Ekskursio Lähetyskirkon messuun

Astelin pitkin Ullanlinnan katua kaverini kanssa jutellen. Pian vasemmalle aukeni näkymä suureen punatiiliseen rakennuskompleksiin. Hassua, olin juuri tällä viikolla kävellyt sen ohi, mutta en ollut ymmärtänyt, mikä paikka oli kyseessä. Nyt päivänvalossa kävi ilmeiseksi, että siellä se oli, Lähetyskirkko – ja kaikesta noiden tiiliseinien sisään mahtui paljon muutakin.

 

Erottuani ystävästäni valitsin oven, jonka yllä oli valkea Kristus-patsas ja heti sisään päästyäni huomasin avoimen oven kirkkosalin näköiseen paikkaan. Minut toivotettiin tervetulleeksi ja sain käteeni Virsikirjan. Etsiydyin paikalleni, annoin katseeni kierrellä tässä kauniissa, valoisassa ja valkeassa paikassa. Lasimaalaukset olivat taidokkaita, kuvasivat mitä ilmeisimmin Jeesuksen syntymää ja kuolemaa. Ylhäällä oli parvi ja salissa oli monia pylväitä. Saarnastuoli oli mielenkiintoisella tavalla asetettu alttarin päälle.

 

Paikalla oli vasta vähän ihmisiä, tunnelma oli seesteinen. Vaikka väkeä tulikin lisää jumalanpalveluksen jo alettua, silti koin, että tämä rauhallisuus ja hiljaisuus säilyivät läpi koko messun – ne olivat keskeinen tätä tilaisuutta luonnehtiva piirre.

 

Kuten edestä tervetulotoivotuksen yhteydessä kerrottiin, nyt oli toinen paastonajan sunnuntai, sitä luonnehtivat taistelu syntiä vastaan, usko ja rukous. Kun muutamien vapaaehtoisten ja palvelijoiden nimet oli mainittu, kaihoisa kitara alkoi soida ja oli muistaakseni ihmisäänien ohella ainoa instrumentti, jota koko tilaisuudessa kuultiin. Virsi soi ja sen lopulla pappi polvistui alttarin eteen. Hänellä oli violetti kasukka, meneillään olevan kirkkovuoden ajankohdan mukaan.

 

Hän lauloi aloittaen: ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen” ja seurasi asianmukainen vuorolaulanta. Lyhyessä puheessaan hän sivusi monia teemoja, kuten sitä, mitä Jumala sanoo ja mitä Hän tarkoittaa, mitä Jumala on oikeasti tehnyt puolestamme. Hän kysyi, mihin paastonaika meitä kutsuu: synkistelyyn vai suureen iloon valmistautumiseen – ja nähdäkseni hän kallistui jälkimmäisen kannalle. Edessä on suuri ylösnousemuksen juhla, pääsiäinen.

 

Synnit tunnustettiin merkittävästi psalmia 130 mukaillen, aloittaen sanoin: ”Syvyydestä minä huudan sinua, Herra.” Sitten laulettiin Herra, armahda meitä ja rukoiltiin.

 

Lukukappaleet olivat pitkähköjä, Toisesta Aikakirjasta ja Ensimmäisestä Tessalonikalaiskirjeestä. Teemana erottuivat ensimmäisessä ahdistus, paasto ja rukous, toisessa puolestaan pyhä elämä. Kappaleiden välissä kuultiin musiikkia, toisen niistä jälkeen virsi 440. Merkillepantavaa muuten oli, että täällä virret olivat muistaakseni kaikki kokonaan laulettuja, ei siis niin, että laulettaisiin vain joitakin säkeistöjä kuten kirkon jumalanpalveluksissa usein tehdään.

 

Päivän evankeliumi oli Matt. 15:21–28, ja nousimme sitä kuulemaan. Lukemisen jälkeen sanoi lukija, joka myös piti saarnan: ”Tämä on pyhä evankeliumi.” Siihen vastattiin: ”Ylistys sinulle, Kristus.” Samanlaista vuoropuhelua ei muistaakseni lukukappaleiden kohdalla ollut, mutta Vanhan testamentin katkelman jälkeen lukija sanoi sen, minkä yleensä sanovat kuulijat, nimittäin: ”Jumalalle kiitos.”

 

Saarnaaja pohdiskeli evankeliumitekstiä, jossa Jeesus toteaa häneltä parannusta pyytävälle kanaanilaisnaiselle aluksi, että häntä ei ole lähetetty muita kuin vain Israelin kansan kadonneita lampaita varten. Vasta naisen hellittämättömyyden ilmaisemisen jälkeen Jeesus parantaa tämän. Toisaalta samaisen Matteuksen evankeliumin lopussa Jeesus käskee apostoleitaan tekemään kaikki kansat opetuslapsiksi. Saarnaajan mukaan tätä asiaa oli yritetty selittää ainakin kahdella tavalla: joko Jeesuksen tehtävän laajuus aukeni vasta vähitellen (ilmeisesti myös hänelle itselleen) tai sitten Jumalan pelastussuunnitelma ei ollut vielä sopivassa vaiheessa kanaanilaisnaisen esittäessä pyyntönsä. Ylösnousemuksen jälkeen kaikki oli kuitenkin viimeistään selvää.

 

Saarnassa oli myös kysymys, mitä Jumala haluaa päivän evankeliumin kautta puhua meille täällä tänään. Jumala on rakastava Isä, jolta uskaltaa pyytää apua, Hänen ja ihmisen välillä vallitsee luottamussuhde.

 

Esirukous oli englanninkielinen ja jaksotettu niin, että kitarasta soitettiin väleihin lyhyitä musiikkijaksoja. Kolehdin keräämisen aikana rahan sai viedä eteen, jossa se kerättiin. Toisaalla oli myös mahdollista antaa lahjoituksensa kortin kautta. Pappi meni alttarille ja oli selin kirkkokansaan nähden – tällaista asentoa olen harvoin päässyt todistamaan, mutta alttarin rakenteesta johtuen se oli täällä luonnollista.

 

Ehtoollisosan perinteiset vaiheet käytiin läpi, niin laulut Pyhä ja Jumalan Karitsa kuin Isä meidän -rukous ja ehtoollisen asetussanat. Eräässä välissä noudatettiin myös sitä tapaa, että toisille toivotettiin Kristuksen rauhaa kättelemällä. Jotkut lähtivät jopa käymään vähän kauempana omalta paikaltaan. Kun kansa kutsuttiin ehtoolliselle, kohottivat leivän ja viinin pitelijät aineita hiukan.

 

Ehtoollisen aikana salissa kaikuivat kaksi virttä. Rukouksen jälkeen laulettiin vanha tuttu virsi Herraa hyvää kiittäkää b-sävelmällä. Sitten pappi siunasi ja aamen sanottiin hieman yllättäen kolme kertaa laulettuna.

 

Tilaisuuden jälkeen oli kirkkokahvit viereisessä huoneessa, ja jutustelin muutamien tuttavieni kanssa, heitä oli nimittäin täällä kohtalaisen paljon.

 

Lähetyskirkon messun sivujen mukaan messut ovat Suomen Lähetysseuran ja Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan toimintaa. Messuja on järjestetty jo yli kymmenen vuotta ja pääajatuksina niissä ovat yhteisöllisyys, vapaaehtoisuus ja luovuus.

 

Sinänsä tämä messu oli hyvin lähellä tavallista sunnuntaimessua, toisaalta siinä oli myös omia ainutlaatuisia piirteitään ja korostuksiaan. Itse koin tunnelman jotenkin hyvin erilaiseksi kuin normaalissa kirkon jumalanpalveluksessa enkä täysin osaa selittää sitä. Oma osansa on varmaan sillä, että täällä ei ollut liikaa ihmisiä, mikä auttoi ylläpitämään harrasta, rauhallista tunnelmaa. Toisaalta minulla on taipumusta panna hyvin paljon painoarvoa arkkitehtuurille ja valaistukselle: tämä kirkkotila oli vanhanaikainen ja messun järjestämisen aikaan kirkas – kumpikin on minun mieleeni.

 

Sitä tulee ajatelleeksi, miten erilaisia tapoja ihmisillä onkaan lähestyä ja palvoa Jumalaa. Kun monissa vapaissa suunnissa keskeistä on tunteellinen ja antaumuksellinen ylistys, on tämä enemmänkin paikka, jossa tullaan hiljentymään Jumalan eteen.

Ekskursio Helsinki Vineyardiin

Ystävänpäivän toinen ekskursioni suuntautui Helsinki Vineyardiin, tuohon yhteisöön, josta olin vain ohimennen joskus joltakin kuullut ja tullut lisänneeksi sen listaani. Odotin vapaakristillistä tilaisuutta ja sellaisen myös löysin.

Ilmeisesti ainakin toistaiseksi Vineyard kokoontuu Andreaskyrkanin tiloissa, jotka siis käsitykseni mukaan kuuluvat ruotsinkieliselle vapaaseurakunnalle. Olin monesti kulkenut tuon rakennuksen ohi, mutta en vielä koskaan tehnyt sinne vierailua. Niinpä tuo kirkko mykisti minut astuessani sisään.

Sali oli sävähdyttävän koristeellinen, pääosin erilaisilla puumateriaaleilla sisustettu. Näin lukuisia taitavasti tehtyjä pylväitä ja kaiteita. Ylhäällä oli parvi, alhaalla kulkivat penkkirivit ja salin etuosassa oli kauniin näköinen alttarin tapainen asetelma. Sen yllä katseenvangitsijoina olivat risti ja ruotsinkieliset sanat Sanning och frid, Totuus ja rauha. Mieleen tällaisesta kirkkosalista tuli oikeastaan vanhanaikainen luterilainen kirkko, vaikka joitakin erojakin oli.

Sisällä soi musiikki, ihmisiä oli paikalla vasta vähän. Istuuduin alas ja otin valokuvia. Diat pyörivät kertoen esimerkiksi Vineyard-yhteisöstä ja ohjelmasta. Minua tultiin morjenstamaan ennen tilaisuuden alkua ja minulle kerrottiin, että sen jälkeen olisi tarjolla ruokaa ilmaiseksi. Tänään oli normaalista poikkeava ohjelma myös sen suhteen, että tilaisuus oli tavallista lyhyempi, vain noin tunnin mittainen.

Kun ylistys alkoi, noustiin seisomaan. Ensimmäisen kappaleen jälkeen lapset sai viedä lastenhoitoon. Väkeä oli paikalle valunut pikkuhiljaa lisää, ihmisiä vaikutti olevan kaikenikäisiä. Kaksi jälkimmäistä laulua tuntuivat olevan minulle tutumpia, keskimmäinen niistä kesti merkillepantavan kauan. Laulua säestettiin pianolla ja bassolla, varsinaisia esilaulajia oli kaksi.

