Balladin Olavinlinnasta mukaan neito oli vienalainen.

Saarnan ja uskontunnustuksen jälkeen oli vuorossa musiikkiosio. Sopraano Hanna Rantala esitti Kari Tikan Armolaulun Minna Raassinan pianosäestyksellä. Kuinka hauskaa, että muistan sekä solistin että säestäjän vuosien takaa. Rantala oli toinen Paminan roolin esittäjistä Taikahuilussa Oopperajuhlilla 2012, ja minulla oli yksi yhteinen kohtaus hänen kanssaan. Minä ja sukulaiseni olimme pahan Monostatoksen kätyreitä ja pääsimme sitomaan tämän päättäväisen naispäähenkilön köysiin ja kantamaan määrättyyn paikkaan ennen kuin julma isäntämme jo komensi meidät tiehemme saadakseen jäädä Yön kuningattaren tyttären kanssa kahden. Raassina puolestaan aikoinaan oli se, joka esitti urkusävellykseni Hehkun kuorojen kevätkonsertissa Kerimäen puukirkossa.

Yhteinen esirukous rytmitettiin hyvin tavanomaisesti virren Siunaa koko maailmaa säkeillä. Hautaan siunattujen maininnan jälkeen kuultiin Adagio teoksesta Barokrock.

Olavinlinna Kyrönniemen viereisen lahden rannalta nähtynä

Ehtoollisosa mentiin läpi perinteisin menoin, minunlaiselleni liturgiaintoilijalle oli totta kai nautinto saada kuulla prefaatiorukous ja ehtoollisen asetussanat laulettuna. Itse ehtoollinen toteutettiin intinktiomenetelmällä eli ”dippauksella”: ehtoollisen nauttija kastoi leivän itse viinimaljaan. Herran muistoaterian aikana kuultiin paljon musiikkia, sillä luonnollisesti ehtoollisen antaminen suurelle katsomolliselle kestäisi kauan intinktiosta huolimatta. Kuulin monia tuttuja lauluja ja virsiä, kuten Riihikirkkohymnin, virren Jeesus Kristus, elämämme ja lisävihkossa mukaan otetun Oi ihmeellistä armoa -virren, joka lienee tunnetumpi englanninkielisellä nimellään Amazing Grace. Itse olen tosin tottunut jo paljon aiemmin käännökseen, jossa lauletaan: ”Oi armo suuri ihmeinen”. Mukana oli myös virsi 589, joka oli minulle vähemmän tuttu. Hanna Rantala lauloi lisäksi Haydnin Benedictuksen, ja riemukseni ohjelmassa oli myös niin ikään lisävihkossa virreksi päässyt Maan korvessa, joka on sukulaiseni P. J. Hannikaisen säveltämä. Kerrotaan nyt täälläkin, että olen P. J:lle niinkin läheistä sukua kuin kolmannen serkun lapsenlapsenlapsenlapsenlapsenlapsi.

Päätösosassa kuultiin vielä yksi uusi virsi, kaunis Onko suurempaa ihmettä, ja Herran siunauksen jälkeen kaiken kruunasi eeppinen Sibeliuksen Andante festivo, yksi ehdottomista suosikeistani. Musiikillisesti messu oli ollut korviahivelevä, ja jotenkin olin todella hyvillä mielin siitä, että olin päässyt paikalle. Oli kulunut lähes kaksi tuntia, joten halusin jo lähteä kiiruhtamaan autoa kohti. Silti minulla oli vielä aikaa napsia muutamia kuvia linnasta, jossa en nykyään enää niin usein käy. Olen toki kiertänyt linnassa monet kierrokset, katsonut näyttelyt, istunut linnan kahvilassa ja päässyt käymään niin tornin ylimmässä pyöreäikkunaisessa kerroksessa kuin alakammiossa, jonne muinoin pääsi vain katon pienen reiän kautta. Olen päässyt parisen kertaa jopa linnan pieneen kappeliin, mutta minulla ei kaikesta huolimatta ole ollut Olavinlinnaan liittyvää hengellistä kokemusta. Nyt oli jälleen saanut siitä yhden merkittävän muiston lisää.

Ekskursio vanhoillislestadiolaisiin seuroihin

Pyhän Kolminaisuuden päivänä olin jo päässyt vierailemaan afrikkalaiseen messuun kiitos siitä minulle vinkanneen kaverini. Hän oli kertonut mahdollisuudesta osallistua myös toiseen tilaisuuteen kello kuudelta illalla. Kyseessä ei kuitenkaan tällä kertaa ollut katolinen messu, vaan vanhoillislestadiolaiset seurat.

Lestadiolaisuus on yksi Suomen kirkon viidestä herätysliikkeestä rukoilevaisuuden, herännäisyyden, evankelisuuden ja viidesläisyyden ohella. Lestadiolaisuus sai alkunsa pohjoisessa 1800-luvulla, merkittävänä alkuaikojen vaikuttajanaan saarnaaja ja pappi Lars Levi Laestadius. Etenkin 1900-luvun koitettua liike koki monia merkittäviä hajaannuksia ja lestadiolaisia suuntauksia onkin tänä päivänä käsittääkseni noin kaksikymmentä. Suomen ohella keskeisiä vaikutusalueita on muun muassa Ruotsissa, Norjassa ja Pohjois-Amerikassa. Meillä tunnetuimmat suuntaukset lienevät kannattajamäärältään suurimman vanhoillislestadiolaisuuden lisäksi esikoislestadiolaisuus, rauhansanalaisuus, uusheräys ja elämänsanalaisuus.

