Ekskursio anglikaaniseen jumalanpalvelukseen

Kaupungissa oli tiheähkö sumu, kun matkasin jälleen uudelle ekskursiolle. Tällä kertaa kohteenani oli Mikael Agricolan kirkko Etelä-Helsingissä. Tuo jylhä rakennus on jotain perinteisen ja modernin kirkkoarkkitehtuurin väliltä. Koko ilmestys on vavahduttava, kun sen ensi kerran näkee: taivaita hipova piikkimäinen torni on maassamme poikkeuksellisen korkea, ja muutenkin rakennus on ikään kuin "autoritäärinen". Jos se olisi ihminen, se varmaankin vangitsisi katseet kookkaudellaan ja ylväydellään piittaamatta juurikaan siitä, mitä ympärillä olevat ajattelevat. Usva vielä tänä aamuna erityisesti tehosti rakennuksen arvovaltaa.

Jopas nyt meni esteettiseksi makusteluksi... Joka tapauksessa olin menossa tähän luterilaiseen kirkkoon, mutta en luterilaiseen tilaisuuteen. Suomalainen anglikaaninen yhteisö nimittäin saa pitää omia englanninkielisiä jumalanpalveluksiaan näissä tiloissa normaalin kymppimessun aikaan. Myöhemmin sunnuntaina kirkko on sitten yleensä myös luterilaisessa käytössä.

Anglikaanisuus on omintakeinen reformaation aikana 1500-luvulla syntynyt tunnustuskunta, jonka alkuhistoriasta usein muistetaan Englannin kuningas Henrik VIII ja hänen halunsa erota vaimostaan. Paavi ei tätä sallinut, joten itsenäinen anglikaaninen kirkkokunta sai alkunsa. Nykyisin anglikaanisuus on levinnyt ympäri maailmaa, mutta on edelleen keskeinen nimenomaan Englannissa.

Anglikaanisista tilaisuuksista minulla on kaksi aiempaa kokemusta. Ensimmäinen lienee ollut Madeiralla, jossa lomaillessani pistäydyin erään kerran paikallisessa Igreja Inglesassa englanninkielisessä rukoushetkessä. Toinen kerta on muistaakseni parin vuoden takaa, jolloin kävin tässä samaisessa Mikael Agricolan kirkossa samassa tilaisuudessa. Suuria yllätyksiä en siis tällä ekskursiolla kokenut, mutta oli edellinen sen verran painunut unholaan, että osasin ikään kuin ulkopuolisena panna merkille monia asioita.

Kirkossa sain jumalanpalveluksen kaavan ja Common Praise -kirjan. Istahdin alas kohtuullisen eteen mutta kuitenkin niin taakse, että saatoin tehdä muistiinpanoja. Väkeä ei ollut paikalla massoittain: muutama kymmenen pääasiassa keski-ikäistä tai tämän iän ylittänyttä kokoontui istumaan penkkeihin. Kirkon katto oli korkealla ja tilassa huomion kiinnittivät holvimaiset muodot ja pylväät. Niin vaikuttava kuin tämä rakennus onkin ulkoa päin, ei se sisätilaltaan kuulu lempikirkkoihini. Itseeni vetoaisi etenkin suurempi valoisuus.

Jumalanpalvelus alkoi mielenkiintoisesti, kun jostain kajahti huuto: "Let us proceed in peace". Siihen vastattiin: "In the name of Christ, Amen!" Seurasi alkuvirsi, jonka olisin löytänyt paremmin, jos olisin älynnyt katsoa käsiohjelmaa kirkon numerotaulun sijaan. Kuten luterilaisessakin messussa, myös tässä sanottiin aluksi vuorotervehdys mainiten kolminaisuuden persoonat. Pappina oli suomalainen, joka kuitenkin puhui hyvin englantia. Jumalanpalveluksen johdanto-osa sisälsi rukousta, hiljaisuuden, synnintunnustuksen ja -päästön, Kyrien sekä osan päättävän rukouksen. Sellaisenaan rakenne oli tässä osassa siis hyvin lähellä luterilaista. Poikkeavaa oli, että lähes koko tämän johdanto-osan ajan kirkkokansa seisoi.

Seuraavassa Jumalan sanalle omistetussa osassa luettiin aluksi ensimmäinen lukukappale Vanhasta testamentista, ja pistin merkille, että teksti oli eri kuin mitä ev.-lut. kirkko käytti sinä sunnuntaina. Lukukappaleen jälkeen oli psalmin (nro 121) vuoro. Merkillepantavaa oli sen sijoittaminen tähän johdanto-osan sijasta. Psalmin jälkeen tuli toinen lukukappale, joka oli Roomalaiskirjeestä. Kummankin kappaleen jälkeen sanottiin perinteitä kunnioittaen tekstien olevan Jumalan sanaa.

Lukemisen jälkeen oli vuorossa päivän virsi, jota noustiin laulamaan seisten. Se oli otsikoitu: Immortal Love for ever full. Virren jälkeen lausuttiin ylistyssanoja ja jälleen sanat: Herra olkoon teidän kanssanne. Sitten oli evankeliumin vuoro, se oli kohdasta Joh. 3:1–17, jossa kerrotaan Jeesuksen keskustelusta fariseus Nikodemoksen kanssa. Kun oli sanottu: "Tämä on Herran evankeliumi", saatiin istua saarnan ajaksi. Puhe käsitteli uskon ja tieteen välistä suhdetta, joka on tänä päivänä yleinen aihe monissakin piireissä. Saarnan loputtua oli aika jälleen nousta, kun oli uskontunnustuksen vuoro. Tunnustuksena käytettiin pidempää Nikean tunnustusta, josta halutessaan sai jättää pois niin kutsutun filioque-lisäyksen. Filioque merkitsee "ja Pojasta", joka lännen perinteessä lisättiin tunnustukseen kuvaamaan sitä, miten Pyhä Henki lähtee sekä Isästä että Pojasta. Idän mukaan taas Pyhä Henki lähtee Isästä eikä lisäystä käytetä.

Vielä oli sanaosassa mukana esirukous, jossa muistettiin muun muassa kirkkoja ja Suomen maata. Tästä edettiin ehtoollisosaan, joka aloitettiin Roomalaiskirjeen viidennen luvun ensimmäisillä jakeilla. Tälle tilaisuudelle oli muutenkin ominaista tiettyjen Raamatun jakeiden lausuminen eri kohdissa. Herran rauhaa saatiin toivottaa toisille kädestä pitäen, ja tämä osuus kesti kauemmin kuin yleensä luterilaisessa kirkossa. Minuakin tuli kättelemään moni omalta paikaltaan poistuen, mukaan lukien muistaakseni myös pappi. "Peace be with you", sanoimme.

Musiikki alkoi, ja sen aikana valmisteltiin ehtoollispöytä. Uhrivirren aikana kerättiin kolehti tukemaan ilmeisesti paikallisen Chaplaincyn ("kappalaiskunnan"?) missiota. Pappi sanoi kaksi "Blessed are you" -alkuista rukousta, ja kolmannessa pyysi, että voisimme olla osallisia Jeesuksen ikuisen elämän taivaallisesta juhla-ateriasta. Sitten sanottiin jälleen: Herra olkoon teidän kanssanne.

Seurasi lukuisia luterilaisesta ympäristöstä tuttuja elementtejä, kuten prefaatiorukous ja Pyhä-hymni sekä Isä meidän -rukous ja Jumalan Karitsa -hymni. Näin jälkikäteen huomaan, että olin unohtanut kirjoittaa muistiinpanoihini, missä vaiheessa ehtoollisen asetussanat tarkalleen sanottiin. Itse ateria nautittiin joka tapauksessa lyhyiden kutsusanojen jälkeen.

Olin huomaavinani, että yhtäpitävästi katolisen käytännön kanssa ehtoollisen toimittaja otti ensin itse ehtoollista. Hänellä oli avustaja, jonka kanssa hän tuli jakamaan ehtoollista seisaaltaan keskikäytävän kohdalle. Koskapa anglikaanisella kirkolla on ehtoollisyhteys muun muassa Suomen ev.-lut. kirkkoon, saivat luterilaisetkin halutessaan käydä ehtoollisella. Ainakin tällä kertaa leivän ja viinin nauttimisessa käytettiin intinktioksi kutsuttua menetelmää, jossa ensin saatu ehtoollisleipä "dipataan" viiniin ja sitten nautitaan.

Ehtoollisen jälkeen laulettiin "Post-Communion Hymn" ja luettiin Joh. 3:15. Hiljaisuuden jälkeen ensin rukoili pappi yksin ja sitten kaikki yhdessä seisten. Tämän jälkeen pappi siunasi kirkkokansan ja lyhyesti esiin tuotiin muutamia ilmoitusasioita. Kun tarvittava oli sanottu, sanottiin lähettämissanat ja laulettiin "Recessional Hymn". Se oli minusta ensimmäinen virsi, joka oli kohtuullisen helppo laulaa. Paitsi että täällä käytettävät sävelmät ovat minulle hyvin tuntemattomia, oli nuotit painettu kirjaan erilleen sanoista, mikä vaikeutti lauluun yhtymistä. Mutta harjoitus tekee mestarin, ja muutaman laulukerran jälkeen oppiminen olisi varmaankin jo helpompaa.

Kaiken lopuksi saimme kuulla viulua erään eteen saapuneen henkilön soittamana. Noustuani ja lähdettyäni kättelin pappia, joka toivotti minut tervetulleeksi alakerran kirkkokahveille. Krypta olikin minulle tuttu paikka monista opiskelijatilaisuuksista. Siemailin kahvia suuremmin juttelematta kenenkään kanssa, mutta tulin silti ajatelleeksi, kuinka kohteliaita ja sydämellisiä ihmisiä täällä onkaan. Oli jo itsessään mukava kulttuuriekskursio kuunnella hienostunutta brittiaksenttia, mutta minulla on vahva tunne, että ystävällistä puhetta ei tullut vain muodon vuoksi.

Anglikaanisuus näyttäytyy minulle yhtäältä tunnustuskuntana, joka on jossain luterilaisuuden ja katolisuuden välimaastossa. Toisaalta se on myös suuntaus, jonka sisään mahtuu paljon hyvinkin erilaisia perinteitä: suurelle yleisölle kohtuullisen tuttu saattaa olla jako korkea- ja matalakirkollisuuteen. Anglikaanisuus on etenkin Suomessa niin pieni vähemmistö ja elämässäni muutenkin niin pieni osatekijä, että en ole tullut paneutuneeksi siihen koskaan syvällisemmin. Ehkä siksi anglikaanisuuden "sisin olemus" on minulta vielä jossain määrin oivaltamatta. Well, that indeed could be yet another excellent study, I might say!