Seuranneessa rukouksessa nousivat esille Jumala voittajana, myös parantuminen ja taloudelliset ahdistukset mainittiin. Uusia pyydettiin viittaamaan täällä samoin kuin aiemmassa kohteessani ja myös täällä sain lahjan. Se sisälsi yhteydenottolomakkeen, joka pyydettiin palauttamaan, tietoa yhteisöstä sekä jotain niinkin merkittävää kuin CD-levyn, joka käsittääkseni oli Vineyardin oma.

Kolehti kerättiin puheosuuden jo hieman alkaessa metallisiin kippoihin, joissa oli risti. Saarnan teemana oli Jeesus auttaa köyhiä, ja ilmeisesti täällä oli käytössä myös kuukausiteema: tässä kuussa se oli Jeesus Luukkaan evankeliumissa.

Saarnaa piti mies puhuen suomeksi, samalla taustalla kuului tulkkausta. Hauskaa oli se, että meille näytettiin puheen aikana hauskoja aiheeseen liittyviä kuvia Googlesta, muun muassa eräs, jossa pohdiskeltiin, mitä tai mistä Jeesus leikkaisi. Toisessa taas kysyttiin suomennettuna: "Miksi on niin, että milloin tahansa pyydän Jeesusta tulemaan elämääni, hän aina tuo ystävänsä?" Kuvassa oli Jeesus-hahmo puutteellisten ja huono-osaisten ympäröimänä.

Puhuja sanoi, että Jeesus on kiinnostunut joka elämänalueestamme, myös esimerkiksi pankkiasioistamme tai siitä, mitä teemme makuuhuoneessamme. Keskeinen osa puheessa oli riemuvuosi-tematiikalla. Vanhan testamentin aikana tunnettiin riemuvuosi, jolloin ihmiset saivat palata perintömailleen ja sukunsa luo. Puhuja mainitsi Jeesuksen autuaaksijulistusten suhteen riemuvuoteen ja painotti huono-osaisten kutsumista takaisin Jumalan luo ottaen esimerkin muun muassa Raamatun tuhlaajapojasta.

Sitten seurasi jotain yllättävää. Meitä pyydettiin jakautumaan 2–4 hengen ryhmiin, joissa oli tarkoitus pohtia, miksi ratkaisu köyhyyteen ei ole Jeesuksen opetuksessa "Näin köyhästä tulee rikas" vaan "Rikkaat, auttakaa köyhiä". Minä etsiydyin kahden lähellä istuvan ihmisen seuraan ja löysimme monia näkökulmia. Itse mietin, että noiden kahden asian välillä on tietty vivahde-ero. Ryhmäkeskustelujen jälkeen keskusteltiin aiheesta yhdessä, ja ihmisille oli noussut paljon ajatuksia. Jeesusta ei esimerkiksi erään mukaan kiinnosta niin paljon köyhyys vaan se, miten suhtaudumme toisiimme. Toisaalta rikkaat ja köyhät voivat myös oppia toisiltaan. Myös Raamatun pohjalta nousevat ajatukset rikkaan vaikeudesta päästä Jumalan valtakuntaan ja antamisesta riemullisin sydämin tulivat esille. Nopeimpia ryhmiä varten oli ollut myös lisätehtävä, jossa kyseltiin konkreettisia ehdotuksia sille, miten koko kristillinen kirkko voisi tänään olla julistamassa riemuvuotta köyhille.

Tilaisuuden lopulla oli laulamista seisten ja kädet kohotettuina. Myös rukouspalvelua oli tarjolla, muistaakseni erityisesti sellaisille, jo 
illa oli sairautta. Eräässä vaiheessa tilaisuutta oli myös polvistuminen – mielenkiintoinen käytäntö, jota ei vapaissa suunnissa niin kovin usein tapaa.

Menin tilaisuuden jälkeen alakertaan syömään keittoa ja juomaan kahvia. Tutustuin myös muutamiin uusiin ihmisiin ja olin paikalla kohtuullisen kauan keskustellen ja vaihdellen kuulumisia.

Uskonnot Suomessa -sivuston mukaan tämän yhteisön juuret ovat kansainvälisessä Vineyard-liikkeessä, ja sain sellaisen kuvan, että liikkeen historiaa pidetään yhteisössä tärkeänä. Toinen ehkä hieman selkeämmin erottunut piirre oli sairaiden parantuminen, tosin sekään ei valtavan korostuneesti. Muilta osin yhteisö antoi kuvan melko normaalista uudemmasta vapaakristillisyydestä, ainakin näin yhden käynnin perusteella todettuna.

Etualalla oikealla Andreaskyrkanin risti, taustalla näkyvät myös Johanneksenkirkon tornit.

 

 

Ekskursio Raamattu puhuu -seurakuntaan

Oli sunnuntaiaamupäivä, ja onnistuin kuin onnistuinkin pääsemään sängystä ylös ehtiäkseni ajoissa kello yhdentoista tilaisuuteen. Kohteenani oli tällä kertaa Raamattu puhuu -seurakunta.

Käsittääkseni Raamattu puhuu -seurakuntia on maassamme useammillakin paikkakunnilla, esimerkiksi entisessä kotikaupungissani oli samanniminen yhteisö, jossa kerran kävin vierailulla. Tuosta käynnistä en enää paljoakaan muista, mutta kyseessä oli kuitenkin pienehkö ihmisjoukko ja kieliäkin tilaisuudessa taisi olla useampi. Monikielisyys oli totta myös tämänkertaisessa kohteessani, mutta väkimäärältään se oli mielestäni selkeästi suurempi.

Yhteisön nettisivuilla kerrotaan ytimekkäästi uskon pääkohdista. Mielenkiintoisia tuosta listasta esiin nousevia uskonkappaleita ovat esimerkiksi ihmisen syntisyyden ja kyvyttömyyden pelastaa itsensä painottaminen, oppi, että Jumalan lapsi ei voi menettää lapsen asemaansa (lienee eräs muoto ns. "kerran pelastettu, aina pelastettu" -opista), Raamatun ainutlaatuisuus ja sen asema Jumalan inspiroimana kirjana, baptistinen kasteoppi (eli kasteella käydään vasta uskoontulemisen jälkeen) ja uskovien tempaaminen taivaaseen ennen lopunaikoina tapahtuvaksi profetoitua ahdistuksen aikaa, jolloin Jumala vuodattaa vihansa maan päälle. Monessa kohdassa yhteisö nähdäkseni uskoo kristittyjen valtavirran mukaisesti, esimerkiksi kolminaisuuden, Kristuksen persoonan ja sijaiskuoleman ja viimeisen tuomion suhteen. Kyseessä oli siis kiintoisa oppikokonaisuus, joka kaiketi voidaan sijoittaa luontevimmin niin sanotun vapaakristillisyyden piiriin.

Saavuttuani oikealle seudulle etsiskelin ovea ja pian sen löysinkin. Nousin portaita ylös ja saavuin kohtuullisen suureen tilaan, jonka toisella puolella oli ruokapöytiä ja toisella puolella kirkkosalin tapainen alue. Menin istumaan reunaan ja silmäilin ympäristöä. Kulmassa oli lava, jota kohti tuolit oli aseteltu. Tilassa kuului jousisoitinten virityksen ääni, paikalla oli myös kitaroita, piano ja rummut. Parilla seinällä oli verhoja ja eräällä risti, jota en heti huomannutkaan. Silmiini sattui myös eräs modernin näköinen taulu.

Kuulin useampia kieliä jo nyt ja takana havaitsin kuulokkeita. Ehkäpä täällä olisi simultaanitulkkaus? Minua tultiin kättelemään ja toivottamaan tervetulleeksi ja sain kuulla myös ilmaisesta kahvista uusille. Se kuulosti oikein hyvältä!

Tilaisuus alkoi hieman myöhässä alkupuheella. Puhe oli suomeksi ja se tulkattiin englanniksi lyhyissä jaksoissa, joten ilmeisesti simultaanitulkkausta ei kuitenkaan käytettäisi.

Musiikkijakson ajaksi noustiin seisomaan, salin täytti laulu, soitto ja myös käsien taputus. Ensimmäinen kappale oli hyvin svengaava, amerikkalaisen baptistimusiikin mieleen tuova, ja toinen kappale oli kolmijakoinen ja rauhallisempi. Kaikki laulut taisivat olla minulle uusia. Laulujen välissä oli rukousta ja toistemme kättelyä.

Seuraavaksi sanottiin tervetuliaissanat. Ihmiset kättelivät toisiaan vielä uudelleenkin, jopa halasivat, olihan ystävänpäivä. Uusia pyydettiin viittaamaan ja kun nostin käteni, ihmiset taputtivat. Jotain tämän tapaista muistan siitä toisestakin Raamattu puhuu -seurakunnasta. Mutta mielenkiintoista oli, että täällä uusille annettiin pienet lahjat, jotka sisälsivät kahvilipukkeen, tietoa yhteisöstä sekä pienen hengellinen kirjasen.

Joidenkin paikallaolijoiden nimiä mainittiin ja seurasi jälleen taputuksia. Esipuheen tuli pitämään eräs yhteisön vanhimmista, joka rukoili lyhyesti ensin pyytäen siunausta todistukselleen. Mies puhui konferenssista, joka oli ilmeisesti liittynyt kristillisten terapeuttien järjestöihin. Puheensa lopuksi hän jälleen rukoili.

Seuraavassa välipuheenvuorossa puhuja vitsaili erään alkoholistin kerran ihmetelleen, kun ilmeisesti tätä oltiin seurakunnan taholta kohdeltu ihan kuin "tavallista" ihmistä. Puhuja tokaisi, että täällä se on tavallista, koska puolet heistä olivat alkoholisteja, tai olivat olleet, kuten hän kiirehti lisäämään. Taas taputettiin. Muutenkin tilaisuudessa oli iloinen tunnelma, eräs toistunut vitsailun aihe oli se, kun suomenkielinen puhuja tuli sanoneeksi pitkän lauseen, joka tulkin oli jo vaikeaa kääntää. Nauru raikui salissa useammankin kerran.

Tilaisuudessa esiintyi myös kuoro, jonka kappaletta pianolla säestettiin. Jälkeenpäin kerrottiin, että kuoro pyrki tuomaan laulujen kautta elämää ja kiersi esiintymässä: se oli sinä päivänäkin menossa erääseen paikkaan "keikalle".

Varsinaisen pidemmän opetuspuheen tuli pitämään pastori, joka oli tällä hetkellä johtavana pastorina erään toisen sairastaessa. Sairaan pastorin puolesta rukoiltiinkin.

