Ekskursio katoliseen messuun afrikkalaisille

Jo neljäs perättäinen ja kaiken kaikkiaan ties kuinka mones katolinen ekskursio, mutta vieläkin löytyy uutta. Pyhän Kolminaisuuden päivänä tieni vei afrikkalaiseen messuun Pyhän Marian kirkossa. Kyseessä on erityisesti afrikkalaistaustaisia katolilaisia silmälläpitävä messu, joiden järjestäminen on hiljattain alkanut.

Ostin kahvikupposen ja tallustelin jo tutuksi käyneelle kirkolle, jonka ulkopuolella näin paljon hienoihin kirjaviin asuihin pukeutuneita ihmisiä. Pian messusta minulle vinkannut kaverini saapui ja etsimme paikat salista. Kirkko tuli osanottajista melko täyteen. Messu oli kaavaltaan ”normaali”, kielenä englanti, ja sitä saapui viettämään isä Leonard -niminen pappi.

Tilaisuuden aloitti normaalisti kellon kilinä, jonka jälkeen nousimme ylös. Musiikin soidessa ristisaatto kulki minusta katsottuna ensin oikean seinän viereistä käytävää ja sitten keskikäytävää eteen. Alttarin suitsutus ja syntien tunnustaminen sujuivat muistaakseni melko tavalliseen tapaan, mutta tunnustuksen jälkeinen Herra armahda -litania oli mielenkiintoista kuunnella, se nimittäin lausuttiin swahiliksi. Tätä seurannut latinankielinen Kunnia Jumalalle korkeuksissa -hymni oli melkoisen pitkä vuorolaulun omainen toimitus, jossa kertosäkeenä toistuivat hymnin ensimmäiset sanat. Sävelet olivat iloisia ja mukaansatempaavia, ja opin itsekin kertosäkeen nopeasti. Ihmiset yltyivät jopa taputtamaan tahdissa, mutta koska hymni oli niin pitkä, loppua kohden taputukset hiipuivat.

Vasta niin kutsutussa messun sanaosassa istuimme alas penkkeihin. Ensimmäisen lukukappaleen Toisesta Mooseksen kirjasta meni lukemaan eräs nainen, ja hän johti tämän jälkeen myös lyhyen vuorolaulun. Sitten hän vaihtoi paikkaa toisen naisen kanssa, joka tuli lukemaan toisen lukukappaleen Toisesta kirjeestä korinttilaisille. Evankeliumitekstiä luettaessa tilanne oli odotetusti juhlallisempi suuremman porukan ollessa läsnä pulpetin luona lukijan lisäksi. Evankeliumiin liittynyt Halleluja-laulu oli minulle tuttu jostain (tässä versiossa laulettiin hauskasti sanaa pätkien ”Halle, halle, halle, halleluja”).

Isä Leonardin saarna oli todella mielenkiintoinen ja yllättäväkin kokemus, mutta toisaalta ehkä myös hyvin tilanteeseen sopiva. Hän esitti saarnansa alussa kysymyksen, mikä on kolminaisuus, ja alkoi aika pian laulaa kolminaisuudesta kertovaa laulua, johon sali yhtyi. Tunnelma oli erittäin hyväntuulinen ja rytmikäs. Se toi kiistämättä mieleeni stereotyyppisen afroamerikkalaisen kokouksen. Pappi käytti myös ”I can’t hear you” -tyyliä saadakseen kirkkokansan vastaamaan kuuluvammin johonkin kysymykseensä. Kylläpä messussa taisi kerran oikein suurella äänellä kuulua myös AMEN! -huuto.

Laulun jälkeen pappi vitsaili, että kuulemma laulaminen saarnaosion kohdalla tarkoittaa, että pappi ei ole valmistautunut saarnaan. Isä Leonard kuitenkin piti kohtuullisen pituisen puheen, jossa hän puhui kolminaisuudesta melko ei-teologiseen sävyyn. Tuo kenties kaikkein tärkein kristillinen oppi on kieltämättä sangen vaikea hahmottaa eikä sen avaaminen saarnassa ole varmastikaan helppoa. Tämänkertaisen saarnan tyyli ja sanavalinnat olivat hyvin ihmisläheisiä ja ymmärrettäviä, mutta tiukan kirjaimellisesti kuunteleva teologi pystyisi löytämään puheesta parikin harhaoppia. On kuitenkin hyvä muistaa, että sanojen ja termien merkitykset eri konteksteissa eivät välttämättä ole laisinkaan yksioikoinen juttu.

Saarna sisälsi myös paljon dialogisuutta kirkkokansan kanssa. Pappi lupaili hauskaan tapaansa vastanneiden voittavan viiden tähden kahvia. Kaiken kaikkiaan sain isä Leonardissa kuvan hyväntuulisesta ja eloisasta miehestä.

Messun ehtoollisosa sujui nähdäkseni hyvin perinteiseen tapaan. Lopussa kerrottiin lukuisia ilmoitusasioita, ja niiden jälkeen alkanut loppulaulukin jouduttiin keskeyttämään, kun ilmoituksia olikin vielä lisää. Tilaisuuden lopulla myös rohkaistiin ihmisiä olemaan Kristuksen lähettiläitä ja korostettiin, että afrikkalaisuus ei ole vain värin, vaan myös sydämen ja ylistystavan asia.

Koin viihtyneeni tässä tilaisuudessa, jonka tunnelma oli jotenkin vapautunut ja kaavasta huolimatta maanläheinen. Messu toi mieleen nostalgisia muistoja ajoilta, jolloin itse enemmän kävin vapaakristillisissä tilaisuuksissa. Tämä tilaisuus oli oiva innoittaja myös protestanttiseen afrikkalaiseen tilaisuuteen hakeutumiselle – sellaisissa gospelkuorojen ja amen-huutojen siivittämissä kokouksissa en ole vielä käynytkään.

Niin, afrikkalaisen messun loppulauluna toimi tuttuakin tutumpi Holy, holy, holy, joka on myös luterilaisessa virsikirjassa suomeksi virtenä 134. Tämä ei ollut ainoa kerta Pyhän Kolminaisuuden päivänä, kun kyseisen sävelmän kuulin. Kävin nimittäin toisellakin ekskursiolla, joka katkaisee katolisten vierailujen sarjan, ja onkin jotain tällä blogilla ennennäkemätöntä. Ensi postausta odotellessa!

Kokemuksia teologian opiskelusta 16: Pahin ohi

Kolmannen vuoden neljäs periodi.

Jo kolme lukuvuotta elämästäni on kulunut teologian opiskelijana. Se on ideaali kandidaatiksi valmistumiseen kuluva aika, mutta aivan vielä minulla eivät ole kasassa kaikki tarvittavat suoritukset. En silti enää ole kaukana tuosta tavoitteesta, ja huokaisten helpotuksesta voinen sanoa, että työläin osuus tutkinnosta on tällä erää jo takana päin.

Viimeinen periodi piti sisällään koko vuoden kestäneen latinan lisäksi heprean jatkokurssin sekä kandidaatintutkielmani saattamisen loppuun. Kerron tässä kirjoituksessa näistä opinnoista, mutta poiketen kahdesta edellisestä vuodesta en aio heti perään kirjoittaa postausta koko kolmannesta vuodesta. Tämän kokoavan postauksen pyrin tekemään sitten, kun olen saanut – toivottavasti kesän aikana – tehtyä pari vielä puuttuvaa suoritusta ja kirjoitettua niistä. Samalla todennäköisesti analysoin kolmannen vuoden lisäksi myös koko tähänastista aikaa teologisessa.

Eksegetiikka: Kandidaatintutkielma ja kypsyysnäyte

Kanditutkielmani kanssa elin läpi hiostavat loppuajat. Edellisen palautteen saamisen jälkeen kului varmaan viikkokausia niin, että en juuri pystynyt viemään työtä eteenpäin. Tämä liittyy koko kolmatta vuotta leimanneeseen työskentelyvaikeuteen: jos minulla oli varaa lykätä työtä vielä seuraavaan päivään, sen yleensä tein. Siten myös kandini lykkääntyi lykkääntymistään, kunnes aikaa oli jäljellä enää juuri ja juuri tarpeeksi. Saan olla kiitollinen siitä, että osasin arvioida vielä tarvittaviin muokkauksiin kuluvan ajan kohtuullisen hyvin. Sinänsä mitään mahdottomia muutoksia ei tutkielma enää vaatinut, mutta työtä riitti kuitenkin useammaksi tunniksi.