Kokemuksia teologian opiskelusta 15: Kandiloppusuora häämöttää!

Kolmannen vuoden kolmas periodi.

Voisin sanoa, että lukuvuoden alussa koettu ahdistus työmäärän paljoudesta ja jaksamattomuus pistää toimeksi ovat pikkuhiljaa kolmannen periodin aikana murtuneet. Tämä jakso oli hyvin työläs ja sisälsi jälleen muutamia viime tingassa tehtyjä hommia, mutta kaiken kaikkiaan kyseessä oli mukava vaihe opinnoissani. Kanditutkinto häämöttää jo lähellä edessäpäin!

Eksegetiikka: Proseminaari: Jumalan valitut luomisesta Jeesus-liikkeeseen sekä Yleisopinnot: Aineopintojen HOPS

Viime periodia kuvaillessani kandidaatintutkielmani aihe oli jo kohtalaisen selvä, mutta itse kirjoittamista ei ollut vielä tapahtunut, ja suunnittelukin oli alkutekijöissään. Joululomalla en jaksanut paljoa aiheen eteen vaivaa nähdä, ja niin minulla tuli taas hieman kiire, kun yritin palauttaa ensimmäisen vedoksen ajoissa. Tuskailin paljon sen kanssa, mitä aion sanoa, mihin keskittyä ja missä järjestyksessä esittää asiat. Tuntui, että en oikein saanut otetta tutkielman teosta. Mutta sitten, yhtenä iltana eräässä kantakahvilassani muuan eksegeettisen kirjan äärellä koin "valaistumisen". Ikään kuin yhtäkkiä olisin vain täydellisesti ymmärtänyt Roomalaiskirjeen lukujen 9–11 Israel-teologian! Kaikki palaset tuntuivat loksahtavan kohdalleen, kaikkiin aiempiin kysymyksiini ja empimisiini tuntui tulevan vastaus. Kirjoittaminen sai alkaa toden teolla ja ensimmäisessä opponoitavassa versiossa oli jo paljon sisältöä, vaikka se ei vielä läheskään kokonainen tutkielma ollut.

Ensimmäisessä vaiheessa seminaariryhmämme tapasi kaksi kertaa, joista kummallakin käsiteltiin neljä työtä. Rakenne oli seuraavanlainen: ensin tutkielman laatija sai sanoa alkumietteitään ja sitten pääopponoijana toimiva ryhmäläinen esitti oman palautteensa, sekä kehuja että parannusehdotuksia. Tämän jälkeen oli muidenkin ryhmäläisten vuoro esittää lyhyemmin kommenttejaan, ja lopulta ohjaaja täydensi vielä omia huomioitaan tarpeellisessa määrin. Koin saamani palautteen hyödylliseksi. Se ohjasi hyvin tutkielmaani toivottuun suuntaan ja auttoi minua ajatusteni prosessoimisessa.

Minulla oli vain kaksi viikkoa aikaa täydentää tutkielmaani seuraavaa opponointia varten enkä ehtinytkään edes vastata kaikkiin palautteessa olleisiin parannusehdotuksiin. Sain kuitenkin kasaan tutkielmani keskeisen rakenteen ja jo nyt siitä hahmottuu erittäin selkeästi eräänlainen punainen lanka tai "tarina". Toisessa opponoinnissa kutakin työtä käsiteltiin lyhyemmin eikä erillistä pääopponoijaa ollut. Palaute oli jälleen hyvää eikä päälinjojani tyrmätty. Yksi keskeinen huomioitava seikka työssäni liittyy eri kirjallisiin tasoihin. Minun tulee selkeästi aina muistaa erotella toisistaan esimerkiksi seuraavat lauseet:

1. Abraham uskoi Messiaaseen.
2. Paavalin mukaan Abraham uskoi Messiaaseen.
3. Tutkijan X mukaan Paavalin mukaan Abraham uskoi Messiaaseen.

Tässäpä sitten onkin haastetta muotoilla tekstiä sujuvaksi! Lisäksi minun tulee hyödyntää tutkimuskirjallisuutta vielä paljon laajemmin kuin tällä hetkellä olen tehnyt. Mielessäni onkin paljon erikielisiä kirjoja, joita en vain ole vielä ehtinyt käyttää. Ne lienevät hyvinkin tarpeen, sillä nyt tutkielmani on jopa liikaa erään yksittäisen tutkijan varassa.

Hoksasin kolmannessa periodissa yhä selvemmin, miten huono suunnittelija olen. Tutkielmani hahmottui jatkuvasti sitä mukaa, kun kirjoitin sitä eteenpäin. Myös keskeiset löydökseni saivat sujuvasti muodon kirjoitusprosessin aikana.

Mikä sitten on väitteeni tai keskeinen tutkimustulokseni? Lyhyesti voidaan sanoa, että lähestyn aihetta "kahden Israelin teologian" kautta. Minusta tuntuu loogiselta erottaa Paavalin ajattelussa toisistaan etninen Israelin kansa ja niin kutsuttu "tosi Israel", johon kuuluu ja on aina patriarkoista asti kuulunut vain osa etnisestä Israelista. Siksi sitä voidaan kutsua myös jäännökseksi. Toinen nimitys on lupauksen lapset, sillä "tosi Israeliin" kuuluvaksi pääsee uskomalla Jumalan lupaukseen. Tuon uskon antaa Jumala valintansa mukaan. Tullaan kysymykseen ennaltamääräämisestä, ja ehkä osin yllätyksekseni löysin Roomalaiskirjeen luvusta 9 hyvin suvereenin Jumalan ja hyvin passiivisen ihmisen. En sano, että kannattaisin kalvinistista kaksinkertaista ennaltamääräämistä (jossa Jumala määrää ennalta toiset pelastukseen ja toiset kadotukseen), muun Raamatun perusteella tyydyn ainakin toistaiseksi pitämään yksittäisen ihmisen pelastumista jonkinlaisena mysteerinä. Yksinkertaisen ennaltamääräämisen (jossa Jumala määrää ennalta pelastuvat, mutta ei määrää ketään kadotukseen) suhteen emmin yhä enemmän: minusta näyttää, että se tosiasiassa ei voi olla johtamatta joko kaksinkertaiseen ennaltamääräämiseen tai siihen, että Jumala valitsee pelastuvat jonkin näissä itsessään olevan syyn perusteella.

Kanditutkielmaan ja seminaariin liittyi kiinteästi tiedonhankintaosio, joka suoritettiin verkossa. Käytännössä siis Moodle-alustalta löytyi sarja kysymystenttejä ja muutama keskustelupalsta, jonne omasta kandista sitten jotain sai kirjoittaa. Tiedonhankintaosiossa piti myös opetella käyttämään niin kutsuttua viitteidenhallintaohjelmaa.

Proseminaarin yhteydessä suoritettiin myös viimeinen osio HOPSista (Henkilökohtainen opintosuunnitelma) eli Aineopintojen HOPS. Yksinkertaisuudessaan suoritus koostui esseen kirjoittamisesta, suunnitelmalomakkeen täytöstä sekä keskustelusta proseminaariohjaajan kanssa. Esseessä pohdiskelin tulevaisuudennäkymiäni sekä maisterivaiheen opintoja. Tutkintorakenne uudistetaan piakkoin, ja olenkin itse kiinnostunut tekemään maisterintutkintoni uuden rakenteen mukaisesti. Vanhasta se eroaa esimerkiksi lyhyemmän gradun ja teemoittaisemman lähestymistavan kautta. Kandidaatintutkielmani aion suorittaa vanhan rakenteen mukaisesti ja laskin vielä kertaalleen minulta vielä puuttuvat opintopisteet. Totesin, että kaiken pitäisi olla kohdallaan.

Kirkon ja uskonnollisten yhteisöjen tehtäviin painottuvat soveltavat opinnot, valmentava jakso

Minulta itse asiassa jäi kirjoittamatta tämän vuoden ensimmäisen periodin kohdalla, että suoritin silloin myös kirkkolaulun opintoja. Itse asiassa koko lukuvuoteni alkoi noin kuudella tunnilla kirkkolaulua. Siellä me harjoittelimme messun eri osia esimerkiksi siten, että sali jaettiin kahtia ja toinen puoli toimi liturgina laulaen: "Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen", kun taas toinen vastasi: "Aamen, aamen, aamen." Lauloimme myös jonkin verran virsiä ja katsoimme, mitkä virret sopivat mihinkin toimituksiin.

Kirkkolaulu liittyi laajempaan soveltavien opintojen kokonaisuuteen, joka kulkee nimellä I praktikum tai "ykkösprakkarit". Näiden lisäksi on ainakin vanhassa tutkintorakenteessa opintoihin kuulunut vielä II praktikum sekä harjoittelujakso, jotka luetaan maisterivaiheen opintoihin. Monet suorittavat tästä huolimatta harjoittelun jo kolmannen vuoden keväällä, mihin ratkaisuun en itse kuitenkaan päätynyt. Ajattelin noin vuoden kuluttua hoitaa oman harjoitteluni, ja uuden rakenteen mukaisesti se lienee tähänastista pidempi.

No, kolmannessa periodissa olivat omalla kohdallani vuorossa I praktikumin loput opinnot, jotka koostuivat kolmesta osasta: uskontokasvatus, jumalanpalveluselämä sekä sielunhoito. Jokainen näistä kolmesta suoritettiin pääasiassa saman noin kaksitoistahenkisen ryhmän kanssa lukuunottamatta jumalanpalveluselämän ja sielunhoidon yleisempiä luentoja, joissa oli paikalla myös muita samaan aikaan soveltavia suorittavia. Kurssin ohjaaja oli joka osiossa omansa. Koska kuitenkin valtaosin opiskelimme saman porukan kesken, ehti ryhmä muodostua tiiviiksi ja siihen syntyi ryhmähenki.

Se henki oli mielestäni hyvä. Vaikka uskontokasvatuksen, jumalanpalveluselämän ja sieluhoidon luennot olivat usein peräkkäisinä päivinä aamukahdeksasta kello kahteentoista, ei niille ollut lopulta niin tuskastuttavaa tulla kuin voisi aluksi kuvitella. Minusta meillä oli kaiken kaikkiaan kiva ryhmä, jossa työskentely onnistui hyvin ongelmattomasti – lähes kaikki kurssin suoritukset olivat ryhmätöitä. Joukossa oli mukana joitakin hyvin tuntemiani henkilöitä, toisia hieman vähemmän tuttuja ja myös sellaisia, joita en lainkaan tuntenut ennalta. Väittäisin, että kaikkiin pääsin tämän intensiivisen kurssin aikana tutustumaan paremmin, ja nautin siitä. Jotenkin ryhmään sattuivat juuri sellaiset ihmiset, jotka muodostivat dynaamisen kokonaisuuden.