Lestadiolaisuus on jo kauan kiinnostanut minua, ja minulla on useampia tuttuja, jotka omaavat joko esikois- tai vanhoillislestadiolaisen taustan. Taitaapa minussa itsessänikin lestadiolaisveri virrata, ainakin olen kuullut, että isoäitini isoäiti olisi jonkinlainen lestadiolainen ollut. Käytännön kokemukseni liikkeestä ja etenkin sen jumalanpalveluselämästä ovat kuitenkin jääneet niukoiksi. Tiedän, että lestadiolaisilla, kuten muillakin herätysliikkeillä, seurat ovat olleet keskeinen kokoontumisen muoto. Olen itse osallistunut viime vuonna Herättäjäjuhlilla herännäisseuroihin ja evankelisissa seuroissa olen ollut pari kertaa jopa itse puhumassa. Kokemukseni mukaan seurat ovat rakenteeltaan yksinkertainen tilaisuus, jossa keskeisinä osina ovat yhtäältä hengelliset puheet ja toisaalta virret tai laulut, joita voidaan laulaa esimerkiksi kunkin liikkeen omasta laulukirjasta.

Olen kerran osan aikaa ollut mukana Lestadiolaisten ylioppilaskodilla järjestetyissä seuroissa, mutta pitkään olen miettinyt käymistä seuroissa myös ihan opiskelijaviitekehyksen ulkopuolella. En ole kuitenkaan yksin rohjennut lähteä, sillä olen ajatellut seurojen olevan tavallisia hyvinkin julkisia jumalanpalveluksia intiimimpiä tilaisuuksia. Kun kerran nyt sain tilaisuuden lähteä seuroihin tutussa porukassa, päätin tarttua siihen.

Tilaisuus järjestettiin paikassa, jota kuulin kutsuttavan seuratuvaksi. Odotin vaistomaisesti vanhaa puutaloa, jossa olisi suuri huone narisevine lattioineen. Mutta yllätyin suuresti päästyämme perille. Oulunkylän siimeksessä oli tietämättäni sijainnut suuri tiilirakennus, joka toi mieleen eniten jonkinlaisen vapaiden suuntien tyypillisen modernimman kirkon. Aulatilat olivat suuret ja kirjamyyntiäkin oli järjestetty. Itse sali oli kooltaan paljon odottamaani suurempi, ja se oli täynnä pitkiä vihreällä kankaalla verhoiltuja kirkonpenkkejä. Myös sangen kookas parvi rakennuksessa oli, ja seinällä suuri puinen risti. Vapaista suunnista erottavana tekijänä voitaneen kuitenkin pitää enemmän luterilaisuuteen viittaavia urkuja, jotka olivat salin etuvasemmalla. Siinä kohtaa, missä luterilaisessa kirkossa olisi alttari, oli erikoislaatuinen puhujankoroke, jollaista en muista missään muualla nähneeni. Se oli puinen, kasveilla koristeltu ja selkeästi muuta salia korkeammalle nouseva rakennelma, joka etäisesti toi mieleen jonkinlaisen tuomarinistuimen oikeussalissa. Korokkeessa luki isoilla kirjaimilla: MINÄ OLEN HYVÄ PAIMEN.

Saapuessamme oli aulassa jo paljon väkeä, mutta itse salista löytyi vielä hyvin istumatilaa. Sain kuitenkin huomata, että paikka tulisi hyvin täyteen seurojen alkuun mennessä. Olen huono arvioimaan, mutta ihmisiä on täytynyt olla satoja, erään mukaan ehkä viisi- tai kuusisataa. Ymmärsin, että ennen näitä kello kuuden seuroja oli jo järjestetty yhdet seurat, ja että nämä jälkimmäiset olivat enemmän nuorten suosiossa. Huomattava määrä osanottajista koostuikin nuorisosta ja suunnilleen omanikäisestäni porukasta. Joku saattaa ajatella lestadiolaisuutta pukeutumisen suhteen konservatiivisena, mutta ilmeisesti vanhoillislestadiolaisuus on muun muassa tässä suhteessa jonkin verran avartunut näkemyksiltään. Nyt en kyennyt huomaamaan seurakansan vaatetuksessa juuri mitään leimallisesti yhdistävää tekijää: he olivat ulkonäöltään kuin keitä tahansa satunnaisia kaupunkilaisia.

Mielenkiintoista oli, että ennen seurojen varsinaista alkua eteen tultiin ilmoittamaan, että laulettaisiin joitakin lauluja. Ilmoille kajahtikin urkujen säestyksellä kolme Siionin laulujen kappaletta, joista yhden sävelmä oli tuttu Virsikirjan virrestä 600. Laitoin merkille, että salin toisella puolella järjestettiin viittomakielinen tulkkaus.

Kun tilaisuuden varsinainen alku koitti, tultiin eteen sytyttämään kynttilöitä. Alkuvirtenä toimi virsi numero 134, Pyhä, pyhä, pyhä, jonka olinkin jo aiemmin samana päivänä päässyt englanniksi laulamaan. Urkujen pauhattua kahden säkeistön ajan puhuja kapusi korokkeelle kolmannen aikana. Vaikka osasin odottaa seuroilta yksinkertaista rakennetta, minua silti yllätti, että puheosuuteen mentiin näin pian. Aluksi puhuja siunasi seurat lyhyesti ja sitten hän aloitti puheensa. Taustahäly oli etenkin alussa kova, johtuen etenkin parvella olevista ihmisistä, joiden tuolien siirtely aiheutti paljon ääntä.