Tämä puhetta pitävä pastori oli kertomansa mukaan saarnannut kolmena sunnuntaina peräkkäin ja nyt olisikin viimein hyvä saada saarnata Jeesuksesta, aiemmat saarnat olivat kaiketi käsitelleet muita aiheita. Puheessa otettiin esille Luukas 12, kohta, jossa Jeesus varoittaa fariseusten hapatuksesta, tekopyhyydestä. Puhe oli näin teologin näkökulmasta mukavan eksegeettisesti ja historiallisesti painottunut, siinä kerrottiin muun muassa Jeesuksen ajan juutalaisista puolueista ja Raamatussa esiintyvistä Herodes-nimisistä henkilöistä. Puhuja pohdiskeli myös Jeesuksen syntymän ajoitusta. Koska se Herodes, jonka kerrotaan olleen kuninkaana Jeesuksen aikaan, todennäköisesti kuoli vuonna 4 eaa., on Kristuksen syntymän otaksuttu tapahtuneen todellisuudessa ennen ajanlaskumme alkua. Mies kuitenkin nosti esiin tutkimuksen, jossa epäiltiin, olisiko Herodes kuollut sittenkin vasta 1 eaa. Historia selkeästi kiinnosti puhujaa. Pastorin mukaan tieteen kautta usein tuli tietoa, joka vahvisti Raamattua.

Puheen teemana oli siis moraalittomuuteen liittyvä pöyhkeys. Mies korosti, että meidän ei pitänyt elää sen paremmin lakihenkisyydessä kuin laittomuudessakaan, mikä luultavasti tarkoitti sitä, että kristityn ei tule ikään kuin suorittaa ja yrittää parannella itseään päästäkseen parempaan asemaan Jumalan edessä, mutta toisaalta kristityn ei myöskään kuulu olla täysi huithapeli, joka ei piittaa oikeanlaisesta elämäntavasta.

Pastori sivusi myös mielenkiintoista, yhteiskunnassa joidenkin yhteisöjen kohdalla puhututtanutta synnissä elävien seurakuntalaisten karttamisen teemaa. Muistaakseni puhujan mukaan tuli ensisijaisesti katsoa sitä, mikä on synnintekijän asenne: Jos väärät teot johtuvat heikkoudesta, ei tällaista henkilöä tule karttaa, sillä tällöin ihminen nimenomaan tarvitsee seurakunnan tuen. Jos taas synnin tekeminen johtuu pöyhkeydestä ja jos tämä on selkeästi seurakunnalle vahingollista, voi olla paikallaan ottaa etäisyyttä tällaiseen henkilöön.

Puheen ja rukouksen jälkeen laulettiin seisten, tällä kertaa tuttu laulu. Tällä kertaa oli edestä kerrotun mukaan ollut ilmeisesti tavallista tuhdimpi kokous. Lopussa kuultiin ilmoitusasioita, näiden joukossa maininta sinä päivänä olevasta Palvova rukous -illasta, koko kevään kattavan evankeliointiohjelman ilmestymisestä, naisten identiteetti-aiheisesta raamattutunnista ja pastorin eläkkeelle jäämisestä ja tämän myötä tapahtuvasta uuden pastorin valintaprosessista, johon palaute ihmisiltä oli tervetullutta sen suhteen, millaisia ominaisuuksia pastorilta haluttaisiin.

Tilaisuuden jälkeen oli lähetyslounas ja meninkin aluksi jonottamaan sitä kunnes minulle kerrottiin, että kahvi, jonka olin ensikertalaisena oikeutettu saamaan ilmaiseksi, olisi toisessa huoneessa. Kävin hakemassa sen, palasin ruokapöytätilaan ja istahdin alas juttelemaan erään jonossa kohtaamani henkilön kanssa ja myöhemmin itse pastorikin istui pöytään. Elämänjakamisen ohella sain tietoa muun muassa siitä, että yhteisöllä oli myös nuortentoimintaa.

Oma kokemukseni tästä tilaisuudesta oli aika positiivinen: minut otettiin hyvin vastaan ja kokouksessa oli lukuisia hilpeitä ja piristäviä yksityiskohtia. Jossain määrin tilaisuus tuo mieleen ajat, jolloin pyörin enemmänkin vapaiden suuntien parissa, nyttemminhän olen aika paljon käynyt erilaisissa luterilaisissa tilaisuuksissa.

Asteltuani ulos nousin junaan. Minulla oli jälleen "tuplapäivä" eli vuorossa olisi vielä toinenkin tilaisuus saman vuorokauden aikana, sekin vapaakristillisyyden piiriin sijoittuva.

Ekskursio Verkoston messuun

Sunnuntai oli minulla niin sanottu ”tuplapäivä” eli kävin kahdessakin tilaisuudessa saman vuorokauden aikana. Aamulla olin vieraillut Lähetyshiippakunnan messussa, nyt puolestaan oli vuorossa tyyliltään hyvin erilainen messu, mutta messu kuitenkin.

Verkostoa voisi kaiketi luonnehtia parhaiten sanalla jumalanpalvelusyhteisö, jota nettisivuillakin (www.verkosto.net) käytetään. Käsittääkseni verkoston toiminnan ytimessä ovat parin viikon välein vietettävät messut sekä pienryhmät, jotka ovat sivujen mukaan ihmissuhteiden syventämistä varten. Verkosto ei kuitenkaan virallisesti taida kantaa seurakunnan nimeä, vaikkakin monet ehkä pitävät sitä omana seurakuntanaan.

Olen itse käynyt Verkoston messussa kerran aiemmin, ja siitä taitaa olla jo noin vuosi. Astellessani illan hämärtymisen aikoihin sumussa kohti Munkkiniemen kirkkoa, jossa messu pidettäisiin, tiesin siis jo suurinpiirtein, mitä odottaa.

Etsiydyin kirkossa istumaan pitkälle puiselle penkille. Sali oli normaali kirkkotila, arkkitehtuuriltaan moderni. Etuosassa näkyi ehtoollispöytä ja teknisiä laitteita. Eri-ikäisiä ihmisiä oli jo paikalla jonkin verran, vaikkakin väkeä valui mukaan vähitellen vielä tilaisuuden alettuakin. Taustalla soi musiikki, joka ei ollut mahdottoman kovalla. Seinälle heijastettuina pyöri muutamia dioja, jotka kertoivat muun muassa soluista ja Alfa-kurssista. Toiminnan myös ilmoitettiin olevan täysin lahjoitusvaroin rahoitettua.

Pian alkoi bändin soittama musiikki, lauluna oli virsi 329, ”Kiitos nyt Herran”. Monet nousivat ylös ja yhtyivät laulamaan pianon, saksofonin, kitaran ja rumpujen tahdissa. Sanat eivät tulleet seinälle ihan heti, mutta hetken päästä ne jo näkyivät helpottaen laulamista.

Laulamisen jälkeen juontaja Petri Patronen puhui lyhyesti alkusanoja. Hänen kysyttyään, oliko joku täällä ensimmäistä kertaa ja joidenkin viitattua, raikuivat aplodit. Uusille olisi tilaisuuden jälkeen varattu oma ”Uusien pöytä”.

Patronen puhui siitä, että oli hyvä pysähtyä ja mainitsi taakkojen ja murheiden tuomisen Jumalan eteen. Itse asiassa seurasikin eräänlainen synnintunnustus. Hetki oltiin hiljaa ja sitten juontaja rukoili ja julisti synnit anteeksiannetuiksi.

Tilaisuus jatkui ylistyksellä: lauluina olivat ”Enemmän sinua”, ”Herramme” ja ”Janoan Sua”, joista viimeinen on minulle oikeastaan eniten tuttu vapaakirkollisista piireistä. Eräät taputtivat käsiään tai kohottivat ne, yhden näin hieman kuin tanssivan.

Juontaja piti kiitosrukouksen ja pyysi Jumalaa puhumaan tänään. Seuraavaksi pienokaiset ja nuoret siunattiin omiin ryhmiinsä, kaiketi joihinkin pyhäkoulun tapaisiin. Siunattujen lähdettyä juontaja kutsui puhumaan erään, joka oli palannut lapsityöhön tauon jälkeen. Lyhyen lapsityötä käsitelleen puheen jälkeen kuultiin taputukset ja illan varsinainen puhuja tai saarnaaja Johanna Sandberg esiteltiin.

Taputusten saattelemana puhujalle sanottiin hänen olevan vapaa puhumaan sydämellensä annetun mukaisesti. Hän kertoi Verkoston olevan osa valtakunnallista Spirit-verkostoa, ja myöhemmin tilaisuudessa kävi selvästikin ilmi, että Verkoston tapaisia yhteisöjä on nykyään ympäri maata.

Puheen aiheena oli uskovien alamaisuus toisilleen Efesolaiskirjeen 5. luvun mukaisesti. Raamatunkohta myös heijastettiin seinälle. Sen lukemisen aikana ihmiset seisoivat. Puhuja mainitsi aiheestaan olevan yleensä hieman vähemmän opetusta. Hän kertoi alamaisuuden olevan Jumalan antama periaate tai malli, joka tuo siunauksen. Esimerkiksi erehtyvääkin pastoria kohtaan tuli olla alamainen, täydellistä pastoria ei ollutkaan. Kyse ei ollut kuitenkaan ihmispalvonnasta, vaan ymmärsin pointin olevan enemmän kunnioituksessa. Uskovien suhteessa toisiinsa tärkeää oli rinnalle asettuminen ylhäältä päin saarnaamisen sijaan. Keskeisenä pointtina puheessa oli Jumalan seuraajana oleminen, Jumalan imitointi.

Eräässä vaiheessa puhuja vaikutti havahtuvan ja kysyi, oliko puhunut jo kauankin ja kertoi voivansa lopettaa jo. ”Ei tarvii”, kuului yleisöstä. Tästä huolimatta puhe oli jo kuitenkin loppuvaiheessa ja pian puhuja rukoili. Seinälle heijastettuna alkoi pyöriä video, jossa oli tosin aluksi hieman teknisiä ongelmia. Kun äänet tulivat, saimme kuulla videon kautta siitä, miten kirkko ei ollut kuollut, mutta se kuitenkin tarvitsi uudistusta. Yhteisöt ja hengelliset kodit olivat käsittääkseni videon pääteema. Juontaja kertoi videon jälkeen, että kun vuonna -99 muutama pastori sai sydämelleen vapaaehtoisten kanssa perustaa Verkoston, ei vastaavia yhteisöjä ollut vielä kovinkaan paljoa.

Kolehti kerättiin kappaleen ”Läpivalaisu” aikana. Sitten naispuolinen pastori puhui alttarin takana. Juontaja ei ilmeisestikään ollut pastori, joten oli sinänsä luonnollista, että messun ehtoollisen toimittaisi vihkimyksen saanut henkilö. Pastorilla olin huomaavinani ”sokeripalan” kaulassa, mutta messukasukkaa hänen yllään ei muistaakseni ollut.

Ehtoollisosassa oli ymmärtääkseni valtaosa luterilaisen kaavan mukaisista vaiheista, mutta esimerkiksi Pyhä-hymniä ei kuitenkaan laulettu. Kuulimme ja koimme rukousta, ehtoollisen asetussanat ristinmerkkeineen, ehtoollisavustajien (joita taisi olla viisi) kutsumisen, Isä meidän -rukouksen, Kristuksen rauhan toivottamisen kättelyn kautta ja Jumalan Karitsa -laulun seisoen.