Itse suoritukset olivat monimuotoisia. Pedagogisia teemoja käsittelevässä uskontokasvatuksessa jakaannuimme pareiksi, joista jokaisen piti tehdä neljä tehtävää: ryhmäyttämisharjoitus, yksi teoreettisempi ja yksi soveltavampi opetustuokio sekä jokin rippikouluun liittyvä opetus. Minä ja parini pidimme esimerkiksi lyhyen ryhmäyttämisharjoituksen antamalla ihmisten valita Dixit-pelin kortit, joiden avulla he voivat kertoa keväästään. Teoreettisemman opetuksen pidimme kristinuskoon perehdyttävästä aikuiskatekumenaatista ja soveltavammassa kävimme läpi Laupias samarialainen -kertomuksen legoukkeleiden ja -palikoiden avulla kertoen. Pidimme loppuvaiheessa rippikouluoppitunnin, mistäs muustakaan kuin synnistä! Kolmesta pidemmästä tehtävästä tuli etukäteen laatia myös suunnitelmat.

Jumalanpalveluselämän luennoilla pääsimme toteuttamaan messuharjoituksia, tällä kertaa kuitenkin jakaannuimme kolmeen 4–5 henkilön pienryhmään. Jokaisen pienryhmän tuli järjestää kaksi harjoitusmessua, joiden lisäksi koko ryhmän kesken järjestimme myös kaksi harjoitusmessua, toisen kurssin alussa ja toisen sen lopussa. Kävimme tarkemmin läpi myös ehtoollisliturgiaa ja luimme kirkossakäymistä koskevaa kirjallisuutta.

Harjoitusmessut järjestettiin kampuksen uumenista löytyvässä pienessä kappelissa. Ehtoollinen jätettiin luonnollisesti pois, samoin joitakin siihen liittyviä liturgian osia, mutta muuten pyrimme kohtuullisen autenttiseen messun kulkuun, kirkollista rekvisiittaa ja liturgisia vaatteita myöten. Meitä oli kanttorin hommissa avustamassa myös asiantunteva muusikko. Harjoituksia edelsivät suunnittelupalaverit, joiden pituus saattoi venyä moninkertaisesti itse jumalanpalveluksia pidemmäksi.

Meidän ryhmällemme lankesi järjestää luomakunnan sunnuntain perhemessu ja 20. sunnuntain helluntaista jälkeisen viikon viikkomessu. Viimeinen, kaikille yhteinen harjoitus oli kiirastorstain messu, joka sisältää paljon erityisiä osia. Itse pääsin toimimaan liturgina monessakin eri messun osassa sekä kerran myös saarnaamaan (muistin jälleen, miksi saarnaaminen todellakin on minun juttuni). Päälle sain joka kerta vetää valkoisen alban.

Sielunhoidon ryhmissä työtä oli ehkä hiukan vähemmän: siellä jakaannuimme jälleen pareiksi tai kolmen hengen ryhmiin ja meidän tuli niissä kirjoittaa tietystä aiheesta (meillä se oli masennus) teoriapainotteinen essee sekä tapauskertomus, jossa rakennettiin kuvitteellinen aihetta sivuava keskustelu sielunhoitajan ja hoidettavan välille. Tapauskertomuksen pääsimme luennoilla draamallisesti esittämään, ja tiedollisen puolen toimme esille opetustuokioiden ja keskustelujen kautta. Lisäksi luennot sisälsivät erillisiä harjoituksia. Eräs oli kuunteluharjoitus, jossa jakaannuimme pareiksi ja kerroimme toisillemme elämässämme sattuneen tapauksen, joka sitten kuuntelijan piti pyrkiä toistamaan mahdollisimman tarkasti ensin hiljaa sitä kuunneltuaan.

Kaikissa kolmessa osiossa pitkälti me opiskelijat olimme äänessä ja saimme itse tekemällä oppia, ja monessa suhteessa me myös opetimme toisiamme. Ohjaajat olivat aina paikalla, ja antoivatkin meille tarpeellista palautetta. Kurssin aikana opin valtavasti etenkin uskontokasvatuksesta ja sen eri menetelmistä, jotka olivat minulle entuudestaan uppo-outoja. Myös messun rakenne selkeni ja pian ehkä jo muistan sen ulkoa. Keskeisenä kysymyksenä mieleeni jäi pyörimään se, miten saada jumalanpalveluksesta samaan aikaan perinteitä kunnioittava ja ajan ja paikan huomioon ottava. Sielunhoidossa minulle avautui entistä enemmän kyseisen alan haasteellisuus.

Ehkä erikoisin piirre prakkareissa oli avoin tunnustuksellisuus ja hengellisyys. Sekä uskontokasvatuksessa että etenkin messuharjoituksissa me rukoilimme ja lauloimme, opetimme Jumalasta ja rohkaisimme toisiamme uskomaan Häneen. Papeiksi pyrkivien opiskelijoiden voi lähtökohtaisesti olettaa omaavan kristillisen vakaumuksen, mutta on mielestäni silti tavattoman mielenkiintoista, että yliopistossa järjestetään kursseja, joilla me harjoitamme uskontoa. Muutoin kun yliopistolla saatetaan suhtautua hyvinkin varauksellisesti uskonnonharjoitukseen sen tiloissa ja tunnustuksellisuus halutaan pitää erillään akateemisuudesta. Vai onko prakkareissa oletuksena se, että opiskelijat vain lukevat tietyt rukoukset ja laulavat tietyt sanat tarkoittamatta niitä, vain harjoituksen vuoksi. En usko. Miettimään jäinkin koko yliopistosysteemisen sisäistä johdonmukaisuutta tämän kysymyksen suhteen.

Minua ei kristittynä lainkaan haitannut hengellisyyden harjoittaminen tällaisessa viitekehyksessä: oli päinvastoin mukavaa ja virkistävää aloittaa päivät yhteisellä rukouksella. Silläkin uhalla, että ärsytän jotakuta, voisin jopa linjata, että akateemisuus ja tieteellisyys eivät aina ja kaikkialla välttämättä kärsi, jos läsnä on samaan aikaan tunnustuksellisuus tai ylipäätänsä jokin ideologia.

Ylipäätään voin sanoa, että juuri praktikumit olivat huomattavasta työmäärästään huolimatta yksi hauskimmista kursseista, joita olen teologitaipaleellani käynyt. Jotain niin toisenlaista, jotain niin avartavaa, jotain niin erilaisella tasolla miellyttävää.

Latina

Vielä lopuksi hieman lisää latinan vaiheita. Opiskeluni ovat tämän kielen osalta soljuneet tuttuja latuja. Olen käynyt ahkerasti luennoilla, omaksunut asioita verraten nopeasti, ja pitänyt hauskaa vaivaamalla kielellisiä aivosolujani (ja opettajaa) spesifeillä kysymyksillä, jotka eivät suoranaisesti välttämättä liity siihen, mitä juuri käsittelemme. Viihdyn tunneilla edelleen, niissä on sopivasti uutta asiaa, harjoitteita sekä kevennyksiä kuten videoita. Opettaja on osaava ja muutenkin huipputyyppi. Vieläpä se tila, jossa luennot pidetään, miellyttää minua. (Koen tilat ja huoneet toisinaan jostain syystä hyvin voimakkaasti kielteisinä tai myönteisinä enkä ole vielä hoksannut täsmällistä syytä sille).

Kolmannessa periodissa jouduin prakkareiden vuoksi käymään puoliksi eri latinan ryhmässä kuin normaalisti: kätevää, että se onnistui! Samaisten prakkareiden kahdeksan aamujen ansiosta torstaiset kymppilatinat eivät enää tuntuneet juuri miltään, vaikka alkulukuvuodesta ne vaikuttivat joskus niin ylitsepääsemättömiltä.


Olen laskenut, että minua erottaa kandidaatintutkinnosta enää viisi asiaa, jotka ovat latina, heprean jatkokurssi, kivijalkakurssin B-osan essee, Jeesus-liikkeestä kristinuskoksi -kurssin puuttuvat kolme opintopistettä sekä kandidaatintutkielma ja siihen liittyvä kypsyysnäyte. Siinä sitten taitaisi olla kaikki!

Ekskursio Ekumeeniseen luottamuksen rukoushetkeen

Lumi tuprusi taivaalta illan juuri laskeuduttua. Minä kävelin yliopistolta tuomiokirkolle ja siinä sivussa sainkin takkini aika valkeaksi. Mutta kryptan ovi oli avoinna ja sisältä kajastuvat lämpimät värit suorastaan kutsuivat sisäänsä.

Järjestettävä tilaisuus oli nimeltään Ekumeeninen luottamuksen rukoushetki. Keskeistä osaa näyttelee Taizé, Ranskassa sijaitseva ekumeeninen veljesyhteisö, jonka rukousperinne on vuosien saatossa levinnyt muuallekin maailmaan. Rukoushetken kaava on yksinkertainen ja omintakeisten Taizé-laulujen rytmittämä. Kyseiset laulut ovat lyhyitä, valtaosin yhden tai kahden nuottirivin pituisia sävelmiä, ja lyriikat ovat samaten sanomaltaan ytimekkäät. Ideana onkin, että näitä lauluja toistetaan useita kertoja peräkkäin.

Itse en ole koskaan käynyt fyysisessä Taizéssa, mutta en muista kuulleeni keneltäkään siellä käyneeltä mitään negatiivista sanottavaa. Ehkä jonain päivänä pääsen itsekin käymään. Kosketuksissa Taizéen olen kuitenkin ollut jo jonkin aikaa. Koulu- tai lukioaikoina luin siitä uskonnontunneilla, ja jo vuonna 2013 pääsin laulamaan näitä lauluja erään kuopiolaisen seurakunnan kesänuortenillassa. Sittemmin olen osallistunut joihinkin taizémaisiin rukoushetkiin ja tämänkertainen käyntini kryptan ekumeeniseen luottamuksen rukoushetkeen oli jo kolmas.

Kävelin pitkää käytävää ja jätin takkini naulakkoon. Paikalla ei vielä ollut paljoa ihmisiä, mutta ajan mittaan istumapaikat tulivat lähes täyteen. Tuolirivejä oli kaksi, kaarimaiseen muotoon aseteltuina. Itse valitsin erään paikan eturivistä. Mahdollista oli istua myös edempänä olevilla erityisillä rukousjakkaroilla, jotka oli aseteltu matoille. Näiden tuolla puolen katseenvangitsijoina olivat oranssien kankaiden edessä suuri Ristiinnaulitun kuva ja kolme ikonia, joiden etupuolella oli lattialla monia pieniä kynttilöitä. Kuvat ja elementit toivat minulle selkeästi mieleen itäisen kristillisen perinteen.