Palautuksen deadline oli aamupäivällä perjantaina 5. toukokuuta. Huhtikuun lopulla kävin entisillä kotikonnuillani ja tuumasin, että hyvinhän minä voin vielä vapunkin ajan pitää vapaata. Siten minulle jäi viimeisille täydennyksille aikaa kolmisen päivää. Noina päivinä kiireen pelko jo potki minua takamukselle sen verran, että odotetusti jaksoinkin taas paremmin työskennellä. Lähinnä lihotin tutkielmaani niin, että lisäilin kirjallisuusviitteitä eri kirjoista ja siten hiukan kasvatin yksityiskohtien määrää tutkielman rakenteen pysyessä kohtuullisen samana. Johtopäätöksiä oli tarpeen tarkentaa vain vähäisessä määrin, tärkeintä oli saada lisää kirjallisuutta, jotta tutkielma ei olisi liikaa vain parin tutkijan näkemysten varassa.

Mutta kyllä tutkielman valmistuminen revittiin selkänahastani. Kirjoitin viimeisellä viikolla eräänä yönä viinilasillisen innoittaessa, ja tämän jälkeen siirryin energiajuomaan. Viimeisenä päivänä ennen deadlinea minulle nousi korkea kuume, ja jouduinkin menemään loppumetrit särkylääkkeiden voimalla. Napsin jokusen tunnin välein pillereitä, jotka hetkeksi vähensivät kuumettani niin, että pystyin jatkamaan. Palellus oli jäätävää. Mutta jokin kunniantunto minussa on, joka ei sallinut minun jättää kandia roikkumaan. Niin sitten lopulta sain tämän pitkällisen projektin valmiiksi, ja palautin sen jo torstain 4.5. puolella noin klo 22:31. Palautus tehtiin E-thesis-palveluun, jonne työn ohella sai kirjoittaa muun muassa sitä kuvaavia avainsanoja.

Iso kivi vierähti sydämeltäni sen ollessa lopultakin tehty. Jälkikoitoksena minulla oli kuitenkin seuraavan viikon perjantaina vielä niin kutsuttu kypsyysnäyte: normaalissa tenttitilaisuudessa minun tuli kirjoittaa noin yhden konseptin verran tutkielmaani liittyvästä aiheesta. Käytännössä sain kolme kysymystä, joista sain valita yhden, joihin vastaisin. Kaksi kysymystä liittyi jollain tapaa kandini teemaan, kolmannessa sai esitellä tutkielman tuloksia ja johtopäätöksiä. Helpoiten koin pääseväni juuri tässä kolmannessa vaihtoehdossa. En ole täysin varma, mikä kypsyysnäytteen tarkoitus nykypäivänä on, mutta veikkaan sen testaavan, olenko itse kirjoittanut kandini, ja miten hyvin pystyn tuottamaan asiatyylistä suomenkieltä.

Minua jäi hiukan kuumottamaan, olinko ilmaissut oikein, mihin kysymykseen vastasin, mutta muuten koin suoriutuneeni kypsäristä hyvin. Aikaa kului noin viikko, ja ollessani jo lähtenyt kesäloman viettoon huomasin saaneeni sähköpostia. Tutkielmani oli mennyt läpi, ja arvosanaksi olin saanut numeron 4. Olin hyvin huojentunut. Siihen nähden, miten jaksoin tutkielmaan väsyneenä panostaa, olin tästä arvosanasta erittäin mielissäni.

Kaiken kaikkiaan kanditutkielma oli samaan aikaan hauska ja stressaava projekti. Olen lopputulokseen tyytyväinen, ja koska monet kavereistani ovat olleet kiinnostuneita lukemaan kandini, on se jo päässyt lyhyessä ajassa kiitämään bittiavaruuden syövereissä.

Eksegetiikka: Hepreankielinen Vanha testamentti

Tälle kurssille minun ei pitänyt alun perin päätyä. Koska kolmannelle periodille suunnittelemani ekumeniikan kurssi oli peruuntunut, tarvitsin kuitenkin jostain mahdollisimman helposti viisi opintopistettä. Kreikan jatkokurssit olivat olleet ehkä helpoimpia ikinä, joten kallistuin kohti heprean vastaavaa kurssia. Hiukan minua hirvitti, koska en ollut pitänyt tämän kielen taitoani juurikaan yllä sitten kesän 2015, ja muutenkaan en koe koskaan tulleeni hepreassa niin hyväksi kuin kreikassa. En kuitenkaan keksinyt muuta, joten ilmoittauduin mukaan.

Kurssi oli oikeastaan aika kiva. Sisältö ei ollut läheskään niin kielipainotteinen kuin kreikan jatkokurssit, vaan tällä kertaa mukana oli myös aimo annos teologiaa. Käsiteltävinä teksteinä oli joukko psalmeja: lyhyitä ja pitkiä, eri aiheisia ja tyylisiä. Kurssi suoritettiin siten, että jakaannuimme ryhmiin tai yksittäisiin henkilöihin, ja jokainen taho sai vastuulleen pitää teologisen ja kielellisen alustuksen tietystä psalmista. Opettaja piti ensimmäisen alustuksen itse, ja sitten pallo siirtyikin seuraavien kertojen osalta opiskelijoille. Materiaalina alustuksissa käytettiin kommentaareja, jotka laitettiin kurssin Moodle-sivulle. Joka kerralla ehdittiin alustaa pääasiassa kaksi psalmia, alustusten jälkeen seurasi yhteistä keskustelua. Tentissä tuli osata kääntää ja määritellä sanoja kieliopillisesti, mutta myös selostaa psalmien rakennetta ja teologisia teemoja kommentaarien, keskustelujen ja omien pohdintojen perusteella. Oma ryhmäni sai alustettavaksi psalmin 145.

Oli kiintoisaa päästä paremmin sisälle erilaisten psalmien teologiaan, ja sain kuulla monia kiehtovia tulkintoja ja nippelitietoja. Heprean kielen taitoni ei paljoakaan kohentunut, mutta suuri oli iloni, kun viimein löysin internetistä sivuston, jossa oli edes auttavasti annettu valmiiksi Vanhan testamentin sanojen määritelmät. Kreikan suhteen olin jo kauan tiennyt, mistä määritelmät pääsee tarvittaessa ”lunttaamaan”, hepreassa olin taas aina ollut vain oman puutteellisen kielitaitoni varassa. Tämän apuvälineen avulla kyennen jollakin tapaa nyt kääntämään myös Vanhaa testamenttia.

Tentti jännitti minua suuresti, ja se vieläpä osui kandin deadlineviikolle. Sain kuitenkin jälleen kerran yllättyä iloisesti, kun huomasin saaneeni nelosen! Tov meod!

Latina

Latinan osalta asiat olivat valtavan eri lailla. Ehkä voisin jopa sanoa, että tämän kielen opiskelu ja oppiminen on vaatinut minulta kaikista vieraista kielistä vähiten työtä. Toki latinan kurssia, jossa pyritään oppimaan lähinnä vain kielen ymmärtämistä, ei sellaisenaan voi verrata nykykielten opiskeluun, jossa kommunikaatiolla on keskeinen sija. Lisäksi siihen, että koin latinan niin helpoksi, vaikutti luultavasti useamman muun kielen osaaminen entuudestaan: etenkin kreikan taidon pohjalle oli tolkuttoman helppo rakentaa.

Neljännessä periodissa asiat jatkuivat entiseen malliin: kävin osallistumassa tunneille, rentouduin ja otin ilon irti. Hiukan toki mielessäni alkoi olla epäilyksiä siitä, kävinkö kurssia läpi liian vähillä panostuksilla. En toki voi sanoa osaavani latinaa mitenkään erinomaisesti tai edes muistavani verbitaivutuksia ulkoa, mutta koin taitoni kuitenkin kyllin hyviksi, jotta kykenin olemaan ottamatta stressiä. Sitä tuli muista suorituksista jo ihan kylliksi.