Ehtoollisen jakaminen kesti kohtuullisen pitkään, tarjolla oli myös alkoholitonta viiniä ja gluteenitonta leipää. Hetken kuluttua ehtoollisen aikana kuultiin laulut ”Isä meidän” ja ”Hoosianna”. Vielä kiitosrukouksen kaiuttua juontaja sanoi loppusanat, mainitsi ”yhteyden sakramentista”, jota olisi mahdollista toteuttaa kahvilla tilaisuuden jälkeen. Rukouspalvelu olisi avoinna tarvitseville. Juontaja sanoi Herran siunauksen ja lopuksi huikkasi: ”Moi moi!”

Itse vetäydyin kahvittelemaan ja juttelin vielä muutamille tuttavilleni, joita paikalla oli. Sitten olikin jo aika lähteä kotia kohti.

Verkoston melko vapaamuotoinen messu oli mielenkiintoinen kokonaisuus, jossa mielestäni oli helppo aistia piirteitä sekä perinteisestä luterilaisuudesta että vapaammasta hengellisyydestä. En ole varma, onko tilaisuudella vertailukohtaa, mutta jostain syystä mieleeni tulee äkkiseltään luterilainen viidesläisyys tai viides herätysliike, jossa ainakin joidenkin haarojen suhteen ylistyksellä ja kokemusrikkaalla uskonelämällä on kokemukseni mukaan suuri osuus verrattuna vaikkapa selkeään luterilaisuuden korostamiseen. Vapaakristillisyyden kanssa yhteisten vaikutteiden lienee myös helpointa ilmetä juuri viidennessä herätysliikkeessä. Varsinaisista yhteyksistä Verkoston ja viidesläisyyden välillä en kuitenkaan tiedä.

Verkoston kaltaisia yhteisöjä siis oli kuulemani mukaan paljon – ehkä joskus ajaudun muihinkin samankaltaisiin tilaisuuksiin.

Erään yhteisön jäsenenä

"Hengelliset yhteisöt – ne vasta ovat kiinnostava aihe!"

"Toden totta."

"Mainitsit, että 'harrastat' niiden tutkimista ja niissä käyntejä, ja kuinka monessa oletkaan käynyt!"

"No, olen melko varma, että vielä aika paljon on myös näkemättä ja kokematta. Niitä on yllättävänkin paljon."

"Mutta jäin miettimään yhtä asiaa. Oletko koskaan itse kuulunut johonkin?"

"Se lienee suurilta osin määrittelykysymys. Hengellisyyttä, uskonnollisuutta tai vähintäänkin uskoa voi tavata sellaisissakin paikoissa ja piireissä, joista sitä ei heti tulisi ajatelleeksi. Vaikkapa koulu tai miksei myös valtio voidaan mieltää jossain määrin uskovaisiksi yhteisöiksi. Mutta luulen tietäväni, mitä ajat takaa. Olen vakaumukseltani kristitty, mikä ei ole muuttunut, vaikka varsinaiset siteeni yksittäisiin yhteisöihin ovatkin muuttuneet. Olin kerran erään vapaakristillisen kirkkokunnan jäsenenä. Sitten olen tietenkin ollut lukuisissa erilaisissa hengellisissä pienryhmissä. Ja sitten – mieleeni muistuu vielä eräs omalla tavallaan kiintoisa tapaus..."

"Kerro ihmeessä!"

"Voisinpa kertoakin. Kertomuksen. Kuvittele mielessäsi manner, jolle on perustettu useita erilaisia valtakuntia. Joitakin hallitsee kuningas, jotkut ovat tietynlaisen muun elimen johtamia. Toiset maat ovat pieniä ja toiset suuren suuria. Toisten ruhtinaat ovat vahvoja ja vaikutusvaltaisia johtajia, toiset maat taas on melkeinpä jaettu pienempiin lääneihin, joilla on laaja itsehallinto. Mutta ennen kaikkea: maiden lait ja järjestelmät ovat erilaisia. Jotkut ovat lähempänä toisiaan ja jotkut kauempana, mutta kaikki ovat jossain määrin erilaisia."

"Okei. Jatka!"

"SIellä minä olin, ja tilanteeni oli tämä: olin aiemmin ollut erään maan kansalainen, sitä voitaisiin nimittää vaikkapa jonkinlaiseksi tasavallaksi. Olin kuitenkin omista syistäni päätynyt pyyhkimään tuon maan kirjasta oman nimeni, ja sillä hetkellä koin yhteenkuuluvuutta monien eri maiden kansalaisten kanssa."

"Olit jonkinlainen koditon kulkuri?"

"Noh, en itse luonnehtisi sitä noin, mutta tavallaan. Minulla ei ollut yhtä ainoaa kotimaata, tai oikeastaan koin kotimaakseni monista maista kaikki ne, jotka uskoivat aivan keskeisissä asioissa kuten minä. Mutta se on hieman sivuseikka. Ydin on tämä: halusin olla osa yhteisöä yli rajojen. Ja uskoin olevani jo. Mutta ehkä tämä mieltymykseni johdatti maattoman vaeltajan myös toisenlaisen yhteisön luo, joka oli hieman samantyyppinen."

"Ja siihen kuuluit?"

"Kyllä, pitkän harkinnan jälkeen. Mutta oleellista on tajuta, että tämä yhteisö ei ollut yksi valtakunnista. Se oli enemmänkin tietynlainen yhteistyöelin eri maiden välillä, eikä sellaisena virallinen, siihen oli omat neuvostonsa. Se oli kuin linna maiden rajalla, tarkoitettu eri maiden kansalaisten yhteiseksi tukikeskukseksi ja foorumiksi."

"Saattoiko siihen siis liittyä kuka tahansa mistä tahansa valtiosta?"

"Ei, ja tämä onkin asiassa eräs kiintoisa piirre. Yhteisö kyllä oli maidenvälinen, mutta sillä oli silti omat lakinsa, joiden mukaan siinä toimittiin. Jotta mukaan saattoi tulla, oli nuo lait hyväksyttävä ja niitä noudatettava. Tämä luonnollisesti sulki periaatteiden tasolla pois jo monia eri maiden kansalaisia – oli tietenkin eri asia, jos he halusivat liittyä silti, vaikka eivät uskoisikaan kaikkiin yhteisön lakeihin. Jos he olivat mukana hiljaisesti, se kyllä onnistui."

"Mutta entä jos he olisivat kertoneet, mihin todella uskoivat?"

"Se olisi ollut ja oli ongelmallista. Sillä tavoin moni joutui lähtemään yhteisöstä. Sen linnan johto katsoi parhaaksi erottaa heidät tai mahdollisesti antaa ainakin varoituskirjelmän. Ja kiiruhdan sanomaan, että tällaisessa en itse näe mitään ongelmaa. Yhteisöt toki voivat toimia sääntöjensä mukaisesti."

"Oliko ongelma sitten niissä säännöissä?"

"Oletpa nopeaälyinen. Kyllä, lopulta näin itse ongelman yhteisön laeissa ja toimintatavoissa. Itse asiassa tämä ongelma ei koskaan tainnut täysin jättää minua: se sai minut empimään pitkään mukaan liittymistä ja lopulta se eräässä muodossa sai minut myös lähtemään. Mukaan menin varmaan siksi, että niin moni tuntemani oli mukana! Tuo komea linna oli varsinainen tapaus ja siitä puhuttiin useidenkin maiden kylillä! Ja niin sitten pitkällisen pohdinnan jälkeen jollain tapaa kykenin hyväksymään lait ja liityin jäseneksi."

"Millaiset ne lait ja toimintatavat sitten olivat tarkemmin siinä yhteisössä?"

"Ne olivat mielestäni ensinnäkin hieman epäselvät ja toiseksi myös jännitteiset. Nimittäin, vaikka yhteisö oli eri maiden yhteistyöelin niiden kansalaisten hyväksi, ei se muistaakseni koskaan tarkemmin määritellyt, mitkä kaikki valtakunnat olivat niitä 'hyviä' maita ja mitkä taas eivät. Tämä siitä huolimatta, että niistä muistini mukaan kyllä käsitteinä puhuttiin. Meitä jäseniä rohkaistiin ensisijaisesti rakentamaan noita hyviä ja oikeamielisiä maita, olemaan niiden kansalaisia, työläisiä ja viljelijöitä ja vasta toissijaisesti olemaan rakentamassa tätä yhteistyöyhteisöä. Mutta minulle ei käynyt selväksi, mitä he tarkoittivat hyvillä mailla. Keskusteluissa kyllä ajan mittaan kävi ilmi, mitkä maat olivat 'huonoja' ja valheellisia. Niihin kuului muun muassa maa, jonka lakien perustana toimi useampi lähde kuin se yksi Suuri Käärö, joka oli lähteenä monen hyväksitunnustetun maan laeille. Tuossa eräässä maassa oli johtajisto, joka vastaanotti uutta lakiperustaa nykyajassa ja joukko muita uskomuksia, joita oli helppo muualla mantereella pitää omituisina, ja itsekin pidin. Minun oli tavallaan helppo ajatella, miksi tuon maan lakeja julistavat eivät saaneet olla jäseniä. Mutta oli monia muita maita, jotka olivat enemmän rajatapauksia, niistä oli vaikeampi laatia määritelmiä. Minun oli vaikea arvioida, miten yhteisön johtajien kammarissa suhtauduttaisiin niiden maiden uskomuksiin, ja myös moniin muihin uskomuksiin, joista ei suoria sääntöjä ollut."

"Säännöt eivät siis määritelleet läheskään kaikkea?"

"Ne olivat hyvin suurpiirteiset ja tarkennuksia ei kokemukseni mukaan mielellään tehty. Toiminnan piti perustua siihen Suureen Kääröön, joka toimi lähes kaikissa maissa ainakin jonkinasteisena auktoriteettina. Mutta siinä ei ollut kaikki, ja se, mitä yhteisön säännöissä vielä lisäksi oli, hämmensi minua entisestään."

"Onko tämä se jännite, josta puhuit?"

"Kyllä. Nimittäin Suuren Käärön kunnioittamisen lisäksi tuli yhteisön saleissa ja pylväskäytävissä myös kunnioittaa maiden omia erityislakeja. Tässä kohtaa ajaudumme mielestäni siihen keskeisimpään ongelmaan. Yhteisön laeissa kilpailivat toisaalta Suuri Käärö ja toisaalta sellaiset lait, jotka olivat maissa erilaisia. Sen lisäksi, että maiden erityislait olivat jo keskenään ristiriidassa (tämä oli historiassa aiheuttanut monia sotia), eivät ne kaikki voineet myöskään olla yhtäpitäviä Suuren Käärön kanssa. Kun sattui näitä ristiriitatilanteita, päädyttiin erikoisiin lopputuloksiin."

"Millaisiin?"

