Ekskursio tridentiiniseen messuun

Viimeisin ekskursioni viime sunnuntailta liittyy sujuvaksi jatkoksi sarjaan vierailuista katolisiin tilaisuuksiin. Tällä kertaa miljöön muodosti minulle jo sangen tutuksi käynyt Pyhän Henrikin katedraali Helsingin Kaivopuistossa. Koko alue on mielipaikkojani pääkaupungissamme, ja itse kirkko on ulkonäöltään kaunis ja ympäristöön sopiva.

Katedraalin koko on hyvin pieni, vaikka se onkin tavallaan koko maamme katolisuuden keskittymä. Kävijöitä on tilaisuuksissa usein niin paljon, että läheskään kaikille ei edes riitä istumapaikkoja. Siksi olen tottunut saapumaan ”Henkkaan” hyvissä ajoin, jopa puoli tuntia etukäteen. Tällä kerralla tilaongelmaa ei kuitenkaan vähimmässäkään määrin ollut. Meneillään oli iltapäivä ja runsasväkisin messu oli todennäköisesti jo vietetty. Nyt oli aika tridentiiniselle eli vanhalle messulle.

Tapasin jälleen kaverini, joka kertoi minulle tästä messusta haettuamme kaavat sisältä. Juuri tridentiininen messu tai jokin sen kaltainen monille yhä tänä päivänä tulee ensimmäisenä katolisesta hengellisyydestä mieleen: pappiskeskeistä, latinankielistä rituaalia. Sana ”tridentiininen” viittaa Trenton eli Tridentin kirkolliskokoukseen (1545–1563), niin kutsutun vastauskonpuhdistuksen tai katolisen reformaation keskeiseen suunnannäyttäjään, jonka perinnönjatkajaksi tridentiininen messu on usein nähty. Koskapa olen käynyt tänä vuonna Trento-piirissä, olen kuitenkin oppinut, että tridentiinisyyden ja Trenton konsiilin itsensä välille ei voida läheskään aina vetää yhtäsuuruusmerkkejä.

Joka tapauksessa vanhoja tridentiinisiä messuja järjestetään edelleenkin, vaikka viimeisimmän kirkolliskokouksen 1960-luvulla jälkeen kansankieliset messut ovat yleistyneet. Itse en ollut vielä koskaan jostain syystä tehnyt vierailua tridentiiniseen messuun, nyt oli siis loistava tilaisuus.

Kuva: Emil Anton

Kuten todettua, sisällä ei ollut tungosta. Ihmisiä oli ehkä joitakin kymmeniä. Istuimme aloillemme, ja hetken kuluttua edestä tultiin ilmoittamaan papin olevan hiukan myöhässä. Ihmisiä, jotka olisivat muuten menettäneet tilaisuuden alun, ehtikin valua vielä jonkin verran sisään. Sitten kuului terävä kellojen kilinä, ja sisään astui kaksi miestä. Toinen oli messua johtava pappi, toinen käsittääkseni eräänlainen messupalvelija, joka lausui kirkkokansan osuutena olevia sanoja. Aivan, kenties messun kaikista omalaatuisin ja minulle myös entuudestaan täysin tuntematon piirre oli, että miehet useassa kohtaa menivät ikään kuin kahdestaan liturgiaa läpi selin kirkkokansaan. Esimerkiksi musiikin soidessa he saattoivat sanoa omassa rauhassaan osuuksia, joita kansan ei ollut mahdollista kuulla. Miesten sanoja pystyi seuraamaan kattavasta messukaavasta, mutta kuten kaverini oli minua varoitellut, ei aina ollut ihan helppoa pysyä mukana vauhdissa. Minun piti useasti hypätä sivuja eteenpäin, kun edessä oli kaikessa rauhassa edetty odottamattomankin pitkälle.

Sinänsä messun kulussa oli todella paljon samaa muiden vierailemieni katolisten messujen kanssa, samoin luterilaisten. Esimerkiksi jako johdanto-, sana-, ehtoollis- ja päätösosiin oli helppo tehdä. Johtuen edellä kuvaamastani tavasta jäivät jotkin osuudet minulta kuitenkin tyystin huomaamatta, ne kun oli edessä käyty läpi jo ennen kuin huomasinkaan. Esimerkiksi osien ”Herra armahda” ja ”Kunnia Jumalalle korkeuksissa” aikana edessä tapahtui paljon.

Mieleen jääneitä erikoisuuksiakin oli. Esimerkiksi alussa tapahtunut papin pukeminen ja veden pirskotus ihmisten päälle olivat jotain, jota luterilaisessa messussa en muista koskaan nähneeni. Vesi pirskotettiin mielenkiintoisella instrumentilla, joka kai pilkkoi pisarat niin pieniksi, että niitä hädin tuskin tunsi. Ihmiset tekivät ristinmerkin saatuaan veden.

Saarna oli, kuten osasin odottaakin, kansankielinen. Se käsitteli aikamme lyhyyttä ja rajallisuutta. Pappi puhui siitä, kuinka tänä päivänä meidät halutaan saada haaskaamaan aikamme merkityksettömiin asioihin. Hän esitti myös hyviä tapoja käyttää aikamme: Herraa voi seurata oikein esimerkiksi rukoillen ruusukkoa Fátiman hengessä. Fátiman kaupungissa Portugalissa sattui eräs tunnetuimmista katolisen maailman tunnustamista ihmeistä, kun Neitsyt Marian kerrotaan ilmestyneen kolmelle lapselle ja välittäneen näille salaisuuksia. Ilmestyksiä koettiin useampia, ensimmäinen niistä tätä kirjoittaessani tismalleen sata vuotta ja yksi päivä sitten. Tunnettu on myös ”aurinkoihme”, jossa kymmenien tuhansien kerrotaan nähneen auringon tanssivan taivaalla.

Saarnan omalaatuisin piirre oli, että aina kun pappi sanoi Marian tai Jeesuksen nimen, hän nosti päässään olevaa hattua. Hattu oli väriltään musta, ja muodoltaan samanlainen kuin mediassa ehkä useammin näkemäni kardinaalien punaiset hatut: hieman kulmikas, päätä myötäilevä rakenne ja laella kuperia harjanteita.

Kuva: Emil Anton

Ehtoollisosassa pappi sanoi jälleen monia osuuksia ja rukouksia selin, ja jatkoin kaavan lukemista itsekseni. Oli mukavaa saada lukea, mitä alttarilla sanottiin, ja vaikka en voinut ruveta tekstejä erityisen tiiviisti analysoimaan, niiden sisällön huomasin kuitenkin syvälliseksi. Olen opiskellut latinaa yhden lukuvuoden, joten pystyin todella paljon ymmärtämään jo lainaksi, mistä milloinkin oli kyse. Onneksi kaavassa olivat kuitenkin rinnakkain sekä latinan- että suomenkieliset tekstit.

Lopusta merkillepantavinta lienee niin sanottu loppuevankeliumi, joka on ilmeisesti aina sama: Johanneksen evankeliumin alku. Tätä osaa ei normaaleissa kansankielisissä messuissa ole.

Sain tridentiinisestä messusta sen, mitä odotinkin: kaiun ikivanhasta perinteestä. Yllättävintä olivat papin omat osuudet: edessä olevia miehiä katsoessa välillä olisi pystynyt kuvittelemaan, että he eivät lainkaan tiedosta muita olevan paikalla. Toisaalta tätä tasapainottivat vahvasti kansankielinen saarna sekä lukuisat rauhantoivotukset: niitä oli tässä messussa enemmän kuin missään olen tavannut. Myös polvistumista oli jonkin verran tottumaani enemmän, seisomista suunnilleen saman verran.

Oli hauskaa päästä viimeinkin kokemaan monien stereotypioiden mukainen katolinen messu – mutta eikö olekin aika jännää, että yli kolme vuotta katolisissa tilaisuuksissa pyörineenä vasta tässä vaiheessa koin sen? Omalla tavallaan tämä viestii sitä, että monilla ihmisillä on tavallaan ihan totuuteen liittyviä kuvia katolisesta kirkosta, mutta heidän pitäisi vain päästä avartamaan käsityksiään aika tavalla.

Ekskursio kaldealaiskatoliseen pitkäperjantain liturgiaan

Viime vuonna löysin pääsiäisen uudelleen. Paastonaika ja erityisesti kärsimysviikko ennen suurta juhlaa kolahtivat minuun, ja vierailinkin tuolloin lukuisissa erilaisissa tilaisuuksissa elämässä kärsimyshistoriaa läpi. Tänä vuonna olen jatkanut samaa käytäntöä, joka on kenties ollut vieläkin intensiivisempi. Paastonajan alussa kävin ensimmäistä kertaa tuhkakeskiviikon messussa ottamassa otsaani katumusta symboloivan tuhkaristin, ja kiirastorstaina osuin tarkemmin suunnittelematta mutta oikein sopivasti ekumeeniseen rukoushetkeen, jossa toimitettiin jatkojenpesu. Tähänkin toimitukseen osallistuin ensimmäistä kertaa, ja pesijänä oli itse katolisen kirkon Helsingin piispa Teemu Sippo.

Perinteen osalta jalkojenpesu oli katolisesta pesijästä huolimatta ymmärtääkseni ortodoksinen. Osallistuin tällä viikolla kuitenkin myös virallisesti katoliseen tilaisuuteen pitkäperjantaina, joskaan kyseessä ei varmasti ollut se ihmisten mielessä kaikista tyypillisin katolisuuden muoto. Tilaisuus nimittäin kuului kaldealaiskatoliseen riitukseen.

