Kokemuksia teologian opiskelusta 12: Kesän rämpimiset

Jälleen on pyörähtänyt käyntiin uusi lukuvuosi, minun kolmanteni. Mikäli asiat soljuvat odotetusti, suoritan tämän vuoden aikana kandidaatintutkielmani loppuun. Odotukseni ovat korkealla: vuoteen tullee proseminaarin lisäksi sisältymään myös lisää eksegetiikkaa ja systemaattista teologiaa, latinaa sekä soveltavia opintoja. Näistä kirjoittanen lisää sitten, kun ensimmäinen periodi on päättynyt, nyt on aika tehdä tarpeelliset päivitykset kesällä suorittamistani opiskeluista.


Kreikka: Kreikankielinen Uusi testamentti: Kirjeet
Kirkkohistoria: Kirkkojen ja tunnustuskuntien historia

Kuten viimeksi kerroin, unohdin ilmoittautua varsinaiseen kreikan jatkokurssin tenttiin. Samaten kirkkohissan lukukurssin tenttipäivää siirsin jatkuvasti kauemmas, mutta lopulta päädyin suorittamaan sen yhdessä ja samassa tenttitilaisuudessa kreikan kurssin kanssa. Niin siis eräänä kesäkuisena päivänä lähdin tavoittelemaan kymmentä opintopistettä yhdellä istumalla.

Kreikka ei minua juurikaan jännittänyt: luin muistaakseni alueena olevat Uuden testamentin kirjeet läpi enkä tehnyt paljoa enempää. Sanakirja sai normaaliin tapaan olla tentissä mukana, ja tehtävät koostuivat tekstijaksojen kääntämisestä ja sanojen määrittelystä.

Kirkkohistoria sen sijaan kuumotti. Numerolla ei ollut minulle juurikaan väliä enää tässä vaiheessa, halusin vain saada kurssin ja opintopisteet pois päiväjärjestyksestä. Paaveja koskevan kirjan osuuden olin jo aikoja sitten käynyt läpi, kalvinismia koskevaa en lopulta tainnut loppuun edes lukea. En kokenut enää olevani sellaisella motivaatioasteella, että minulle olisi kirjasta juurikaan jäänyt mitään mieleen. Etsin sen sijaan netistä joukon kirja-arvosteluja ja tekstejä koskien kyseistä kirjaa ja luin niitä. Paaveista kertasin omia muistiinpanojani, ja sitten oli koitoksen aika.

Sain tenttitilaisuudessa kummankin tentin eteeni, ja tartuin ensiksi varmempaan eli kreikkaan. Sen selätettyäni siirryin kirkkohistoriaan, jossa muistaakseni oli kaksi kysymystä kummastakin kirjasta, ja näistä piti valita yhteensä kolme ja kirjoittaa niihin esseevastaukset. Paavit olivat minulla paremmin hallussa, joten valitsin niitä koskevien kysymysten lisäksi yhden kalvinismikysymyksen. Kirjoiteltuani esseet poistuin salista: aikaa suorituksiin oli varattu nelisen tuntia, mutta minä olin mielestäni tyytyväinen vastauksiini jo ennen kuin kolme tuntia oli kulunut. Periaatteessa olisin voinut ehtiä tehdä vielä kolmannenkin tentin esimerkiksi joltain kielikurssilta.

Kirkkohistorian osuus meni omasta mielestäni melko heikosti, ja jännitinkin pitkään, olinko päässyt läpi. Sain tästä kurssista lopulta tietääkseni ensimmäisen kakkosen koko yliopistoaikanani, mutta olin siihen suhteellisen tyytyväinen ja sain huokaista helpotuksesta. Kreikka meni odotetusti hyvin.


Eksegetiikka: Raamattu tutkimuksen kohteena

Luulin jo suorittaneeni kymmenen opintopisteen kivijalkakurssista puolet ennen kesää, mutta sainkin erään siihen kuuluvan suorituksen, hermeneuttisen kehitystehtävän, takaisin. Professori ei ollut hyväksynyt sitä, sillä esseessäni oli kyllä hyvin omaa pohdintaa ja kokemusta, mutta liian vähän keskustelua tutkimuskirjallisuuden kanssa. Niin minun sitten piti palata esseen pariin.

Työskentely kuitenkin hidastui merkittävästi useista syistä. En ollut oikein varma, mitä minulta tarkkaan ottaen vaadittiin, ja jouduin esittämään tarkempia kysymyksiä sähköpostitse. Koin, että minulta odotettiin historiallis-kriittisten kommentaarien käyttöä, mutta en käsittänyt, miten olisin niitä voinut hyödyntää. Harmonisointia koskevassa esseessäni olin tuonut esille, että keskityn nimenomaan teksteihin niiden lopullisessa muodossaan: voiko niitä harmonisoida sellaisina kuin me ne tänä päivänä tunnemme. Siten en kokenut, että tekstien syntyhistoria olisi suurestikaan vaikuttanut tutkimukseeni.

Erinäisistä syistä johtuen sähköpostivastausten saaminenkin kesti kohtuullisen kauan, ja niin työni pitkittyi entisestään. Elokuussa sain ongelmakenttään viimein jotain selvyyttä ja kykenin aloittamaan esseen parantelun toden teolla. Sittemmin minua ovat hidastaneet vielä monet vapaa-ajan sosiaaliset menot ja alkaneet muut kurssit. Deadline tehtävälle on lokakuussa, ja uskon selviäväni työstä siihen mennessä.

Kivijalkakurssiin kuuluu myös B-osa, joka on viiden opintopisteen laajuinen. Sen ajattelin suorittaa esseellä, joka käsittelee sitä, miten Ensimmäisessä Pietarin kirjeessä on käytetty Vanhaa testamenttia. Essee vaatinee kohtuullisen paljon lukemista taustalle, ja sainkin ilokseni kirjavinkkejä. Myös tämän tehtävän pitäisi olla ensi kuussa valmis, sillä seminaarin alkaessa kivijalkakurssin tulisi olla suoritettuna.


Yritän saada itseäni lukemaan ja työskentelemään, vaikka aina ei tuntuisikaan siltä. Loppujen lopuksi tämä on kuitenkin sydämeni ala, vaikka innostusta ei joka hetki löytyisikään.

Ekskursio Suomi tulessa -herätyskokoukseen

Olin saanut kuulla miehen nimeltä Rodney Howard-Browne olevan saapumassa Suomeen. Sarja herätyskokouksia Suomi tulessa -nimen alla tultaisiin pitämään viitenä perättäisenä päivänä Helsingin jäähallilla. Kiinnostuin kovasti menemään paikan päälle. Korviini oli kantautunut juttuja niin menestysteologiasta kuin torontolaisuudestakin, ja halusin kovasti itse päästä omin aistein todistamaan näitä ilmiöitä, jos niitä suinkin ilmenisi. Tässä kirjoituksessa palaan asioihin muistiinpanojeni pohjalta, pyydän anteeksi, jos noiden nopeasti kirjoitettuihin merkintöihin perustautuen olen tullut ilmaisseeksi jotain epätarkasti.

Saavuin jäähallille melko hyvissä ajoin, minkä olin lukenut olevan suotavaa. Vielä ei ollut juurikaan jonoa, kun astelin sisälle erään kaverini kanssa (ekskursiolle saapui mukaan lisäksi vielä pari muuta, hieman myöhemmin tullutta kaveria). Melko pian tultuamme sisään meidän piti ilmoittautua. Kirjoitimme erääseen lappuun tietojamme, joskin ymmärtääkseni vain nimi oli oleellinen. Saimme myös kiinnitettävät nimikyltit, joiden varsinainen tarkoitus ei minulle kuitenkaan koskaan selvinnyt.

Katselin ympärilleni ja huomasin sekä kirjamyyntipisteen että erään lehden mainospisteen. Odotellessamme muita seurueemme jäseniä meille tultiin myös mainostamaan raamattukoulua. Huomasin tekstin River – ilmeisesti aikoinaan vierailemani River Helsinki -yhteisö oli mukana tässä tapahtumassa.

Jono ulkona kasvoi. Kun tilaisuuden alku lähestyi, menimme sisään kaukaloon, johon oli koottu penkkejä. Varsinaiset jääkiekkokatsomot eivät olleet juurikaan käytössä, joten lopulta ihmisiä oli suunnilleen suuren kirkkosalillisen verran. Tunnelma oli odottamaani tiiviimpi, valtaosa penkeistä oli käytössä.