Aloitin tenttiin kertaamisen muistaakseni viimeisenä iltana, mutta huomasin, että opetusdiat sisältävä Moodle ilmeisesti oli alhaalla juuri silloin. Niin sitten olin erään kaverini omistaman laminaattilapun varassa: siihen oli koottu keskeisimmät kielen kielioppiasiat hyvin kompaktissa muodossa. Kaiken kaikkiaan kertasin varmaan noin tunnin. Tenttiin marssin hyvillä mielin, kuten edelliselläkin kerralla. Jännitystä minulla ei juurikaan ollut, ja vaikka tentti tarjosikin hieman haastetta, koin kuitenkin suoriutuneeni hyvin. Arvosanaksi sain kurssista numeron viisi, mitä osasin odottaakin.

On ihmeellistä, miten eri tavalla ihmiset kokevat eri kielet. Joidenkin mielestä heprea on se helppo ja kreikka ja latina haasteellisia, minulle taas on juuri toisin päin. Olen oikeasti ihmeissäni, miten olen hepreassakin saanut niin hyviä numeroita. Mutta ei varmaankaan kannata liikaa luottaa tentti- ja kurssiarvosanoihin – ne eivät sinällään kerro koko totuutta kielen osaamisesta. Minunkin näennäinen menestykseni latinassa varmaankin kumoutuisi, jos taitojani koeteltaisiin toden teolla keskellä arkea ja työtä. Tällä erää olen kuitenkin iloinen, että minulla on klassisten kielten peruskursseista kolmen vitosen sarja.


Palailemisiin teologian opintojen merkeissä sitten toivottavasti myöhemmin kesällä!

Ekskursio tridentiiniseen messuun

Viimeisin ekskursioni viime sunnuntailta liittyy sujuvaksi jatkoksi sarjaan vierailuista katolisiin tilaisuuksiin. Tällä kertaa miljöön muodosti minulle jo sangen tutuksi käynyt Pyhän Henrikin katedraali Helsingin Kaivopuistossa. Koko alue on mielipaikkojani pääkaupungissamme, ja itse kirkko on ulkonäöltään kaunis ja ympäristöön sopiva.

Katedraalin koko on hyvin pieni, vaikka se onkin tavallaan koko maamme katolisuuden keskittymä. Kävijöitä on tilaisuuksissa usein niin paljon, että läheskään kaikille ei edes riitä istumapaikkoja. Siksi olen tottunut saapumaan ”Henkkaan” hyvissä ajoin, jopa puoli tuntia etukäteen. Tällä kerralla tilaongelmaa ei kuitenkaan vähimmässäkään määrin ollut. Meneillään oli iltapäivä ja runsasväkisin messu oli todennäköisesti jo vietetty. Nyt oli aika tridentiiniselle eli vanhalle messulle.

Tapasin jälleen kaverini, joka kertoi minulle tästä messusta haettuamme kaavat sisältä. Juuri tridentiininen messu tai jokin sen kaltainen monille yhä tänä päivänä tulee ensimmäisenä katolisesta hengellisyydestä mieleen: pappiskeskeistä, latinankielistä rituaalia. Sana ”tridentiininen” viittaa Trenton eli Tridentin kirkolliskokoukseen (1545–1563), niin kutsutun vastauskonpuhdistuksen tai katolisen reformaation keskeiseen suunnannäyttäjään, jonka perinnönjatkajaksi tridentiininen messu on usein nähty. Koskapa olen käynyt tänä vuonna Trento-piirissä, olen kuitenkin oppinut, että tridentiinisyyden ja Trenton konsiilin itsensä välille ei voida läheskään aina vetää yhtäsuuruusmerkkejä.

Joka tapauksessa vanhoja tridentiinisiä messuja järjestetään edelleenkin, vaikka viimeisimmän kirkolliskokouksen 1960-luvulla jälkeen kansankieliset messut ovat yleistyneet. Itse en ollut vielä koskaan jostain syystä tehnyt vierailua tridentiiniseen messuun, nyt oli siis loistava tilaisuus.

Kuva: Emil Anton

Kuten todettua, sisällä ei ollut tungosta. Ihmisiä oli ehkä joitakin kymmeniä. Istuimme aloillemme, ja hetken kuluttua edestä tultiin ilmoittamaan papin olevan hiukan myöhässä. Ihmisiä, jotka olisivat muuten menettäneet tilaisuuden alun, ehtikin valua vielä jonkin verran sisään. Sitten kuului terävä kellojen kilinä, ja sisään astui kaksi miestä. Toinen oli messua johtava pappi, toinen käsittääkseni eräänlainen messupalvelija, joka lausui kirkkokansan osuutena olevia sanoja. Aivan, kenties messun kaikista omalaatuisin ja minulle myös entuudestaan täysin tuntematon piirre oli, että miehet useassa kohtaa menivät ikään kuin kahdestaan liturgiaa läpi selin kirkkokansaan. Esimerkiksi musiikin soidessa he saattoivat sanoa omassa rauhassaan osuuksia, joita kansan ei ollut mahdollista kuulla. Miesten sanoja pystyi seuraamaan kattavasta messukaavasta, mutta kuten kaverini oli minua varoitellut, ei aina ollut ihan helppoa pysyä mukana vauhdissa. Minun piti useasti hypätä sivuja eteenpäin, kun edessä oli kaikessa rauhassa edetty odottamattomankin pitkälle.

Sinänsä messun kulussa oli todella paljon samaa muiden vierailemieni katolisten messujen kanssa, samoin luterilaisten. Esimerkiksi jako johdanto-, sana-, ehtoollis- ja päätösosiin oli helppo tehdä. Johtuen edellä kuvaamastani tavasta jäivät jotkin osuudet minulta kuitenkin tyystin huomaamatta, ne kun oli edessä käyty läpi jo ennen kuin huomasinkaan. Esimerkiksi osien ”Herra armahda” ja ”Kunnia Jumalalle korkeuksissa” aikana edessä tapahtui paljon.

Mieleen jääneitä erikoisuuksiakin oli. Esimerkiksi alussa tapahtunut papin pukeminen ja veden pirskotus ihmisten päälle olivat jotain, jota luterilaisessa messussa en muista koskaan nähneeni. Vesi pirskotettiin mielenkiintoisella instrumentilla, joka kai pilkkoi pisarat niin pieniksi, että niitä hädin tuskin tunsi. Ihmiset tekivät ristinmerkin saatuaan veden.

Saarna oli, kuten osasin odottaakin, kansankielinen. Se käsitteli aikamme lyhyyttä ja rajallisuutta. Pappi puhui siitä, kuinka tänä päivänä meidät halutaan saada haaskaamaan aikamme merkityksettömiin asioihin. Hän esitti myös hyviä tapoja käyttää aikamme: Herraa voi seurata oikein esimerkiksi rukoillen ruusukkoa Fátiman hengessä. Fátiman kaupungissa Portugalissa sattui eräs tunnetuimmista katolisen maailman tunnustamista ihmeistä, kun Neitsyt Marian kerrotaan ilmestyneen kolmelle lapselle ja välittäneen näille salaisuuksia. Ilmestyksiä koettiin useampia, ensimmäinen niistä tätä kirjoittaessani tismalleen sata vuotta ja yksi päivä sitten. Tunnettu on myös ”aurinkoihme”, jossa kymmenien tuhansien kerrotaan nähneen auringon tanssivan taivaalla.

Saarnan omalaatuisin piirre oli, että aina kun pappi sanoi Marian tai Jeesuksen nimen, hän nosti päässään olevaa hattua. Hattu oli väriltään musta, ja muodoltaan samanlainen kuin mediassa ehkä useammin näkemäni kardinaalien punaiset hatut: hieman kulmikas, päätä myötäilevä rakenne ja laella kuperia harjanteita.