Puhe käsitteli kolminaisuutta kirkkovuoden pyhäpäivän mukaisesti, lähestymistapa oli hyvin teologinen. Itselleni tietenkin oli vain suuri nautinto saada pohtia tätä oppia kauniiden vanhojen sivistyssanojen siivittämänä. Alussa luettiin Matteuksen evankeliumin lopussa oleva lähetyskäsky, jossa Jeesus käskee opetuslastensa kastaa ihmisiä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Alkuosassa käytettiin myös jonkin verran aikaa itse kolminaisuusopin perusteiden selittämiseen, missä seurailtiin hyvinkin tarkasti vanhan kirkon uskontunnustuksia ja kirkkoisien ajan teologiaa. Kolminaisuusoppi on niin monimutkainen teologinen konsepti, että sen mielekkyys usein kyseenalaistetaan. Puhuja esittikin kysymyksen, mitä merkitystä tällä opilla oikein on. Ehkä kiintoisin osa puhetta oli juuri tästä seurannut kolminaisuusopin soveltaminen käytännön uskonelämään.

Kolminaisuus onkin oikeastaan rakkaussuhde. Isän, Pojan ja Pyhän Hengen, Jumalan kolmen persoonan, välillä vallitsee syvä rakkaus. Yhteys on niin syvä, että persoonien on puhuttu läpäisevän toisensa, mitä puhuja kuvasi sanalla perikoreesi. Puhuja nosti ymmärtääkseni tällaisen suhteen ihanteeksi myös ihmisten välisen rakkauden kohdalla. Kun tämä rakkaus syvenee, ihmiset ikään kuin "läpäisevät" toisensa: ihminen huomaa toisessa ihmisessä ikään kuin "toisen minänsä". Ehkä mielessään joidenkin piirien usein toistama What would Jesus do? -kysymys puhuja esitti hauskasti meidän voivan elämässämme kysyä, mitä kolminaisuus tekisi. Vastaus kuuluu: rakastaisi. Kolminaisuudessa kyse ei ollutkaan vain tylsästä opista, puhuja nimitti sitä päin vastoin evankeliumiksi eli ilosanomaksi.

Puhe sisälsi ennen loppumistaan myös jonkin verran kasteen ja lähetystyön käsittelyä. Huomioni kiinnitti erityisesti eräs tässä kohtaa esitetty ajatus: jos uskova ei halua tehdä lähetystyötä, voidaan kysyä, onko usko hänelle vain perinnäinen tapa ja edustaako tällainen elävää kristillisyyttä.

Puheen lopuksi koettiin mielenkiintoinen molemminpuolinen synninpäästö, kun puhuja ensin julisti seuraväelle synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä, ja sitten pyysi kuulijoiltaan synninpäästöä, jonka nämä myös kollektiivisesti kättään kohottaen antoivat. Tilanne oli jotenkin juhlallinen, tavallaan myös liturginen. Puhujan päästäminen synneistään oli - niin kuin myöhemmin kuulin ja ymmärsin - myös jonkinlainen luottamuslause puhujalle: ilmeisesti tämä ei teoriassa saisi jatkaa tehtävässään, jos synninpäästöä ei tulisi.

Meille ilmoitettiin seuraavaksi erään miehen nukkuneen pois, minkä vuoksi häntä muisteltiin myös näissä seuroissa. Lauluna veisattiin seisten Siionin laulu 248, Kotini on taivahassa. Tämän jälkeen rukoiltiin, ja rukousasennon kannalta panin merkille ainakin vierustoverini ristivän kätensä ja laittavan ne syliinsä. Tein itse samoin, vaikka usein tapanani on rukouksessa kohottaa ristityt käteni.

Meille lausuttiin vielä Herran siunaus, jonka jälkeen meille vielä ilmoitettiin meitä palvelleen puhujan nimi. Kolehtivirsi tuli tässä vaiheessa, lahjoitukset ohjattiin Rauhanyhdistykselle.

Tilaisuuden lopussa kerrottiin vielä joitakin ilmoitusasioita ja laulettiin, mutta merkillisesti ihmiset alkoivatkin jo pikkuhiljaa purkautua ulos salista. Ilmeisesti "virallinen osuus" oli saatu päätökseen, ja mitään sinänsä oleellista ei tilaisuudessa enää ollut. En ole kovinkaan hyvin perillä siitä, miten tiukka seuroissakäymisvaatimus vanhoillislestadiolaisuudessa vallitsee, mutta käsittääkseni sellainen kuitenkin on olemassa vähän samaan tapaan kuin katolilaisten sunnuntaivelvollisuus.

Jäimme vielä penkkeihin jutustelemaan niin että sali ehti jo melkein tyhjentyä. Kävimme myös pikaisesti parvella kahvilla ja pullalla, jotka eräs päivän uusi tuttavuus ystävällisesti tarjosi meille. Sitten olikin jo aika rientää jälleen eteenpäin.

Näiden seurojen perusteella saamani kuva vanhoillislestadiolaisuudesta oli melko erilainen kuin ennakkoajatukseni. Olin odottanut sulkeutuneempaa, kurinalaisempaa ja jonkin verran pienempää ihmisjoukkoa sekä tulikivenkatkuisia puheita, jotka korostavat vain vanhoillislestadiolaisten pelastuvan ja viittaavat ainakin rivien välistä paljon niin kutsuttuihin syntilistoihin. Tänään olin kuitenkin nähnyt valtavan joukon ihmisiä, jotka olivat kaikissa suhteissa ulospäin hyvin "normaaleja" sekä rauhallisen ja hillityn teologisen puheen, joka oli varsin yleiskristillinen. No, puhe ei kuulemani mukaan ollut se kaikista tyypillisin VL-seurapuhe, mutta muutenkin monet lestadiolaisstereotypiat loistivat poissaolollaan näissä seuroissa.