Katolisessa kirkossa on lukuisia erilaisia liturgian harjoittamisen muotoja eli riituksia. Suurin ja tunnetuin on eittämättä latinalainen eli roomalainen riitus, joka monille luultavasti tulee katolisen kirkon hengellisestä elämästä ensimmäisenä mieleen. Yllätyksenä saattaa tulla, että ulkonaisesti hyvin ortodoksisen oloiset tai vieläkin omalaatuisemmat perinteet saattavat kaikki olla yhtä ja samaa katolista kirkkoa. Olen itse saanut jatkuvasti avartaa kuvaani katolisesta kirkosta nähdessäni yhä uudenlaisia hengellisiä perinteitä, joita sen sisään mahtuu. Nyt pääsin jälleen todistamaan yhtä sangen mielenkiintoista traditiota.

Kaverini kutsui minut mukaan Pyhän Marian kirkkoon, jossa järjestettäisiin kaldealainen pitkäperjantain liturgia. Ennen tilaisuuden alkua oli hyvin aikaa, joten sain kuulla jonkin verran perustietoa tuosta minulle kovin tuntemattomasta riituksesta. Historia juontaa juurensa Efesoksen kirkolliskokoukseen vuonna 431, jolloin nestoriolaisuudeksi kutsuttu harhaoppi tuomittiin. Tässä yhteydessä valtakirkosta erkani niin kutsuttu Idän assyrialainen kirkko. Yli tuhannen vuoden kuluttua osa tämän perinteen jatkajista palasi paavin yhteyteen, ja katolinen kirkko sai kaldealaisen riituksen. Olemassa on edelleen kaksi Idän assyrialaisen kirkon suuntausta, jotka eivät ole katolisen kirkon yhteydessä. Jakaantumisten ja palaamisten historia on todellisuudessa vielä monimutkaisempi, mutta näin tapahtumat suurin piirtein soljuivat. Nykyisin kaldealaisia on eniten Irakin seudulla, johtajanaan heillä on joidenkin korviin varmasti särähtävä Babylonin patriarkka. Liturgisena kielenä on eräänlainen aramea, joskin arabia on myös saanut vaikutusalaa. Pitkäperjantain liturgia tulisi olemaan huomattavan erilainen kuin se latinalaisen riituksen liturgia, jossa viime vuonna vierailin. Nyt ei olisi ristin kumartamista eikä liioin aiemmin pyhitettyjen ehtoollisleipien nauttimista, vaan jotain tyystin muuta.

Pyhän Marian kirkko

Pyhän Marian kirkossa olin käynyt muistaakseni kerran aikaisemmin, eräässä noin puolen tunnin mittaisessa messussa, joka oli liittynyt käytännöllisen teologian kurssiin. Kirkko on tiilirakennus, jonka sisäpuolen koristeellisuus luo kontrastin ulkokuoren yksinkertaisuuteen.

Meillä oli edelleen hyvin aikaa, joten hiljennyimme hetkiseksi ja minä kävin luomassa tarkempia silmäyksiä kirkon koristeisiin. Hiljalleen kirkko alkoi täyttyä, mutta se ei missään vaiheessa tullut niin tupaten täyteen kuin esimerkiksi Pyhän Henrikin katedraali toisinaan. Pappia ei tällä kertaa ollut eikä tilaisuuden luonne sellaista edellyttänytkään. Paikalle saapui sen sijaan alidiakoni, joka pukeutui valkoiseen pukuun ja violettiin stolaan. Jokunen muukin mies ja nainen pukeutui valkoiseen albaan, he olisivat avustamassa tilaisuudessa. Liturgiset vaatteet eivät juurikaan eronneet läntisestä perinteestä, mikä ehkä hieman yllätti. Kirkkokansassa huomattavan moni nainen noudatti palveluksen aikana pään peittämisen tapaa.

Hieman ennen aloitusta nenääni kiiri tuoksu, jonka oletin liittyvän suitsutukseen. Haistamani oli kuitenkin erilaista kuin mihin olin muissa yhteyksissä tottunut, siinä korostui enemmän palamisen tuoksu. Keskikäytävälle ensimmäisten tuolirivien eteen kannettiin tilaisuuden ehdoton katseenvangitsija: musta arkku, jossa oli valkoisia ristejä. Ihmiset alkoivat viedä sen päälle kukkakimppuja. Irakilaiset kuulemma ovat hyvin perhekeskeisiä, niinpä jokainen perhe osallistui omalla kukkakimpullaan. Kaverini oli huolehtinut kimpusta, jolla meidän "perheemme" osallistuisi. Tunnelma oli kiintoisalla tavalla samanlainen kuin hautajaisissa, mikä kieltämättä sopi pitkäperjantaihin.

Kuva: Emil Anton.

Alidiakoni meni puhujanpöntön taakse ja aloitti tilaisuuden. Jo alkumetreillä kuulooni kantautui tuo erikoinen musiikkiperinne, jota tämä suuntaus edusti. Harjaantumaton korvani toi minulle mieleen Lähi-idän ja islamin: en olisi todennäköisesti erottanut tätä musiikkia islamin lauluperinteestä. Sisältö oli kuitenkin tällä kertaa kristillinen. Laulu erosi niin perinpohjaisesti siitä, mihin olen tottunut, että sitä oli todella mukavaa kuunnella. Sävelkulut olivat odottamattomia ja ääni värisi niin, että en olisi ihan äkkiä sitä pystynyt nuotittamaan. Ihmisäänen lisäksi muita instrumentteja ei tilaisuudessa kuultu.

En luonnollisesti ymmärtänyt juuri mitään siitä, mitä palveluksessa sanottiin, en edes erottanut, milloin puhuttiin arabiaa ja milloin arameaa. Kaverini oli hieman enemmän perillä asioista, ja hän kertoikin minulle aika ajoin, mistä oli kyse. Tilaisuuden alkuosassa oli raamatunlukua. Lukukappaleita menivät lukemaan tavallisen seurakuntalaisten näköiset miehet, niistä ensimmäinen oli kaiketi Danielista ja toinen Galatalaiskirjeestä. Evankeliumi sisälsi pitkän kertomuksen kärsimyshistoriasta, ja sen luki alidiakoni avustajan suitsuttaessa hänen edessään koko ajan. Kaikki seisoivat. Tunnistin evankeliumista muutamia helppoja sanoja, kuten 'Pilatus' ja 'Herodes', jotka auttoivat päättelemään, missä kohtaa tutussa kertomuksessa liikuttiin. Tilaisuudessa 'Allah' luonnollisesti merkitsi Jumalaa ja 'hijab' oli yhtä kuin temppelin väliverho. Opin myös, että 'habibi' viittasi rakkaaseen ja 'salib' tarkoitti ristiä.

Tilaisuudessa oli jonkinverran litanianomaista sisältöä ja vuorolaulua alidiakonin ja kirkkokansan välillä. Käsittääkseni Isä meidän ja Terve Maria sanottiin kumpikin kahdesti. Ristinmerkkejä tehtiin hillitysti. Merkittäviä osallistumiseleitä liittyi arkkuun, ensimmäisenä oli vuorossa kirkkoa kiertävä prosessio.

Kuva: Emil Anton.

Kulkueeseen ensimmäiseksi asettui krusifiksin kantaja, häntä seurasi kaksi kynttilöitä kantavaa naista. Arkun edellä kulki suitsuttaja, ja arkkua kantoi neljä miestä. Jos halusi, jonon jatkoksi sai liittyä, ja niinpä me menimme mukaan. Kiirettä ei ollut, välillä pysähdyttiin joksikin aikaa paikalleenkin. Jatkuvasti kirkossa kaikuivat liturgiset sanat. Arkku kiersi kahdeksikonmuotoisen reitin käyden keskikäytävällä kahdesti ja sivukäytävillä kerran.

Toinen arkkuun liittyvä ele oli kulkeminen sen ali. Arkku nostettiin tarpeellisen korkealle ja ali mentäessä sitä kosketettiin kevyesti kädellä. Tilaisuuden loppuosassa kukin koti sai hakea kukkasen arkun luota.

Keskellä pääsiäismatkaani koettu pysähdys Lähi-idässä ei ollut lainkaan huono kokemus. Minua oli ehkä aluksi jännittänyt, millainen kulttuurishokki minulle syntyisi, mutta aivan huomaamatta tunteeni oli vaihtunut rauhaan ja levollisuuteen. Koin, että minun oli luontevaa olla mukana ja osallistua, ja vaikka en ihan kauheasti ymmärtänytkään sanoja, koin silti tulevani kohdatuksi. Ja vieläpä kaikilla aisteillani lukuunottamatta makuaistia - sekin olisi voinut tapahtua, jos olisimme nauttineet viinietikkashotit Jeesuksen saaman katkeran juoman muistoksi. Näin oli käsittääkseni joskus aiemmin lopuksi tehty.

Jo yksin katolinen kirkko tarjoaisi varmasti ekskursiokohteita moniksi vuoksiksi ellei jopa koko elämän ajaksi. Odotankin jo mielenkiinnolla, miten seuraava kerta tulee minua hämmästyttämään ja opettamaan.

Vaalit

Kuinka ihmeellistä ja outoa ja absurdia elämä voikaan olla!