"Toisissa asioissa vaikutettiin nähdäkseni seurattavan Suurta Kääröä, toisissa taas maiden erilaiset käsitykset tuli hyväksyä – eikä niiden mahdollisista ristiriitaisuuksista yleensä saanut julkisesti yhteisön tiloissa ja foorumeilla keskustella. Esimerkiksi yhteisö käsitykseni mukaan seurasi Suurta Kääröä määritellessään vaikkapa toisen kultarahojen kähveltämisen vääräksi, mutta maiden erilaisista syntymätodistusten rekisteröinneistä tai maiden kansalaisuuden myöntämiskäytännöistä ei juuri yhtäkään saanut kritisoida. Näen, että haluat taas kysyä jotain, mutta jatkan vielä vähän. Yhteisön laeissa ei lukenut, että jäsenten tuli sitoutua pitämään kaikkia 'hyviä' maita samanvertaisina ja yhtä oikeina. Jo tällainen olisi varmaankin saanut monien maiden rehelliset kansalaiset tyystin kaikkoamaan yhteisön tiluksilta. Jos näet noiden maiden kansalaiset olisivat pitäneet toistensa maita täysin samanveroisina, niin miksi mantereella enää ylipäätään oli niin monta valtakuntaa? Jäin myös miettimään, että jos olisi olemassa maa, joka ei hyväksy muita maita 'hyviksi', olisiko tällainen maa hyväksyttävä 'hyväksi' yhteisössä. Kyseessä on ehkä jonkinlainen paradoksi."

"Aivan... No, halusin kysyä sitä, miten lakien valvominen yhteisössä tapahtui?"

"Siihen oli oma elimensä, joka koostui... sanokaamme vaikkapa linnanherroista. He pyrkivät pitämään yllä kuria ja lakien mukaista elämää. He myös langettivat rangaistuksia rikkomuksista."

"Etkä liene sitä vastaan?"

"En toki. Pääongelmani yhteisössä oli se, jonka olen jo kertonut, mutta joitakin yksittäisiä seikkoja olisin ehkä itse linnanherrana tehnyt toisin. Olisin muun muassa sallinut yhteisössä julkisen keskustelun linnanherrojen neuvostosta sekä sensuroinut keskusteluja hieman vähemmän. Kaikki julkinen keskustelu nimittäin pyrittiin kirjaamaan ylös pergamenteille, jotta ne olisivat periaatteessa jokaisen jäsenen nähtävissä. Monet pergamentit kuitenkin poltettiin pian kirjoituksen jälkeen ja useita keskustelijoitakin, kuten sanoin, joutui poistumaan. Tässäkään en siis näe sinänsä mitään väärää, omasta mielestäni sensuuri vain oli hieman liian tiukkaa, ja se jääköön myös omaksi mielipiteekseni."

"Linnanherrojen neuvostoa siis ei myöskään saanut kritisoida?"

"Sai toki, mutta ei julkisesti, vaan henkilökohtaisella tasolla. Mutta neuvostolla oli nähdäkseni valtaa siinä mielessä, että koin heidän usein myös kirjoittamattomasti määrittelevän, mikä on oikea tulkinta Suuresta Kääröstä. He itse eivät ehkä tätä itsessään nähneet, mutta koin, että tulkinnan liekehtivät avaimet olivat vahvasti heidän käsissään. Muunlaisen tulkinnan perustelu jopa hyvillä perusteilla saattoi johtaa rangaistuksiin."

"Okei... ja lopulta siis päädyit lähtemään omasta päätöksestäsi? Kuinka pitkään olit mukana?"

"En kovinkaan kauaa. Lopulta vain eräs liialliseksi kokemani linnanherrojen neuvoston teko oli minulle viimeinen niitti. Mutta en haluaisi tarkemmin muistella tätä seikkaa, sillä tunnustan niinä aikoina olleeni jossain määrin liian kiivasmielinen ja ahnas, ja olen taipunut uskomaan itsekin tehneeni yhteisössä tekoja, joita ei olisi pitänyt tehdä. Pääasialliset syyni lähtemiseen ovat kuitenkin edellä kertomani, ja niin minä sitten eräänä päivänä kävin tuon mielenkiintoisen rakennuksen ovista viimeistä kertaa. Jätin viestin ja keskustelin myös linnanherrojen neuvoston edustajan kanssa, ja minä koin, että saimme puhutuksi sen, mikä pitikin. Tämän jälkeen en ole suoraan saanut minkäänlaista tietoa siitä, mitä linnan seinien sisällä tapahtuu, olen vain kuullut joitakin huhuja. Joko yhteisö on edelleen samanlainen tai sitten ei – mutta tällainen oli minun kokemukseni yhtenä sen jäsenistä."

"Ja kokemuksesi siis jäi negatiiviseksi."

"Nyt erehdyt hieman päätelmässäsi. Se ei ollut kokonaan negatiivinen eikä kokonaan positiivinen, vaan siinä oli kumpaakin, sekä huonoa että hyvää. Kävin kaikesta huolimatta yhteisössä monia miellyttäviä ja mielenkiintoisia keskusteluja, rakastin erityisesti erästä syvällisen pohdinnan salia. Opin itse lisää ja tulin onnelliseksi yhteisön kautta. Näin sillä olevan sinänsä jäsentensä kautta paljon potentiaalia tehdä hyvää eri maiden kansalaisten keskuudessa. Yhteisö oli mukana monenlaisissa markkinoissa, juhlissa ja tapahtumissa ja sillä oli paljon nimitettyä auttavaista väkeä. Mutta kaiken jälkeen se ei vain ollut minun paikkani. Pyrin eroon kaikesta katkeruudesta ja toivomaan hyvää yhteisölle johtajineen ja kaikkine jäsenineen, ja kovasti toivon sen toimivan oikein, mitä se ikinä sitten tarkoittaakaan. Mutta en ole myöskään halunnut vaieta ongelmista, jotka henkilökohtaisesti koin. Tämä sen takia, että toisinaan olen ajatellut, onko julkisessa keskustelussa tarpeeksi esillä myös yhteisön mahdollisia epäkohtia. Muitakin ongelmista puhuvia toki löytyi, mutta ei ehkä juuri minun kaltaisiani."

"Tuota... kiitos tästä 'kertomuksesta'."

"Ole hyvä. Siitä ei tullut niin jännää kuin olin ehkä toivonut. Ei lohikäärmeitä ja ritareita... mutta mukavaa, jos se kelpasi!"

"Toki. Se vain oli muodoltaan niin erikoinen – epäsuora, millä en toki tarkoita, ettei se olisi ymmärrettävä, mutta –"

"Niin, jätin tiettyjä asioita myös kertomatta ja valitsin tällaisen tyylin. Olen kauan miettinyt, miten tästä julkisemmin puhuisin, ja jo pari kertaa yrittänyt, mutta on tapahtunut mitä ihmeellisin asia! Olen kokenut, ettei ole vielä aika tai että minä en ole valmis... että minulla on vielä käsittelemättömiä tunteita... ja niin asia on jäänyt hautumaan. Ehkä nyt oli oikea aika, ja ehkä löysin lopulta tavan, joka ei ole niin hyökkäävä, vaan tarkastelee asioita ikään kuin yleiseltä kannalta. Uskaltaisin sanoa, että mainitsemani asiat, joita ongelmiksi kutsuin, eivät ole vain yhteen yhteisöön liittyviä. Siksi ei ehkä ollut tarpeen keskittyä niin intensiivisesti juuri siihen. Toivon, että ymmärrät tämän, jos se nyt yleensä on ymmärrettävää..."

"Luulen ymmärtäväni, miksi halusit kertoa sen näin."

"Jes. No mutta, tässähän on vielä aikaa. Kerropas sinä nyt itsestäsi!"


***


Edellä oleva keskustelu on kuvitteellinen mutta aihe todellinen, ja tätä aihetta on pyritty lähestymään vertauskuvallisen kertomuksen kautta.

Elävää teologiaa

Tämä kirjoitus koostuu kahdesta vähän uudenlaisesta ekskursioraportista, yhdestä kertomuksesta ja loppusanoista. Jonkinlaisena yhdistävänä tekijänä toimii sydämelläni vahvasti viime aikoina ollut ajatus hengellisen vakaumuksen kokonaisvaltaisesta todeksielämisestä.

EKSKURSIO: Ihmisiä kohtaamassa sanoin

Valvottu yö tuntui kehossani istuessani luennolla. Jo toinen yö viikon sisään... kunhan tämä äärirajoilla poikkoilu ei vain riistäytyisi käsistä. No, enää olisi yksi suurempi juttu suoritettavana ja sitten pääsisin halutessani vaikka nukkumaan.

Olin hiljattain sattunut tapaamaan useamman kerran erästä henkilöä, joka oli saanut jonkin minussa uinuneen hiukan havahtumaan. Hän oli pyytänyt minut mukaan evankelioimaan, puhumaan hyvää sanomaa ihmisille livenä. Itse hän harrasti kyseistä toimintaa säännöllisesti, minä puolestani olin tehnyt sitä ylipäätään vähänlaisesti. Syyt tekemättömyydelleni ovat olleet moninaiset ja niistä varmaan moni on ollut tekosyitä, ainakin siltä minusta tuntuu.

Oma hengellinen taustani, sikäli kun minulla sellaista voidaan sanoa olevan, oli alun perin yhteisössä, jossa evankeliointi oli tärkeä asia. Säännöllisesti suoritettiin aktioita eli tietynlaisia evankeliointitempauksia, saatettiin hyvinkin lähteä jopa toisille paikkakunnille. Jokaisen kristityn nähtiin saaneen evankeliointikutsun.

Ja voi, kuinka minua ahdistikaan. Jos jokin vain on ollutkin minulle uskonelämässäni vaikeaa, se on ollut katuevankeliointi: mennä juttelemaan ihmisille kasvotusten. Tässä kohtaa minulla lienee suuri pelon- ja jännityksensekainen patouma. Olen sen johdosta ollut aikamoisessa kontrastissa hengellisen taustani kanssa: lukemattomat hetket olen kipuillut evankelioinnin kanssa, olen halunnut jättää sen tekemättä, kokenut aikoinani suurtakin syyllisyyttä, surrut sitä että kävelen ihmisten ohi ja miettinyt asioita ehkä liiankin pitkälle. Yritin keksiä itselleni helpotuksia ajatellen, että ilmiselvästi katuevankeliointi ei ole kutsumukseni, se ei ole lahjojeni mukaista, minun tietotaitoni ei riitä siihen ja evankeliointiväyliä on paljon muitakin. Näissä kaikissa itse asiassa lienee perää, mutta en silti saanut rauhaa. Ongelmani ei ole ollut eikä ole ehkä niinkään katuevankeliointi kuin pelko, joka kontrolloi minua väärällä tavalla.

Katuevankeliointikokemukseni rajoittuvat muutamaan satunnaiseen kertaan, viime aikoina olen jättänyt sen tekemättä lähinnä siksi, että minusta on tullut niin suuressa määrin etsijä. Haen itse käsitystä siitä, mikä itse asiassa yksityiskohtaisemmin on se sanoma, jota haluaisin julistaa. Toki tiedän, että pelastumiseen kuuluu usko Jeesukseen, mutta tarkempi "pelastuksen dynamiikka" on minulle monessa kohtaa melko sumeaa. Olen siis pelännyt julistaa epävarmana.