On varmaan kuitenkin niin, että sekä ennakkokäsitykseni että näiden seurojen kautta saatu ensivaikutelma ovat kumpikin hieman virheellisiä tai eivät ainakaan kerro koko totuutta tästä liikkeestä. En luonnollisesti näin vähäisellä kokemuksella lähde millään muotoa kiistämään kokemuksia niistä monista epäkohdista ja ahdistavista piirteistä, joita lestadiolaisessa liikkeessä on nähty, mutta toisaalta en samasta syystä myöskään ole tällä hetkellä oikea ihminen ottamaan niiden luonteeseen suuremmin kantaa. Selvyyteen pääseminen lestadiolaisuudesta vaatisi kasapäin lisää perehtymistä, ja jää nähtäväksi, ryhdynkö joskus tuohon vaivannäköön. Tällä tietoa voin kuitenkin sanoa näiden seurojen olleen erittäin antoisa ja silmiä avaava kokemus!

Ekskursio katoliseen messuun afrikkalaisille

Jo neljäs perättäinen ja kaiken kaikkiaan ties kuinka mones katolinen ekskursio, mutta vieläkin löytyy uutta. Pyhän Kolminaisuuden päivänä tieni vei afrikkalaiseen messuun Pyhän Marian kirkossa. Kyseessä on erityisesti afrikkalaistaustaisia katolilaisia silmälläpitävä messu, joiden järjestäminen on hiljattain alkanut.

Ostin kahvikupposen ja tallustelin jo tutuksi käyneelle kirkolle, jonka ulkopuolella näin paljon hienoihin kirjaviin asuihin pukeutuneita ihmisiä. Pian messusta minulle vinkannut kaverini saapui ja etsimme paikat salista. Kirkko tuli osanottajista melko täyteen. Messu oli kaavaltaan ”normaali”, kielenä englanti, ja sitä saapui viettämään isä Leonard -niminen pappi.

Tilaisuuden aloitti normaalisti kellon kilinä, jonka jälkeen nousimme ylös. Musiikin soidessa ristisaatto kulki minusta katsottuna ensin oikean seinän viereistä käytävää ja sitten keskikäytävää eteen. Alttarin suitsutus ja syntien tunnustaminen sujuivat muistaakseni melko tavalliseen tapaan, mutta tunnustuksen jälkeinen Herra armahda -litania oli mielenkiintoista kuunnella, se nimittäin lausuttiin swahiliksi. Tätä seurannut latinankielinen Kunnia Jumalalle korkeuksissa -hymni oli melkoisen pitkä vuorolaulun omainen toimitus, jossa kertosäkeenä toistuivat hymnin ensimmäiset sanat. Sävelet olivat iloisia ja mukaansatempaavia, ja opin itsekin kertosäkeen nopeasti. Ihmiset yltyivät jopa taputtamaan tahdissa, mutta koska hymni oli niin pitkä, loppua kohden taputukset hiipuivat.

Vasta niin kutsutussa messun sanaosassa istuimme alas penkkeihin. Ensimmäisen lukukappaleen Toisesta Mooseksen kirjasta meni lukemaan eräs nainen, ja hän johti tämän jälkeen myös lyhyen vuorolaulun. Sitten hän vaihtoi paikkaa toisen naisen kanssa, joka tuli lukemaan toisen lukukappaleen Toisesta kirjeestä korinttilaisille. Evankeliumitekstiä luettaessa tilanne oli odotetusti juhlallisempi suuremman porukan ollessa läsnä pulpetin luona lukijan lisäksi. Evankeliumiin liittynyt Halleluja-laulu oli minulle tuttu jostain (tässä versiossa laulettiin hauskasti sanaa pätkien ”Halle, halle, halle, halleluja”).

Isä Leonardin saarna oli todella mielenkiintoinen ja yllättäväkin kokemus, mutta toisaalta ehkä myös hyvin tilanteeseen sopiva. Hän esitti saarnansa alussa kysymyksen, mikä on kolminaisuus, ja alkoi aika pian laulaa kolminaisuudesta kertovaa laulua, johon sali yhtyi. Tunnelma oli erittäin hyväntuulinen ja rytmikäs. Se toi kiistämättä mieleeni stereotyyppisen afroamerikkalaisen kokouksen. Pappi käytti myös ”I can’t hear you” -tyyliä saadakseen kirkkokansan vastaamaan kuuluvammin johonkin kysymykseensä. Kylläpä messussa taisi kerran oikein suurella äänellä kuulua myös AMEN! -huuto.

Laulun jälkeen pappi vitsaili, että kuulemma laulaminen saarnaosion kohdalla tarkoittaa, että pappi ei ole valmistautunut saarnaan. Isä Leonard kuitenkin piti kohtuullisen pituisen puheen, jossa hän puhui kolminaisuudesta melko ei-teologiseen sävyyn. Tuo kenties kaikkein tärkein kristillinen oppi on kieltämättä sangen vaikea hahmottaa eikä sen avaaminen saarnassa ole varmastikaan helppoa. Tämänkertaisen saarnan tyyli ja sanavalinnat olivat hyvin ihmisläheisiä ja ymmärrettäviä, mutta tiukan kirjaimellisesti kuunteleva teologi pystyisi löytämään puheesta parikin harhaoppia. On kuitenkin hyvä muistaa, että sanojen ja termien merkitykset eri konteksteissa eivät välttämättä ole laisinkaan yksioikoinen juttu.