Tänään on palmusunnuntain ja Mikael Agricolan päivän, suomen kielen päivän, lisäksi Suuri Vaalipäivä. Pitkä kampanjoiden kausi hymyilevine ihmisineen, paperiesitteineen, torielämineen ja tarjoiluineen alkaa olla paketissa. Minäkin olen käynyt omaa päättymättömältä tuntuvaa kampanjaani itseni kanssa: äänestääkö vai eikö? Sillä uskokaa tai älkää, minulle äänestäminen ei ole mikään helppo päätös – kaukana siitä! Asiaan sisältyy niin monia kysymysmerkkejä moraalisella ja periaatteellisella tasolla, että osin vastentahtoisestikin harkitsin tämän vaikutuskeinon käyttämättä jättämistä tälläkin kertaa.

Kirjava poliittinen historiani

Poliittista ajatteluani on elämässäni erityisesti leimannut se, että se on ollut lähes jatkuvassa muutoksessa. Olen syntynyt sukuun ja perheeseen, jossa ajattelu on vasemmistolaista. Lukioaikoina tunsin eniten vetoa vihreisiin ja olisin todennäköisesti äänestänyt vihreitä, jos oikeus olisi ollut. Käytin itsestäni nimitystä vihreä anarkisti, vastustin vallitsevia rakenteita ja minulla oli värikkäitä visioita ja mielipiteitä. Myöhemmin hengellisen heräämiseni vaikutuksesta tämä identiteettini romahti, ja ensimmäisissä vaaleissa, joissa minulla viimein oli äänioikeus, päädyin äänestämään tyhjää harkittuani ainakin vasemmistoliittoa ja kokoomusta. Seisoin äänestyskopissa varmaan noin viisi minuuttia mutta en kyennyt tekemään päätöstä. Pelkäsin siihen aikaan olevani vastuussa ehdokkaani vääristäkin tekemisistä, jos hänet valittaisiin.

Tämä ongelma äänestämisen suhteen häipyi ja olenkin sittemmin päätynyt olemaan mukana kristillisdemokraattisessa vaalikampanjassa ja äänestämään kerran perussuomalaisia, mitä en kylläkään enää missään tapauksessa olisi valmis tekemään. Vieläkin käsitykseni muuttuivat, ja tultaessa vuoden 2015 eduskuntavaaleihin en äänestänyt edes tyhjää. Uskoin silloin, että vaikka arvomaailmaltani olen kristitty, olisi väärin pakottaa lainsäädännön kautta kaikki elämään kristillisesti. Päädyin irrottautumaan kaikesta poliittisesta kannanotosta.

Nyt tilanne on jälleen toinen: ajatus "pakottamisesta" ei enää ole minulle niin vastenmielinen. Minulla on kuitenkin edelleen ainakin kaksi minua mietityttävää asiaa, jotka tehokkaasti ovat estäneet käyntiäni vaaliuurnalla.

Demokratia

Olen jo pidemmän aikaa kyseenalaistanut demokratian parhaana mahdollisena valtiomuotona. Leikkimielisesti olen pyöritellyt ajatuksia valistuneesta diktatuurista tai asiantuntijaoligarkiasta. Niihinkin kuitenkin sisältyy omat ongelmansa enkä julistaudu niidenkään kannattajaksi. Koska äänestäminen näkemykseni mukaan olisi hyväksynnän osoittamista demokraattiselle systeemille, en ole varma, voinko jo yksin tästä syystä käyttää ääntäni. Korostan, että minulla ei kuitenkaan ole esittää yhtään varteenotettavaa kilpailijaa demokratialle eikä tämänhetkinen päätarkoitukseni ole sellaista etsiäkään.

Minua eniten häiritsevä seikka demokratiassa on se, että vallankäyttöoikeus on käytännössä annettu lukemattomille sellaisille, joilla ei näkemykseni mukaan ole tarvittavaa asiantuntemusta valtiollisten päätösten tekemiseen. Tämä on tasa-arvon kannalta ymmärrettävä asia, mutta itseäni kuitenkin ehkä piirun verran liikaa haittaava. Minulta voitaisiin kysyä: "Etkö äänestämättä jättämisellä anna enemmän suhteellista kuuluvuutta juuri niille asiantuntemattomille äänestäjille?" Tähän kysymykseen minulla on vastaus.

Asiantuntemus

Minulta itseltänikin puuttuu tarvittava asiantuntemus poliittisten – näissä vaaleissa erityisesti kunnallispoliittisten – päätösten teosta. Minä en yksinkertaisesti tiedä, mikä on parhaaksi kotikaupungilleni. Minulla ei ole kapasiteettia arvioida erilaisia kuntavaaliohjelmia. Usein hyvin erilaistenkin poliitikkojen lupaukset kuulostavat minusta yhtä hyviltä tai yhtä pahoilta. Asia voisi olla toinen, jos enemmän kaupunkipolitiikasta ja esimerkiksi taloudesta, koulutuksesta, palveluista ja luonnosta ymmärtäisin. Mutta en ymmärrä, enkä tämänhetkisen elämänkutsumukseni valossa koe, että minulla on aikaa niihin tarvittavassa määrin perehtyä.

Miksi sitten en vain vastaa vaalikoneeseen sen mukaan, mitä ajattelen, ja äänestä ensimmäiselle sijalle tulevaa henkilöä? Aivan, minulla on henkilökohtainen mielipide useisiin aiheisiin, oli kyse sitten viheralueista, verotuksesta tai kulttuurista. Mutta avain on tässä: tiedostan, että oma mielipiteeni ei välttämättä ole oikea tai tämän kaupungin parhaaksi. Se voi olla osin tunnesyistä muodostunut mielipide, jolla ei ole välttämättä takanaan tarvittavaa tietoisuutta faktoista ja lainalaisuuksista. Minun pitäisi kyetä vastaamaan vaalikoneeseen – ei ensisijaisesti omien mieltymysteni, vaan sen mukaan, mikä ihan oikeasti on hyväksi. Enkä ole tietoisuutta siitä löytänyt. Siten katson, että olisi minun kohdallani epäeettistä suhtautua minulle uskottuun valtaan niin kevytmielisesti, että en kunnolla näkisi vaivaa selvittääkseni, mikä oikeasti on hyväksi, vaan äänestäisin omien prosessoimattomien ajatelmieni mukaisesti. Näen, että äänestämällä tämänhetkisessä tilanteessani saattaisin hyvinkin jopa tietämättäni pahentaa asioita.

Epätyydyttäviä perusteluja äänestämiselle

Minua ei ole filosofisella tai teologisella tasolla tyydyttänyt juuri mikään äänestämiselle yleensä annetuista syistä. Esimerkiksi perustelu, että äänestäminen on kansalaisvelvollisuus, ei vakuuta, koska ymmärrykseni mukaan laissa ei ole säädetty velvoitetta edes käymässä äänestämässä tyhjää. Äänestämisen, vaikka sitten tyhjänkin lipukkeen antamisen, perustellaan myös olevan hyvää siksi, että se on kannanotto demokratian puolesta. Edellä olen jo ilmaissut ajatuksiani demokratiaan liittyen. En vastusta sitä, mutta kaipaisin enemmän filosofisia ja teologisia perusteluja sen puolesta valtiomuotona. Esimerkiksi Raamatusta minun on vaikea löytää demokraattista käytäntöä.

Jotkut saattavat jopa sanoa, että äänestäminen on ainoa keino vaikuttaa. Olen eri mieltä. Jokaisen on mahdollista vaikuttaa ympäristössään yksityisenä ihmisenä, esimerkiksi auttamalla avuntarvitsijoita ja tekemällä hyviä tekoja. Myös raha on voimallinen vaikutuskeino, vaikka ei valitettavasti aina hyvän palveluksessa. Äänestäminen ei ole ainoa keino vaikuttaa poliittisiin päätöksiin, eikä politiikka ole ainoa keino vaikuttaa maailman asioihin. Eräs mahdollinen keino ne toki ovat.

Vielä sanotaan, että kun äänestää, saa oikeuden kritisoida poliitikkojen tekemisiä. Olen miettinyt, mistä tämä perustelu itse asiassa kumpuaa. Minusta mikään ei sinänsä edellytä tuppisuuna olemista poliitikkojen tekemisistä, jos poliitikkojen ohella kritisoi itse äänestysjärjestelmääkin (en väitä itse näin tekeväni). Tuntumani on, että tämä perustelu yksinkertaistaa asioita liikaa. Ihmisillä voi olla useampiakin syitä olla äänestämättä. Jos äänestäminen on jollakulla vaikka vakaumuksellisista syistä poissuljettu mahdollisuus, miksi hän ei saisi kritisoida kaikkea niin paljon kuin huvittaa. Äänestäminen vaikutusmahdollisuutena ei vain hänellä tule kyseeseen.

Monet haluaisivat kansalaisten äänestävän aktiivisesti, ja ymmärrän tämän halun. Toivoisin itse vain kovasti saavani parempaa argumentaatiota äänestämisen puolesta. Usein kohtaan vakuuttamattomien perustelujen lisäksi myös ikävältä tuntuvaa painostusta ja syyllistämistä niitä kohtaan, jotka eivät äänestä. Uskovaiset piiritkään eivät tällaisesta ole vapaita. Retoriikan ja painostamisen sijaan haluaisin vedota meihin kaikkiin: etsitään keskusteluissamme laadukasta argumentaatiota ja hyviä perusteita. Voisin itsekin tällaiset perusteet takanani olla varmempi äänestäjä.