Kuva: Emil Anton

Ehtoollisosassa pappi sanoi jälleen monia osuuksia ja rukouksia selin, ja jatkoin kaavan lukemista itsekseni. Oli mukavaa saada lukea, mitä alttarilla sanottiin, ja vaikka en voinut ruveta tekstejä erityisen tiiviisti analysoimaan, niiden sisällön huomasin kuitenkin syvälliseksi. Olen opiskellut latinaa yhden lukuvuoden, joten pystyin todella paljon ymmärtämään jo lainaksi, mistä milloinkin oli kyse. Onneksi kaavassa olivat kuitenkin rinnakkain sekä latinan- että suomenkieliset tekstit.

Lopusta merkillepantavinta lienee niin sanottu loppuevankeliumi, joka on ilmeisesti aina sama: Johanneksen evankeliumin alku. Tätä osaa ei normaaleissa kansankielisissä messuissa ole.

Sain tridentiinisestä messusta sen, mitä odotinkin: kaiun ikivanhasta perinteestä. Yllättävintä olivat papin omat osuudet: edessä olevia miehiä katsoessa välillä olisi pystynyt kuvittelemaan, että he eivät lainkaan tiedosta muita olevan paikalla. Toisaalta tätä tasapainottivat vahvasti kansankielinen saarna sekä lukuisat rauhantoivotukset: niitä oli tässä messussa enemmän kuin missään olen tavannut. Myös polvistumista oli jonkin verran tottumaani enemmän, seisomista suunnilleen saman verran.

Oli hauskaa päästä viimeinkin kokemaan monien stereotypioiden mukainen katolinen messu – mutta eikö olekin aika jännää, että yli kolme vuotta katolisissa tilaisuuksissa pyörineenä vasta tässä vaiheessa koin sen? Omalla tavallaan tämä viestii sitä, että monilla ihmisillä on tavallaan ihan totuuteen liittyviä kuvia katolisesta kirkosta, mutta heidän pitäisi vain päästä avartamaan käsityksiään aika tavalla.

Ekskursio kaldealaiskatoliseen pitkäperjantain liturgiaan

Viime vuonna löysin pääsiäisen uudelleen. Paastonaika ja erityisesti kärsimysviikko ennen suurta juhlaa kolahtivat minuun, ja vierailinkin tuolloin lukuisissa erilaisissa tilaisuuksissa elämässä kärsimyshistoriaa läpi. Tänä vuonna olen jatkanut samaa käytäntöä, joka on kenties ollut vieläkin intensiivisempi. Paastonajan alussa kävin ensimmäistä kertaa tuhkakeskiviikon messussa ottamassa otsaani katumusta symboloivan tuhkaristin, ja kiirastorstaina osuin tarkemmin suunnittelematta mutta oikein sopivasti ekumeeniseen rukoushetkeen, jossa toimitettiin jatkojenpesu. Tähänkin toimitukseen osallistuin ensimmäistä kertaa, ja pesijänä oli itse katolisen kirkon Helsingin piispa Teemu Sippo.

Perinteen osalta jalkojenpesu oli katolisesta pesijästä huolimatta ymmärtääkseni ortodoksinen. Osallistuin tällä viikolla kuitenkin myös virallisesti katoliseen tilaisuuteen pitkäperjantaina, joskaan kyseessä ei varmasti ollut se ihmisten mielessä kaikista tyypillisin katolisuuden muoto. Tilaisuus nimittäin kuului kaldealaiskatoliseen riitukseen.

Katolisessa kirkossa on lukuisia erilaisia liturgian harjoittamisen muotoja eli riituksia. Suurin ja tunnetuin on eittämättä latinalainen eli roomalainen riitus, joka monille luultavasti tulee katolisen kirkon hengellisestä elämästä ensimmäisenä mieleen. Yllätyksenä saattaa tulla, että ulkonaisesti hyvin ortodoksisen oloiset tai vieläkin omalaatuisemmat perinteet saattavat kaikki olla yhtä ja samaa katolista kirkkoa. Olen itse saanut jatkuvasti avartaa kuvaani katolisesta kirkosta nähdessäni yhä uudenlaisia hengellisiä perinteitä, joita sen sisään mahtuu. Nyt pääsin jälleen todistamaan yhtä sangen mielenkiintoista traditiota.

Kaverini kutsui minut mukaan Pyhän Marian kirkkoon, jossa järjestettäisiin kaldealainen pitkäperjantain liturgia. Ennen tilaisuuden alkua oli hyvin aikaa, joten sain kuulla jonkin verran perustietoa tuosta minulle kovin tuntemattomasta riituksesta. Historia juontaa juurensa Efesoksen kirkolliskokoukseen vuonna 431, jolloin nestoriolaisuudeksi kutsuttu harhaoppi tuomittiin. Tässä yhteydessä valtakirkosta erkani niin kutsuttu Idän assyrialainen kirkko. Yli tuhannen vuoden kuluttua osa tämän perinteen jatkajista palasi paavin yhteyteen, ja katolinen kirkko sai kaldealaisen riituksen. Olemassa on edelleen kaksi Idän assyrialaisen kirkon suuntausta, jotka eivät ole katolisen kirkon yhteydessä. Jakaantumisten ja palaamisten historia on todellisuudessa vielä monimutkaisempi, mutta näin tapahtumat suurin piirtein soljuivat. Nykyisin kaldealaisia on eniten Irakin seudulla, johtajanaan heillä on joidenkin korviin varmasti särähtävä Babylonin patriarkka. Liturgisena kielenä on eräänlainen aramea, joskin arabia on myös saanut vaikutusalaa. Pitkäperjantain liturgia tulisi olemaan huomattavan erilainen kuin se latinalaisen riituksen liturgia, jossa viime vuonna vierailin. Nyt ei olisi ristin kumartamista eikä liioin aiemmin pyhitettyjen ehtoollisleipien nauttimista, vaan jotain tyystin muuta.

Pyhän Marian kirkko

Pyhän Marian kirkossa olin käynyt muistaakseni kerran aikaisemmin, eräässä noin puolen tunnin mittaisessa messussa, joka oli liittynyt käytännöllisen teologian kurssiin. Kirkko on tiilirakennus, jonka sisäpuolen koristeellisuus luo kontrastin ulkokuoren yksinkertaisuuteen.

Meillä oli edelleen hyvin aikaa, joten hiljennyimme hetkiseksi ja minä kävin luomassa tarkempia silmäyksiä kirkon koristeisiin. Hiljalleen kirkko alkoi täyttyä, mutta se ei missään vaiheessa tullut niin tupaten täyteen kuin esimerkiksi Pyhän Henrikin katedraali toisinaan. Pappia ei tällä kertaa ollut eikä tilaisuuden luonne sellaista edellyttänytkään. Paikalle saapui sen sijaan alidiakoni, joka pukeutui valkoiseen pukuun ja violettiin stolaan. Jokunen muukin mies ja nainen pukeutui valkoiseen albaan, he olisivat avustamassa tilaisuudessa. Liturgiset vaatteet eivät juurikaan eronneet läntisestä perinteestä, mikä ehkä hieman yllätti. Kirkkokansassa huomattavan moni nainen noudatti palveluksen aikana pään peittämisen tapaa.

Hieman ennen aloitusta nenääni kiiri tuoksu, jonka oletin liittyvän suitsutukseen. Haistamani oli kuitenkin erilaista kuin mihin olin muissa yhteyksissä tottunut, siinä korostui enemmän palamisen tuoksu. Keskikäytävälle ensimmäisten tuolirivien eteen kannettiin tilaisuuden ehdoton katseenvangitsija: musta arkku, jossa oli valkoisia ristejä. Ihmiset alkoivat viedä sen päälle kukkakimppuja. Irakilaiset kuulemma ovat hyvin perhekeskeisiä, niinpä jokainen perhe osallistui omalla kukkakimpullaan. Kaverini oli huolehtinut kimpusta, jolla meidän "perheemme" osallistuisi. Tunnelma oli kiintoisalla tavalla samanlainen kuin hautajaisissa, mikä kieltämättä sopi pitkäperjantaihin.

Kuva: Emil Anton.