Tilaisuuden alussa sanottiin tervetulotoivotukset ja kerrottiin lyhyesti tilaisuuden luonteesta. Tämä, niin kuin lähes kaikki sanalliset osuudet tässä tilaisuudessa, sanottiin kahdella kielellä: suomeksi ja englanniksi.

Seurasi kaksi laulua, joista ensimmäinen oli Taizé-laulu numero 114, Bonum est confidere. Yleensä lauluissa on suomenkielisten sanojen lisäksi myös toisenkieliset, käsittääkseni alkuperäiset lyriikat, ja vaihtelua esiintyy kulloinkin käytettävän kielen suhteen. Tämän laulun lauloimme latinaksi.

Toisena veisattiin virsi numero 193 luterilaisesta virsikirjasta. Se oli ainoa Taizé-laulukirjan ulkopuolinen laulu, ja tyyliltään sopi oikein hyvin tilaisuuden muuhun musiikkiin. Säestävänä soittimena toimi kitara, jonka ääni loi rauhallista tunnelmaa.

Rukoushetkeen sisältyi myös Raamatun lukua. Mikäli olen oikein päätellyt, näissä rukoushetkissä luettavat raamatunkohdat liittyvät käsillä olevaan kirkkovuoden ajankohtaan. Nyt luettiin Hoosean kirjaa, josta oli ollut eräs edellisen sunnuntain lukukappaleista. Tämän jälkeen laulettiin Taizé-laulu numero 6, Osoita meille. Yritin mielenkiinnosta laskea, kuinka monta kertaa se toistettiin, ja sain tulokseksi noin 13. Suunnilleen 11–13 kertaa toistettiin myös seuraavia tilaisuuden lauluja.

Evankeliumin kohta oli Matteuksesta, ja piti sisällään Jeesuksen vertauksia taivasten valtakunnasta. Sitten oli vuorossa ehkä oma lempikohtani koko tilaisuudessa, nimittäin hiljainen rukous. Käytännössä sali siis hiljeni verrattain pitkäksi ajaksi (tällä kertaa noin kahdeksaksi minuutiksi), ja jokainen voi rauhassa rukoilla tai mietiskellä. Tämän jälkeen rukoiltiin yhdessä siten, että esirukoilija puhui ääneen rukousjaksoja, joiden välissä laulettiin esimerkiksi kaksi kertaa toistettuna jokin Taizé-laulu.

Rukouksessa kiitettiin luomisesta, Vapahtajan ihmiseksitulosta ja pyhästä sanasta sekä pyydettiin voimaa ja Kristuksen kaltaisuuden näkemistä toisissa ihmisissä, raja-aitojen kaatamista. Jaksottavana lauluna oli kreikankielinen Kyrie eleison.

Rukous jatkui vielä Isä meidän -rukouksen muodossa. Sen sai kukin rukoilla omalla kielellään, ja se lausuttiin niin kutsutussa ekumeenisessa sanamuodossa. Poikkeavuus tavanomaiseen sanamuotoon ilmenee lähinnä siinä, että syntien sijaan anteeksi pyydetään velkoja.

Lauloimme minulle jo tutuksi käyneen numero 138:n, Sanasi on lamppu. Kuten monia muitakin Taizé-lauluja, on tätäkin mahdollista laulaa kaanonissa, mikä oli tänäänkin rikastamassa musiikkia. Pyysimme omilla kielillämme vielä siunausta Herran siunauksen sanoin, ja lauloimme lopuksi englanniksi laulun 103, Jesus Christ, bread of life. Tämän jälkeen oli mahdollista jäädä vielä hiljentymään, mutta teetarjoilukin oli jo avoinna. Astelin virvoitettuna pöytään juttelemaan kaverieni kanssa sekä tutustumaan uusiin kasvoihin.

Kuva: Emil Anton

Uskoisin, että tämäntyyppisellä hengellisyyden harjoittamisella on potentiaalia vedota monenlaisiin ihmisiin. Samalla kun se kristinuskon kirkkokuntarajat ylittäviin perusasioihin keskittymällä tavoittaa yhteiskristilliset ja tarkempia kantojaan etsivät, se taatusti kykenee antamaan paljon myös hyvin tunnustuksellisille ja omassa kirkollisessa identiteeteissään vahvoille ihmisille.

Mieleenpainuvin vetovoima sisältyy kuitenkin mielestäni rukoushetken kiireettömyyden tuntuun. Missään kohtaa ei tunnu siltä, että tarpeettomasti hoppuiltaisiin rukoushetken osia läpi, vaan kaikki tapahtuu rauhallisessa ja omalla painollaan soljuvassa tunnelmassa. On helppo ymmärtää niitä, jotka tykästyvät tällaiseen rukousmuotoon hektisen arjen lomassa. Sangen voimaannuttavaa on päästä hetkeksi pois maailman melusta, hiljentymään ja rauhoittumaan.

Reformaatio 500 v – Millä fiiliksillä uuteen vuoteen?

Lutherin patsas Helsingin tuomiokirkossa, suurennettu kipsikopio Ernst Rietschelin 1868 tekemästä Wormsin Luther-monumentista.

Viime lokakuussa koitti muodollinen aloitus merkittävän vuoden viettämiselle kristikunnassa. Viisisataa vuotta reformaation alkamisesta ovat täyttymässä. Tämän tiimoilta vuonna 2017 vietetään – niin, miten sitä nyt tulisi sitten nimittää? Uskonpuhdistuksen juhlavuosi? Reformaation merkkivuosi? Reformaation juhlavuosi? Eri piirit suosivat usein eri nimityksiä, esimerkiksi tunnustukselliset protestantit saattavat hyvin käyttää ensimmäistä halutessaan juhlistaa totuudesta loitontuneen uskon puhdistamista. Toinen nimitys on monella tapaa korrektimpi, sovittelevampi ja ekumeenisempi, ja taitaa olla myös kansankirkon yleisesti suosima. Kolmas sopii käyttäjälle, joka tahtoo välttää latautuneen viittauksen uskon puhdistamiseen mutta säilyttää juhlatunnelman.

Oli vuoden nimestä sitten mitä mieltä tahansa, se on joka tapauksessa merkittävä laajalle osalle kristikuntaa – niin katolisessa kirkossa kuin protestanttisissa yhteisöissä. Vuoden aikana järjestetään valtava määrä tapahtumia ja tilaisuuksia, kirjoitetaan lukuisia kirjoituksia, palataan puoli vuosituhatta sitten puhuttaneisiin teemoihin ja pohditaan, mitä ne merkitsevät tänä päivänä. Tuskin maltan odottaa, mitä kaikkea jännittävää vuosi vielä tuo tullessaan! Olen jo itsekin ollut tämän vuoden hengessä järjestämässä Luther-illoiksi kutsuttuja teologisia keskusteluiltoja. Mielessäni kuitenkin pyörii kysymys, joka suurissa määrin kiteyttää omaa tämänhetkistä hengellistä tietäni: mikä on suhteeni reformaatioon?

Suhtautumistapoja reformaatioksi nimitettyyn tapahtumaan on monenlaisia, mistä erilaiset nimetkin kertovat. Oliko kyseessä apostoliseen uskoon palaaminen vai alku pyhän kirkon repeytymiselle kappaleiksi? Onko vuosi 2017 sitä varten, että reformaation perintöä korostetaan ja protestantit ottavat jälleen etäisyyttä katoliseen kirkkoon? Vai onko se jopa anteeksipyytämisen vuosi, jonka aikana yritetään luoda ja pitää yllä yhteyttä?

Mikä minä oikeastaan olen?

Oma hengellinen taustani, sikäli kuin sellaisesta voidaan puhua, on protestantismissa. Hengellisen elämäni alettua monien ateisti- ja agnostikkovuosien jälkeen omaksuin selkeän vapaakristillisen ajatusmaailman. En kuitenkaan lopullisesti juurtunut mihinkään tiettyyn yhteisöön tai kirkkokuntaan, vaan tieni kulki melko pian tunnustuskunnattomaan vapaakristillisyyteen. Samoihin aikoihin aloin avautua ja minusta tuli läheinen paitsi helluntailaisten myös luterilaisten kanssa.

Aloittaessani teologian opiskelun kaksi ja puoli vuotta sitten olin edelleen melko vapaakristillinen, mutta pian erkaannuin loitommas vapaista suunnista ja aloin pyöriä yhä enemmän luterilaisissa herätysliikepiireissä, näistä merkittävimpänä varmaan viidesläisyys monine muotoineen. Tutustuin myös moniin katolisen kirkon jäseniin ja kiinnostuin katolilaisuudesta enemmän. Samoihin aikoihin kun avauduin kirkkokunnallisesti, minusta tuli etsijä yhä useammissa hengellisissä kysymyksissä. Aloin epäröidä aiemman varmuuteni ja aiempien argumenttieni aukottomuutta, ja niin alkoi elämässäni tutkimisen aika, jolloin yritän tarkemmin etsiä tosiasioita mielipiteideni perustukseksi. Koska en ole monessakaan kysymyksessä vielä löytänyt kantaani, en luonnollisesti ole osannut lukea itseäni mihinkään kirkkokuntaan kuuluvaksi. Mietin aikoinaan jopa sitä, voiko minua enää protestantiksikaan sanoa – vaikka toki en katolilainenkaan ole.

Koska en ole ollut kovinkaan varma kirkollisesta identiteetistäni (enkä tiedä, olisiko minulla  pakko sellaista ollakaan), on minun luonnollisesti ollut vaikea avoimesti juhlia ja riemuita reformaation 500-vuotisesta taipaleesta. Minulta puuttuu varmuus siitä, oliko reformaatio oikeastaan hyvä asia. Katoliselta puolelta kuulen moniakin ääniä, mutta eräät niistä ainakin korostavat sitä, miten reformaatio pirstoi kirkon ja olikin oikeastaan harmillinen askel poispäin apostolien perinnöstä. Toisaalta minulta puuttuu varmuus myös siitä, että reformaatio olisi ollut huono asia. Katolilaistenkin olen kuullut myöntävän, että kirkossa oli ennen reformaatiota tosiaan jotain pielessä, ja Lutherilla oli kuin olikin pointtinsa. Ongelmani on se, että minulla ei ole toistaiseksi kapasiteettia tai tietoa arvioida sitä, kuka on oikeassa. Olen tilanteessa, jota olen kutsunut "kirkkokuntien ristituuleksi": altistun jatkuvasti vaikutteille eri tunnustuskuntien ja yhteisöjen taholta (ja olen niiden ajattelusta tavattoman kiinnostunut!) mutta en tiedä, mitä mieltä minun itseni tulisi olla. Minulta vain toistaiseksi puuttuu varmuus enkä osaa "valita puoltani".

