Kokemuksia teologian opiskelusta 7: Uutta ja vanhaa

Toisen vuoden ensimmäinen periodi.

En ole enää fuksi! Toisaalta kivaa, toisaalta haikeaa. Ensimmäinen vuosi oli niin upea enkä saa sen alkuviehätystä ja kaikkia mahdollisia fuksiseikkailuja ja kokemuksia enää takaisin. Massaluennot ja peruskurssit ovat jotain, jotka lienevät myös pikkuhiljaa jäämässä menneisyyteen. Mutta eivät sentään aivan vielä.

Perusopintoja riittää kohtuullisesti vielä toisenkin vuoden alkuun. Ensimmäinen periodi sisälsi kohdallani Vanhaa testamenttia, reformaatiota ja varhaisten kristittyjen historiaa, lisäksi pääsin viimeisenä viidestä pääaineesta korkkaamaan käytännöllisen teologian. Näiden ohella intaannuin vielä ottamaan kreikan jatkokurssinkin. Periodissa oli mukava kattaus kiintoisia aiheita ja erityyppistä työskentelyä.

Raskausasteeltaan periodi toi mieleen ensimmäisen vuoden kolmannen periodin: toisen vuoden alku oli yllättävänkin työläs. Laskin, että luettavaa oli yli tuhat sivua – ja vaikka aloitinkin lukemisen jo kesällä ennen ensimmäistenkään luentojen alkua, pääsin loppuun vasta viimeisenä päivänä ennen eksegetiikan tenttiä. Tuona päivänä yksin kahlasin läpi yli 90 sivua. Kaikki tentit kuitenkin sujuivat mielestäni ihan hyvin (tosin tiedän vasta yhden tuloksen).

Käytännöllinen teologia: Uskonto yksilöiden, yhteisöjen ja yhteiskunnan elämässä

Käytännöllinen teologia eli ”käyttis” oli suurilta osin sellaista, mitä olin odottanutkin. Keskeisiä teemoja ovat uskonnon rooli nykymaailmassa, kyselyihin ja haastatteluihin perustuvat tutkimukset ja tilastot sekä kirkon hallinto. Meille pääasiassa luennoinut Kati Niemelä esitti meille seuraavanlaisen käytännöllisen teologian määritelmän: ”Käytännöllinen teologia tutkii yksilöiden, yhteisöjen ja yhteiskunnan uskonnollista toimintaa sekä teologian soveltamista käytäntöön.” Pekka Lundin luennolla puolestaan verrattiin ja todettiin, että erotuksena systemaattiseen teologiaan, joka analysoi kirjoitettua teologiaa, käytännöllinen teologia ”sallii ajatuksen teologian rakentamisesta, luomisesta, siis ajankohtaisesta teologisesta tulkitsemisesta”.

Käyttiksen opinnoissa verkkokalvoilleni tuli lukuisia tilastoja ja diagrammeja, jotka käsittelivät esimerkiksi ihmisten rukousaktiivisuutta tai ajatuksia abortista. Tarkasteltava alue vaihteli Suomesta lähes koko maailman mittakaavaan. Tässä kohtaa käyttis ehkä jossain määrin muistuttaa myös uskontotiedettä.

Kiintoisa havainto kurssilla oli, että suurilta osin tilastot vahvistivat minun aiemmat kokemukseni ja intuitioni oikeiksi: esimerkiksi että naiset ovat yleisesti miehiä uskonnollisempia ja että Ruotsi on Suomea selvästi vähemmän uskonnollinen/kirkollinen. Monesti olin jo kyennyt aistimaan yhteiskunnasta ja siinä käytävästä keskustelusta sen, minkä tilastot minulle tieteellisesti esittivät. Toki oli myös joitakin asioita, joissa huomasin tilastojen valossa olleeni väärässä.

Toinen mielenkiintoinen huomio on, että käyttiksessä fokus näyttää mitään muuta neljää ainetta enemmän olevan juuri ev.-lut. kirkossa. Eräs materiaaleista, jotka luimme, käsitteli nimenomaisesti vain kirkon hallintoa, ja toinen oli nimeltään ”Haastettu kirkko”, mikä kuvailee myös hyvin teoksen sisältöä. Tämän huomioon ottaen saatan ehkä hieman enemmän ymmärtää ihmisiä, jotka yhdistävät kirkon ja teologisen tiedekunnan ja pitävät teologista tiedekuntaa tunnustuksellisena paikkana. Toki ev.-lut. kirkon korostetulla asemalla käyttiksessä saattaa olla omat oikeutetutkin syynsä, mutta se jäi minua silti mietityttämään.

Kurssi koostui luennoista, kahdesta ryhmätyötehtävästä sekä tentistä, jonka sijaan sai tehdä myös oppimispäiväkirjan. Itse valitsin tentin, sillä kirkkohissassa minulla oli jo yksi oppimispäiväkirja tehtävänä. Kurssilla oli ilmeisesti jonkinasteinen läsnäolopakko, jonka yksityiskohdista minulla ei kuitenkaan ole enempää tietoa.

Ryhmätöistä toisessa meidän piti vastata kolmeen tehtävänantoon siten, että jokaisessa kolmessa kohdassa olevista a- ja b-vaihtoehdoista valitsimme toisen. Kirkon hallintoon liittyvistä tehtävänannoista esimerkiksi meidän ryhmämme valitsi kirkkolain muutosaloitetta, seurakuntavaaleissa ehdolle asettumista ja hautausmaan perustamista koskevat tehtävänannot. Toisessa ryhmätyössä meidän tuli seurata eri medioita kahden viikon ajan ja kirjata ylös havaintomme. Tehtävämme oli tarkkailla uskonnon näkymistä mediassa valitsemistamme näkökulmista käsin. Teimme siis eräänlaisen pienimuotoisen tutkimuksen ja sitten vertasimme sitä jo olemassaoleviin tutkimuksiin.

Mielestäni käyttis ei ollut erityisen mielenkiintoista kirkon hallinnon osalta, mutta uskonnollisuustutkimuksia ja uskonnon näkyvyyttä koskeva osuus kyllä oli hyödyllistä tietoa saada. Jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä kaksi muuta käyttiksen kurssia tuovat tullessaan.

Eksegetiikka: Vanha testamentti

Tämä kurssi kiidätti meidät yli kahden tuhannen vuoden taa Vanhana testamenttina tunnetun kirjakokoelman, Israelin kansan ja Palestiinan maan pariin. Loimme silmäyksen Vanhaan testamenttiin ja sen teologiaan, mutta arkeologia tuntui saavan tällä kurssilla vielä suuremman osan kuin mitä sillä oli ollut viimevuotisella Uuden testamentin kurssilla.

Kurssin aikana niin luentojen kuin kirjallisuuden kautta kohtaamani keskeiset väitteet on helppo tiivistää: Vanha testamentti on pitkän toimitustyön aikana syntynyt ja varsin myöhään lopullisen muotonsa saanut kirjallinen teos, joka on suurilta osin laitettu vastaamaan 500-luvun eaa. pakkosiirtolaisuuden aikana ja sen jälkeen muotoutuneita teologisia tavoitteita. Täten Vanhaa testamenttia pidetään historiaa kuvatessaan melko epäluotettavana lähteenä ja usein arkeologian katsotaan antavan asioiden laidasta todenmukaisemman kuvan. Israelin kansan katsotaan alun perinkin syntyneen Palestiinassa, ainakin todennäköisemmin kuin että se olisi tullut Egyptistä Mooseksen johdolla. Siihen, että Israel olisi ollut monoteistinen varhain, esimerkiksi Mooseksen aikana, ei uskota.

Jos jotain tekivät, niin nämä selkeät väitteet ainakin laittoivat minut ajattelemaan. Vanhan testamentin myöhäisyydestä ja muokkaantumisesta aikojen saatossa en esimerkiksi kirjallisuuden kautta saanut mielestäni juuri ollenkaan varsinaisia argumentteja, eräällä luennolla kurssia pitänyt Juha Pakkala tosin näytti erään käsikirjoituksen, johon ilmeisesti oli tehty lisäys. Jäin kuitenkin kaipaamaan enemmän argumentteja enkä suoraan uskonut ajatusta pitkästä toimitustyöstä. Jos esimerkiksi ajatus siitä, että jonkin VT:n kirjan taustalla on monia eri lähteitä, perustuu yksinomaan siihen, että siinä näyttää olevan erilaisia tyylejä ja sanavalintoja yms., ei se vielä minua vakuuta.

Sen sijaan kysymys arkeologiasta ja siitä, tukeeko se Vanhaa testamenttia, on toisenlainen. Pakkalan mukaan useinkaan se ei tue. Samanaikaisesti kurssin aikana pistäydyin kuitenkin toisinaan Suomen teologisen instituutin luennoilla, jossa tutkija Timo Eskola puolestaan väitti jotain sen suuntaista, että kaikki keskeiset arkeologiset löydöt tukevat Vanhaa testamenttia. Eskola myös esitti monia löytöjä väitteidensä tueksi. Usein hän ja Pakkala (tai vähintäänkin eräs kirjoistamme, joissa Pakkala oli ollut kirjoittajana) näkivätkin samat löydöt mielenkiintoisesti hyvin eri valossa.

Itse pidän tärkeänä periaatteena sitä, että jos joltakin teksteissä esitetyltä tapahtumalta, asialta tai henkilöltä puuttuvat arkeologiset todisteet, ei tämä vielä osoita tekstejä vääriksi. Toisaalta jos, kuten kurssin kautta esitettiin, esimerkiksi Israelin Egyptistä tulolle tai Daavidin suurelle valtakunnalle ei ole pitäviä arkeologisia todisteita, en halua tätäkään sivuuttaa. Itse uskon edelleen Egyptistä lähtöön, mutta suostun myös tunnustamaan, että se jää minulle arkeologian osalta uskon asiaksi, jos todellakin meille annettiin löytöjen osalta kokonaisvaltainen kuva. Uskoni kumpuaa tällöin muista yhteyksistä.

Minusta oli hienoa, että Pakkala itse korosti useampaan kertaan ajatusta, että meidän tulee muodostaa oma käsityksemme ja että hän ei ole välttämättä oikeassa. Luennoilla ei esitelty mitään absoluuttisia totuuksia vaan tieteen tutkimustuloksia. Tärkeää oli hänen mukaansa tehdä itselle selväksi suhde näihin teksteihin, ja meille sanottiinkin, että teologin on hyvä lukea VT ainakin kerran läpi. Joskus kuulee sanottavan, että teologisesta on selvitty läpi ilman että on kertaakaan tarvinnut avata Raamattua. Tällä kurssilla kuitenkin me saimme kaksikin lukuläksyä Raamatusta ja toisen ilmeisesti osasimme niin huonosti, että siitä tuli tehtävä tenttiin! Raamatunlukuun siis kannustettiin.