Saarna sisälsi myös paljon dialogisuutta kirkkokansan kanssa. Pappi lupaili hauskaan tapaansa vastanneiden voittavan viiden tähden kahvia. Kaiken kaikkiaan sain isä Leonardissa kuvan hyväntuulisesta ja eloisasta miehestä.

Messun ehtoollisosa sujui nähdäkseni hyvin perinteiseen tapaan. Lopussa kerrottiin lukuisia ilmoitusasioita, ja niiden jälkeen alkanut loppulaulukin jouduttiin keskeyttämään, kun ilmoituksia olikin vielä lisää. Tilaisuuden lopulla myös rohkaistiin ihmisiä olemaan Kristuksen lähettiläitä ja korostettiin, että afrikkalaisuus ei ole vain värin, vaan myös sydämen ja ylistystavan asia.

Koin viihtyneeni tässä tilaisuudessa, jonka tunnelma oli jotenkin vapautunut ja kaavasta huolimatta maanläheinen. Messu toi mieleen nostalgisia muistoja ajoilta, jolloin itse enemmän kävin vapaakristillisissä tilaisuuksissa. Tämä tilaisuus oli oiva innoittaja myös protestanttiseen afrikkalaiseen tilaisuuteen hakeutumiselle – sellaisissa gospelkuorojen ja amen-huutojen siivittämissä kokouksissa en ole vielä käynytkään.

Niin, afrikkalaisen messun loppulauluna toimi tuttuakin tutumpi Holy, holy, holy, joka on myös luterilaisessa virsikirjassa suomeksi virtenä 134. Tämä ei ollut ainoa kerta Pyhän Kolminaisuuden päivänä, kun kyseisen sävelmän kuulin. Kävin nimittäin toisellakin ekskursiolla, joka katkaisee katolisten vierailujen sarjan, ja onkin jotain tällä blogilla ennennäkemätöntä. Ensi postausta odotellessa!

Kokemuksia teologian opiskelusta 16: Pahin ohi

Kolmannen vuoden neljäs periodi.

Jo kolme lukuvuotta elämästäni on kulunut teologian opiskelijana. Se on ideaali kandidaatiksi valmistumiseen kuluva aika, mutta aivan vielä minulla eivät ole kasassa kaikki tarvittavat suoritukset. En silti enää ole kaukana tuosta tavoitteesta, ja huokaisten helpotuksesta voinen sanoa, että työläin osuus tutkinnosta on tällä erää jo takana päin.

Viimeinen periodi piti sisällään koko vuoden kestäneen latinan lisäksi heprean jatkokurssin sekä kandidaatintutkielmani saattamisen loppuun. Kerron tässä kirjoituksessa näistä opinnoista, mutta poiketen kahdesta edellisestä vuodesta en aio heti perään kirjoittaa postausta koko kolmannesta vuodesta. Tämän kokoavan postauksen pyrin tekemään sitten, kun olen saanut – toivottavasti kesän aikana – tehtyä pari vielä puuttuvaa suoritusta ja kirjoitettua niistä. Samalla todennäköisesti analysoin kolmannen vuoden lisäksi myös koko tähänastista aikaa teologisessa.

Eksegetiikka: Kandidaatintutkielma ja kypsyysnäyte

Kanditutkielmani kanssa elin läpi hiostavat loppuajat. Edellisen palautteen saamisen jälkeen kului varmaan viikkokausia niin, että en juuri pystynyt viemään työtä eteenpäin. Tämä liittyy koko kolmatta vuotta leimanneeseen työskentelyvaikeuteen: jos minulla oli varaa lykätä työtä vielä seuraavaan päivään, sen yleensä tein. Siten myös kandini lykkääntyi lykkääntymistään, kunnes aikaa oli jäljellä enää juuri ja juuri tarpeeksi. Saan olla kiitollinen siitä, että osasin arvioida vielä tarvittaviin muokkauksiin kuluvan ajan kohtuullisen hyvin. Sinänsä mitään mahdottomia muutoksia ei tutkielma enää vaatinut, mutta työtä riitti kuitenkin useammaksi tunniksi.

Palautuksen deadline oli aamupäivällä perjantaina 5. toukokuuta. Huhtikuun lopulla kävin entisillä kotikonnuillani ja tuumasin, että hyvinhän minä voin vielä vapunkin ajan pitää vapaata. Siten minulle jäi viimeisille täydennyksille aikaa kolmisen päivää. Noina päivinä kiireen pelko jo potki minua takamukselle sen verran, että odotetusti jaksoinkin taas paremmin työskennellä. Lähinnä lihotin tutkielmaani niin, että lisäilin kirjallisuusviitteitä eri kirjoista ja siten hiukan kasvatin yksityiskohtien määrää tutkielman rakenteen pysyessä kohtuullisen samana. Johtopäätöksiä oli tarpeen tarkentaa vain vähäisessä määrin, tärkeintä oli saada lisää kirjallisuutta, jotta tutkielma ei olisi liikaa vain parin tutkijan näkemysten varassa.