Mitä vielä on kertomatta?

Edellinen olisi vielä jokin aika sitten ollut melkoisen hyvä kuvaus elämäntilanteestani. Se pitää sinänsä paikkansa, mutta viimeisin luku jää ikään kuin kirjoittamatta. Koen nimittäin löytäneeni paikkaani edes hieman kirkkaammin suuresta epävarmuudesta huolimatta. Olen ruvennut miettimään, pitäisikö minun ylipäätään odottaa täydellisen varmuuden ilmestymistä ennen kuin voin tehdä mitään liikkeitä. Pitäisikö minun etsiä kristillistä porukkaa, jonka kanssa olen kaikesta samaa mieltä? Yhä enemmän vastaus näyttää olevan kielteinen.

Vähän aikaa sitten minulta kysyttiin, minkä kirkkokunnan tai liikkeen kanssa minulla oli eniten yhteistä tai minkä kanssa olin vähiten eri mieltä. Aluksi en kyennyt vastaamaan laisinkaan, mutta kun mietin asiaa tarkemmin, löysin kyllä jotain.

Niin siis olen lopulta ylittänyt rajan, jonka jälkeen päätin tänä reformaation merkkivuonna ryhtyä muodollisestikin luterilaiseksi. Syitä tähän päätökseen on monia ja se ei toden totta ollut hetken mielijohde. En kuitenkaan tässä blogikirjoituksessa aio avata syitä enempää, yksityisesti olen niistä kyllä monille kertonut ja aion vastedeskin kertoa, jos niitä kysytään.

Lienee kuitenkin syytä tähdentää monia seikkoja. En sano, että ajatusmaailmani on täysin yhtenevä sen kanssa, joka yleensä mielletään luterilaisuudeksi. Kehitykseni on kuitenkin siihen suuntaan hitaasti mennyt. En sano, että olisin luterilainen loppuikääni. Olen avoin ja haluan olla valmis muuttamaan mielipiteitäni, jos ne osoitetaan vääriksi. En sano, että lakkaisin olemasta yhteiskristillinen. Jos näin tekisin, kokisin sen jo liian suuresti sotivan sitä vastaan, mitä tällä hetkellä ajattelen.

En siis edelleenkään aio preferoida itsestäni puhuttaessa ilmaisua "luterilainen" vaan mieluummin miellän itseni ensisijaisesti kristityksi. Henkilökohtainen ajatusmaailmani ja korostukseni ovat tällä hetkellä monessa kohtaa samanlaisia kuin viidesläisessä ja evankelisessa liikkeessä, mutta en halua antaa tämän haitata suhteitani vaikkapa katoliseen tai vapaakristilliseen suuntaan. Arvostan edelleen monia asioita mainituissa piireissä, joitain jopa enemmän kuin luterilaisuudessa. Koen itselleni luontevaksi "luterilaisesta tukikohdastani" huolimatta olla yhteydessä useisiin yhteisöihin, tietynlainen sillanrakentajan rooli on minulle ominainen. Jos Jumala haluaa minua tällaiseen käyttää, haluan olla siinä kohtaa käytettävissä. Kaikessa kuitenkin haluan mennä totuuden viitoittamaa tietä ja luopua siitä, mikä ei totuudesta ole. Jumala minua auttakoon tässä pyrkimyksessäni.

Niiden uskonkohtien korostaminen, jotka kristikuntaa laajasti yhdistävät, sopii johdonmukaisesti etsijän identiteettiini. Olen lähimpänä luterilaisuutta, mutta koska sekään ei varsinaisesti dominoi ajatusmaailmaani, on ollut luontevaa käydä sellaisissa yhteisöissä, jotka pyrkivät painottamaan enemmän laajalti tunnustettuja, keskeisiksi miellettyjä yhdistäviä uskonkohtia. Tunnustuksena voidaan sanoa, että olen oivaltanut esimerkiksi Kansan Raamattuseuran tässä mielessä erityisesti palvelevan minua nykyisessä elämäntilanteessani. Puutteitakin mainitussa lähestymistavassa toki on, ja rakastan suuresti myös hyvin tunnustuksellisissa tilaisuuksissa käymistä: niissä taas on omat vahvuutensa. Koska tunnustuksellinen identiteettini ei ole vielä tarkemmin hahmottunut, koen ensimmäisen lähestymistavan himpun verran toimivammaksi omalla kohdallani. Aika näyttää, onko aina näin.

Uusi vuosi, vanha totuus

Lähden reformaation merkkivuoteen iloisena ja rauha sydämessäni. Jossain määrin tiedän jo nyt tämän vuoden olevan tietynlainen merkkipaalu elämässäni, jotkin sen tuomista muutoksista saattavat olla minulta vielä pimennossa. Luotan Jumalaan, että Hän kirkastaa minulle ajallaan niitä kysymyksiä, joiden suhteen vielä emmin. Haluan myös itse olla aktiivinen ja tutkia asioita omakohtaisesti, mutta on tärkeää rukoilla Jumalan ohjaavan minua oikeaan suuntaan.

Olen kiitollinen, että tänä vuonna saan riemuita siitä opetuksesta, jota reformaatiossakin jatkuvasti korostettiin: että Kristus on kuollut minun puolestani sovittaen syntini ja saan turvata Jumalaan kaiken hyvän alkajana elämässäni, Häneen, joka itse rakkautena rakastaa minua suunnattomasti itsensä antavalla rakkaudellaan ja jonka armo kestää iankaikkisesti.

Siunattua uutta vuotta!

Ja onnea Suomelle!

Kokemuksia teologian opiskelusta 14: Juuri ja juuri aikataulussa

Kolmannen vuoden toinen periodi.

Olen edelleen aikeissa valmistua kandidaatiksi keväällä. Jo viime kirjoituksessa kerroin jaksamiseni laskeneen, ja sama on valitettavasti jatkunut toisessakin periodissa. Opiskelun lisäksi monien muidenkin asioiden tekemiseen on ollut tavallista korkeampi kynnys. Olen nipin napin saanut tehdyksi kaiken vaaditun, mutta seuraavistakin periodeista on kyllä tulossa sangen tiukkoja. Yritän kerätä voimia pitkällä joululomallani kunnes taas ennen pitkää täytyy palata suoritusten pariin. Nyt kuitenkin toisen periodin opinnoista.

Eksegetiikka: Proseminaari: Jumalan valitut luomisesta Jeesus-liikkeeseen

Nyt se sitten alkoi – seminaari, joka johdattaa minut kirjoittamaan kandidaatintutkielmaani. Jo viime kirjoitusta tehdessäni olin saanut suunnilleen tietää, että kandini aihe tulee liittymään Paavalin näkemykseen Israelin valinnasta Roomalaiskirjeen luvussa 9. Tarkoitukseni on tutkia, millaisen logiikan Paavali tuossa luvussa esittää sille, että Jumala on valinnut Israelin kansan omakseen. Minkä luonteinen Israelin valinta on? Onko se Paavalin mukaan yhä voimassa, ja jos, niin millä tavoin? Missä merkityksessä Paavali käyttää sanaa Israel?

Seminaarin kokoontumiskertoja on ollut neljä: ensin kaksi kertaa ja noin kuukauden kuluttua toiset kaksi. Ohjaaja oli pyytänyt meitä jo etukäteen miettimään mahdollisia aiheita, jotka liittyisivät jotenkin seminaarin teemaan "Jumalan valitut". Ensimmäisellä tapaamiskerralla toimme ajatuksiamme julki ja toisella ohjaaja perehdyttyään niihin antoi meille vinkkejä siitä, miten kannattaisi edetä. Koin hyväksi sen, että ohjaaja aktiivisesti vei projektiani johonkin suuntaan, sillä minun oli ylipäätänsä vaikeaa keksiä aihetta. Minua kiinnostaa lähes kaikki Raamatussa, joten on hankalaa lähteä spesifimmin valitsemaan yhtä, suhteellisen rajallista aihetta. Minullahan on lisäksi ollut taipumusta valita liian laajoja aiheita, mikä on myöhemmin kostautunut. Nyt halusin välttää ylilyönnit ja saada juuri oikeankokoisen aiheen, jollaisen keksiminen omin avuin kuitenkin olisi tuntunut haasteelliselta.

Tähän mennessä seminaarissa on katsottu läpi monia tutkielman kirjoittamiseen liittyviä seikkoja sekä joitakin juttuja yleisluontoisesta teemasta "Jumalan valitut", tehty muutamia tehtäviä ja lisäksi käyty läpi seminaarilaisten tutkimussuunnitelmia. Tähän mennessä en siis ole vielä kirjoittanut itse tutkielmaa lainkaan, mutta olen alustavasti miettinyt sen rakennetta ja katsonut kirjallisuutta. Myös tutkimussuunnitelman teko oli minulle vaikeaa, olen itse enemmän sen suuntainen ihminen, että kirjoitusteni rakenne hahmottuu niitä tehdessäni. Jotain pitäisi tammikuun lopulle mennessä olla jo kirjoitettuna opponointia varten. Voin kuitenkin huokaista helpotuksesta sikäli, että nyt on kohtuullisen selvää, miten tulen etenemään.

Eksegetiikka: Jeesus-liikkeestä kristinuskoksi: Jeesuksen ihmeet

Olen yliopistossa käynyt suhteellisen vähän eksegetiikan kursseja peruskurssien lisäksi, mutta tälle kurssille Jeesuksen ihmeistä päätin kuitenkin ottaa osaa. Voitaneen tunnustaa, että enemmän kuin sisällöllisistä syistä tein sen luentojen pitäjän, Erkki Koskenniemen, tähden. Olen muutamia kertoja ollut kuulemassa hänen opetustaan ja sanotaan vaikka, että hän on tietyllä tasolla vakuuttanut minut.

Kurssi oli sisällöltäänkin kyllä erittäin mielenkiintoinen. Tutustuimme varsinaisten Jeesuksen ihmeiden lisäksi myös Vanhan testamentin ja Apostolien tekojen ihmeisiin, juutalaisiin ihmeidentekijöihin, erilaisiin ihmekertomustyyppeihin ja kertomuksissa esiintyviin elementteihin sekä ihmeen konseptiin yleensä ottaen. Mielenkiintoista ja antoisaa oli myös, että kurssilla tuli melko pitkiä "kotiläksyjä" luettavaksi suoraan Raamatusta. Monien Vanhan testamentin kohtien lisäksi tuli lukea kaikki evankeliumit ja Apostolien teot ja kiinnittää huomiota ihmeisiin. Luennoilla sitten käytiin läpi, mitä olimme löytäneet.