Kurssilla oli erittäin tiukka läsnäolovelvoite. Periaatteessa pois luennoilta sai olla kerran, mutta jos oli kaksi kertaa, sai asian korvattua kirjoittamalla referaatin erään ylimääräisen kirjan kappaleesta. Jos oli poissa kolme kertaa, täytyi osallistua kirjatenttiin, johon tuli kurssin peruskirjallisuuden lisäksi vielä yksi monisatasivuinen kirja lisää.

Minulle kirjoissa ja luennoilla esille tulleet asiat olivat pääosin jo entuudestaan tuttuja, kurssi enemmänkin syvensi tietämystäni. Ainoastaan yksi kirjoista oli enemmän uutta tietoa sisältävä. Tenttiin kävin kaikki kirjat läpi, mutta koe oli yllättävänkin helppo, ehkä helpoin koko yliopistoaikana. Se sisälsi lähes pelkästään monivalintatehtäviä, esseetä ei ollut. Olin valmis muistaakseni noin 20 minuutin kuluttua.

Eksegetiikka vaikuttaa edelleen kiinnostavalta ja luulen, että tulen ottamaan sen pääaineekseni. Tämän kurssin jälkeen minulle kuitenkin viimeistään kirkastui, että luultavasti valitsen kuitenkin Uuden testamentin eksegetiikan. Minulla on sen suhteen paremmat etukäteistiedot ja tunnen jonkin verran paremmin sen tutkimusta ja tieteellistä keskustelua. Jo Uusi testamentti tullee teettämään minulla hyvin paljon töitä, mutta epäilen, että Vanha testamentti teettäisi vieläkin enemmän, olkoonkin, että myös se on tavattoman kiintoisa teos.

Kirkkohistoria: Varhaisia kristittyjä ja esseen valmistelua

Kirkkohistorian osalta saimme mielenkiintoisesti valita kolmesta luentosarjasta yhden, jolle osallistuisimme. Minä aioin aluksi ottaa sarjan, joka keskittyisi kristinuskon globaaliin historiaan, mutta päädyin kuitenkin valitseman englanninkielisen, Juliette Dayn pitämän luentosarjan, joka käsittelisi ensimmäisten kristillisten vuosisatojen kristittyjä.

Kurssi oli mielenkiintoinen, vaikka aluksi ehkä olinkin vähän jännittänyt sen kieltä. Dayn englanti oli kuitenkin vaivatonta seurata ja koinkin pian, että tämä valinta oli kannattanut tehdä. Sain kurssin aikana monia oivalluksia ja päivityksiä tietoihini, jotka minulla varhaisista vuosisadoista oli. Kurssi pyrki lähestymään monessa kohtaa aivan tavallisia historian ihmisiä. Luentokertojen aiheina olivat esimerkiksi orjat, lapset, pyhiinvaeltajat ja marttyyrit mutta myös piispat ja jopa kuolleet. Aihealue oli mukavan lähellä eksegetiikan aluetta ja tietysti etenkin patristiikkaa, jotka kumpikin kiinnostavat suuresti.

Kurssille houkutteli myös se, että tenttiä ei lainkaan ollut. Sen sijaan teimme oppimispäiväkirjoja, joihin joka luentokerrasta tuli kirjoittaa noin 200 sanaa siitä, mitä luennolla oli käsitelty ja mitä niillä oli opittu.

Itse luennot noudattivat usein samaa kaavaa: aluksi opettaja puhui päivän aiheesta ja sai tehdä muistiinpanoja, sitten seurasi ryhmäkeskusteluosuus, jossa jokainen ryhmäläinen luki yleensä aikalaislähdemateriaalia ja huomioi tekstistä tietyt seikat, joista sitten yhdessä keskusteltiin. Joku ryhmästä oli johtaja, joka vastasi tarvittaessa opettajalle ryhmän puolesta. Nämä pääosin englanninkieliset keskustelut olivat mielenkiintoinen lisä eivätkä olleet lainkaan niin pelottavia kuin voisi luulla. Toisinaan katsoimme myös videomateriaalia, mieleen jäi erityisesti dramatisointi muinaisen Rooman kilpa-ajoista. Ne olivat muuten hengenvaarallista puuhaa!

Tämän periodin aikana meidän myös tuli aloittaa lähteen ja tutkimuskirjallisuuden etsintä vielä tänä vuonna palautettavaksi tarkoitettua esseetä varten. Meidän piti siis valita jokin kirkkohistoriallinen lähde ja sitten kirjoittaa sen pohjalta, pääpainona on nimenomaan lähde itse eikä esimerkiksi jokin aihe niin kuin edellisessä esseessä.

Minä päädyin valitsemaan Areioksen eräälle piispalle kirjoittaman kirjeen noin vuodelta 321. Edellisen esseeni oli tehnyt Jehovan todistajien edeltäjistä, nyt liikun osittain samalla maaperällä. Nimittäin harhaoppiseksi julistetun Areioksen käsitys siitä, että kolminaisuusoppi ei ole totta, muistuttaa paljon Jehovan todistajien nykyistä oppia. Onpa Jehovan todistajia sanottu moderneiksi areiolaisiksi.

Löysin Areioksesta myös viime kertaa paremmin tutkimuskirjallisuutta, missä Day minua ystävällisesti auttoi. Olen jo aloittanut kirjallisuuden lukemisen ja joutessani myös käänsin Areioksen kirjeen kreikasta suomeksi, tätä voinen käyttää löytämäni englanninkielisen käännöksen ohella.

Systemaattinen teologia: Johdatus reformaation teologiaan

Systiksessä pomppasimme vielä lähemmäs nykyaikaa, nimittäin keskiajalle ja uuden ajan alkuun. Edellinen kurssi oli käsitellyt varhaista kristillistä teologiaa, mistä oli luontevaa jatkaa eteenpäin ajallisesti seuraaviin merkittäviin kristillisen teologian vaiheisiin. Vaikka kurssin nimi viittasi nimenomaan reformaatioon, luennoista käytettiin kuitenkin huomattavan suuri osa nimenomaan reformaatiota edeltävän keskiajan teologian esittelyyn.

Kurssi oli erittäin mielenkiintoinen: Olli-Pekka Vainion johdolla kävimme läpi lukuisia ajattelijoita Anselm Canterburylaisesta ja Tuomas Akvinolaisesta Martti Lutheriin ja Jean Calviniin, tutustuimme useisiin teologisiin termeihin kuten forenssinen ja effektiivinen vanhurskautus, Quadriga ja predestinaatio sekä loimme silmäyksen keskeisiin koulukuntiin ja tahoihin, esimerkiksi skolastiikkaan, humanismiin ja tietenkin protestantismiin. Saimme myös erityisesti kirjan kautta jonkin verran historiallista tietoa, joka toimi hyvänä viitekehyksenä teologian ymmärtämiselle.

Tenttikirjanamme toimi Scott Hendrixin ja Gunther Gassmannin Johdatus luterilaiseen tunnustukseen, joka oli ajatuksia herättävä lukukokemus. Sain kirjan kautta paljon uutta tietoa ja vahvistuksia jo ennalta hallitsemilleni asioille. On kuitenkin merkillepantavaa, että vaikka tiedollisesti ymmärrykseni luterilaisuudesta kasvoikin kirjan lukemisen myötä, huomasin sydämessäni ymmärtäväni kyseistä liikettä ehkä vieläkin vähemmän. Melkein jokaisesta kirjan aiheesta (esimerkiksi ehtoollisesta, kirkosta, Jumalan ennaltamääräämisestä, synnistä ja pelastuksesta) kirja herätti kosolti lisäkysymyksiä. Minusta kirjan kuvaamat luterilaiset tunnustuskirjat ja luterilainen ajattelu vaikuttivat toisinaan jopa ristiriitaisilta joko itsensä tai Raamatun kanssa. Korostan kuitenkin, että ne eivät sitä toki välttämättä ole: voi olla, että minä vain tarvitsisin rutkasti lisäaikaa kysymysteni selvittelyyn esimerkiksi jonkun tunnustuksellisen luterilaisen pastorin kanssa. Ehkä silloin monet asiat voisivat näyttäytyä helpommin ymmärrettävinä, mutta nyt kuitenkin olen jokseenkin ymmälläni.

Olen toisinaan miettinyt pääaineekseni myös systistä, mutta sen suhteen voin todeta ainakin, että pohjatietoni tästä aineesta ovat paljon vähäisemmät kuin eksegetiikasta. Minulle on toisinaan jopa tuottanut jonkin verran vaikeuksia sisäistää systiksen joskus hyvinkin monimutkaisia teologisia ja filosofisia rakennelmia. Vaikka en systistä ottaisikaan pääaineekseni, olen kuitenkin aikeissa opiskella siitä joitakin opintojaksoja. Lisäksi olen laatimassa itselleni eräänlaista teoslistaa, joka kattaa keskeisiä kristikunnan ajattelijoita aina ensimmäiseltä vuosisadalta reformaatioon asti. Saa nähdä, tuleeko näiden tärkeimpinä pitämieni teosten lukemiseen kulumaan koko elämä.

Luukkaan kreikka: Haarukkapaloja evankeliumista ja Apostolien teoista

Tämä taisi olla ensimmäinen aineopintojaksoni yliopiston aikana. Ilmoittauduin mukaan osittain siksi, että tämä kurssi vaikutti ennakkotietojen perusteella kohtuullisen helpolta tavalta ansaita viisi opintopistettä.

Kuten nimestäkin voi päätellä, paneuduimme kurssilla tiettyihin kohtiin Luukkaan evankeliumista ja Apostolien teoista. Meitä opetti peruskurssin oppikirjaakin kirjoittanut Jarmo Kiilunen, joka johdatti meitä syvällisesti läpi valittujen raamatunpaikkojen, joihin sisältyivät esimerkiksi kertomus kirkastusvuoresta ja Luukkaan kahteen teokseensa kirjoittamat prologit.

Kävi ilmi, että Luukkaan kreikka oli aika haastavaa ja monet rakenteet vaativat jonkin verran pureskelua. Viimeistään asiantuntevan opettajan ohjauksella nekin kuitenkin avautuivat ja ymmärrykseni kreikan kielen moninaisuudesta ja käyttötavoista syveni.

Luukkaalle tyypillisiä ovat rakenteista erityisesti participium coniunctum, genetivus absolutus ja accusativus cum infinitivo. Kielessään hän käyttää melko paljon Septuagintassa, Vanhan testamentin kreikankielisessä käännöksessä, esiintyviä ilmauksia. Lisäksi meille esiteltiin Luukkaan mielisanastoa, jota hänellä esiintyy useammin kuin muilla evankelistoilla tai Paavalilla.