Tilaisuus alkoi ilmoituksilla, joita kertoi eräs nainen. Lastenhoito, kirjamyynti ja eräs Howard-Brownen uusi kirja saivat maininnat. Myös hieman yllättäen valokuvauksen kerrottiin olevan kiellettyä, ja kännyköitä ohjeistettiin laittamaan pois. TV7 oli sen sijaan ymmärtääkseni tilaisuuden virallinen taltioija. Infonaisen puhe oli hyväntuulinen ja vitsikäs, se toi mieleeni käyntini Riverillä. Hän seisoi lavalla, jossa oli monihenkinen orkesteri, ja sivuilla oli screenit, jotka välittivät tietoa.

Hetken kuluttua noustiin ylös ylistämään Petri Kososen yhtyneineen johtamana. Ääni oli suhteellisen kova, mutta mielestäni ylistyskappaleet olivat musiikillisesti toimivia ja soundeiltaan mukaansatempaavia. Ylistystä kesti melko tarkkaan puoli tuntia. Ihmisiä yllytettiin laittamaan käsiä yhteen. Laulamisen aikana kuuluikin jonkin verran taputusta ja monet kohottivat kätensä. Eräässä välipuheessa annettiin vapaus juostakin, minkä toteuttamista en kuitenkaan itse huomannut. Sen sijaan ihmiset innostuivat kyllä hytkymään ja hyppimään paikallaan. Tilaisuudessa laulettiin muun muassa Chris Tomlinin kappaletta Our God suomeksi ja sitten englanniksi, ja ylistysjakson lopulla tuli itse Howard-Browne lavalle.

Hän rukoili mainiten taivaan viinin ja Jumalan virrat, muistaakseni hän myös rukoili tälle illalle seurauksia. Tulkki käänsi hänen sanomiaan lyhyitä puhejaksoja perässä suomeksi. Ihmisillä olivat kädet ylhäällä, ja rukoilijan ääni taisi kohota eräässä vaiheessa hieman.

Seurasi ensimmäinen Howard-Brownen puheista, tämä oli ikään kuin ”lämmittely”, ei aiheeltaan vielä erityisen syvällinen. Puhuja mainitsi suomalaisten varauksellisuuden, mutta kertoi myös näiden lopulta tilaisuuden edetessä äityvän elävämmiksi. Hän korosti joulun, pääsiäisen ja helluntain juhlintaa päivittäin eikä vain kerran vuodessa. Kuten Raamattu sanoo, jos ihmiset olisivat vaiti, kivet huutaisivat. Kai olet parempi kuin kivi? kysyi Howard-Browne. Kuka haluaisi tulla korvatuksi kivellä? Hän yllytti ihmisiä huutamaan, mutta ääntä ei ilmeisesti aluksi tullut tarpeeksi. Muiden lopulta hiljennyttyä eräs ihminen huusi yksin ja puhuja jutteli tämän jälkeen hänelle henkilökohtaisesti.

Kun sattui hiljainen hetki, jostain kuului naurua. Howard-Browne laskeutui alas lavalta ja alkoi kuljeskella ympäriinsä puhuen samalla siitä, mitä juuri teki. Hän lahjoitti yleisölle lukuisia tuotteita, niistä kai valtaosa videotallenteita. Niitä haluavat ihmiset viittasivat ja puhuja antoi tuotteen jollekin heistä, joskus jopa heittämällä. Eräs tuote oli hänen mukaansa ainutlaatuinen: se oli ilmeisesti kahden tunnin video ”rukouskeskuksesta”, jossa rukoiltiin joka hetki vuorokauden ympäri. Muiden aiheita olivat ainakin pelon kanssa taisteleminen, hengellinen nälkä, hengen vauraus, voima hankkia vaurautta, Jumalan kohtaaminen, armolahjat ja Jumalan kosketus.

Tämän osion jatkuttua noin viisitoista minuuttia tuli eräs yksittäinen henkilö esittämään laulun lavalle. Musiikki ei ollut tällä kertaa liveorkesterin soittamaa. Käsiä kohosi jälleen ja muutama nousi seisomaan, yhtäkkiä suurempikin joukkio nousi.

Seuraavaksi oli vuorossa Howard-Brownen hieman pidempi puhe, joka edelsi rahankeruuta. Hän mainitsi, että he eivät tulleet Suomeen rahan perässä, ja kertoi, että puolet budjetista oli jo tähän mennessä täytetty. Muutenkin mies tietyissä väleissä tuntui painottavan sitä, että hän ei halua painostaa lahjoituksiin, tähänkin tilaisuuteen oli vapaa pääsy. Toisaalta hän puhui rahasta paljon muutakin. Jos ihmisellä on ”iso näky”, fakta on, että hän tarvitsee rahaa. ”The bigger the vision, the bigger the provision.”

Muistaakseni sanaa menestysteologia ei tilaisuudessa mainittu, mutta vaurausteologia kylläkin, ja sitä Howard-Browne pyrki monilla raamatunkohdilla puolustamaan. Jos ymmärsin oikein, hänen ajatuksensa oli se, että vauraus ja jonkintyyppinen rikkaus kuuluvat uskovan elämään. Hän kovensi ääntään ja puhui tulkin päälle selostaessaan raamatunpaikkoja. Hän korosti ettei ole yksinäinen ratsastaja, vaan pitää Raamattua esillä.

Kirkon tukemisen verovaroilla hän näki syyksi sille, että ihmiset eivät Suomessa halua antaa. Hän kehottikin antamaan vapaaehtoisesti Jumalalle. Miten rahaa, joka otetaan suoraan palkan päältä, voidaan sanoa antamiseksi? Howard-Brownen mukaan ihmiset jämähtävät seurakunnassa paikoilleen, kun puhutaan rahasta. Seurakunnan jäsenten kuitenkin tulisi olla kaikkein anteliaimpia. Jokapäiväisen antamisenkin käsite tuli mainituksi.

Puheessa vilisi mielenkiintoinen termistö. Köyhyyden henki täytyy murtaa Jumalan ihmisten elämästä ja myös Suomen yltä… Voi tapahtua suuria asioita… Kuka haluaa, että Jumala siunaa sinua? Jumala laittoi sinut tänne menestymään…

Hän kertoi kohdanneensa kritiikkiä näiden opetusten takia mutta kehotti antamaan hedelmän puhua puolestaan. Howard-Browne tuntui eräässä vaiheessa ottavan epäsuorasti kantaa myös hänestä kulkeviin huhuihin. Vuosia sitten hänen luo oli tullut henkilö veljensä kanssa, ja 10 minuutin jälkeen nämä olivat todenneet, että Howard-Browne ei ole kultikko tai harhainen. Tässäkin puheessa hän tuntui linjaavan aika vahvasti todetessaan, että ainoat, jotka eivät tykkää hänen täällä sanomastaan, ovat ihmiset, jotka eivät halua tulla siunatuiksi. Hän kehotti tällaisia ihmisiä ilmeisesti jopa lähtemään pois.

Puhe sai yllättäenkin hyvin poliittisen sävyn, kun Howard-Browne kertoi paavin kehottaneen Puolassa avaamaan rajat. Howard-Browne kehotti puolestaan paavia avaamaan ensin Vatikaanin, muurit alas vain. Lopulta ei ollut kovin vaikeaa sijoittaa Howard-Brownea poliittiselle kartalle: hän puhui pakolaisista, joiden ei tulisi tuoda omia lakeja mukanaan. Hänen mukaansa Euroopassa saa rasistin leiman, jos vastustaa laitonta maahanmuuttoa. Howard-Browne itse halusi, että kansakunnat pysyvät yhtenäisinä. Myös yleisössä tuntui olevan paljon hänen kanssaan samanmielisiä. EU:n lippu sai buuauksia, kun Howard-Browne kysyi, kuka piti siitä. Hän oli globalismin jyrkkä vastustaja.

Hän kertoi myös omaavansa epäluottamuksen mediaan ja poliittikkoihin. Erityisesti hän vaikutti olevan Obama-kriittinen, mainitsi presidentin valehdelleen sinä päivänäkin, tosin kertomatta tarkalleen missä kohtaa.

Rukouksen jälkeen oli mahdollista antaa. Howard-Browne sanoi muistaakseni vielä, että yli yhdeksän miljoonaa ihmistä on pelastunut tämän palvelutyön kautta. Itse antaminen onnistui ainakin kortilla, ”tilisiirtolupausuhrilappujen” kautta tai hieman myöhemmin kuvioihin tulleiden perinteisempien kolehtikoppien kautta. Howard-Browne sanoi, että nyt voi mennä vessaan, mutta sen ei tule antaa olla ainoa uhri.

Amerikkaa ja politiikkaa koskevat osuudet tässä puheessa eivät olleet mielestäni niin selkeästi rahaan liittyviä, mutta kaiken kaikkiaan tämä ”kolehtipuhe”, jos sitä siksi haluaa kutsua, kesti vajaan tunnin.