Viimeisellä luennolla oli luentokertaus eli tentti, jossa vastattiin esseellä luentoja koskeviin kysymyksiin, esimerkiksi ihmeistä Johanneksen evankeliumeissa. En aluksi huomannut, että luento-osuus muodostaakin itse asiassa vain kaksi opintopistettä, joten kolme tulee suorittaa muulla tavoin – eikä minulle vieläkään ole täysin selvää, miten. Oletan kuitenkin, että siihen liittyy kirjallisuuden läpikäyntiä ja että sen voi suorittaa seuraavan kalenterivuoden puolella.

Systemaattinen teologia: Luterilaisen reformaation teologia

Mikäpä olisikaan sopivampi aika osallistua kurssille luterilaisen reformaation teologiasta kuin käsillä oleva reformaation merkkivuosi? Koen, että perustiedot Lutherin ajattelusta ovat minulla hyvin hallussa, mutta kurssi vaikutti mielenkiintoiselta ja kertaus ja syventäminen toki olivat tarpeen.

Kurssi rakentui yksinkertaisesti: joka luennolla oli oma aiheensa (esimerkiksi reformaattorien suhde mystiikkaan, retoriikkaan, filosofiaan, musiikkiin tai tunteisiin), ja luennoista oli viimeisellä kerralla tentti. Lisäksi tuli kirjoittaa kaksi esseetä kolmen kirjan pohjalta. Ensimmäinen oli pituudeltaan noin kuusi sivua, ja sen tuli käsitellä joko Lutherin jumalakäsitystä tai kokonaisuutta hahmottavia periaatteita hänen teologiassaan. Toisen ideaalipituus oli noin kolme sivua, ja aihevaihtoehtoina joko "Reformaation uutuudet" tai "Mikä reformaatiossa säilyi?".

Esseiden tekeminen jäi minulla hyvin viime tippaan. Olin aloittanut käymään aineistona olevia kirjoja läpi melko myöhään, ja vielä deadlinepäivänä oli kirjoittamatta suurin osa pidemmästä esseestä ja lyhyempi kokonaan. Muistiinpanot ja jonkinlaiset suunnitelmat minulla sentään oli, mutta haasteellisuutta lisäsi se, että samana päivänä sattuivat olemaan sekä tämän kurssin että Jeesuksen ihmeet -kurssin tentit. Kun mukaan ympätään vielä latinan tunti, erääseen yliopiston ulkopuoliseen kurssiin liittyvä ekskursio, "välituulettuminen" eräällä vapaa-ajan luennolla (jota en malttanut poiskaan jättää) sekä viime hetken kertaamiset tentteihin, tuli minulle noin viisitoistatuntinen päivä, jonka aikana ei paljoa ehditty ajatuksia lepuuttaa. Mutta sain kuin sainkin esseet tehtyä ja palautin ne noin 25 minuuttia ennen määräaikaa. Ne olisi ilmeisesti kohtuullisen helpoilla neuvotteluilla saanut palautettua vielä myöhemminkin, mutta lisäajan pyytäminen taisi kuitenkin olla minulle liian suuri kynnys.

Olin parille kaverille väläyttänyt ohikiitävän ajatuksen, että palkitsisin itseni tämän rankan päivän jälkeen menemällä kylpylään. Kun sain kannustusta tarttua tuumasta toimeen, minä sitten todella matkasin erääseen kylpylaitokseen, jossa kerran olin entisen opinahjoni kautta päässyt vierailemaan. Vietin siellä tällä kertaa useita tunteja asiakkaana, rentoutuen rankan rupeaman jälkeen.

Sain tästä kurssista vaikeuksista huolimatta niinkin hyvän arvosanan kuin 4.

Latina

Jaksamiseni ei ole riittänyt myöskään niin ahkeraan latinan opiskeluun kuin mitä se ehkä ansaitsisi. Tämän aineen kohdalla on kuitenkin huomattava, että sillä on jostain syystä taipumus olla minulla hyvin hallussa, vaikka en juuri mitään tekisikään. Latina on edelleen ollut mielestäni hyvin helppoa – ehkä minulla vain sitten on niin hyvä kielipää.

Tämän helppouden vuoksi kykenin jo aidosti rentoutumaan sen rankan deadline- ja tenttipäivän jälkeen, vaikka latinan tentti olikin vasta tulossa. En juurikaan latinaa stressannut, ja kertasinkin siihen vielä huonommin kuin olin suunnitellut (en ehtinyt esimerkiksi edes opetella kaikkia sanoja, jotka piti ulkoa osata). Katselin kuitenkin luentojen diat netistä ja yritin painaa mieleeni eri taivutuspäätteet.

Tentissä piti esimerkiksi taivuttaa sanoja määrätyllä tavalla ja kääntää eräs teksti. Aikaa oli varattu noin kolme tuntia. Itse sain tentin tehtyä noin 45 minuutissa, ja lähdinkin melkein heti, kun se oli luvallista. Sain arvosanaksi vitosen.


Olen väsymyksestäni huolimatta saanut yleensä ottaen hyviä arvosanoja. Koen kuitenkin, että jos haluan oikeasti osata jotain ja olla asiantuntija, minun täytyisi saada jostain takaisin intoni viettää enemmän aikaa opintojen parissa. Toivon, että tämä loma voi omalta osaltaan minua virkistää.

Kokemuksia teologian opiskelusta 13: Sic incepit annus tertius

Kolmannen vuoden ensimmäinen periodi.

Lienen jopa tavanomaista enemmän myöhässä palatessani jälleen päivittämään kuulumisiani teologian maailmasta, onhan toinen periodi jo pitkällä. Minulla on ollut ajoittain kovin kiireistä, ja toisaalta oma jaksamisenikin on ollut jonkin verran heikompaa kuin aiemmin. Nyt kuitenkin avaan hieman sitä, millainen kolmannen vuoden alku on ollut.

 

Eksegetiikka: Raamattu tutkimuksen kohteena

Tästä olenkin jo paljon kirjoittanut, ja vieläkin päivitettävää riittää. Sain ensimmäisessä periodissa lopultakin tehtyä tämän kivijalkakurssin A-osan, kun paranneltu esseeni viimein meni läpi. Sain esseestä arvosanaksi numeron kaksi, joka lähinnä taisi johtua siitä, että en ollut kyllin paljoa arvioinut lähteitäni ja niiden luotettavuutta. Tavoitteeni oli kuitenkin tässä vaiheessa saada työ pois päiväjärjestyksestä, joten alhainen arvosana ei paljoa kirpaissut. En myöskään siten hyödyntänyt minulle tarjottua vaihtoehtoa perustella, miksi ansaitsisin mielestäni paremman arvosanan. Ymmärsin itsekin valinneeni aiheen, jonka haastavuuteen en etukäteen osannut tarpeeksi varautua, haukkasin siis luultavasti liian suuren palan.

Toisaalta tämän prosessin myötä huomasin jälleen loitontuneeni kauemmas eksegetiikasta. Omat käsitykseni esimerkiksi historiasta lienevät jossain määrin toisenlaiset kuin yliopistolla, ja minun on vaikea uskoa voivani tehdä eksegeettistä tutkimusta täysin puhtaalla sydämellä. Yhä enemmän tämä aine näyttäytyy minulle melko pikkutarkkana näpertelynä, jossa joka kulman takana tuntuu väijyvän väärintekemisen mahdollisuus. Lisäksi vahvana on pysynyt se kokemukseni, että ainakin täkäläisen valtavirtaeksegetiikan parissa on taipumus ikään kuin vetää mutkia suoriksi ja kutsua faktoiksi asioita, joita todellisuudessa ei välttämättä ole näytetty toteen.

Olen tätä kirjoittaessani aloittanut eksegetiikan proseminaarin ja kandiaiheenikin on täsmentynyt jo sen verran, että voin sanoa sen lähes varmasti liittyvän Paavalin näkemykseen Israelin valinnasta Roomalaiskirjeen luvussa 9. Tällä hetkellä näyttää vahvasti siltä, että vaihtaisin systemaattisen teologian puolelle maisterivaiheessa, mutta olen edelleen avoin ja päätöstä en ole vielä tehnyt.

Kivijalkakurssista suorittamatta on vielä B-osa, jonka siis pyrin hoitamaan esseellä Vanhan testamentin käytöstä Ensimmäisessä Pietarin kirjeessä. Koska luulin tämänkin työn deadlinea aikaisemmaksi kuin se todellisuudessa oli, sain hiki hatussa sitä jo melkoisen pitkälle ennen kuin se jäi jälleen tauolle. Kenties saatuani esseen valmiiksi voin kirjoittaa viimeiset ajatukseni kivijalkakurssista.

 

Systemaattinen teologia: Patristiikka

Olisin kenties jo vuosi sitten halunnut päästä tälle kurssille, jota ilmeisesti järjestetään vain kerran vuodessa. Se meni kuitenkin silloin sivu suun, joten nyt olin niin sanotusti kärppänä ilmoittautumassa mukaan, kun se tuli mahdolliseksi.

Patristiikka keskittyy tutkimaan kirkkoisien aikakauden teologiaa ja käsittää siis karkeasti vuodet 90–750. Etenkin viiden ensimmäisen vuosisadan aikana muotoiltiin lähes kaikki tärkeimmät kristinuskon opit, ja siten patristiikan tuntemus on hyvää taustatietoa monille nykyajankin ilmiöille. Tämän kurssin aiheita oltiin sivuttu jo klassisen dogminmuodostuksen kurssilla sekä osittain myös kirkkohistorian toisella kurssilla, mutta nyt pääsin monessa kohtaa syvemmälle varhaisen kirkon teologiaan ja sain palautettua mieleen tärkeimpiä kehityskulkuja.

Luennot pidettiin ikään kuin kaksoistunteina, välissä tietynpituinen tauko. Yleensä yhtenä päivänä siis käsiteltiin kahta erillistä teemaa. Aiheina olivat esimerkiksi pyhiinvaellukset, mariologia, oppi kirkosta ja kolminaisuus. Paitsi luennointia, tunnit sisälsivät myös jonkin verran keskustelua ja pohdintaa.

Suoritukseen vaadittiin oppimispäiväkirja, jossa jokaisesta kerrasta tuli kirjoittaa noin sivun verran, sekä kolme esseetä, joissa kuvattiin varhaiskirkon teologiaa tietyn aiheen osalta. Meille annettiin neljä aihetta, joista tuli valita kolme: Ihminen ja Jumala, Kolmiyhteinen Jumala, Jeesus Kristus ja Kirkko ja sakramentit. Näistä sitten piti kirjoittaa J. N. D. Kellyn kirjan Early Christian Doctrines ja erillisten tekstiotteiden pohjalta. Jokaista esseetä varten kirjasta tuli lähemmäs sata sivua luettavaa, ja Kolmiyhteisestä Jumalasta muistaakseni enemmänkin. Jätin itse tuon sinänsä kiintoisan aiheen sivuun käytössäni olevan ajan tähden ja tartuin muihin aiheisiin.