Kerran viikossa olleiden Luukkaaseen keskittyvien luentojen lisäksi tentissä sai suorittaa osan Matteuksen evankeliumista. Käytännössä siis luin itsenäisesti noin kolme viidesosaa Matteuksen evankeliumista ja vastasin tentissä myös tältä alueelta olevaan osuuteen. Matteuksesta kertyi kolme ja Luukkaasta kaksi opintopistettä.

Tentti oli melko samanlainen kuin peruskurssillakin oli ollut: meidän tuli sekä Luukkaan että Matteuksen osalta kääntää katkelmia ja määritellä niistä tiettyjä sanoja. Lisäksi oli kuitenkin katkelma, jota piti kommentoida toisaalta sen suhteen, mitä Luukkaalle tyypillisiä piirteitä katkelmassa oli, ja toisaalta sen suhteen, miten hyvää kreikkaa katkelma oli.

Tämä kurssi oli niin sanotun kreikan jatkokurssin A-osa. Aion käydä myös B-osan, joka sijoittunee kevääseen. Olen edelleen kreikasta innoissani ja tuntuu, että tämän kielen lukeminen ja kääntäminen sujuu vieläkin erittäin hyvin. Matteusta kreikaksi lukiessani ymmärsin lähes koko ajan, mistä tekstissä oli kysymys, vaikkakin tekstien tunteminen ennalta auttaa asiaa.

***

Ensimmäinen periodi sisälsi paljon työtä – ehkä seuraava on vähän helpompi. Kun opintojen lisäksi elämässäni on ollut vielä paljon muutakin, esimerkiksi erilaisia tapahtumia ja ajanviettoa ystävien kanssa, on kalenterini ollut hyvin täysi jo pitkän aikaa. Omalla tavallaan se on tietysti hauskaakin.

Tämän sarjan seuraavassa kirjoituksessa siis aiheina tiedossa ainakin kirkkohissan esseetyöskentelyä, liturgiaa, saarnaa ja pyhiä toimituksia sekä modernia teologiaa. Palatkaamme!

Yhteiskunnallista pohdintaa kristillisesti höystettynä

Maahanmuutto, pakolaisuus ja näihin liittyvät asiat puhuttavat tällä hetkellä Suomea varsin paljon. Itse olen jo lähes menettänyt mielenkiintoni ottaa kantaa kyseiseen keskusteluun. Olen alkanut kyllästyä siihen, että näitä asioita kohtaa melkein kaikkialla ja usein vieläpä kyllästettynä taitavalla retoriikalla, jolla ei välttämättä ole varsinaisen argumentaation kanssa paljoa tekemistä. Toki keskustelussa lienee mukana paljon myös varteenotettavaa ja järkevää.

Nyt olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että kirjoitan joitakin ajatuksiani ja heitän mukaan muutamia näkökulmia. Teen heti alkumetreillä selväksi, että tarkoitukseni EI ole: 1) antaa kokonaiskuvaa ajattelustani tämän asian suhteen tai esittää aiheeseen liittyvän problematiikan kokonaiskuvaa, eikä 2) ottaa kantaa siihen, miten Suomen valtion tai minkään muun valtion tulisi toimia käsillä olevassa tilanteessa, tai millään muotoa vedota valtiovaltaan, jotta se tekisi käsitysteni mukaisesti. Minkä kirjoitan, sen haluan kirjoittaa yksityishenkilönä, kristittynä ja vain joitakin huomioita esille nostaen. En siis pyri esittämään ratkaisua olemassa oleviin ongelmiin, siihen minulla ei yksinkertaisesti perehtyminen, osaaminen tai kapasiteetti riitä.

Haluan pitää Raamattua maailmankatsomukseni perustana. Tästä johtuu, että minulla on myös halu pyrkiä arvioimaan Raamatun valossa kaikki, mitä elämässäni kohtaan. Näihin asioihin kuuluvat esimerkiksi kirkossa kohtaamani opetus ja keskustelussa esitetyt argumentit, mutta myös ilmiöt, ideologiat ja aatteet.

On helppoa nimetä lukuisasti erilaisia termejä, joiden kanssa olen joutunut kosketuksiin, ja joihin haluan tätä raamatullista koettelua soveltaa. Niinpä ajattelin käsitellä niitä tässä kirjoituksessa omien otsikoidensa alla.

Maahanmuutto

En vastusta maahanmuuttoa ilmiönä. En ole ainakaan toistaiseksi löytänyt Raamatusta mitään sellaista, mikä antaisi minulle syyn olla "muukalaisten" maahantuloa vastaan. Mooseksen kirjoissa puhutaan muukalaisista lukuisia kertoja.

Älä sorra äläkä ahdista muukalaista, sillä te olette itse olleet muukalaisina Egyptin maassa. (2. Moos. 22:21)

Muukalaista älä sorra, sillä te tiedätte muukalaisen mielialan, koska itsekin olette olleet muukalaisina Egyptin maassa. (2. Moos. 23:9)

Kun muukalainen asuu luonasi teidän maassanne, älkää sortako häntä. Muukalainen, joka asuu teidän luonanne, olkoon niinkuin maassa syntynyt teikäläinen. Rakasta häntä niinkuin itseäsi, sillä tekin olitte muukalaisina Egyptin maassa. Minä olen Herra, teidän Jumalanne. (3. Moos. 19:33–34)

5. Mooseksen kirjassa julistetaan jopa näin vahvasti:

Kirottu olkoon se, joka vääristää muukalaisen, orvon tai lesken oikeuden. Ja kaikki kansa sanokoon: 'Amen'. (5. Moos. 27:19)

Vielä vähemmän löydän Uudesta testamentista syytä vastustaa maahanmuuttoa. Hieman eri asia toki ovat monet maahanmuuton seuraukset, jotka sisältävät myös todellisia ongelmia. Siirtolaiset ja pakolaiset saattavat esimerkiksi tehdä rikoksia tai elää liiallisesti sosiaalituen varassa. Ratkaisu näihin ongelmiin ei kuitenkaan ole mielestäni ensisijaisesti maahanmuuton itsensä kieltäminen, sillä pidän sitä sinänsä neutraalina ilmiönä.

Itse voisin, jos poliittisesti kantaa ottaisin, kannattaa jotain seuraavan mallin suuntaista:

1. Sallitaan muualta muuttavien ihmisten maahantulo sillä ehdolla, että he noudattavat maan lakeja.

2. Jos näin ei tehdä, vaan maahanmuuttajat syyllistyvät rikoksiin, tulee heitä nuhdella, selkeästi ilmaista heidän rikkoneen lakia ja antaa asianmukaiset rangaistukset. Heitä tulee uutterasti valistaa, kehoittaa vastuulliseen kansalaisuuteen ja rehelliseen työntekoon.

3. Jos lainrikkominen ja epäjärjestyksen aiheuttaminen eivät vieläkään lopu, täytyy järjestyksen vuoksi harkita maasta poistamista.

Mielestäni paras ratkaisu ei ole maahanmuuton itsensä kieltäminen, sillä myös vastuullista maahanmuuttoa tapahtuu. Itse toivotan vastuulliset maahanmuuttajat riemulla maahan sisään, vastuuttomia tai vastuuttomaksi käyviä kokisin tarpeelliseksi kärsivällisesti opastaa, nuhdella ja kurittaa, mutta maasta poistamista tai maahantulon kieltämistä ei mielestäni pitäisi tarvittaessa pelätä tehdä. Kannatan siis enemmän jonkinlaista ”seulontamallia” kuin maahanmuuton kieltämistä kokonaan tai suoremmin. Tämä siksi, että vastuullisten maahanmuuttajien ja heidän lisäämisensä uskon hyödyttävän maatamme paitsi taloudellisesti ja työvoiman suhteen, myös muilla tavoin.

Ymmärrän hyvin senkin, että tällainen ”seulontamalli” olisi luultavasti hyvin työläs, kuormittava ja resursseja vievä enkä ehdotakaan sitä valtiollemme, se on vain omaa filosofiaani. Se ei olisi valtiollisena mallina ongelmaton. Periaatteesta kuitenkin vastustan yksityishenkilönä myös yleistämistä, jossa joukon x yhden edustajan ominaisuudet yleistetään hätäisesti koskemaan kaikkia joukon x jäseniä. Tällaista virheellistä argumentaatiota esiintyy suomalaisessa keskustelussa valtavasti, samoin myös maahanmuuttajakeskustelussa. Jos maahanmuuttaja vaikka raiskaa jonkun, on tästä lyhyt askel ruveta ajattelemaan kaikkia maahanmuuttajia raiskaajina. Kummasti sitten jos suomalaissyntyinen raiskaa jonkun, ei tämä aiheuta samanlaista reaktiota. Ja vielä voi tuntua erikoiselta, jos ulkomailla asuvan suomalaisen rikos yleistettäisiin koskemaan kaikkia suomalaisia.

Keskusteluun tarvittaisiin mielestäni yleisellä tasolla johdonmukaisuutta, todenmukaisuutta ja eritoten argumentaatiotaitoja.

Monikulttuurisuus

Monikulttuurisuudella tarkoitetaan "useaan kulttuuriin liittyvää tai usean kulttuurin piirteitä sisältävää asiaa". Sitä voidaan käyttää synonyymina kulttuuriselle monimuotoisuudelle sekä tähän liittyvään poliittiseen ohjelmatyöhön ja poliittiseen kokonaisnäkemykseen tämän hallinnasta. (Wikipedia.)

Ongelma monikulttuurisuuskeskustelussa on ensinnäkin se, että ihmiset saattavat tarkoittaa termillä ”monikulttuurisuus” aivan eri asioita. Saattaa jopa olla, että se monikulttuurisuus, jonka puolesta Kansalaistorilla jokin aika sitten osoitettiin mieltä, oli jotain tyystin muuta kuin se monikulttuurisuus, jota tätä ennen oli julkisesti vastustettu ja vastustetaan edelleen. Itse olen saanut seuraavanlaisen kuvan (joka saattaa toki olla virheellinenkin). Monikulttuurisuus voi tarkoittaa joko sitä, että monen eri kulttuurin edustajia elää samalla alueella TAI sitä, että samalla alueella on useita erilaisia järjestelmiä, pelisääntöjä, toimintamuotoja ja lakeja alueella elävien kulttuurien mukaisesti.

Katsotaan Raamattua. Paitsi että Mooseksen kirjat näyttävät sallivan eri kansoihin kuuluvien elävän samalla alueella, asetetaan myös määräyksiä.