Alidiakoni meni puhujanpöntön taakse ja aloitti tilaisuuden. Jo alkumetreillä kuulooni kantautui tuo erikoinen musiikkiperinne, jota tämä suuntaus edusti. Harjaantumaton korvani toi minulle mieleen Lähi-idän ja islamin: en olisi todennäköisesti erottanut tätä musiikkia islamin lauluperinteestä. Sisältö oli kuitenkin tällä kertaa kristillinen. Laulu erosi niin perinpohjaisesti siitä, mihin olen tottunut, että sitä oli todella mukavaa kuunnella. Sävelkulut olivat odottamattomia ja ääni värisi niin, että en olisi ihan äkkiä sitä pystynyt nuotittamaan. Ihmisäänen lisäksi muita instrumentteja ei tilaisuudessa kuultu.

En luonnollisesti ymmärtänyt juuri mitään siitä, mitä palveluksessa sanottiin, en edes erottanut, milloin puhuttiin arabiaa ja milloin arameaa. Kaverini oli hieman enemmän perillä asioista, ja hän kertoikin minulle aika ajoin, mistä oli kyse. Tilaisuuden alkuosassa oli raamatunlukua. Lukukappaleita menivät lukemaan tavallisen seurakuntalaisten näköiset miehet, niistä ensimmäinen oli kaiketi Danielista ja toinen Galatalaiskirjeestä. Evankeliumi sisälsi pitkän kertomuksen kärsimyshistoriasta, ja sen luki alidiakoni avustajan suitsuttaessa hänen edessään koko ajan. Kaikki seisoivat. Tunnistin evankeliumista muutamia helppoja sanoja, kuten 'Pilatus' ja 'Herodes', jotka auttoivat päättelemään, missä kohtaa tutussa kertomuksessa liikuttiin. Tilaisuudessa 'Allah' luonnollisesti merkitsi Jumalaa ja 'hijab' oli yhtä kuin temppelin väliverho. Opin myös, että 'habibi' viittasi rakkaaseen ja 'salib' tarkoitti ristiä.

Tilaisuudessa oli jonkinverran litanianomaista sisältöä ja vuorolaulua alidiakonin ja kirkkokansan välillä. Käsittääkseni Isä meidän ja Terve Maria sanottiin kumpikin kahdesti. Ristinmerkkejä tehtiin hillitysti. Merkittäviä osallistumiseleitä liittyi arkkuun, ensimmäisenä oli vuorossa kirkkoa kiertävä prosessio.

Kuva: Emil Anton.

Kulkueeseen ensimmäiseksi asettui krusifiksin kantaja, häntä seurasi kaksi kynttilöitä kantavaa naista. Arkun edellä kulki suitsuttaja, ja arkkua kantoi neljä miestä. Jos halusi, jonon jatkoksi sai liittyä, ja niinpä me menimme mukaan. Kiirettä ei ollut, välillä pysähdyttiin joksikin aikaa paikalleenkin. Jatkuvasti kirkossa kaikuivat liturgiset sanat. Arkku kiersi kahdeksikonmuotoisen reitin käyden keskikäytävällä kahdesti ja sivukäytävillä kerran.

Toinen arkkuun liittyvä ele oli kulkeminen sen ali. Arkku nostettiin tarpeellisen korkealle ja ali mentäessä sitä kosketettiin kevyesti kädellä. Tilaisuuden loppuosassa kukin koti sai hakea kukkasen arkun luota.

Keskellä pääsiäismatkaani koettu pysähdys Lähi-idässä ei ollut lainkaan huono kokemus. Minua oli ehkä aluksi jännittänyt, millainen kulttuurishokki minulle syntyisi, mutta aivan huomaamatta tunteeni oli vaihtunut rauhaan ja levollisuuteen. Koin, että minun oli luontevaa olla mukana ja osallistua, ja vaikka en ihan kauheasti ymmärtänytkään sanoja, koin silti tulevani kohdatuksi. Ja vieläpä kaikilla aisteillani lukuunottamatta makuaistia - sekin olisi voinut tapahtua, jos olisimme nauttineet viinietikkashotit Jeesuksen saaman katkeran juoman muistoksi. Näin oli käsittääkseni joskus aiemmin lopuksi tehty.

Jo yksin katolinen kirkko tarjoaisi varmasti ekskursiokohteita moniksi vuoksiksi ellei jopa koko elämän ajaksi. Odotankin jo mielenkiinnolla, miten seuraava kerta tulee minua hämmästyttämään ja opettamaan.

Vaalit

Kuinka ihmeellistä ja outoa ja absurdia elämä voikaan olla!

Tänään on palmusunnuntain ja Mikael Agricolan päivän, suomen kielen päivän, lisäksi Suuri Vaalipäivä. Pitkä kampanjoiden kausi hymyilevine ihmisineen, paperiesitteineen, torielämineen ja tarjoiluineen alkaa olla paketissa. Minäkin olen käynyt omaa päättymättömältä tuntuvaa kampanjaani itseni kanssa: äänestääkö vai eikö? Sillä uskokaa tai älkää, minulle äänestäminen ei ole mikään helppo päätös – kaukana siitä! Asiaan sisältyy niin monia kysymysmerkkejä moraalisella ja periaatteellisella tasolla, että osin vastentahtoisestikin harkitsin tämän vaikutuskeinon käyttämättä jättämistä tälläkin kertaa.

Kirjava poliittinen historiani

Poliittista ajatteluani on elämässäni erityisesti leimannut se, että se on ollut lähes jatkuvassa muutoksessa. Olen syntynyt sukuun ja perheeseen, jossa ajattelu on vasemmistolaista. Lukioaikoina tunsin eniten vetoa vihreisiin ja olisin todennäköisesti äänestänyt vihreitä, jos oikeus olisi ollut. Käytin itsestäni nimitystä vihreä anarkisti, vastustin vallitsevia rakenteita ja minulla oli värikkäitä visioita ja mielipiteitä. Myöhemmin hengellisen heräämiseni vaikutuksesta tämä identiteettini romahti, ja ensimmäisissä vaaleissa, joissa minulla viimein oli äänioikeus, päädyin äänestämään tyhjää harkittuani ainakin vasemmistoliittoa ja kokoomusta. Seisoin äänestyskopissa varmaan noin viisi minuuttia mutta en kyennyt tekemään päätöstä. Pelkäsin siihen aikaan olevani vastuussa ehdokkaani vääristäkin tekemisistä, jos hänet valittaisiin.

Tämä ongelma äänestämisen suhteen häipyi ja olenkin sittemmin päätynyt olemaan mukana kristillisdemokraattisessa vaalikampanjassa ja äänestämään kerran perussuomalaisia, mitä en kylläkään enää missään tapauksessa olisi valmis tekemään. Vieläkin käsitykseni muuttuivat, ja tultaessa vuoden 2015 eduskuntavaaleihin en äänestänyt edes tyhjää. Uskoin silloin, että vaikka arvomaailmaltani olen kristitty, olisi väärin pakottaa lainsäädännön kautta kaikki elämään kristillisesti. Päädyin irrottautumaan kaikesta poliittisesta kannanotosta.

Nyt tilanne on jälleen toinen: ajatus "pakottamisesta" ei enää ole minulle niin vastenmielinen. Minulla on kuitenkin edelleen ainakin kaksi minua mietityttävää asiaa, jotka tehokkaasti ovat estäneet käyntiäni vaaliuurnalla.

Demokratia

Olen jo pidemmän aikaa kyseenalaistanut demokratian parhaana mahdollisena valtiomuotona. Leikkimielisesti olen pyöritellyt ajatuksia valistuneesta diktatuurista tai asiantuntijaoligarkiasta. Niihinkin kuitenkin sisältyy omat ongelmansa enkä julistaudu niidenkään kannattajaksi. Koska äänestäminen näkemykseni mukaan olisi hyväksynnän osoittamista demokraattiselle systeemille, en ole varma, voinko jo yksin tästä syystä käyttää ääntäni. Korostan, että minulla ei kuitenkaan ole esittää yhtään varteenotettavaa kilpailijaa demokratialle eikä tämänhetkinen päätarkoitukseni ole sellaista etsiäkään.