Lukeminen vei aikaa kenties eniten, ja pääosin hoidin sen tenttiviikolla ollessani niin sanotusti lomailemassa. Oli aiheiden mielenkiintoisuudesta huolimatta haastavaa saada itseään työskentelemään, jotenkin kynnykseni alkaa työskennellä on ollut tänä syksynä korkealla. (Tauotin myös lukemistani katsomalla erästä lapsuuden anime-sarjaa, joka kiinnostikin yllättävän kovasti.)

Suoritukseni venyivät deadlinepäivään saakka, mutta lopulta noin kahdeksantoista sivua käsittävät työni valmistuivat ja sain huokaista helpotuksesta, kun kaikki olikin yhtäkkiä ohi. Yllätyin jälleen kerran iloisesti, kun sain tietää saaneeni kurssista arvosanan viisi.

Patristiikka yhdessä keskiajan ja reformaation teologian kanssa kiinnostaa minua siinä määrin, että voisin hyvinkin kuvitella kirjoittavani joskus gradua jostain niihin liittyvästä. Mutta katsotaan ihan rauhassa.

 

Latina

Viime vuonnahan olin jo ilmoittautunut latinan kurssille, mutta linjasekoilujeni vuoksi jätin tuon kielikurssin silloin pois. Nyt ollessani vankasti A1-linjalla, on luonnollista suorittaa kaikki kolme klassista kieltä.

Latinan luennot ovat mielestäni olleet tänä vuonna kaikista mukavimpia, mikä johtuu varmaan monestakin seikasta. Ensinnäkin olen ylipäätään kielirakas ihminen, mikä lienee tässä blogissakin käynyt selväksi. Toiseksi latina on valtavan helppoa kreikan opiskelun jälkeen: kielet ovat logiikaltaan uskomattoman samankaltaiset ja lisäksi englannin ja sivistyssanojen kautta latinan sanastoakin tuntee valmiiksi jo paljon. (Olenkin vitsaillut, että olen näillä tunneilla oppimassa, että osaan jo latinaa.)

Lisäksi kyseisissä luennoissa on vain se oma fiiliksensä. Ne ovat minulle kohtuullisen aikaisena ajankohtana, ja on jotenkin tavattoman tunnelmallista käydä ostamassa kahvi ja astella valoisaan luentosaliin aamupäivän tuoksinassa, istahtaa alas ja kuunnella kaikessa rauhassa opetusta, rentoutuen ja nauttien.

Mielestäni opettajamme on taitava, selkeä ja miellyttävä, ja olen sisäistänyt uudetkin asiat hyvin nopeasti. Olen jo yhden periodin jälkeen päässyt kieleen niin hyvin sisään, että pystyisin varmaan hitaasti kirjoittamaan tätä blogiakin latinaksi. Eräs nettisanakirja on ollut huomattava apu siinä mielessä, että sieltä on nopeaa tarkistaa eri sanojen taivutustaulukot. Lisäksi kannan tunneilla mukana yleensä kielioppikirjaa sekä painettua sanakirjaa, jollaisen löytäminen olikin hyvin vaikeaa: tämäkin on lainassa eräältä kaverilta.

Mitä on sanottava latinan kielestä? Minun mielestäni siitä huokuu samaan aikaan sivistys, voima ja mahtipontisuus, kaikki asioita, joista pidän. Tämä kieli sopii minusta erinomaisesti massiivisiin kuorolauluihin mutta myös akateemiseen maailmaan.

Kielen rakenne on tosiaankin hyvin samankaltainen kreikan kanssa. Sijamuotojen käyttö on samantapaista, samoin verbien aikamuotojen. Latinassa aspekti on läsnä samoin kuin kreikassa: esimerkiksi menneisyydessä tapahtunutta tekoa voidaan ilmaista joko kerrallisena/päättyneenä tai jatkuvaluonteisena käyttäen eri aikamuotoja (kreikassa imperfekti ja aoristi, latinassa imperfekti ja perfekti). Jollain tapaa latina tuntuu minusta vieläkin helpommalta kuin kreikka: esimerkiksi artikkeleita ei tässä kielessä käytetä ollenkaan, ja tokihan myös kirjaimisto on sama kuin omamme.

Merkittävin vaikeus tässä kielessä liittyy mielestäni ääntämykseen. Latinassa ei nimittäin ole helppoa erottaa, äännetäänkö sanan vokaalit pitkinä vai lyhyinä: pituutta ei normaalisti mitenkään merkitä sanoihin. Koska vokaalien pituudet ovat olennaisia myös sanan painon määrittämisessä, muuttuu ääneen lukeminen aika vaikeaksi, ellei pitkiä vokaaleita ole merkitty viivoilla kirjainten päälle – tällainen tapa on luennoilla tarpeellisessa määrin käytössä.

Ääntämys on itse asiassa myös asia, joka minua on jonkin verran latinassa häirinnyt, vaikka muuten siitä pidänkin. Minusta pitkiä vokaaleita on yksinkertaisesti liikaa! Ennen kuin olin alkanut opiskella latinaa, olin tietysti törmännyt lukuisiin lentäviin lauseisiin ja kirkollisiin teksteihin etc. Kuinka coolilta ne olivatkaan näyttäneet juuri siksi, että olin kuvitellut lähes kaikkien vokaalien olevan lyhyitä! Tämä kuvitelma loi latinaan mielessäni mukavan rytmin. Mutta kun totuus valkeni, koki fanitukseni hienoista takapakkia. Esimerkiksi Caesarin kuolematon ”Veni, vidi, vici” tulisi ääntää ”Veenii, viidii, viikii”. Samoin sanan Euroopan unioni ablatiivimuodon Unione europaea ääntämiseen kuluu odotettua pidempikin aika: Uunioone euroopeeaa. Jotenkin näin suurella määrällä pitkiä vokaaleita puhuminen tuntuu muuttuvan aika työlääksi.

Luennoilla käytetään niin sanottua klassista ääntämystä, jossa esimerkiksi c äännetään aina k:na: circus ääntyy kuin kirkus. Itse pidän oikeastaan enemmän niin kutsutusta keskiaikaisesta tai kirkollisesta ääntämyksestä, joka usein tuo mieleen italian. Siinä c ääntyy e:n ja i:n edellä tsh ja g muuten samoin mutta vain soinnillisena. Myös t ääntyy joskus kuten ts ja qu enemmän kuin kw eikä kv, kuten klassisessa ääntämyksessä. Myöskään pitkät vokaalit eivät tunnu olevan niin korostetussa roolissa kirkollisessa ääntämyksessä. Näin siis löydän itselleni lohdutusta myöhäisemmästä tavasta klassisen sijaan.

Innostuinpa taas purkautumaan kielestä. Oli miten oli, latina on perin hauskaa ja sen opiskelu tullee jatkumaan vielä pitkälle ensi vuoteen saakka.

 

Tällä hetkellä eletään siis jo toista periodia, minulle se pitää sisällään proseminaarin ja latinan lisäksi eksegetiikan kurssin Jeesuksen ihmeistä sekä luterilaisen reformaation teologiaa, joka sopiikin oivasti käsillä olevaan reformaation merkkivuoteen. Palailen taas tämän sarjan merkeissä luultavasti lähempänä joulua.

Valete!

Polykarpoksen marttyyrikuolema

Turkin länsirannikolla sijaitsee İzmir, eräs maan suurimmista kaupungeista. Tuolla paikalla on asuttu jo ammoisista ajoista asti, ja muinaisuudessakin Smyrna, niin kuin sitä silloin nimitettiin, oli vaikuttava näky.

Kaupunki sijaitsi lahden pohjukassa, Egeanmereen laskevan Meles-joen suulla, ja se oli rakennettu kaarevan Pagos-vuoren kupeeseen. Aleksanteri Suuren ajan jälkeen siitä oli tullut kukoistava kauppapaikka, ja se lienee jo ensimmäisellä vuosisadalla ollut sadantuhannen asukkaan koti. Smyrnan kadut olivat leveitä ja päällystettyjä, rakennukset mahtavia. Vähän-Aasian helmi oli tunnettu sekä tieteen että kulttuurin kehtona: siellä olivat lääke- ja luonnontieteelliset koulut, siellä komeili valtava teatteri vuoren rinteellä. Myös uskonnollisesti kaupunki oli moninainen: merkillepantava oli keisari Tiberiukselle omistettu temppeli, jonka hulppea Kultainen katu yhdisti Zeuksen ja Kybelen pyhättöön. Smyrna oli kauneudellaan ansainnut nimen "Aasian koristus".

Kaupungissa oli varhaisista ajoista asti ollut kristillinen seurakunta, ja jo Ilmestyskirjassa kirjoitettiin tämän seurakunnan enkelille. Elämä ei kaikin ajoin ollut helppoa tuossa paikassa, joka tuli myös marttyyriveren vuodatuksesta kuuluisaksi. Eräs ja kenties kuuluisin Smyrnan seurakunnan marttyyreista oli sen piispana toiminut Polykarpos, jonka sanotaan olleen apostoli Johanneksen oppilas. Tämä on tarina Polykarpoksen viimeisistä hetkistä vapaasti kerrottuna uudelleen.

***

Toisen vuosisadan puolivälissä Smyrnassa riehuivat vainot. Kristittyjä surmattiin ja kidutettiin ja heitä vaadittiin kieltämään uskonsa. Tämän paineen alla jotkut kestivät, toiset eivät. Näinä vaikeina aikoina myös vanhaa Polykarposta yritettiin saada lähtemään kaupungista. Ikämies ei ollut moksiskaan, mutta huolimatta halustaan jäädä hän lopulta taipui lähtemään pienelle tilalle kaupungin lähistölle. Hän rukoili siellä yötä päivää kaikkien puolesta ja kaikkialla maailmassa olevien seurakuntien puolesta. Eräänä päivänä hän näki näyn, jossa hänen pieluksensa syttyi tuleen ja paloi poroksi.

"Minä joudun elävältä poltettavaksi", hän sanoi ystävilleen.

Ei kulunut kauaakaan, kun vainoajat saapuivat. He kiduttivat orjapoikaa, joka suostui lopulta kertomaan Polykarpoksen piilopaikan. Niin ratsumiehet sitten lähtivät hoitamaan pidätystä poika mukanaan. Oli perjantaipäivä, ja iltamyöhällä he löysivät Polykarpoksen makaamasta eräässä yläkerran huoneessa.