Kun eräs nainen oli siunannut meitä laulullaan, Howard-Browne aloitti uuden puheen. Hän sanoi, että elämme viimeisiä aikoja ja että Jeesus on tulossa takaisin niitä varten, jotka ovat valmiina. Seurakunnan kokous on tärkeä asia, vaikka mistään ei löydäkään täydellistä seurakuntaa. Jumalan sanassa on kaikki järjestyksessä. Efesolaiskirjeen mukaan Jumala antoi seurakuntaan apostoleita, profeettoja, evankelistoja sekä paimenia ja opettajia. Howard-Browne lisäsi, että Raamattu ei sano Jumalan antaneen paavia tai kardinaalia.

Howard-Brownen mukaan Jumala tuo edelleen apostoleita ja he ovat tänäänkin olemassa, mutta he eivät ole samoja kuin Kristuksen 12 opetuslasta. Apostoli on henkilö, joka on lähetetty ja istuttaa seurakuntia, hän on kuin peukalo kädessä. Monet kutsuvat itseään apostoleiksi, mutta tämä piti puhujan mukaan kyetä demonstroimaan.

Puhuja kertoi myös siitä, miten tärkein asia palvelutehtävässä on sielujen pelastus. Ihminen voi mennä terveenä helvettiin: pelkkä ajallisiin ja fyysisiin tarpeisiin vastaaminen ei siis riitä.

Nyt on aika tehdä ”maksimi”, ei vain ”minimiä”. Jos seurakunta mobilisoituu, koko Suomi voi tulla ravistelluksi kahdessa vuodessa. Puheesta jäi osaksi mieleen juuri Suomi-keskeisyys. ”Valmistautukaa, sillä suomalaiset tulevat!” taidettiin jossain kohtaa innostaa. Suomi mainittiin ylipäätänsä tilaisuudessa usein, ja tästä moni yleisössä vaikutti pitävän.

Jälleen päästiin katolisen kirkon ja politiikan pariin, kun Howard-Browne kertoi siitä, miten Vatikaanin pankki on historian aikana ryövännyt. Mies tunnustautui nationalistiksi ja sanoi, että Trumpiakin vihataan siksi, koska tämä on nationalisti.

Myös tämä puhe kesti vajaan tunnin, ja sitten alkoi toiminnallisempi osuus, joka toi mieleeni tyypillisen vapaakristillisen kaavan, erityisesti vielä muuan yhteisön nimeltä Suhe. Päät painettiin ja edestä alettiin puhua evankelioivia sanoja. Sinun tulee olla uudestisyntynyt. Tänään voit pelastua, et ehkä saa toista tilaisuutta. Missä vietät ikuisuutesi? Musiikki alkoi jossain vaiheessa soida Howard-Brownen jatkaessa puhumistaan. Hän etsi käsienkohottajia jopa katsomon osien mukaan (This section here…) ja sanoi siunauksia. Suhesta tämä toiminta alkoi laajemmin poiketa vasta sitten, kun käsien kohottajat pyydettiin eteen. Niinpä ihmiset alkoivat mennä, heitä oli kymmenittäin. Musiikki soi edelleen. Tulkaa Jeesuksen luo, kehotettiin.

Sitten seurasi niin kutsuttu syntisen rukous, jossa yleensä pyydetään syntejä anteeksi ja Jeesusta asumaan sydämeen. Se rukoiltiin toistaen Howard-Brownen ja tulkkauksen perässä. Sitten ihmisiä pyydettiin ylistämään.

Howard-Browne kutsui lapsen lavalle ja kysyi häneltä joitakin asioita. Sitten lasta pyydettiin kohottamaan kädet ja yhtäkkiä Howard-Browne sanoi jotain sen suuntaista kuin ”Jumalan tuli!” ja lapsi kaatui. Se kävi niin äkkiä, että minulta meni itse kaatumisen täydellinen näkeminen oikeastaan ohi, samoin myös seuraavan.

Eteen tulleille ihmisille tarjottiin stipendejä ilmeisesti raamattukouluun ja heitä opastettiin menemään hetkeksi sivulla olevaan tilaan tätä varten.

”Jesus’ name!” ja ”Fire!” olivat muistaakseni huutoja, jotka Howard-Browne sanoi ennen kaatamisia. Hän lähti jopa yleisön joukkoon ja vain yksinkertaisesti kehotti ihmisiä tulemaan luokseen. Mies käyskenteli puhuen, ja esitti muun muassa kysymyksen siitä, löytyykö tätä kaatamisasiaa Raamatusta. Hän vastasi mielenkiintoisella tulkinnalla psalmista 23, jossa englanniksi sanotaan: ”He makes me lie down”.

Kun salissa alkoi eräässä vaiheessa kuulua kovempaa huutoa ja kirkumista, oli tämä muistaakseni ainoa tilanne kokouksessa, jolloin minua alkoi hieman ahdistaa. Se oli nopea hetki, enkä enää osaa sitä juuri kuvailla. Yleensä en itse ahdistu rajuinakaan pidettyjen hengellisten tai henkisten ilmiöiden tarkkailusta, mutta nyt niin kävi.

En ole juuri perehtynyt siihen, mikä kaatamistoiminnan taustalla on. Käsittääkseni usein ajatellaan, että nimenomaan Jumala kaataa ihmisen, vaikka ulkoisesti saattaakin vaikuttaa muulta: joskus kaadettavia jopa tietääkseni saatetaan tuupata. Minut itseni on kaadettu kerran, se tapahtui Kuopiossa, kun Vapaaseurakunnassa oli vieraileva puhuja. Sinä iltana tuossa paikassa oli toimintaa, jota siellä ei useinkaan nähnyt. Menimme jonoon miehen eteen ja kun tulin hänen luokseen, hän kysyi rukouspyyntöä tai vastaavaa. Ehkä hän rukoili pienen hetken ja sitten hän muistaakseni hieman työnsi minua taaksepäin ja takana otettiin vastaan. Mikäli tapahtuma on säilynyt mielessäni oikein, oli myös tuossa tilaisuudessa kirkumista. Silloin ymmärsin kaatamisen ideaa varmaan vielä vähemmän kuin nyt ja ajattelin vain muina miehinä mennä.

En ole sittemmin ajatellut, että Jumala kaatoi minut, koska oma kokemukseni oli, että sen teki ihminen. Toisaalta en myöskään kiellä Jumalan tehneen sitä. Ylipäätänsä pidättäydyn melko suuresti ottamasta kantaa hengellisten ilmiöiden lähteeseen: ovatko ne Jumalasta vai kenties demoneista, kuten usein sanotaan äärikarismaattisten ilmiöiden kohdalla. Haluan itse olla varovainen, jos minulla on vähäistäkään epävarmuutta, ja keskittyä enemmän ilmiöiden luonnehtimiseen.

Eteen kutsuttiin vielä uusi ihmisjoukko sanomaan vihkiytymisen rukousta. Pian minä ja kaverini päätimme alkaa pikkuhiljaa lähtemään, pari seurueestamme olikin jo poistunut aiemmin. Kun lähdin jäähallilta, oli tilaisuuden alusta kulunut noin neljä tuntia.

Jälleen oli takana ajatuksia herättävä vierailu.

Ekskursio Helsingin Baptistilähetyksen herätyskokoukseen

”Siunausta!” ja ”Jumalan rauhaa!” olivat sanoja, joita ensimmäisten joukossa kuulin kävellessäni bussipysäkiltä tämänkertaiseen kohteeseeni. Astelin sisään normaalin oloiseen pienehköön huoneistoon, josta panin merkille erityisesti esillä olevat hengelliset lentolehtiset, kirjahyllyt sekä myytävine että lainattavine teoksineen, keittiötilan ja pöydät ynnä tilan etuosassa olevan salin, jossa oli muutamia penkkirivejä ja ristillä varustettu puhujanpönttö. Seinälläkin oli risti, samoin ehkä hieman odottamatta myös krusifiksi. Sen sijaan tyypillisenä voitaneen pitää seinällä ollutta tekstiä Jeesus pelastaa.


Olen joitakin vuosia sitten ollut enemmän tekemisissä baptististen yhteisöjen kanssa, käynyt jopa – niin kuin sanotaan – todistamassa sellaisessa. Enemmän kuin tämän maassamme sangen pienen liikkeen jäseniä tunnen kuitenkin baptismille hyvin läheisten helluntaiherätyksen ja Vapaakirkon väkeä. Helsingin Baptistilähetyksen kanssa ajauduin varmaankin ensi kerran kosketuksiin tehdessäni kartoitusta pääkaupunkiseudun hengellisistä yhteisöistä, ja myöhemmin muistaakseni olen tavannut kaupungilla Baptistilähetyksen katuevankelistoja. Olin kerran jo melkein mennyt käymään tässä yhteisössä, silloin se oli vielä sijainnut toisessa paikassa. Nyt kuitenkin sain viimein toteutettua ekskursioni.