Mutta kyllä tutkielman valmistuminen revittiin selkänahastani. Kirjoitin viimeisellä viikolla eräänä yönä viinilasillisen innoittaessa, ja tämän jälkeen siirryin energiajuomaan. Viimeisenä päivänä ennen deadlinea minulle nousi korkea kuume, ja jouduinkin menemään loppumetrit särkylääkkeiden voimalla. Napsin jokusen tunnin välein pillereitä, jotka hetkeksi vähensivät kuumettani niin, että pystyin jatkamaan. Palellus oli jäätävää. Mutta jokin kunniantunto minussa on, joka ei sallinut minun jättää kandia roikkumaan. Niin sitten lopulta sain tämän pitkällisen projektin valmiiksi, ja palautin sen jo torstain 4.5. puolella noin klo 22:31. Palautus tehtiin E-thesis-palveluun, jonne työn ohella sai kirjoittaa muun muassa sitä kuvaavia avainsanoja.

Iso kivi vierähti sydämeltäni sen ollessa lopultakin tehty. Jälkikoitoksena minulla oli kuitenkin seuraavan viikon perjantaina vielä niin kutsuttu kypsyysnäyte: normaalissa tenttitilaisuudessa minun tuli kirjoittaa noin yhden konseptin verran tutkielmaani liittyvästä aiheesta. Käytännössä sain kolme kysymystä, joista sain valita yhden, joihin vastaisin. Kaksi kysymystä liittyi jollain tapaa kandini teemaan, kolmannessa sai esitellä tutkielman tuloksia ja johtopäätöksiä. Helpoiten koin pääseväni juuri tässä kolmannessa vaihtoehdossa. En ole täysin varma, mikä kypsyysnäytteen tarkoitus nykypäivänä on, mutta veikkaan sen testaavan, olenko itse kirjoittanut kandini, ja miten hyvin pystyn tuottamaan asiatyylistä suomenkieltä.

Minua jäi hiukan kuumottamaan, olinko ilmaissut oikein, mihin kysymykseen vastasin, mutta muuten koin suoriutuneeni kypsäristä hyvin. Aikaa kului noin viikko, ja ollessani jo lähtenyt kesäloman viettoon huomasin saaneeni sähköpostia. Tutkielmani oli mennyt läpi, ja arvosanaksi olin saanut numeron 4. Olin hyvin huojentunut. Siihen nähden, miten jaksoin tutkielmaan väsyneenä panostaa, olin tästä arvosanasta erittäin mielissäni.

Kaiken kaikkiaan kanditutkielma oli samaan aikaan hauska ja stressaava projekti. Olen lopputulokseen tyytyväinen, ja koska monet kavereistani ovat olleet kiinnostuneita lukemaan kandini, on se jo päässyt lyhyessä ajassa kiitämään bittiavaruuden syövereissä.

Eksegetiikka: Hepreankielinen Vanha testamentti

Tälle kurssille minun ei pitänyt alun perin päätyä. Koska kolmannelle periodille suunnittelemani ekumeniikan kurssi oli peruuntunut, tarvitsin kuitenkin jostain mahdollisimman helposti viisi opintopistettä. Kreikan jatkokurssit olivat olleet ehkä helpoimpia ikinä, joten kallistuin kohti heprean vastaavaa kurssia. Hiukan minua hirvitti, koska en ollut pitänyt tämän kielen taitoani juurikaan yllä sitten kesän 2015, ja muutenkaan en koe koskaan tulleeni hepreassa niin hyväksi kuin kreikassa. En kuitenkaan keksinyt muuta, joten ilmoittauduin mukaan.

Kurssi oli oikeastaan aika kiva. Sisältö ei ollut läheskään niin kielipainotteinen kuin kreikan jatkokurssit, vaan tällä kertaa mukana oli myös aimo annos teologiaa. Käsiteltävinä teksteinä oli joukko psalmeja: lyhyitä ja pitkiä, eri aiheisia ja tyylisiä. Kurssi suoritettiin siten, että jakaannuimme ryhmiin tai yksittäisiin henkilöihin, ja jokainen taho sai vastuulleen pitää teologisen ja kielellisen alustuksen tietystä psalmista. Opettaja piti ensimmäisen alustuksen itse, ja sitten pallo siirtyikin seuraavien kertojen osalta opiskelijoille. Materiaalina alustuksissa käytettiin kommentaareja, jotka laitettiin kurssin Moodle-sivulle. Joka kerralla ehdittiin alustaa pääasiassa kaksi psalmia, alustusten jälkeen seurasi yhteistä keskustelua. Tentissä tuli osata kääntää ja määritellä sanoja kieliopillisesti, mutta myös selostaa psalmien rakennetta ja teologisia teemoja kommentaarien, keskustelujen ja omien pohdintojen perusteella. Oma ryhmäni sai alustettavaksi psalmin 145.

Oli kiintoisaa päästä paremmin sisälle erilaisten psalmien teologiaan, ja sain kuulla monia kiehtovia tulkintoja ja nippelitietoja. Heprean kielen taitoni ei paljoakaan kohentunut, mutta suuri oli iloni, kun viimein löysin internetistä sivuston, jossa oli edes auttavasti annettu valmiiksi Vanhan testamentin sanojen määritelmät. Kreikan suhteen olin jo kauan tiennyt, mistä määritelmät pääsee tarvittaessa ”lunttaamaan”, hepreassa olin taas aina ollut vain oman puutteellisen kielitaitoni varassa. Tämän apuvälineen avulla kyennen jollakin tapaa nyt kääntämään myös Vanhaa testamenttia.

Tentti jännitti minua suuresti, ja se vieläpä osui kandin deadlineviikolle. Sain kuitenkin jälleen kerran yllättyä iloisesti, kun huomasin saaneeni nelosen! Tov meod!