Edellisten kohtien sivuuttaminen

Mainitsemani kaksi syytä, niistä nimenomaan asiantuntemusta koskeva, ovat olleet minulle pähkäilyn aiheita. Periaatteellisena ja pohdiskelevana ihmisenä en mieluusti toimi omaatuntoani vastaan. Ehkä siksi yllättääkin, että todella harkitsin noiden syiden sivuuttamista ja aloin vastailla vaalikoneeseen tämänhetkisen tietämykseni mukaan. Huomasin, että asiantuntemukseni ei ole täydellinen, mutta moneen kysymykseen vastaamiseen katsoin tietämykseni edes välttävän. Ongelmaksi muodostui se, että en teoriassa halua tehdä päätöstäni "sinne päin". Näen, että äänestämisessä on kyse asiasta, jonka vakavuutta ja vastuullisuutta harvoin tiedostetaan. Siten minua haittaa, jos en voi antaa päätökselleni sitä intensiteettiä, joka sille kuuluisi.

Tällä viikolla äänestysasia alkoi vaivata minua yhä enemmän. Eräinä hetkinä palasin vaalikoneeseen ja kuumeisesti täytin sitä uudelleen, kävin jo hyvin lähellä päätöstä, että ehkä sittenkin. Toisina hetkinä taas kaikki syyt olla äänestämättä rävähtivät kasvoilleni niin lujasti, että niille tuntui olevan paha vastata mitään. Olen jutellut monien kavereideni kanssa, joita on ehkä kummastuttanut ja naurattanut minun jääräpäinen kantani. Pystyn eläytymään heidän asemaansa ja ymmärrän hämmästyksen ja keskustelun koomiset piirteet. Mutta jälleen kerran elämässäni on tilanne, jossa juuri kukaan ei näytä kykenevän ymmärtämään minua.

No, minä kuitenkin äänestin. Luit aivan oikein, äänestin. En halua olla kertomatta sitä tässä kirjoituksessa, jotta en johtaisi ihmisiä kokonaiskuvan osalta harhaan. En ole varma, osaanko edes kertoa syitä sille, miksi päädyin tähän ratkaisuun. Ylevin syy ehkä oli se, että koin Jumalan asettaneen minut kaikkien muiden äänioikeutettujen tavoin vallankäyttäjäksi. En halunnut laiminlyödä tuota minulle uskottua valtaa, vaan viisautta rukoillen käyttää sitä parhaan kykyni mukaan. Näin siis hetkellisesti ajattelin, ja oikeutin sillä äänestämisen. Hetkellinen, ehkä vähänkin pidemmällä tarkastelulla perusteettomaksi osoittautuva teologinen ajatus.

Muita syitä olivat varmaan halu kokea yhteenkuuluvuuden tunnetta (lähes kaikki tuttavapiirissäni äänestävät), halu protestoida tiettyjä tahoja ja toimintamalleja vastaan. Tunnepohjaisia, heikkoja syitä. Ehkä sekin vaikutti, että lopulta tulin ajatelleeksi demokraattista päätöksentekoa uudelleen. Onko demokratiassa ylipäätänsä kyse rationaalisuudesta? Jätän tämän kysymyksen ilmaan osaamatta vastata.

Tein siis kompromissin omien periaatteideni suhteen. Kompromissi on ollut kirosana monissa hengellisissä piireissä, joissa olen käynyt, mutta onko se sittenkin joskus sallittua? Jo kävellessäni kotiin äänestyspaikalta ehdin katua ensimmäisen kerran. Mitä jos olinkin aiheuttanut pahaa äänelläni? Olinko vahingoittanut omaatuntoani ja toiminut sen vastaisesti? Jumala sen tietää.

Sikäli kun tämänpäiväinen tekoni tulee piireissäni ilmi, tulen varmaankin kokemaan toisten taholta suurta iloa. He saavat tuntea olevansa voittajia, kun minä kuitenkin lopulta annoin periksi. Itse kuitenkin tunnen turhautumista. Ja olen hämmentynyt, hyvin hämmentynyt siitä, mitä oikein tapahtuu.

Lipsahduksia...

Heh, pitäisikö minun jo huolestua omasta politisoitumisestani? Olen jo tottunut elämään elämää, joka pyrkii kaikin tavoin välttämään kannanottoja siihen, miten asioiden yhteiskunnassa virallisten sääntöjen mukaan pitäisi olla. Kuitenkin olen huomannut viime aikoina itsessäni yhä enemmän valumista kannanottoihin, joita voisi jo pitää poliittisina. Olen yhdessä eksaktissa kysymyksessä ilmaissut kritiikkini, mitä voidaan pitää kannanottona hallituksen harjoittamaan politiikkaan. Halusin myös ottaa ehdolla olevan kaverini vaalimainoksia levitettäväksi (mikä ei kylläkään onnistunut, koska kaikissa läpikäymissäni ovissa luki kielto mainoksille tai ilmaisjakelulle). Olen jatkuvasti eri ihmisten kanssa sen enempää ajattelematta ilmaissut mielipiteitäni esimerkiksi Trumpin ja Putinin toimista. Tämä kaikki, vaikka sanojen tasolla olen edelleen yrittänyt pitäytyä ei-poliittisena ihmisenä. Mutta tarvitseeko minun? Onko tämä vain perusteeton kanta, josta minulla olisi lupa luopua?

Saa nähdä, mihin suuntaan ajatukseni seuraavaksi kehittyvät. Olenko ensi vuoden vaaleissa jo tunnollisesti "kansalaisvelvollisuuttaan" toteuttava kansalainen vai jälleen politiikasta irtisanoutuva omien polkujen mies? Mietin, että olisin tarjonnut viinerin sille, joka saa minut äänestämään, mutta nähtävästi minun pitäisi se tarjota nyt itselleni. Vai Jumalalle? Vai kaikille, joiden kanssa olen livenä tai somessa viime aikoina keskustellut?

Haluan lopulta mennä tässä kysymyksessä siihen suuntaan, mihin ikinä Jumala sitten tahtookaan. En minä halua periaatteesta olla vastarannankiiski ja jääräpää tai pahantahtoisuuttani kiusata ihmisiä kysymyksilläni. Minä vain olen pohtija. En myöskään halua tällä kirjoituksellani kääntää ketään äänestämisen kannattajaa vakaumuksestaan tai varsinkaan tuomita ketään äänestäjää.

Ei kai tässä voi kuin rukoilla esivallan puolesta ja huudahtaa itseni, muiden ja rakkaan kotimaamme puolesta siten kuin kirkossa jälleen tänään laulettiin:

Herra, armahda!

Vierailut eri uskonnollisiin yhteisöihin

Selkeyden vuoksi päätin laatia linkkilistan vierailuistani eri uskonnollisiin yhteisöihin. Samantyyppinen lista ekskursioistani yleisesti kristillisiksi katsottuihin yhteisöihin löytyy täältä.

LISTA

Jehovan todistajat:

Raportti Jehovan todistajien "Raamatullisesta puheesta" ja "Vartiotornin tutkistelusta"

Jehovan todistajien "Seurakunnan raamatuntutkistelu", "Teokraattinen palveluskoulu" ja "Palveluskokous"

Kotitapaaminen Jehovan todistajien kanssa
Jehovan todistajien muistonvietto
Jehovan todistajien haaratoimisto

Muut:

Branhamilaishenkinen tilaisuus

Ekskursio Ruusu-Risti ry:hyn

Ekskursio Neokatekumenaalisen yhteisön messuun

Oli keväinen aprillipäivän ilta, ja jälleen sumu oli verhonnut kaupungin. Kävelin Pasilassa oltuani käymässä juhlissa. Aivan kuin hiljaiset kadut olisivat kätkeneet sisäänsä myös vahvan odotuksen ilmapiirin. Mieleeni kiiri Martin Scorsesen elokuva Silence, jonka olin peräti kahdesti käynyt katsomassa elokuvateatterissa. Siitä lähtien olin miettinyt tuota teologisesti hyvin syvällistä tarinaa jesuiitoista, jotka kamppailivat vainojen, Jumalan hiljaisuuden ja uskosta kiinnipitämisen kanssa. Tämäkin utuinen ilmapiiri muistutti jälleen minua hiljaisuuden elokuvasta sen erään kohtauksen kautta.

Nousin junaan ja aloitin matkan kohti Tikkurilaa. Minulla olisi kohtaaminen sen saman kirkon kanssa, jota 1600-luvun jesuiitatkin Japanissa edustivat. Mutta minkä kontrastin tulisinkaan kokemaan suhteessa tähän apaattiseen ulkoilmaan ja uinumaan vaipuvaan asutuskeskukseen!

Kaverini, jonka kanssa myös Silencen olin käynyt katsomassa, oli ehdottanut minulle ekskursiota neokatekumenaalisen yhteisön messuun. Kerran olin eräässä tällaisessa messussa käynyt, ja se oli suuresti avartanut kuvaani katolisesta kirkosta. Mieluustihan toki menisin uudelleen käymään tällaisessa tilaisuudessa, varsinkin kun se oli tällä kertaa eri paikassa ja koska en aikaisemmasta kerrasta ollut kirjoittanut mitään blogiini.

Neokatekumenaalinen tie syntyi 1960-luvulla Espanjassa, liikkeen käynnistäjiin lukeutuu Kiko Argüello. Liike kohtasi tietääkseni kauan harhaoppisuusväitteitä, mutta on sittemmin viimein saanut myös virallisen hyväksynnän. Suomessakin neokatekumenaalisella yhteisöllä on vakiintunut jalansijansa.