Ja jos joku muukalainen asuu sinun luonasi ja tahtoo viettää pääsiäistä Herran kunniaksi, niin ympärileikkauttakoon kaikki miehenpuolensa ja sitten käyköön sitä viettämään ja olkoon silloin niinkuin maassasyntynyt. Mutta yksikään ympärileikkaamaton älköön siitä syökö. Sama laki olkoon maassasyntyneellä ja muukalaisella, joka asuu teidän keskuudessanne." (2. Moos. 12:48–49)

Ilmaus "Sama laki" kiteyttää hyvin muutakin Mooseksen kirjojen opetusta. Myöskään muukalaiset eivät saaneet syödä verta, kuolemanrangaistus koski myös heitä, jos he uhrasivat Molokille tai pilkkasivat Herran nimeä. Summaten siis: muukalaisia ei saanut sortaa, vaan heidän tuli olla niin kuin maassa syntyneiden 'teikäläisten'. Mutta heidän oli myös noudatettava samaa lakia kuin israelilaisten.

Samaa mieltä olen myös minä nykypäivän suhteen. Maahanmuuttajien on noudatettava sen maan lakia, johon he muuttavat. Jos heidän kulttuurissaan on jotain tämän uuden maan lakien vastaista (esim. tapa varastaa), siitä on luovuttava.

Siten vastaus kysymykseen: ”Onko paha asia, jos kahdesta tai useammasta eri kulttuurista tulevat ihmiset ja heidän kulttuurinsa yleensäkin elävät samalla alueella?” on mielestäni Raamatun valossa kielteinen. Mutta vastaus kysymykseen: ”Tulisiko maassa olevilla kulttuureilla olla kullakin omat lakinsa, järjestelmänsä ja toimintamuotonsa?” on ainakin jossain mielessä myös kielteinen. Jos maassa onkin monta kulttuuria, tulisi kuitenkin käsittääkseni olla yksi vallitseva järjestelmä, johon maahanmuuttajatkin mukautuvat.

Mutta edelleen on tärkeä kysymys: Saavatko maahanmuuttajat säilyttää kulttuuristaan ne piirteet, jotka eivät ole millään tavalla ristiriidassa uuden asuinmaan lakien kanssa?

Jos vastaus on ei, haluaisin mielelläni saada sille raamatulliset perusteet.

Minä kysyn: Miksi kulttuurit olisivat niin arvokkaita, että niiden sekoittuminen toisiinsa olisi pahempi asia kuin esimerkiksi pakolaisiksi aikovien kuoleminen kotimaihinsa tai maailman kulttuurien eristäytyminen toisistaan niin, että käytännössä minkäänlainen syvempi vuorovaikutus ei olisi mahdollista? Mikä tekee juuri kulttuureista niin korvaamattomia? Mikä on syy siihen, että niistä ja niiden ainutlaatuisuudesta täytyy pitää kiinni kynsin ja hampain?

Voidaan sanoa, että Jumala on luonut kulttuurit, ja ne ovat siksi arvokkaita. En suoraan kiistäkään tätä, sillä en ole Raamatun opetuksesta tämän suhteen niin perillä. Esimerkiksi Baabelin tornilla kielet sekoitettiin, mikä voinee toimia argumenttina kansakuntien olemassaolon tarkoituksenmukaisuuden puolesta. Jumala on todella säätänyt ihmissuvulle määrätyt ajat ja heidän asumisensa rajat ja määrännyt kansojen rajat.

Mutta muutoksia on kyllä historiassa tapahtunut huomattavasti. Kulttuureita on noussut ja niitä on kaatunut. Mielessäni onkin paljon, paljon kysymyksiä, joihin haluaisin saada kulttuurien sekoittumista vastustavien vastauksia: Missä vaiheessa voidaan katsoa uuden kulttuurin syntyneen? Milloin on eriydytty tarpeeksi kauas jostain ”emokulttuurista”, jotta käsillä onkin aivan uusi kulttuuri? Tämä on tärkeä kysymys pohdittaessa monikulttuurisuutta. Sillä silloin kun on vielä kyse yhdestä kulttuurista, ei sen sisällä olevien ihmisten rinnakkaiselo liene uhka laisinkaan. Mutta sitten kun on syntynyt uusi kulttuuri, sen sekoittuminen takaisin vanhaan lienee jo erittäinkin paha asia?

Onko eriytyminen itsessään hyvä vai paha asia? Voisi kuvitella, että jos kahden eri kulttuurin sulautuminen yhteen on huono asia, eriytyminen olisi toivottava kehityssuunta, ehkä jopa Jumalan organisoima? Mutta eikö eriytymisessäkin arvokkaana pidetty kulttuuriperintö kärsi, kun vanha kulttuuri joutuu eriytymään uusiksi ja saattaa vanhassa muodossaan kokonaan lakata olemasta?

Entä sitten yhteen sulautuminen, jota sitäkin saatetaan pitää niin pahana asiana? Onko joku todella sitä mieltä, että esimerkiksi meidän 2000-luvun suomalaisessa kulttuurissamme ei ole aineksia mistään muusta kuin yhdestä lähteestä? Itse en ole tältä osin kulttuuriamme tutkinut, mutta pidän tällaista teoriaa hyvin epätodennäköisenä sen perusteella, mitä maailmasta ymmärrän. Kulttuurit kohtaavat, omaan kulttuuriin omaksutaan vieraita aineksia. Historia osoittaa tämän mielestäni selvästi. Jos tämä on paha asia, niin eikö meidän suomalainen kulttuurimmekin (olettaen, että senkin kohdalla on tapahtunut eri ainesten sulautumista) ole jo pahoin turmeltunut? Eikö meidän tulisi taistella sitä vastaan, joka tänä päivänä on mukamas ”suomalainen kulttuuri”, ja pyrkiä löytämään vain se aito ja alkuperäinen? Sekoittamaton ja jakamaton. Sen voisin tosin kuvitella olevan hyvin hankala juttu.

Toisaalta voidaan myös kysyä: Mikä lasketaan kulttuuriksi? Miksi puhumme suomalaisesta kulttuurista emmekä esimerkiksi savolaisesta, varsinaissuomalaisesta ja hämäläisestä kulttuurista? Entä isommat mittasuhteet? Itse asiassa sellainen termi kuin ”länsimainen kulttuuri” onkin olemassa ja sillä viitataan laajempaan kokonaisuuteen. Tulisiko meidän pyrkiä säilyttämään nimenomaan länsimainen, suomalainen vai savolainen kulttuuri? Jos ajattelemme, että jokaisella kulttuurilla tulisi olla oma alueensa, täytyisi meidän myös jotenkin kyetä rajaamaan nuo kulttuurit. Haluan vilpittömästi kysyä: Miten teemme sen?

Ovatko kulttuurien eriytymiset ja yhteensulautumiset siis huonoja asioita vai eivät? Fakta on, että niin on tapahtunut ja tapahtuu edelleen. Jos Raamattu todella sanoo, että tämä on paha asia, lienee synti ja syyllisyys tällöin maan päällä hyvinkin suuri? Tunnustan, että en osaa Raamattua tältä osin ulkoa, ja minulle saa vapaasti esittää kohtia, jotka ovat tässä esittämääni käsitystä vastaan. Sitten voin arvioida kantaani uudelleen. Perusteluksi minulle kelpaavat laadukkaat argumentit.

Mutta palatakseni kulttuuriin itseensä ja sen ihannointiin, voin kertoa oman suhteeni kulttuuriin.

En ole erityisen isänmaallinen. En usein koe suurtakaan kansallistunnetta kansallisina juhlapäivinä tai muistellessani Suomen sotia. En joudu erityiseen kunniallisuushurmokseen muistellessani Suomen historiaa, enemmänkin historia kiinnostaa minua muista syistä. En tunne suuria tuntemuksia esimerkiksi katsoessani, kun suomalainen menestyy urheilussa.

Suomalaisessa kulttuurissa on kyllä asioita, joista pidän, näiden joukossa esimerkiksi eräät suomalaiset ruuat, kansallismaisemat, musiikilliset seikat ja niin edelleen. Mutta samanlaisia itseäni miellyttäviä piirteitä löydän myös muista kulttuureista. Vastaavasti on suomalaisessa kulttuurissa myös asioita, jotka eivät minua niin suuresti miellytä. Näitä ovat esimerkiksi stereotyyppinen suomalainen vaitonaisuus ja melankolisuus sekä alkoholin yltiöpäinen käyttö.

Länsimaisessa kulttuurissa en pidä pinnallisuudesta, liiallisesta individualismista, arvomaailman kaikista osatekijöistä, valistuksen perintönä olevasta järjen liiallisesta ihannoinnista jne. Jossakin kulttuurissa minua ei miellytä taikausko, toisessa taas naisten alistaminen.

Yritän tällä ilmaista, että kaikissa kulttuureissa lienee sekä hyvät että huonot puolensa. Hyvät puolet hyväksyn, mutta niitä huonoja en todellakaan halua lakaista maton alle tai piilottaa hyvien puolien taakse yrittäen vakuuttaa itselleni, että minulla on tässä ylivertainen kulttuuri, jota minun täytyy puolustaa.

Ei. Haluan vastustaa kaikkien kulttuurien osalta niitä epäkohtia, joita niissä on, ja kaikkia sellaisia piirteitä, jotka nousevat Jumalan tuntemista vastaan. Koska haluan ensisijaisesti olla Jumalan lapsi ja Jeesuksen palvelija, koen ensisijaiseksi ”kulttuurikseni” Jumalan valtakunnan kulttuurin. Sitä minä haluan tuoda omassa elämässäni esille, sitä edistää.

Soisin, että mistään maallisesta kulttuurista ei tulisi meille jumalaa. Mielestäni kulttuuri ei vain ole se keskeinen juttu kristinuskossa. Meidän on niin helppo ruveta palvomaan jotain muuta kuin Jumalaa, joka on palvonnan arvoinen. Niin toiseutta kuin itseämme. Niin muita maita kuin omaa maatamme. Niin kommunismia kuin fasismia. Tällä en sano, että esimerkiksi kaikki omaa maataan arvostavat olisivat epäjumalanpalvelijoita tai että maan arvostaminen olisi huono asia. En todellakaan! Olen edelleenkin virheellistä yleistämistä vastaan. Sanon sen, että jokin väärä asia voi elämässämme helposti ottaa Jumalan paikan, ja tämän sanon kokemuksestani, tähän itse langenneena.

Pakolaisuus

Pakolainen on yleiskielessä henkilö, joka mielipiteidensä, uskontonsa, syntyperänsä tai muun sellaisen vuoksi joutuu vainoa peläten pakenemaan vieraaseen maahan (Wikipedia).