Minua eniten häiritsevä seikka demokratiassa on se, että vallankäyttöoikeus on käytännössä annettu lukemattomille sellaisille, joilla ei näkemykseni mukaan ole tarvittavaa asiantuntemusta valtiollisten päätösten tekemiseen. Tämä on tasa-arvon kannalta ymmärrettävä asia, mutta itseäni kuitenkin ehkä piirun verran liikaa haittaava. Minulta voitaisiin kysyä: "Etkö äänestämättä jättämisellä anna enemmän suhteellista kuuluvuutta juuri niille asiantuntemattomille äänestäjille?" Tähän kysymykseen minulla on vastaus.

Asiantuntemus

Minulta itseltänikin puuttuu tarvittava asiantuntemus poliittisten – näissä vaaleissa erityisesti kunnallispoliittisten – päätösten teosta. Minä en yksinkertaisesti tiedä, mikä on parhaaksi kotikaupungilleni. Minulla ei ole kapasiteettia arvioida erilaisia kuntavaaliohjelmia. Usein hyvin erilaistenkin poliitikkojen lupaukset kuulostavat minusta yhtä hyviltä tai yhtä pahoilta. Asia voisi olla toinen, jos enemmän kaupunkipolitiikasta ja esimerkiksi taloudesta, koulutuksesta, palveluista ja luonnosta ymmärtäisin. Mutta en ymmärrä, enkä tämänhetkisen elämänkutsumukseni valossa koe, että minulla on aikaa niihin tarvittavassa määrin perehtyä.

Miksi sitten en vain vastaa vaalikoneeseen sen mukaan, mitä ajattelen, ja äänestä ensimmäiselle sijalle tulevaa henkilöä? Aivan, minulla on henkilökohtainen mielipide useisiin aiheisiin, oli kyse sitten viheralueista, verotuksesta tai kulttuurista. Mutta avain on tässä: tiedostan, että oma mielipiteeni ei välttämättä ole oikea tai tämän kaupungin parhaaksi. Se voi olla osin tunnesyistä muodostunut mielipide, jolla ei ole välttämättä takanaan tarvittavaa tietoisuutta faktoista ja lainalaisuuksista. Minun pitäisi kyetä vastaamaan vaalikoneeseen – ei ensisijaisesti omien mieltymysteni, vaan sen mukaan, mikä ihan oikeasti on hyväksi. Enkä ole tietoisuutta siitä löytänyt. Siten katson, että olisi minun kohdallani epäeettistä suhtautua minulle uskottuun valtaan niin kevytmielisesti, että en kunnolla näkisi vaivaa selvittääkseni, mikä oikeasti on hyväksi, vaan äänestäisin omien prosessoimattomien ajatelmieni mukaisesti. Näen, että äänestämällä tämänhetkisessä tilanteessani saattaisin hyvinkin jopa tietämättäni pahentaa asioita.

Epätyydyttäviä perusteluja äänestämiselle

Minua ei ole filosofisella tai teologisella tasolla tyydyttänyt juuri mikään äänestämiselle yleensä annetuista syistä. Esimerkiksi perustelu, että äänestäminen on kansalaisvelvollisuus, ei vakuuta, koska ymmärrykseni mukaan laissa ei ole säädetty velvoitetta edes käymässä äänestämässä tyhjää. Äänestämisen, vaikka sitten tyhjänkin lipukkeen antamisen, perustellaan myös olevan hyvää siksi, että se on kannanotto demokratian puolesta. Edellä olen jo ilmaissut ajatuksiani demokratiaan liittyen. En vastusta sitä, mutta kaipaisin enemmän filosofisia ja teologisia perusteluja sen puolesta valtiomuotona. Esimerkiksi Raamatusta minun on vaikea löytää demokraattista käytäntöä.

Jotkut saattavat jopa sanoa, että äänestäminen on ainoa keino vaikuttaa. Olen eri mieltä. Jokaisen on mahdollista vaikuttaa ympäristössään yksityisenä ihmisenä, esimerkiksi auttamalla avuntarvitsijoita ja tekemällä hyviä tekoja. Myös raha on voimallinen vaikutuskeino, vaikka ei valitettavasti aina hyvän palveluksessa. Äänestäminen ei ole ainoa keino vaikuttaa poliittisiin päätöksiin, eikä politiikka ole ainoa keino vaikuttaa maailman asioihin. Eräs mahdollinen keino ne toki ovat.

Vielä sanotaan, että kun äänestää, saa oikeuden kritisoida poliitikkojen tekemisiä. Olen miettinyt, mistä tämä perustelu itse asiassa kumpuaa. Minusta mikään ei sinänsä edellytä tuppisuuna olemista poliitikkojen tekemisistä, jos poliitikkojen ohella kritisoi itse äänestysjärjestelmääkin (en väitä itse näin tekeväni). Tuntumani on, että tämä perustelu yksinkertaistaa asioita liikaa. Ihmisillä voi olla useampiakin syitä olla äänestämättä. Jos äänestäminen on jollakulla vaikka vakaumuksellisista syistä poissuljettu mahdollisuus, miksi hän ei saisi kritisoida kaikkea niin paljon kuin huvittaa. Äänestäminen vaikutusmahdollisuutena ei vain hänellä tule kyseeseen.

Monet haluaisivat kansalaisten äänestävän aktiivisesti, ja ymmärrän tämän halun. Toivoisin itse vain kovasti saavani parempaa argumentaatiota äänestämisen puolesta. Usein kohtaan vakuuttamattomien perustelujen lisäksi myös ikävältä tuntuvaa painostusta ja syyllistämistä niitä kohtaan, jotka eivät äänestä. Uskovaiset piiritkään eivät tällaisesta ole vapaita. Retoriikan ja painostamisen sijaan haluaisin vedota meihin kaikkiin: etsitään keskusteluissamme laadukasta argumentaatiota ja hyviä perusteita. Voisin itsekin tällaiset perusteet takanani olla varmempi äänestäjä.

Edellisten kohtien sivuuttaminen

Mainitsemani kaksi syytä, niistä nimenomaan asiantuntemusta koskeva, ovat olleet minulle pähkäilyn aiheita. Periaatteellisena ja pohdiskelevana ihmisenä en mieluusti toimi omaatuntoani vastaan. Ehkä siksi yllättääkin, että todella harkitsin noiden syiden sivuuttamista ja aloin vastailla vaalikoneeseen tämänhetkisen tietämykseni mukaan. Huomasin, että asiantuntemukseni ei ole täydellinen, mutta moneen kysymykseen vastaamiseen katsoin tietämykseni edes välttävän. Ongelmaksi muodostui se, että en teoriassa halua tehdä päätöstäni "sinne päin". Näen, että äänestämisessä on kyse asiasta, jonka vakavuutta ja vastuullisuutta harvoin tiedostetaan. Siten minua haittaa, jos en voi antaa päätökselleni sitä intensiteettiä, joka sille kuuluisi.

Tällä viikolla äänestysasia alkoi vaivata minua yhä enemmän. Eräinä hetkinä palasin vaalikoneeseen ja kuumeisesti täytin sitä uudelleen, kävin jo hyvin lähellä päätöstä, että ehkä sittenkin. Toisina hetkinä taas kaikki syyt olla äänestämättä rävähtivät kasvoilleni niin lujasti, että niille tuntui olevan paha vastata mitään. Olen jutellut monien kavereideni kanssa, joita on ehkä kummastuttanut ja naurattanut minun jääräpäinen kantani. Pystyn eläytymään heidän asemaansa ja ymmärrän hämmästyksen ja keskustelun koomiset piirteet. Mutta jälleen kerran elämässäni on tilanne, jossa juuri kukaan ei näytä kykenevän ymmärtämään minua.

No, minä kuitenkin äänestin. Luit aivan oikein, äänestin. En halua olla kertomatta sitä tässä kirjoituksessa, jotta en johtaisi ihmisiä kokonaiskuvan osalta harhaan. En ole varma, osaanko edes kertoa syitä sille, miksi päädyin tähän ratkaisuun. Ylevin syy ehkä oli se, että koin Jumalan asettaneen minut kaikkien muiden äänioikeutettujen tavoin vallankäyttäjäksi. En halunnut laiminlyödä tuota minulle uskottua valtaa, vaan viisautta rukoillen käyttää sitä parhaan kykyni mukaan. Näin siis hetkellisesti ajattelin, ja oikeutin sillä äänestämisen. Hetkellinen, ehkä vähänkin pidemmällä tarkastelulla perusteettomaksi osoittautuva teologinen ajatus.