Hissin nappi

Sain kaverini junan kyytiin ja tultuamme Tikkurilaan olikin hyvä, että joku opasti messutiloihin, niihin nimittäin ei todennäköisesti olisi kovin helppoa ummikkona löytää. Saavuimme suuren rakennuskompleksin luo, ja ohitimme usean näkyvällä paikalla olleen oven. Kiersimme kauemmas sisäpihalle, jonne ei olisi vapaa-ajalla tullut mieleenkään mennä. Lopulta saavuimme tavarahissin ovelle, aivan oikein: tavarahissin! Pahaksi onneksi se ei kuitenkaan nappia painamalla toiminut, mikä oli kuulemma odotettavissakin. Kaverini soitti jo tämäniltaiselle papille, joka ei ollut kukaan muu kuin itse Pyhän Henrikin katedraaliseurakunnan kirkkoherra Marco Pasinato. Ei kulunut kauaakaan soitosta kun isä Marco jo kurvasi autolla sisäpihalle. Kun hissi ei toiminut, hän puhui italiaa puhelimeen ja lähti parkkeeraamaan menopeliä. Eipä aikaakaan kun hissi alkoi viimein antaa elon merkkejä, ja muutama nuorukainenkin liittyi seuraamme noustessamme yläilmoihin.
Tulimme käytävään, jossa oli lapsia iloa pitämässä. Pian näin vilauksen lämpimiä värejä erään oven takana, ja astuimme sisään huoneeseen, jonka muitta mutkitta tunnisti kirkkotilaksi.

Tuolit oli aseteltu keskellä olevan alttarin ympärille. Alttarilla oli valkoinen liina, kukkia ja yhdeksänhaarainen kynttelikkö sekä kaksi muuta kynttilää. Tilasta löytyi myös ikoneita, krusifiksi, puhujanpönttö ja salin takaosassa erään kuvan alla oikein koristeellinen istuin. Ihmisiä oli muutama kymmen, pääasiassa ulkomaalaistaustaista väkeä.

Pian alkoi musiikki, joka tässä tilaisuudessa säestettiin useammalla kitaralla ja rummulla. Sävelmän aikana isä Marco, nyt pukeutuneena violettiin messukasukkaan, asteli joukkoomme ja käytyään alttarilla meni koristeellisen tuolin luo. Hän sanoi alkusiunauksen ja ihmiset tekivät ristinmerkkejä.

Luterilaisen messun johdanto-osaa vastaava osa oli tässä messussa melkoisen lyhyt, mieleenjääneenä osana oli synnintunnustus, mutta monia muita tuttuja elementtejä ei ollut. Sen sijaan "sanaosa" oli pidempi jakso, joka monilta osin muistutti totuttua: kaksi lukukappaletta (Vanhasta ja Uudesta testamentista) sekä evankeliumiteksti, näiden välissä musiikkia, ja lopulta saarna ja uskontunnustus. Tälle messulle omalaatuisiakin osia kuitenkin löytyi. Esimerkiksi ennen lukukappaleita toinen henkilö kuin lukija puhui lyhyesti tekstiin johdattelevia sanoja. Evankeliumiteksti, jonka luki itse isä Marco, oli omiin korviini huomattavan pitkä: se sisälsi koko Lasaruksen kuolleistaherättämiskertomuksen. Pituus tosin ei välttämättä erityisesti liittynyt tähän tilaisuuteen. Evankeliumin jälkeen oli sana vapaa siinä mielessä, että ihmiset saivat jakaa toisilleen sitä, mitä tekstistä oli noussut. Monien sanottua sanottavansa oli isä Marcon saarnan vuoro.

Ja se oli toden totta eloisa saarna. Puhuja oli selkeästi innoissaan tekstistä eikä hiljaista hetkeä puheen aikana juuri tullut. Jeesus olisi voinut parantaa Lasaruksen muttei tehnyt niin vaan tapahtui jotain suurempaa: Hän herätti Lasaruksen tämän jo kuoltua, mikä tunnetaan viimeisenä hänen Johanneksen evankeliumissa kuvatuista seitsemästä suuresta ihmeteostaan. Samoin meidän elämämme vaikeuksissa Jumala voi haluta tehdä jotain suurempaa. Sana "mahtava" toistui usein saarnan aikana, ja olihan se italialainen aksenttikin puoleensavetävä. Pidin saarnasta niin retorisesti kuin sisällöllisesti.

Kun uskontunnustus oli toteutettu kysymys ja vastaus -menettelyllä, kääntyi katse yhä enemmän kohti ehtoollista. Tämä osio muistutti myös paljon luterilaista versiota. Huomioni kiinnittyikin erityisesti musiikkiin, joka viimeistään tässä vaiheessa osoitti monipuolisuutensa ja voitti minut puolelleen. Ainakaan minä en osannut olla ajattelematta Espanjaa kuunnellessani noita sointuja. Välillä äänenvoimakkuus kohosi suureksi, välillä tavoitti toisia vivahteita hiljaisempana. Kyse ei ollut mistä tahansa rämpyttelystä, vaan oikeasta musiikillisesta taidosta. Säestys pelasi yhteen hyvin myös isä Marcon laulamiin osuuksiin, joista minuun vetosivat erityisesti ehtoollisen asetussanat. Ne eivät olleet sanasta sanaan kuin Raamatussa, mutta sisältö oli sama, ainoastaan ilmaistu persoonallisella tavalla. Papista tuli hetkellisesti mieleen Kristus viimeisellä ehtoollisella.

Mielenkiintoinen piirre messussa oli "Herran rauhan" toivottamisen tapa. Luterilaisissa piireissähän tämä toivotus yleensä hoidetaan – jos sitä ensinkään kirkkokansan parissa on – kättelemällä paria vierustoveria. Täällä kuitenkin annettiin poskisuudelmia ja aikaa oli varattu roimasti niin, että enemmänkin ehti halutessaan kierrellä ihmisten parissa.

Ehtoollinen jaettiin siten, että isä Marco kiersi penkkirivit läpi ja antoi ensiksi palan leipää jokaiselle osallistuvalle. (Jos huomasin oikein, hänen aiemmin tilaisuuden aikana murtamansa leivänpalojen määrä oli täsmälleen sama kuin ehtoolliselle osallistuvien määrä.) Minut, joka en ole katolilainen, siunattiin. Kun leipä oli jaettu, se nautittiin yhtäaikaa. Viinin puolestaan jokainen nautti maljan tullessa kohdalle.

Messun lopulla tuli vielä ilmoitusasioita ja lopulta isä Marco poistui taakse, mistä oli tilaisuuden alussa tullutkin. Loppusävelmän aikana oli aiemmalla vierailullani tanssittu juutalaista tanssia alttarin ympäri, mutta nyt sitä ei tehty, ilmeisesti paastonajan vuoksi. Vielä jonkin aikaa viivyimme kaverini kanssa, mutta pian oli jo aika joutua juna-asemalle.

Alue, jossa messu järjestettiin

Ennen messua isä Marco oli kutsunut minut takahuoneeseen, jossa hän kertoi messun luonteesta ja pyysi minua olemaan tekemättä muistiinpanoja. Hän muistutti messussa omia ajatuksiaan jakavien ihmisten kunnioituksesta mutta myös korosti osallistumisen tärkeyttä: messu ei ole teatteriesitys. Näin sanoen hän nosti mieleeni kysymyksen, jota olen silloin tällöin ekskursioideni kanssa pohtinutkin: useimmiten kun olen ekskursiolla, se tavallaan verottaa minulta yhden tilaisuuden, johon olisin voinut myös kokosydämisemmin ja hengellisemmin osallistua. Aika kuluu juurikin muistiinpanojen tekemiseen sen sijaan että keskittyisin hengelliseen osallistumiseen. Aloinkin miettiä mahdollisuuksia yhdistää nämä kaksi ulottuvuutta: osallistumisen ja observoimisen.

Tällä kertaa kuitenkin noudatin kirkkoherran pyyntöä enkä kirjoittanut tilaisuuden aikana. Messu sai minut miettimään oman elämäni senhetkisiä asioita, joita Silence-elokuvakin kykenee sanoittamaan. Kaiken kaikkiaan oli neokatekumenaalinen messu jälleen omintakeinen kokemus, vaikka yllätyksen elementti ei niin suuri ollutkaan kuin aiemmalla kerralla. Musiikki aukeni minulle uudella tavalla, ja sitä tekee mieli kuunnella muulloinkin. Isä Marcon saarnatessa en osannut olla ajattelematta yhteisiä piirteitä paatoksellisten helluntaisaarnaajien kanssa. Messun osallistavuus oli jotain, mistä erityisesti pidin.

Monilla on katolisen kirkon jumalanpalveluksista suurinpiirtein se kuva, että niissä pappi vain puhuu jotain latinaksi. Mutta totisesti tuon kirkon hengellisyys on paljon, paljon muutakin.

Ekskursio anglikaaniseen jumalanpalvelukseen

Kaupungissa oli tiheähkö sumu, kun matkasin jälleen uudelle ekskursiolle. Tällä kertaa kohteenani oli Mikael Agricolan kirkko Etelä-Helsingissä. Tuo jylhä rakennus on jotain perinteisen ja modernin kirkkoarkkitehtuurin väliltä. Koko ilmestys on vavahduttava, kun sen ensi kerran näkee: taivaita hipova piikkimäinen torni on maassamme poikkeuksellisen korkea, ja muutenkin rakennus on ikään kuin "autoritäärinen". Jos se olisi ihminen, se varmaankin vangitsisi katseet kookkaudellaan ja ylväydellään piittaamatta juurikaan siitä, mitä ympärillä olevat ajattelevat. Usva vielä tänä aamuna erityisesti tehosti rakennuksen arvovaltaa.