Onko meillä velvollisuutta vastaanottaa pakolaisia ja turvapaikanhakijoita maista, joissa nuo pakolaiset joutuisivat pelkäämään henkensä puolesta? Itse koen yksityishenkilönä velvollisuudekseni auttaa hätää kärsiviä. Raamatun ajatusmaailma on selkeästi tällainen.

Entä esivallan tasolla? Sen suhteen minulla ei ole osaamista ryhtyä määrittelemään normeja. Otan kuitenkin esille erään näkemykseni.

Jos valtio, jossa asiat ovat päällisin puolin hyvin, käännyttää pakolaiset rajaltaan takaisin maahan, josta he ovat tulleet, vaikka nämä siellä mitä todennäköisimmin syin joutuvat vakavaan hengenvaaraan, tahraa tuo valtio mielestäni kätensä vereen, jos nuo pakolaiset kuolevat. Pakolaisten kohdemaassa asioiden pitää minusta olla erityisen huonosti, jos se ei pysty edes väliaikaisesti tarjoamaan suojaa pakolaisille tai edes osalle heistä. Jos pakolaisia on erityisen suuri määrä, muuttuu tilanne toki jo vaikeammaksi. Mutta yksittäisten ihmisten ja pienten joukkojen kohdalla minun on tällaista takaisinkäännyttämistä vaikea hyväksyä. Mielestäni kohdemaan ei tarvitse ensin itse selvittää kaikkia ongelmiaan, ennen kuin se voi hätätilanteessa osoittaa vieraanvaraisuutta. Toki tilanne on erilainen, jos kohdemaan asiat ovat niin huonosti, että homma ei kerta kaikkiaan sielläkään lainkaan toimisi. Korostan uudelleen vielä sitäkin, että tämä ei ole minkään suuntainen vetoomus Suomen valtiolle.

Vähemmistöt

Puhuminen vähemmistöjen oikeuksista on jollain tapaa hankalaa, koska veikkaisin, että jokainen meistä on sekä jonkin vähemmistön että jonkin enemmistön jäseniä. On hyvin monenlaisia tapoja luokitella ihmisiä. Siksi kysymys siitä, pitäisikö vähemmistöillä olla erillisoikeuksia, on mielestäni ongelmallinen. Mitkä vähemmistöistä valitsisimme noiden oikeuksien saajiksi?

Itse en halua ensisijaisesti ajatella kohtaamiani ihmisiä jonkin tietyn vähemmistön tai enemmistön edustajina, vaan haluan ainakin pyrkiä siihen, että he olisivat minulle ensisijaisesti lähimmäisiä. Yhtä arvokkaita kaikki. Jos lähimmäiseni tarvitsee apua, haluan sitä antaa.

En pidä oikeana sortaa vähemmistöjä, mutta mielestäni vähemmistöjen "pillin mukaan" ei myöskään tulisi liikaa tanssia. Itse koen kristittynä olevani tässä maassa vähemmistön edustaja eikä minulla ole toistaiseksi tarvetta pakottaa ketään muuta käyttäytymään, toimimaan ja elämään kristillisesti.

Rasismi

Rasismissa perustellaan ihmisten eriarvoista kohtelua ihmisen rodun, etnisen taustan tai biologisten eroavaisuuksien tai näihin liittyvien fyysisten tai henkisten ominaisuuksien erilaisuudella (Wikipedia).

Rasismi on jotain, minkä kautta en itse tykkää lähestyä asioita. Mieluummin ajattelen niin, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, ja kaikki ihmiset ovat Jumalan luomia ja sellaisina arvokkaita riippumatta heidän ulkoisista ominaisuuksistaan. Se, että kyse on ihmisistä, riittää minulle heidän tasa-arvoiseen kohtelemiseensa. Tasa-arvolla tarkoitan tässä sitä, että pidän ihmisiä arvoltaan yhtä suurina. En tarkoita sillä sitä, että kaikilla pitäisi olla täsmälleen samat oikeudet. Arvo ja oikeudet ovat mielestäni kaksi eri asiaa. Havainnollistan esimerkillä: mitä siitä tulisi, jos kaikki maamme kansalaiset vaatisivat tasa-arvoon vedoten oikeuden säätää lakeja? Mielestäni tavalliset kansalaiset ovat ihmisinä yhtä arvokkaita kuin kansanedustajat, vaikka heillä ei olekaan niin suoraa lainsäädäntöoikeutta.

Minulle on vieras ajatus ”langettaa tuomio ihmisestä” mielessäni vain jonkin mitättömän ulkonaisen seikan takia. Minulle merkitsee enemmän se, mitä ihminen todella on kuin esimerkiksi se, minkä värinen hänen ihonsa on. Lähimmäistemme älykkyyden ja kyvykkyyden halveksunta, yleistäminen että kaikki he tekevät joitain tiettyjä halveksimiamme asioita, heihin kohdistuva inho, heidän nimittelemisensä ja heistä ivalliseen sävyyn vitsailu pelkästään sen vuoksi, että he ovat erivärisiä tai toista kansallisuutta, on minusta sangen outoa.

Rasismi ja sitä lähellä olevat aisat ovat historiassa johtaneet moneen arveluttavaan ajattelumalliin ja asiaan, kuten tietyn ryhmän syyllistämiseen ja syntipukkina pitämiseen, rotuoppeihin ja -erotteluun ja jopa joukkomurhiin. Ihmisen on niin helppo vihata ja väheksyä erilaisuutta. Nähdä pahuutta kaikkialla muualla paitsi itsessään.

Minulla ei ole tarvetta luoda itselleni periaatetta, jossa vain syyttäisin jatkuvasti jotain kansaa. En halua tehdä mitään kansaa yleiseksi syntipukiksi, en valkoisia, en mustia, en keltaisia, en punaisia. Sen sijaan minulle jälleen merkitsee se, kuka oikeasti on tehnyt minkäkin vääryyden. Jos vääryyden tekijä on musta, pidän häntä syyllisenä, jos taas valkoinen, pidän häntä yhtä lailla syyllisenä. Minusta on absurdia ajatella myös sitä, että jokin väri ei milloinkaan tekisi mitään väärää, samoin sitä, että tällaisia vääryyksiä yritettäisiin pimitellä.

Erityisen outona pitäisin sitä, että valkoinen, kristityksi tunnustautuva kansa sortaisi juutalaisia, kansaa, josta se mies, jota nämä kristityt ainakin nimellisesti pitävät Herranaan ja Vapahtajanaan, on noussut. En tiedä, onko tällaista tilannetta nykyään olemassa kovinkaan varteenotettavasti missään, mutta mielessäni on jälleen kysymys: Eikö tällaisille ihmisille olisi suorastaan nöyryyttävää, että Jumala valitsi Israelin kansan, tuon sittemmin valtavia tuskia kokeneen ja nöyryytetyn, vihatun ja inhotun kansan, omaisuuskansakseen? Juutalaiset, ei arjalaisia. Usein Jumalalla näyttääkin olevan tapana valita se, mikä on maailman silmissä vähäarvoista.

En siis kannata antisemitismiä vaan tyydyn siunaamaan juutalaisia ja rukoilemaan heidän puolestaan. Ja todetaan vielä kertauksen vuoksi sekin, että jos joku juutalainen tekee jotain väärää, en halua hänen rikostaan pimitellä mutta en myöskään yleistää sitä kaikkia juutalaisia koskevaksi.

Lopuksi

Haluan liputtaa liputtamasta päästyänikin argumentaation pätevyyden tärkeyttä. Tästä emme pääse mihinkään, jos haluamme käydä hyvää keskustelua. Lukuisat kerrat nämä hyvät keskustelut jäävät käymättä, kun kiihkomielinen retoriikka suuntaan ja toiseen sekä alkeelliset argumentaatiovirheet tappavat kaiken heti alkuunsa. Voin lämpimästi suositella seuraavaa Wikipedia-artikkelia ja sieltä avautuvia linkkejä kaikille julkista keskustelua käyville: https://fi.wikipedia.org/wiki/Argumentointivirhe

En halua tällä kirjoituksella hyökätä ketään henkilöä tai ryhmää vastaan, vaan enemmänkin kysyä mieltäni askarruttavia kysymyksiä ja heittää ilmoille näkökulmia, joita saa vapaasti kyseenalaistaa hyvän keskustelun hengessä. En väitä omaavani lopullista totuutta ja vaikka olen yrittänyt kirjoittaa mahdollisimman hyvin, tunnustan erehtymisen mahdollisuuden.

Sanon kuitenkin toistamiseen sen, että minua toden totta kyllästyttää enää kauaa keskustella näistä asioista. Tämän kirjoitukseni perusteella mahdollisesti heränneeseen keskusteluun vielä toki voin vastailla, mutta tarkoitukseni on myös piakkoin suurilta osin vetäytyä tästä keskustelusta. Koen nimittäin, että ensisijainen tehtäväni ei ole puuttua tähän problematiikkaan kovinkaan perusteellisesti ja että varsinainen elämäntyöni on muualla. Kun minulla ei ole suuresti intoa perehtyä tähän aiheeseen perinpohjaisesti, tarkoittaa tämä oman moraalini mukaan myös sitä, että en voi kovinkaan mielekkäästi tästä aiheesta keskustella. Jos Jumala kehottaa minua tätä vastoin perehtymään aiheeseen, on minun silloin luultavasti pyörrettävä nämä sanani.


Nyt, siunausta kaikille!

Ekskursio River Helsingin kokoukseen

Oli sunnuntaiaamupäivä ja minä kävelin Kalliossa kohti määränpäätäni. Se sijaitsi paikassa, josta kyllä olin kulkenut ohi monesti mutta jota en ollut aiemmin kunnolla rekisteröinyt. Löysin River Helsingin tilat ennakkotietojeni perusteella helposti ja koin ahaa-elämyksen: tässä se paikka onkin, tässä mielenkiintoisen näköisessä rakennuksessa!

Taustaa

Ensi kosketukseni yhteisöön lienee tullut nettisivujen kautta, kun aikanani laadin listaa seurakunnan nimeä kantavista tahoista pääkaupunkiseudulla. Tämän jälkeen olin muistaakseni kohtuullisen kauan ilman mitään kontaktia River Helsinkiin, kunnes sitten eräänä päivänä istuessani rautatieaseman ulkopuolella minua lähestyi kaksi miestä.