Latina

Latinan osalta asiat olivat valtavan eri lailla. Ehkä voisin jopa sanoa, että tämän kielen opiskelu ja oppiminen on vaatinut minulta kaikista vieraista kielistä vähiten työtä. Toki latinan kurssia, jossa pyritään oppimaan lähinnä vain kielen ymmärtämistä, ei sellaisenaan voi verrata nykykielten opiskeluun, jossa kommunikaatiolla on keskeinen sija. Lisäksi siihen, että koin latinan niin helpoksi, vaikutti luultavasti useamman muun kielen osaaminen entuudestaan: etenkin kreikan taidon pohjalle oli tolkuttoman helppo rakentaa.

Neljännessä periodissa asiat jatkuivat entiseen malliin: kävin osallistumassa tunneille, rentouduin ja otin ilon irti. Hiukan toki mielessäni alkoi olla epäilyksiä siitä, kävinkö kurssia läpi liian vähillä panostuksilla. En toki voi sanoa osaavani latinaa mitenkään erinomaisesti tai edes muistavani verbitaivutuksia ulkoa, mutta koin taitoni kuitenkin kyllin hyviksi, jotta kykenin olemaan ottamatta stressiä. Sitä tuli muista suorituksista jo ihan kylliksi.

Aloitin tenttiin kertaamisen muistaakseni viimeisenä iltana, mutta huomasin, että opetusdiat sisältävä Moodle ilmeisesti oli alhaalla juuri silloin. Niin sitten olin erään kaverini omistaman laminaattilapun varassa: siihen oli koottu keskeisimmät kielen kielioppiasiat hyvin kompaktissa muodossa. Kaiken kaikkiaan kertasin varmaan noin tunnin. Tenttiin marssin hyvillä mielin, kuten edelliselläkin kerralla. Jännitystä minulla ei juurikaan ollut, ja vaikka tentti tarjosikin hieman haastetta, koin kuitenkin suoriutuneeni hyvin. Arvosanaksi sain kurssista numeron viisi, mitä osasin odottaakin.

On ihmeellistä, miten eri tavalla ihmiset kokevat eri kielet. Joidenkin mielestä heprea on se helppo ja kreikka ja latina haasteellisia, minulle taas on juuri toisin päin. Olen oikeasti ihmeissäni, miten olen hepreassakin saanut niin hyviä numeroita. Mutta ei varmaankaan kannata liikaa luottaa tentti- ja kurssiarvosanoihin – ne eivät sinällään kerro koko totuutta kielen osaamisesta. Minunkin näennäinen menestykseni latinassa varmaankin kumoutuisi, jos taitojani koeteltaisiin toden teolla keskellä arkea ja työtä. Tällä erää olen kuitenkin iloinen, että minulla on klassisten kielten peruskursseista kolmen vitosen sarja.


Palailemisiin teologian opintojen merkeissä sitten toivottavasti myöhemmin kesällä!

Ekskursio tridentiiniseen messuun

Viimeisin ekskursioni viime sunnuntailta liittyy sujuvaksi jatkoksi sarjaan vierailuista katolisiin tilaisuuksiin. Tällä kertaa miljöön muodosti minulle jo sangen tutuksi käynyt Pyhän Henrikin katedraali Helsingin Kaivopuistossa. Koko alue on mielipaikkojani pääkaupungissamme, ja itse kirkko on ulkonäöltään kaunis ja ympäristöön sopiva.

Katedraalin koko on hyvin pieni, vaikka se onkin tavallaan koko maamme katolisuuden keskittymä. Kävijöitä on tilaisuuksissa usein niin paljon, että läheskään kaikille ei edes riitä istumapaikkoja. Siksi olen tottunut saapumaan ”Henkkaan” hyvissä ajoin, jopa puoli tuntia etukäteen. Tällä kerralla tilaongelmaa ei kuitenkaan vähimmässäkään määrin ollut. Meneillään oli iltapäivä ja runsasväkisin messu oli todennäköisesti jo vietetty. Nyt oli aika tridentiiniselle eli vanhalle messulle.

Tapasin jälleen kaverini, joka kertoi minulle tästä messusta haettuamme kaavat sisältä. Juuri tridentiininen messu tai jokin sen kaltainen monille yhä tänä päivänä tulee ensimmäisenä katolisesta hengellisyydestä mieleen: pappiskeskeistä, latinankielistä rituaalia. Sana ”tridentiininen” viittaa Trenton eli Tridentin kirkolliskokoukseen (1545–1563), niin kutsutun vastauskonpuhdistuksen tai katolisen reformaation keskeiseen suunnannäyttäjään, jonka perinnönjatkajaksi tridentiininen messu on usein nähty. Koskapa olen käynyt tänä vuonna Trento-piirissä, olen kuitenkin oppinut, että tridentiinisyyden ja Trenton konsiilin itsensä välille ei voida läheskään aina vetää yhtäsuuruusmerkkejä.

Joka tapauksessa vanhoja tridentiinisiä messuja järjestetään edelleenkin, vaikka viimeisimmän kirkolliskokouksen 1960-luvulla jälkeen kansankieliset messut ovat yleistyneet. Itse en ollut vielä koskaan jostain syystä tehnyt vierailua tridentiiniseen messuun, nyt oli siis loistava tilaisuus.