Jopas nyt meni esteettiseksi makusteluksi... Joka tapauksessa olin menossa tähän luterilaiseen kirkkoon, mutta en luterilaiseen tilaisuuteen. Suomalainen anglikaaninen yhteisö nimittäin saa pitää omia englanninkielisiä jumalanpalveluksiaan näissä tiloissa normaalin kymppimessun aikaan. Myöhemmin sunnuntaina kirkko on sitten yleensä myös luterilaisessa käytössä.

Anglikaanisuus on omintakeinen reformaation aikana 1500-luvulla syntynyt tunnustuskunta, jonka alkuhistoriasta usein muistetaan Englannin kuningas Henrik VIII ja hänen halunsa erota vaimostaan. Paavi ei tätä sallinut, joten itsenäinen anglikaaninen kirkkokunta sai alkunsa. Nykyisin anglikaanisuus on levinnyt ympäri maailmaa, mutta on edelleen keskeinen nimenomaan Englannissa.

Anglikaanisista tilaisuuksista minulla on kaksi aiempaa kokemusta. Ensimmäinen lienee ollut Madeiralla, jossa lomaillessani pistäydyin erään kerran paikallisessa Igreja Inglesassa englanninkielisessä rukoushetkessä. Toinen kerta on muistaakseni parin vuoden takaa, jolloin kävin tässä samaisessa Mikael Agricolan kirkossa samassa tilaisuudessa. Suuria yllätyksiä en siis tällä ekskursiolla kokenut, mutta oli edellinen sen verran painunut unholaan, että osasin ikään kuin ulkopuolisena panna merkille monia asioita.

Kirkossa sain jumalanpalveluksen kaavan ja Common Praise -kirjan. Istahdin alas kohtuullisen eteen mutta kuitenkin niin taakse, että saatoin tehdä muistiinpanoja. Väkeä ei ollut paikalla massoittain: muutama kymmenen pääasiassa keski-ikäistä tai tämän iän ylittänyttä kokoontui istumaan penkkeihin. Kirkon katto oli korkealla ja tilassa huomion kiinnittivät holvimaiset muodot ja pylväät. Niin vaikuttava kuin tämä rakennus onkin ulkoa päin, ei se sisätilaltaan kuulu lempikirkkoihini. Itseeni vetoaisi etenkin suurempi valoisuus.

Jumalanpalvelus alkoi mielenkiintoisesti, kun jostain kajahti huuto: "Let us proceed in peace". Siihen vastattiin: "In the name of Christ, Amen!" Seurasi alkuvirsi, jonka olisin löytänyt paremmin, jos olisin älynnyt katsoa käsiohjelmaa kirkon numerotaulun sijaan. Kuten luterilaisessakin messussa, myös tässä sanottiin aluksi vuorotervehdys mainiten kolminaisuuden persoonat. Pappina oli suomalainen, joka kuitenkin puhui hyvin englantia. Jumalanpalveluksen johdanto-osa sisälsi rukousta, hiljaisuuden, synnintunnustuksen ja -päästön, Kyrien sekä osan päättävän rukouksen. Sellaisenaan rakenne oli tässä osassa siis hyvin lähellä luterilaista. Poikkeavaa oli, että lähes koko tämän johdanto-osan ajan kirkkokansa seisoi.

Seuraavassa Jumalan sanalle omistetussa osassa luettiin aluksi ensimmäinen lukukappale Vanhasta testamentista, ja pistin merkille, että teksti oli eri kuin mitä ev.-lut. kirkko käytti sinä sunnuntaina. Lukukappaleen jälkeen oli psalmin (nro 121) vuoro. Merkillepantavaa oli sen sijoittaminen tähän johdanto-osan sijasta. Psalmin jälkeen tuli toinen lukukappale, joka oli Roomalaiskirjeestä. Kummankin kappaleen jälkeen sanottiin perinteitä kunnioittaen tekstien olevan Jumalan sanaa.

Lukemisen jälkeen oli vuorossa päivän virsi, jota noustiin laulamaan seisten. Se oli otsikoitu: Immortal Love for ever full. Virren jälkeen lausuttiin ylistyssanoja ja jälleen sanat: Herra olkoon teidän kanssanne. Sitten oli evankeliumin vuoro, se oli kohdasta Joh. 3:1–17, jossa kerrotaan Jeesuksen keskustelusta fariseus Nikodemoksen kanssa. Kun oli sanottu: "Tämä on Herran evankeliumi", saatiin istua saarnan ajaksi. Puhe käsitteli uskon ja tieteen välistä suhdetta, joka on tänä päivänä yleinen aihe monissakin piireissä. Saarnan loputtua oli aika jälleen nousta, kun oli uskontunnustuksen vuoro. Tunnustuksena käytettiin pidempää Nikean tunnustusta, josta halutessaan sai jättää pois niin kutsutun filioque-lisäyksen. Filioque merkitsee "ja Pojasta", joka lännen perinteessä lisättiin tunnustukseen kuvaamaan sitä, miten Pyhä Henki lähtee sekä Isästä että Pojasta. Idän mukaan taas Pyhä Henki lähtee Isästä eikä lisäystä käytetä.

Vielä oli sanaosassa mukana esirukous, jossa muistettiin muun muassa kirkkoja ja Suomen maata. Tästä edettiin ehtoollisosaan, joka aloitettiin Roomalaiskirjeen viidennen luvun ensimmäisillä jakeilla. Tälle tilaisuudelle oli muutenkin ominaista tiettyjen Raamatun jakeiden lausuminen eri kohdissa. Herran rauhaa saatiin toivottaa toisille kädestä pitäen, ja tämä osuus kesti kauemmin kuin yleensä luterilaisessa kirkossa. Minuakin tuli kättelemään moni omalta paikaltaan poistuen, mukaan lukien muistaakseni myös pappi. "Peace be with you", sanoimme.

Musiikki alkoi, ja sen aikana valmisteltiin ehtoollispöytä. Uhrivirren aikana kerättiin kolehti tukemaan ilmeisesti paikallisen Chaplaincyn ("kappalaiskunnan"?) missiota. Pappi sanoi kaksi "Blessed are you" -alkuista rukousta, ja kolmannessa pyysi, että voisimme olla osallisia Jeesuksen ikuisen elämän taivaallisesta juhla-ateriasta. Sitten sanottiin jälleen: Herra olkoon teidän kanssanne.

Seurasi lukuisia luterilaisesta ympäristöstä tuttuja elementtejä, kuten prefaatiorukous ja Pyhä-hymni sekä Isä meidän -rukous ja Jumalan Karitsa -hymni. Näin jälkikäteen huomaan, että olin unohtanut kirjoittaa muistiinpanoihini, missä vaiheessa ehtoollisen asetussanat tarkalleen sanottiin. Itse ateria nautittiin joka tapauksessa lyhyiden kutsusanojen jälkeen.

Olin huomaavinani, että yhtäpitävästi katolisen käytännön kanssa ehtoollisen toimittaja otti ensin itse ehtoollista. Hänellä oli avustaja, jonka kanssa hän tuli jakamaan ehtoollista seisaaltaan keskikäytävän kohdalle. Koskapa anglikaanisella kirkolla on ehtoollisyhteys muun muassa Suomen ev.-lut. kirkkoon, saivat luterilaisetkin halutessaan käydä ehtoollisella. Ainakin tällä kertaa leivän ja viinin nauttimisessa käytettiin intinktioksi kutsuttua menetelmää, jossa ensin saatu ehtoollisleipä "dipataan" viiniin ja sitten nautitaan.

Ehtoollisen jälkeen laulettiin "Post-Communion Hymn" ja luettiin Joh. 3:15. Hiljaisuuden jälkeen ensin rukoili pappi yksin ja sitten kaikki yhdessä seisten. Tämän jälkeen pappi siunasi kirkkokansan ja lyhyesti esiin tuotiin muutamia ilmoitusasioita. Kun tarvittava oli sanottu, sanottiin lähettämissanat ja laulettiin "Recessional Hymn". Se oli minusta ensimmäinen virsi, joka oli kohtuullisen helppo laulaa. Paitsi että täällä käytettävät sävelmät ovat minulle hyvin tuntemattomia, oli nuotit painettu kirjaan erilleen sanoista, mikä vaikeutti lauluun yhtymistä. Mutta harjoitus tekee mestarin, ja muutaman laulukerran jälkeen oppiminen olisi varmaankin jo helpompaa.

Kaiken lopuksi saimme kuulla viulua erään eteen saapuneen henkilön soittamana. Noustuani ja lähdettyäni kättelin pappia, joka toivotti minut tervetulleeksi alakerran kirkkokahveille. Krypta olikin minulle tuttu paikka monista opiskelijatilaisuuksista. Siemailin kahvia suuremmin juttelematta kenenkään kanssa, mutta tulin silti ajatelleeksi, kuinka kohteliaita ja sydämellisiä ihmisiä täällä onkaan. Oli jo itsessään mukava kulttuuriekskursio kuunnella hienostunutta brittiaksenttia, mutta minulla on vahva tunne, että ystävällistä puhetta ei tullut vain muodon vuoksi.

Anglikaanisuus näyttäytyy minulle yhtäältä tunnustuskuntana, joka on jossain luterilaisuuden ja katolisuuden välimaastossa. Toisaalta se on myös suuntaus, jonka sisään mahtuu paljon hyvinkin erilaisia perinteitä: suurelle yleisölle kohtuullisen tuttu saattaa olla jako korkea- ja matalakirkollisuuteen. Anglikaanisuus on etenkin Suomessa niin pieni vähemmistö ja elämässäni muutenkin niin pieni osatekijä, että en ole tullut paneutuneeksi siihen koskaan syvällisemmin. Ehkä siksi anglikaanisuuden "sisin olemus" on minulta vielä jossain määrin oivaltamatta. Well, that indeed could be yet another excellent study, I might say!