Tilaisuus alkoi hieman myöhässä, ja ennen sitä salissa kuului selkeästi, kun eräs mies kiitti ääneen Jeesusta. Eteen käveli pian nainen, joka sanoi tervetulosanat sekä mainitsi, että täällä oltiin koossa Jeesuksen nimessä. Uskontoa täällä ei kuulemma julisteta vaan Herraa Jeesusta. Tapaan erottaa uskonto ja Jeesus jyrkästi toisistaan törmää aina silloin tällöin hengellisissä piireissä.


Seurasi alkulaulu, käsittääkseni vapaakristillisestä Hengellisestä laulukirjasta. Säestyssoittimena oli piano. Tämän jälkeen nainen kertoi joitakin ilmoitusasioita, minkä jälkeen seurasi muistaakseni hänen itsensä pitämä pieni puhe aiheesta Herran tunteminen. Puheessa korostui uskoontulo, ja se sisälsi muitakin ilmauksia, kuten etsikkoaika ja ajatus Jeesus-tielle lähtemisestä, joihin vähemmän hengellisissä piireissä liikkunut voisi kiinnittää enemmän huomiota.


Rukouksen jälkeen eräs vanhempi nainen tuli kertomaan todistuksen eli tässä tapauksessa käyttämään hänkin lyhyen hengellisen puheenvuoron. Se käsitteli rukousta, hän otti esiin niin omaa kokemustaan kuin raamatunpaikkoja ja vakuutti, että Jumalaa voi huutaa, Hän auttaa ahdingon läpi. ”Aamen!” kajahteli salissa.


Vielä eräs nainen tuli kertomaan kokemuksen kielillä rukoilemisesta. Samantyyppistä kertomusta kuulee itse asiassa aika usein: jotain ulkomaista kieltä taitamaton rukoilee ymmärrettävästi tällä kielellä. Puhuja itse kertoi kuulleensa eräältä ranskankieliseltä henkilöltä kielillä rukoilemisen jälkeen, että oli kiittänyt Isää ranskaksi. Esirukousosiossa nainen jakoi puheenvuoroja viittaajille ja nämä saivat sanoa omia rukousaiheitaan. Hyvin paljon aiheita kumpusi niin omien kuin toisten elämistä, kirjo oli laaja. Kun aiheiden puolesta rukoiltiin, panin silloin merkille, että salissa kuului puheensorina: ihmiset kaiketi rukoilivat kielillä.


Kokousta johtava nainen tuli kertomaan toisaalla järjestettävistä telttakokouksista, ja sitten otettiin kolehtilaulu. Ymmärsin, että seurakunta toimii palkatta ja vapaaehtoistyön voimin. Laulua oli tällä kertaa pianon lisäksi säestämässä myös viulu.


Jälleen eräs nainen tuli eteen. Hän kertoi todistuksen Herrasta, aiheena parantaminen. Hän sanoi, että ihmisen sairaus ei johdu aina synnistä, vaikka se toki siitäkin voi johtua. Sairaus voi olla jopa siunaus, Jumala voi sen kautta näyttää voimansa. Sairaus ei kuitenkaan koettele enempää kuin Jumala sallii. Mielenkiintoisesti mainittiin jopa Luther, jonka kerrottiin sanoneen: ”Saatana on Jumalan kahlekoira.”


Pian puheen jälkeen eräs penkillä istunut mies puhkesi puhumaan, sanoen jotain sen suuntaista kuin: Minä olen ilmestyksen Jumala, tahdon ilmestyä tämänkin seurakunnan kautta. Hän myös kehotti uskomaan ja luottamaan ja mainitsi Jerikon muurien murtuneen uskon kautta. Miehen puheessa oli kaiketi kyse jonkintyyppisestä profetiasta.


Laulettiin laulu, jonka minäkin tunsin, se tunnetaan nimellä Riihikirkkohymni. Itse pystyin tähän lauluun kirjattomana yhtymään, yksinkertaiset sanat on ollut helppo oppia.


Tämän jälkeen pääsimme pääpuheeseen, jonka puhuja aloitti tunteikkaalla rukouksella. Puheessa oli ainakin jonkinasteisena pääaiheena viinipuun oksat, Jeesuksessa oleminen ja pysyminen. Puhetta elävöittivät monet mielenkiintoiset tarinat puhujan elämästä, hän oli ilmeisesti ollut lähetystyössä. Saimme myös nähdä ihkaoikeita diakuvia. Puhe itse oli lähetys- ja pelastuskeskeinen, siinä otettiin kantaa muun muassa siihen, onko kerran pelastunut aina pelastunut. Myös Suomessa puhaltamaan alkaneet Jumalan tuulet, uskovien kulkeminen oman tahtonsa mukaan Herran tahdon sijasta ja jokapäiväiset valinnat nostettiin esille. Loppuunkin tuli tunteikas rukousosio, jossa mainittiin maalliset johtajat ja Israel sekä jonkinlainen synnintunnustus.


Rukouksen hiivuttua eräs nainen jäi puhumaan nopeaan tahtiin kielillä ja aloin huomata välissä kasvavassa määrin myös nopeita suomen sanoja. Moni suomenkielinen osio oli ainakin osittain kuin suoraan Raamatusta.


Rukousalttarin mainittiin olevan avoinna, ja sitten laulettiin loppulaulu. Kokouksen jälkeen olisivat vielä kahvit. Minulle tultiin ensimmäistä kertaa pidemmin juttelemaan tilaisuuden päätyttyä, puhuin sitten ainakin kolmen ihmisen kanssa. Kainostelin mainita opiskelualaani, sillä siihen ei aina suhtauduta kovin myönteisesti vapaissa suunnissa, mutta kerrottuani opiskelevani teologiaa oli keskustelukumppanini yllättäen oikein iloinen. Koin, että tässä yhteisössä teologiaa jopa arvostettiin. Erään toisen henkilön kanssa keskustellessani taas löysimme monia yhteisiä tuttavia.


Tämä herätyskokous oli ollut melko sanakeskeinen, rukoukset olivat olleet usein kohtalaisen lyhyitä ja lauluja ei ollut mahdottoman montaa. Tietyt piirteet yhteisössä ja tilaisuudessa olin tämän käynnin perusteella havainnut melko perinteisiksi vapaakristillisyyden piirissä, toiset taas hieman odottamattomiksi.


Valitettavasti se, miten ekskursio loppui, latisti kokemustani hiukan. Tekiessäni jo lähtöä eräs henkilö alkoi puhua minulle. Hän kysyi, mihin seurakuntaan kuuluin (keskustelimme englanniksi ja hän käytti sanaa church, enkä ole täysin varma, tulisiko se tässä yhteydessä suomentaa kirkoksi vai seurakunnaksi). Kun kerroin, että en tällä hetkellä kuulunut muodollisesti mihinkään, hän sanoi minulle, jos ymmärsin oikein, että ihminen ei voi pelastua, jos ei kuulu seurakuntaan. Hän myös selitti tätä näkemystä tavalla, jota en kuitenkaan täysin kyennyt ymmärtämään.


Itse olen ajatellut, että pelastumiseen ei tarvita jonkin yksittäisen tunnustuskunnan tai sen alaisen yhteisön jäsenyyttä, ja tietääkseni aika moni muukin on tätä mieltä. En lopultakaan ole varma, mitä keskustelukumppanini oikein tarkoitti, mutta koin hänen epäsuorasti mitätöineen minun pelastuneisuuteni. Kerroin hänelle lisää taustastani ja vaiheistani sekä tämänhetkisestä etsinnästäni ja halustani tehdä totuuden mukaisesti, kun se kirkastuu minulle. Keskustelukumppanini mainitsi myös entisen yhteisöni Vapaakirkon olevan hänen mielestään roskakirkko.


Päätimme juttelun sävystä huolimatta lyhyen keskustelumme kädenpuristukseen ja molemminpuolisiin siunauksiin. Ei sovi kuitenkaan kieltää, että minusta tuntui pahalta. En tiedä, edustiko tämän henkilön mielipide millään tavalla Baptistilähetyksen kantaa, mutta se kuitenkin jätti jälkensä muistoihini. Tiedostin hyvin kirkkaasti jotain itsestäni: sen, miten herkkä ihminen olen.

Hengellinen etsijä

Vene seilaa ulapalla, mutta mistä löytyy satama?