Kuva: Emil Anton

Kuten todettua, sisällä ei ollut tungosta. Ihmisiä oli ehkä joitakin kymmeniä. Istuimme aloillemme, ja hetken kuluttua edestä tultiin ilmoittamaan papin olevan hiukan myöhässä. Ihmisiä, jotka olisivat muuten menettäneet tilaisuuden alun, ehtikin valua vielä jonkin verran sisään. Sitten kuului terävä kellojen kilinä, ja sisään astui kaksi miestä. Toinen oli messua johtava pappi, toinen käsittääkseni eräänlainen messupalvelija, joka lausui kirkkokansan osuutena olevia sanoja. Aivan, kenties messun kaikista omalaatuisin ja minulle myös entuudestaan täysin tuntematon piirre oli, että miehet useassa kohtaa menivät ikään kuin kahdestaan liturgiaa läpi selin kirkkokansaan. Esimerkiksi musiikin soidessa he saattoivat sanoa omassa rauhassaan osuuksia, joita kansan ei ollut mahdollista kuulla. Miesten sanoja pystyi seuraamaan kattavasta messukaavasta, mutta kuten kaverini oli minua varoitellut, ei aina ollut ihan helppoa pysyä mukana vauhdissa. Minun piti useasti hypätä sivuja eteenpäin, kun edessä oli kaikessa rauhassa edetty odottamattomankin pitkälle.

Sinänsä messun kulussa oli todella paljon samaa muiden vierailemieni katolisten messujen kanssa, samoin luterilaisten. Esimerkiksi jako johdanto-, sana-, ehtoollis- ja päätösosiin oli helppo tehdä. Johtuen edellä kuvaamastani tavasta jäivät jotkin osuudet minulta kuitenkin tyystin huomaamatta, ne kun oli edessä käyty läpi jo ennen kuin huomasinkaan. Esimerkiksi osien ”Herra armahda” ja ”Kunnia Jumalalle korkeuksissa” aikana edessä tapahtui paljon.

Mieleen jääneitä erikoisuuksiakin oli. Esimerkiksi alussa tapahtunut papin pukeminen ja veden pirskotus ihmisten päälle olivat jotain, jota luterilaisessa messussa en muista koskaan nähneeni. Vesi pirskotettiin mielenkiintoisella instrumentilla, joka kai pilkkoi pisarat niin pieniksi, että niitä hädin tuskin tunsi. Ihmiset tekivät ristinmerkin saatuaan veden.

Saarna oli, kuten osasin odottaakin, kansankielinen. Se käsitteli aikamme lyhyyttä ja rajallisuutta. Pappi puhui siitä, kuinka tänä päivänä meidät halutaan saada haaskaamaan aikamme merkityksettömiin asioihin. Hän esitti myös hyviä tapoja käyttää aikamme: Herraa voi seurata oikein esimerkiksi rukoillen ruusukkoa Fátiman hengessä. Fátiman kaupungissa Portugalissa sattui eräs tunnetuimmista katolisen maailman tunnustamista ihmeistä, kun Neitsyt Marian kerrotaan ilmestyneen kolmelle lapselle ja välittäneen näille salaisuuksia. Ilmestyksiä koettiin useampia, ensimmäinen niistä tätä kirjoittaessani tismalleen sata vuotta ja yksi päivä sitten. Tunnettu on myös ”aurinkoihme”, jossa kymmenien tuhansien kerrotaan nähneen auringon tanssivan taivaalla.

Saarnan omalaatuisin piirre oli, että aina kun pappi sanoi Marian tai Jeesuksen nimen, hän nosti päässään olevaa hattua. Hattu oli väriltään musta, ja muodoltaan samanlainen kuin mediassa ehkä useammin näkemäni kardinaalien punaiset hatut: hieman kulmikas, päätä myötäilevä rakenne ja laella kuperia harjanteita.

Kuva: Emil Anton

Ehtoollisosassa pappi sanoi jälleen monia osuuksia ja rukouksia selin, ja jatkoin kaavan lukemista itsekseni. Oli mukavaa saada lukea, mitä alttarilla sanottiin, ja vaikka en voinut ruveta tekstejä erityisen tiiviisti analysoimaan, niiden sisällön huomasin kuitenkin syvälliseksi. Olen opiskellut latinaa yhden lukuvuoden, joten pystyin todella paljon ymmärtämään jo lainaksi, mistä milloinkin oli kyse. Onneksi kaavassa olivat kuitenkin rinnakkain sekä latinan- että suomenkieliset tekstit.

Lopusta merkillepantavinta lienee niin sanottu loppuevankeliumi, joka on ilmeisesti aina sama: Johanneksen evankeliumin alku. Tätä osaa ei normaaleissa kansankielisissä messuissa ole.

Sain tridentiinisestä messusta sen, mitä odotinkin: kaiun ikivanhasta perinteestä. Yllättävintä olivat papin omat osuudet: edessä olevia miehiä katsoessa välillä olisi pystynyt kuvittelemaan, että he eivät lainkaan tiedosta muita olevan paikalla. Toisaalta tätä tasapainottivat vahvasti kansankielinen saarna sekä lukuisat rauhantoivotukset: niitä oli tässä messussa enemmän kuin missään olen tavannut. Myös polvistumista oli jonkin verran tottumaani enemmän, seisomista suunnilleen saman verran.

Oli hauskaa päästä viimeinkin kokemaan monien stereotypioiden mukainen katolinen messu – mutta eikö olekin aika jännää, että yli kolme vuotta katolisissa tilaisuuksissa pyörineenä vasta tässä vaiheessa koin sen? Omalla tavallaan tämä viestii sitä, että monilla ihmisillä on tavallaan ihan totuuteen liittyviä kuvia katolisesta kirkosta, mutta heidän pitäisi vain päästä avartamaan käsityksiään aika tavalla.