Kokemuksia teologian opiskelusta 15: Kandiloppusuora häämöttää!

Kolmannen vuoden kolmas periodi.

Voisin sanoa, että lukuvuoden alussa koettu ahdistus työmäärän paljoudesta ja jaksamattomuus pistää toimeksi ovat pikkuhiljaa kolmannen periodin aikana murtuneet. Tämä jakso oli hyvin työläs ja sisälsi jälleen muutamia viime tingassa tehtyjä hommia, mutta kaiken kaikkiaan kyseessä oli mukava vaihe opinnoissani. Kanditutkinto häämöttää jo lähellä edessäpäin!

Eksegetiikka: Proseminaari: Jumalan valitut luomisesta Jeesus-liikkeeseen sekä Yleisopinnot: Aineopintojen HOPS

Viime periodia kuvaillessani kandidaatintutkielmani aihe oli jo kohtalaisen selvä, mutta itse kirjoittamista ei ollut vielä tapahtunut, ja suunnittelukin oli alkutekijöissään. Joululomalla en jaksanut paljoa aiheen eteen vaivaa nähdä, ja niin minulla tuli taas hieman kiire, kun yritin palauttaa ensimmäisen vedoksen ajoissa. Tuskailin paljon sen kanssa, mitä aion sanoa, mihin keskittyä ja missä järjestyksessä esittää asiat. Tuntui, että en oikein saanut otetta tutkielman teosta. Mutta sitten, yhtenä iltana eräässä kantakahvilassani muuan eksegeettisen kirjan äärellä koin "valaistumisen". Ikään kuin yhtäkkiä olisin vain täydellisesti ymmärtänyt Roomalaiskirjeen lukujen 9–11 Israel-teologian! Kaikki palaset tuntuivat loksahtavan kohdalleen, kaikkiin aiempiin kysymyksiini ja empimisiini tuntui tulevan vastaus. Kirjoittaminen sai alkaa toden teolla ja ensimmäisessä opponoitavassa versiossa oli jo paljon sisältöä, vaikka se ei vielä läheskään kokonainen tutkielma ollut.

Ensimmäisessä vaiheessa seminaariryhmämme tapasi kaksi kertaa, joista kummallakin käsiteltiin neljä työtä. Rakenne oli seuraavanlainen: ensin tutkielman laatija sai sanoa alkumietteitään ja sitten pääopponoijana toimiva ryhmäläinen esitti oman palautteensa, sekä kehuja että parannusehdotuksia. Tämän jälkeen oli muidenkin ryhmäläisten vuoro esittää lyhyemmin kommenttejaan, ja lopulta ohjaaja täydensi vielä omia huomioitaan tarpeellisessa määrin. Koin saamani palautteen hyödylliseksi. Se ohjasi hyvin tutkielmaani toivottuun suuntaan ja auttoi minua ajatusteni prosessoimisessa.

Minulla oli vain kaksi viikkoa aikaa täydentää tutkielmaani seuraavaa opponointia varten enkä ehtinytkään edes vastata kaikkiin palautteessa olleisiin parannusehdotuksiin. Sain kuitenkin kasaan tutkielmani keskeisen rakenteen ja jo nyt siitä hahmottuu erittäin selkeästi eräänlainen punainen lanka tai "tarina". Toisessa opponoinnissa kutakin työtä käsiteltiin lyhyemmin eikä erillistä pääopponoijaa ollut. Palaute oli jälleen hyvää eikä päälinjojani tyrmätty. Yksi keskeinen huomioitava seikka työssäni liittyy eri kirjallisiin tasoihin. Minun tulee selkeästi aina muistaa erotella toisistaan esimerkiksi seuraavat lauseet:

1. Abraham uskoi Messiaaseen.
2. Paavalin mukaan Abraham uskoi Messiaaseen.
3. Tutkijan X mukaan Paavalin mukaan Abraham uskoi Messiaaseen.

Tässäpä sitten onkin haastetta muotoilla tekstiä sujuvaksi! Lisäksi minun tulee hyödyntää tutkimuskirjallisuutta vielä paljon laajemmin kuin tällä hetkellä olen tehnyt. Mielessäni onkin paljon erikielisiä kirjoja, joita en vain ole vielä ehtinyt käyttää. Ne lienevät hyvinkin tarpeen, sillä nyt tutkielmani on jopa liikaa erään yksittäisen tutkijan varassa.

Hoksasin kolmannessa periodissa yhä selvemmin, miten huono suunnittelija olen. Tutkielmani hahmottui jatkuvasti sitä mukaa, kun kirjoitin sitä eteenpäin. Myös keskeiset löydökseni saivat sujuvasti muodon kirjoitusprosessin aikana.

Mikä sitten on väitteeni tai keskeinen tutkimustulokseni? Lyhyesti voidaan sanoa, että lähestyn aihetta "kahden Israelin teologian" kautta. Minusta tuntuu loogiselta erottaa Paavalin ajattelussa toisistaan etninen Israelin kansa ja niin kutsuttu "tosi Israel", johon kuuluu ja on aina patriarkoista asti kuulunut vain osa etnisestä Israelista. Siksi sitä voidaan kutsua myös jäännökseksi. Toinen nimitys on lupauksen lapset, sillä "tosi Israeliin" kuuluvaksi pääsee uskomalla Jumalan lupaukseen. Tuon uskon antaa Jumala valintansa mukaan. Tullaan kysymykseen ennaltamääräämisestä, ja ehkä osin yllätyksekseni löysin Roomalaiskirjeen luvusta 9 hyvin suvereenin Jumalan ja hyvin passiivisen ihmisen. En sano, että kannattaisin kalvinistista kaksinkertaista ennaltamääräämistä (jossa Jumala määrää ennalta toiset pelastukseen ja toiset kadotukseen), muun Raamatun perusteella tyydyn ainakin toistaiseksi pitämään yksittäisen ihmisen pelastumista jonkinlaisena mysteerinä. Yksinkertaisen ennaltamääräämisen (jossa Jumala määrää ennalta pelastuvat, mutta ei määrää ketään kadotukseen) suhteen emmin yhä enemmän: minusta näyttää, että se tosiasiassa ei voi olla johtamatta joko kaksinkertaiseen ennaltamääräämiseen tai siihen, että Jumala valitsee pelastuvat jonkin näissä itsessään olevan syyn perusteella.

Kanditutkielmaan ja seminaariin liittyi kiinteästi tiedonhankintaosio, joka suoritettiin verkossa. Käytännössä siis Moodle-alustalta löytyi sarja kysymystenttejä ja muutama keskustelupalsta, jonne omasta kandista sitten jotain sai kirjoittaa. Tiedonhankintaosiossa piti myös opetella käyttämään niin kutsuttua viitteidenhallintaohjelmaa.

Proseminaarin yhteydessä suoritettiin myös viimeinen osio HOPSista (Henkilökohtainen opintosuunnitelma) eli Aineopintojen HOPS. Yksinkertaisuudessaan suoritus koostui esseen kirjoittamisesta, suunnitelmalomakkeen täytöstä sekä keskustelusta proseminaariohjaajan kanssa. Esseessä pohdiskelin tulevaisuudennäkymiäni sekä maisterivaiheen opintoja. Tutkintorakenne uudistetaan piakkoin, ja olenkin itse kiinnostunut tekemään maisterintutkintoni uuden rakenteen mukaisesti. Vanhasta se eroaa esimerkiksi lyhyemmän gradun ja teemoittaisemman lähestymistavan kautta. Kandidaatintutkielmani aion suorittaa vanhan rakenteen mukaisesti ja laskin vielä kertaalleen minulta vielä puuttuvat opintopisteet. Totesin, että kaiken pitäisi olla kohdallaan.

Kirkon ja uskonnollisten yhteisöjen tehtäviin painottuvat soveltavat opinnot, valmentava jakso

Minulta itse asiassa jäi kirjoittamatta tämän vuoden ensimmäisen periodin kohdalla, että suoritin silloin myös kirkkolaulun opintoja. Itse asiassa koko lukuvuoteni alkoi noin kuudella tunnilla kirkkolaulua. Siellä me harjoittelimme messun eri osia esimerkiksi siten, että sali jaettiin kahtia ja toinen puoli toimi liturgina laulaen: "Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen", kun taas toinen vastasi: "Aamen, aamen, aamen." Lauloimme myös jonkin verran virsiä ja katsoimme, mitkä virret sopivat mihinkin toimituksiin.

Kirkkolaulu liittyi laajempaan soveltavien opintojen kokonaisuuteen, joka kulkee nimellä I praktikum tai "ykkösprakkarit". Näiden lisäksi on ainakin vanhassa tutkintorakenteessa opintoihin kuulunut vielä II praktikum sekä harjoittelujakso, jotka luetaan maisterivaiheen opintoihin. Monet suorittavat tästä huolimatta harjoittelun jo kolmannen vuoden keväällä, mihin ratkaisuun en itse kuitenkaan päätynyt. Ajattelin noin vuoden kuluttua hoitaa oman harjoitteluni, ja uuden rakenteen mukaisesti se lienee tähänastista pidempi.