He vaikuttivat kumpikin ulkomaalaistaustaisilta ja he esittivät minulle englanniksi kysymyksen: jos kuolisin tänään, menisinkö taivaaseen vai helvettiin? Tein jo heti alussa selväksi, että uskon Jeesukseen. Muistaakseni miehet ilahtuivat tästä. He kuitenkin halusivat minun rukoilevan heidän perässään jonkinlaisen rukouksen. En itse täysin käsittänyt sen merkitystä ja katsoinkin rukousta tarkemmin kirjoitetussa muodossa toisen miehen näyttämänä. Päädyin siihen, että en rukoilisi tuota rukousta, koin että sen sanamuodot eivät sopineet minulle (uskon jo valmiiksi, joten en halunnut ikään kuin vaikuttaa siltä, että tulisin uskoon vasta nyt). Toinen mies korosti päivittäisen omistautumisen käsitettä, mistä olin kyllä samaa mieltä, mutta siitä huolimatta en kokenut tätä rukousta siinä hetkessä itselleni sopivaksi tavaksi omistautua. Miehet ymmärsivät tämän ja erosimme ystävällisesti. Olin saanut paperilappusen, jossa mainittiin River Helsinki. Aa, he olivat siis sieltä!

Joidenkin päivien kuluttua tapasin rautatieasemalla toistamiseen saman yhteisön edustajan. Tilanne kulki hyvin samalla tavoin: kysymys, rukousehdotus ja kielenä englanti. Nyt oli kuitenkin kyseessä yksittäinen nainen. Lisäksi poikkeavaa ensimmäisestä kohtaamisesta oli se, että tällä kertaa minä annoin, kun minulta kysyttiin, puhelinnumeroni myöhempää yhteydenottoa varten.

Niinpä sitten sainkin pian kaksi puhelinsoittoa, joihin en kumpaankaan ehtinyt vastata. Soitin takaisin ja paljastui, että toisessa päässä oli River Helsinki. Nyt keskustelin suomeksi lyhyesti ja minulta kysyttiin myös rukousaihetta. Puolestani rukoiltiin puhelimessa. Minua kutsuttiin jälleen käymään. Puhelun jälkeen sain vielä tekstiviestinkin mutta en mennyt vielä seuraavana sunnuntaina. Olin kuitenkin jo tavallaan päättänyt, että pian tekisin vierailun.

Ennen alkua

Astuin ovesta sisään ja tulin ihmistungokseen. Edellinen tilaisuus oli ilmeisesti juuri päättymässä, erilaisia kokouksia oli täällä nimittäin sunnuntaisin useita. Minut kontaktoitiin miltei heti ja sain esitteen, karkkia ja kaavakkeen, joka minut pyydettiin täyttämään. Lappusessa kysyttiin lähinnä yhteystietoja ja myös kotiseurakuntaa. Päädyin toteamaan, että tässä yhteisössä uusien tavoittaminen ainakin otetaan hyvin vakavasti.

Juttelin muutaman ihmisen kanssa ja pian pyrin pääsemään istumaan. Minut ohjattiinkin sopivalle paikalle käytävän viereen.

Musiikki soi kohtuullisen kovalla ennen tilaisuuden alkua. Sali ei ollut hirvittävän suuri, siellä oli riveissä irrallisia tuoleja, jotka olivat puolikaarta muistuttavassa asennossa. Edessä oli lava, jolla oli elektroniikkaa (muun muassa kosketinsoitin ja rummut) sekä valkokangas. Eräällä seinällä olevalla näytöllä luki: "Tervetuloa! Welcome!" Yhteisö oli monesta asiasta päätellen kaksikielinen, mutta nyt alkava tilaisuus olisi suomeksi.

Siellä täällä kulki ihmisiä, joiden kaulassa olevassa kyltissä luki: kokousavustaja. Paikalla oli jonkin verran lapsia.

Tilaisuuden alku: riemukasta ylistystä ja iloa

Soittajat tulivat ajan mittaan eteen ja alkoi lauluosuus. Ihmiset nousivat seisomaan ja ilmoille kajahti viitisen laulua, jotka olivat tyyliltään iloisia ja lennokkaita, Jumalaa ylistäviä. Lauluista kolme ensimmäistä olivat entuudestaan minulle hyvin tuntemattomia, mutta ne olivat yksinkertaisia, ja opin ne nopeasti.

Monet paikallaolijoista pitivät käsiään kohotettuina, usein laulun päätyttyä ihmiset taputtivat innoissaan. Erääseen väliin yksi soittajista puhui hiukkasen kielillä.

Ylistys kesti noin puoli tuntia, sitten eteen meni nainen, joka alkoi rukoilla. Yllättäen hänen äänensä kohosi aika tavalla ja lopulta hän ja muutkin jopa suoraan huusivat lyhyen ajan. Tunnelma oli edelleen hyvin iloinen.

Kuinka moni on elossa tänään? kysyttiin, ja vastaukseksi kuului huutoa.

Nainen puhui tervetulosanoja, ja kuten taisin ounastellakin tutkailtuani paikan elektronisia vempaimia, tämä tilaisuus nähtävästi taltioitiin. Ymmärtääkseni sitä seurattiin ulkomailla asti. Nainen kiitti Herraa siitä, että Herra on laittanut heidät Suomeen ja seurasi taputusta.

Tilaisuudessa keskeinen toistuva elementti oli aamen-huuto: hyvin usein edessä oleva puhuja sanoi ikään kuin kysyvästi: "Aamen?" ja tähän vastattiin: "Aamen!" Tämä lienee luontevaa ymmärtää tässä kohtaa kysymys- ja vastausparina: "Eikö niin?" – "Niin!"
Kokouksen mennessä eteenpäin hymy säilyi ihmisten kasvoilla ja välillä saatettiin puhjeta raikuviin aplodeihin.

"Pelastusrukous"

Kerrottaessa evankelioinnista, johon yhteisö myös panosti, mainittiin pelastusrukous. Tämä etenkin vapaakristillisyyden piirissä yleinen rukous (josta käsittääkseni käytetään myös nimiä syntisen rukous tai uskon rukous) ei liene sanamuodoltaan täysin sidottu mutta sisältää yleensä tietyt elementit, kuten kääntymisen pois synneistä, uskomisen vakuuttamisen ja Jeesuksen pyytämisen sydämeen. Tämä rukous usein rukoillaan perässä toistamisen periaatteella evankeliointitilanteessa henkilökohtaisesti ihmisen kanssa tai suuremmassa tilaisuudessa useat halukkaat siihen johdattaen. Joissakin yhteisöistä tästä rukouksesta on tullut tietynlainen pelastukseen johdattamisen standardimalli: sen lausunutta ihmistä pidetään uskoontulleena ja pelastuneena Jumalan lapsena. Samoin vaikutti olevan myös River Helsingissä.

Tällainen rukous oli täällä erittäinkin keskeisellä sijalla. Parikin kertaa mainittiin ihmisten lukumääriä, jotka olivat sen rukoilleet. Tänä viikonloppuna oli huutanut Herraa avuksi muistaakseni 200 ja jos ymmärsin oikein, jopa 3000:n sanottiin rukoilleen uskon rukouksen kesäraamattukoulun yhteydessä.

Tämän maan tavoittaminen oli yhteisön keskeinen tavoite. Saimme kuulla muutamalta ihmiseltä todistusta evankeliointityöstä ja ihmisten kohtaamisesta. Kuulemma erään kuuluisan bändin basisti oli tavoitettu, samoin eräs humalassa olevakin oli "aivan selvillä sanoilla" rukouksen rukoillut.

Eteen pyydettiin myös muutama ihminen, jotka siunattiin seurakuntaan. Vapaakristillisyydessä on usein tapana sunnuntaijumalanpalveluksessa järjestää tällainen lyhyt seremonia. Uudet kertoivat itsestään, ja sitten heidät siunattiin.

Raamatun sanaa ja lahjoitus

Lapset lähtivät "lastenkirkkoon" (veikkaisin, että kyse on jonkinlaisesta pyhäkoulusta) ja me muut saimme kuulla ajatuksia Raamatun äärellä. Nainen otti ensin esiin kohtia köyhien auttamisesta. Hän korosti sitä, että almuja tulee antaa oikeista motiiveista. Kymmenykset mainittiin useampaan kertaan, tosin se, mitä yhteisössä niistä tarkasti ajateltiin, ei selvinnyt minulle.

Rukouksen jälkeen seurasi rahan kerääminen. Lahjoituksen pystyi ilmeisesti antamaan niin käteisellä, kortilla kuin tilisiirrollakin, viimeistä vaihtoehtoa varten tarjolla oli lomakkeita. Tilanteen aikana edessä puhuttiin samalla.

Sitten seurasi kaiketi kokouksen varsinainen pidempi puhe tai opetus, jota pitänyt mies mainitsi, että viime viikot oli puhuttu "henkilökohtaisesta läpimurrosta". Tänään aiheena oli "uskon lahja". Puheessa, jonka odotin olevan pidempikin, oli mielestäni paljon hyviä pointteja, jotka jo entuudestaan tiesin. Tällaisia olivat esimerkiksi se, että uskon vaellus vie paljon aikaa, ja se, että meidän ei tule perustautua eilen saamiimme voittoihin.

Kun mies puhui Jumalan sanan muuttumattomuudesta, hän sanoi siihen viitaten raamatullisesti: Maa ja taivas katoavat, mutta minun sanani eivät koskaan häviä. Taas kuului aamen ja aplodeja. Mies puhui vähän kielilläkin. Lisäksi tämäkin puheosio sisälsi "sano perässä" -tyylisiä lausahduksia, kuten:

"Minä olen –"
"Minä olen –"
"– uskova."
"– uskova."

Yllättävä kulminaatio

Puheen jälkeen, kuten osasin odottaakin, ihmisiä alettiin kutsua. Musiikki soi taustalla ja mies kertoi evankeliumista ja kehotti ei-uskovia tekemään Jeesuksesta elämän Herran tänään, toisia hän kehotti palaamaan takaisin ja vielä kolmansia kutsui saamaan pelastusvarmuuden. Silmät suljettiin ja päät painettiin, ja niitä, jotka edellä mainittuja asioita halusivat, pyydettiin nostamaan kädet. Sitten puhuja pyysi kaikkia katsomaan häntä. Vielä hän pyysi ihmisiä nostamaan käsiä.

Sitten hän kehotti nostajia nousemaan ja menemään eteen. Ahaa, ajattelin, täällä mennään eteen asti. On nimittäin sellaisiakin paikkoja, joissa käsien nostajat jäävät paikoilleen.

Sitten seurasi odotetusti syntisen rukous tuttuine elementteineen: siinä puhuteltiin rakasta Taivaan Isää, mainittiin parannus ja sanottiin, että rukoilijat ottavat uskon kautta vastaan pelastuksen lahjan. Rukoilijoiden nimien vakuutettiin olevan elämän kirjassa ja pyydettiin, että he täyttyisivät Pyhällä Hengellä. Synnit julistettiin lopulta anteeksi.