Varmuus on mielenkiintoinen piirre ihmisessä. Itse voin sanoa kovasti rakastavani ja hamuavani sitä tunnetta, jonka vallitessa voin sanoa olevani täysin varma tietystä asiasta: näin se menee ja näin se toimii. Tämä on totuus, ja minä tiedän sen. Tiedonjanoiselle luonteelleni on ominaista haluta ymmärtää sekä yksityiskohtia että kokonaisuuksia, tietää asioita, ja nimenomaan niitä varmoja tosiasioita. Näille asioille minulle on myös luonteenomaista kuvitella perustavani elämäni. Kysymys varmuudesta ja tiedosta on siten omalla kohdallani vahvasti maailmankatsomuksellinen, ja kristittynä se on minulle myös hengellinen kysymys.

Joskus olin paljon varmempi. Löydettyäni uskon seurasi muutamien kuukausien mittainen jakso, jonka aikana tankkasin turbovaihteella lähinnä internetin sisältämiä hengellisiä kirjoituksia. Jos kerran olin alkanut elää uskonelämää, halusin oppia mahdollisimman paljon tästä elämäntavasta. Kohtuullisen pian löysin näkemyksilleni vakiintuneet raamit ja perustan, vastaanotin kasteen ja liityin paikalliseen vapaiden suuntien seurakuntaan. Hengelliset kantani olivat tässä vaiheessa lähes yksi yhteen uuden uskonyhteisöni kanssa.

Tätäkään vaihetta ei kestänyt erityisen kauaa, ehkä noin kaksi vuotta. Täsmällistä aikaa on hankalaa määrittää, sillä tilanteeni alkoi muuttua vähitellen. Kysymys kysymykseltä aloin epäröidä aiempien näkemysteni oikeutusta. Aloin mielestäni löytää aukkoja niistä perusteista ja argumenteista, joihin olin tukeutunut, ja aluksi oli muistaakseni hyvin kauheaa niitä havaita. Rehellisyyden nimissä en kuitenkaan lopulta enää kokenut voivani pitäytyä vanhoihin ajatuksiini – tai ainakaan julistaa niitä julkisesti. Koin epävarmuuteni lisääntyneen niin paljon, että en halunnut ottaa riskiä mahdollisesti johtaa toisia harhaan puhumalla katteettomasti.

Niin minulle pikkuhiljaa muotoutui yhä kokonaisvaltaisempi etsijän identiteetti. Aiempi varmuuteni, jota olin kiihkollakin kanavoinut, on vaihtunut hämmennyksen aikaan, jossa uudelleen testaan uskonkäsitysteni oikeutusta. Kenties jonain päivänä voin rakentaa kantani uudelleen, kestävämmälle pohjalle kuin millä ne joskus seisoivat. Kenties jotkut kantani pysyvät samoina, jotkut toiset taas mahdollisesti muuttuvat. En tiedä tässä vaiheessa.

Ajattelin jonkin aikaa kestäneen harkinnan jälkeen "tulla ulos" etsijyyteni kanssa, vaikkakin olen siitä henkilökohtaisesti monille jo puhunut, ja se on ehkä tässä blogissakin näkynyt. En kuitenkaan halua säikyttää uskovia ystäviäni, joten jo aluksi todettakoon, että en ole missään vaiheessa vakavammin tai pitkäkestoisemmin alkanut epäillä kristinuskon totuudellisuutta ja olen jatkuvasti pitänyt itseäni kristittynä. Epävarmuuteni koskee monia muita kysymyksiä, joista osa tosin on melko suuriakin, toiset taas vähämerkityksisempinäkin pidettyjä.

Koin haluavani tuoda näitä kysymyksiä esille ainakin siksi, että tällaisten etsijöiden olemassaolo tiedettäisiin ja heihin osattaisiin suhtautua tarkoituksenmukaisesti ja kristillisesti. Mielestäni harmillisen usein epävarmoihin kristittyihin saatetaan suhtautua vihamielisesti. Joidenkin omasta kannastaan hyvin varmojen ihmisten kanssa tuntuu olevan lähes mahdotonta keskustella, sillä he vaikuttavat usein ikään kuin loukkaantuvan, jos joku vähänkään uskaltaa epäillä heille rakasta oppikäsitystä. Tällainen reaktio on toistaalta ymmärrettävä, mutta soisin, että ystävällinen ja asiallinen keskustelu voisi olla mahdollista erimielisyyksistäkin huolimatta ilman että kenenkään tarvitsee kiivastua. Se, että joku etsii ja kyselee, ei minun mielestäni tarkoita, että hän haluaisi välttämättä hyökätä tai provosoida.

Seuraavaksi esittelen eräitä minua mietityttäviä asioita.


Pelastuksen dynamiikka

Kenties kaikista suurin ja merkittävin kysymykseni koskee sitä, miten ihminen pelastuu. Onko olemassa niin sanottu Jumalan osuus ja ihmisen osuus, jolloin kummankin täytyy tehdä jotain, jotta ihminen voisi olla osallinen iankaikkiseen elämään? Vai onko pelastus alusta loppuun asti Jumalan työtä, joidenkin kantojen mukaan jopa ennaltamäärätysti niin, että ihminen ei voi mitenkään vaikuttaa omaan iankaikkisuuteensa? Tätä kysymystä olen oikeastaan pohtinut koko uskonelämäni ajan löytämättä selkeää vastausta. Uskonvaellukseni alkuaikoina liikuin piireissä, joissa ihmisen tekoja ja kuuliaisuutta korostettiin paljon. Tulkitsin niiden julistuksen niin, että Jumala on kyllä valmistanut pelastuksen ja Jeesus on sovittanut synnit, mutta ihmisen tulee itse aktiivisesti tahtoa tulla pelastetuksi ja vastaanottaa Jumalan tarjoama armo ja tämän jälkeen vaeltaa koko loppuelämänsä kuuliaisena Jumalalle. Mikäli näin ei käy, ihmisellä on suuri vaara menettää pelastuksensa.

Viimeiset kaksi vuotta olen liikkunut tiiviisti luterilaisissa herätysliikepiireissä, joissa lähestymistapa on mielestäni ollut hyvin toisenlainen. Oikeaa vaellusta ei niissä ole todellakaan laiminlyöty, mutta ihmisen pahuutta ja kyvyttömyyttä muuttaa itseään paremmaksi sekä Jeesusta ainoana turvana pelastuksen tiellä on niissä ehkä korostettu enemmän.

Saatat huomauttaa, että nämä kaksi luonnehtimaani näkökulmaa eivät sulje toisiaan pois. Ehkeivät suljekaan, mutta minun on ollut toisinaan vaikea ymmärtää niiden yhteensopivuutta. Mitä tarkalleen minun on tehtävä, jotta en lakkaisi olemasta pelastuksen tilassa? Minkälaisena Jumalan vaikutus ilmenee teoissani? Millainen on Jumalan ennaltamääräämisen luonne?


Seurakunta

Tässä blogissa olen kirjoittanut seurakuntaa käsitteleviä kiivaahkojakin kirjoituksia – ja myöhemmin hiukan muokkaillut niitä kantojeni muuttuessa epävarmemmiksi. Seurakunnan ykseys oli jossain vaiheessa minulle sydämen asia, ja toivoin kovasti, että kirkkokuntarajat eivät erottaisi kristittyjä toisistaan. Tämän vakaumuksen herättyä jättäydyin myös kirkkokuntien muodollisen jäsenyyden ulkopuolelle enkä ole koskaan liittynyt uudelleen, mutta olen miettinyt asiaa hyvin paljon.

Polttavin kysymys on kysymys paikallisseurakunnasta. Mitkä ovat sen tuntomerkit? Jos paikkakunnalla voi olla useampi todellinen seurakunta, millä kriteereillä erotan nämä "oikeat" "vääristä" (esimerkiksi Jehovan todistajia ja mormoneita eivät useat pidä lainkaan kristillisinä ja siten suositeltavina kotiseurakuntina). Muodostavatko paikallisen seurakunnan paikkakunnan kaikki kristityt (niin kuin Raamatun aikana on mahdollista päätellä laajalti olleen) vai ovatko kaikki paikalliset kristilliset seurakunnat samantasoisia paikallisseurakuntia?

Olen miettinyt myös sitä, että jos päättäisin virallisesti liittyä johonkin hengelliseen yhteisöön, millä perusteella minun tulisi valita se ja miten paljon minun pitäisi uskoa samoin kuin se. Tällä hetkellä tämän suhteen lienee ongelma, että en erityisesti koe omakseni mitään kirkkokuntaa.


Kaste

Hengellistä heräämistä seuranneella tutkiskelukaudellani perehdyin myös kasteeseen ruvettuani ajattelemaan, että minun varmaankin olisi hyvä käydä tämä toimitus läpi, jos kerran olin tullut uskoon. Luterilaisen vaikutuspiirin vuoksi pidin kaiketi luterilaista oppia aluksi jonkinlaisena itsestäänselvyytenä, mutta kantani muuttui lueskeltuani jonkin aikaa. Omaksuin baptistisen kastenäkemyksen, jossa kastetaan ainoastaan uskoontulleita (ja täten siis ei vauvoja), ja päädyin oikeastaan tämän vuoksi silloiseen kirkkooni.