No, kolmannessa periodissa olivat omalla kohdallani vuorossa I praktikumin loput opinnot, jotka koostuivat kolmesta osasta: uskontokasvatus, jumalanpalveluselämä sekä sielunhoito. Jokainen näistä kolmesta suoritettiin pääasiassa saman noin kaksitoistahenkisen ryhmän kanssa lukuunottamatta jumalanpalveluselämän ja sielunhoidon yleisempiä luentoja, joissa oli paikalla myös muita samaan aikaan soveltavia suorittavia. Kurssin ohjaaja oli joka osiossa omansa. Koska kuitenkin valtaosin opiskelimme saman porukan kesken, ehti ryhmä muodostua tiiviiksi ja siihen syntyi ryhmähenki.

Se henki oli mielestäni hyvä. Vaikka uskontokasvatuksen, jumalanpalveluselämän ja sieluhoidon luennot olivat usein peräkkäisinä päivinä aamukahdeksasta kello kahteentoista, ei niille ollut lopulta niin tuskastuttavaa tulla kuin voisi aluksi kuvitella. Minusta meillä oli kaiken kaikkiaan kiva ryhmä, jossa työskentely onnistui hyvin ongelmattomasti – lähes kaikki kurssin suoritukset olivat ryhmätöitä. Joukossa oli mukana joitakin hyvin tuntemiani henkilöitä, toisia hieman vähemmän tuttuja ja myös sellaisia, joita en lainkaan tuntenut ennalta. Väittäisin, että kaikkiin pääsin tämän intensiivisen kurssin aikana tutustumaan paremmin, ja nautin siitä. Jotenkin ryhmään sattuivat juuri sellaiset ihmiset, jotka muodostivat dynaamisen kokonaisuuden.

Itse suoritukset olivat monimuotoisia. Pedagogisia teemoja käsittelevässä uskontokasvatuksessa jakaannuimme pareiksi, joista jokaisen piti tehdä neljä tehtävää: ryhmäyttämisharjoitus, yksi teoreettisempi ja yksi soveltavampi opetustuokio sekä jokin rippikouluun liittyvä opetus. Minä ja parini pidimme esimerkiksi lyhyen ryhmäyttämisharjoituksen antamalla ihmisten valita Dixit-pelin kortit, joiden avulla he voivat kertoa keväästään. Teoreettisemman opetuksen pidimme kristinuskoon perehdyttävästä aikuiskatekumenaatista ja soveltavammassa kävimme läpi Laupias samarialainen -kertomuksen legoukkeleiden ja -palikoiden avulla kertoen. Pidimme loppuvaiheessa rippikouluoppitunnin, mistäs muustakaan kuin synnistä! Kolmesta pidemmästä tehtävästä tuli etukäteen laatia myös suunnitelmat.

Jumalanpalveluselämän luennoilla pääsimme toteuttamaan messuharjoituksia, tällä kertaa kuitenkin jakaannuimme kolmeen 4–5 henkilön pienryhmään. Jokaisen pienryhmän tuli järjestää kaksi harjoitusmessua, joiden lisäksi koko ryhmän kesken järjestimme myös kaksi harjoitusmessua, toisen kurssin alussa ja toisen sen lopussa. Kävimme tarkemmin läpi myös ehtoollisliturgiaa ja luimme kirkossakäymistä koskevaa kirjallisuutta.

Harjoitusmessut järjestettiin kampuksen uumenista löytyvässä pienessä kappelissa. Ehtoollinen jätettiin luonnollisesti pois, samoin joitakin siihen liittyviä liturgian osia, mutta muuten pyrimme kohtuullisen autenttiseen messun kulkuun, kirkollista rekvisiittaa ja liturgisia vaatteita myöten. Meitä oli kanttorin hommissa avustamassa myös asiantunteva muusikko. Harjoituksia edelsivät suunnittelupalaverit, joiden pituus saattoi venyä moninkertaisesti itse jumalanpalveluksia pidemmäksi.

Meidän ryhmällemme lankesi järjestää luomakunnan sunnuntain perhemessu ja 20. sunnuntain helluntaista jälkeisen viikon viikkomessu. Viimeinen, kaikille yhteinen harjoitus oli kiirastorstain messu, joka sisältää paljon erityisiä osia. Itse pääsin toimimaan liturgina monessakin eri messun osassa sekä kerran myös saarnaamaan (muistin jälleen, miksi saarnaaminen todellakin on minun juttuni). Päälle sain joka kerta vetää valkoisen alban.

Sielunhoidon ryhmissä työtä oli ehkä hiukan vähemmän: siellä jakaannuimme jälleen pareiksi tai kolmen hengen ryhmiin ja meidän tuli niissä kirjoittaa tietystä aiheesta (meillä se oli masennus) teoriapainotteinen essee sekä tapauskertomus, jossa rakennettiin kuvitteellinen aihetta sivuava keskustelu sielunhoitajan ja hoidettavan välille. Tapauskertomuksen pääsimme luennoilla draamallisesti esittämään, ja tiedollisen puolen toimme esille opetustuokioiden ja keskustelujen kautta. Lisäksi luennot sisälsivät erillisiä harjoituksia. Eräs oli kuunteluharjoitus, jossa jakaannuimme pareiksi ja kerroimme toisillemme elämässämme sattuneen tapauksen, joka sitten kuuntelijan piti pyrkiä toistamaan mahdollisimman tarkasti ensin hiljaa sitä kuunneltuaan.

Kaikissa kolmessa osiossa pitkälti me opiskelijat olimme äänessä ja saimme itse tekemällä oppia, ja monessa suhteessa me myös opetimme toisiamme. Ohjaajat olivat aina paikalla, ja antoivatkin meille tarpeellista palautetta. Kurssin aikana opin valtavasti etenkin uskontokasvatuksesta ja sen eri menetelmistä, jotka olivat minulle entuudestaan uppo-outoja. Myös messun rakenne selkeni ja pian ehkä jo muistan sen ulkoa. Keskeisenä kysymyksenä mieleeni jäi pyörimään se, miten saada jumalanpalveluksesta samaan aikaan perinteitä kunnioittava ja ajan ja paikan huomioon ottava. Sielunhoidossa minulle avautui entistä enemmän kyseisen alan haasteellisuus.

Ehkä erikoisin piirre prakkareissa oli avoin tunnustuksellisuus ja hengellisyys. Sekä uskontokasvatuksessa että etenkin messuharjoituksissa me rukoilimme ja lauloimme, opetimme Jumalasta ja rohkaisimme toisiamme uskomaan Häneen. Papeiksi pyrkivien opiskelijoiden voi lähtökohtaisesti olettaa omaavan kristillisen vakaumuksen, mutta on mielestäni silti tavattoman mielenkiintoista, että yliopistossa järjestetään kursseja, joilla me harjoitamme uskontoa. Muutoin kun yliopistolla saatetaan suhtautua hyvinkin varauksellisesti uskonnonharjoitukseen sen tiloissa ja tunnustuksellisuus halutaan pitää erillään akateemisuudesta. Vai onko prakkareissa oletuksena se, että opiskelijat vain lukevat tietyt rukoukset ja laulavat tietyt sanat tarkoittamatta niitä, vain harjoituksen vuoksi. En usko. Miettimään jäinkin koko yliopistosysteemisen sisäistä johdonmukaisuutta tämän kysymyksen suhteen.

Minua ei kristittynä lainkaan haitannut hengellisyyden harjoittaminen tällaisessa viitekehyksessä: oli päinvastoin mukavaa ja virkistävää aloittaa päivät yhteisellä rukouksella. Silläkin uhalla, että ärsytän jotakuta, voisin jopa linjata, että akateemisuus ja tieteellisyys eivät aina ja kaikkialla välttämättä kärsi, jos läsnä on samaan aikaan tunnustuksellisuus tai ylipäätänsä jokin ideologia.

Ylipäätään voin sanoa, että juuri praktikumit olivat huomattavasta työmäärästään huolimatta yksi hauskimmista kursseista, joita olen teologitaipaleellani käynyt. Jotain niin toisenlaista, jotain niin avartavaa, jotain niin erilaisella tasolla miellyttävää.

Latina

Vielä lopuksi hieman lisää latinan vaiheita. Opiskeluni ovat tämän kielen osalta soljuneet tuttuja latuja. Olen käynyt ahkerasti luennoilla, omaksunut asioita verraten nopeasti, ja pitänyt hauskaa vaivaamalla kielellisiä aivosolujani (ja opettajaa) spesifeillä kysymyksillä, jotka eivät suoranaisesti välttämättä liity siihen, mitä juuri käsittelemme. Viihdyn tunneilla edelleen, niissä on sopivasti uutta asiaa, harjoitteita sekä kevennyksiä kuten videoita. Opettaja on osaava ja muutenkin huipputyyppi. Vieläpä se tila, jossa luennot pidetään, miellyttää minua. (Koen tilat ja huoneet toisinaan jostain syystä hyvin voimakkaasti kielteisinä tai myönteisinä enkä ole vielä hoksannut täsmällistä syytä sille).

Kolmannessa periodissa jouduin prakkareiden vuoksi käymään puoliksi eri latinan ryhmässä kuin normaalisti: kätevää, että se onnistui! Samaisten prakkareiden kahdeksan aamujen ansiosta torstaiset kymppilatinat eivät enää tuntuneet juuri miltään, vaikka alkulukuvuodesta ne vaikuttivat joskus niin ylitsepääsemättömiltä.


Olen laskenut, että minua erottaa kandidaatintutkinnosta enää viisi asiaa, jotka ovat latina, heprean jatkokurssi, kivijalkakurssin B-osan essee, Jeesus-liikkeestä kristinuskoksi -kurssin puuttuvat kolme opintopistettä sekä kandidaatintutkielma ja siihen liittyvä kypsyysnäyte. Siinä sitten taitaisi olla kaikki!