Muita syitä olivat varmaan halu kokea yhteenkuuluvuuden tunnetta (lähes kaikki tuttavapiirissäni äänestävät), halu protestoida tiettyjä tahoja ja toimintamalleja vastaan. Tunnepohjaisia, heikkoja syitä. Ehkä sekin vaikutti, että lopulta tulin ajatelleeksi demokraattista päätöksentekoa uudelleen. Onko demokratiassa ylipäätänsä kyse rationaalisuudesta? Jätän tämän kysymyksen ilmaan osaamatta vastata.

Tein siis kompromissin omien periaatteideni suhteen. Kompromissi on ollut kirosana monissa hengellisissä piireissä, joissa olen käynyt, mutta onko se sittenkin joskus sallittua? Jo kävellessäni kotiin äänestyspaikalta ehdin katua ensimmäisen kerran. Mitä jos olinkin aiheuttanut pahaa äänelläni? Olinko vahingoittanut omaatuntoani ja toiminut sen vastaisesti? Jumala sen tietää.

Sikäli kun tämänpäiväinen tekoni tulee piireissäni ilmi, tulen varmaankin kokemaan toisten taholta suurta iloa. He saavat tuntea olevansa voittajia, kun minä kuitenkin lopulta annoin periksi. Itse kuitenkin tunnen turhautumista. Ja olen hämmentynyt, hyvin hämmentynyt siitä, mitä oikein tapahtuu.

Lipsahduksia...

Heh, pitäisikö minun jo huolestua omasta politisoitumisestani? Olen jo tottunut elämään elämää, joka pyrkii kaikin tavoin välttämään kannanottoja siihen, miten asioiden yhteiskunnassa virallisten sääntöjen mukaan pitäisi olla. Kuitenkin olen huomannut viime aikoina itsessäni yhä enemmän valumista kannanottoihin, joita voisi jo pitää poliittisina. Olen yhdessä eksaktissa kysymyksessä ilmaissut kritiikkini, mitä voidaan pitää kannanottona hallituksen harjoittamaan politiikkaan. Halusin myös ottaa ehdolla olevan kaverini vaalimainoksia levitettäväksi (mikä ei kylläkään onnistunut, koska kaikissa läpikäymissäni ovissa luki kielto mainoksille tai ilmaisjakelulle). Olen jatkuvasti eri ihmisten kanssa sen enempää ajattelematta ilmaissut mielipiteitäni esimerkiksi Trumpin ja Putinin toimista. Tämä kaikki, vaikka sanojen tasolla olen edelleen yrittänyt pitäytyä ei-poliittisena ihmisenä. Mutta tarvitseeko minun? Onko tämä vain perusteeton kanta, josta minulla olisi lupa luopua?

Saa nähdä, mihin suuntaan ajatukseni seuraavaksi kehittyvät. Olenko ensi vuoden vaaleissa jo tunnollisesti "kansalaisvelvollisuuttaan" toteuttava kansalainen vai jälleen politiikasta irtisanoutuva omien polkujen mies? Mietin, että olisin tarjonnut viinerin sille, joka saa minut äänestämään, mutta nähtävästi minun pitäisi se tarjota nyt itselleni. Vai Jumalalle? Vai kaikille, joiden kanssa olen livenä tai somessa viime aikoina keskustellut?

Haluan lopulta mennä tässä kysymyksessä siihen suuntaan, mihin ikinä Jumala sitten tahtookaan. En minä halua periaatteesta olla vastarannankiiski ja jääräpää tai pahantahtoisuuttani kiusata ihmisiä kysymyksilläni. Minä vain olen pohtija. En myöskään halua tällä kirjoituksellani kääntää ketään äänestämisen kannattajaa vakaumuksestaan tai varsinkaan tuomita ketään äänestäjää.

Ei kai tässä voi kuin rukoilla esivallan puolesta ja huudahtaa itseni, muiden ja rakkaan kotimaamme puolesta siten kuin kirkossa jälleen tänään laulettiin:

Herra, armahda!

Vierailut eri uskonnollisiin yhteisöihin

Selkeyden vuoksi päätin laatia linkkilistan vierailuistani eri uskonnollisiin yhteisöihin. Samantyyppinen lista ekskursioistani yleisesti kristillisiksi katsottuihin yhteisöihin löytyy täältä.

LISTA

Jehovan todistajat:

Raportti Jehovan todistajien "Raamatullisesta puheesta" ja "Vartiotornin tutkistelusta"

Jehovan todistajien "Seurakunnan raamatuntutkistelu", "Teokraattinen palveluskoulu" ja "Palveluskokous"

Kotitapaaminen Jehovan todistajien kanssa
Jehovan todistajien muistonvietto
Jehovan todistajien haaratoimisto

Muut:

Branhamilaishenkinen tilaisuus

Ekskursio Ruusu-Risti ry:hyn

Ekskursio Neokatekumenaalisen yhteisön messuun

Oli keväinen aprillipäivän ilta, ja jälleen sumu oli verhonnut kaupungin. Kävelin Pasilassa oltuani käymässä juhlissa. Aivan kuin hiljaiset kadut olisivat kätkeneet sisäänsä myös vahvan odotuksen ilmapiirin. Mieleeni kiiri Martin Scorsesen elokuva Silence, jonka olin peräti kahdesti käynyt katsomassa elokuvateatterissa. Siitä lähtien olin miettinyt tuota teologisesti hyvin syvällistä tarinaa jesuiitoista, jotka kamppailivat vainojen, Jumalan hiljaisuuden ja uskosta kiinnipitämisen kanssa. Tämäkin utuinen ilmapiiri muistutti jälleen minua hiljaisuuden elokuvasta sen erään kohtauksen kautta.

Nousin junaan ja aloitin matkan kohti Tikkurilaa. Minulla olisi kohtaaminen sen saman kirkon kanssa, jota 1600-luvun jesuiitatkin Japanissa edustivat. Mutta minkä kontrastin tulisinkaan kokemaan suhteessa tähän apaattiseen ulkoilmaan ja uinumaan vaipuvaan asutuskeskukseen!

Kaverini, jonka kanssa myös Silencen olin käynyt katsomassa, oli ehdottanut minulle ekskursiota neokatekumenaalisen yhteisön messuun. Kerran olin eräässä tällaisessa messussa käynyt, ja se oli suuresti avartanut kuvaani katolisesta kirkosta. Mieluustihan toki menisin uudelleen käymään tällaisessa tilaisuudessa, varsinkin kun se oli tällä kertaa eri paikassa ja koska en aikaisemmasta kerrasta ollut kirjoittanut mitään blogiini.

Neokatekumenaalinen tie syntyi 1960-luvulla Espanjassa, liikkeen käynnistäjiin lukeutuu Kiko Argüello. Liike kohtasi tietääkseni kauan harhaoppisuusväitteitä, mutta on sittemmin viimein saanut myös virallisen hyväksynnän. Suomessakin neokatekumenaalisella yhteisöllä on vakiintunut jalansijansa.

Hissin nappi

Sain kaverini junan kyytiin ja tultuamme Tikkurilaan olikin hyvä, että joku opasti messutiloihin, niihin nimittäin ei todennäköisesti olisi kovin helppoa ummikkona löytää. Saavuimme suuren rakennuskompleksin luo, ja ohitimme usean näkyvällä paikalla olleen oven. Kiersimme kauemmas sisäpihalle, jonne ei olisi vapaa-ajalla tullut mieleenkään mennä. Lopulta saavuimme tavarahissin ovelle, aivan oikein: tavarahissin! Pahaksi onneksi se ei kuitenkaan nappia painamalla toiminut, mikä oli kuulemma odotettavissakin. Kaverini soitti jo tämäniltaiselle papille, joka ei ollut kukaan muu kuin itse Pyhän Henrikin katedraaliseurakunnan kirkkoherra Marco Pasinato. Ei kulunut kauaakaan soitosta kun isä Marco jo kurvasi autolla sisäpihalle. Kun hissi ei toiminut, hän puhui italiaa puhelimeen ja lähti parkkeeraamaan menopeliä. Eipä aikaakaan kun hissi alkoi viimein antaa elon merkkejä, ja muutama nuorukainenkin liittyi seuraamme noustessamme yläilmoihin.
Tulimme käytävään, jossa oli lapsia iloa pitämässä. Pian näin vilauksen lämpimiä värejä erään oven takana, ja astuimme sisään huoneeseen, jonka muitta mutkitta tunnisti kirkkotilaksi.