"Tapahtukoon Jumalan tahto", sanoi Polykarpos ja asteli alakertaan keskustelemaan miesten kanssa. Hän käski tarjota tulijoille syötävää ja juotavaa niin paljon kuin nämä vain ikinä tahtoivat ja pyysi puolestaan itse tunnin aikaa rukoilla huoleti. Miehet suostuivat, ja kävikin niin, että Polykarpos ei voinut vaieta kahteen tuntiin, niin täynnä Jumalan armoa hän oli. Monet kuulijat tulivat jopa katumapäälle siitä, että olivat tulleet ottamaan kiinni näin kunniallista miestä.

Rukouksen viimein tauottua Polykarpos vietiin kaupunkiin aasin selkään pantuna. Eipä aikaakaan, kun vastaan tuli poliisipäällikkö Herodes yhdessä isänsä Niketeen kanssa. He siirrättivät Polykarpoksen vaunuihin ja istahtivat hänen viereensä.

"Mitä pahaa siinä on, jos sanoo: 'Keisari on herra', uhraa ja tekee mitä siihen kuuluu, ja näin pelastuu?" he kysyivät. Polykarpos ei vastannut mitään. Heidän yhä jatkettuaan he kuitenkin saivat lyhyen vastauksen: "En aio tehdä teidän neuvojenne mukaan."

Herodes ja Niketes uhkailivat vankiaan ja jopa tönäisivät hänet vaunuista niin, että hän loukkasi säärensä. Mutta Polykarpos käveli reippaasti ikään kuin mitään ei olisi sattunut.

He saapuivat kilparadalle, jolla vallitsi niin kova meteli, ettei siellä voinut kuulla kenenkään puhetta. Polykarpoksen saapuessa taivaalta kuitenkin kajahti merkillinen ääni, joka rohkaisi häntä. Puhujaa ei kukaan nähnyt, mutta paikalla olleet kristityt olivat kuulleet nuo taivaalliset sanat.

Hirmuisen metelin saattelemana Polykarpos asetettiin prokonsulin eteen, ja tämä kysyi häneltä: "Oletko sinä Polykarpos?"

"Kyllä", Polykarpos vastasi. Prokonsuli kehotti tätä kieltämään uskonsa vedoten muun muassa Polykarpoksen korkeaan ikään.

"Vanno keisarin onnettaren kautta, muuta mielesi, sano: 'Alas jumalankieltäjät!'" hän maanitteli.

Silloin Polykarpos loi vakavan ilmeen saattelemana silmäyksen koko kilparadalla oleilevaan ihmisjoukkoon, noihin pakanoihin, jotka siellä olivat, ja viittasi kädellään heihin päin. Sitten hän huokasi, katsahti taivaalle ja lausui: "Alas jumalankieltäjät!"

Prokonsuli ei antanut tämän käänteen murtaa taistelutahtoaan.

"Vanno, niin minä päästän sinut! Herjaa Kristusta!"

Polykarpos lausui: "Jo kahdeksankymmentä kuusi vuotta olen häntä palvellut, eikä hän ole tehnyt minulle mitään pahaa. Kuinka voisin pilkata kuningastani, joka on minut pelastanut?"

Itsepintaisesti prokonsuli yritti saada vanhusta vannomaan, mutta tämä totesi olevansa kristitty ja haastoi virkamiestä vain sanomaan päivän, ja hänelle kyllä kerrottaisiin tarkemmin, mitä kristinusko oli.

"Minulla on petoja, ja heitän sinut niiden joukkoon, jollet muuta mieltäsi", prokonsuli sanoi.

"Käske ne tänne", sanoi Polykarpos, "mutta minä en voi muuttaa mieltäni niin, että kääntyisin paremmasta huonompaan; hyvä vaihdos sen sijaan on siirtyminen pahasta oikeaan."

"Minä käskenkin polttaa sinut tulessa, jos halveksit petoja, jos kerran et mieltäsi muuta", prokonsuli uhkasi.

Polykarpos sanoi: "Sinä uhkaat tulella, joka hetkisen palaa ja vähän ajan päästä sammuu. Sinähän et tunne tulevan tuomion tulta, joka odottaa jumalattomia heidän iankaikkiseksi rangaistuksekseen. Mitä vitkastelet? Pane toimeen, mitä tahdot!"

Tätä ja vielä muuta puhuessaan Polykarpos täyttyi rohkeudella ja ilolla: hänelle sanottu ei saanut häntä masentumaan tai kauhistumaan, kun taas prokonsuli meni suunniltaan. Hänen airuensa lähetettiin kilparadan keskelle kolmesti kuuluttamaan Polykarpoksen olevan kristitty. Pakanat ja Smyrnan juutalaiset huusivat hillittömän raivon valtaamina: "Tämä on tuo Aasian opettaja, kristittyjen isä, meidän jumaliemme hävittäjä, joka opettaa monia olemaan uhraamatta ja osoittamatta kunnioitusta."

Polykarpoksen saaman näyn toteenkäyminen lähestyi. Kansanjoukko toi paikalle puita ja kuivia risuja työmailta ja kylpylöistä. Kun rovio oli valmis, Polykarpos riisui vaatteensa. Hänet aiottiin myös naulata kiinni, mutta hän sanoi: "Antakaa minun olla niin kuin olen. Hän, joka auttaa minua kestämään tulen, auttaa minua myös pysymään hievahtamatta roviolla ilman teidän nauloistanne saatavaa varmistusta."

Niin häntä ei naulattu kiinni, vaan ainoastaan sidottiin. Kuin ylevä oinas, Jumalalle uhrattava polttouhri, hän kohotti jälleen katseensa taivasta kohti ja lausui rukouksen, jossa hän ylisti Isää Jumalaa siitä, että hänet oli katsottu tämän päivän ja hetken arvoiseksi, pääsemään marttyyrien lukuun.

Kun aamen oli viimein kiirinyt kilparadalle ja rukous päättynyt, palvelijat sytyttivät tulen. Mutta leimahduksen jälkeen tapahtui suuri ihme. Liekki muodosti holvin, kuin tuulen pullistaman purjeen, ja ympäröi Polykarpoksen ruumiin sitä lainkaan tuhoamatta. Sen sijaan tuo ruumis oli kuin kulta tai hopea, joka hehkuu ahjossa. Areenalle levisi myös suitsukkeen tai kalliin hajuaineen tapainen sanomattoman hyvä tuoksu.

Kun tuli ei voinutkaan tuhota Polykarpoksen ruumista, käskettiin pyövelin mennä antamaan armonisku tikarilla. Kun hän löi aseellaan, pulppusi ulos niin suuri määrä verta, että tuli sammui saattaen kansanjoukon ymmälleen ja ihmetyksiin.

Kristityt olisivat mielellään ottaneet haltuunsa Polykarpoksen ruumiin jäännökset, mutta Niketes, joka oli istunut poikansa kanssa Polykarpoksen kanssa vaunuissa, yllytettiin anomaan, ettei asianomainen virkamies luovuttaisi ruumista. Niketes nimittäin sanoi haluavansa varmistaa, etteivät kristityt alkaisi palvoa Ristiinnaulitun sijaan Polykarposta. Tähän häntä olivat yllyttäneet juutalaiset, jotka myös tarkoin pitivät silmällä kristittyjä, kun he olivat aikeissa ottaa ruumiin.

Nähtyään juutalaisissa heränneen kiistanhalun sadanpäämies ei kuitenkaan antanut kenellekään lupaa ottaa ruumista, vaan poltti sen roomalaisen tavan mukaisesti. Myöhemmin kristityt ottivat talteen marttyyrin luut ja asettivat ne niiden arvoa vastaavaan paikkaan. He alkoivat kokoontua tuossa paikassa, eivät palvoakseen vaan viettääkseen Polykarpoksen marttyyrikuoleman päivää niiden muistoksi, jotka olivat ennen heitä kamppailleet ja niiden harjoitukseksi ja vahvistukseksi, jotka vastedes joutuisivat kamppailuun. He kutsuivat tuota päivää Polykarpoksen syntymäpäiväksi.

***

Polykarpoksen tarina kirjoitettiin muistiin, ja ajan myötä muuan Pionios etsi ajan varrella melkein loppuun kuluneet kirjoituksen osaset ja jäljensi tekstin, joka oli erään Isokrateen tekemä kopio. Isokrates puolestaan oli tehnyt jäljennöksen Gaiuksen tekstistä ja Gaius Irenaeuksen, Lugdunumin piispan, joka tunnetaan suurena harhaoppien kumoajana ja yhtenä ensimmäisistä merkittävistä teologeista. Tuon Polykarpoksen oppilaaksi kerrotun miehen elämä ja teot ovat kuitenkin jo vallan toinen juttu.

Ylläoleva kertomus perustuu suurimmaksi osaksi Markion-nimisen henkilön nimissä olevaan Polykarpoksen marttyyrioon. Kyseinen teos luetaan apostolisten isien kirjoitusten joukkoon, ja se on julkaistu suomeksi käännettynä ainakin kokoelmassa Apostoliset isät (STKS:n julkaisuja nro 100). Olen pääosin kirjoittanut uuteen muotoon Heikki Koskenniemen kääntämän tarinan mutta säilyttänyt silti joitakin sanamuotoja, kuten valtaosan repliikeistä, samoina.

Koin kertomuksen koskettavaksi lukiessani sitä ensimmäistä kertaa, ja sain tästä innostusta tuoda sitä yleisön saataville uudella tavalla. Sitä, onko kertomus kaikilta osin totta, on vaikea sanoa, mutta mielestäni se on kuitenkin sanomaltaan vaikuttava ja rohkaiseva: yhä tänä päivänäkin kristittyjä vainotaan eri puolilla maailmaa, vaikka sitä ei länsimaissa välttämättä tulla ajatelleeksi. Tässä kertomuksessa etenkin Polykarpoksen omat sanat koen mielenkiintoisella tavalla osuviksi ja vaikuttaviksi, vaikka lausutaan suuren uhan edessä.

Smyrnaa koskevat luonnehdinnat olen koonnut eri lähteistä, joiden uskoisin olevan pääosin tässä kohtaa luotettavia. Jokunen virhe saattaa kaikesta huolimatta joukossa olla, missä tapauksessa pahoittelen. Onneksi kertomuksen pääpaino on kuitenkin miljöön sijaan tapahtumissa, jotka olen pyrkinyt tarkasti toistamaan sellaisina kuin ne alkuperäiskirjoitukseen on kerrottu tiivistäen kuitenkin joissain kohdin.

Kuvat olen hakenut Wikimedia Commonsista. Muita käyttämiäni lähteitä ovat seuraavat:

⦁ Apostoliset isät
⦁ ESV-tutkimusraamattu
⦁ Iso Raamatun tietosanakirja
⦁ Wikipedia
⦁ www.bibleplaces.com/smyrna/
⦁ www.biblestudytools.com/encyclopedias/isbe/smyrna.html