Innostuin aiheesta siinä määrin, että aloin tehdä siitä jopa omaa tutkimusta. Vielä noin puolitoista vuotta sitten olin melko baptistisella kannalla, mutta erinäiset sattumukset saivat minut tässäkin niin selvältä vaikuttaneessa kysymyksessä ajattelemaan uudelleen. Pääkysymykseni liittyvät kasteen edellytyksiin ja vaikutuksiin. Onko perusteltua kastaa jo vauvana? Tapahtuuko kasteessa esimerkiksi Pyhän Hengen saaminen, vanhurskautuminen ja uudestisyntyminen, niin kuin luterilaisuudessa tavataan ajatella?


Ehtoollinen

"Herran ateria" ei ole ollut minulle koskaan niin suuri kysymys kuin kaste, mutta siihenkin on liittynyt omat ongelmansa. Tähänkin blogiin julkaisin kirjoituksen, jossa toin julki erään ongelmani: tulisiko ehtoollisen ulkonaisen muodon olla täysin sama kuin Raamatussa kuvataan, jotta kyseessä on oikea ehtoollinen? Tähän ongelmaan olen ilokseni löytänyt ainakin jonkinlaisen väliaikaratkaisun. Minua kuitenkin mietityttää yhä niin kutsuttu reaalipreesens: onko Kristus ehtoollisessa todellisella, erityisellä tavalla läsnä? Hän sanoi leipää omaksi ruumiikseen ja viiniä verekseen, mutta puhuiko Hän kirjaimellisesti vai vertauskuvallisesti?


Israel

Kristillisissä piireissä törmää ihmisiin, jotka vaikuttavat suhtautuvan juutalaisiin jopa vihamielisesti, ja toisiin, jotka lähestulkoon vaikuttaisivat itsekin haluavan olla juutalaisia ja noudattaa näiden tapoja. Tässä oli ehkä kaksi ääripäätä, joiden väliin mahtunee vielä paljon erilaisia identiteettejä: esimerkiksi korvausteologeja tai Israelin ystäviä. Itse uskon, että Israel on Jumalan valitsema kansa, mutta minua askarruttaa, mikä rooli Israelin kansalla tarkemmin on tänä kristinuskon olemassaolon aikana. Onko Jumalalla kaksi kansaa (Israel ja kristityt)? Vai onko kaksi "Israelia": juutalaiset Israelina ja kristityt "tosi-Israelina" (ks. Room. 9:6–8)? Entä miten tulisi suhtautua nykyiseen Israelin valtioon: onko sillä Jumalan edessä erityisasema kaikkien maailman poliittisten valtioiden joukossa? Ja mihin Israelia ja Palestiinaa koskevaan uutisointiin sitä oikein uskaltaa luottaa?


Lisäksi minua ovat mietityttäneet ainakin seuraavat kysymykset:

• Millä tavoin kristityn tulisi vaikuttaa yhteiskunnallisesti?
• Esivallan käskemä tappaminen. Onko oikein tappaa esimerkiksi sodassa tai osallistua kuolemanrangaistuksen täytäntöönpanoon, jos maallinen hallitus vain määrää? Raamatun mukaan esivallalle tulee olla alamainen, mikäli sen käskyjen noudattaminen ei ole ristiriidassa Jumalan käskyjen kanssa. Raamatussa sanotaan "Älä tapa", mutta toisaalta myös kerrotaan Jumalan käskemistä sodista.
• Perisynti. Syntyykö ihminen Jumalan edessä syyllisyyden alaisena?
• Kadotustuomion olemus: iankaikkinen kärsimys vai tyhjiinraukeaminen?

Jossain määrin myös Raamatun luotettavuus, erehtymättömyys, virheettömyys ja ristiriidattomuus ovat minua mietityttäneet, mutta siinä minulla on toistaiseksi ollut niin vähän epävarmuutta, että en lue sitä välttämättä samaan kategoriaan näiden muiden ongelmien kanssa. Silti haluan myös tutkia ahkerasti erilaisia raamattunäkemyksiä.


Keskeiset ja vähemmän keskeiset asiat

Luettuaan edellä esitetyt lyhyet kuvaukseni ongelmista joku saattaa ajatella, että ei näistä monikaan ole niitä ydinasioita: kyse ei ehkä ensimmäistä ongelmaa lukuunottamatta ole kristinuskon kaikista keskeisimmästä sisällöstä, Jeesuksesta ja Hänen sovitustyöstään. Tämä jako kristinuskon keskeisiin ja vähemmän keskeisiin asioihin on kuitenkin sellaisenaan eräs ongelmistani. Millä perusteella monet ihmiset tekevät tuon erottelun? Ja jos asia on heidän mielestään niin selvä, miksi monet antavat keskenään ristiriitaisia jaotteluja?

Joillekin esimerkiksi kaste tai ehtoollinen saattavat sisältyä kaikista tärkeimpään ytimeen: useille ne ovat Jumalan armon välittäjiä, sakramentteja. Toiset taas saattavat pitää niitä tärkeinä, mutta vähemmässä määrin.

Mielestäni tämä asia ei ole kovinkaan yksinkertainen ja köykäisesti sivuutettava. Eikö kristikunnan hajanaisuus olisi aika paljon vähäisempää, jos kyettäisiin objektiivisesti ja valtaosaa tyydyttävästi määrittelemään, mitkä asiat uskossa ovat luovuttamattomia perustotuuksia ja missä taas mielipide-erot voidaan sallia?


Henkinen kramppitila

Sinänsä on iloinen asia, että huolimatta kaikesta tästä epävarmuudesta tunnen syvää rauhaa tilanteessani. Valtaosan ajastani koen voivani elää hengellistä elämää melko normaalisti ja olen kohtalaisen vakuuttunut siitä, että Jumala on kanssani minua auttamassa ja johdattamassa. Asiat voisivat siis olla pahemminkin: voisin olla jatkuvasti hirvittävän ahdistunut ja potea hengellistä kriisiä näkemättä mitään muuta kuin synkkyyttä ja löytämättä ulospääsyä. Toki hetkittäin olen myös tämäntyyppistä kokenut, mutta useimmiten minulla on rauha. En tietysti osaa aukottomasti sanoa tästä rauhantunteestakaan sitä, onko se oikeaa vai väärää rauhaa, mutta jotenkin koen, että uskonelämän elämiseen ei tarvita joka aika täydellistä tietoa ihan kaikesta.

Vaikka olenkin uskovainen, pidän itseäni kuitenkin myös melko skeptisenä. Tämä saattaa yllättää, mutta joskus jopa pelkään heittäytyä mukaan sellaiseen näkemykseen, joka ei täytä tiettyä mieleni asettamaa varmuuden rajaa. Ja tuo raja on ehkä minulla korkeampi kuin monella muulla ihmisellä.

Onko se jopa liian korkea? Olen lukenut Olli-Pekka Vainion kirjaa Hitaan järjen kritiikki, joka pureutuu monipuolisesti ihmisen ajatteluun ja järjen käyttöön. Erehtymistä käsitellessään (s. 80) Vainio kirjoittaa:

"Virheet voidaan jakaa myös kahteen luokkaan siten, että onko kyseessä aktiivinen teko vai huomiotta jättäminen. Se, kuinka suhtaudumme näihin kahteen virheen luokkaan, vaikuttaa paljolti siihen, millaisia tiedonhankkijoita meistä tulee. Voimme esimerkiksi pyrkiä välttämään kaikki väärät uskomukset. Kuitenkin samalla kykymme sitoutua mihinkään kantaan pienenee, koska meillä ei ole pääsyä ideaaliseen tietoon, jolloin voisimme välttää kaikki kognitiiviset virheet. Seurauksena on henkinen kramppitila."

Väärässä oleminen. Sitähän minä pelkään. Niin paljon, että se estää minua ottamasta kantaa, jos epävarmuus kasvaa vähänkään suuremmaksi. Tulisiko minun olla herkkäuskoisempi? Tähän en osaa ainakaan vielä antaa sen selkeämpää vastausta.


Mistä ratkaisu?

Kuten ehtoollisen ulkonaista muotoa koskeva tapaus osoittaa, on epävarmuus myös mahdollista selättää. Mielessäni pyörii useitakin tapoja, joiden avulla tämä voi onnistua.

Itse haluan perustaa hengelliset käsitykseni Jumalan sanaan, jollaisena Raamattua pidän. Siten itselleni kaikista toimivin keino löytää tarpeeksi pitävä peruste kannalleni on varmaankin vakuuttua Raamatun kautta. Haasteena on se, että Raamatusta on olemassa monenlaisia tulkintoja, joiden paremmuuden vertailemiseen minulla ei aina ole kapasiteettia. Näin ollen lukeminen ja asiaan perehtyminen raamatunselittäjien töiden kautta tulee itselleni myös tarpeeseen. Tämä toki täytyy tehdä sopivalla kriittisyydellä.