Tuolit oli aseteltu keskellä olevan alttarin ympärille. Alttarilla oli valkoinen liina, kukkia ja yhdeksänhaarainen kynttelikkö sekä kaksi muuta kynttilää. Tilasta löytyi myös ikoneita, krusifiksi, puhujanpönttö ja salin takaosassa erään kuvan alla oikein koristeellinen istuin. Ihmisiä oli muutama kymmen, pääasiassa ulkomaalaistaustaista väkeä.

Pian alkoi musiikki, joka tässä tilaisuudessa säestettiin useammalla kitaralla ja rummulla. Sävelmän aikana isä Marco, nyt pukeutuneena violettiin messukasukkaan, asteli joukkoomme ja käytyään alttarilla meni koristeellisen tuolin luo. Hän sanoi alkusiunauksen ja ihmiset tekivät ristinmerkkejä.

Luterilaisen messun johdanto-osaa vastaava osa oli tässä messussa melkoisen lyhyt, mieleenjääneenä osana oli synnintunnustus, mutta monia muita tuttuja elementtejä ei ollut. Sen sijaan "sanaosa" oli pidempi jakso, joka monilta osin muistutti totuttua: kaksi lukukappaletta (Vanhasta ja Uudesta testamentista) sekä evankeliumiteksti, näiden välissä musiikkia, ja lopulta saarna ja uskontunnustus. Tälle messulle omalaatuisiakin osia kuitenkin löytyi. Esimerkiksi ennen lukukappaleita toinen henkilö kuin lukija puhui lyhyesti tekstiin johdattelevia sanoja. Evankeliumiteksti, jonka luki itse isä Marco, oli omiin korviini huomattavan pitkä: se sisälsi koko Lasaruksen kuolleistaherättämiskertomuksen. Pituus tosin ei välttämättä erityisesti liittynyt tähän tilaisuuteen. Evankeliumin jälkeen oli sana vapaa siinä mielessä, että ihmiset saivat jakaa toisilleen sitä, mitä tekstistä oli noussut. Monien sanottua sanottavansa oli isä Marcon saarnan vuoro.

Ja se oli toden totta eloisa saarna. Puhuja oli selkeästi innoissaan tekstistä eikä hiljaista hetkeä puheen aikana juuri tullut. Jeesus olisi voinut parantaa Lasaruksen muttei tehnyt niin vaan tapahtui jotain suurempaa: Hän herätti Lasaruksen tämän jo kuoltua, mikä tunnetaan viimeisenä hänen Johanneksen evankeliumissa kuvatuista seitsemästä suuresta ihmeteostaan. Samoin meidän elämämme vaikeuksissa Jumala voi haluta tehdä jotain suurempaa. Sana "mahtava" toistui usein saarnan aikana, ja olihan se italialainen aksenttikin puoleensavetävä. Pidin saarnasta niin retorisesti kuin sisällöllisesti.

Kun uskontunnustus oli toteutettu kysymys ja vastaus -menettelyllä, kääntyi katse yhä enemmän kohti ehtoollista. Tämä osio muistutti myös paljon luterilaista versiota. Huomioni kiinnittyikin erityisesti musiikkiin, joka viimeistään tässä vaiheessa osoitti monipuolisuutensa ja voitti minut puolelleen. Ainakaan minä en osannut olla ajattelematta Espanjaa kuunnellessani noita sointuja. Välillä äänenvoimakkuus kohosi suureksi, välillä tavoitti toisia vivahteita hiljaisempana. Kyse ei ollut mistä tahansa rämpyttelystä, vaan oikeasta musiikillisesta taidosta. Säestys pelasi yhteen hyvin myös isä Marcon laulamiin osuuksiin, joista minuun vetosivat erityisesti ehtoollisen asetussanat. Ne eivät olleet sanasta sanaan kuin Raamatussa, mutta sisältö oli sama, ainoastaan ilmaistu persoonallisella tavalla. Papista tuli hetkellisesti mieleen Kristus viimeisellä ehtoollisella.

Mielenkiintoinen piirre messussa oli "Herran rauhan" toivottamisen tapa. Luterilaisissa piireissähän tämä toivotus yleensä hoidetaan – jos sitä ensinkään kirkkokansan parissa on – kättelemällä paria vierustoveria. Täällä kuitenkin annettiin poskisuudelmia ja aikaa oli varattu roimasti niin, että enemmänkin ehti halutessaan kierrellä ihmisten parissa.

Ehtoollinen jaettiin siten, että isä Marco kiersi penkkirivit läpi ja antoi ensiksi palan leipää jokaiselle osallistuvalle. (Jos huomasin oikein, hänen aiemmin tilaisuuden aikana murtamansa leivänpalojen määrä oli täsmälleen sama kuin ehtoolliselle osallistuvien määrä.) Minut, joka en ole katolilainen, siunattiin. Kun leipä oli jaettu, se nautittiin yhtäaikaa. Viinin puolestaan jokainen nautti maljan tullessa kohdalle.

Messun lopulla tuli vielä ilmoitusasioita ja lopulta isä Marco poistui taakse, mistä oli tilaisuuden alussa tullutkin. Loppusävelmän aikana oli aiemmalla vierailullani tanssittu juutalaista tanssia alttarin ympäri, mutta nyt sitä ei tehty, ilmeisesti paastonajan vuoksi. Vielä jonkin aikaa viivyimme kaverini kanssa, mutta pian oli jo aika joutua juna-asemalle.

Alue, jossa messu järjestettiin

Ennen messua isä Marco oli kutsunut minut takahuoneeseen, jossa hän kertoi messun luonteesta ja pyysi minua olemaan tekemättä muistiinpanoja. Hän muistutti messussa omia ajatuksiaan jakavien ihmisten kunnioituksesta mutta myös korosti osallistumisen tärkeyttä: messu ei ole teatteriesitys. Näin sanoen hän nosti mieleeni kysymyksen, jota olen silloin tällöin ekskursioideni kanssa pohtinutkin: useimmiten kun olen ekskursiolla, se tavallaan verottaa minulta yhden tilaisuuden, johon olisin voinut myös kokosydämisemmin ja hengellisemmin osallistua. Aika kuluu juurikin muistiinpanojen tekemiseen sen sijaan että keskittyisin hengelliseen osallistumiseen. Aloinkin miettiä mahdollisuuksia yhdistää nämä kaksi ulottuvuutta: osallistumisen ja observoimisen.

Tällä kertaa kuitenkin noudatin kirkkoherran pyyntöä enkä kirjoittanut tilaisuuden aikana. Messu sai minut miettimään oman elämäni senhetkisiä asioita, joita Silence-elokuvakin kykenee sanoittamaan. Kaiken kaikkiaan oli neokatekumenaalinen messu jälleen omintakeinen kokemus, vaikka yllätyksen elementti ei niin suuri ollutkaan kuin aiemmalla kerralla. Musiikki aukeni minulle uudella tavalla, ja sitä tekee mieli kuunnella muulloinkin. Isä Marcon saarnatessa en osannut olla ajattelematta yhteisiä piirteitä paatoksellisten helluntaisaarnaajien kanssa. Messun osallistavuus oli jotain, mistä erityisesti pidin.

Monilla on katolisen kirkon jumalanpalveluksista suurinpiirtein se kuva, että niissä pappi vain puhuu jotain latinaksi. Mutta totisesti tuon kirkon hengellisyys on paljon, paljon muutakin.