Nyt kuitenkin olin suostunut mukaan ja ehkä päätarkoitukseni oli pelkoni voittaminen tai ainakin itseni ylittäminen. Kyse oli ihmisille juttelemisesta hyvin arkisella tavalla, emme edes jakaneet mitään lappusia. Tapasin toverini määrätyssä paikassa, kävimme kaupassa (minä ostin energiajuomaa ja patukan, ja jaksoinkin sitten hieman paremmin). Yhtäkkiä sitten kaverini lähestyi erästä paikallaan olevaa miestä ja aloitimme keskustelun. Menimme kysymyksiin uskon asioista ja mies vaikutti kiinnostuneelta. Minä olin ajatellut, että ihmiset yleensä sulkeutuisivat suojakuoreensa, jos heidän kanssa alettaisiin puhua hengellisistä. Näin ei kuitenkaan sinä iltana muistaakseni kertaakaan käynyt.

Keskustelimme myös useamman muslimin kanssa. Toverini vastaili mielellään heidän kysymyksiinsä, itse heitin välillä jotain sopivaan väliin.

Tuntemattoman lähestyminen on minulle se kaikista vaikein asia. En muista, teinkö sitä suoranaisesti sinä iltana kertaakaan, mutta ajauduin kyllä kahdenkeskiseen keskusteluun erään muslimin kanssa. Otin hiukan mallia toverini aiemmasta lähestymistavasta, toisaalta ammensin siitä, mitä jo entuudestani tiesin sekä kristinuskosta että islamista. En kokenut keskustelun ainakaan siinä hetkessä olleen kovinkaan hyödyllinen. Se oli kuitenkin hyvähenkinen ja erosimme lopulta toisistamme iloisina.
Olin tyytyväinen siitä, että olin lopulta uskaltanut edes jotain, ja työni loppuivat siltä illalta siihen. Pitkästä aikaa olin palannut alueelle, jota olin niin paljon vältellyt. Haluan elää siinä toivossa, että tulevaisuudessa pelkoni ei enää estäisi minua lähestymästä tuntemattomia. Tämä on päällimmäinen syy sille, miksi haluaisin myös jatkaa evankeliointia tai edes näitä keskusteluja – niissä rajoissa kuin epävarmuuteni ei niitä pääse haittaamaan. Haluaisin olla valmis tekemään tätä työtä, jos Jumala minua siihen joskus kutsuu, vaikka en uskokaan katutyön olevan pääasiallinen kutsumukseni. Jos olenkin harrastamatta katuevankeliointia, en halua tehdä sitä siksi, että pelkään sitä ja se tuntuu haastavalta, vaan jostain "arvokkaammasta" syystä. Yleensä ottaenkaan en halua elää elämääni pelkojeni sanelemana ja haasteita kammoksuen. Rukoilen ja toivon, että minä voisin myös selviytyä voittajana, enkä omassa voimassani vaan Jumalaan luottaen.

***

KERTOMUS: Uskovan teologin uhkakuva

Tuo ihminen on teologi. Hän on opiskellut jo joitain vuosia tiedekunnassa ja sen vilkkaassa maailmassa. Hän ei suinkaan ole niin kuin valtavirta, hän todella pitää Raamattua luotettavana ja todenmukaisena kirjana. Hän palaa halusta oppia lisää tuosta kirjasta, sitä oikeata ja varteenotettavaa tietoa nimittäin. Hänen rinnassaan sykkii väittelijän ja intohimoisen uskon puolustajan sydän.

Hän tuli uskoon useita vuosia sitten. Arvomaailmassaan hän vastustaa nykyajan maallistumista, länsimaista pinnallisuutta ja individualismia sekä Jumalasta vieraantumista.

Luennolla istuessaan hän saattaa jutella ja kommentoida luennoitsijan esittämiä väitteitä kavereilleen puoliääneen. Hän kyselee toisinaan teräviä ja nokkelia, hieman, mutta vain hieman pilkallisia, huolellisesti muotoiltuja kysymyksiä.

Hän on päässyt lukuputkeen. Raamattua hän ei suoraan enää lue niin paljoa kuin ennen, sillä hän kokee tuntevansa sen pääpiirteissään. Enemmän häntä kiinnostavat selitysteokset ja kommentaarit! Luku-urakka sisältää monenlaisia muitakin kirjoja: herätyskristillistä eksegetiikkaa, apologetiikkaa, uskontotiedettä sekä historiallisia kirjoja kuten kirkkoisien ja teologien kirjoituksia sekä muiden uskontojen kirjallisuutta aina silloin tällöin. Ja tietenkin aimo annoksen filosofiaa. Hän on tiedonjanoinen, haluaa päästä mahdollisimman sisälle asiantuntijuuteen kaikessa, mikä häntä teologiassa ja uskonnoissa vain kiinnostaakin.

Hän ei halua papiksi. Se tuntuu jotenkin etäiseltä ammatilta. Eniten hän haluaisi olla tutkija, ajatus kirjoja pursuavasta työhuoneesta uskon mysteerien äärellä kihelmöittää häntä.

Suurin osa hänen ajastaan kuluu toisten uskovien parissa hengaillessa. Hän käy opiskelijailloissa silloin tällöin. Niissä hän keskittyy eniten puheeseen tai opetukseen, arvioiden tarkasti puhujan argumentaatiota. Hän ei laula lauluissa mukana kovinkaan usein ja rukouskin on hieman vaivaannuttavan tuntuinen hetki (hänellä ei enää vähään aikaan ole ollut paljoa aikaa rukoukselle). Mutta kun hän pääsee juttelemaan ystäviensä kanssa jostain teologisesta tai filosofisesta aiheesta, hän on liekeissä. Hän tykkää myös kovasti väitellä netin keskustelufoorumeilla, teologiablogiakin hän kirjoittaa.

Hän on puhunut muutamia kertoja yleisölle. Hän rakastaa sitä. Varsinkin, jos yleisö koostuu toisista teologeista. Silloin hän voi olla oma itsensä, käyttää sellaista sanastoa, jonka ymmärrettävyyttä ei tarvitse miettiä. Hänen omia erikoisalojaan ovat muun muassa moraaliset kysymykset ja Raamatun arvovallan puolustus. Hän kykenisi milloin vain pitämään näistä aiheista hyvin asiantuntevan, sivistyneen ja akateemisen puheen.

Kerran hänet haluttiin siunata ennen puhetta. Hän suostui siihen toki, vaikkakin se tuntui hieman kiusalliselta. Sama tunne ilmestyy, jos tilaisuuden koordinaattori pyytää häntä rukoilemaan puheensa lopuksi. Se tuntuu tietyllä tapaa muodollisuudelta.

Toisinaan hän äityy juttelemaan enemmänkin sellaisten kristittyjen kanssa, jotka eivät ole teologeja. Nämä keskustelut ovat erikoisia. Hän huomaa toistuvasti vastapuolen argumentaatiossa hienoista kehittymättömyyttä ja ajattelee joskus jopa tämän tuntevan Raamatun vain pintapuolisesti. Kuinka usein hän tuleekaan todenneeksi, että hänellä on jo nyt melkoisen valtava tietämys teologiasta. Ai sitä nautintoa, kun hän saa jakaa jonkin näkemyksen, joka hänelle on kirkastunut jostain kohdasta, ja yllättää kuulijan täysin. Hän katsoo pikkuisen pitkin nenänvartta kristittyjä, jotka eivät ole teologeja.

Mutta kerran hänen luokseen tulee vanha tuttava, he viettävät pitkästä aikaa iltaa yhdessä. Jonkin aikaa keskusteltuaan ystävä kysyy: "Miten on hengellisen elämäsi laita?"

Kysymys vavahduttaa jotain syvällä hänessä. Hänessä herää sydämen kaipuu Jeesusta kohtaan, tuo jokin, joka sai ilmetä hänessä joitakin vuosia sitten ehkä hieman enemmän. Mutta muutamien päivien kuluttua tuo kaipuu painuu taas hiljaa pois, ja hän jatkaa. Mihin suuntaan, se on oma kysymyksensä.

Tuo teologi en ole minä. Mutta voisinko olla jonain päivänä?

Herra minua auttakoon.

***

EKSKURSIO: Ihmisiä kohtaamassa teoin

Edustan ajattelua, jonka mukaan kristittyjen on hyvä julistaa hyvää sanomaa sekä sanoin että teoin. Mielestäni voidaan päätyä vaillinaiseen julistamiseen sekä silloin, jos vain esimerkiksi tehdään hyvää mutta ei sanallisesti kerrota Jeesuksesta, että silloin, jos vain sanallisesti julistetaan ilman että itse eletään sanoja todeksi. Kumpikin on tärkeää.

Minulle on suotu viime aikoina myös mahdollisuus auttaa ihmisiä. Tämä tapahtui itsenäisyyspäivänä, ja kas, nyt vasta tätä kirjoittaessa huomaan, että valvoin sitäkin edeltävän yön... Voi minua, onneksi lomalla saan levätä.

Hankkiuduin siis Hakaniemen torille itsenäisyyspäivän aamuna lukuisien muiden vapaaehtoisten kanssa olemaan käytettävissä, jos minua tarvittaisiin paikalla järjestettävissä Koko kansan linnanjuhlissa. Aluksi sain olla jonkin aikaa joutilaana mutta sitten pääsin asiaan. Tein pienempien askareiden lisäksi pääasiassa kahta hommaa, täytin ruokapusseja ennen tapahtumaa sekä jaoin pullia ihmisille varsinaisen tapahtuman aikana.

Näin monenlaisia ihmisiä, eri taustoista, mutta useat lienevät olleet vähäosaisia. Panin merkille sen, että melkein kaikki olivat erittäin kohteliaita, sanalla sanoen miellyttäviä ihmisiä sen vähän perusteella, mitä sain heitä tavata. Oli kylmää ja lähes koko ajan tihuutti. Olin varustautunut kohtalaisen huonoilla vaatteilla. Mutta tästä huolimatta minä pidin siitä. Tilanne puhutteli minua itseäni merkittävästi: koin vahvasti olevani Kristuksen asialla ja toisaalta ymmärsin, miten hyvin asiani loppujen lopuksi ovatkaan. Sydämeni sykki.

Ja kuinka yllättävää, että vaikka pullaa jakaessa lähestyin sanallisesti monia lähellä olevia ihmisiä, ei se tuntunutkaan niin vaikealta kuin olisi voinut kuvitella. Tulin siihen tulokseen, että jostakin tämäntyyppisestä työstä voisin tehdä itselleni tavan.