Haluan nostaa esille myös keskustelun toisten uskovien kanssa. Itse olen "vaivannut" monia eri tavoinkin ajattelevia omilla kysymyksilläni yrittäessäni pyrkiä saamaan lisää ymmärrystä. Omaan kontakteja lukuisiin eri kirkkokuntiin, joiden jäsenten parissa olemisessa on omat voittopuolensa. Tästä kuitenkin lienee seurannut myös se, että olen jatkuvasti eräänlaisessa "kirkkokuntien ristipaineessa": altistun erilaisten tunnustusten vaikutuksille ja opeille kuulumatta itse selkeästi mihinkään yhteisöön. Nykyisissä käsityksissäni on vastavuoroisesti yhteisiä piirteitä monien eri kirkkokuntien kanssa. Esimerkiksi tämänhetkiset kaste- ja ehtoolliskäsitykseni ovat – niin erikoiselta kuin se saattaa kuulostaakin – jossain vapaakristillisyyden ja luterilaisuuden välillä. Mutta prosessissa ollaan ja Jumala johdattakoon minua.

Tahdon rohkaista itseäni ja muita Raamatun henkilökohtaiseen lukemiseen. Ihmiset ovat eri mieltä keskenään, mutta uskon, että Raamatussa on vain yksi sanoma. Toisaalta mielestäni ei pidä jättäytyä myöskään täysin oman raamatuntulkintansa varaan, vaan olla jatkuvasti dynaamisessa yhteydessä toisiin ja antaa omat tulkintansa seurakunnan arvioitavaksi.

Raamattu siis on itselleni kenties merkittävin ja toistaiseksi käytännön tasolla aika lailla ainoa opin lähde, mutta en toisaalta väitä, että sen välttämättä tulisi olla sellainen kaikkien ihmisten vakaumuksissa. Ehkä en tämän enempää tässä kohtaa ota kantaa niin kutsuttuun Yksin Raamattu -oppiin tai pyri johdattelemaan ketään oppiperustansa suhteen.

On varmaankin hyvä ellei jopa tärkein asia muistaa rukoilla Jumalalta johdatusta oikeaan suuntaan ja turvata Häneen etsiskelyprosessin aikana. Ihminen on mestari erehtymään ja jopa pettämään itsensä moninaisin tavoin (tästäkin taipumuksesta Vainion kirjassa kerrotaan). Uskon, että ilman Jumalaa emme voi päästä kovinkaan pitkälle.

Mieleeni tulevat Jeesuksen sanat: "Minä olen tie ja totuus ja elämä" (Joh. 14:6). Herra auttakoon, että saisin juuri tämän totuuden tuntea!

Runoutta ja muuta sanailua

Päätin jakaa blogissani joukon omia taiteellisia kirjoituksiani, joita olen eri aikoina kirjoitellut. Olen huomannut etenkin runot toisinaan toimivaksi keinoksi purkaa sisälläni olevaa luomisen tuskaa, päässäni vellovia ajatuksiani ja mielipiteitäni tai jonkin sortin ahdistusta. Tässä julkituomissani kahdeksassa eripituisessa ja -tyylisessä kirjoituksessa on vain pienehkö osa siitä, mitä olen tuottanut, sillä jotkin olen huomannut edelleen niin henkilökohtaisiksi, että en halua ainakaan toistaiseksi tuoda niitä julki. Jätän näiden julkaistavienkin kirjoitusten suhteen kertomatta tarkemmin, mitkä asiat ovat olleet niiden taustalla ja liittyvätkö ne elämääni suorasti vai eivät. En paljasta myöskään niiden ajoitusta, ja tässäkin ne ovat ei-kronologisessa järjestyksessä.

Jos kaiken tämän salamyhkäisyyden jälkeen runoistani ja muista teoksista kykenee saamaan jotain hyvää irti, olen erittäin iloinen!




***




POINTTI HUKASSA


Istun niin kuin ennen,
on kulissit kohdillaan
Seurassa oon ystävien
Pilailen, äidyn nauramaan


Mutta sisällä on tyhjyys,
kummaa taas meneillä mussa
Ilon kämppikseksi pyrkii synkkyys
On taas pointti hukassa


Vanha ei tunnu riittävän,
uutta taas en halua
Taas kaverien luo riennän
Vaikka jokin kyllästyttää mua


"Ei minusta kukaan välitä."
"Kylläpäs!" huudahdat
Mutta myös sanomalla tätä
minua odottamatta satutat!


Sitä en tiedä, miksi
sisimpäin näin kapinaan tuli
Kaikkihan voisi jäädä siksi,
mitä se joskus oli?


Piilee ongelma jossakin
Sisääni on se tullut
Mellastanee silti vain päässäin
Sen lienen itse luonut




FRIGHTS

Joinakin päivinä naurat niinkuin
koko maailma olisi tyhmempi
Joinakin päivinä elät vailla
tuntoa siit mikä on huonommin


Et ole mitään
Et ole mitään


Joinakin iltoina huokaat, vaikka
elämä vois olla paremmin
Joinakin outoina iltoina etsit
sitä mikä voisi lievittää
tätä tuskaa tuskaa kauheampaa
tätä pelkoa kuviosi romuttavaa
Ja kun vain eksytät itseäs, huudahdat


En ole mitään
En ole mitään


Joinakin öinä sä näät vastauksen, salaisuuden, joka oottaa selkeänä!
Mut et tiedä,
uskallatko omistaa sen!
Onko pelko rakkaampi kuin
vapautuminen?


Et ole mitään


Joinakin aamuina katsot tulta
Kuinka se leiskuu, loimuaa
Kuluttaa


Sytytä sytytä minutkin paloon!
Sytytä sytytä, polta pois
kaikki kuona kaikkine likoineen
Että uusi korvaa vanhan


Ja joka päivä, joka ilta
Joka yö, joka aamu
Anna totuuden elää
Niin että huokaan


Sinussa olen
Sinussa olen




JÄNNITTEINEN HETKI


Jännitteinen hetki
On hiljaista kuin aika itse odottaisi
Tapahtumien väistämätön vyöry, tunnen sen lähenevän
Ihan kuin se olisi jo aivan kulman takana
Se kihelmöi minua


Ei siksi,
etten tietäisi mitä tehdä
Kyllä minä tiedän, kerrankin, varsin tarkkaan
Isku olisi helppo, kuin määrätietoisen sotilaan
Jos se on välttämätön,
minä pystyn siihen
Ja merkit eivät ole järin hyvät


Ne hymyt, jotka voivat olla viimeisiä,
ne sanat niin kuin aina!
Ne keväiset riemut jotka kesä karaisi
Joudun ehkä, ehkä menettämään


Joka aistini herkistyy
kuulemaan risahduksen
Niin, vain niin vähän tarvitaan, että syöksyisin
tuntemattomaan
Vain niin vähän, se, mihin enteet tuntuvat viittaavan
Ikään kuin se olisi jo totta
Vaikka toivonkin, vaikka toivonkin


On raskas mieleni
valmistautuen siihen, että
vielä pienen hetken on kaikki ennallaan
Ahmin tätä hetkeä, pelkään ja haistan ilmaa
Se on kuulasta, kylmää
Se on tyyntä
Se on tyyntä.

 

 

KAIKILLE KAPULAKIELEN KÄYTTÄJILLE


Johtuen potentiaalisesta sidosryhmäyhteistyöstä huomautettakoon, että viimeaikaiset suhdannenäkymät ovat oleellisessa määrin vieneet pohjaa prosessikeskeisyydeltä, ja todennäköisiin syihin vedoten voidaankin sanoa, että tässä on havaittavissa huolestuttava kehitys kohti seurauksia, jotka yksilötasolla voivat aiheuttaa painopisteen siirtymisen osaamisalueemme ytimestä kokonaisvaltaisiin haasteisiin. Virhemarginaali huomioon ottaen voidaan turvallisesti linjata, että tämä ongelmakenttä on teoriassa omiaan aiheuttamaan myös pitkäaikaisvaikutuksia organisaatiomallimme keskeisiin päämääriin, ja niin muodoin myös synergiaetumme ollessa kyseessä on syytä panostaa käytäntöihin, jotka näyttelevät keskeistä osaa uusien resurssiemme käyttökohteiden muodostamisessa. Pääsääntöisesti osavuosikatsauksemme puitteissa voidaan sanoa rahoitussektorin kamppailevan suuressa mittakaavassa yleispätevien toimintaohjeiden sovellutusten kanssa, minkä vuoksi tavanomaiset tahtotilamme ovat jo lähtökohtaisesti suuruusluokaltaan keskeisessä murroksessa. Kaikesta huolimatta voidaan todeta, että sopimusneuvottelijoiden toimesta laaditussa ratkaisumallissa havainnollistetaan erinomaisesti tahoomme kohdistuvia katsantokantoja, jotka olennaisilta osin heijastelevat kyseistä asenneilmapiiriä, ja näin ollen lienee siis kaikin puolin edelleen mahdollista toteuttaa pyrkimyksiämme periaatteidemme suhteen kriittisessä viitekehyksessä.