Sitten seurasi jotain, mitä en ollut odottanut. Kun edessäolijoiden puolesta ilmeisesti alettiin rukoilla, alkoivat he myös kaatua. Näin erään ihmisen kaatuvan ja hänet otettiin vastaan. Nainen pyysi ilmeisesti Jumalaan viitaten: anna hänen koskettaa!

Kaatuminen on joissakin vapaakristillisissä yhteisöissä yleinen ilmiö, mutta toisissa sitä saatetaan vastustaa kovastikin.

Kokouksessa paljon puhuneet mies ja nainen ilmeisesti aikoivat järjestelmällisesti käydä läpi kaikki eteen tulleet. Mies sanoi ääntään korottaen: "Tulta Jeesuksen nimessä!" tai "Rohkeus Jeesuksen nimessä!" ja sitten seurasi kaatuminen. Sikäli kun näin, minusta näytti siltä, että kaatujia hieman kevyesti tuupattiin. Maahan langenneiden ja makaamaan jääneiden ihmisten päälle laitettiin keltaiset peitot, minulle jäi kuitenkin tuntemattomaksi niiden syy.

Kuului kielilläpuhumista ja pian nainen alkoi nauraa hersyvästi, samoin eräs yleisön puolella oleva. Nauru kuulosti minusta samalta kuin se olisi kohdistunut vaikkapa hauskaan elokuvaan, mutta kenties se oli tässä yhteydessä vain vilpittömän ilon ilmaisemisen väline. Maassa makasi paljon ihmisiä ja uusiakin vielä pyydettiin kaadettaviksi. Tilanne tuntui minusta erikoiselta, mutta se ei ollut niinkään ahdistava kuin yllättävä: en usein ole tällaista kokenut, vaikkakaan nämä ilmiöt eivät ole minulle tuntemattomia.

Lopulta oli aika päättää tilaisuus, joka kesti muistaakseni kokonaisuudessaan noin kaksi ja puoli tuntia. Kuulimme vielä rukousta Suomen puolesta ja lyhyen politiikkaa sivuavan kommentin. Eteen menneille ilmeisesti annettiin lahjaksi pienet kirjaset.

Lopuksi

Poistuin paikaltani ja juttelin vielä hetkisen erään miehen kanssa. Mies mainitsi River Helsingin olevan osittain konservatiivinen, osittain moderni. Se oikeastaan on mielestäni aika hyvä kuvaus. Yhteisön arvot lienevät hyvin konservatiiviset, mutta tavat ja käytäntö liittyvät sujuvammin uudempaan kehitykseen. Itse voisin luonnehtia tätä paikkaa vapaakristillisyyden piiriin sijoittuvaksi uuskarismaattiseksi tunnustuskuntiin sitoutumattomaksi yhteisöksi. River Helsingin tyyppisiä pieniä tai yksittäisiä yhteisöjä on maassamme paljon ja niiden kirjo on tietyistä samoista piirteistä huolimatta laaja. Kun vertaan tätä kokemustani vaikkapa Suheen tai Kaikkien Kansojen Rukoushuoneeseen, totean, että tämä poikkeaa paljon niistä kummastakin.

Paikasta jäivät päällimmäisenä mieleen ilo ja riemu, uskon rukous sekä lopputilaisuuden ilmiöt, joita itse ehkä hieman vierastan mutta joihin en lähde tässä sen suuremmin ottamaan kantaa. Saa nähdä, menenkö joskus käymään uudelleen. Melko varmasti minuun tullaan olemaan yhteydessä, etenkin kun muistin palauttaa alussa saamani yhteystietokaavakkeen.

Kokemuksia teologian opiskelusta 6: Välisoitto kesäheprean parissa

Olin hakenut perinteiseen tapaani kesätöitä, mutta totta puhuen minulla ei ollut paljoakaan työskentelyyn motivaatiota. Enemmän minua kiinnosti kesäopintojen mahdollisuus, erään kaverini kautta tiesin, että kesällä järjestettäisiin muun muassa heprean kurssi. Olin ensimmäisen vuoden jälkeen jo hiukan edellä opinnoissani, nyt voisin kiriä vielä vähän lisää edelle.

Pitkitin ilmoittautumista aika kauan, koska en ollut täysin varma suunnitelmistani, mutta lopulta hoidin asian netissä, kun kurssilla oli jäljellä enää muutama paikka. Niin sitten alle kahden viikon mittaisen ”loman” jälkeen palasin koulun penkille avoimen yliopiston kesäkurssille aloittamaan kreikan jälkeen toista klassista kieltä, josta tulisinkin sitten huomaamaan sen poikkeavan radikaalisti kaikista muista opiskelemistani kielistä.

Löhöilyä ja tuskailua intensiivisen kurssin parissa

Heprean kurssi järjestettiin kahdessa osassa, joiden välillä oli noin puolitoista kuukautta, joten ehdin siis myös pidemmälle lomalle. Joillekin pitkähkö tauko välissä saattoi tehdä tepposet siten, että suuri osa ensimmäisen osan aikana opitusta unohtui toisen alkuun mennessä. Itse jätin heprean kielen lähes koko tauon ajaksi, mutta pääsin kärryille vielä kohtalaisen hyvin sen jälkeenkin.

Aluksi heprea vaikutti erittäin kiintoisalta ja motivaationi oli korkealla. Minulla ei ollut muita kursseja kesän aikana, joten saatoin keskittyä tähän kieleen perinpohjaisesti. Ensimmäisen osion asiat vaikuttivat melko yksinkertaisilta, ja tempaisinkin välikertauksesta eli kokeesta vitosen.

Enpä kuitenkaan arvannut, että intoni tulisi laskemaan toisen osion aikana, minun, joka pidän itseäni suurena kielimiehenä ja kielten ystävänä! Niin kuitenkin kävi. En täysin tiedä syytä, mutta osin asiaan saattaa vaikuttaa se, että minulla oli muuten suhteellisen raskas kesä. Toisaalta myös toisen osion asiat menivät mielestäni selkeästi monimutkaisemmiksi: aloimme käsitellä johdettuja vartaloita ja niiden taivutusta: näihin liittyy lukuisia sääntöjä ja ennen kaikkea poikkeuksia. Minusta myös alkoi tuntua, että heprea oli minulle hiukan liian monitulkintainen kieli esimerkiksi verrattuna kreikkaan, joka on mielestäni yksiselitteisempi. Lisäksi heprean kielen taustalla on jossain määrin itselleni vieras ajattelutapa, mikä on sinänsä erittäin kiinnostavaa mutta vaikeuttaa jotenkin sitä, miten kieltä hahmotan.

Tästäkin huolimatta jaksoin päntätä edes jotenkin, ja loppukertauskin osoittautui odotettua paljon helpommaksi. Kuten kreikassa, myös heprean osalta lopputentti sisälsi raamatunpaikkojen kääntämistä ja sanojen kieliopillista määrittelyä (vaikka kurssin jälkeen minusta näyttikin, että hepreassa määrittely ei ole ”se juttu” niin merkittävästi kuin kreikassa).

Tunneilla, joita oli intensiivisestä luonteesta johtuen yleensä neljä kertaa viikossa, käsittelimme yleensä joka päivä uuden kielioppiasian ja sitten teimme tehtäviä. Meille jaettiin itse asiassa varmaan lähes kokonainen kirja monisteina, vaikka olin hommannut myös kurssiin varsinaisen oppikirjan. Ilmeisesti kirjaa ollaan uudistamassa ja me saimme tämän osin keskeneräisen uudemman kirjan sivuja monisteina.

Viimeisinä tunteina keskityimme yhä enemmän hepreankielisen raamatuntekstin kääntämiseen ja sanojen määrittelyyn. Ensimmäisellä osiolla teimme lisäksi viikkotehtäviä, jotka arvosteltiin ja joista muistaakseni sai sitten lisäpisteitä välikertaukseen. Opettajia oli kaksi, toinen ensimmäisen ja toinen toisen osion aikana.

Sain sellaisen kuvan, että tämä kesäkurssi oli arvostelultaan ja tasoltaan vähemmän tiukka kuin lukuvuoden aikana käymäni kreikan kurssi. Tämän olin huomaavinani erityisesti välikertauksessa sekä siinä tosiseikassa, että kurssilla ei ollut juuri lainkaan läsnäolopakkoa. Kreikassahan oli ollut suhteellisen tiukka ”max kolme poissaoloa per periodi” -käytäntö. Heprean kurssin läsnäolopakon puuttumisen tietäen olinkin sitten useampaan kertaan poissa (ja joskus vielä aika mitättömistä syistä!), mikä ei välttämättä ollut paras mahdollinen asia kielen sisäistämisen kannalta.

Kurssi oli siis mielestäni luonteeltaan helpompi mutta sisällöltään hiukan vaikeampi kuin kreikan kurssi. Monelta taholta olin saanut kuulla mielipiteen, että heprea oli itse asiassa kreikkaa helpompaa ja että sanonta ”täyttä hepreaa” ei oikein pidä paikkaansa. Itse kallistun ehkä lopulta olemaan vähän eri mieltä: kreikka oli minusta helpompaa, vaikka pidänkin hepreasta sinänsä kielenä paljon. Seuraavaksi luon hieman katsausta heprean kieleen!

Huomioita heprean kielestä

Kielet jaetaan normaalisti sukulaisuuksiensa perusteella kielikuntiin, joita ovat esimerkiksi indoeurooppalainen kielikunta (sisältäen esimerkiksi englannin, kreikan, venäjän, islannin ja sanskriitin), uralilainen kielikunta (mm. suomi, viro ja unkari) ja sinotiibetiläinen kielikunta (kiina). Kunkin tietyn kielikunnan sisällä olevien kielten ajatellaan siis olevan sukua keskenään. Heprea kuuluu seemiläiseen kielikuntaan, johon sen lisäksi kuuluvat muun muassa arabia, aramea ja akkadi. Itse olen aiemmin opiskellut vain uralilaista äidinkieltäni ja joukkoa indoeurooppalaisia kieliä, joten seemiläinen kieli oli uusi aluevaltaus.

Kuten arvata saattaa, aloitimme kirjaimista. Nämä sävähdyttävät, kiehtovan salaperäiset aakkoset oli kohtuullisen helppoa oppia muistamaan, sillä monella oli tiettyä samankaltaisuutta jo osaamieni kielien kirjaimiston kanssa. Esimerkiksi kaf (כ), mem (מ), pe (פ) ja qof (ק) muistuttavat peilikuvikseen käännettyinä latinalaisen kirjaimiston isoja kirjaimia C, M, P ja Q, joiden äännearvoja ne myös pääosin vastaavat. Reš (ר) on kuin peilikuva pienestä r-kirjaimesta ja tav (ת), kun katsomme vain sen vasenta puoliskoa, on jossain määrin pikku-t:n kaltainen. Lisäksi heprean samekh (ס) on peilikuvana lähes täysin samanmuotoinen kuin kreikan pieni sigma (σ), šin (ש) taas muistuttaa kovasti venäjän kirjainta ш ja tsade (צ) venäjän kirjainta ц ääntämysten jälleen vastatessa toisiaan. Kirjaimistoilla onkin tietääkseni historiallista yhteyttä keskenään.