***

LOPUKSI: Elävää teologiaa

Pitkin opiskeluaikaani olen aina silloin tällöin miettinyt alani ja hengellisen elämäni suhdetta. Olen tullut siihen tulokseen, että teologian opiskelu ja lukeminen eivät voi ainakaan kokonaan korvata hengellisyyden harjoittamista. Koska teologia alana käsittelee aiheita, jotka ovat uskoville usein hyvin omakohtaisia ja tuttuja heidän elämistään, on olemassa hienoinen riski esimerkiksi ajatella, että ei ole tarvetta rukoilla tai lukea Raamattua, kun teologian opiskelu jo pitää tarpeeksi paljon hengellisten asioiden äärellä.

Kun uskova aloittaa teologian opiskelun, saattaa hänen elämänsä yllättävänkin pian muuttaa muotoaan. Siinä missä aiemmin ei ehkä ollut niin paljoa tietämystä vaan enemmän yksinkertaista käytännön uskonelämää, saattaa teologia kääntää asetelman päälaelleen. Jos opiskelija oikein innostuu, voi ymmärrys ja viisaus karttua valtavasti. Mutta tällä voi olla kohtalokkaita seurauksia käytännön elämälle.

Luulen tietäväni moniakin teologeja, jotka ovat oppineita ja älykkäitä, taitavia alan miehiä, teoreettisesti niin ylivertaisia, että en voi lähes muuta kuin ihailla heidän saavutuksiaan ja lahjojaan. Mutta samaan aikaan näiden huipputeologien usko (jos se ylipäätään on mitenkään nähtävissä ulospäin) voi vaikuttaa hyvin ohuelta. Mikä kontrasti tämä onkaan! Kristillisen taustan omaava teologi voi kyllä osata luetella lukuisia erilaisia sovitusteorioita, kertoa seikkaperäisesti jumalanpalveluksen historiasta ja ladella lähes ulkoa joitakin Raamatun kirjoja, mutta tästäkin huolimatta hänen henkilökohtaisen uskonsa syvyyttä on vaikea päätellä sen ollessa hyvin näkymättömissä.

Teoria ottaa helposti voiton käytännöstä.

Mutta itse olen jatkuvasti ajatellut ja nyt varmaan ajattelen vielä enemmänkin, mitä hyötyä uskovalle teologille on hallita suuri määrä teoreettista tietoa vaikkapa Raamatusta, jos hän ei sitä sovella käytäntöön juuri lainkaan? Toki on sangen mukava harrastus käydä teologisia keskusteluja, väitellä toista mieltä olevien kanssa ja saada muita hämmästymään kerta toisensa jälkeen vakuuttavilla argumenteilla. Mutta riittääkö tämä? Mitä meidän pitäisi ajatella sellaisista käsitteistä kuin jumalasuhde ja lähimmäisenrakkaus? Jos ne jäävät teologiseeraamisen varjoon, on mielestäni jotain pielessä.

Jos minun pitäisi valita, olisinko edellä ekskursioiden välissä olevassa kertomuksessa oleva henkilö vai teologiaa oppimaton, yksinkertaisella tavalla uskova, uskoaan käytännön elämässä todeksi elävä, lähimmäistä sanoin ja teoin rakastava ja seurakuntaa lahjoillaan rakentava ihminen, haluaisin olla jälkimmäinen. Teologia on mielestäni hieno ala ja erittäin hyödyllinen apuväline uskonelämälle. Mutta jos siitä tulee kuninkaamme ja jos se tekee meidät äkkiarvaamatta hengettömiksi viisastelijoiksi, on tilanne mielestäni surkuteltava.

Siispä tällä blogikirjoituksella haluan nimenomaan rohkaista! En kehua itseäni, koska olen pari kertaa aktivoitunut; en sen paremmin painostaa ketään muuta tekemään samoin. Mutta voin lämpimästi suositella käytännön uskonelämää, rohkaista monimutkaisiakin ajattelumalleja rakastavia uskovia olemaan käytännön elämän mielenkiintoisessa maailmassa. Tämä maailma voi avata aivan uusia asioita hengellisyydestä kuin kirjatkin, ja lisäksi se on myös erittäin hyödyllistä kanssaihmisille.

Suomen teologisen instituutin sivuilla lukee omassa laatikossaan sanat: "Elävää teologiaa". Ne kiteyttävät jotain, mitä itse haluan tavoitella.

Siunausta teille, lukijani!

Kokemuksia teologian opiskelusta 8: Perusopinnot käyvät vähiin

Toisen vuoden toinen periodi.

Lukukauden alku oli työläs ja jossain määrin sitä oli myös jälkipuolisko. Lukemista lienee tässäkin periodissa ollut vähintään 500 sivua ja muutenkin töitä riitti siihen malliin, että kykenin loppuun asti vapaampinakin hetkinäni toteamaan, että voisin toisaalta myös opiskella. Aloitin muistaakseni useamman yöni vielä istuskelemalla keskustan tietokonetilassa. Ja kun otamme huomioon, että minulla kuitenkin oli myös muuta elämää opintojen lisäksi, tekemistä todellakin oli. Valvoin kuukauden sisään jopa kolme yötä, yhden niistä aika puhtaasti opiskelun takia. Kyllä olikin mukava ja onnellinen tunne, kun viimeinen tentti tältä vuodelta olikin takanapäin ja sain aloittaa loman.

Minusta toinen periodi oli mielenkiintoinen ja mukava. Jatkoin kirkkohistorian esseetehtävää ja lisäksi suoritin käyttiksen toisen ja systiksen neljännen kurssin, jotka olivatkin erilaisia kuin aiemmat kyseisten aineiden kurssit.

Kirkkohistoria: Essee ja ryhmäopponointi

 Olin siis valinnut lähteekseni Areioksen Eusebios Nikomedialaiselle kirjoittaman kirjeen noin vuodelta 321. Tästä minulla oli aikaa työstää esseetä muutama viikko, pääkeskittymiskohteenani lähde itse, sen analysoiminen ja sen kontekstin hahmottaminen. Tutkimiseni johdattivat minut 300-luvun alun Aleksandriaan, suureen ja hengellisesti moninaiseen kaupunkiin, jota vainot olivat kovasti koetelleet. Syntyneissä jännitteisissä olosuhteissa ajautuivat vastakkain kaksi kirkonmiestä: eteväksi ja karismaattiseksi opettajaksi mainittu presbyteeri Areios sekä Aleksandrian piispa (joka käytti myös titteliä paavi) Aleksandros. Areios nousi vastustamaan Aleksandroksen opetusta Kristuksesta ja lopulta Areios karkotettiin kaupungista. Asia ei kuitenkaan jäänyt vain Egyptiä koskettavaksi, vaan areiolaiskriisi laajeni yhdeksi senaikaisen kirkon suurimmista riidoista. Tähän liittyi myös vuonna 325 Nikeassa pidetty kirkolliskokous, jossa areiolainen käsitys siitä, että Kristus olisi luotu olento, tuomittiin harhaopiksi.

Omaa lähdettäni, jonka Areios lienee kirjoittanut jokin aika karkotuksensa jälkeen, pyrin tarkastelemaan tässä kontekstissa. Työ osoittautui kuitenkin aika haastavaksi: eri tutkimukset olivat usein hieman eri kannoilla siitä, miten asiat olivat olleet ja menneet. Lisäksi pohdin, miten laajassa kontekstissa minun tarkkaanottaen olisi kirjettä tarkasteltava (esimerkiksi olisiko syytä aloittaa jo 300-luvun alun vainoista). Lopulta kuitenkin sain aikaan esseen, johon olin tyytyväinen.

Esseeni käsittely tapahtui omintakeisella tavalla nimeltä ryhmäopponointi. Meidät oltiin jaettu noin kymmenen hengen esseeryhmiin, joissa tapasimme ohjaajan johdolla neljä kertaa. Ensimmäinen kerta oli ennen esseen deadlinea ja sisälsi pääasiassa ohjeistusta ja lähteidemme lyhyet esittelyt. Kolme muuta kertaa olivat deadlinen jälkeen ja ne oli varattu opponoinnille. Ensimmäisellä ja kolmannella kerralla käsiteltiin kolme esseetä, toisella neljä. Ryhmäläisten piti perehtyä käsiteltäviin esseisiin ennen tapaamisia ja kirjata ylös arvioitaan.

Tapaamisessa käsittelyvuorossa olevan esseen tekijä ja ohjaaja lähtivät huoneen ulkopuolelle keskustelemaan esseen teosta ja mahdollisista odotuksista sen arvioiden suhteen. Huoneeseen jääneet ihmiset jaettiin kahteen ryhmään, joista kummassakin oli joka kerralla joku sihteerinä kirjaamassa ryhmän kommentteja. Niiden noin viidentoista minuutin aikana, jolloin tekijä ja ohjaaja keskustelivat ulkona, ryhmäläiset saivat yhdistää omat huomionsa yhdeksi kokonaisuudeksi. Ulkopuolella olleiden palattua kummankin ryhmän sihteeri kertoi sekä hyvät että mietityttämään jääneet osat (muutkin ryhmäläiset saivat tarvittaessa vähän täydentää) ja esseen tekijällä oli mahdollisuus vastata kysymyksiin. Tämän jälkeen ohjaaja sanoi vielä joitain huomioitaan.

Opponointi oli mielestäni ihan hauskaa. Koin itselleni luontevaksi olla sekä ryhmäläisenä, sihteerinä että "piinapenkissä". Ohjaajan kanssa keskustellessani en saanut erityisen paljoa kritiikkiä, ryhmistä toiselta sitä tuli jonkin verran, mutta mielestäni se oli aiheellista ja osasin siihen myös jotenkuten vastata.

Kaiken kaikkiaan voin sanoa esseenteon olleen kivaa, vaikka välillä minua ehkä turhauttikin yrittäessäni päättää, mitä kaikkea esseeseen kirjoitan. Vaikein osuus mielestäni on silloin, kun ei vielä tarkkaan tiedä esseen runkoa ja sisältöä. Tämän jälkeen kirjoittaminen on luontevaa, ja samoin tykkään tutkimusmateriaalin metsästämisestä. Tämän tehtävän ja opponointien myötä kirkkohistorian perusopinnot ovat minulla tehtyinä, ja uskallan odottaa saavani niistä kokonaisuudessaan hyvän arvosanan, enkä vähiten esseeni menestymisen takia.

Käytännöllinen teologia: Jumalanpalveluselämä ja uskonnollinen viestintä

 Jos nyt edellisen kurssin kirkon hallinto ei ollutkaan ollut niin kiintoisaa, oli tämä kurssi sitäkin enemmän. Tällä kertaa paneuduimme liturgian maailmaan, pyhiin toimituksiin kirkkorakennuksiin, hengelliseen musiikkiin ja saarnaan. Ainoastaan uskonnollisen viestinnän osion koin hieman vähemmän kiinnostavaksi.