 

 

UNI


Näin unen maailmasta.


Se oli maailma, jossa sanat olivat lyömäaseita, joita mielivaltaisesti lauottiin.
Vastakohtien ja nokkelan sanailun mielikuvituksellinen maailma.


Se oli maailma, jossa kaikki eri mieltä olevat ovat rasisteja tai suvakkeja.
Fundamentalisteja tai välinpitämättömiä.
Äärioikeistolaisia tai punavihreitä humanisteja.
Itsensä tai toiseuden palvojia.
Ultranationalisteja tai paapojia.
Vihapuhujia tai pettureita.
Ennakkoluulojen ja sorron tukijoita.
Tai sitten elintasosurffauksen ja terrorismin.


Maailma, jossa kaikki väittävät puolustavansa itsenäisyyttä ja suvereeniutta.
Demokratiaa ja tavallista kansaa.
Isänmaallisuutta.
Tai sitten ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa.
Suvaitsevaisuutta ja rakkautta.
Syrjimättömyyttä.
Maailma, jossa vastustajien aina väitetään romuttaneen ne.


Se oli provosoitumisen ja leimaamisen mieletön maailma, jossa kaikki tyynni itseään väsyttää syytösten perään kuolaten.
Maailma jossa todellinen keskustelu päivästä päivään uhrataan turhuuden alttarille ja sielu tyytyy vähään,
niin vähään.
Maailma, jossa tosiasiat eivät merkitse.


Se uni taisi olla painajainen.

 

 

ERÄMAAVAELTAJAN KAMPPAILUT


Auringon aika toi minut suureen autiomaahan, jonka sijainnin ovat monet tulleet tuntemaan mutta harvat välttämään. Omakaan vierailuni ei ensimmäinen ollut, nämä dyynit ovat kyllä jo tutut. Mutta voi, kuinka suuri ja raskas taakka minulla on silti kannettavanani täällä himojen temmellyskentällä.


Demonit loikkaavat eteeni rumine herjauksineen, omat ajatukseni huutavat vapautusta, edes pienen pientä pisaraa. Joudun katsomaan, kuinka päivästä päivään kohtaan haasteita ja ahdistusta kuin veitsiä, jotka lentävät kaikista ilmansuunnista. Valo porottaa, ja minä uuvun.


Kuten edellisellä vaelluksella, on nytkin mielessäni saavuttamaton kaunotar, joka tuntuu kangastuksen lailla olevan niin lähellä ja niin kaukana. Tietämättömyyden kiviset kumparemaat erottavat minut hänestä ollessani vajonnut syvään ja ankeaan loukkoon. Tosi tästä kaikesta lienee vielä talletettuna ajattomissa avaruuksissa, mystisillä mailla. Olen selvillä siitä, että hän on jo lähtemätön osa omaa sisäisyyttäni ja kaiketi jopa mielettömyyteen asti mietin häntä ja sitä, mitä hän mahtaa toimittaa. On voima, joka puskee minua halajamaan hänen läsnäoloaan, ja on toinen, joka jo ennalta kertoo minulle, että hänen seuransa ei tyydyttäisi janoani. Tarvon nilkat hiekassa ja yritän selvittää tämän niin kuin kohtuus on.


Alkavat jo varani huveta, kultani kilisee kinuten erinäisiä tuotteita ja turmelen itseäni loputtomilla huolilla. Elämäni vaiheet ovat estäneet aherrukseni ja siten ymmärrän olevani omaisuusasioissa matkalla kohti suurta tuntematonta. En uskalla hellittääkään, sillä toivon niin kovasti rehkintäni vielä tuottavan tulosta. Mutta voi, kun en antaisi mammonan vallita!


Toki tarkoitusperäni käsittävät myös opinnot, nuo ylevinä pitämäni tutkistelut, jotka suuntautuvat kaikista pyhimpinä pitämiini asioihin. Tälläkin tasangolla on kuitenkin soppensa huolille, nimittäin olen sangen epävarma sekä jaksamisestani että tulevaisuudestani.


Suurten ajattelijain kaunopuheet ovat kohde sielulleni. Joskus hautaudun niihin hakien helpotusta, mutta huomaanko ne kuitenkin hiekaksi? Etsin apua soiton sulosävelistä ja suureellisista tarinoista, mutta mitä ne ovat, jos niissä on toivoni? Tieni vie eteenpäin, salaperäisille ja pelottaville maille.


Kauheimpina kausina viettelysten kirot kiusaavat ja valtaavat ruumispoloni: vapisen kuin horkassa hokien lauseita, joiden toivon noilta varjoilta suojelevan. "Taistele, taistele!" jaksan joskus itseäni kohden huutaa ja yritän muistaa kehoitukselleni myös syitä. Mutta häpeällisen usein muurini murenevat mahtavain tekosyiden edessä ja pakenen pimeyden helpottavaan kauhistavuuteen. Minä, joka olen elätellyt kuvitelmia erämaaisistä pyhässä vastarinnassaan omina esimerkkeinäni, minä kaadun yhä uudelleen tukemattoman talon tavoin. Ja täten tulen – näin luulen – lisänneeksi tuskallista taivaltani kohti vapautta.


Joskus, hyvin harvoin, saan tämän pöllyävän erämaan keskellä löytää keitaan, jonka suojassa hetkisen ajaksi kuormani unohtuu. Ilo ja keveys valtaavat sisimpäni, elän alati kestävää nykyisyyttä nauttien, kyeten hellittämään huolistani.


Silloin on kuin olisin jo arvollinen kantamaan aavikon selättäjän arvonimeä – vai palaanko noina hetkinä sittenkin aikaan ennen kuin mitään näistä hiekoista tiesinkään?


Mitä ovat kaikki hätä ja levottomuus, jotka jatkuvasti piinaavat minua? Miksi en anna taivaallisen rauhan kietoa minua syleilyynsä niin, että kaikki, mikä mieltäni on haitannut, olisi pian vain naurettavaa varjoa?


Jokaisella on omat autiomaansa, kuuluu sanonta. Ja kyllä minä senkin tietää taidan, että niistä voi löytää suuria aarteita, joille ei mikään rehevillä mailla kasvava taida vetää vertoja. Kaikesta huolimatta haluni on jatkaa, taistella, kilvoitella tämä taival päätökseensä ja vielä jonain päivänä tavata toiset maat.


Katso! Joko tuolla siintää reuna ylitse rientää!

 

 

KIITETTY OLKOON HERRAN NIMI


Ylistys Herran! Hän maailman loi
ja meille Hän uhrillaan elämän toi.
Niin suuri on armonsa, kestää se ain'!
On onneni suuri, armon kun sain.


Suonut Hän kaiken on hyvyydessään:
Niin elannon, vaatteet kuin kaunihin sään.
Ja vallassaan Hän ne myös ottaa pois voi.
Oi silloinkin, kiitosvirtein, sä soi!


Myrskyt ne iskee ja pimeä yö.
On tuska ja vaino ja aallotkin lyö.
Mutt' pelkojen keskellä luottaa mä saan,
ett' Jumala kyllä kantaa lastaan.


Katso siis Siion nyt Vapahtajaa!
Ja avukses' huuda sä Pelastajaa!
Niin riemuun pääs' nosta ja raikukoon vain:
"Mä Herraani tahdon seurata ain'!"

 

 

I STILL HAVE YOU, GOD


Tears in my eyes
Tell the tale so hard
Roads of our lives
Are destined to part


So precious are you
So precious the time we've shared
I'm blessed to know
Such an unbelievable friend


Now I must go
And leave you for a while
I believe you'll cope
During this exile


Still I am sad
In the middle of feelings I lie
But I'm grateful, not mad
Because I can say:


I still have You, God
To be on my side
And I'm never alone
I have a hopeful mind


I thank you for her
Such a miracle you've made
But as my ground and shelter
You will abide


And there're thoughts so confusing
Trying to undermine
What if it's different, is something changing
During this time


I hope we'll meet again
And soon I'll see you
Let us rejoice when
My song is not new:


I still have You, God
To be on my side
And I'm never alone
I have a hopeful mind


I thank you for her
Such a miracle you've made
But as my ground and shelter
You will abide