Vaikka opinkin aakkosten ääntämyksen melko pian, oli varsinainen lukemaan opettelu työläämpää kuin kreikassa ja venäjässä oli ollut. Monet tietävätkin, että hepreaa kirjoitetaan oikealta vasemmalle, mutta tämä ei mielestäni ollut minulle suurin haaste. Ehkä enemmän asiaan vaikutti se, että kirjaimisto kuitenkin oli vieraampi kuin mikään aiempi ja niiden latoutuessa peräkkäin ja muodostaessa sanoja niiden hahmottaminen vie enemmän aikaa. Osuutta lienee myös sillä, että hepreaa kirjoitetaan konsonanteilla ja vokaalit merkitään (jos ne merkitään) erillisin pikkumerkein konsonanttikirjainten yhteyteen. Nämä merkit ovat useimmiten konsonanttien alla tai joskus sen vasemmassa yläkulmassa, jolloin ne yleensä ottaen merkitsevät sitä, että merkin osoittama vokaali seuraa kyseessä olevaa konsonanttia. Vokaalit voivat olla eri pituisia ja samakin vokaalimerkki voi usein tarkoittaa joko lyhyttä tai pitkää äännettä, qametsin tapauksessa jopa vokaalin äännearvo voi tietyn säännön mukaan olla joko a tai o.

Mutta ei tässä vielä kaikki, sillä varsinaisten vokaalimerkkien lisäksi on paljon muitakin merkkejä, jotka tarkoittavat eri asioita. Eräs merkitsee vokaalin alle sijoitettuna joko sitä, että sen jälkeen ei äännetä vokaalia, tai joissakin tapauksissa erittäin lyhyttä vokaalia. Kirjaimen šin ylle laitetun pisteen sijainnista riippuen kirjain ääntyy joko tavallisena ässänä tai suhu-ässänä (meidän tunneillamme puhuttiin itse asiassa kahdesta erillisestä kirjaimesta). Lisäksi kirjaimen keskelle sijoitettu piste voi tilanteesta riippuen tarkoittaa jopa neljää eri asiaa. Tämän kaiken lisäksi Biblia Hebraica Stuttgartensiassa eli hepreankielisen Vanhan testamentin sisältävässä kirjassa on vielä paljon muita pisteitä, viivoja ja merkkejä, jotka ovat ilmeisesti masoreettien käsialaa, mutta joita meidän ei onneksi tarvinnut juuri huomioida.

Olen siis oppinut lukemaan hepreaa ja muistan suunnilleen kaikki pikkumerkkeihin liittyvät säännöt ongelmitta, mutta lukemiseni sujuu edelleen hitaammin kuin kreikassa. Ahkera harjoittelu voisi toki tässäkin asiassa tuottaa tulosta.

Kirjainten ja kirjoitustavan lisäksi heprea on muutenkin minun silmissäni hyvin omalaatuinen kieli. Jotkin prepositiot kirjoitetaan kiinni niitä seuraavaan sanaan, samoin sana ’ja’, kun taas esimerkiksi omistamista tai tekemisen kohdetta voidaan ilmaista sanan loppuun liitetyllä suffiksilla eli päätteellä. Esimerkiksi suomen kielessä oleva omistusliitteen lisääminen sanan loppuun (vaikkapa sanassa koirani) on läsnä myös hepreassa. Omistamista (jos vaikka halutaan sanoa ’kuninkaan koira’) voidaan ilmaista myös toisella tavalla, kuitenkin ilman varsinaista genetiivisijaa. Tämä tapahtuu siten, että omistettava asia kirjoitetaan ensin erillisessä status constructus -muodossa ja omistaja tulee sen jälkeen normaalissa muodossaan. Varsinaisia sijamuotoja hepreassa ei ole, mikä tekee sen tässä suhteessa kreikkaa yksinkertaisemmaksi.

Sanat voivat olla maskuliini- tai feminiinisukuisia, artikkeleita on vain yksi, määräinen, joka muodostetaan he-kirjaimen avulla. Status constuctus -muotoon ja artikkeliin liittyy myös eräs heprean kielen keskeinen piirre, nimittäin vokaalien vaihtelu muodosta tai sanasta riippuen. Tämän vuoksi hepreaa onkin ehkä sujuvaa kirjoittaa juuri konsonanteilla: vaikka vokaalit vaihtelevat, sanan juuren muodostavat konsonantit pysyvät kohtuullisen usein samoina niin, että sanan voi tunnistaa. Mutta eivät läheskään aina.

Mielenkiintoinen piirre hepreassa oli se, että siinä persoonapronominit ovat enemmän sukupuoliin jaoteltuja kuin muissa opiskelemissani kielissä: yleisen yksikön 3. persoonan (esimerkiksi englannin ’he’ ja ’she’) lisäksi hepreassa on mahdollista ilmaista myös ’sinun’, ’teidän’ ja ’heidän’ maskuliinisuus ja feminiinisyys. Sama piirre toistuu myös useissa verbimuodoissa, minkä vuoksi monella persoonalla on olemassa kaksi muotoa suvun mukaan.

Aikamuodot olivat myös hyvin erikoiset. Hepreassa imperfekti merkitsee useimmiten meidän kielemme preesensiä tai konditionaalia, perfekti taas usein menneeseen sijoittuvaa toimintaa mutta joskus voidaan kääntää myös preesensillä. Näiden lisäksi on olemassa konsekutiivinen imperfekti ja konsekutiivinen perfekti, joista ensimmäinen käännetään yleensä menneessä ajassa, kun taas jälkimmäinen seuraa usein käskymuotoa, jolloin se myös on luontevaa kääntää käskymuodoksi.

Käskymuodoista puheenollen hepreassa on persoonasta riippuen kolme erilaista käskymuotoa, imperatiivin lisäksi myös kohortatiivi ja jussiivi. Mikä tyydytys minulle tulikaan, kun opin, että olen hepreassa viimein löytänyt kielen, jossa voi käskeä itseään erillisellä muodolla! Tämä piirre on puuttunut niin monesta kielestä, mutta hepreassa se on helppoa kuin heinänteko kohortatiivin avulla (toki kääntäminen vaikkapa suomeen on sitten kirjaimellisesti mahdotonta).

Lisäksi hepreassa on infinitiivi ja partisiippi, jotka oli osittain helppoa hahmottaa kreikan vastaavien muotojen kautta, vaikkakaan vastaavuus ei ollut täydellinen. Niin kuin kreikassa myös hepreassa näillä muodoilla on useita erilaisia käyttötapoja.

Saimme substantiiveja ja adjektiiveja koskevat asiat käsiteltyä pääosin jo ensimmäisen osion puolella, joten hyvin suuri osa kurssin lopusta käsitteli verbioppia. Hepreassa on niin kutsuttuja vahvoja ja heikkoja verbejä: vahvojen taivutus on melko yksinkertainen mutta heikkojen suhteen on olemassa useita erilaisia poikkeavia luokkia. Tämä vaikeutti asioita sinänsä jo jonkin verran, mutta kun kävi vielä ilmi, että hepreassa on joukko erilaisia verbivartaloita omine sääntöineen ja poikkeuksineen, alkoivat asiat minusta mennä jo todella monimutkaisiksi. (Toki rehellisyyden nimissä on sanottava, että myös kreikassa on hyvin paljon sääntöjä ja poikkeuksia niihin!)

Johdettujen vartaloiden merkitykset olivat sen sijaan mielenkiintoiset. Normaali verbin vartalo on nimeltään qal, tärkeät johdetut vartalot taas nif’al, pi’’el, pu’’al, hitpa’’el, hif’il ja håf’al. Nif’al on kuin kreikan passiivi tai mediumi, eli jos miellämme qalin sanalla ”tekee”, voimme mieltää nif’alin joko sanalla ”tehdään” tai ”tekee itsensä”. Seuraavat kolme vartaloa (pi’’el, pu’’al ja hitpa’’el) ovat intensiivivartalot, jotka toimivat samaan tapaan siten, että ensimmäinen on aktiivi, toinen passiivi ja kolmas ikään kuin mediumi. Intensiivivartaloiden kuvaama tekeminen on kuitenkin nimen mukaisesti yleensä intensiivistä, eli tekemisen vivahde on usein hieman erilainen kuin jos käytettäisiin qalia ja nif’alia. Hif’il ja håf’al taas liittyvät ”teettämiseen”, ensimmäinen on aktiivi ja toinen passiivi. Nämä ovat siis muotojen perusmerkitykset, mutta voi olla verbejä, jotka ovat normaalilta muodoltaan jokin muu kuin qal eivätkä silti eroa siitä tekemisen vivahteeltaan.

Lopuksi

Tällä kaikella en pyri lannistamaan heprean kielen opiskelijoita. Ei! Enemmänkin haluan kehottaa heitä todella paneutumaan tähän hienoon kieleen ja panostamaan sen opiskeluun enemmän kuin minä. Heprean osaajia todella tarvitaan ja minäkin haluan joskus sellainen entistä enemmän olla. Itse en nyt heprean kurssin jälkeen osaa lukea hepreankielistä Vanhaa testamenttia yhtä hyvin kuin osaan lukea kreikankielistä Uutta testamenttia kreikan kurssin jälkeen, mutta tämä saattaa osittain johtua juuri siitä, että en satsannut kurssiin loppuvaiheessa niin paljoa kuin olisin voinut. Kreikan suhteen mielenkiintoni ja haluni ottaa haaste vastaan oli jatkuvasti melko korkea, mutta heprean kohdalla osin silloisen elämänvaiheeni takia koin pienen lannistumisen. Myös heprean kesäkurssin intensiivinen luonne saattoi lopulta hieman uuvuttaa, vaikka itselleni tahti olikin melko sopiva.

Yhtäkaikki minulla on kurssin käytyäni kuitenkin perustiedot heprean kielen kieliopista, sanastosta ja ilmaisutavoista, ja olen tästä kiitollinen. Toivottavasti palaan joskus heprean kielen pariin syvällisemmin ja voin sitten hieman objektiivisemmin ottaa kantaa kysymykseen, onko heprea maineensa veroinen vai yllättävänkin helppo kieli.

להתראות!