Kurssi suoritettiin tekemällä luennoista oppimispäiväkirja ja tenttimällä kolme kirjaa. Kirjoina meillä olivat Saarnan käsikirja, Heikki Kotilan Liturgian lähteillä: johdatus jumalanpalveluksen historiaan ja teologiaan ja Pentti Lempiäisen Pyhät toimitukset. Kaksi ensimmäistä olivat mielestäni kohtuullisen helppolukuisia ja asia oli kiintoisaa. Saarnan käsikirjan osiossa käsiteltiin sekä saarnan historiaa että teologiaa monipuolisista näkökulmista, Kotilan kirja taas keskittyi enimmäkseen messuun ja sen historiaan varhaiskirkon ajoista reformaation kautta nykyaikaan. Historia alkoikin olla jo tuttua aiemmilta kursseilta kirkkohistorian ja systiksen saralla, mutta nyt sain tarkemmin liturgisen näkökulman.

Pyhät toimitukset -kirja taas vaikutti hieman raskaammalta. Aiheina olivat kaste, konfirmaatio, avioliitto, hautajaiset ja rippi, ja jokaista käsiteltiin hyvin perusteellisesti ja lähes jokaisen kaavan yksityiskohdan historiasta kerrottiin seikkaperäisesti. Tavallaan pyhät toimitukset ovat mielestäni kiintoisa aihe, mutta koin tämän käsittelytavan ehkä itselleni hieman puuduttavaksi. Lisäksi jäin miettimään kirjoittajan tapaa kritisoida todella paljon kaavoja ja niiden puutteita. Hänellä tuntui olevan selvä käsitys siitä, miten asioiden tulisi olla, mutta mielessäni pyörii kysymys, mihin tämä käsitys perustuu. Jaksoin kuitenkin urheasti lukea nuo sadat sivut lukuunottamatta noin kahdeksan sivun pätkää, jota ennen lopulta uuvuin.

Luennoilla oli myös omat kertansa, jolloin käsiteltiin saarnaa, mutta muuten niiden aiheet olivat kirjoista kohtalaisen erillään. Oli mukavaa saada niin paljon tietoa saarnasta ja verrata sitä aiemmin oppimaani tietoon muun muassa Isosta Raamatun tietosanakirjasta sekä STI:n saarnaa koskevasta luentosarjasta, jolle osallistuin syyskaudella. Itse olen muutamia kertoja saarnannut tai opettanut ja sitä haluaisin myös päästä tekemään lisää.

Huomasin, että liturgia kirjavine termeineen (kuten vaikka akklamaatio, epikleesi ja rubriikki) kiinnostaa minua suuresti, vaikka en käytännölliseen teologiaan päin olekaan suuntautumassa. Selkeä liturgisuus ei lisäksi ole ollut minulle kovinkaan omakohtainen hengellisyyden tapa, mutta janoan ymmärtää sitä paremmin.
 Oppimispäiväkirjaa tuli kirjoittaa noin 1–2 sivua per luento, ja meille oli annettu apukysymyksiä sitä varten. Tarkoitus oli kertoa esimerkiksi, mitä olimme oppineet ja mikä liittyi jo aiemmin oppimaamme. Päiväkirjaa tehdessäni huomasin luentosarjasta ehkäpä kaksi keskeistä toistuvaa teemaa ylitse muiden. Ensimmäinen oli vuorovaikutus: näytti siltä, että monilla asioilla oli taipumus vaikuttaa toisiinsa. Tällaisia käsitepareja olivat esimerkiksi liturgia ja oppi, liturgia ja kulttuuri, toiminta/teologia ja kirkkotila, hengelliset kuvat ja sana sekä hengelliset kuvat ja kulttuuri. Toinen havainto oli Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen yllättävänkin huomattava vaikutus myös katolisen kirkon ulkopuolella. Esimerkiksi minulle paljastui, että monien muidenkin kirkkojen liturgisiin uudistuksiin oli tuo merkittävä kirkolliskokous jotenkin vaikuttanut. Katolinen kirkko kiinnostaa minua tutkimuskohteena ja olen parhaillani myös lukemassa Emil Antonin tuoretta kirjaa Vatikaani II:sta.

Ehkä opintojakson hauskin anti oli kuitenkin käytännön tehtävä, jossa tuli käydä havainnoimassa jotain jumalanpalvelusta ja raportoida, mitä tapahtuu, missä järjestyksessä ja miksi. Lisäksi tuli pohtia, miten yhteisön olemusta ja hengellisyyttä ilmennetään jumalanpalveluksessa ja millainen suhde palveluksella on kulttuuriin. Itsehän jo muutenkin harrastan tällaisia ekskursioita ja niiden raportointia, kuten tästäkin blogista näkyy. Olin siis innoissani ja päätin pistäytyä eräässä katolisessa lyhyessä messussa, jollaisessa en muistaakseni vielä ollut käynyt.

Jään odottamaan mielenkiinnolla, mitä viimeinen käyttiksen kurssi tulee sisältämään.

Systemaattinen teologia: Moderni teologia

 Systemaattisesta teologiasta käsillä oli viimeinen neljästä kurssista. Työmäärältään se ei ollut hirvittävän suuri, mutta sitäkin enemmän aivonystyröitä työllisti yrittää ymmärtää, mitä luennoilla opetettiin. Kyseessä oli modernin teologian kurssi, ja aiheenamme olivat pääasiassa reformaation jälkeiset teologiset kehityskulut. Kurssi toi mieleen filosofian kurssin, esimerkiksi Kant sai tälläkin opintojaksolla suuren käsittelyn osakseen. Muita luennoilla käsiteltyjä aiheita olivat moderni ja postmoderni, uusi katolinen teologia (Vatikaani II oli tälläkin kurssilla hyvin tärkeä), pietismi, liberalismi ja konservatismi, ja uudet teologiset suuntaukset kuten poliittinen teologia, vapautuksen teologia ja feministiteologia. Kurssilla käsiteltiin kuitenkin myös eräitä vaikeaselkoisempia henkilöitä kuten Hegel ja Barth ja suuri joukko käsitteitä, esimerkiksi objektiivinen ontologinen idealismi.

Tavallaan janoaisin ymmärtää syvällisesti myös noita ajattelijoita ja termejä, ja kurssi auttoikin minua vihdoin edes jotenkuten sisäistämään, mitä ovat vaikkapa eksistentialismi ja essentialismi, samoin modernin ja postmodernin ero kirkastui. Toisaalta olen kuitenkin huomannut olevani monessa suhteessa hyvin klassinen ihminen, näin esimerkiksi taidemakuni suhteen. Myös teologiassa syvällinen kiinnostukseni tuntuu loppuvan reformaation aikakauteen eikä mene juurikaan sitä pidemmälle. En kuitenkaan sanoisi kurssia mielenkiinnottomaksi, vaikka parhaat kurssit systiksessä mielestäni ovatkin olleet kirkkoisien aikaa käsitellyt toinen ja reformaatiota käsitellyt kolmas.

Kurssilla ei tarvinnut lukea kirjaa, sen sijaan tentti koski luentoja. Tässä tuli kuitenkin ottaa huomioon, että pelkät luentodiat eivät riittäneet vaan alueeseen sisältyivät myös esimerkiksi myös kysymykset, joihin netissä vastailimme usean luennon alussa. Kurssi oli siis interaktiivinen, ja oppimisestamme arvatenkin yritettiin pitää huolta teettämällä meillä tehtäviä edellisen luennon aiheista.

Tentti hirvitti minua, vaikka olimmekin saaneet etukäteen tietoomme listan, josta tenttikysymykset tultaisiin valitsemaan. Lopulta kysymykset kuitenkin osoittautuivat odotettua paljon helpommiksi, ja pelättyäni jopa hylättyä lähdinkin tentistä huojentunein ja odottavaisin mielin.

Näin siis saatiin kaksi opintopistettä. Mutta yksi hankittiin vielä erillisellä ryhmäosiolla. Meidät jaettiin tietojeni mukaan kolmeen pienempään ryhmään, joissa kukin valmisti valitsemastaan aiheesta posterin ja esitteli sen muille. Aiheina oli erilaisia teologisia suuntauksia kuten poliittinen teologia, filosofinen teologia, feministiteologia ja radikaali ortodoksia, jonka valitsin omaksi aiheekseni. Kustakin aiheesta oli annettu kirjallisuutta, jota sai avukseen käyttää. Sikäli työn tekeminen ei kovinkaan vaikeaa ollut.

Valitsin radikaalin ortodoksian nimellä tunnetun liikkeen, koska otaksuin sen olevan suhteellisen helppo sisäistää. Näin olikin. Kyseessä on vasta viimeaikoina muotoutunut liike, joka haluaa ohjelmallisesti taistella modernia ja sekulaaria vastaan ja ammentaa esimodernista teologisesta ajattelusta.

Posterin tuli olla sisällöltään tiivis, ja materiaalin saamiseen itselleni riitti hyvin yhden artikkelin lukeminen ja toisen silmäily. Pyrin työssäni selkeyteen, minkä vuoksi tein tietyt valinnat ulkoasun suhteen, ja yritin tietoisesti ottaa aiheeseen hieman erilaisen näkökulman kuin ryhmämme toinen samasta aiheesta posterin tehnyt. Jouduin jättämään tietoa myös jonkin verran pois.

Siitä huolimatta että työ ei ollut iso, meni se minulla viime tippaan. Viimeistelin posteriani muistaakseni vielä pari tuntia ennen esitystä ja tulostettuani sen usealla arkilla ja käytyäni pikaisesti hakemassa evästä menin leikkaamaan ja teippaamaan sitä yliopiston käytävään. Edellinen ryhmä ehti jo lopettaa kun minä vielä ahersin ja omiakin ryhmäläisiäni ehti luokkaan paljon ennen kuin viimein, muutama minuutti ennen tunnin alkua, posterini oli valmis.

Työt esitettiin niin, että noin kolme ihmistä meni kerrallaan eteen (samasta aiheesta tehneet mieluiten samalla kertaa), ja sitten kukin sai viiden minuutin aikana kertoa posteristaan ja aiheestaan. Tämän jälkeen yleisö kiersi katsomassa tuotoksia ja sitten sai esittää kysymyksiä, teoriassa päävastuussa tästä olivat nimetyt opponentit. Töiden esittely toteutettiin kahtena päivänä niin, että toisena päivänä henkilö oli esittelyvuorossa, toisena taas opponenttina.

Koin itseni tyytyväiseksi työhöni ja sen myötä oli mukavaa päättää systiksen perusopinnot. Itse asiassa minulla taitaa olla perusopintoja enää seuraavassa periodissa, nimittäin viimeiset käyttiksen ja eksegetiikan kurssit. Tämän jälkeen aineopinnoista sekä valinnaisista ja soveltavista opinnoista tullee opiskeluni pääsisältö. Olen edelleen sen kannalla että otan eksegetiikan pääaineekseni ja lisäksi olen miettinyt yhtä kirkkohistorian sopivalta vaikuttavaa kurssia sekä kahta kurssia systiksestä, nimittäin patristiikkaa ja dogmatiikkaa koskevia.

Aijai, kun tämä vieläkin osaa olla niin kiinnostavaa! Palailkaamme asiaan taas seuraavan periodin jälkeen, nyt koetan hengähtää lomallani, vaikka mukanani on melko suuri määrä "vapaa-ajan lukemistoakin"...